YHDESTOISTA LUKU
Guildhall'issa.
Kuninkaallinen pursi, jota seurasi loistava venelaivasto, johti kulkunsa Thames-jokea alaspäin sen vilinän halki juhlallisesti valaistuja veneitä, joka joella vallitsi. Ilma oli täynnä soittoa; joen partaat loistivat tulta ja iloa; etäinen City lepäsi lievässä valoloisteessa lukemattomista ja näkymättömistä kokkotulista; sen ylitse kohosi taivasta kohden moni hoikka huippu, kirjaeltu säkenöivillä tulilla, jonka tähden se kaukaa katsoen oli jalokivillä koristetun keihään näköinen, pistettynä korkealle ilmaan; sitä mukaa kuin laivasto kulki eespäin, tervehdittiin sitä rannoilta loppumattomilla, remuavilla riemuhuudoilla ja tykkitulen lakkaamattomalla leimauksella ja pominalla.
Tom Cantylle, joka loikoi puoleksi haudattuna silkkityynyillänsä, olit nämät äänet ja tämä näytäntö sulaa ihmettä, sanomattoman suurenmoista ja ihailtavaa. Molemmille pienille ystäville hänen vieressään, prinsessa Elisabethille ja Lady Jane Grey'lle, ei ne olleet mitään.
Tultuansa Dowgateen, hinattiin laivasto Walbrookin kirkasta vettä myöten (joka väylä nyt kaksi sataa vuotta on ollut haudattuna taloryhmäin alle) Bucklesbury'iin saakka, talojen sivu ja siltain alta, jotka olit täynnään ilokkaita ihmisiä ja ilokkaita tulia, ja seisahtui viimein vesisäiliöön, jossa nyt on Barge Yard, Londonin vanhan Cityn keskipaikkaan.
Tom nousi maihin, ja hän ja hänen loistava seurueensa kulki Cheapsiden kautta ja teki sitten tuon lyhyen matkan Old Jewry'ä ja Basinghall Street'iä pitkin Guildhall'iin.
Tomin ja hänen pienet ladynsä vastaanotti tarpeellisilla juhlallisuuksilla Londonin lordmayori ja Cityn isät, puetut kultaketjuihin ja tulipunaisiin kaapuihin; jonka perästä kuninkaalliset vietiin loistavalle, kunniakatoksella varustetulle lavalle suuressa salissa; ja heidän edessään kulki airueet, huutaen julistusta ja kantaen valtikkaa ja Cityn miekkaa. Ne lordit ja ladyt, joiden tuli palvella Tomia ja hänen molempia pieniä ystäviänsä, asettuivat heidän tuoliensa taakse.
Alimpaan pöytään istui hoviväki ja muut aateliset vieraat sekä Cityn kunniaporvarit; alemmanarvoiset istuivat moniin eri pöytiin salin keskellä. Korkealta paikaltaan katselivat jättiläiset Gog; ja Magog, kaupungin vanhat suojelijat, näytelmää allansa silmillä, jotka jo aikoja sitten unohtuneissa miespolvissa olit tottuneet siihen. Sitten kuului toitotus ja eräs julistus luettiin, jonka perästä lihava kyökkiherra ilmestyi toiselle lavalle vasemmalla seinänvierustalla, ja häntä seurasi palvelijat kantaen mitä juhlallisimmasti paistettua kuninkaallista härkää, joka oli polttavan kuuma ja leikattavaksi valmis.
Ruokasiunauksen jälkeen nousi Tom (siihen opetettuna) seisomaan – ja hänen kanssaan koko seurakunta – ja hän joi komeasta kullatusta astiasta veljesmaljan prinsessa Elisabethin kanssa, jolta pikari meni lady Janelle ja sitten toisesta toiseen. Niin alkoi pidot.
Keskiyön aikaan oli juhla korkeimmillaan. Silloin oli eräs noita kuvailevia näytelmiä, joita niin innokkaasti ihailtiin vanhoina päivinä. Kertomuksen kekkeristä antaa kummallisella kielellään eräs sen ajan kronikoitsija, joka ne näki omin silmin:
"Kun tilaa oli tehty, astui sisään eräs parooni ja eräs kreivi, jotka Turkin tavan mukaan oli puettu pitkiin kauhtanoihin, kullalla jauhoitettuihin. Päässään oli heillä tulipunaiset samettihatut, ja he olit vyötetyt kahdella miekalla, jotka riippuivat pitkissä kullatuissa nuorissa. Lähinnä heidän perästään tuli toinen parooni ja toinen kreivi kahdessa pitkässä keltaisessa satiinikaapussa, jotka oli reunustettu valkoisella satiinilla, ja jokaisessa kaarrossa valkoista oli kaarto tulipunaista satiinia Venäjän tavan mukaan; heillä oli harmaat turkkilakit päissään ja kummallakin kirves kädessään ja jalassa kengät, joiden jalanpituiset kärjet oli kierretty ylöspäin. Ja heidän perästään tuli ritari, sitten lordi Yliamiraali ja hänen kanssaan viisi aatelismiestä, puettuna punaiseen samettiin, joka oli leikattu kaarteelle sekä edestä että takaa solisluuhun saakka ja rinnalla punottu hopeaketjuilla; tämän yllä kantoivat he lyhyitä vaippoja punaisesta silkistä ja päässään hattuja fasaanisulilla. Nämä oli puettu Preussin tapaan. Tulisoitonkantajat, noin sata luvultaan, olit puetut punaiseen ja viheriään satiiniin ja heillä oli, kuten Moorilaisilla, mustat kasvot. Sitten tuli valepukuinen mörkö. Sitten lemmenlaulajat, jotka niinikään olit valepuvussa ja tanssivat; ja lordit ja ladyt tanssivat myöskin hurjasti, että heitä oli sangen hupaista katsella."
