TOINEN KIRJA
20 p. lokak. 1771
.
Eilen saavuimme tänne. Lähettiläs ei ole oikein voimissaan ja pysähtyy senvuoksi muutamaksi päiväksi tänne. Ellei hän vain olisi niin häijy, olisi kaikki hyvin. Huomaan, huomaan sen, kohtalo on määrännyt osakseni kovia koettelemuksia. Mutta rohkeutta vain! Kevyt mieli kestää kaiken! Kevyt mieli? Minun täytyy nauraa, kun tuommoinen sana pujahtaa kynästäni. Oi, pisarainen keveämpää verta tekisikin todella minut onnellisimmaksi ihmiseksi auringon alla. Mitä tämä oikeastaan on merkitsevinään! Siinä missä toiset vähäisellä voimallaan ja kyvyllään mukavassa itsetyytyväisyydessä rehentelevät, siinä minä epäilen voimiani ja lahjojani? Hyvä Jumala, sinä joka olet antanut minulle kaikkea tuota, voimia ja lahjoja, miks'et pidättänyt puolia antimistasi ja lahjoittanut sen sijaan minulle itseluottamusta ja tyytyväisyyttä!
Mutta kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Kaikki kääntyy hyväksi vielä. Sillä, ystäväni, sinä sittenkin olet oikeassa. Siitä saakka kuin joka päivä olen joutunut tungeksimaan ihmisten parissa, kun näen kaikki heidän touhunsa ja toimituksensa, olen paljoa tyytyväisempi itseeni. Tottakin, kun nyt kerran olemme semmoisia, että vertaamme kaikkea itseemme ja itseämme kaikkeen, niin riippuu onnemme tai onnettomuutemme niistä asioista, joiden yhteydessä elämme, ja niinpä ei mikään ole vaarallisempaa kuin yksinäisyys. Mielikuvituksemme, jossa jo itsessäänkin on pyrkimys kohottautumaan, kuvailee runouden ihanteellisten mielikuvain elähdyttämänä yläpuolelleen sarjan olentoja, joiden piirissä me itse olemme alimpana, kaikki ulkopuolellamme näkyy meille ihanampana, jokainen muu ihminen täydellisempänä kuin me itse. Ja tuo tapahtuu ihan luonnollisesti. Niin usein joudumme tuntemaan, että meiltä puuttuu paljon, ja juuri sen, mikä meiltä puuttuu, näyttää joku toinen omistavan, jolle lisäksi kuvittelemme kaiken sen, mitä meillä itsellämme on, ja päällepäätteeksi vielä erikoisen ihanteellisen täydellisyyssulon. Ja siten on onnellisin ihminen, oman itsemme luoma, ihka elävänä edessämme.
Sitävastoin, jos kaikkine heikkouksinemme ja kaikkine puutteinemme aherramme suoraan eteenpäin vain, niin huomaammepa päinvastoin usein, että vetelehtimisellämme ja luovimisellamme sentään olemme päässeet pitemmälle kuin toiset purjehtimisellaan ja soutamisellaan – ja – onhan tuo toki oikeaa laatua itsetuntoa, kun tuntee olevansa toisen tasalla tai vieläpä heistä edelläkin.
26 p. marrask.
Viihdyn täällä jo hieman paremmin. Onnellisinta on, että työtä on yllinkyllin; sitäpaitsi kiinnittävät nuo kaikki erilaiset ihmiset ja aina uudet nähtävät kirjavuudellaan huomiotani. Olen tullut tuttavaksi kreivi C – n kanssa; hän on mies, jota minä päivä päivältä kunnioitan yhä enemmän, selväjärkinen, laajanäköinen ihminen, joka ei silti ole kylmä, vaikka näköalansa ovatkin laajat, ja jonka koko käytöksessä kajastaa niin lempeä ystävyys. Hänen huomionsa kiintyi minuun, kun jouduin asioissa tekemisiin hänen kanssaan, ja hän heti ensimmäisistä sanoistani huomasi, että käsitimme toisiamme ja että hän saattoi puhua kanssani toisella tapaa kuin monen muun. En voi myöskään kylliksi kiittää hänen vapaata, avointa käytöstään minua kohtaan. Eipä ole maailmassa ihmisellä toista niin todellista ja lämmintä iloa kuin se, että saa kohdata jalon ihmisen, joka avautuu toiselle.
24 p. jouluk.
