Viidestoista luku
Kello 9 aikaan aamulla Johanna, Orleansin neitsyt ja Ranskan vapauttaja nuoruutensa viattomuudessa vietiin polttoroviolle uhraamaan henkensä isänmaansa puolesta, jota hän palavasti rakasti ja kuninkaansa puolesta, joka niin häpeällisesti oli jättänyt hänet vihollisen valtaan. Hän oli vaatetettu kuolemaan tuomittujen pitkään, valkeaan pukuun ja hänen päähänsä oli painettu lakki, johon oli kirjoitettu sanat: Kerettiläinen, Langennut, Luopio, Epäjumalan palvelija. Niin saatettiin Johanna viimeisen kerran alas noita pimeitä torninrappusia linnanpihaan, jossa hän astui ajoneuvoihin ja vietiin polttoroviolle. Hänen kanssaan istuivat kärryihin veli Martin Ladvenu ja veli Jean Massieu.
Kun kansanjoukot kadulla täydessä päivänpaisteessa näkivät tuon valkean, nuorekkaan olennon, lankesivat he maahan rukoillen ja moni vaimoista itki ja jälleen kuului mahtavana säveleenä tuhansien suusta rukouksia kuolemaan tuomitun puolesta: "Kristus armahda, pyhä Margareta armahda! Kaikki pyhät rukoilkaa hänen puolestaan, enkelit ja siunatut marttyrit, rukoilkaa hänen edestänsä! Päästä hänet pahasta, hyvä Jumala! Herra jumala pelasta hänet! Armahda häntä, me rukoillemme sinua, laupias Herra Jumala!"
On tosi mitä eräs historioitsija on sanonut:
"Köyhillä ja voimattomilla ei ollut antaa Johanna d'Arcille muuta kuin rukouksensa; mutta nepä olivatkin hänelle tällä hetkellä kaikkein arvokkaimmat, eikä ole historiassa kerrottu suuremmoisempaa tapahtumaa kuin tämä."
Mutta kansan polvistuessa pitkin käytäviä seisoivat sotamiehet jäykkinä molemmin puolin tietä, jota Johanna kulki. – Äkkiä kuului kansanjoukosta melua ja läpi sotilasaidan tunki esiin eräs henkilö ja lankesi polvilleen Johannan kärryjen viereen, tarttui hänen käteensä ja huusi —
"Oi, anna anteeksi, anna anteeksi!"
Se oli Loyseleur!
Ja Johanna antoi kaikesta sydämestään hänelle anteeksi, sillä hän ei tuntenut muuta kuin sääliä kaikkia kärsiviä kohtaan. Sotamiehet olisivat surmanneet miehen, mutta sen esti Warwickin kreivi. Mihin hän sitten joutui, sitä ei kukaan tiedä, mutta maailmalta hän kätkeytyi johonkin yksinäiseen paikkaan katumaan entisiä syntejään.
Suurella torilla kohosi polttorovio ja nuo kaksi lavaa niinkuin edellä on kerrottu. Toisella lavalla istui Winchesterin kardinaali ja monta ylhäistä englantilaista, toisella Couchon ja joukko oikeusjäseniä, ja siihen oli Johannallekin varattu erityinen paikka.
Ja kun kaikki oli hiljaista, alkoi Cauchonin käskystä pappi Nicholas Midi saarnan viinapuusta ja oksista, ja huomautettiin, että Johanna nyt kuivana oksana oli leikattava pois pyhän kirkon yhteydestä, vaikka hän ennen oli jäsenenä siihen kuulunut ja sentähden oli hänen kuolinhetkensä nyt lähestynyt. Lopuksi kääntyi hän Johannan puoleen ja lausui:
"Kirkko ei siis enää voi sinua suojella, vaan täytyy maallisen oikeuden, jolle olet annettu, täyttää tuomionsa. Mene rauhaan."
Nyt Cauchon vielä kerran nuhteli Johannaa hänen rikoksistaan, käski hänen katumaan ja ajattelemaan sielunsa pelastusta. Sitten hän juhlallisesti julisti Johannan erotetuksi kirkon yhteydestä ja jätetyksi maallisen oikeuden rangaistavaksi.
Johanna polvistui itkien ja alkoi rukoilla kuninkaansa ja isänmaansa puolesta. Hänen äänensä kaikui suloisena ja kirkkaana ja sen innostuttava voima valloitti kaikkein sydämet. Ei hän syyttänyt eikä soimannut kuningastaan mistään, vaan vakuutti, että hän oli kuninkaansa uskollinen alamainen kuolemaansa asti ja että tämän hallitsijan viholliset vain olivat liioitelleet ja suurennelleet hänen vikojaan. Sitten lopuksi hän sydämellisin, liikuttavin sanoin pyysi, että läsnäolijat sekä viholliset että ystävät rukoilisivat hänen puolestaan ja antaisivat hänelle anteeksi, ja säälisivät häntä.