Ja samalla kun Tom korkealta paikaltaan kummastellen katseli tätä "villiä" tanssia ja ihasteli koreita pukuja, jotka pyörivät kuin värit kaunolasissa, ja iloisien tanssijain kiepottavia liikkeitä, – samalla seisoi pieni repaleinen, mutta oikea Wales'in prinssi julistamassa oikeuksiaan ja kärsimäänsä vääryyttä; hän paljasteli pettäjän ja vaati, että Guildhall'in portit avattaisiin hälle! Väkijoukolla oli hirveän hauskaa tästä välitapauksesta, ja ihmiset tuuppivat toisiaan ja kohoittivat niskojaan kuin kurki nähdäkseen pientä metelöitsijää. Tuosta rupesivat he jo pilkkaamaan häntä ja pitämään häntä narrinaan, ärsyttääkseen häntä vielä tulisempaan ja vielä huvittavampaan raivoon. Harmin kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän piti paikkansa ja uhmasi roistoväkeä oikein kuninkaallisesti. Uutta ivaa ja pilkkaa tuli, ja sepä sai hänet lopuksi huudahtamaan —
"Sanon sen teille vieläkin, te sivistymättömät roistot, minä olen Wales'in prinssi! Ja jos olenkin hyljättynä ja ilman ystävää tässä, ilman ketään, joka puolustaisi minua tai auttaisi minua hädässä, niin minä en kuitenkaan aio luopua paikastani, vaan puolustaa sitä!"
"Prinssi tai et, s' on mulle yhdentekevää, sinä oot kuitenkin kelpo poika, etkä enää ilman ystävää myös. Täss' oon minä ja vahvistan sanas; ja muista mitä mä sanon, että sull' olisi voinut olla huonompi ystävä kuin Miles Hendon, eikä sun olisi tarvinnut vaivata sääriäs hakemalla häntä. Anna nyt pienen leipäläpes levätä, poikaseni. Minä puhun näiden kurjain katurottain kieltä kuin oisin syntynyt heistä."
Puhuja oli jonkinmoinen Don Caesar de Bazan vaatteissa, katseessa ja ryhdissä. Hän oli pitkä, vahva ja jäntevä. Hänen költerinsä ja housunsa olit arvokkaasta aineesta, mutta kulunneet ja nukkavierut, ja niiden kultaiset reunanuorat oli surullisesti tahrautuneet; hänen kauluksensa oli kurtistunut ja rikkinäinen; höyhentöyhtö hänen rällähatussaan oli poikki ja näytti likaiselta eikä herättänyt kunnioitusta; hänen vyötäisillään riippui pitkä pistomiekka ruosteisessa rautahuotrassa; hänen korskea ryhtinsä leimasi hänet heti kierteleväksi sotaraakiksi. Tämän haaveellisen kummituksen puhe vaikutti kuulijoissa naurun ja irvistelyn räjähyksen. Joku joukosta huusi: "Kas siinä toinen prinssi!" "Piä suus, kenties on hän vaarallinen." "Voi kuinka hän mulkoilee – ka hänen silmiään!" "Ottakaa poika hältä pois – hevoslampeen hänen pentunsa!"
Heti paikalla mies joukosta kävi käsiksi prinssiin, tämän autuaallisen ajatuksen toteuttamiseksi; mutta yhtä nopeasti lensi vieraan miekka tupestaan ja hyökkääjä vaipui maahan hyvin suunnatusta iskusta sen litteäpuolella. Huusi nyt, kun huusikin, pari tusinaa ääntä: "tappakaa se koira! tappakaa! tappakaa!" ja rahvas tuuppi soturin päälle, joka vetäysi erästä muuria vasten ja alkoi kuin hullu sivaltaa ympärilleen pitkällä aseellansa. Hänen uhrejansa sätkytteli jo sinne ja tänne, mutta rahvasta valui heidän kaatuneitten ruumistensa yli ja syöksähti vihan vimmalla sankaria vastaan. Hänen päivänsä olit päättymäisillään, hänen perikatonsa lähenemäisillään, kun yhtäkkiä kuului torvien toitotus ja ääni huusi: "Tie auki kuninkaan lähettiläälle!" ja joukko ratsastajia laukkasi rahvasta vastaan, joka pakeni paikalta minkä jalat jaksoi. Urhoollinen vieras sieppasi prinssin syliinsä ja oli pian turvassa vaarasta ja väkijoukosta.
Palatkaamme nyt Guildhall'iin. Yhtäkkiä kaikui juhlien ja juominkien remuavan riemun ylitse merkkitorven kirkas toitotus. Paikalla tuli hiiren hiljaisuus; sitten yksinäinen ääni – tuon kuninkaan lähettilään ääni alkoi pillittää julistusta, jota väkijoukko korvat pystyssä kuulteli.
