Viides luku
Kaikilla meillä lapsilla oli liikanimet, jotka saimme pitää koko elinaikamme – mutta Johannalla oli niitä ainakin puoli tusinaa ja ne sopivat hänelle kaikki. Useimmat maalaistytöt ovat ujoja, mutta Johannan ujous oli erinomainen; hän punehtui äkkiä ja oli niin arka ja hämillään vierasten läsnäollessa, että jo pienenä nimitimme häntä "ujoksi Johannaksi". Olimme kaikki isänmaan ystäviä, mutta häntä nimitettiin "isänmaalliseksi", koska lämpimimmät tunteemme maatamme kohtaan olivat kylmät hänen tunteittensa rinnalla. Kun hän sitten kasvoi lapsesta neitoseksi, ruvettiin häntä kylässä sanomaan "kauniiksi Johannaksi", ja sekin nimitys oli oikea, sillä kauniimpaa ja suloisempaa olentoa ei kukaan ollut nähnyt. Annoimme hänelle vielä yhden nimen, ja se oli – "rohkea".
Olimme nyt niin vanhoja, että tiesimme yhtä paljon kuin täysikäiset siitä tuhoavasta sodasta, joka riehui pohjoisen ja lännen puolella rauhallisesta kylästämme, ja useimmat meistä seurasivat vilkkaasti kaikkea, mitä tapahtui tuossa levottomassa maailmassa ja mistä pyhiinvaeltajat ja kulkijat meille toivat sanomia. Oli tiistai-iltapäivä alkukesästä, jolloin tavallisuuden mukaan olimme kokoontuneet puun alle hyppimään ja laulamaan.
Äkkiä huudahti pikku Mengette:
"Kas! – kas! – mikä tuo on?"
Hyppy taukosi heti ja kaikki kokoontuivat läähättäen ja hikisinä yhteen tuijottaen tarkasti kylään päin.
"Se on musta lippu."
"Niin todellakin! – Mitä se mahtaa merkitä?"
"Varmaankin jotakin suurta onnettomuutta."
"Mutta mitä?"
"Kysy tuolta, joka sitä kantaa. Hän tulee tännepäin."
"Hän juoksee kiivaasti – kuka se on?"
Näin kaikki kysyimme ja vastasimme. Kohta näimmekin, että lipunkantaja oli Etienne Roze, jota tavallisesti sanoimme "Auringon ruusuksi", koska hänellä oli suuri keltainen tukka ja pyöreät rokonarpiset kasvot. Hän kulki kiivaasti ylös mäenrinnettä ja nosti aina välillä surulippuaan korkealle ilmaan ja heilutti sitä kuin merkiksi meille. Lippuna oli musta esiliina solmittuna pitkän tangon nenään. Kaikki odottivat häntä kiihkeinä ja levottomina. Vihdoin hän oli perillä. Hän työnsi lipputangon pystyyn maahan ja lausui läähättäen:
"Seiso siinä niinkauvan kun vedän henkeäni. Ranska ei nyt tarvitse muuta lippua."
Kuolonhiljaisuus vallitsi – ei kukaan uskaltanut kysyä.
"Huonoja uutisia on tullut kylään. Troyesissa on tehty sopimus Ranskan, Englannin ja Burgundin välillä. Ranskanmaa on petetty ja luovutettu vihollisille. Burgundin herttua ja tuo paha kuningatar Isabella ovat siitä sopineet. Englannin Henrik kuuluu menevän naimisiin Ranskan Katarinan kanssa. – "
"Mahdotonta! – meidän prinsessamme ja Azincourtin teurastaja! – Et ole kuullut oikein."
"Jos ette tätä usko, niin vielä vähemmin saatatte uskoa sitä, että se lapsi, joka syntyy tästä avioliitosta – vaikka se olisi tyttölapsi – on perivä sekä Englannin että Ranskan kruunun ja että hänen sukunsa aina on hallitseva molempia valtakuntia."
"Se nyt on varmaan valhe, sillä se on vasten saalalaista lakia", keskeytti Edmond Aubrey painavasti. Hän oli kylänvanhimman poika ja luuli siis tietävänsä siitä asiasta enemmän kuin muut. Me nimitimme häntä "Paladiniksi" [vaeltava ritari], koska hän usein kehuskellen puhui siitä, mitä aikoi tehdä aikamieheksi tultuaan ja kuinka karkottaisi sotajoukkoja pakosalle.