Lähettiläästä minulla on paljon mieliharmia; aavistinkin sitä jo kohta alussa. Hän on täsmällisin narri, mitä olla voi; hidas ja juurtajaksainen kuin mikäkin täti; ihminen, joka ei koskaan ole tyytyväinen itseensä ja jonka mieliksi ei siis kukaan muukaan voi mitään tehdä. Minä työskentelen mieluimmin vauhdikkaasti ja tuli mitä tuli; silloin hän saattaa jättää minulle kirjoitukseni takaisin ja sanoa: Hyvähän se on, mutta käykää nyt kerta vielä se lävitse, ainahan saattaa johtua mieleen jokin sattuvampi sana tai kuvaavampi määritys. – Hitto vieköön. Ei yksikään "ja", ei yksikään sidesana saa jäädä pois, hän vihaa kuolemakseen kaikkia sanajärjestysvirheitä, joihin minä useasti hairahdun; jos lausejaksot eivät mene vanhaan totuttuun nuottiin, ei hän ymmärrä niistä mitään. On sietämätöntä olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa.
Kreivi von C – n luottamus yksin enää korvaa minulle kaiken. Tuonoin hän tunnusti ihan avomielisesti minulle, kuinka tyytymätön hän oli lähettilääni hitauteen ja vitkasteluun. Semmoiset ihmiset kiusaavat sekä itseään että muita; kuitenkin, sanoi hän, on pakko tyytyä siihen ja mukautua, kuten matkustajan, jonka pitää päästä yli vuoren; totta kyllä, ellei vuorta olisi siinä edessä, olisi tie paljoa mukavampi ja lyhyempi, mutta kun se nyt kerran on siinä, niin pitäähän sen ylitse päästä! —
Ukko vainuaa ehkä myöskin, että olen paremmin kreivin suosiossa kuin hän, ja se pahoittaa häntä, ja hän käyttääkin jokaista tilaisuutta puhuakseen minulle pahaa kreivistä: minä väitän tietysti vastaan, ja asia vain pahenee. Eilen hän sai minut ihan kuohuksiin, hän näkyi nimittäin tähtäävän minuun myöskin: tuollaisiin hienon maailman toimiin kreivissä kyllä muka on miestä, työhän käy häneltä keveästi, ja hänellä on sujuva kynä; mutta perinpohjaista oppineisuutta häneltä puuttuu, kuten kaikilta kaunosieluilta. Tämän sanoessaan hänellä oli kasvoillaan sellainen ilme, kuin hän olisi tahtonut sanoa: Ähäs, sattuiko? Mutta minä en ollut millänikään; minun täytyi ylenkatsoa ihmistä, joka saattoi ajatella ja käyttäytyä tuolla tapaa. Rupesin vastustamaan häntä ja väittelin oikein kiihkeästikin. Sanoin, että kreivi sekä luonteeltaan että tiedoiltaan oli mies, jota täytyi kunnioittaa. Sanoin, etten tuntenut ketään, jonka siinä määrässä kuin hänen olisi onnistunut valistaa ja väljentää sieluansa ja vetää huomiopiiriinsä niin monenlaisia asioita, ja joka samalla kuitenkin olisi voinut pysyä niin toimeliaana käytännöllisen elämän piirissä. – Nuo olivat ukolle kovia pähkinöitä, ja minä poistuin, ettei tarvitsisi pitemmässä kinastelussa niellä vielä enempää sappea.
Ja tämä kaikki on teidän syynne, teidän, jotka puheillanne saitte minun antautumaan tähän ikeeseen ja jotka lavertelitte minulle suut silmät täyteen "toiminnasta". Toiminnasta! Ellei se, joka istuttaa perunansa ja ajaa kaupunkiin myymään viljaansa, toimi enempää kuin minä, niin lupaanpa vaikka kymmenen vuotta vielä raataa sinä kaleeriorjana, joksi nyt olen sidottu.
Ja sitä loistavaa kurjuutta, sitä ikävyyttä, jota täkäläinen joutava joukko huokaa! Kuinka he juoksevat ja matelevat arvojen perään, kuinka he vaanivat ja vartioivat, ettei kukaan vain saisi askelenkaan etusijaa heistä; tuommoisia vaivaisia, ihan lakeijapyyteitä! Tuossa on eräs nainen esimerkiksi, joka aina puhuu aatelisesta suvustaan ja maatiluksistaan, niin että jokainen, joka ei tuntisi oloja, ajattelisi, että tuopas nyt on hohkoutunut sukuunsa ja maatiluksiinsa, ties miksi kuvitteleekaan itseään niiden takia! – Mutta asia on vielä hullummin: nainen on täältä lähistöltä erään virastokirjurin tytär. – Oh, en käsitä ihmissukua, että sillä voi olla niin vähän aistia, että se tuolla tapaa noin kömpelösti paljastaa koko tyhjänpäiväisyytensä.
No, huomaanhan sentään, ystäväni, päivä päivältä selvemmin, kuinka tuhmaa on arvostella toisia itsensä mukaan. Ja koska minulla on niin paljon tekemistä oman itseni kanssa, ja koska tämä sydämeni on niin myrskyävä – oi, niin annan mielelläni toisten taivallella polkujaan, kun he vain voisivat suoda minullekin saman vapauden.