Loppusanat, juhlallisesti lausutut, oli —
"Kuningas on kuollut!"
Kuten yhteisestä päätöksestä kallistui kaikkien päät rinnoille. Hetkisen aikaa oltiin niin; mutta sitten pantiin miehissä polvilleen, kädet kurotettiin Tomia kohti ja valtava riemuhuuto nousi, joka näytti jyskyttävän kartanoa —
"Kauvan eläköön kuningas!"
Tom raukan sokaistut silmät vaelsivat väräjävinä tämän tärisyttävän näytelmän ylitse ja seisahtuivat viimein polvistuneihin prinsessoihin hänen vieressään, hetkiseksi, sitten taasen Hertfordin kreiviin. Hänen kasvoillaan heijasti äkillinen aije. Matalalla äänellä lausui hän lord Hertfordin korvaan —
"Sanokaa mulle uskollisesti, totuuden ja kunnian kautta! Jos minä nyt lausuisin käskyn, jota ei kellään muulla kuin kuninkaalla olisi oikeutta lausua, tulisiko semmoinen käsky noudatetuksi? eikö kenkään nousisi minua vastustamaan?"
"Ei, ei kenkään näissä valtakunnissa; vaan teidän persoonassanne, minun hallitsijani, on Englannin majesteetin valta. Te olette kuningas – teidän sananne on lakia."
Tom vastasi kuuluvalla, vakavalla äänellä ja silmät säihkyen —
"Sitten on, tästä päivästä lähtien, kuninkaan laki oleva laupeuden laki eikä koskaan enää hirmuvallan laki. Ylös polviltanne ja rientäkää Toweriin ja ilmoittakaa kuninkaan käsky: Norfolkin kreivi ei ole kuoleva!"4
Nämä sanat otettiin onkeen ja vietiin innollisesti suusta suuhun tuossa suuressa salissa, ja kun Hertford riensi pois sieltä, niin toinen ihastushuuto remahti —
"Hirmuvalta on loppunut! Kauvan eläköön Edward, Englannin kuningas!"
KAHDESTOISTA LUKU
Prinssi ja hänen pelastajansa.
Niin pian kuin prinssi ja Miles Hendon olit päässeet rahvasjoukosta, poikkesit he muutamille kujakaduille, jotka veivät joelle. Heidän tiellensä ei tullut mitään esteitä, kunnes he lähestyivät Londonin siltaa; silloin he jälleen kyntivät ihmisjoukkoon, Hendon'in pitäessä lujasti kiinni prinssin – ei, vaan kuninkaan – ranteesta. Tuo mahtava uutinen oli jo levinnyt, ja poika nyt kuuli tuhansilta huulilta: "Kuningas on kuollut!" Tämä tieto toi kylmän jään pienen isättömän raukan sydämmeen ja pani koko hänen olemuksensa värisemään. Hän tajusi paikalla mitä hän oli menettänyt, ja katkera suru valtasi hänet; sillä tuo julma tiranni, joka oli ollut semmoisena kauhistuksena muille, oli aina ollut hyvin lempeä häntä kohtaan. Kyyneleet nousi hänelle silmiin ja hämmensi esineet hänen ympärillään. Hetkeksi tunsi hän itsensä kaikkein kurjimmaksi, hyljätyimmäksi ja avuttomimmaksi kappaleeksi tämän matoisen maan päällä – silloin toinen roima huuto, kuni kauvas kuuluva ukkosen jyräys, kaikui yön halki: "Kauvan eläköön kuningas Edward Kuudes!" ja hänen silmänsä hehkui ja ylpeys kävi hänen lävitsensä sormen päihin saakka. "Ah", ajatteli hän, "kuinka suurelta ja eriskummaiselta tämä tuntuukin – minä olen kuningas!"
