KOLMAS LUKU
Tom näyttäysi nyt täti Pollylle, joka istui ikkunassa eräässä iloisessa kartanon puolella olevassa huoneessa, joka oli samalla sänkykammari, kirjasto, ruokahuone ja sali. Kesäinen ilma, rauhallinen hiljaisuus, kukkien tuoksu ja mehiläisten nukuttava surina olivat tehneet vaikutuksensa, hän oli nyökähtänyt uneen neuloessansa – sillä hänellä ei ollut muuta seuraa kuin kissa – kissa oli nukkunut hänen polvillensa. Lasi-silmänsä oli hän varmuuden vuoksi nostanut harmaalle päälaellensa. Hän arveli Tom'in luonnollisesti jo ammon sitte menneen tiehensä, ja nyt ihmetytti häntä se, että hän näin pelkäämättä antausi hänen käsiinsä. Tom sanoi:
"Täti pääsenkö minä jo leikittelemään?"
"Mitä, nyt jo? Kuinka paljon sinä olet maalannut?"
"Koko lauta-aidan."
"Tom, älä nyt valehtele. Minä en kärsi sitä."
"Enhän minä valehtele, täti; koko lauta-aita on todellakin maalattu."
Täti Polly ei uskonut vähän vähääkän hänen vakuutuksiansa. Hän meni itse katsomaan, ja olisi ollut hyvin tyytyväinen, jos olisi löytänyt kaksikymmentä prosentia Tomin ilmoituksesta todeksi. Nyt kun hän näki että koko lauta-aita oli maalattu, ei ainoastaan maalattu, vaan vieläpä toisen ja kolmannenkin kerran tarkkuudella maalattu, ja että sitä paitsi oli alareunaan vedetty musta rantu, niin hänen hämmästyksensä oli sanomattoman suuri. Hän sanoi:
"No, en kuuna kullan valkeana olisi uskonut tuota! Se nyt on aivan kieltämätön asia, että sinä saatat tehdä työtä, jos vaan tahdot, Tom."
Vaan nyt laimenti hän kiitoksensa, jatkaen:
"Kumminkin täytyy minun sanoa, että sinä hyvin harvoin tahdot. No menehän nyt leikittelemään, vaan laittaukin koreasti viikon kuluessa kotiin, ymmärrätkös, muutoin juovitan selkänahkasi, muista se."
Hän oli niin valloitettu hänen loistavasta työstään, että hän otti hänet mukaansa pieneen ruoka-komeroon, valitsi erinomaisen pulskan omenan ja antoi sen hänelle, pitäen samassa pienen puheen siitä, kuinka paljon arvokkaampi ja maukkaampi makeislahja on, kun se on saatu synnittä ja hyvillä kilvoituksilla. Hänen lopettaissansa tätä hyvin valitulla raamatunlauseella, "kaappasi" Tom piparikakun.
Nyt juoksi hän ulos ja näki Sidin nousevan rappusia, jotka portilta veivät sisähuoneisiin toisessa kerrassa. Savipallia oli saapuvilla ja silmänräpäyksessä oli ilma täytetty niillä. Ne suhisivat Sidin ympärillä kuin rakeet, ja ennenkuin täti Polly oli ennättänyt kerätä hämmästyneet sielunsa voimat ja joutunut avuksi, oli kuusi eli seitsemän savipalloa sattunut Sidin selkään, Tom pelastaunut yli lauta-aidan ja hävinnyt. Talossa oli portti, vaan tämä oli tavallisesti kovin ahdas hänen käytettäväksensä. Nyt, kun hän oli tehnyt rätingin Sidin kanssa, tuosta sanasta, joka oli vetänyt huomion tuohon mustaan rihmaan ja saattanut hänet ahdinkoon, oli hänen sielunsa-rauha taasen tasapainossa.
Tom juoksi pitkin katua, pysytellen seinävierillä, ja katoisi viimein likaselle solalle, joka oli tätinsä navetan takana. Kun hän varmuudella oli jättänyt ne paikat, joilla hänet olisi voitu kiinniottaa ja rangaista, niin asetti hän askeleensa suurelle torille, jolla kaksi sotaista kompaniaa poikia, ennen tehdyn päätöksen mukaan, seisoivat asetettuna vastakkain, toistensa päälle hyökätäksensä. Tom oli yhden näiden armeiain kenrali, Joe Harper hänen paras ystävänsä, toisen. Nämä suuret päälliköt eivät alentaneet itseänsä niin paljon, että olisivat ottaneet osaa tappeluun – se soveltui paremmin noille alhaisille – vaan istuivat yhdessä korkeammalla paikalla, sieltä ajutanttein avulla johdattaen tappelua. Pitkällisen ja kovan tappelun perästä sai Tomin joukko suuren voiton. Sitten luettiin kuolleet, vangit vaihettiin, tulevan sodan ehdoista suostuttiin ja välttämättömästi tapahtuva tappelu päivä määrättiin, jonka jälkeen sotajoukot asetettiin joukkoihin ja rivihin ja marssivat tiehensä. Tomkin valmistausi lähtemään yksinään kotiinsa.