"Anna hänen puhua loppuun", sanoi Haumette. "Jos hänen kertomuksensa eivät ole tosia, niin sitä parempi. Mutta kuinka sitten, Etienne?"
"Ei ole paljon lisättävää. Meidän vanha kuninkaamme Kaarle seitsemäs hallitsee kuolemaansa asti; sitten on Englannin Henrik hallitseva Ranskaa, kunnes hänen lapsensa tulee niin vanhaksi, että – "
"Hän Ranskan hallitsijaksi. – Teurastaja? – Se on valhe – suuri valhe!" huusi Paladin. "Ja mihin joutuu meidän oma perintöprinssimme? – Mitä sopimuksessa hänestä on päätetty?"
"Ei mitään. He ottavat vain häneltä kruunun ja lähettävät hänet maanpakolaisuuteen."
Kaikki huusivat nyt yhteen ääneen, että se oli mahdotonta.
"Kuninkaan täytyy tietysti kirjoittaa nimensä sopimuskirjan alle, jotta se olisi laillinen – ja sitä hän ei suinkaan koskaan tee – koska se tekee hänen oman poikansa perinnöttömäksi."
Auringonruusu sanoi: "Mutta kuningatar – ettekö luule, että hän kirjoittaa semmoisen sopimuksen alle? – "
"Tuo kyykäärme – hän tekee mitä tahansa; ei ole niin kurjaa tekoa, mihin hän ei suostuisi saadakseen oman tahtonsa täytetyksi – ja hän halveksii poikaansa. Mutta kuninkaan tulee kirjoittaa sopimuksen alle, muutoin ei se ole laillinen."
"Mutta kuningas – onhan hän – "
"Heikkomielinen – ja siksi me häntä vielä enemmän rakastamme, onnetonta miesraukkaa."
"Mutta heikkomielinen ihminen ei tiedä, mitä tekee – hän tekee vain, mitä toiset käskevät, ja kuningas on kirjoittanut sopimuskirjan alle."
"Kuka häntä on siihen pakottanut?"
"Sitä ei suinkaan tarvitse kysyä. Kuningatar tietysti."
Nyt nousi melu uudestaan – kaikki yhtaikaa panetellen kuningatarta.
Vihdoin sanoi Jacques d'Arc:
"On niin monta huhua liikkeellä, joista useimmat eivät ole tosia.
Toivokaamme, että tämäkin, häpeällisin kaikista sanomista on valhe.
Keltä olet kaiken tämän kuullut? – "
Me tuskin uskalsimme hengittää ja Johanna kalpeni – tuskaisina odotimme vastausta.
"Maxeyn pitäjän pappi on sen kertonut."
Me vedimme syvään henkeämme. Hän oli luotettava mies.
"Hän sanoi varmasti tietävänsä, että se oli totta."
Muutamat tytöistä rupesivat itkemään; pojat eivät saattaneet mitään puhua. Johannan kasvojen ilme muistutti kuoliaaksi haavottunutta eläintä. Eläin kärsii valittamatta; hänkään ei valittanut, mutta hän kärsi sitä enemmän. Vähitellen toiset tointuivat ja pojat rupesivat puhumaan. Noel Rainguesson lausui:
"Me emme koskaan tule täysikäisiksi! – kasvamme niin hitaasti, ja
Ranska tarvitsee juuri nyt sotamiehiä poistaakseen tuon häpeätahran."
"Minä vihaan tätä lapsimaisuutta", sanoi Pierre Morel, jota sanottiin "Korennoksi", koska hänellä oli pallisilmät. "Tässä täytyy odottaa, ja odottaa ja odottaa, kun toiset sotivat. Olisinpa sotamies!"
"Sen sanon teille, pojat, että omasta puolestani en kauvan aijo odottaa", alkoi Paladin. "Kohta minä lähden ja sitten saatte kuulla minusta, se on varma. Toiset kulkekoot jälkijoukossa, jos se heitä huvittaa – mutta minä tahdon olla eturinnassa, muuten jään pois!"
Tytötkin hehkuivat sotaista intoa ja Marie Dupont sanoi:
"Jospa minäkin olisin mies, niin lähtisin paikalla."