Molemmat ystävämme tunkivat hitaasti eteenpäin väkijoukon läpi sillalla. Tämä rakennus, joka jo oli ollut olemassa kuusisataa vuotta, ja joka kaiken tämän aikaa oli ollut ylen vilkkaana ja väkirikkaana valtakäytävänä, oli kummallinen nähdä. Se oli näet kummallakin puolen tiheästi täytetty jonolla kauppamakasiineja ja puoteja, ja perheasunnoita oli niiden päällä; jonot ulottuivat toiselta joen rannalta toiselle. Silta oli tavallaan kaupunki omasta puolestaan; sillä oli omat ravintolansa, omat oluttupansa, omat leipomonsa, omat rihkamakauppansa, omat ruokatavarakauppansa, omat käsityökauppansa ja oma kirkkonsa. Se piti kahta naapuria, jotka se kahlehti yhteen – Londonia ja Southwark'ia – hyvinä kyllä esikaupunkeina, mutta muuten jotenkin vähäpätöisinä. Se oli suljettu yhdyskunta, niin sanoaksemme; se oli ahdas kaupunki yhdellä ainoalla kadulla, joka oli viidesosapeninkulman pituinen; sillä oli asujamet, jotka olit poroporvareita, ja jokainen poroporvari tunsi toisensa hyvin ja oli tuntenut hänen isänsä ja äitinsä ennen häntä – ja kaikki heidän pienimmätkin asiansa päälle päätteeksi. Sillä oli tietysti ylimyskuntansa – hienot, vanhat perheet teurastajia ja leipureita ja muita hyviä ihmisiä, jotka olit pitäneet samallaista liikettä viisi- tai kuusisataa vuotta umpeensa ja tunsivat sillan suuren historian alusta loppuun ja kaikki sen vanhat tarut; ja jotka aina puhuivat siltakieltä ja ajattelit silta-ajatuksia ja valehtelit pitkässä, suorassa, avosydämmisessä, vanhassa siltajonossa. Siltakansa oli juuri sitä lajia kansaa, joka on omiansa käymään ahdasmieliseksi, tietämättömäksi ja narraavaksi. Lapsia syntyi sillalla, kasvoi siellä, vanheni siellä ja viimein kuoli siellä, astumatta koskaan eläissään mihinkään muuhun paikkaan maailmassa kuin Londonin siltaan. Semmoiset ihmiset tietysti luulivat, että se mahtava ja lakkaamaton kansantulva, joka yöt päivät vyöryi sen kadulla, levottomine meluineen ja huutoineen hirnumisineen ja haukkumisineen ja määkymisineen ja kumajavine astuntoineen, todellakin oli ainoaa suurenmoista tässä maailmassa ja että he itse tavallaan olit tuon kaiken herroina. Ja sitä he olitkin itse asiassa – tai ainakin näyttivät sitä olevansa kuten arvelemme – kun joku palaava kuningas tai sankari antoi paikalle katoavan loistonsa; sillä mitään muuta semmoista paikkaa ei löytynyt, kun tahdottiin katsoa pitkää, suoraa, päättymätöntä jonoa marssivia sotilaita.
Ihmisille, jotka olit kasvaneet ja kasvatetut Londonin sillalla, kävi elämä muualla sietämättömän kuivaksi ja tyhjäksi. Historia kertoo eräästä semmoisesta miehestä, joka luopui sillasta seitsemänkymmenenyhden vuoden ijässä ja vetäytyi maalle. Mutta sängyssään hän vain tunsi harmia ja viskautui edestakaisin; hän ei voinut nukkua, sillä syvä hiljaisuus oli niin tuskauttava, niin kamala, niin rasittava. Kun hän viimein oli ihan lopussa, pakeni hän vanhaan kotiin, laihana ja kauheannäköisenä kuin kummitus ja vaipui rauhalliseen uneen ja näki ihania unia, uinuttavain laineiden loiskuessa Londonin sillan alta ja melun ja rähinän ja ryskeen kuuluessa sen päältä.
Niinä aikoina, joista tässä kirjoitamme, tarjosi Londonin silta "kuvaavia oppituntia" Englannin historiassa sen lapsille – nimittäin mainioiden miesten tuhkankarvaisia ja kutistuneita päitä. Päät olit lävistetyt rautatangoilla ja sovitetut porttien päälle. Mutta me poikkesimme aineestamme.
Hendonin asunto oli pienessä ravintolassa sillalla. Hänen lähestyessään ovea pienen ystävänsä kanssa, lausui eräs raaka ääni —
"Vai niin, sinä tuut viimein! Sinä et piru vie tuu karkaamaan toiste. Ja jos nyt saat sääres särpimeks, niin opettaa se sinua antamaan meiän oottaa, hunsvotti!" – ja John Canty ojensi kätensä ottaakseen pojan.
Miles Hendon astui väliin, sanoen —
"Äläpäs hätäile, veikkoni. Sinä olet tarpeettomasti röyhkeä suustas.
Mitä sinun tulee poikaan?"
"Joo, jos se on sun ammattis sekaantua toisten asioihin, niin on hän minun poikani."
"Se on valetta!" huusi pikkuinen kuningas tulistuen.
"Hyvin sanottu ja mä uskon sinua, poikaseni, olkoon sitten pieni pääpyöräs terve tai ei. Ja olkoon tuo hävytön roisto sun isäs tai ei, se on aivan ykskaikki; hän ei oo saava sinua lyötäväkseen ja herjatakseen, kuten hän uhkaa, jos sinä pidät parempana jäädä luokseni."
"Minä jään, minä jään – min' en tunne häntä, minä inhoon häntä ja tahdon ennen kuolla kuin mennä hänen kanssaan."
"Sitten on se päätetty, eikä siihen enää ole mitään sanomista."
"Sepä piru olis!" huudahti John Canty yrittäen Mendonin ohi poikaan; "väkisen minä hänet – "
"Jos sä uskallat koskea häneen, sä käärmeen sikiö, niin minä opetan sinut!" sanoi Hendon sulkien hältä tien ja tarttuen miekan kahvaan. Canty peräytyi. "Muista nyt mitä mä sanon," jatkoi Hendon, "minä otin suojellakseni tätä poikaa, kun roistoväki samaa lajia kuin sinä uhkasi rääkätä häntä ja kenties olis tappanutkin hänet. Luuletko sinä nyt, että mä jättäisin hänet vielä pahempaan tilaan? Sillä jos sinä oot hänen isänsä tai et – ja totta puhuakseni, luulen sinun käyvän valheen kengissä – niin olis suora, nopea kuolema parempi semmoiselle pojalle kuin elämä tuommoisen pedon kynsissä kuin sinun. Mene siis tiehes ja joutuun, sillä mulla ei ole tapana laskea liikoja sanoja enkä juur ole hemmotteleva luonnostani."