Kun hän oli tullut Jeff Thatcherin kartanon edustalle, näki hän puutarhassa uuden tytön – viehättävän pienen sinisilmäisen olennon, jonka pitkä ja paksu valkoinen tukka oli letitetty kahdelle letille, hänellä oli valkoinen suvihame päällänsä ja pienet viirustellut housut jalassansa. Uros, joka juuri oli ruunattu kunnialla, antautui nyt laukauksen laukaisematta. Eräs Amy Lawrence katosi hänen sydämestänsä, eikä jättänyt edes muiston tunnetta jälestänsä. Hän oli luullut rakastavansa häntä ylitse kaikkea, hän oli pitänyt kiihkoansa rakkautena, ja katso, tämä oli ollut ainoastaan pieni, löyhä, pian katoava taipumus. Kuukausia oli kulunut ennenkuin hän oli voittanut hänet, ainoastaan viikon päivät oli kulunut siitä kun Amy oli tunnustanut rakkauttansa hänelle, ainoastaan seitsemän lyhyttä päivää siitä, kun hän oli tullut maailman onnellisimmaksi pojaksi, ja nyt oli hän silmänräpäyksessä kadonnut hänen sydämmestänsä, ikäänkuin sattumalta tullut vieras, joka tulee ja lähtee.
Hän katseli salaisesti tätä uutta enkeliä, kunnes hän näki itsensä huomatuksi. Sitten alkoi hän, ikäänkuin olisi ollut tietämätöin hänen läsnäolostansa, tehdä kaikenlaisia poikamaisia temppuja, tällä tavoin vetääksensä huomiota puoleensa. Juuri kuin hän oli päässyt vauhtiinsa ja teki kaikenlaisia hirvittäviä voimistelu liikkeitä, heitti hän silmäyksen sivulle ja näki tytön likenevän pytinkiä. Tom meni aidan luo, nojautui sitä vasten toivoen hänen vielä vähäisen viipyvän. Hän viivähtikin hetkisen rappusilla ja alkoi sitten lähestyä ovea. Tom huokasi syvältä kun tyttö pani jalkansa kynnykselle, vaan samalla kirkastui hänen muotonsa; sillä juuri ennenkuin tyttö meni ovesta sisään heitti hän yli lauta-aidan keto-orvokin kukan. Poika juoksenteli ympäriinsä, seisottui pari jalkaa kukasta, varjotti sitten silmänsä kädellään ja alkoi katsella pitkin katua, ikäänkuin hän siellä olisi nähnyt jotakin eriskummallista. Nyt otti hän kadulta erään oljen korren ja koetti sitä, pää keikallaan, saada seisomaan nenällään, ja kun hän tätä tehdessään hoippui puolelta toiselle, tuli hän aina lähemmäksi keto-orvokki-kukkaista; viimein lepäsi hänen paljas jalkansa sen päällä, hänen notkeat varpaansa kietoutuivat sen ympäri, hän hyppeli yhdellä jalalla pois aarteinensa ja katosi nurkan taakse. Vaan ainoastaan minuutiksi – siksi, kunnes hän oli asettanut kukkasen sydämmensä eli ehkäpä mahansa lähisyyteen; sillä hän ei ollut juuri taitava anatomiassa, eikä muutoinkaan kovin kriitillinen.
Nyt palasi hän takasin ja ajeli yöhön saakka kartanon ympäristöllä, näyttäin niinkuin ennenkin "mitä hän taisi". Vaan tyttöä ei enää näkynyt; kumminkin lohdutteli Tom itseänsä sillä toivolla, että tyttö oli ollut jonkin ikkunan lähisyydessä ja siitä nähnyt hänen vehkeensä.
Illallista syödessään oli Tom koko ajan niin hyvällä tuulella, että täti kummastellen mumisi itsekseen "mitähän herran nimessä lapselle on tapahtunut." Hän sai koko joukon nuhteita, siitä että hän oli heittänyt Sidiä savipalleilla, vaan nämä ei näyttänyt liikuttavan häntä ollenkaan. Hän koetteli varastaa sokeria aivan tätinsä nokan alta, vaan sai siitä napauksen sormillensa. Hän sanoi:
"Mutta täti, sinä et lyö milloinkaan Sidiä kun hän ottaa."
"Niin, Sid ei kiusaakaan minua niin kuin sinä. Jos en minä sinua varosi alinomaa, niin sinulla olisi aina sormesi sokerissa."
