Read the book: «Setä Frans», page 12

19

 
Sen on jäljissä verta,
Sydänverta, näät,
Kuin kastetta joi se…
Voi, aurinko tuo,
Jok' ois paistanut, sammui
Ja pimeän toi se.
 

Kolmen päivän perästä läksi vähäinen saattue verkalleen kulkemaan Höistrupin rannasta Rödvigiä kohti. Eellimmäisenä oli ruumisarkku, kevään kukkasten ja talvikkojen verhossa, sen jäljessä vanhat maalaisvaunut, joissa istui nuori nainen pienen pojan kanssa. Hiljaista käymäjalkaa ajettiin tietä myöten, ja raskasta oli kulku, raskasta, niinkuin surun pitkät hetket, ja hidasta kuni kyynelvuo, joka ei milloinkaan lakkaa juoksemasta.

Nainen istui vetäyneenä vaunujen kolkkaan ja muisteli heidän häämatkaansa.

Tätä, juuri tätä samaa pehmeähiekkaista tietä myöten he olivat ajaneet moniahta päivä sitten, yhdessä… niin yhdessä… luvattuun maahan! Tässä paikassa, harmaan virstanpatsaan kohdalla, setä Frans oli syleillyt häntä ja kuiskannut: "Nyt päästiin rajan yli." Ja tuolla metsänveräjällä hän oli kumartunut eteenpäin ja kaikkein kirkkaimmalla hymyllään sanonut: "Luuletko, että koko avarassa maailmassa missään on kahta niin onnellista kuin me?"

Ei, ei; tietysti ei missään.

Ja nyt hän palajaa yksin siihen kotiin, jota toinen niin suurella huolella oli laitellut häntä varten! Ei, ei yksin… onhan hänkin mukana… saattaahan tästä nähdä arkun, kun kallistakse vaunuista ulos… nähdä, kuinka siellä vuokot päätään nyökyttelevät ja orvokit sinisinä siintävät ja hyasintit päätään kohottelevat lyhyissä varsissa. Kaija tiesi hänen lepäävän tuolla keskellä keväimen elämää ja myhäilevän kuolemalle…

– Missä isä on? – kysyi Helle äkkiä.

Poika oli istunut koko matkan, pienet kädet kiinni äidin kädessä, sanaakaan sanomatta. Nyt hän katsahti äitiä tutkivasti silmiin ja kysäisi uudestaan:

– Äiti, missä isä?

– Isä läksi edeltä, – vastasi toinen, kääntyen pois.

Äiti ei tahtonut säikäyttää lapsen mielikuvitusta, selittämällä, mikä merkitys arkulla on. Sen vuoksi ei poika ollut saanut nähdäkään sitä, kun se tuotiin. Emäntäkin oli kielletty puhumasta siitä pojalle mitään.

Mutta Helle oli pikkuinen, uskollinen sielu… hän oli koko ajan mielessänsä aprikoinut, että on se sentään väärin lähteä pois ja jättää isä yksikseen tuonne tupaan. Hän ei voinut ymmärtää, että se tapahtuu äidin tahdosta, ja vaikka niinkin olisi, niin ei Helle ainakaan sitä tahdo, sillä eipä isäkään koskaan jättänyt Helleä yksikseen, ei milloinkaan.

– Helle ei tahdo lähteä pois isän luota, – sanoi hän päättävästi.

– Ei sinun tarvitsekaan… isä läksi edeltä, kuulethan!

– Minne?

Tuskastuneena äiti katsahti noihin lapsenkasvoihin: eikö noista kyselyistä viimeinkin jo tule loppua? Mutta silmät ne katsoivat häneen niin vakavasti ja niin ehdottomasti vastausta vaativina, että äiti huomasi mahdottomaksi kierrellä.

– Minnekö? – vastasi hän verkalleen ja ikäänkuin väkisin. – Niin, mistä minä tiedän? Ylös tuonne kohti aurinkoa… ja kauas maailmasta, kauas!

– Maailmasta kauas!.. – toisti Helle. Tuohan kuuluu ihanalta, aivan kuin saduissa, joita isä oli kertonut. Toistaiseksi hän tyytyi tähän selitykseen. Mutta hetken kuluttua hän taas nykäisi äitiä kädestä.