John Canty poistui mutisten uhkauksia ja kirouksia ja katosi näkyvistä väkijoukkoon. Hendon astui holhottinsa kanssa kolme rappusta ylöspäin huoneeseensa, annettuaan käskyn, että ateria kannettaisiin sinne ylös. Siellä oli huononpuoleinen suojus, jossa oli ränstynyt sänky ja muutamia parittomia huonekaluja ja jonka himmeänä valaistuksena oli pari kurjaa kynttiläntapaista. Pikkuinen kuningas laahusti sänkyyn ja pani maata, melkein nääntyneenä nälkään ja väsymykseen. Hän oli ollut jaloillaan lähes koko päivän ja yön, sillä kello oli yksi tai kaksi aamulla, eikä hän ollut mitään syönyt koko tänä aikana. Hän mumisi unentohrussaan —
"Tehkää hyvin kutsukaa minua, kun pöytä on katettu," jonka perästä hän vaipui kohdastaan syvään uneen.
Hymyily heijasti Hendonin silmistä, ja hän sanoi itsekseen —
"Pyhän litanian kautta! Tämä pikkuinen kerjäläisvauva ottaa toisen kortteerin ja anastaa toisen sängyn niin huolettomalla suloudella, kuin olisit ne hänen omansa – sanomatta edes 'teidän luvallanne' tai 'jos suvaitsette' tai mitään semmoista. Kivulloisessa houreessaan sanoi hän itseänsä Wales'in prinssiksi, ja sitä osaa näkyy hän yhä tahtovan näyttää. Pikkuinen turvaton rotta raukka, luultavasti on hänen mielensä sekaantunut huonon pitelyn kautta. Hyvä, minä tahdon olla hänen ystävänsä. Olen hänet pelastanut, ja luontoni vetää lujasti häneen. Jopa rakastan jo tuota ylpeää poika naskalia. Millä sotilaan ryhdillä kääntyikin hän ränstyistä roskaväkeä vastaan ja näytti sille halveksumisensa! Ja mitkä hienot, suloiset ja lempeät kasvot hällä on sitten, nyt kun uni on ajanut pois surut ja murheet! Minä tahdon häntä opetella ja parantaa hänen tautinsa; niin, tahdon olla hänen vanhempana veljenään ja pitää hänestä huolta. Ja jos kukaan tahtoisi häväistä häntä tai tehdä hänelle mitään pahaa, niin tilatkoon pian ruumisarkkunsa, sillä se tarvitaan, jos palaisinkin roviolla minä."
Hän kallistui pojan yli ja katseli häntä hellästi ja säälivällä osanotolla, taputteli lempeästi nuorekkaita poskia ja tasoitteli takertuneita kiharoita suurella, rusottuneella kädellään. Vähäinen väristys vavahutti poikasen ruumista. Hendon mumisi —
"Kah, kuinka ajattelematon olenkin, kun annan hänen levätä tässä ilman peitettä ja hänen ruumiinsa tulla kuolettavaan leiniin. Mutta mitä mä teen? Herättäisinhän hänet, jos ottaisin hänet ylös ja pistäisin vuoteeseen taas, ja hänen on tuiki tarvis nukkua."
Hän etsiskeli jotakin varapeitettä, mutta kun ei löytänyt mitään, riisui hän költerinsä ja peitti sillä pojan sanoen: "Minä olen tottunut purevaan ilmaan ja niukkaan pukuun, eikä tää kylmä mua haittaa" – ja sitten rupesi hän kävelemään edestakaisin suojuksessaan, pitääkseen vertansa liikkeellä ja puhuen yhä itsekseen —
"Hänen pilaantunut järkensä sanoo hälle, että hän on Wales'in prinssi; se olisi kummallisia, jos meillä nyt enää olisi mitään Wales'in prinssiä, nyt kun hän, joka oli prinssi, ei nyt enää olekkaan prinssi, vaan kuningas – mutta poika raukka on nyt kerran saanut tuon aatoksen päähänsä, eikä hän varmaankaan tule siihen, että sanoisi itseään kuninkaaksi… Jos isäni elää vielä näiden seitsemän vuoden perästä, joina en ole kuullut tämän taivaallista kotoani vieraaseen tyrmääni, niin hän ottaa, kun ottaakin, poika paran vastaan avosylin ja antaa minun tähteni hälle jalomielistä turvaa. Samoin tekee myös hyvä, vanhempi veljeni Arthur. Mutta mun toinen veljeni, Hugh – ei, ennen mä muserran veikkoseni pääkallon, kuin annan hänen sekaantua asiaan, tuon kettumaisen, pahansisuisen pedon! Niin, sinne mennään – ja suoraa päätä."
Palvelija tuli sisään, kantaen höyryävää ateriaa, jonka hän asetti pienelle honkapöydälle; pani sitten tuolit paikoilleen ja meni tiehensä ajatellen, että niin huokeat majailijat kuin nämä voivat palvella itseään. Ovi paukkui kiinni hänen jälkeensä, ja se herätti pojan, joka äkkiä nousi istumaan ja heitti iloisen silmäyksen ympärilleen. Sitten tuli hänen kasvoihinsa surullinen ilme ja hän mumisi itsekseen syvästi huoaten: "Oi onnetonta, untahan näinkin vain." Sitten huomasi hän Miles Hendon'in költerin ja ymmärsi heti minkä uhrauksen tämä oli tehnyt hänen puolestaan. Vienolla äänellä lausui hän:
"Te olette niin hyvä minulle, niin, te olette oikein hyvä. Mutta ottakaa nyt tämä yllenne – minä en tarvitse sitä enään."