Tämän sanottua meni hän keittiöön, ja Sid, onnellinen rangaistuksettomuudestaan, ojensi kätensä sokeri astiaan, näin harmittaaksensa Tom'ia, joka olikin miltei kärsimätöntä. Vaan mitenhän Sid köpelöikiin sokeri astian kanssa, pudotti hän sen lattiaan ja se meni murskaksi. Tom tuli aivan iloiseksi – niin iloiseksi, että hän hillitsi kielensä ja oli ääneti. Hän päätti olla ihan ääneti, sanaakaan sanomatta, jos tätikin tulisi sisälle, siksi kuin hän kysyisi, kuka tuhon oli tehnyt. Sitte vasta aikoi hän kertoa koko asian, eikä koko maailmassa olisi mitään niin hauskaa kuin se, että tuo lemmikki ja kaikkein poikain esikuva saisi "selkänsä pehmitetyksi." Hänen sydämensä tykki niin ilosta, ett'ei hän tahtonut saattaa pidättäytyä, kun vanha rouva tuli sisälle ja seisattui kappaleita katselemaan, heittäen vihasta säihkyviä silmäyksiä lasisilmiensä yli. Tom jupisi itsekseen: "nyt se paukahtaa." Ja samassa kimpuili hän lattialla. Tuo mahtava kämmen kohosi vielä kerran läväyttääksensä häntä, vaan nyt huusi Tom:
"Kylliksi nyt. Miksis lyöt minua? Sid sen särki."
Täti Polly taukosi ällistyen, ja Tom odotti häneltä jonkinlaista sääliväisyyden katsausta; vaan kun hän oli saanut sanan suuhunsa, ei hän sanonut muuta kuin:
"Hm – jos oikein ajattelen niin selkäsauna ei ole milloinkaan liikaa sinulle. Varmaan olisi sinulla muita konnan koukkuja tehtävänä, jos en minä olisi läsnä."
Vaan sitten tunsi hän omantunnon vaivoja, ja hän halasi sanoa hänelle jonkin lempeän ja suosiollisen sanan. Kumminkin pelkäsi hän, että tämä selitettäisiin niinkuin hänellä olisi ollut väärin, ja tätä ei sallinut järjestys. Niin oli hän ääneti ja meni askareillensa surullisella sydämmellä. Tom nureksi eräässä nurkassa ja lievitteli suruansa. Hän tiesi, että hänen tätinsä sydämmessään oli polvillansa hänen edessään, ja tästä tiedosta oli hän täynnä juroa tyytyväisyyttä. Hän ei tahtonut ripustaa ulos minkäänlaista kylttiä ja tätinsä kylttäämistä hän ei tahtonut nähdä. Hän tiesi, että häntä vähä väliin katseli vesikiehteiset suosiolliset silmäykset, vaan hän ei tahtonut näitä tunnustaa. Hän näki hengessä itsensä olevan kuolinvuoteella, ja tätinsä vuoteensa vieressä ryhöttäen polvillansa anoen häneltä anteeksi entisestä ankaruudestaan, vaan hän kääntyi seinään päin ja kuoli, sanaakan sanomatta. Oh, mikä hätä tätillä silloin olisi! Ja hän näki itseänsä kannettavan joelta kotia, kuolleena, tukka läpimärkänä, kädet ijankaikkisesti jäykkinä ja liikkumattomina, ja tuo runneltu sydänparka rauhassa. Kuinka täti silloin heittäytyisi hänen päällensä, kuinka hänen kyyneleensä juoksisivat virtana ja kuinka hän rukoileisi Jumalaa saadaksensa takaisin rakastetun poikansa, jota hän ei enää kuuna kullan valkeana kohteleisi kovuudella! Vaan hän makaisi tuossa kylmänä ja vaaleana – pieni marttyyri parka, jonka kärsimykset olivat nyt päättyneet. Näin uneksiessaan tuli hän semmoiselle mielenalalle, että hänen piti yhä nieleksiä, sillä hän oli aivan pakahtumaisillaan, ja hänen silmänsä olivat täytetyt kyyneleillä, jotka valuivat pitkin nenävartta, kun vaan räpäytti silmiänsä ja tippuivat nenänpäästä alas.
Tämän surun viljeleminen oli hänelle niin suuri nautinto, ett'ei hän voinut kärsiä sitä, että joku maallinen tai muu häiritsevä ilo keskeytti sen. Hänen surunsa oli kovin pyhä tullaksensa tämmöisen lähisyyteen, senpätähden, kun hänen serkkunsa Mary, iloisna siitä että oli taas päässyt kotiansa pitkän viikon maalla oltuansa, tuli tanssien huoneesen, nousi hän ylös ja meni pilvisenä ja sumuisena toisesta ovesta, kun serkkunsa toi toisesta iloa ja päiväpaistetta.
Hän vaelti pois noilta tunnetuilta paikoilta, joille nuorukaiset tavallisesti kokoontuivat, ja etsei yksinäisiä paikkoja, jotka olivat yhteydessä mielensä kanssa. Virta oli ajanut yhteen joukon puita, jotka muodostivat ikään kuin lautan; hän istuisi sen reunalle katselemaan tuota synkkää syvyyttä, toivoen tuohon heti hukkuvansa, tuntematta kumminkin noita vanhanaikuisia, vastenmielisiä tunteita, jotka luonto oli laatinut. Nyt muisti hän keto-orvokki kukkaisensa.