"Ja minä myös", sanoi Cecile Letellier kumarrellen kuin sotahevonen. "Minä en todellakaan lähtisi pakoon, vaikka koko Englannin sotajoukko tulisi vastaani!"
"Pyh!" sanoi Paladin, "kyllähän tytöt saattavat puhua, mutta jos tuhat tyttöä kohtaisi kymmenen sotamiestä, niin saataisiin nähdä, kuka pakoretkelle lähtisi. Eiköhän pikku Johannakin aijo sotamieheksi?"
Kaikki nauroivat, eikä Paladin voinut olla pitkittämättä:
"Ajatelkaa, kun hän hyökkäisi sotaan kuin vanha sotauros – kuinka vihollisen sotajoukot pelosta pakenisivat! – "
Näin hän pilkkasi ja laski leikkiä, jolloin toiset nauroivat, että olivat katketa, sillä mahdottomampaa ei saattanut kuvailla, kuin että tuo lempeä arka olento, joka ei madollekaan tehnyt pahaa eikä voinut nähdä verta, lähtisi sotaan. Hän, pieni raukka, istui siinä punehtuen ja hämillään toisten pilkasta.
Mutta äkkiä tapahtui jotakin, joka antoi asialle aivan toisen käänteen. – Kenenkään aavistamatta kurkisti Haltijapuun takaa kamala, tuskin ihmisen näköinen olento, jonka punaiset himmeät silmät tuijottivat meihin. Hänet me kaikki hyvin tunsimme ja jäykistyimme pelosta nähdessämme, että se oli mielipuoli Benoist, joka jollakin tavalla oli päässyt ulos rautahäkistään, missä häntä tavallisesti pidettiin, ja että olimme kuoleman hädässä – sillä tuo raivoisa mielipuoli ei murhanhalussaan säästänyt ystävää eikä vihollista.
Repaleisena, karvaisena ja siivottomana olisi hän peljästyttänyt rohkeimmankin, kun hän hitaasti lähestyen, kirves suorana tuli meitä vastaan. Koko tuo iloinen joukko hajosi kuin akanat tuuleen huutaen ja valittaen. Kaikki pakenivat mikä minnekin, mutta Johanna pysyi paikoillaan. Hän vain nousi ja kääntyi mielipuolta kohti. Vasta metsän reunassa uskalsimme seisahtua ja katsella taaksemme – silloin sydämmemme jälleen kauhusta hämmästyi. Johanna lähestyi vakaasti miestä, vaikka tämä kirveellä häntä uhkasi, kunnes oli aivan tuon hurjan edessä ja näytti puhuttelevan häntä. Maailma musteni silmissäni enkä erottanut mitään. Kun jälleen selvisin, näin ihmeekseni, että Johanna käveli aivan hiljaa mielipuolen vieressä kädestä taluttaen häntä kyläänpäin ja toisessa kädessään pidellen hänen kirvestään.
Vähitellen hiipivät pojat ja tytöt piilopaikoistaan ja kokoontuivat puun alle katsellen noita kahta olentoa, kunnes he katosivat näkyvistä kylän ensimmäisen rakennuksen taakse. Silloin Johanna sai nimekseen "Rohkea".
Kun tulimme jälleen kylään, oli vaara ohi ja mielipuoli jälleen kiinni. Kaikki ihmiset olivat kokoontuneet pienelle torille, kirkon edustalle puhumaan tuosta merkillisestä tapahtumasta; sillä hetkellä olivat nuo häpeälliset valtiolliset uutiset unohduksissa. Vaimot syleilivät ja suutelivat pikku Johannaa ja itkivät ilosta, ja miehet taputtivat hänen päätänsä ja sanoivat, että hänen olisi pitänyt olla poikalapsi, sillä silloin hänestä olisi tullut kuuluisa urhoollinen sotilas. Itse näytti hän olevan hämillään tästä ylistyksestä ja koetti päästä pois ihmisten näkyvistä.
