Voi häntä, joka katselisi tuota ja sanoisi: Sitä hupakkoa! Olisi malttanut vain ja antanut ajan kulua, niin epätoivonsa olisi kyllä asettunut ja hän olisi tavannut toisen, joka olisi voinut lohduttaa hänet. – Tuo on ihan samaa, kuin jos joku sanoisi: Voi hupakkoa, kun kuolee kuumeeseen! Olisi odottanut, kunnes voimansa olisivat toipuneet, elinnesteensä parantuneet ja verensä kuohu asettunut: kaikki olisi päättynyt hyvin, ja hän eläisi vielä tänä päivänä.
Albert, jonka mielestä tämäkään vertaus ei vielä ollut tarpeeksi sattuva, väitti vielä jotakin vastaan; muun muassa hän sanoi, että olin puhunut ainoastaan eräästä yksinkertaisesta tytöstä; mutta sitä hän ei vain voisi käsittää, kuinka semmoisessa tapauksessa voisi puolustaa ihmistä, joka olisi järkevämpi, jonka näköpiiri ei olisi niin rajoitettu ja joka vapaammin osaisi nähdä elämänsuhteita. – Ihminen pysyy ihmisenä, ystäväni, huudahdin, ja se hitunen järkeä, joka hänellä sattuu olemaan, merkitsee hyvin vähän tai ei mitään, kun intohimot riehuvat hänessä ja hän on viskattu ihmistunteen äärimmäisille rajoille. Vieläpä – no, toiste siitä, sanoin, ottaen hattuni. Oi, sydämeni oli niin tulvillaan – ja me erosimme toisistamme ilman keskinäistä ymmärtämystä. Kuinka vaikea onkaan tässä maailmassa ihmisten ymmärtää toinen toistaan.
15 p. elok.
Se on toki varmaa, ettei mikään muu maailmassa tee ihmistä välttämättömäksi kuin rakkaus. Tunnen ettei Lottekaan mielellään kadottaisi minua, ja lapsilla nyt ei ole muuta käsitystäkään, kuin että minä aina huomenna taas palaan. Tänään kävin virittämässä Lotten klaveeria; lapset tahtoivat, että kertoisin jonkin sadun, ja Lotte itse pyysi, että tekisin sen. Leikkasin heille illallisleipää, jota he nyt ottavat minulta yhtä mielellään kuin Lotteltakin, ja kerroin heille tarinan prinsessasta, jota kädet olivat palvelemassa. Opin siinä kertoessani, usko se, itsekin paljon, ja näen hämmästyen, miten kertomukseni vaikuttaa heihin. Kun välisti olen pakotettu keksaisemaan jonkin sivujuonen, jonka toista kertaa kertoessani unhotan, huomauttavat he kohta, että edellisellä kerralla tapahtui toisin, niin että minun nyt on täytynyt totuttautua lausumaan kaikki aina samalla tapaa laulavaan nuottiin kuin lankaa myöten. Olen oppinut senkin, että kirjailija aina vahingoittaa kirjaansa sen uudella, muutetulla painoksella, vaikkapa parannukset lisäisivätkin kirjan taiteellista arvoa. Ensimmäinen vaikutus on aina syvin; ja ihminen on sellainen, että hänelle voi uskotella mitä mahdottomintakin; mutta se tarttuukin sitten häneen niin lujasti, että onnetonta sitä, joka yrittää hangata ja hävittää sitä pois.
18 p. elok.
Pitääköhän siis välttämättä olla niin, että ihmisen onni samalla myöskin on hänen kärsimystensä lähde?