Hän kaivoi sen käsiinsä, mustuneena ja muuttuneena, ja tämä kiihoitti merkillisesti hänen surullista onneansa. Hän arveli itsekseen, tokkohan tuo tyttö, jos tietäisi suruni, surkuttelisi minua. Itkisikö hän ja toivoisiko hän saavansa laskea kätensä kaulalleni lohduttaaksensa minua. Vai kääntyisikö hän kylmäkiskoisesti pois puolestani, niinkuin koko tuo turmeltu maailma? Tämä kuva synnytti semmoisen pyörteen suloista kärsimistä hänessä, että hän vähän väliin uudisti sitä mielessään, ja vaali sitä aina uutena ja erimuotoisena, kunnes sai sen viimein nukkavieruksi.
Viimein nousi hän huoaten ylös ja katosi pimeyteen. Noin puoli kymmenen eli kymmenen aikoina tuli hän sille ihmistyhjälle kadulle, jossa hänen tuntematon ihailtavansa asui. Hän seisattui hetkeksi kuuntelemaan, vaan ei kuulunut niin risaustakaan koko kylästä, yhdestä ainoasta ikkunasta toisessa kerroksessa paistoi synkkä, punainen valo. Olikohan hänen jumaloitunsa tuolla? Hän kiipesi lankku-aidan yli ja tuli viimein kopeloiden ryytimaan läpi ikkunan alle; tässä katseli hän kauan syvällä liikutuksella ylöspäin, heittäysi sitten maahan seljallensa, pannen kätensä rintansa yli ristiin, pitäen näin lakastunutta kukkaansa. Ja niin tahtoi hän kuolla – ulkona tuolla kolkossa maailmassa, jossa ei ollut kattoa hänen päänsä päälle, ei ystävällistä kättä sivullansa, joka olisi pyhkinyt kuollon hien hänen otsaltansa, ei ystävällistä muotoa, joka surkutellen olisi kumartunut hänen ylitsensä, koska viimmeinen kova kamppaus tuli. Ja sitten näkisi tyttö hänet, kun hän katseli ulos ikkunasta ihanaa aamua – ja voi! Mahtaisiko hän pudottaa kyyneleitä nähdessänsä hänen hengettömän ruumiinsa, huokailisiko hän vähänkään, kun hän näki voimakkaan ja nuoren elon noin kauheasti hävinneen, noin aikaiseen niitettynä kuollon viikatteella?
Ikkuna aukesi, erään piian kimakka ääni häiritsi tuon pyhän hiljaisuuden, ja ikäänkuin taivaan portit olisivat auvenneet, alkoi vesi huuhtoa tämän maalla makaavan martyrin kuolevaisia jäännöksiä.
Tuo kuoleman kielissä oleva uros hyppäsi ylös sydäntä keventävällä nuhkauksella, erään viskatun kappaleen suhina kuului ilmassa, ja jyrinä johon oli sekoitettu mutiseva kirous; samalla kuului niinkuin säretyn ikkunan ruudun helinä, ja eräs pieni, aaveen kaltainen haamu kiipesi lauta-aidan yli ja kiiti pimeässä tiehensä.
Vähän sen jälkeen, kun Tom, joka oli riisuutunut mennäksensä levolle, talikynttilän valossa tarkasteli märkiä vaatteitansa, havahti Sid, vaan jos hänellä ylipäänsä lienee ollut mielessä pistellä, niin maltti hän nyt mielensä ja pysyttäytyi tyynenä – sillä vaara loisti Tom'in silmistä. Tom marri pesäänsä itseänsä rukouksilla vaivaamatta. Sid tarkkasi kyllä tämän laiminlyönti synnin.
NELJÄS LUKU
Aurinko nousi valaisemaan hiljaista maailmaa ja paistoi tuon rauhallisen kauppalan yli ikäänkuin olisi tahtonut heittää sille siunauksen säteitä. Aamuisen syötyä piti täti Polly perhe-jumalanpalveluksen. Hän alkoi rukouksella joka perustautui paraastaan raamatun lauseisiin, jotka olivat yhteen muuratut hänen omilla ajatuksillaan, ja tästä korkeudesta luki hän lavean luvun Mooseksen laista, juuri kuin se olisi ollut luettu Siinain vuorelta. Nyt vyötti Tom kupeensa, niin sanoaksemme, ja alkoi "lukea lauseitansa." Sid oli jo oppinut läksynsä useampia päiviä takaperin. Tom pani kaikki voimansa liikkeelle oppiakseen viisi värsyä ulkoa; ja hän valitsi osan Vuori-saarnasta kun ei voinut löytää lyhempiä värssyjä. Puolen tunnin kuluttua oli hänellä epätietoinen yleinen käsitys läksystänsä, vaan ei muuta, sillä hänen sielunsa vaelsi kaikilla inhimillisen aatoksen aloilla; ja hänen sormiansa vaivasi erinomainen nypelöimisen halu. Mary otti hänen kirjansa, kuulustaaksensa häntä ja hän koetteli löytää tiensä sumussa.
"Autuat ovat – hm, hm."
"Hengellisesti."
"Niin – hengellisesti autuat – hengellisesti – hm – hm."
"Vaivaiset – "
"Vaivaiset; autuat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän – heidän – "
"Heidän – "
"Sillä heidän. Autuat ovat hengellisesti vaivaiset sillä heidän – on taivaan valtakunta. Autuaat ovat murheelliset, sillä he – he – ."