Enimmän kiusaavat minua nuo nurjat säätysuhteet. Tiedänhän kyllä yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin, kuinka välttämätön säätyerotus on ja kuinka suuret edut siitä itsellenikin koituvat; mutta älköön se tukitko juuri silloin tietäni, kun minulla vielä voisi olla jokin hitunen iloa ja edes jokin onnen kajaste täällä maan päällä. Tulin äskettäin muutamalla kävelyretkellä tuntemaan erään neiti von B – n, hän on herttainen olento, joka on säilynyt koko nuorekkaana ja luonnollisena täkäläisessäkin jäykistyneessä elämässä. Keskustelumme kehittyi hupaiseksi, ja erotessamme pyysin saada käydä tervehtimässä häntä. Hän myönsi sen niin avomielisen vapaasti, että tuskin maltoin varrota ensimmäistä sopivaa tilaisuutta käydäkseni hänen luonaan. Hän ei ole täältä, hän asuu erään tätinsä luona. Vanhuksen kasvojenilmeessä oli jotain, joka vieroitti minua. Koetin osoittaa suurta huomaavaisuutta hänelle, kohdistin puheeni enimmäkseen hänelle, ja oli tuskin kulunut puoltakaan tuntia, kun jo olin jotakuinkin selvillä rouvan olosuhteista – perästäpäin tunnusti neitikin huomioni oikeiksi – : että täti-hyvänsä nyt vanhoilla päivillään kärsii puutetta kaikesta, ettei hänellä ole omaisuutta, ei henkevyyttä, ei yleensä mitään muuta turvaa kuin esi-isäinsä sarja, ei muuta suojaa kuin säätynsä, jonka turviin hän sitten onkin lujasti linnoittautunut, eikä muuta iloa kuin tähystellä yläkerrastaan tavallisten porvarillisten ihmisten ylitse. Nuorempana hän lienee ollut kaunis ja keikaillut elämänsä; ensin hän oli oikuillaan kiusannut monta nuorukaisraukkaa, sitten kypsyneempinä vuosinaan hän oli alistunut erään vanhan upseerin komennettavaksi, joka siitä hyvästä ja kohtalaisesta elatuksesta vietti viimeiset ilottomat vuotensa hänen kanssaan ja kuoli. Nyt elää vanha rouva yksin, eikä kukaan loisi silmäystäkään häneen, ellei hänen sisarentyttärensä olisi niin rakastettava.
8 p. tammik. 1772
.
Minkälaisia ovatkaan ihmiset, joiden koko mieli on takertunut muotoihin, joiden koko olo ja elo vuodet umpeensa on tähdättynä vain siihen, kuinka voisivat pujahtaa tuolia korkeammalle pöydässä! Eikä suinkaan siksi, ettei heillä olisi muuta tehtävää: ei, päinvastoin kasautuu tehtäviä juuri sen tähden, että pikkuseikat ja pikkuharmit häiritsevät tärkeämpiä asioita. Viime viikolla sattui rekiretkellä selkkaus, ja koko huvi oli pilalla.
Houkkioita, jotka eivät huomaa, että ihmisen asema oikeastaan merkitsee niin vähän, ja että ne, jotka ovat ensimmäisellä sijalla, niin harvoin sentään näyttelevät pääosaa! Kuinka moni kuningas onkaan riippuvainen ministeristään, kuinka moni ministeri kirjuristaan! Ja kukahan heistä silloin on ensimmäinen? Se, minusta nähden, joka osaa käyttää toisia hyväkseen ja jolla on niin paljon voimaa tai viekkautta, että hän voi käyttää toisten voimia ja pyyteitä omain tarkoitusperäinsä saavuttamiseksi.
20 p. tammik.
Kirjoitan teille täältä, rakas Lotte, eräästä vähäpätöisestä maalaiskestikievarista, jonne olen paennut ankaraa rajuilmaa. Siitä saakka kuin olen ollut täällä ikävässä D – ssä, täällä vierasten, sydämelleni ihan vierasten ihmisten keskellä, ei minulla vielä ole ollut silmänräpäystäkään, ei ainoatakaan, jolloin sydämeni olisi käskenyt minun kirjoittaa teille; ja nyt tässä majassa, tässä yksinäisyydessä, tässä syrjäisyydessä, kun lumi ja räntä pieksävät ikkunoita, täällä te olitte ensimmäinen ajatukseni. Kohta kun astuin sisään tänne, heräsi teidän kuvanne, teidän muistonne, oi, Lotte! niin pyhänä ja lämpimänä mielessäni! Laupias Jumala, ensimmäinen onnellinen hetki taas!