Tuskin löytyi siellä ketään, joihin eivät nämä sanat olisi koskeneet – englantilaiset, jopa tuomaritkin näyttivät liikutetuilta, monen huulet vapisivat ja monen silmät olivat kyyneleissä, jopa Englannin kardinaalikin, jonka valtiollinen sydän oli kivettynyt, vaan jonka inhimillisessä sydämessä löytyi vielä tunteita, vuodatti kyyneleitä.
Tuomari, jonka nyt piti julistaa maallisen oikeuden päätös Johannan asiassa, oli myös niin liikutettu, ettei voinut sitä tehdä. Hän sanoi vain vartijoille:
"Ottakaa hänet", ja pyövelille:
"täyttäkää tehtävänne".
Johanna pyysi ristiä. Ei kukaan ollut sellaista toimittanut mukaan, mutta eräs englantilainen sotamies taittoi kepin ja sitoi molemmat päät yhteen ristiksi ja tämän ristin hän antoi Johannalle ja Johanna suuteli sitä ja painoi rintaansa vastaan. Sitten veli Isambard de la Pierre kiiruhti läheiseen kirkkoon ja toi sieltä siunatun ristin; tätäkin Johanna suuteli ja painoi kiivaasti vasten rintaansa ja sitten yhä uudestaan hän sitä suuteli, kostutti sitä kyyneleillään ja kiitti siitä Jumalaa ja pyhimyksiä.
Ja niin itkien, risti rinnoilla veli Isambardin taluttamana hän astui nuo kauheat askeleet polttoroviolle. Sitten hän sidottiin kiinni paaluun, joka oli kohotettu keskelle roviota. Siihen hän nojautui kaiken kansan häntä tähystellessä. Pyöveli astui alas kauheaa tehtäväänsä toimittamaan ja sinne jäi Johanna yksin, hän, jolla oli ollut niin paljon ystäviä ja joka oli ollut niin rakastettu ja kunnioitettu.
Kaiken tuon minä näin, vaikka kyyneleet sumensivat silmäni, mutta sitten en enää saattanut katsoa. Mitä sitten tapahtui, olen kuullut toisilta ja tahdon kertomukseni täydennykseksi vielä senkin kirjoittaa.
Ei hän viimeisellä hetkelläänkään unohtanut niitä, jotka ehkä vielä saisivat kärsiä hänen tähtensä eikä hän vihollisilleen suonut kostoa. Kun hän kohotti päänsä ja näki tuon kauniin kaupungin katot ja tornit huudahti hän:
"Voi Rouen, Rouen, pitääkö minun kuolla täällä? Ja täälläkö minä surmani sain? Voi, Rouen, Rouen, minä kovin pelkään, että sinä vielä saat kärsiä kuolemani tähden!"
Savupatsaat nousivat samassa vasten hänen kasvojaan, ja hetkeksi valtasi hänet kauhu ja hän huusi: "vettä! Antakaa minulle pyhää vettä!" mutta kohta taas oli pelko kadonnut eikä se sitten enää tuntunut häntä ahdistavan.
Hän kuuli liekkien roihuavan jalkainsa juuressa ja nyt hän huomasi, että veli Isambard, joka yhä vielä seisoi rovion juuressa ja piteli ristiä hänen edessään, oli vaarassa. Nyt huusi Johanna, että hän pakenisi pois, jottei tuli häneen tarttuisi. Veli Isambard siirtyikin syrjään, vaan piteli yhä vielä ristiä, niin että Johanna viimeiseen saakka saattoi sen nähdä.
Tuli ja savupatsaat nousivat nyt korkealle, jotta tuota valkeaa olentoa tuskin saattoi nähdä niiden seasta. Mutta äkkiä kuului tulen keskeltä valtava ylistyshuuto:
"Minun ääneni olivat Jumalasta! – Ne eivät pettäneet minua."
Liekit ja vahva, musta savu kohosivat yhä korkeammalle ja peittivät Johannan näkyvistä, mutta hänen äänensä kuului vieläkin selvänä savun seasta, hän rukoili ja avuksihuusi Herran Jeesuksen nimeä ja kun tuuli hiukan hajoitti savun, nähtiin sen keskeltä ylöspäin käännetyt kasvot ja liikkuvat huulet. Vihdoin suuri, valkea liekki kohosi ylöspäin ja hänen olentonsa katosi näkyvistä, ääni vaikeni.
Niin poistui luotamme Johanna d'Arc! Kuinka lyhyt on tuo nimi, mutta kuinka rikas oli henkilön elämä, joka sen omisti ja kuinka kolkolta ja ilottomalta tuntui nyt maailma.
Johanna d'Arc on aina oleva isänmaanrakkauden perikuva ja sellaisena hänen muistonsa elää kautta aikojen.