Kyläläiset rupesivat sitten kysymään meiltä tapahtuman yksityiskohtia, mutta meidän ei tehnyt mieli paljon selittää arkuuttamme ja niin vetäydyimme jälleen yksin erin puun alle, missä tapasimme Johannankin. Kokoonnuimme hänen ympärilleen ja kysyimme, kuinka hän oli uskaltanut olla niin rohkea. Hän vastasi kainosti:
"Tuo nyt ei ollut mitään erinomaista. Jos en olisi miestä tuntenut, olisi ollut aivan toista – mutta minä tunnen hänet ja hän minut ja hän rakastaa minua. Olen antanut hänelle ruokaa rautaristikon takaa, ja viime talvena, kun häneltä katkaistiin kaksi sormea, ettei olisi saanut tarttua ohikulkeviin, hoidin minä joka päivä hänen kättään, kunnes se parani."
"Niin, mutta oli se sentään vaarallista. Eikö hän uhannut lyödä sinua kirveellä?" arvelivat lapset.
"Kyllä hän uhkasi."
"Etkö peljännyt?"
"En – en juuri paljon, mutta vähän vain."
"Mutta, miksi et peljännyt?"
Hän mietti hetken, mutta vastasi vihdoin:
"Sitä en tiedä."
Kaikki nauroivat ja Cecile kysyi:
"Miksi et juossut pois niinkuin me muut?"
"Täytyihän jonkun jäädä. Jos häntä ei olisi saatu häkkiin, niin hän ehkä olisi jonkun tappanut ja silloin hänelle olisi tehty pahaa."
Kaikki olivat hetken ääneti ja luulen, että vähän jokainen mietti itsekseen, kuinka huonoja ja arkamaisia kaikki olimme olleet hänen rinnallaan, joka oli nuorin ja heikoin meistä kaikista. Koetin miettiä syytä, millä olisin voinut itseäni puolustaa, mutta vaikea oli sellaista keksiä. Vihdoin sanoi Noel Rainguesson:
"Jos olisin vähänkään ehtinyt ajatella, en tietysti olisi juossut tieheni. Mutta se tapahtui niin äkkiä – siinä se oli koko asia. En minä pelkää tuota mielipuoli raukkaa! – Jos hän olisi täällä, niin kyllä hänelle näyttäisin – "
"Saman sanon minä", jatkoi Pierre Morel. "Minä ajaisin hänet puuhun, ennenkun hän ehtisi aivastaakaan – uskokaa se! Jos hän vielä kerran tulee, niin – "
"Niin, minä menisin suoraan häntä vastaan, vaikka hänellä olisi sata kirvestä – kehui Paladin. Minä tekisin ja sanoisin – " ja niin hän pitkitti.
Kaikki toiset olivat myös sitä mieltä, ja pian he tiesivät, että toisella kertaa he välttämättä samallaisissa tapauksissa toimittaisivat varsin merkillisiä asioita – joka ajatus heitä lohdutti ja tyydytti.
Kuudes luku
Tähän asti oli elämämme kulunut rauhallisesti, vaikka sota riehui joka taholla ympärillämme ja ryöstävät ja hävittävät rosvojoukot, jotka kaikkialla kulkivat, olivat monta kertaa niin lähellä syrjäistä kyläämme, että öisellä taivaalla näimme onnettoman punaisen hohteen, joka todisti, että joku kylä tai maatalo oli pistetty tuleen; ja kaikki tiesivät tai kumminkin aavistivat, että kerran meidänkin vuoromme tulisi. Tämä pelko yhä eneni pari vuotta Troyesin liiton jälkeen.
Ranskassa oli kamala vuosi. Eräänä päivänä oli meillä pojilla ollut tavallinen tappelu Maxeyn kylän vihattujen burgundilaisten poikain kanssa, ja iltahämärässä palasimme kotiin lyötyinä ja väsyneinä. Silloin kuulimme äkkiä hätäkelloja soitettavan kylässä. Läksimme juoksemaan ja huomasimme kylään tullessamme tulisoihduilla valaistun torin täynnä väkeä. Kirkon portailla seisoi vieras burgundilainen pappi, joka kansalle puhui uutisia, minkä johdosta ihmiset alkoivat vihasta itkeä, raivota, vavista ja kirota. Hän sanoi, että vanha mielipuoli kuninkaamme oli kuollut ja että me ja Ranska ja kruunu kuuluimme englantilaiselle lapselle, joka makasi kehdossaan Lontoossa. Hän kehotti meitä vannomaan tälle lapselle uskollisuuden valan ja olemaan hänen kuuliaita alamaisiaan ja sanoi, että me nyt vihdoinkin saisimme voimakkaan ja kelvollisen hallituksen. Hän kertoi, että Englannin sotajoukko pian lähtisi viimeiselle sotaretkelleen, sillä nyt ei ollut enää muuta tekemistä kuin kurittaa ja taivuttaa kaukaisemmissa maakunnissa asuvia kansalaisia, jotka vielä itsepäisesti tahtoivat kuulua Ranskan mitättömän ja unohdetun lipun alle.