Kun näkisitte minut siinä huvitusten ja pikkuaskartelujen pyörteessä, jossa nyt elän! kuinka koko mieleni on näännyksissä; ei hetkeäkään tulvahtele sydämeni täytenä, ei autuasta silmänräpäystäkään; ei mitään, ei yhtään mitään! On kuin näyteltäisiin edessäni jotain kummallisuusnäytelmää, näen noiden mies- ja hevoskääpiöiden liikehtivän edessäni ja kysyn usein itseltäni, eikö kaikki olekin vain näköharhaa. Minä leikin mukana, tai paremmin sanoen minulla leikitään kuin puunukella, saan usein naapurini puisen käden käteeni ja vavahdan. Iltaisin päätän, että aamulla nousen katsomaan auringon nousua, mutta kun tulee aamu, en tulekaan nousseeksi vuoteeltani; päivisin toivon, että illalla saan lähteä ulos kuutamoon, mutta jäänkin sisään. Minulla ei ole selvää tuntoa miksi nousen, miksi menen maata.
Puuttuu hapatusta, joka saisi elämäni käyntiin; se kiihdyke, joka pidätti minut valveilla yöt umpeensa, joka herätti minut aamuisin unesta, on häipynyt ja poissa.
Yhden ainoan todellisen naisen olen täällä tavannut, erään neiti von B – n. Hän muistuttaa teitä, rakas Lotte, jos sitä voi sanoa kenestäkään. Oh, huudahdatte, nyt hän rupeaa laskettelemaan kohteliaisuuksiakin! Ehkä siinä olisi hiukan perääkin. Olen viime aikoina nimittäin muuttunut sangen kohteliaaksi, kosk'ei muukaan käy päinsä, koetan olla sukkela puheissani, ja naiset sanovat, ettei kukaan osaa kehua niin hienosti kuin minä (ja valehdella, lisätkää, sillä muuten se ei käy, ymmärrättehän?). Minun piti puhua neiti von B – stä. Hänessä on sielua, joka loistaa kirkkaasti hänen sinisistä silmistäänkin. Säätyasemansa rasittaa häntä, se kun ei tyydytä hänen sisimpiä toiveitaan. Hän kaipaa pois tästä hälystä ja humusta, ja monet hetket haaveilemme yhdessä kohtauksista niin maalaisrauhaisista ja onnenlämpimistä, oi, ja teistä! Kuinka usein hänen täytyy ihastella teitä, taikka ei täydy, hän tekee sen vapaasti, hän kuulee niin mielellään teistä, pitää teistä. —
Oi, että saisin istua siellä edessänne, rakkaassa armaassa huoneessa siellä, lapsoset mekastelisivat ympärilläni, ja kun he kävisivät teistä liian äänekkäiksi, kertoisin heille jonkin kammottavan sadun, joka keräisi heidät liikkumattomaan piiriin ympärilleni.
Aurinko laskee ihanana lumessa välkkyilevän maiseman taakse, myrsky on ohitse, ja minun – minun pitää taas sulkeutua vankihäkkiini. – Hyvästi! Onko Albert luonanne? Ja missä asemassa – ? Suokoon Jumala minulle anteeksi tämän kysymyksen!
8 p. helmik.
On jo viikon päivät ollut mitä ilkein ilma, mutta minulle se on mieleen. Sillä siitä asti kuin tänne olen tullut, ei vielä ole taivaalle noussut ainoatakaan kaunista päivää, jota ei joku aina olisi pilannut ja turmellut minulta. Mutta kun oikein sataa ja tuiskuaa ja on koleata ja märkää, niin ajattelen: oh, nyt ei toki voi kotona olla sen kurjempaa kuin on ulkona, eikä päinvastoinkaan, ja silloinhan kaikki on sopusoinnussa. Kun aurinko aamuisin nousee ja lupaa kaunista päivää, en koskaan voi olla huudahtamatta: kas nyt heillä taas on jotakin taivaallista, jonka saattavat tärvellä toisiltaan. Ei ole mitään, jota he eivät osaisi turmella toisiltaan. Terveyden, hyvän nimen, ilomielen, levon ja virkistyksen! Ja useimmiten ihan typeryyttään, ymmärtämättömyyttään ja ahdasmielisyyttään; ja kun kuuntelen heitä, tekevät he sen parhaimmassa tarkoituksessa. Monesti tekisi mieleni oikein polvillani rukoilla, etteivät he noin mielettömästi raatelisi omia sisuksiaan.
17 p. helmik.