Tuo täysi, lämmin tunne, joka aina virkosi sydämessäni luonnon elävällä povella, joka sai mieleni tulvehtimaan niin suloisessa ilossa, joka loihti maailman ympärilläni paratiisiksi, se on nyt muuttunut sietämättömäksi kiduttajakseni, kiusanhengekseni, joka kaikkialla ahdistaa minua. Kun ennen täältä vuorilta tähystelin virran ylitse tuonne kukkuloille ja näin edessäni koko tuon hedelmällisen laakson, kun näin kaiken ympärilläni taimivan ja kumpuavan; kun näin nuo vuoret juurelta huippuun asti korkeiden, tuuheiden puiden peittäminä, kun näin nuo laaksot, jotka tuhansin kiemuroin tuossa kiertelevät, armaitten metsiensä varjoomina, ja tuon lempeän, tyynen virran, joka hiljaa solui kahisevain kaislojensa lomitse ja kalvossaan kuvasteli ihania pilviä, joita lempeä iltatuuli keveästi liidätti taivaan kannella; kun sitten kuulin lintujen heläjöitsevän elämän metsässä ympärilläni, ja kun lukemattomat hyttysparvet iloisesti karkeloivat auringon viimeisen säteen punertavassa hohteessa, jonka viimeinen värähtävä tuikahdus vielä herätti surisevan kuoriaisen kohottaumaan ruohikostaan; kun siinä surina ja virinä ympärilläni sai minun tarkkaamaan maata allani, ja kun sammal, joka imee ravintonsa kovasta kalliosta, ja kanervikko, joka kasvaa hedelmättömän hietakummun kuvetta, paljastivat minulle luonnon povessa vaikuttavan sisäisen, hehkuvan, pyhän elämän; kuinka suljin ja kätkin tuon kaiken lämpimään sydämeeni, kuinka tunsinkaan ylitsetulvehtivassa täyteläisyydessäni itseni kuin jumalaistuneeksi ja kuinka liikahtelikaan koko äärettömän maailman ihana moninaisuus vilvoittavana ja elähdyttävänä sielussani. Äärettömät vuoret kohosivat ympärilläni, silmäni huimaantui summattomiin syvyyksiin, vuoripurot syöksyivät alas, ja virrat juoksivat allani, vuoret ja metsät soivat sielussani; näin kaikkien noiden salaperäisten, selittämättömäin voimain vaikuttavan ja luovan maan syvyyksissä; ja maan pinnalla ja taivaan alla häilyivät ja vilisivät moninaiset eläimet ja olennot. Kaikkialla, kaikkialla tuhannet elämän muodot ja lajit; ja ihmiset sitten, jotka laittavat tupasensa ja pesiytyvät yhteen ja luulevat hallitsevansa avaraa maailmaa! Voi poloista hullua sinua, joka pidät kaikkea vähäpätöisenä, koska itse olet niin pieni! – Luoksepääsemättömästä vuoresta aution erämaan keskellä, jonka hiekkaa ei ihmisjalka ole tallannut, hamaan äärettömän valtameren tuntemattomaan rantaan värjyy ja vaikuttaa iäisesti luovan henki ja iloitsee jokaisesta tomuhiukkasesta, jolla on tunto hänestä ja joka elää. – Oi, kuinka toivoinkaan silloin itselleni kurjen siipiä, joka lensi ylitseni, saadakseni minäkin uiskennella tuon mittaamattoman meren rantaa kohden, saadakseni minäkin juoda äärettömyyden tulvehtivasta maljasta paisuvaa kuohuvaa elämäniloa, saadakseni minäkin rintani rajoitetuilla voimilla edes silmänräpäyksen ajan tuntea pisarankin sen ikiolennon autuushurmausta, joka luo kaiken itsessään ja itsestään.
Veljeni ja ystäväni, jo muistokin näistä hetkistä virkistää sieluani. Yksin sekin jo, että koettaa herättää mielessään ja esittää uudestaan nuo sanomattomat tunteet, kohottaa sieluni itsensä yläpuolelle ja antaa sitten minun kaksin verroin raskaasti tuntea nykyisen tilani ahdistuksen.