Kansa nurisi ja valitti ja moni kohotti nyrkkiänsä pudistaen sitä uhkaavasti vierasta kohti; mutta hän seisoi siinä levollisena ja välinpitämättömänä, ikäänkuin tuota kuohuksissa olevaa joukkoa hänen ympärillään ei olisi ollut olemassakaan. Vihdoin hän kertoi, kuinka sota-airut vanhan kuninkaan hautajaisissa oli murtanut sauvansa kuningas Kaarle seitsemännen ja hänen hallituksensa arkun ääressä ja sitten huutanut: "Kauvan eläköön Henrik, Ranskan ja Englannin kuningas, herramme ja hallitsijamme!" ja tähän huutoon pyysi hän meitä kaikesta sydämmestämme yhtymään.
Ihmiset seisoivat kalpeina vihasta, mutta eivät ensi hetkellä löytäneet sanoja ilmaistakseen tunteitaan. Pieni Johanna, joka seisoi aivan lähellä portaita, katsoi hänen kasvoihinsa ja sanoi totisena:
"Tahtoisin nähdä sinun pääsi irrotettuna ruumiista!" – sitten ristien silmiään hetken perästä – "jos niin olisi Jumalan tahto".
Olen merkinnyt tämän vähäpätöisen asian, koska se oli ainoa kerta, jolloin muistan kuulleeni Johannan lausuvan kovia sanoja.
Siitä päivästä elimme alituisessa levottomuudessa ja huolessa. Toisinaan tulivat rosvosoturit melkein veräjillemme, mutta yhä me säästyimme kaikista hyökkäyksistä. Vihdoin tuli kuitenkin meidänkin vuoromme. Se tapahtui keväällä 1428. Burgundilainen sissijoukko ryntäsi yön pimeydessä suuresti meluten aseet käsissä kylään ja meidän täytyi paeta vuoteiltamme pelastaaksemme henkemme. Koko kyläkunta syöksyi kauheassa mylläkässä Neufchâteaun tielle ja moni olisi varmaankin joutunut jalkoihin tallattavaksi ja kuollut tungoksessa, ellei Johanna, ainoa joka tässä hämmingissä oli levollinen ja neuvokas, olisi ryhtynyt johtoon ja ennen pitkää onnistunut muuttamaan ajattelematonta pakoretkeä järjestetyksi paluumatkaksi.
Hän oli siihen aikaan kuudentoista vuoden vanha, vartaloltaan hoikka ja hyvin muodostunut ja kasvoiltaan niin kaunis ja suloinen, ettei kielessä löydy sanoja, millä sitä ihanuutta kuvailla. Sen lisäksi oli hän hyvin jumalinen. Siitä käy ihminen usein surumielisen näköiseksi, mutta niin ei ollut hänen laitansa. Hänen jumalisuutensa teki hänet erinomaisen iloiseksi ja tyytyväiseksi; ja jos hän joskus näytti alakuloiselta ja surulliselta, johtui se siitä, että hän suri isänmaansa kohtaloa. Mutta uskonto tuotti hänelle vain lohdutusta.
Kylämme oli suurimmaksi osaksi hävitetty ja kun vihdoin uskalsimme palata takaisin, ymmärsimme vasta oikein, mitä toiset onnettomat ihmiset Ranskan kaikilla kulmilla vuosikausien kuluessa olivat saaneet kärsiä. Ensi kerran näimme ryöstettyjä ja poltettuja taloja ja kujilla ja teillä rosvojen pelkästä murhanhalusta tappamia kotieläimiä. Useat niistä olivat lasten elättilampaita ja vasikoita, ja surkeaa oli kuulla heidän itkuaan niiden tähden.