Pelkään, ettemme me, lähettilääni ja minä, enää kauan tule toimeen yhdessä. Se ihminen on ihan sietämätön. Hänen tapansa tehdä työtä ja ajaa asioita on niin naurettava, etten voi olla tekemättä vastaväitteitä ja toisinaan toimimatta oman mieleni ja käsitykseni mukaan, joka silloin, luonnollisestikin, on hänestä aina ihan väärä. Sen johdosta hän onkin äskettäin valittanut hoviin minua vastaan, josta oli seurauksena varoitus minulle ministeriltä, varoitus, joka kyllä oli lievä, mutta joka tapauksessa sentään varoitus, ja olinkin aikeissa jättää erohakemukseni, kunnes sain ministeriltä yksityiskirjeen, kirjeen, jota jumaloin ja jonka ylevää, jaloa ja viisasta henkeä ihailen. Kuinka hän neuvookaan minua koettamaan hillitä liian arkaa ja herkkää itsetuntoani; kuinka hän. kunnioittaen yltiöllisiä aatteitani toiminnasta, toisiin kohdistuvasta vaikutuksesta ja tehtäviin syventymisestä nuorekkaan, kelpo mielen ilmauksina, ei koeta kitkeä niitä pois, vaan ainoastaan lieventää niiden liikanaista intoa ja johtaa niitä suuntaan, missä niillä olisi todellinen vaikutusala ja enemmän oikeata tehoa! Olenkin taas muutamaksi päiväksi rohkaistu ja sopusoinnussa itseni kanssa. Tyyni mieli ja itsestään iloitseminen ovat ihanaa ihmiselle. Rakas ystäväni, ellei tuo aarre vain olisi yhtä hauras kuin se on ihana ja kallis!
20 p. helmik.
Antakoon Jumala teille siunauksensa, rakkaani, ja suokoon teille kaikki ne onnelliset päivät, jotka hän minulta riistää!
Kiitän sinua, Albert, ettet ilmoittanutkaan minulle: odotin tietoa, milloin hääpäivänne olisi, ja olin päättänyt samana päivänä juhlallisesti ottaa alas seinältä Lotten varjokuvan ja haudata sen toisten paperien alle. Nyt te olette aviopari, ja hänen kuvansa on vielä täällä! Ja saakoon se jäädäkin nyt! Ja miks'ei saisi? Tiedänhän, että minä myöskin olen luonanne, olen sinua vahingoittamatta Lotten sydämessä; minulla on, niin, minulla on toinen sija hänen sydämessään, ja minä tahdon ja minun täytyy saada pitää se. Oi, minä voisin mennä suunniltani, jos hän saattaisi unohtaa – Albert, siinä ajatuksessa on tuskien tuska. Albert, hyvästi! Hyvästi, enkelini! Hyvästi Lotte!
15 p. maalisk.
Nyt on sattunut minulle ikävyyksiä, jotka arvatenkin pakottavat minut poistumaan täältä. Kiristelen hampaitani! Perhana! sitä ei enää saa paremmaksi, ja te kuitenkin olette yksin syypäät kaikkeen, te, jotka yllytitte ja pakotitte ja kiusasitte minut antautumaan toimeen, joka ei ole mieleeni. Tässä nyt olen! Tässä nyt olette! Ja ettet taaskin sanoisi, että minun liioitteluni turmelee kaiken, niin kuule tässä, hyvä herra, juttu suora ja soma, kuin jonkun kronikoitsijan kynästä.
Kreivi von C – pitää minusta, osoittaa erikoista huomiota minulle, senhän tiedät, sen olen jo sata kertaa sanonut sinulle. Nyt olin eilen hänen luonaan päivällisellä, ja osui olemaan juuri se päivä, jolloin ylhäisempi seurapiiri, naiset ja herrat, tapaavat illemmalla kokoontua hänen luokseen, ja minä en ollenkaan tullut ajatelleeksi, se kun ei koskaan ole johtunut mieleeni, ettemme me alemmat virkamiehet kuulu siihen. Noh, olen siis päivällisellä kreivin luona, ruoan jälkeen astelemme edestakaisin isossa salissa, keskustelen hänen kanssaan, keskustelen eversti B – n kanssa, joka myöskin tulee sinne, ja iltakutsujen aika lähenee. Minä en, Jumala tietäköön, ajattele mitään. Astuu silloin sisään kaikkeinkorkeimmasti armollinen rouva von S – herroine puolisoineen ja tyttärineen, tytär on täyshöyheninen hanhi mataline latuska-rintoineen ja tiukkaan kurottuine vyötäisineen, he astuvat juhlallisesti sisään, silmät ja sieraimet asianmukaisessa virheettömässä ylhäisaatelisessa sävyssä, ja kun se koko joukkue on minulle sydämen pohjasta vastenmielinen, aioin heti poistua ja