On vetäytynyt sieluni edestä kuin esirippu, ja tuo äärettömän, määrättömän elämän näkymö muuttuu edessäni iäisesti avoimen haudan kuiluksi. Voitko sanoa: tuo on, kun kaikki sentään lakkaamatta juoksee ja juoksee ohitsemme? kun kaikki kiitää sivuitsemme kuin myrskyn siivillä ja niin harvoin saa aikaa toteutua koko voimassaan, ja oi, tempautuu ennen aikojansa tuhovirtaan, suistuu sen pyörteihin ja murskautuu kallioita vastaan? Ei kulu hetkeä, joka ei kuluttaisi sinua ja omiasi ympärilläsi, ei kulu hetkeä, jolloin sinä et tuhoaisi jotakin, jolloin sinun ei täytyisi tuhota jotakin; viattomin kävelysi maksaa tuhanten matosten elämän, yksi ainoa jalkasi poljenta särkee muurahaisten vaivoja kysyneen rakennuksen ja tallaa perikatoon ja kuolemaan kokonaisen pienoismaailman. Oh, eivät minua liikuta nuo suuret ja harvinaiset, maailman vaivat, nuo tulvat ja maanjäristykset, jotka hävittävät kaupunkejanne; minun sydäntäni kalvaa tunto siitä kuluttavasta voimasta, joka piilee ja on läsnä kaikessa luonnossa, tuosta, joka ei synnytä mitään mikä ei hävittäisi itseään ja kaikkea lähellänsä olevaa. Siten seison tyrmistyneenä ja ahdistuksen huumaamana, ympärilläni taivas ja maa ja niiden myllertävät voimat, enkä näe edessäni muuta kuin iäisesti nielevän, iäisesti märehtivän hirviön.
21 p. elok.
Suotta levitän käteni tavoittaakseni hänet, kun aamuisin virkoan raskaista unistani, suotta etsin häntä yöllä vuoteessani, kun onnellinen, viaton uni on hurmallaan pettänyt minut, kuin istuisin kedolla hänen vieressään, pitäisin kättänsä kädessäni ja suutelisin sitä, suutelisin tuhannet kerrat. Oi, ja kun sitten vielä puolittain unen horroksissa hapuilen käsilläni häntä kohden ja siinä herään – silloin puhkee sydämeni ahdistus kyyneliksi, ja minä itken tuijottaen lohduttomana eteeni synkkään tulevaisuuteen.
22 p. elok.
Onnetonta tämä on, Wilhelm! Kaikki voimani on masentunut levottomaksi raukeudeksi, en jaksa olla toimetonna, mutta en voi tehdäkään mitään. Mielikuvitukseni on ihan lamassa, luonnosta en nauti, ja kirjat tympäisevät minua. Kun olemme itsemme kanssa ristiriidassa, olemme ristiriidassa koko maailman kanssa. Usko minua, monesti soisin olevani päivätyöläinen, jotta aamulla herätessäni minulla olisi edes jokin tarkoitusperä päivän tullen, jokin pyyde, jokin toivo. Usein kadehdin Albertia, joka on korviaan myöten kaivautunut asiakirjoihinsa, ja kuvittelen, että olisin tyytyväinen, jos olisin hänen asemassaan! Jo jonkun kerran on juolahtanut mieleeni kirjoittaa sinulle ja ministerille ja pyytää sitä tointa lähetystössä, josta sanot, että voisin sen saada. Luulen sitä itsekin. Olen jo pitemmän aikaa ollut ministerin suosiossa, ja hän on jo useasti kehoittanut minua antautumaan johonkin toimeen, ja kerran minun on kai se tehtäväkin. Mutta kun sitten taas ajattelen asiaa tarkemmin ja muistuu mieleeni tarina hevosesta, joka kyllästyneenä vapauteensa antaa valjastaa päälleen satulan ja ohjat ja ajetaan piloille – niin en tiedä mitä tekisin – ja ystäväni! ehkä tämä halu päästä toisiin oloihin onkin vain sisäistä, kiusaavaa levottomuutta, joka aina ja kaikkialla on seuraava minua.
28 p. elok.