Sitten nousi hän ja meni pesukaapille nurkkaan ja seisoi siinä odotellen jotakin. Hendon sanoi ylen hilpeällä äänellä:
"Nyt pidetään oikein kunnon kekkerit. Kaikki on niin maukasta ja aivan lämmintä, ja se seikka ja sun pikku torkkusi äsken on saava sinusta oikein aika miehen taas, usko pois!"
Poika ei vastannut mitään, vaan katseli tuota isoa miekkasankaria vakavalla silmäyksellä, joka ilmaisi suurta hämmästystä ja samassa vähän kärsimättömyyttä. Hendon ällistyi ja sanoi:
"No, mikä nyt on?"
"Hyvä sir, tahdon pestä."
"Vai niin, siinäkö se oli! Älä pyydä Miles Hendonilta lupaa kaikkeen joutavaan, mitä tarvitset. Täällä voit sä olla täydelleen vapaa ja aivan niinkuin omassa pirtissäsi."
Poika seisoi yhä siinä eikä liikkunut paikoiltaan. Hän jopa jo kerran kaksi polki pientä, malttamatonta jalkaansa lievästi lattiaan. Hendon tuli tuiki hämilleen. Hän sanoi —
"Jumala varjelkoon! mikä sun on?"
"No, kaatakaa vettä sitten. Ei niin pitkiä puheita!"
Hendon oli purskahtaa romanauruun, mutta pidätti sen ja sanoi itsekseen: "Kaikkein pyhien kautta, tämä on kummallista." Sitten kävi hän hauskuudekseen täyttämään pikku nenäviisaan käskyn. Sen perästä jäi hän seisomaan ällistyksiinsä, kunnes seuraava komento: "Tulkaa – pyyhinliina!" äkkiä sai hänet eloon taas. Hän otti pyyhinliinan, ihan poikasen nenän alta, ja ojensi sen hänelle tekemättä yhtään muistutusta. Hendon kävi nyt virkistämään omia kasvojaan pesulla, ja hänen sitä tehdessään istui hänen holhottinsa pöytään ja oli valmis syömään. Hendon lopetti joutuun tehtävänsä, otti sitten esiin toisen tuolin ja oli juur istua pöytään, kun poika harmistuen sanoi —
"Malttakaa toki mielenne! Aiotteko istua kuninkaan ollessa läsnä?"
Tämä äkillinen isku sai Hendonin ällistyksen huipulle. Hän mumisi itsekseen: "Kas vain, poika paran hulluus käypi aikansa mukaan! se on muuttunut sen suuren muutoksen kanssa, joka on tapahtunut kuningaskunnalle, ja nyt on hän mielikuvituksessaan kuningas! No, olkoon niin! minun täytyy noudattaa hänen mielensä oikkuja ja muu ei ole neuvona – olla uskovinani niitä. Muuten hän kai määrää minut Toweriin!"
Ja huvitettuna tästä leikistä muutti hän tuolinsa pois pöydästä, asettui seisomaan kuninkaan taakse ja rupesi häntä passaamaan paraalla hovikeikarin tavalla kuin osasi.
Kuninkaan halukkaasti syödessä rupesi kuninkaallisen arvokkuuden jäykkyys vähän höllittämään, ja hänen yltyvän hyvänvointinsa kanssa tuli halu haastella. Hän sanoi: "Muistaakseni te sanoitte nimenne olevan Miles Hendon, jos en kuullut väärin?"
"Niin on nimeni, Sire," vastasi Miles. Sitten lisäsi hän itsekseen: "Jos minun pitää mukautua poika paran hulluuteen, niin täytyy mun antaa hälle arvonimi 'sire' taikka majesteetata häntä. Min' en saa jäädä keskitiehen, min' en saa epäröidä missään, mikä kuuluu näyttämääni osaan. Muutoin näytän minä sitä huonosti ja teen vain vahinkoa hyvälle ja hurskaalle asialleni."
Kuningas lämmensi sydäntään toisella lasillisella viiniä ja sanoi: "Mielin tuntea sinut – kerro mulle historiasi. Sinä näytät niin jalolta mieheltä ja niin ylevältä – oletko aatelismies?"
"Me olemme sitä aatelin häntää, teidän hyvä majesteettinne! Mun isäni on paronetti – pienempiä lordia ritarikunnasta5 – sir Richard Hendon, Hendon Hall'ista, Monk Holm'in luona Kent'issä."
"Nimi on lähtenyt muististani. Mutta jatka – kerro mulle historiasi."