"Saa – "
"Sillä he – hm"
"S-a-a"
"Sillä he saa – . No, en minä tiedä mitä se on."
"Saavat!"
"Vai saavat! Sillä he saavat – sillä he saavat – hm – hm – saavat murheen – hm – hm – siunatut ovat – ovat – hm – murheelliset sillä he saavat – saavat mitä? Miks'et sinä sano, Mary? Mikä pakko sinun on olla noin pilkallinen?"
"Ooh Tom, sinä tomppeli parka, se ei ole pilkatakseni sinua. Tuo nyt ei koskaan juontuisi mieleenikään. Sinun täytyy lukea paremmin. Älä nyt tule alakuloiseksi, Tom, sinä jaksat kyllä lukea tuon – ja jos sen teet, niin lahjoitan minä sinulle jotakin aivan kaunista! Kas niin, nyt sinä olet sievä poika."
"Hyvä! Mitä se on, Mary? Sanoppas minulle, mitä se on."
"Ole nyt huoleta siitä, Tom. Tiedäthän, kun minä kerran sanon että se on kaunista, niin se on kaunista."
"Niin, se on todellakin tosi, Mary. Hyvä on, minä 'jykerrän' vielä kerran läpi tämän."
Ja hän alkoi "jykertää" sitä; ja uteliaisuuden ja voitonhimon voima olikin niin suuri, että hän teki tätä semmoisella ahkeruudella jotta sai juhlallisen voiton.
Mary antoi nyt hänelle ihan uuden "Barlow-veitsen", joka maksoi kaksitoista centiä; ja se ihastuksen kuume, joka valloitti hänen ruumiinsa, liikutti kovin hänen sydäntänsä. Tosi on, veitsi ei kelvannut vuoluveitseksi, vaan se oli "milt'ei oikea Barlow", ja se oli juuri jotakin käsittämättömän suurta, vaikka se on – ja ehkä aina tulee olemaan – suuri salaisuus, mistä Lännen pojat ovat saaneet sen käsityksen, että tämmöinen ase saattaisi mahdollisesti olla väärennetty. Tom koetteli tätä ruokakaappiin ja valmistautui koettelemaan sitä vaatekaappiinkin juurikuin hänet kutsuttiin ulos, pukeutumaan pyhäkouluun.
Mary antoi hänelle pesuvadin ja kappaleen saipuata, ja hän meni ulos portista ja asetti pesuastian pienelle penkille portin ulkopuolelle; sitten liotti hän saipuan vedessä ja pani sen pois, kääri hihansa, kaatoi hiljaa veden maahan, jonka tehtyä hän meni keittiöön ja alkoi hieroa käsiliinalla uutterasti kasvojansa oven takana. Vaan Mary sieppasi käsiliinan hänen silmiltänsä ja sanoi:
"Hyi etkös häpeä Tom? Sinun ei pitäisi olla noin kelvotoin. Vesi ei suinkaan vahingoita sinua."
Tom tuli vähän hämillensä. Pesuastia täytettiin uudestaan ja nyt seisoi hän hyvän aikaa kumartuneena sen yli, kiihottain uskallustansa; viimmein veti hän syvän huokauksen ja alkoi. Kun hän nyt tuli keittiöön, silmät kiinni, ja käsillään haparoiden käsiliinaa, valui kumoomaton todistus saipuanvaahtoa ja vettä hänen naamastansa. Vaan kun hän oli pyhkinyt itsensä, ei hän vielä ollut tyydyttävä, sillä tuo puhdas piiri loppui hänen leukaansa ja poskille ikäänkuin naamari; tämän alla ja sen kummallakin puolen, oli musta pinta kastelematonta maata, joka ulottui etupuolelta alaspäin ja ympäri niskaa takapuolelta. Mary otti nyt hänet käsillensä, ja kun oli saanut hänet pestyksi, oli hän mies ja kanssakristitty ilman värivaihteluitta, ja hänen läpimärkä tukkansa oli hyvin harjattu ja nuo lyhyet kiehkurat niin järjestetyt että ne antoivat pulskan ja suhteellisen yleisen vaikutuksen. Salaisuudessa koetti hän venyttää kiehkuroitaan suoraksi; sillä hän piti niitä naismaisena, ja ne täytti hänen elämänsä katkeruudella. Sitten toi Mary esiin eräät hänelle kuuluvat vaatteet, joita hän oli käyttänyt jo kaksi vuotta pyhinä – näitä kutsuttiin lyhyesti hänen "toisiksi vaatteiksensa" – ja näin tunnemme nyt hänen vaatevarastonsa. Tyttö "siisti hänet" kun ensiksi oli itse pukeunut; hän pani hänen puseronsa napit kiinni aina ylimmäiseen saakka, käänti tuon leveän paidan kauluksen kauniisti olkapäille, harjasi hänen vaatteensa ja asetti hänen päähänsä kirjavan olkihatun. Hän näytti nyt pulskemmalta vaan aivan vähän kotiutuneelta noissa ehjissä ja puhtaissa vaatteissa, jotka harmittivat häntä kovin. Hän toivoi että Mary unhottaisi hänen kenkänsä, vaan toivo petti; Mary voiteli perinpohjin ne talilla, niinkuin tapa oli ja asetti ne hänen eteensä. Hän kadotti kärsivällisyytensä ja valitti että häntä aina pakoitettiin tekemään sitä, jota hän ei tahtonut tehdä. Vaan Mary sanoi houkutellen:
"Ole nyt siivo, Tom – onkos tuo nyt siivo poika?"