Mutta lopuksi kohtasi meitä vielä kamalampi näky. Mielipuoli raukka oli hakattu kappaleiksi ja lävistetty keihäillä ahtaassa häkissään. Ei kukaan meistä nuorista ollut ennen nähnyt ihmistä surmattuna väkivaltaisella tavalla ja tämä näky veti meitä kamalasti puoleensa; emme saattaneet kääntää katseitamme siitä ja seisoimme kuin noidutut. – Johanna yksin kääntyi kauhistuen pois eikä voinut edes lähestyä paikkaa, missä julmuus oli tehty. Ja kummalta tuo tuntuu, kun ajattelee, että monet niistä, jotka silloin saattoivat katsella veristä silvottua ruumista, niinkuin mitäkin näytelmää, sitten elivät päivänsä kaikessa rauhassa, jota vastoin sen, joka kauhusta kääntyi siitä pois, sittemmin täytyi joka päivä sotakentällä nähdä moisia näkyjä, voimatta kuitenkaan siihen saada luontoaan totutetuksi.
Tämä tapahtuma antoi tietysti paljon puheenainetta kylässä pitkiksi ajoiksi jälkeenpäin. Näytti siltä kuin kansa nyt vasta oikein olisi käsittänyt, että kaikki ne kauhut, joiden kuuleminen ennen oli tuottanut jonkunmoista viehätystä, olivat aivan tosia. Vanhemmat ihmiset puhuivat moittien siitä, että moista sai tapahtua. Kuninkaalle – tuolle nuorelle lailliselle, mutta virastaan erotetulle kuninkaalle, maanpakolaisuudessa olevalle Kaarle seitsemännelle oli ilmoitettava, että hänen olisi aika heretä toimettomasta uneksivasta elämästään ja vakavasti ryhtyä uskollisten alamaistensa auttamiseen, etteivät tulisi murhatuiksi omilla vuoteillaan ja ettei heidän omaisuuttaan poltettaisi tuhaksi!
Koko Ranskassa oli tämä sanoma julkilausuttava.
Meillä nuorillakin oli tietysti tästä paljon puhumista ja alituisesti tulvasivat sanat huuliltamme paimenessa ollessamme. Olin siihen aikaan noin kahdeksantoista vuotias ja toiset olivat paria kolmea vuotta vanhemmat – olimme siis jo kohta täysikäisiä miehiä. Eräänä päivänä rupesi Paladin arvostelemaan Ranskan isänmaallisia sotakenraaleja ja sanoi:
"Mitä ovat nuo meidän suuret kenraalimme! – Dunois, jota sanotaan Orleansin äpäräksi? olisin minä hänen sijassaan – en voi sanoa mitä tekisin, tahtoisin ennemmin toimia kuin puhua – mutta olisin minä hänen sijassaan! Ei kannata puhuakaan Saintraillesta ja tuosta ylvästelijästä La Hirestä – mitä kenraaleja he ovatkaan!"
Meitä kaikkia suututti kuullessamme hänen niin kevytmielisesti puhuvan noista suurista miehistä. Kuvailimme heitä mielessämme ylenluonnollisiksi olennoiksi, suuriksi sankareiksi, joita eivät tavalliset kuolevaiset pystyisi arvostelemaan. Puna nousi Johannan poskille ja hän sanoi:
"Kuinka saattaa joku lausua tuollaisia sanoja niistä miehistä, jotka todellakin ovat Ranskan valtion pylväitä, jotka joka päivä uhraavat henkensä ja verensä maansa hyväksi. Minulle tapahtuisi mielestäni suuri kunnia, jos kerrankin saisin etäältä nähdä heidän kasvojansa – enempää en näin halpa-arvoisena voisi toivoa."
Paladin kävi vähän hämilleen, kun huomasi, että kaikki olimme yhtä mieltä Johannan kanssa, mutta vähitellen hän sai takaisin entisen rohkeutensa ja jatkoi arvosteluaan. Silloin sanoi Johannan veli:
"Jos et ole tyytyväinen heidän toimiinsa, niin miksi et itse lähde sotaan parantamaan heidän töitään? Puhut aina sotaan menostasi etkä kuitenkaan lähde."
"Näetkös", sanoi Paladin, "en voi mennä, koska en ole aatelismies, siinä on koko asia. Mitä voi tavallinen sotamies siellä toimittaa? En hetkeäkään viipyisi täällä, jos olisin aatelismies. Saattaisin pelastaa Ranskan, jos olot olisivat toisellaiset, sillä tiedän mihin kelpaan, vaikka kuinka nauraisitte. Lähettäkööt minua hakemaan, jos tarvitsevat – ja asettakoot minut sellaiseen asemaan, jossa saan näyttää kykyäni – vasta silloin minun on aika lähteä sotaan."