Totta se on, jos vielä voisin tulla terveeksi, niin se tapahtuisi näiden ihmisten parissa. Tänään on syntymäpäiväni, ja jo aamulla varhain saan pienen käärön Albertilta. Kun aukaisen sen, huomaan ensiksi yhden niitä vaaleanpunaisia nauhoja, jotka Lottella oli yllään, kun ensiksi tulimme tuttaviksi, ja joita sittemmin joskus olin pyytänyt häneltä. Sitäpaitsi oli käärössä kaksi pientä kirjaa, Wetsteinin julkaisema Homeros, jota jo usein olin kaivannut, ettei minun tarvitsisi kävelyilläni laahata mukanani Ernestin isokokoista painosta. Noin he noudattavat kaikkia toiveitani, noin he etsivät tilaisuutta kaikenlaisiin pieniin ystävyydenosoituksiin, jotka tuntuvat tuhatkertaisesti ystävällisemmiltä ja rakkaammilta kuin kaikki semmoiset loistavat lahjat, joilla antajan turhamielisyys nöyryyttää vastaanottajaa. Suutelen tuhannesti noita nauhoja, ja jokaisella henkäykselläni ahmin itseeni muistoja siitä autuudesta, jolla nuo muutamat onnelliset päivät, jotka eivät ikinä enää voi palata, täyttivät mieleni. Wilhelm, niin se on, mutta minä en valita, elämän kukkaset ovat vain kangastuksia! Kuinka moni niistä lakastuu jättämättä jälkeäkään itsestään! kuinka harva puhkee hedelmään, ja kuinka harvat niistä hedelmistä kypsyvät! Ja kuitenkin niitä on sittenkin kylliksi, ja kuitenkin, voimmeko – oi ystäväni ja veljeni! – voimmeko kylminä ja huomaamattomina astua noiden kypsyneiden hedelmien ohitse, hyljeksiä niitä ja jättää ne nauttimattomina mätänemään?
Hyvästi! On ihana kesä, usein kiipeän omenapuihin Lotten puutarhassa, kädessäni omenapudotin, pitkä seiväs, ja karistan hedelmiä alas latvasta. Hän seisoo alhaalla ja ottaa ne vastaan, kun pudotan ne hänelle.
30 p. elok.
Onneton! Oletko ihan järjiltäsi? Sinähän petät itseäsi? Miksikä tuo hurja, kuohuva intohimo? En osaa rukoilla enää kuin häntä; mielikuvituksessani ei elä muuta kuvaa kuin hänen, näen kaiken maailmassa vain suhteessa häneen. Ja niin onnelliseksi tuo saa minut välisti – kunnes minun aina taas täytyy riistää itseni hänestä irti. Oi Wilhelm, mikä veto ja viekoitus sydämessäni! – Kun istun hänen luonaan, kaksi tuntia, kolme tuntia, kun sieluni kylpee hänen vartalonsa, hänen olentonsa, hänen äänensä taivaisen soinnun ihastelussa, ja kun vähitellen kaikki aistini jännittyvät, kun silmieni edessä synkkenee, kun tuskin enää kuulen, ja kun pusertaa kurkkuani kuin salamurhaajan käsi, kun silloin sydämeni lyö ja kolkuttaa ja koettaa vapahtaa aistieni hurjaa pakotusta ja vain lisää niiden ahdistusta – oh, Wilhelm, silloin on välisti kuin en olisi elämässäkään enää! Ja – ellei toisinaan surumielisyyteni valtaa minua ja sulata mieltäni ja Lotte suo minulle sitä vaivaista lievikettä, että saan itkeä ahdistukseni hänen kädelleen, – niin minun täytyy rientää pois, ulos! ja minä harhailen sitten pitkiä matkoja; on iloni silloin kiivetä jyrkän vuoren kuvetta tai tunkea tiettömän, tiheän metsän lävitse, halki pensaikkojen, jotka repivät minua, ja orjantappuroiden, jotka viiltävät käteni verille! Silloin tuntuu hiukan helpommalta! Hiukan! Ja kun sitten uupuneena ja janosta näännyksissä jään paikalleni usein keskellä yötä, kun täysikuu korkealla vaeltaa ylitseni, ja istahdan yksinäisen metsän keskellä jollekin vinokasvuiselle puunrungolle, hiukan lepuuttaakseni haavoittuneita jalkojani, ja sitten siinä hämärässä hetkeksi nukahdan herpaisevaan lepoon! Oi Wilhelm! silloin yksinäinen koppi, jouhipaita ja orjantappuravyö tuntuisivat minusta lievitykseltä, jota koko sieluni halaa. Hyvästi! En näe muuta vapahdusta tästä kuin haudan.