Nyt veti hän jupisten kengät jalkaansa, Mary oli kohta valmis ja kaikki kolme lasta läksivät Pyhäkouluun, paikka, jota Tom vihasi kaikesta sielustaan, vaan johon sekä Sid että Mary olivat kovin ihastuneet.
Pyhäkoulua kesti kello yhdeksästä puoleen yhteentoista: sen jälkeen alkoi jumalan palvelus kirkossa. Kaksi lapsista jäivät aina paikallensa vapaasta tahdostaan saarna-ajaksi, ja kolmas jäi myöskin aina – tehokkaimmista syistä. Kirkon penkit, jotka olivat toppaamattomat ja korkeilla selkälaudoilla, voivat sisältää noin kolmesataa henkeä; rakennus oli pieni ja vaatimaton, varustettuna pienellä tornilla, joka oli ikäänkuin lankuista laadittu laatikko katolla. Ovella kääntyi Tom takaisin ja sanoi eräälle pyhävaatteisin puetulle koulu-kumppanillensa:
"Kuules Bill, onko sinulla keltaista lippua?"
"On."
"Paljonko sinä siitä tahdot?"
"Mitäs sinulla on annettavaa?"
"Kappale lakeria ja onki."
"Näytäs tavarasi."
Tom veti tavaransa esille. Ne olivat tyydyttävät ja esineet vaihtoivat omistajia. Sitten möi Tom kolmesta punaisesta lipusta pari valkoista marmori palloa ja parista sinisestä jotakuta muuta pientä rihkamaa. Hän piti varalla kun muita poikia tuli, ja osteli heiltä vielä noin kymmenen eli viidentoista minuutin ajan kuluessa eri-värisiä lippuja. Nyt tuli hän hyvästi puetetun, vaan meluavan poika- ja tyttö-parven joukossa kirkkoon, meni paikallensa ja alkoi riidellä ensimäisen pojan kanssa, joka sattui saapuville. Opettaja, totinen, vanha mies, tuli väliin, kääntyi hetkiseksi pois, ja Tom tukisti erästä poikaa, joka istui etupenkissä; vaan oli kiintynyt kirjaansa kun poika kääntäysi katsomaan; sitte pisti hän erästä toista poikaa neulalla, ei muun tautta kuin saadaksensa kuulla miten tämä huusi "Aai!" ja sai uudet nuhteet opettajaltansa. Tom'in luokkakumppanit olivat kaikki samallaisia – levottomia, häliseviä ja rauhan rikkojia. Läksyjänsä ei yksi ainoakaan osannut milloinkaan virheettömästi ulkoa, vaan heitä piti vähä väliin auttaa. Kumminkin pääsivät aina niukuin naukuin sen läpi, jonka tehtyä he saivat palkinnoksensa pienen sinisen paperilipun, jolle oli painettu raamatun lauseita, yksi sininen lippu oli palkinto kahdesta värsystä läksyssä. Kymmenen sinistä lippua vastasi yhden punaisen ja taidettiin vaihdettaa semmoiseen; kymmenen punaista vastasi yhden keltaisen. Kymmentä keltaista lippua vastaan, antoi koulun ylitarkastaja oppilaalle yhden hyvin yksinkertaisesti nidotun raamatun, (joka näin helppoina aikoina maksaa noin neljäkymmentä cent'iä). Kuinkahan monella lukioistani olisi semmoinen ahkeruus ja into, että lukisi ulkoa kaksi-tuhatta raamatun värssyä, jos saisi Dorenkin kuvaraamatun. Ja kumminkin ansaitsi Mary tällä tavoin kaksi raamattua; tämä kärsiväisyyttä koettava työ kesti kaksi vuotta; eräs poika saksalaista suku-perää oli jo ansainnut neljä tahi viisi. Kerran luki hän yhteen mittaan kolmetuhatta värsyä; vaan tämä sielun ponnistus vaikutti häneen niin, että hän ei tästä päivästä ollut muuta kuin epatto – harmittava vahinko koululle, sillä juhlallisissa tilaisuuksissa otti yli-tarkastaja aina esille tämän pojan (Tom'in selityksen mukaan) "röyhkeilemään". Ainoastaan vanhemmat oppilaat onnistuivat pitämään lippunsa ja kyllin jatkamaan tätä ikävää työtä, saadaksensa raamatun, ja senpätähden olikin tämän palkinnon antaminen harvinainen ja merkillinen tapaus; tuo onnellinen oppilas oli sinä päivänä niin suuri ja etevä, että joka ikisen koulupojan rinta täytettiin uudelta kunnian himolta, jota kesti useinkin kaksi viikkoa. Luultava on, ett'ei Tom'in hengellinen vatsa ollut kuunaan halunnut tätä palkkiota, vaan epäilemättä oli koko hänen olentonsa jo kauan toivonut tätä kunniaa ja huomiota, joka seurasi sitä samaa.