odottelin vain, että kreivi hetkeksi vapautuisi joutavista, kun yht'äkkiä neiti von B – astuu sisään. Kun sydämeni aina hiukan ilostuu hänet nähdessäni, jäin vielä hetkeksi, menin hänen istuimensa taakse ja huomasin vasta jonkin hetken kuluttua, että hän puhutteli minua vähemmin avomielisesti kuin tavallisesti ja ikäänkuin epäröiden. Se kummastutti minua. Onko hänkin samanlainen kuin kaikki nuo toiset? ajattelin minä ja tunsin loukkaantuvani ja aioin lähteä, mutta jäin sentään, koska mielelläni olisin nähnyt epäluuloni hänen suhteensa aiheettomaksi, ja kun en saattanut uskoa sitä, ja kun vielä toivoin ystävällistä sanaa häneltä ja – no, oli miten oli, minä jäin. Sillävälin kokoontuu koko seurapiiri. Tulee vapaaherra F – keisari Frans ensimmäisen kruunauksen aikuisessa pukukomeudessaan, tulee hovineuvos R – , täällä hän kulkee sentään pelkkänä herra von R – nä, kuuroine rouvineen j.n.e., vieläpä huonoasuinen J – kin, joka korjailee iänikuiskuosista pukuaan uusmuotisilla tilkuilla, kaikki nuo saapuvat, minä puhuttelen muutamia tuttujani, jotka kaikki ovat hyvin lyhytsanaisia minua kohtaan. Tuumin yhtä ja toista – ja tarkastelen vain neiti B – täni. En huomaa, että naiset toisessa päässä salia kuiskuttelevat keskenään, että juoru livahtaa herrojenkin piiriin, että rouva von S – menee puhuttelemaan kreiviä (sen kaiken kertoi neiti B – minulle sittemmin), kunnes viimein kreivi tulee luokseni ja vie minut syrjään erään ikkunan ääreen. – Tunnettehan, sanoi hän, omituiset olomme; teidän läsnäolonne, huomaan minä, herättää tyytymättömyyttä seurassa. En millään muotoa… – Teidän ylhäisyytenne, keskeytin hänet, pyydän tuhannesti anteeksi, olisi pitänyt itsenikin ajatella sitä ja tiedän, että suotte anteeksi minulle tämän huomaamattomuuteni; aioin jo varhemmin poistua, joku pahansuopa henki lienee pidättänyt minua, lisäsin hymyillen, samalla kumartaen. Kreivi pusersi kättäni lämmöllä, joka ilmaisi kaiken. Pujahdin hiljaisuudessa ylhäisestä seurasta, lähdin, nousin eräille kääseille ja ajoin H – iin nauttiakseni siellä eräällä kukkulalla auringon laskusta ja samalla lukeakseni Homeroksestani sen ihanan runon, jossa kerrotaan, kuinka kelpo sikopaimen kestitsi Odysseusta. Tähän saakka on siis kaikki hyvin.
Illalla palaan illalliselle, ravintolan ruokasalissa istui vielä muutamia vieraita; he pelasivat noppaa eräässä nurkassa, olivat työntäneet pöytäliinan syrjään. Tulee silloin sisään tuo kunnon Adelin, laskee hattunsa kädestään ja, huomatessaan minut, astuu luokseni ja sanoo hiljaa: Sinullehan on käynyt ikävästi, vai? – Minulle? huudahdin. – Niin, kreivihän on käskenyt sinut poistumaan seurasta. – Piru sen seuran periköön! sanoin; minähän olin hyvilläni, kun pääsin sieltä ulos. – Hyvä, vastasi hän, että otat sen noin keveästi. Se vain pahoittaa mieltäni, että juttu jo on levinnyt niin laajalle. – Silloin vasta asia alkoi minua kismittää. Kaikista, jotka istuivat pöytään ja katsahtivat minuun, ajattelin heti: he katsovat minua siitä syystä! Vereni rupesi sakenemaan.
Ja kun nyt tänään, missä liikunkin, kaikki kohta lausuvat osanottonsa minulle, ja kun kuulen, kuinka kadehtijani nyt riemuitsevat ja sanovat: kas siinä sen näkee, mihin ylpeys vie, kun mies uskoo älypahasensa vuoksi itsestään ties mitä ja luulee sen nojalla voivansa olla välittämättä mistään arvosuhteista, ja mitä muuta tuommoista on tapana hokea – kun kuulee tuota kaikkea, niin tekisi mieli lävistää puukolla rintansa; sillä puhuttakoon mitä tahansa itsenäisyydestä, minä tahtoisin nähdä sen miehen, joka kylmäverisenä sietää roistojen puhuvan hänestä, kun luulevat olevansa voitonpuolella hänen suhteensa; jos juoruilu on ihan tuulesta temmattua, oh, silloin on helppo antaa sen olla sinään.
16 p. maalisk.