– Noin se isä aina teki, kun junassa kuljettiin, – sanoi poika, vetäen henkeänsä nopeasti ja raskaasti.

Kaija tuijotti häneen, sanaakaan sanomatta. Onko mahdollista, että lapsi oli huomannut jotain, mitä hän itse ei ollut ensinkään nähnyt?.. Olinko minä ollut niin kokonaan hää-iloni vallassa, niin kokonaan onneni huumauksissa, ett'en ollut nähnyt enkä käsittänyt mitäkään muuta? Minä, joka puoli vuotta sitten tuskissani valvoin öitä, peljäten Frans sedän kuolevan!

– Kuinka minä viime aikoina vainenkaan olin saattanut olla niin käsittämättömän huoleton? – ajatteli Kaija.

Ei hän osannut edes aavistaakaan, ei suunnillekaan, että ihminen saattaa kuolla onnesta! Surusta ja kaipauksesta kyllä, sen hän saattaa käsittää, mutta – onnesta! Mahdotontahan on kuolla onnesta.

Äkkiä johtui hänelle mieleen se pieni runo, jolla oli ollut niin salaperäisen suuri merkitys hänen elämässään:

 
Ja elämä kirjan
Nyt lehdille piirrot
Veripunaiset viskoi.
 

Hän muisti, kuinka hän kerran oli himoinnut elämän kokemuksia… olkoot ne sitten valoisia tai synkkiä, kunhan vaan kaikki valkoiset lehdet tulisivat täyteen… Ja nyt ne olivat täyteen kirjoitettuja kaikki! Hän näki ne kaikki edessään: takana oleviin oli piirretty suruja ja pettymyksiä, toivoa ja odotusta ja hehkuvaa iloa… ja edessä oleviin katkeraa itkua ja sanatonta tuskaa!..

Mitä arvoa onkaan hänen elämällään nyt? Eikö olisi paljoa parempi, jos hänkin makaisi setä Fransin kanssa kirstussa, kevään kukkain keskellä, joita hän nyt tuskin sietää ajatellakaan…

Eikö hän kaipaa Kaijaansa niin voimallisesti, että se saisiJumalankin tahdon taipumaan, niin että hänenkin suotaisiin kuolla?..Niin… Hän kuuluu kutsuvan Kaijaa.

Tiesihän Kaija ilonsa nyt kuolleen pois… miksipäs setä Frans ei kutsuisikaan häntä?

– Isä pitää Hellestä, – virkkoi hento ääni hänen vieressään, hitaasti ja juhlallisesti, ja Kaija säpsähti, sillä niin ihmeellisesti nämä kolme sanaa olivat vastanneet hänen kysymykseensä.

– Niin, niin, – puheli hän. – Isä pitää Hellestä; senvuoksi hän ei kutsukaan; hänen käy sääli Helleä, jos hän kutsuu äidin pois.

Mutta Helle katsoi äitiinsä, käsittämättä mitään. Hän oli tuossa seurannut omaa lapsellista ajatuksenjuoksuansa ja palannut aina takaisin siihen, että väärin oli lähteä isän luota pois.

Siitä syystä hän oli ääneen sanonut itsekseen: "Isä pitää Hellestä", samalla ikäänkuin huomauttaakseen, kuinka uskollinen hän tunteissansa on. Sanoista oli tullut ikäänkuin uusi lausuntamuoto hänen omalle pienelle, intoisalle rakkaudellensa, eikä hän lainkaan ymmärtänyt, miksikä äiti niin kiihkeästi häntä suutelee niitten tähden. Samassa saavuttiin asemalle, ja Hellellä oli kyllä tekemistä, katsellessaan arkkua, jota viedään rautatie-vaunuun, ja äitiä, joka astuu jäljessä, silmät kankeina, tuijottavina.

Vaistomaisesti ja ikäänkuin jotain tuntematonta asiata aavistaen, oli poikanen ajatuksissaan pannut nuo kukkaset yhteyteen isän kanssa. Ja hän päätti, että kun äiti ei ole enää niin kovin murheellisen näköinen eikä purista häntä niin lujasti kädestä, silloin hän tiedustaa häneltä tätä seikkaa.