Kaikki nauroivat ja Pierre d'Arc sanoi:
"Niin, kun lähettävät sinua hakemaan, lähden minä mukaan, ehkä jo viiden vuoden perästä."
"Hän lähtee ennen – ", sanoi Johanna hiljaa ja itsekseen niinkuin ei kukaan olisi sitä kuullut. Eivätkä häntä luullakseni kuulleetkaan muut kuin minä. Huomasin, että hänen neuleensa oli pudonnut helmaan ja että hänen silmänsä haaveksien tähystivät eteensä. Toisinaan hänen huulensa liikkuivat ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen, mutta ääntä en ensinkään kuullut.
Noel Rainguesson sanoi:
"Onhan meillä kumminkin aatelismies kylässämme. Eikös Koululainen saattaisi vaihtaa nimeä ja tointa Paladinin kanssa."
Koululainen olin minä, jota sanottiin sillä nimellä, koska osasin lukea ja kirjoittaa.
Kaikki myöntyivät siihen ja Auringonruusu sanoi:
"Sehän oli mukava keksintö – niin – näin selviämme koko pulmasta. Hänen armonsa sieur de Conte suostuu kyllä tähän. Hän seuraa tuota suurta sotaherraa, ritari Edmond Aubreyta sotaan ja kuolee tuntemattomana sotilaan kunniakkaan kuoleman."
"Ei, ei – hän menee Jeanin ja Pierren kanssa ja elää vielä sittenkin, kun tämä sota jo aikoja on loppunut – " kuiskasi Johanna. "Ja viimeisellä hetkellä lähtevät Noel ja Paladin heidän kanssaan – mutta eivät omasta vapaasta tahdostaan." Hän lausui tuon niin hiljaa, että tuskin kuulin sanoja, mutta ne tuntuivat minusta pelottavan salaperäisiltä.
Keskustelu jatkui, naurua ja leikkipuhetta kuului ja meillä oli monenlaisia erinomaisia tulevaisuudentuumia. Paladin selitti, että kun hän oli toimittanut tehtävänsä, nostanut kuninkaan valtaistuimelle ja lahjoittanut hänelle kruunun, niin hän palkinnoksi pyytäisi ainakin herttuakuntaa ja Ranskan suuriherttuan arvonimeä.
"Ja sitten vielä kuninkaantytärtä vaimoksesi – se on tietty", lisäsivät toiset.
Paladin kävi vähän punaiseksi ja sanoi lyhyesti:
"Tyttärestä en välittäisi – minä kyllä tietäisin kenen ennemmin ottaisin."
Hän tarkotti Johannaa, vaikkei kukaan vielä silloin sitä ymmärtänyt, sillä ei kukaan koko kylässä ollut mielestämme kyllin hyvä Johannalle.
Sanottuamme jokainen vuoroomme, minkälaisen palkinnon itsellemme halusimme, jos tekisimme semmoisia ihmeitä kuin Paladin aikoi tehdä, tuli sitten Johannan vuoro ja kysyimme häneltä, mitä hän pyytäisi palkinnoksi. Mutta ensin täytyi hänelle tarkkaan selittää koko asia, sillä hän oli vaipunut haaveiluihinsa eikä ollut huomannut meidän tuumiamme. Hän ajatteli hetken ja sanoi sitten vakavasti:
"Jos kuningas todellakin suuresta armostaan ja hyvyydestään sanoisi minulle: 'Nyt olet rikas – valitse mitä tahdot' – niin lankeisin polvilleni hänen eteensä ja pyytäisin, että hän ainaiseksi vapauttaisi meidän kylämme kaikista veroista ja maksuista."
Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja kaikesta sydämmestään, ettei kukaan nauranut. Ja koittipa sekin päivä, jolloin olimme iloiset, ettemme sitä olleet tehneet – silloin kun hän piti sanansa ja uskollisesti täytti, mitä oli luvannut, kun hän pyysi kuninkaalta juuri tuota lahjaa eikä itselleen ottanut pienintäkään palkintoa.