Laillisella ajalla astui yli-tarkastaja saarnastuolin eteen, virsikirja kädessä ja etu-sormi pistetty lehtien väliin, pyytäen huomiota. Kun Pyhäkoulun yli-tarkastaja pitää tavallisen pienen puheensa, on virsikirja hänen kädessänsä yhtä välttämätön, kuin nuotti-vihko on yksin-laulajan kädessä, hänen laulu-lavalla ollessansa – vaikka miksi on tietämätön, sillä ei kumpikaan heistä heitä silmäystäkään virsikirjaansa tai nuotti-vihkoonsa. Tämä yli-tarkastaja oli laiha, pujo-partainen ja puna-tukkainen noin viiden neljättä vuoden vanha olento; hänen nutussansa oli jäykkä pystykaulus, jonka yläreuna hipoi korvia, ja jonka terävät nurkat käpristyivät hänen suupieliinsä. – Tätä turvaa seurasi täytymys aina katsella suoraan eteenpäin, ja kääntää koko ruumiinsa, jos tarve vaati katsomaan syrjään. Hänen leukansa lepäsi rimpsunenäisellä, pankki-setelin leveysellä huivisiekaleella, hänen kenkänsä kärjet olivat sen ajan muodin mukaan ylöspäin käyristetyt, ikäänkuin luistimen kärjet – jonka vaikutuksen kengissään nuoret miehet suurella ahkeruudella ja kärsivällisyydellä aikaan saivat niin, että tuntikausia istuivat kärjet käpristettynä seinää vasten. Herra Valter oli hyvin totisen näköinen ja sydämmessään hyvin vilpitön ja rehellinen; hän piti pyhiä-kappaleita ja paikkoja niin suuressa kunniassa ja niin eroitettuna maallisista esineistä, että hänen pyhäkoulu-äänensäkin oli saanut tietämättänsä eriskummallisen, juhlallisen painon, joka siltä kokonaan puuttui arkipäivinä. Hän alkoi puheensa näin:
"Nyt, lapseni, toivon minä, että te istutten niin suorana ja siivolla kuin mahdollista, ja tarkkuudella kuulette minua noin parin minuutin aikaa. Aivan niin, se on oikein. Noin on pienten poikain ja tyttöin aina tehtävä. Minä näen erään pienen tytön katselevan ulos ikkunasta, – hän luulee luultavasti minun olevan jossain tuolla ulkona – ehkä jossakussa puussa, pitävän puhetta pienille lintusille. (Myöntäviä tirskutuksia). Minua hauskuttaa paljon, nähdessäni, niin monta iloista ja siistiä pientä muotoa kokoontuneena tällaiseen paikkaan, jossa he saavat oppia hyvästi ja kauniisti käyttäytymään, kun myös hyvää tekemään."
Ja niin edespäin ja niin edespäin. Se ei ole tarpeellista että tähän kirjoittaa koko esitelmää, koska se oli mallin mukaan, joka ei juuri vaihettele, ja siis kaikilta tunnettu. Kolmas ja viimeinen osa puheesta häirittiin uudistetulta tappelulta ja muilta vehkeiltä eräitten poikain välillä, joka vähitellen leveni levenemistään, kunnes tyrmäsi semmoisiin liikkumattomiin kallioihin, kuin Mary ja Sid. Vaan kussa Valterin ääni vaikeni, vaikeni myös kaikki hälinä, ja puheen loppu vastaanotettiin hiljaisella tyytyväisyydellä.