Junaan tultua hän kumminkin nukkui ja makasi, monista ajatuksistaan väsyneenä, aina siihen asti, kunnes istui ajurinvaunuissa, jotka hiljalleen vierivät arkun perässä kappeliin. Perille tultua Helle tahtoi hypätä maahan, mutta äiti käski hänen pysyä paikoillaan, kunnes hän tulee takaisin, ja tämän sanoi äiti niin päättävästi, ett'ei hän rohjennut panna vastaan ensinkään.

Äiti viipyi hänen mielestänsä peräti kauan poissa, vaikk'ei sitä kestänyt kuin muutamia minutteja. Vihdoin hän tuli.

Ajuri käänsi päätään, kysyen, minne ajetaan.

– Niin, minne? – sävähti hänessä. Häntä puistutti, ajatellessaan, kuinka kauhealta on tuntuva astua häätaloon ilman häntä… Mutta samassa hän huomasi, että sehän on ainoa paikka, missä hän suojaa saa. Oman kotinsa hän saattaa hävittää, mutta ei Frans sedän. Siellä, missä setä Frans oli asunut kaikki nämä vuodet, – siellä, missä kaikki pienimmätkin esineet olivat Frans sedän lempeän käden asettamia ja nyt vaan odottelevat häntä, – siellä, missä hänestä aina on tuntuva, että täällä setä Frans asuu, – siellä täytyy hänenkin olla.

– Studiestraedelle! – sanoi hän joutuisasti, ja vaunut läksivät vierimään.

– Eikö mennä kotia? – virkkoi Helle nureissaan, kun huomasi ajettavan aivan outoja katuja.

Äiti nyökäytti päätään, mutta ei vastannut mitään.

Ajatuksissaan hän parhaillaan ajoi Frans sedän kanssa häätaloon, sydämessä kaikki se viiltävä kipu, mikä ihmisparan rintaa milloinkaan on raadellut hirveinä hetkinä elämässä.

Portille saavuttaessa hän huomasi, kuinka koko huoneusto on juhlallisesti valaistuna, ja tuokion ajan hänestä tuntui kuin olisi tämä kaikki unta vain. Mutta sitten hän muisti, että tänä iltanahan heidän oli määrä palatakin kaupunkiin. Setä Frans oli kaiketikin lähtiessään käskenyt emännän sytyttämään kynttilät.

– Jospa edes olisi unohtanut! – vaikeroitsi Kaija.

– Jospa edes olisivat kynttilät palaneet loppuun, meidän tullessamme!

Mutta kynttilät loistivat akkunoissa armottoman kirkkaina.

Hän maksoi ajurin ja laahusti ylös portaita, taluttaen Helleä kädestä.

– Onko isä tullut kotia? – riemuitsi poika, kun oli tultu tutun oven eteen.

Äiti pudisti päätään, mutta ei voinut vastata; tuntui kuin sanat olisivat takertuneet kulkkuun.

– Entäs avain! – iski hänen mieleensä. – Onko mulla avainta?

Mutta samassa aukeni ovi sisästäpäin, ja vanha emäntä – sama, jonka luona setä Frans oli asunut jo kaksikymmentä vuotta – seisoi kynnyksellä, suuri ruusuvihko kädessä.

– Terve tultua! – lausui hän ja niiasi syvään, mutta nähtyänsä kivettyneen ilmeen Kaijan kasvoissa, hän säikähti niin, että pudotti vihkon lattialle.

– Jes'-siunatkoon! Missä herra? – huudahti hän.

– Vast'ikään saatoin hänet kappeliin, – vastasi Kaija niin kamalan soinnuttomalla ja vieraalla, kumealla äänellä, että itsekin oudosteli sitä.

– Voi sitä rakasta, nuorta herraa! Hän, joka oli niin hyvä ja lempeä, se siunattu mies! – puheli vanha emäntä, päätään huojutellen, kyynelten väkistenkin syöstessä ryppyisille poskille. Silloin kietoi Kaija kätensä hänen kaulaansa ja puhkesi valtavaan itkuun.