3 p. syysk.
Pois minun lähteä täytyy! Kiitän sinua, Wilhelm, että olet tukenut horjuvaa päätöstäni. Jo kaksi viikkoa on minussa kytenyt ajatus jättää hänet. Minun täytyy poistua. Hän on taasenkin kaupungissa erään ystävättärensä luona. Ja Albert – ja – minun täytyy lähteä!
10 p. syysk.
Oli sekin yö. Wilhelm! Nyt kestän vaikka mitä. En näe häntä enää. Oi, etten saa heittäytyä kaulaasi, ystäväni, ja kyynelin ja riemahduksin ilmaista sinulle tunteita, jotka myrskyävät sydämessäni! Tässä minä istun ja haukon ilmaa keuhkoihini, koetan tyyntyä ja odotan aamua, hevoset ovat tilatut auringonnousuksi.
Oi, hän nukkuu rauhassa eikä aavista, ettei hän ikinä enää ole näkevä minua. Olen riistänyt itseni irti; niin voimakas olin, etten kaksi tuntia kestävässä keskustelussakaan ilmaissut aiettani. Ja hyvä Jumala, millainen keskustelu!
Albert oli luvannut kohta illallisen jälkeen tulla Lotten kanssa puutarhaan. Seisoin penkereellä korkeiden kastanjoiden alla ja katselin aurinkoa, joka nyt viimeistä kertaa laski edessäni tuon suloisen laakson ja lempeänä soljuvan virran ylitse. Niin monet kerrat olin seisonut hänen kanssaan tällä samalla paikalla ja katsellut tätä samaa ihanaa näkyä, ja nyt – Astelin edestakaisin puistokujannetta, joka oli minulle niin rakas; tämä paikka oli salaperäisesti vetänyt minua puoleensa jo ennen kuin vielä tunsinkaan Lottea, ja kuinka olimmekaan iloinneet, kun tuttavuutemme alussa keksimme molemminpuolisen mieltymyksemme tähän paikkaan, joka todella onkin runollisimpia, mitä olen ihmistaidon muodostamia nähnyt.
Ensinnä on edessä avara näköala kastanjojen välitse. – Oi, olenhan muistavinani, että olen useampaan kertaankin kirjoittanut sinulle, kuinka korkea pyökistö vähitellen muodostuu oikeaksi seinämäksi kummallekin puolen ja kuinka sen varjossa kasvava pensaikko saa puukujanteen aina hämärämmäksi, kunnes se viimein päättyy joka taholta suljettuun sopukkaan, jonka yllä kaikki yksinäisyyden väristys tuntuu lepäävän. Vieläkin olen tuntevinani, mikä omituinen rauhaisa tunnelma minut valtasi, kun eräänä lämpimänä keskipäivänä ensikertaa astuin sinne varjoon; minulla oli kuin hämärä aavistus siitä, minkä autuuden ja minkä tuskan näkymöksi tämä paikka vielä oli tuleva minulle.