Kaikki nyt ärsyttää minua. Kohtasin tänään puistokadulla neiti B – n; en voinut olla puhuttelematta häntä, ja kun olimme päässeet hiukan erille muusta seurasta, ilmaisin hänelle loukkaantumiseni hänen silloisen käytöksensä johdosta. – Oi Werther, sanoi hän hellästi, niinkö te, joka sentään tunnette sydämeni, selititte hämmennykseni? Kuinka minä kärsinkään puolestanne aina siitä asti kuin olin astunut saliin! Aavistin, kuinka kaikki oli käyvä, ja sata kertaa olin jo sanomaisillani sen teille. Tiesin, että nuo von S – t ja T – t puolisoineen ennemmin lähtisivät pois kuin jäisivät samaan seuraan teidän kanssanne; tiesin ettei kreivi voi rikkoa välejään heidän kanssaan, – ja mikä jupakka siitä nyt on syntynyt! – Kuinka neiti? kysyin, koettaen salata säikähdystäni sillä kaikki mitä Adelin toissa päivänä oli puhunut, valahti siinä silmänräpäyksessä kuin kiehuva vesi suonieni lävitse. – Mitä olenkaan jo saanut kärsiä sen tähden! sanoi tuo suloinen olento, samalla saaden silmänsä kyyneliin. – En voinut enää hillitä itseäni, olin heittäytymäisilläni hänen jalkoihinsa ja huudahdin: Selittäkää, selittäkää mitä tarkoitatte. – Kyynelet juoksivat hänen poskiansa alas. Minä olin ihan suunniltani. Hän kuivasi ne, koettamattakaan salata niitä. – Tunnettehan tätini, alkoi hän; hän oli myöskin saapuvilla siellä ja katseli, oh, millä silmillä hän katselikaan tapausta. Werther, viime yönä ja tänä aamuna olen saanut kuunnella saarnaa seurustelustani teidän kanssanne, minun on täytynyt kuulla, kuinka teitä on moitittu ja halvennettu, ja olen vain puolinaisesti voinut ja saanut teitä puolustaa.
Hänen joka sanansa viilsi sydäntäni kuin terävä veitsi. Hän ei tuntenut, kuinka armeliasta olisi ollut olla kertomatta kaikesta tuosta; nyt hän kertoi lisäksi vielä mitä kaikkea nyt juoruiltiin ja kuinka muutamat tunsivat suurta vahingon- ja voitoniloa tapauksen johdosta. Kuinka heitä nyt kutkutti ja ilostutti, että ylimielisyyteni ja toisten halveksimiseni, jota he kauan olivat minussa moittineet, nyt vihdoinkin saisi oikean rangaistuksensa. Kuulla tuo kaikki häneltä, Wilhelm – ja puhuttuna todellisen osanoton ilmein, – minä olin ihan murskana, ja mieleni kuohuu vieläkin. Soisin, että joku julkenisi moittia minua siitä, saisin silloin syöstä miekkani hänen lävitsensä; on kuin olisi helpompi ollakseni, kun saisin nähdä verta. Oi, tuhannet kerrat olen tarttunut veitseen helpottaakseni tämän sydämeni kolkutusta. Kerrotaan jalorotuisista hevosista, että ne, kun ovat äärimmilleen kiihdyksissään ja ajetut ihan loppuun, itse vaistonsa ajamina aukaisevat jonkin suonensa helpottaakseen hengitystään. Siten tunnen minäkin usein, kuin minunkin pitäisi aukaista suoneni, liidätelläkseni iäiseen vapauteen.
24 p. maalisk.
Olen jättänyt erohakemukseni hoviin, ja toivoakseni siihen suostutaan, ja te saatte suoda anteeksi, etten ensin kysynyt teiltä lupaa toimenpiteisiini. Minun täytyy kuin täytyykin päästä pois täältä, ja tiesin kaiken, mitä teillä olisi ollut sanottavaa kehoittaaksenne minua jäämään paikalleni, ja siis – Kerro tämä nyt, jos viitsit, hiukan lievennettynä, äidilleni; en voi auttaa itseänikään, ja hänen täytyy siis tyytyä siihen, etten voi häntäkään auttaa tässä. Tietysti tämä tuntuu hänestä kipeältä. Nähdä tuon kauniin alkuvauhdin, jonka poikansa jo oli ottanut suoraan salaneuvos- ja lähettiläsarvoa kohden, katkeavan noin kesken kaikkea, ja hevoset takaisin talliin taas! Tehkää nyt asiasta mitä tahdotte ja suunnitelkaa kaikkia mahdollisuuksia, joiden nojalla minun olisi pitänyt jäädä paikalleni; sanalla sanoen, minä lähden, ja jotta tietäisitte minne menen, niin on täällä ruhtinas – , joka näkyy olevan mieltynyt seuraani; kuultuaan aikeestani hän kutsui heti minut luokseen maatiloilleen viettämään nykyistä kaunista kevättä. Hän on luvannut, että saisin siellä olla ihan omassa vapaudessani, ja koska jotakuinkin ymmärrämme toisiamme, niin uskaltaudunkin leikkiin ja lähden hänen mukanaan.
Selitykseksi.
19 p. huhtik.
Kiitos kummastakin kirjeestäsi! En vastannut niihin, kun en tahtonut lähettää ylläolevia rivejä, ennenkuin olin saanut eroni hovista; pelkäsin näet, että äitini saattaisi kääntyä ministerin puoleen ja vaikeuttaa eroani. Nyt olen sen saanut, erokirja on käsissäni. En viitsi kertoa teille, kuinka vastahakoisesti siihen on suostuttu ja mitä ministeri kirjoittaa minulle: saisitte siitä vain aihetta uusiin valitusvirsiin. Perintöprinssi on lähtiäisikseni lähettänyt minulle kaksikymmentäviisi kultarahaa, sanalla sanoen, eroni on saanut minut ihan kyyneliin; en siis tarvitse rahojakaan, joista äskettäin äidille kirjoitin.