Vanhus sulki hiljaa ulko-oven, silitti kädellään Hellen kiharaista päätä ja avasi oven arkihuoneesen.

– Älkää nyt, rouva kulta, suuttuko minuun, – virkkoi matami, ikäänkuin anteeksi pyydellen ja osan-ottavasti taputellen nuoren rouvan kättä, – mutta herrahan se itse tilasi… kukkaset… ja kynttilät… ja sampanjat… ja kaikki.

Kaija ei vastannut mitään. Unissa-kävijän tavoin hän astui kynnyksen yli. Juhlallinen valaistus, hieno kukkain tuoksu tuli häntä vastaan. Siinä oli kaikkea: tunnelmaa… kukkain tuoksua! Ruusuja ja orvokkeja… orvokkeja suurin osa, sillä niitä Kaija eniten rakasti… niitä oli kaikkialla, minne vaan silmänsä loi… mutta hän, jonka oli määrä tuoda hänet tähän luvattuun maahan, hän makaa kappelissa kylmänä… hengetönnä! Ei, ei hengetönnä… koko minun sieluni nousee tuota vastaan: hänen henkensä on täällä, näissä suojissa.

Hän vaipui tuolille vanhan, pyöreän pöydän ääreen… siinä oli suuri vihkollinen keltaisia la reine ruusuja, orvokkeja, myrttejä ja vihkon ympärillä varsin ohut, valkoinen silkkinauha. "Rakelille", – niin siihen oli merkitty pienillä, kultaisilla kirjaimilla. Tunteittensa valtaamana hän kätki kasvot käsiinsä. Hänen pitäisi – niin Kaijasta tuntui – panna silmät kiinni ja olla näkemättä enempää, muutoin sydän pakahtuu.

Samassa kuului nopeita, kiireisiä askeleita viereisestä huoneesta, jaHelle juoksi sisään.

– Isää ei ole missään, – sanoi hän, ja äänessä vapisi itku. Hän oli käynyt kaikki huoneet läpi, yhä vaan siinä mielessä, että kyllä isä lopultikin löytyy, mutta sitten hän tuli makuuhuoneesen, missä amppeli paloi kahden tyhjän vuoteen kohdalla. Silloin hänen mielensä maseni, ja hän palasi takaisin äidin luo.

– Eikö lähdetä kotia nyt? – sanoi poika, arasti vilaisten äitiinsä.

Äiti teki väkinäisen ponnistuksen ja koetti myhähtää. Hän nousi ylös, pitäen poikaa kädestä.

– Kotonahan me olemme, – virkkoi hän. – Me olemme siellä, missä isä asui, ja minne hän tahtoi meidänkin muuttavan. Katsos, kuinka hän on pannut kaikki kuntoon sinua varten. Tuossa on paukkuruoska, tuossa ohjakset! Ja täällä ruokasalissa on sinun pikkuinen lelupöytäsi ja sen päällä uusi suuri rumpu.

Helle tarttui heti rumpuun, mutta laski sen pian pois käsistään.

– Ei Hellen tee mieli leikkiä, kun ei isä ole mukana, – virkkoi hän alakuloisena. – Tekiskö sinun?

– Ei! – Kaija heitti epätoivoisen katseen ylt'ympäri näitä huoneita: kaikki siinä näytti kutsuvan häntä, joka on poissa; kaikki ikäänkuin huutelee hänen nimeänsä ulos hiljaisuuteen. Hän astui verkkaan ja otti esille yhden noita pitkiä merenvaha-piippuja, sen, jota setä Frans oli polttanut, työtä tehdessään… Hyväillen hän sitä painoi poskeansa vasten, kunnes pieni käsi kävi hänen käteensä ja väsynyt ääni virkkoi:

– Helleä nukuttaa. Helle menee maata.

Äiti saattoi hänet makuuhuoneesen, toi hänelle illallista ja riisui hänet. Hän pani sitten poikansa pieneen rautasänkyyn, joka lähtöpäivänä oli tuotu tänne.

Poika loikoi vuoteessaan, katsellen äitiänsä suurin, kysyvin silmin.