Olin ehkä ollut jo puolisen tuntia siinä ja antanut suloisenkaihoisten ajatusten tuudittaa mieltäni, ajattelin eroamme ja kohtaisimmeko mahdollisesti enää koskaan toisiamme, kun kuulin heidän tulevan pengertä alas. Juoksin heitä vastaan, tartuin omituisesti väristen hänen käteensä ja suutelin sitä. Olimme juuri astuneet alas, kun kuu hiljaa kohosi metsäisen kukkulan takaa; puhelimme yhtä ja toista ja lähenimme huomaamatta tuota pimeätä lehvämajaa, kujanteen perällä. Lotte astui sisään ja istuutui, Albert asettui hänen viereensä ja samoin minä; levottomuuteni ei sentään sallinut minun kauan istua alallani; minä nousin, menin seisomaan hänen eteensä, kävelin edestakaisin, istuin taas: olin hyvin tuskaisessa mielentilassa. Hän huomautti, kuinka kauniisti kuutamo valaisi pengertä puukujanteen edustalla: näky olikin kaunis ja sitä vaikuttavampi, kun kaikki muu ympärillä oli syvän hämäryyden sylissä. Olimme ihan hiljaa, ja hetken kuluttua hän alkoi taas: Aina kun käyn ulkona kuutamossa, tulevat mieleeni kuolleet omaiseni ja rupean ajattelemaan kuolemaa ja tulevaista elämää. Meillä on toinen, tuleva elämä! jatkoi hän, ja äänensä värisi ihaninta tunnetta; mutta, Werther, tapaammeko me toisemme? tunnemmeko silloin toisemme? Kuinka aavistatte? Sanokaa.
Lotte, vastasin ojentaen käteni hänelle, ja silmäni olivat tulvillaan kyyneliä; me kohtaamme toisemme vielä! kohtaamme täällä ja tuolla vielä! – Ääneni tukahtui. Wilhelm, miksi hänen piti kysyä juuri tuota nyt, kun sydäntäni vihloi tuskallinen eromme!
Ja tietävätkö rakkaat kuolleet omaisemme meistä, jatkoi hän, tuntevatko he, että olemme onnellisia ja että lämpimällä rakkaudella muistelemme heitä? Oi, aina väikkyy mielessäni muisto äidistäni ja äitini kuva, kun hiljaisina iltoina istun hänen lastensa, omain lasteni piirissä, ja he ovat ympärilläni. Silloin saattaa silmääni kohota kaipauksen kyynel, istun ja katselen taivasta kohden ja toivon, että hän silmänräpäyksen ajankin voisi nähdä, kuinka pidän sanani, jonka annoin hänelle hänen kuolinhetkenään: että olisin hänen lastensa äitinä. Millä tuntein minä huokaankaan: anna anteeksi minulle, kallis äitini, ellen voi olla heille sitä, mitä sinä olisit ollut. Oi, teenhän toki kaiken minkä voin; saavathan he vaatteet ja ravintonsa, oi, ja paljoa enemmän, he saavat hoidon ja rakkautta. Oi, kunpa voisit nähdä sopumme, sinä rakas pyhä, niin kuumimmilla kiitoksillasi ylistäisit Jumalaa, jolta viimeisillä katkerilla kyynelilläsi rukoilit lastesi menestystä. —
Noin hän puhui! Oi Wilhelm, kuka voisi toistaa sen, mitä hän puhui! Kuinka voisi kylmä, kuollut kirjain kuvata tuota hengen taivaallista kukoistusta! Albert keskeytti hänet hellästi: Tuo liikuttaa sinua liian syvästi, rakas Lotte! Tiedän kyllä, että olet hyvin taipuvainen noihin ajatuksiin, mutta pyydän sinua – Oi, Albert, sanoi Lotte, tiedänhän, sinä et unohda iltoja, joina istuimme pienen pyöreän pöydän ääressä, kun isäni oli matkoilla ja olimme saaneet lapset nukkumaan. Sinulla oli usein mukanasi jokin hyvä kirja, mutta niin harvoin jouduttiin lukemaan siitä mitään. – Olihan toki seurustelu tuon ihanan sielun kanssa enemmän kuin kaikki muu? Mikä suloinen, hellä, iloinen ja aina toimelias nainen! Jumala tietää kyyneleni, joita usein vuodatin vuoteessani rukoillessani, että hän tekisi minut hänen kaltaiseksensa.