5 p. toukok.
Huomenna lähden täältä, ja koska synnyinkaupunkini on vain kuuden penikulman päässä tieltä, käväisen sitäkin katsomassa ja muistelemassa menneitä, uneksittuja onnen päiviä. Aion ajaa kaupunkiin samasta portista, mistä äitini kanssa muinoin ajoimme ulos, kun hän isäni kuoleman jälkeen jätti tuon armaan, kodikkaan paikan sulkeutuakseen kotikaupunkiinsa. Hyvästi, Wilhelm, kerron vielä enemmän matkastani.
9 p. toukok.
Olen suorittanut toivioretken kotiseudulleni kaikella pyhiinvaeltajan hartaudella, ja moni outo tunne on hivellyt mieltäni. Pysähdytin korkean lehmuksen luona, joka on noin neljännestunnin matkan päässä kaupungista tien varrella S – ää kohden, astuin vaunuista ja annoin kyytimiehen ajaa edellä, käydäkseni itse lopun matkaa jalan ja mieleni mukaan nauttiakseni jokaisesta muistosta ihan tuoreeltaan ja elävästi. Siinä seisoin nyt lehmuksen vierellä, joka muinoin, lapsuudessani, oli ollut kävelyjeni päämäärä ja raja. Kuinka toisin nyt! Onnellisena ja tietämättömänä halajoitsin silloin ulos outoon maailmaan, missä toivoin sydämelleni niin paljon elähdyttävää ja niin paljon nautittavaa, joka täyttäisi ja viihdyttäisi kaipaavaa, kaihoavaa rintaani. Nyt palaan sieltä avarasta maailmasta – oi ystäväni, kuinka monta pettynyttä toivetta, kuinka monta turhiin rauennutta suunnitelmaa onkaan takanani! – Näin edessäni tuon vuoriston, jota kohden katseeni niin tuhannet kerrat oli kaihoavana liitänyt. Tuntimääriä saatoin istua tässä ja halajoida tuonne toiselle puolelle, sieluni suli siinä katsoessani niin sykähtävän herkkänä metsien ja laaksojen näkyyn, jotka väreilivät silmäini edessä niin ystävällisen omina; ja kun minun sitten määrättyyn aikaan täytyi palata, niin kuinka vastahakoisesti jätinkään tämän armaan paikan! – Lähenin kaupunkia, tervehdin jokaista vanhaa tuttua puistohuonetta, uudet loukkasivat minua kaikki, samoin kaikki muutkin muutokset, jotka oli tehty. Astuin portista sisään ja tapasin kaiken niin entisellään. Ystäväni, en huoli takertua yksityiskohtiin; niin ihastuttavaa kuin kaikki minulle olikin, niin yksitoikkoista se olisi kerrottuna. Olin päättänyt mennä asumaan torin laidalle taloon, joka sijaitsi ihan vanhan kotimme vierellä. Sinne kävellessäni huomasin, että koulutupa, johon lapsuutemme ajan olimme olleet sullotut erään vanhan mummon komennettaviksi, oli muutettu kauppapuodiksi. Tuli mieleeni kaikki se levottomuus, ne kyynelet, se tukahtunut mieli ja sydämenahdistus, jota muinoin olin tuntenut siinä pesässä. – Joka askelella näin jotakin, joka herätti monenlaisia muistoja. Ei voi pyhällä maalla vaeltava toivioretkeläinenkään kohdata niin monta pyhää muistopaikkaa, ja tuskinpa voi hänen sielunsa olla yhtä pyhän liikutuksen valtaama. – Vieläkin yksi esimerkki tuhansien joukosta. Astelin joen vartta alas erääseen rakennukseen asti; samaa tietä olin ennen muinoinkin usein astunut, ja siinä oli paikka, missä meidän poikina oli tapana heitellä "voileipiä" latuskaisilla kivillä. Muistui niin elävästi mieleeni, kuinka monesti seisoin tässä rannalla ja omituisin, aavistuksellisin tuntein katselin joen juoksua, kuinka ihmeellisiksi kuvittelin maita, joiden halki se virtaa, ja kuinka pian silloin mielikuvitukseni herpaantuneena sai tuntea rajansa, mutta kuinka se yhä vain pyrki kauemmaksi, kunnes kokonaan hupeni tuijottamaan näkymättömään etäisyyteen. – Katsos, ystäväni, noin ahdas oli onnellisten esi-isäimmekin näköpiiri, ja noin onnellisia hekin olivat! noin lapsellinen oli heidän tunteensa ja heidän runoutensa! Kun Odysse