– Missä isä? – kysyi hän jälleen, kun äiti suuteli häntä, sanoen hyvää yötä.

– En tiedä, Helle… kenties hän on taivaassa.

– Miks'eikäs äiti ja Helle ja?

– Siks'että… siks'että… ett'ei kukaan avaa meille ovea.

– Miks'ei! Eikös ne kuule meitä?

– Ei.

– Ota sitten tuo suuri ruoska ja paukauta, niin kyllä Jumala kuulee.

– Ei kuule, Helle!

– Ota rumpu sitten, se isän iso rumpu! Eikös Jumala sitäkään kuule, vai?

– Pelkään, ett'ei Hän kuule sitäkään.

Helle huokasi syvään ja uupui uneen siinä tiedossa, että taivaasen mahtaa olla kauhean pitkä matka, paljoa pitempi vielä kuin Höistrupin rannalle.

Kaija palasi arkihuoneesen. Emäntä tuli sisään ja tarjosi hänelle leivoksia.

– Voi sentään! Voi sentään! – puheli emäntä. – Kaikki tuo tuossa, kaikki se on vainaan näpelehtimää teille, rouva! Oisittepa nähnyt, minkä näköisinä nuo myöpelit tänne tuotiin!.. E-hei, mutta kyllä rouvan nyt pitää syödä jotain, – lisäsi hän, nähdessään Kaijan pyörittävän vaan päätään. – Kaa'anko ma lasin sampanjaa?

Hän tarttui ryppyisellä kädellään sampanjapulloon, mutta Kaija pidätti hänet.

– Antakaa olla! – sanoi hän. – Säästetään se, kunnes Helle… kunnes Helle kasvaa niin suureksi, että voi olla ilman minua… juokaa sitten minun hautajaisissani sitä… Mutta ei niistä oikeita hautajaisia tule, matami Rasmussen, hääkemut niistä tulee, sellaiset, ett'ette te ole niitä unissakaan nähnyt.

Matami Rasmussen loi himmeät silmänsä maahan, kohdatessaan tuon luonnottomasti säihkyvän katseen.

– Jumal'armahda tuon ihmis-paran järkeä! – ajatteli hän.

Mutta Kaija oli ottanut pöydältä kukkavihkon ja katseli nyt sitä. Hän unohti, että huoneessa on toinenkin.

– Itse hän on tähän kukkaset valinnut, – virkkoi hän hiljaa.

– Itse tietenkin! Itse hän kävi puutarhurin luona viimeisenä iltana ja määräsi tarkasti jok'ikisen kukan. Ruusuja siihen, sanoi, panna pitää runsaasti ja myrttejä hyvin monta, mutta eniten orvokkeja, sillä orvokeista, sanoi, Rakel enimmin pitää, sanoi.

Kaija myhäili: tuntui kuin olisi kuullut Frans sedän oman äänen sanovan: "Rakel".

– Ja katsokaas, rouva, tuota vaskitaritinta tuolla ruokasalissa! Itse hän sen omin käsin kiillotti sinä aamuna kuin läksi… "Katsokaas, matami Rasmussen", sanoi hän, nostaen sen minun eteeni, "ettekö luule, että hän näkee kuvaisensa tuossa?" – "No näkee maar niinkin", vastasin minä. "Tuo on melkein liiankin nätti." Oisittepa kuullut, kuinka hän nauroi silloin! "Ettepä sentään tiedä, matami Rasmussen", sanoi, "kuinka somat ovatkaan ne kasvot, jotka tässä kuvaisensa näkee!" sanoi.

Kaija nousi. Hän ei sietänyt kuulla sen enempää.

Syntyi hetken äänettömyys… Ei kuulunut kuin seinäkellojen nakutusta.

Kaija ajatteli kylmää, pimeätä kappelia, jossa Frans sedän kirstu nyt seisoo, ja häneen nousi raju halu saada hänet takaisin vielä tänä iltana ja panna hänet tähän rauhalliseen huoneesen, johon hän omin käsin oli kaikki valmistanut tuliaisiksi.

– Luuletteko, että kirstu saisi seisoa täällä muutamia päiviä? – kysyi hän äkkiä.