Lotte! huudahdin heittäytyen hänen eteensä, tarttuen hänen käteensä ja kostuttaen sitä tuhansilla kyyneleillä, Lotte! Jumalan siunaus lepää ylläsi, ja äitisi henki! – Olisittepa tuntenut hänet, sanoi hän puristaen kättäni – hän olisi ansainnut että te olisitte tuntenut hänet! – Luulin menehtyväni. Ikinä ei ole minusta sanottu suurempaa ja ylväämpää sanaa – ja hän jatkoi: Ja hänen täytyi lähteä täältä nuoruutensa kukoistuksessa, kun nuorin poikansa vasta oli kuuden kuukauden vanha! Hänen sairautensa ei ollut pitkäaikainen, hän alistui tyynesti kohtaloonsa, ainoastaan lastensa takia hän suri, varsinkin nuorimman. Kun sitten loppu läheni ja hän käski minua tuomaan lapsensa luokseen ja kun toin ne sisään, nuo pienet, jotka eivät käsittäneet mitä tapahtui, ja nuo isommat, jotka olivat tuskasta suunniltaan, kun he kaikki seisoivat hänen vuoteensa ympärillä ja hän kohotti kätensä ja rukoili heidän puolestaan ja suuteli heitä jokaista ja lähetti heidät luotaan ja sanoi minulle: Ole heidän äitinsä! – Minä annoin käteni hänelle! – Lupaat paljon, tyttäreni, sanoi hän, lupaat että sinulla on oleva äidin sydän ja äidin silmä. Olen kiitollisista kyynelistäsi usein huomannut, että tunnet mitä se merkitsee. Ole semmoinen sisarillesi, ja isällesi osoita puolison uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Sinä voit häntä lohduttaa. Hän kysyi isää, mutta tämä oli lähtenyt ulos salatakseen ääretöntä tuskaansa; hänen sydämensä oli sisällisesti ihan revitty.
Sinä Albert olit silloin sisällä. Hän kuuli, että joku kävi, ja kysyi ja käski sinut luokseen, ja kun hän sitten katsoi sinuun ja minuun sillä lohduttuneella, levollisella katseella, että tulisimme onnellisiksi – niin Albert lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä ja huudahti: Me olemme onnelliset ja pysymme aina onnellisina! – Levollinen Albert oli ihan suunniltaan, ja minä kadotin koko tajuntani.
Werther, jatkoi hän, ja sellaisen naisen täytyi kuolla! Hyvä Jumala! Kun toisinaan ajattelen, että voi kannatuttaa rakkaimpansa pois, ja ettei kukaan tunne sitä niin katkerasti kuin lapset, jotka kauan valittivat, että mustat miehet olivat kantaneet äidin pois!
Hän nousi, minä havahduin ja tunsin mieleni järkkyvän, jäin istumaan ja pidin kiinni hänen kädestään. – Mutta nyt meidän pitää lähteä, on jo aika, sanoi hän. – Hän yritti vetää kätensä kädestäni, minä pidin siitä lujemmin kiinni. – Me näemme toisemme vielä, huudahdin, me tapaamme toisemme. Minä lähden, jatkoin, lähden mielelläni, ja kuitenkin, jos minun täytyisi sanoa, että lähden iäksi, en kestäisi sitä. Hyvästi, Lotte! Hyvästi, Albert! Me näemme toisemme vielä. – Huomenna, luulisin, sanoi Lotte leikillään. – Minä tunsin, tunsin tuon huomenen! Oi, mutta hän ei aavistanut mitään, kun irroitti kätensä kädestäni. – He lähtivät puistokäytävää pois, minä seisoin, katselin heidän jälkeensä kuun valossa ja heittäydyin maahan ja puhkesin itkemään, hypähdin ylös ja juoksin penkereelle ja näin hänen vaalean pukunsa vielä häämöttävän siellä alhaalla puutarhan portilla korkeiden lehmuksien varjossa, ojensin molemmat käteni, ja sitten se katosi.