"Siinä ei oo paljon kertomista, teidän majesteettinne, mutta kenties se paremman puutteessa voi lyhentää puoltuntisen. Isäni, sir Richard, on sangen rikas ja hyvin jalomielinen luonteeltaan. Äitini kuoli minun paitaressuna ollessani. Mulla on kaksi veljeä: vanhempi, Arthur, sielunsa puolesta isäni kaltainen, ja Hugh, joka on minua nuorempi ja mieleltään alhainen, ahnas, salakavala, pahantapainen, vilpillinen – oikea matelija. Semmoinen oli hän kätkyestä saakka, semmoinen kymmenen vuotta sitten, kun viimeksi hänet näin – kypsä rutkale yhdeksäntoista vuoden ijällä. Minä olin silloin kaksikymmentä ja Arthur kaksikymmentäkaksi. Muuten ei ole ketään perheestämme, pait lady Edith, serkkuni – hän oli silloin kuudentoista – kaunis, lempeä tyttö, kreivin tytär, viimeinen suvustaan, suvun omaisuuden ja kuolevan nimen perijä. Isäni oli hänen holhoojansa. Minä rakastin häntä ja hän minua. Mutta hän oli kihlattu Arthurille kätkyestä saakka, ja sir Richard ei tahtonut sallia tämän sopimuksen rikkomista. Arthur rakasti erästä toista tyttöä ja pyysi meitä olemaan hyvällä tuulella ja varmasti toivomaan, että viivytys ja onni yhdessä kerrankin soisi menestystä meidän eri asioillemme. Hugh rakasti lady Edithin omaisuutta, vaikka hän sanoi rakastavansa häntä itseään – mutta s' olikin hänen tapansa sanoa yhtä ja tarkoittaa toista. Vaan tähän tyttöön ei hänen kujeensa vaikuttanut mitään; hän kyllä voi petkuttaa isääni, mutta muuten ei ketään. Isäni rakasti häntä enimmän meistä ja luotti häneen ja uskoi häntä; sillä hän oli nuorin lapsi, ja toiset vihasivat häntä. Nämä seikat lienevätkin kaikkina aikoina olleet kylliksi voittamaan puolelleen isän hellimmän rakkauden. Ja hällä oli sitä pait liukas ja taivutuskykyinen kieli ja erinomainen kyky valehtelemaan – ja nämä ovat seikkoja, jotka valtavasti auttavat sokeaa rakkautta peijaamaan itseänsä. Minä olin hurja – niin, totta puhuakseni hyvinkin hurja, mutta hurjuuteni oli viatonta laatua, koska siitä ei ollut vahinkoa muille kuin mulle, ei häpeää kellekään, ei tappiota; eikä liioin siin' ollut mitään rikoksen tai kelvottomuuden merkkiä eikä mitään, joka olis ollut sopimatonta kunniakkaalle asemalleni. Kuitenkin veljeni Hugh tiesi käyttää näitä vikojani hyödykseen. Hän näki, että veljemme Arthurin terveyden laita oli niin ja näin, ja toivoi, että, jos sattumus veisi hänet, minäkin joutuisin hänen tieltään pois. Niin – mutta tämä on liian pitkä alku, mun ruhtinaani, eikä maksa vaivaa kertoa. Lyhyesti sanottu, tämä mun veljeni tiesi taitavasti isontaa mun virheitäni ja tehdä niistä rikoksia. Hän päätti ilkeän työnsä löytämällä huoneestani silkkitikkaat jotka hän omin käsin oli sinne tuonut – ja sai isäni sen kautta uskomaan, ja vietteli palvelijoita ja muita valehtelevia lurjuksia väärin todistamaan, että mulla oli aikomus siepata pois Edith ja naida hänet, aivan vastoin isäni tahtoa."
"Kolmen vuoden karkoitus kotoa ja Englannista tekisi minusta sotilaan ja miehen, arveli isäni, ja opettaisi mulle hieman viisautta. Minä tappelin pitkän koetusaikani mannermaan sodissa maistaen runsaasti karvaita iskuja, puutetta ja seikkailuja. Mutta viimeisessä tappelussa jouduin mä vangiksi, ja niinä seitsemänä vuonna, jotka siitä saakka ovat tulleet ja menneet, on ulkomaan vankiluola ollut suojanani. Viekkaudella ja rohkeudella pääsin mä vapaalle taivasalle taas ja pakenin suoraa kättä tänne; ja minä olen tullut vast'ikään, köyhänä kuin rotta rahoista ja vaatteista, mutta köyhempänä vielä tiedoista, mitä tänä pitkänä seitsikkona on tapahtunut Hendon Hall'issa, sen asujamille ja tiluksille. Ja siinä, sir, mun laiha historiani."
"Sinua on häpeällisesti pidelty!" sanoi pikkuinen kuningas, ja hänen silmänsä salamoivat. "Mutta minä tahdon sulle oikeutta – pyhän ristin kautta tahdonkin sen! Kuningas on sen sanonut."
Sitten hän, kiihkossaan Miles'ille tapahtuneista vääryyksistä, päästi kielensä valloilleen ja laski virtana historian omista äsken kärsimistään onnettomuuksista hämmästyneen sanankuulijansa korviin. Kun kuningas oli lopettanut, sanoi Miles itsekseen —
"Mikä kuvitusvoima hällä onkin! Totisesti, tämä ei ole mikään tavallinen taipumus; mielenvikainen tai terve, hän ei olisi voinut tyhjästä kutoa niin suoraa ja koristelematonta kertomusta kuin tämä, jos hän ei olisi ajatellut kokoon tätä kummallista romaania. Pikkuinen pilaantunut pääparka! Hän ei ole ystävää eikä suojelijaa vailla niin kauvan kuin minä olen hengissä. Hän on aina elävä minun rinnallani; hänestä on tuleva mun helmalapseni, mun pikku toverini. Ja hän on parantuva taudistaan! – hän on tuleva terveeksi ja raittiiksi – sitten on hän tekevä nimensä kiitetyksi – ja silloin sanon minä ylpeänä: Niin, hän on minun – minä otin hänet, hänen ollessaan koditonna pienenä ryysymekkona, mutta mä näin mitä oli hänessä ja sanoin hänen kerran tulevan kuuluisaksi – katsokaa häntä, huomatkaa hänet – enkö ollut oikeassa!"