Suurin syy kuiskutukseen oli se erinomainen ja harvinainen tapaus, että – vieraita tuli kouluun. Kirkkoon astui nimittäin asianajaja Thatcher, ja hänen seurassansa, ensiksikin eräs heikko ja ijähtynyt vanhus, toiseksi, kaunis, pulska, keski-ikäinen herra raudanharmaalla tukalla, ja viimeksi hyvin ystävällinen nainen, joka epäilemättä oli viimeksi mainitun herran rouva. Rouva talutti pientä tyttöistä. Tom oli ollut aivan rauhaton ja täytetty vihalta ja harmilta, jota paitsi omatunto vaivasi häntä – hän ei taitanut katsoa Amy Lawrencea silmiin, eikä kärsiä hänen rakastuneita silmäyksiänsä. Vaan kun hän näki tuon pienen vasta-tulleen tytön, täytyi hänen sielunsa silmänräpäyksessä suloisimmilta tunteilta. Seuraavana hetkenä koetti hän vetää huomiota puoleensa kaikin voimin – sätki poikia korville, irvisteli, sanalla sanoen, käytti kaikkia keinoja, joiden pitäisi miellyttää tyttöä, ja voittaa hänen suosionsa. Hänen iloansa häiritsi ainoastaan yksi asia – muisti tuosta nöyryytyksestänsä tämän ihanan immen ryytimaassa; vaan tämä muisto, kirjoitettu hiekkaan, poistettiin noilta sulon aalloilta, jotka vieryivät sen yli. Vieraat asetettiin istumaan kunniaistuimelle, ja niin pian kuin herra Valter oli lopettanut puheensa, esitteli hän heidät koululle. Tuo keski-ikäinen herra havaittiin nyt olevan suuri ja merkillinen mies; ei sen vähempi kuin piiri-tuomari – kaikissa tapauksissa suurin ja etevin olento, jonka lapset olivat nähneet. He kummastelivat mistä aineesta tuo noin mahtava mies oli tehty; ja toivoivatpa vähin saavansa kuulla hänen kiljuntaansa, vaan pelkäisivätkin vähin tätä. Hän oli Konstantinopolista, joka oli kaksitoista peninkulmaa Pietarista – siis paljon matkustanut ja nähnyt – juuri nuo silmät olivat nähneet piiri-raatihuoneen, jolla sanottiin olevan rauta-katto. Sen kunnioituksen, jotka nuo mietteet antoivat, todisti paraiten tuo syvä hiljaisuus ja tuijottavat silmäykset. Tuo oli siis se mainio Laamanni Thatcher, heidän oman tuomarinsa veli. Jeff Thatcher kävi heti esiin, "näyttääksensä" kuinka ystävällisellä kannalla hän "oli tuon suuren herran kanssa: ja näin tulla kadehtituksi koko koululta. Se olisi ollut koko musiikki hänen korvillensa, jos hän olisi kuullut mitä kuiskettiin.
"Vaan katsokaas Jeffiä! Hän menee heidän luoksensa. Ai, katsokaas! Hän aikoo antaa kättä – hän antoi todellakin kättä. Leikittä, etkös toivoisi olevasi Jeffin siassa."
Herra Valter koetti kaikin voimin "näyttäytyä" viran puolesta, jakeli käskyjä, tuomitsi, muistutti tuolla, täällä, ja joka paikassa, jos vähänkin sai tilaisuutta. Kirjaston-hoitaja "näyttäytyi", juoksennellen edestakaisin syli täynnä kirjoja, ja semmoisella melskeellä ja hyöringillä, joka on näitten pienten virkamiesten suurin ilo. Nuoret opettajat "näyttäytyivät" helposti nuhdellen oppilaitansa ja muilla pienillä mahtavuutensa osoitteilla, ja tarkasti pitäen vaarin järjestyksestä; useimmalla opettajalla ja opettajattarella oli jotakin tehtävää kirjavarastossa saarnastuolin juurella, ja sen jonka he tekivät, oli aina uudestaan tehtävä, pari eli kolmekin kertaa (hyvin silmäänpistävällä harmilla). Pienet tytöt "näyttäysivät" itsekukin tavallansa, ja pienet pojat "näyttäysivät" semmoisella innolla, että ilma oli täytetty pureksituilta paperipalasilta ja rähinältä. Kaiken tuon yli vallitsi tuo mahtava mies, mahtava tuomari hymy huulillansa ja lämmitellen itseänsä kunniansa auringon valossa, sillä hänkin "näyttäytyi" tavallansa. Yhtä ainoata puuttui herra Valterin ilo, ollaksensa täydellinen, ja se oli tilaisuus saada antaa raamattupalkkio, ja näyttää se ihme-lapsi, joka tämän oli ansainnut.
Useammalla lapsella oli joitakuita keltaisia lippuja, vaan ei yhdelläkään ollut tarpeeksi – hän oli käynyt kyselemässä kaikilta parhailta oppilailta. Hän olisi antanut kaikki omaisuutensa, jos olisi saanut tuon saksalais-pojan järjellisenä takaisin kouluun.
Ja nyt, samassa silmänräpäyksessä kun kaikki toivo oli lakannut, toi Tom Sawyer esiin yhdeksän keltaista, kymmenen punaista ja kymmenen sinistä lippua, ja tahtoi raamattua! Tämä oli kun salama pilvettömältä taivaalta. Valter ei ollut odottanut pyyntöä tältä taholta kymmeneen vuoteen. Vaan asiata ei voitu kiertää – tässä oli lupaukset, ja ne piti mitä lupasivat. Tom kohotettiin siis tuomarin ja muitten valittujen joukkoon, ja tämä ilmoitus annettiin pääkortteerista. Tämä oli vuosikymmenen merkillisin tapaus; ja niin suuren huomion nosti se, että se kohotti sen esineen itse laki-ihmisen rinnalle, ja koululla oli nyt kaksi ihme-lasta tirkistettävänä, siihen sijaan kun ennen oli ollut yksi. Poikia kalvasi kova kateus, varsinkin harmitti niitä, jotka nyt kovin myöhään havaitsivat edistäneensä tätä vihattavaa kunniaa niin, että olivat myöneet lippunsa niitä Tom'in rikkauksia vastaan jotka hän oli kerännyt lauta-aidan maalausoikeuksia myödessään. He ylönkatsoivat itsiänsä sentähden kun olivat antaneet pettää itsensä tuolta kavalalta käärmeeltä.