Kuningas puhui – miettivästi ja tarkalleen —
"Sinä olet pelastanut minut rääkkäyksestä ja häpeästä, kenties mun henkenikin ja siten myöskin mun kruununi. Semmoinen palvelus vaatii runsaan palkkionsa. Sano mulle toivomuksesi, ja jos se on kuninkaallisessa vallassani, niin on se samassa suotu."
Tämä pilventakainen kiusaus herätti Hendonin unelmistaan. Hän oli juur kiittämäisillään kuningasta ja heittämäisillään asian sikseen sanomalla, että hän ainoastaan oli tehnyt velvollisuutensa eikä toivonut mitään palkkiota; mutta viisaampi ajatus nousi hänen päähänsä, ja hän pyysi lupaa olemaan vaiti hetkisen ja mietiskelemään tuota jaloa tarjousta – aatos, jonka kuningas varsin vakavasti hyväksyi muistuttaen sen olevan parasta, ettei kiirehtisi ratkaisemalla heti niin tärkeää asiaa.
Miles mietiskeli nyt hetkisen ja sanoi sitten itsekseen: "Niin, se on oikein – toisessa tilassa olisi se mahdotonta ja vissiä on, että tämän tunnin kokemus on mulle opettanut, että jatkaminen tähän tapaan kävisi mulle sangen väsyttäväksi ja epämukavaksi. Niin, minä esittelen sen hänelle, s' oli onnen kauppa, etten heittänyt tätä tilaisuutta menemään." Sitten notkisti hän toisen polvensa sanoen —
"Minun pikkuinen palvelukseni ei ole alamaisen yksinkertaisen velvollisuuden ulkopuolella, ja senpä tähden siinä ei olekkaan mitään ansiokasta; mutta koska teidän majesteettinne suvaitsee sen ansaitsevan palkkiota, niin rohkenen minä anoa teidän armoltanne jotakin, joka selvenee seuraavasta. Noin neljä sataa vuotta sitten oli, kuten teidän armonne tietää, pahaa verta olemassa kuningas Johana Englantilaisen ja Ranskan kuninkaan välillä. Silloin päätettiin, että kahden uroon pitäisi taistella vastatusten kilpakentällä, ja että riita siten ratkaistaisiin Jumalan tuomion kautta, kuten sitä nimittävät. Nämä kaksi hallitsijaa ja Espanjan kuningas kokoontuivat, todistajiksi ja riidan ratkaisijaksi, ja Ranskan uros ilmestyi. Mutta niin hän oli kauhea nähdä, että meidän englantilaiset ritarimme luopuivat mittelemästä miekkoja hänen kanssaan. Ja niinpä asia, joka oli hyvin tärkeä, oli puolustajan puutteessa päättyä Englannin kuningasta vastaan. Nyt istui kuitenkin Tower'issa lord de Courcy, Englannin valtavin sotilas, jotka kaikki arvot ja tilat oli riistetty, riutuneena pitkällisestä vankeudesta. Vedottiin häneen; hän antoi suostumuksensa ja tuli varustettuna taisteluun. Mutta tuskin oli ranskalainen nähnyt hänen jättiläismuotonsa ja kuullut hänen huhutun nimensä, ennenkun suoraa päätä pakeni pois, ja Ranskan kuninkaan asia oli mennyttä kalua. Kuningas Johana antoi takaisin de Courcy'lle kaikki hänen arvonimensä ja tiluksensa ja sanoi: 'Sano mitä sä toivot, ja sinun pitää se saaman, maksakoon se sitten vaikka puolet kuninkuudestani!' Tässä de Courcy polvistui, kuten minä teen nyt, ja vastasi: 'Tämä on siis, valtiaani, mun anomukseni, että minä ja minun jälkeläiseni saisimme oikeuden olla hattu päässä Englannin kuninkaiden läsnäollessa, tästä hetkestä kunnes valtaistuin kaatuu.' Hänen anomuksensa hyväksyttiin, kuten teidän majesteettinne tietää. Eikä näinä neljänä satana vuotena ole kertaakaan puuttunut suvulta perijää. Ja niin on aina, tähän päivään saakka, tämän vanhan suvun päämies pitänyt hattua tai kypärää päässään hänen majesteettinsa edessä, ilman lupaa taikka estettä, eikä uskalla sitä kukaan toinen tehdä.6 Vedoten tähän mainittuun etuoikeuteen, anomukseni nojaksi, rohkenen minä nyt pyytää kuninkaalta, että myönnettäisiin se armo ja etuoikeus mulle – se on mulle aivan riittävä palkkio eikä siis kellekään muulle, nimittäin: että minä ja minun jälkeläiseni, viimeiseen päivään saakka, saisimme istua Englannin majesteetin läsnä ollessa!"