Emännällä kädet yhteen kauhistuksesta.

– Herrainen aika, rouva! Ettehän aikone kuljettaa vainaan ruumista paikasta toiseen? Antakaa te vaan hänen olla rauhassa siellä, missä on. Ja mitäs sanoisivatkaan muut asukkaat talossa? Tässä kaupungissa on tapana viedä kuolleet talosta pois; ei niitä sisään kanneta. Kaija käänsi hänelle selkänsä.

– Kurjia pelkureita! – ajatteli hän. – Te pelkäätte niin kauheasti kuolemaa, ettekä sittenkään ole mistään asiasta maailmassa niin varmat kuin siitä.

Hän astui muutamia askeleita ovea kohti.

– Kas niin, matami Rasmussen, – sanoi hän, – menkää levolle nyt.Hyvää yötä ja kiitoksia!

– Hyvää yötä! Rouva kutsuu vaan, jos mitä tarvitsee.

– Kiitos!

Hän saattoi ovelle tuon puheliaan vanhuksen ja kiersi oven lukkoon.

Senjälkeen hän alkoi sammutella kynttilöitä.

– Upeimmat unelmani! – ajatteli hän, sammuttaessaan ensimmäistä.

– Koko meidän yhteis-elämämme loppumaton onni! – mietti hän, sammuttaessaan toista.

– Kaikki mun pyyteeni ja odotukseni! – vaikeroi hän, astuessaan kolmannen luo.

– Ja kaikki mun toiveeni kaunoisista kätkyistä, jotka keijuvat niin hiljaa! – viilsi hänen rinnassaan viimeisen kynttilän kohdalla.

Mutta silloin hän puhkesi itkuun, niin sydäntä särkeväiseen kuin ainoastaan se nainen saattaa itkeä, joka tietää menettäneensä korkeimman onnen.

20

 
Hämärissä me istumme usein,
Sitä muistellen,
Sitä ystävää, joka meiltä
Niin kauas men'!
 
 
Poski poskessa istumme tässä
Me rinnakkain,
Ja lyhdyn valossa silmät
Luo kyyneltä vain.
 

Hautajaisten jälkeisenä päivänä hän kuljeskeli kuin unissa-kävijä ylt'ympäri. Ei hän haastanut kenenkään kanssa eikä ajatellut muuta kuin omaa syvää suruansa.

Tuntikausia hän käveli edestakaisin tyhjissä suojissa, missä kaikki muistot puhuttelivat häntä hänen äänellään.

– Kuinka minä olen tyhjiin hukannut elämän meiltä molemmilta! – Näin hänen iski mieleensä joskus, ja silloin löi sydän niin lujaa, että jok'ainoa sykäys teki kipeätä.

Väliin hän lensi tulipunaiseksi, ajatellessaan sitä päivää, jolloin hän oli antaunut miehelle, jota hän ei rakastanut, sillä välin kuin se mies, jolla olivat kaikki hänen ajatuksensa, istui hänen vieressään todistajana! Ja silloin hän oli aina kuulevinaan piskuisten huutoja. Ne itkivät häntä, nuo hennot äänet, ne kutsuivat häntä jostain kaukaa… ja hän ojensi käsivartensa niitten luo, mutta hervautti ne jälleen alas, synkkää, kolkkoa epätoivoa täynnään: nyt hän hän ei enää voi heitä saavuttaa.

Illalla hän istui Frans sedän kirjoituspöydän ääreen, mutta ei rohjennut avata sitä. Hän pelkäsi menehtyvänsä kalvavaan ikäväänsä… pelkäsi nähdäkään hänen käsialaansa.

Mutta kerran illalla hän tarttui hänen kynäänsä ja kirjoitti puhtaalle lehdelle hänen luentovihkoonsa. Hän kirjoitti varsin hitaasti ja loppuun päästyään pani vihkon kiinni, kirjoittamaansa lukemattakaan:

 
Hiljaiset askelet
Täynnä surua niin!
Ei ne äännä, ei pauhaa,
Ne hiljalleen
Vain huojuen käy
Ja etsivät rauhaa.
On kuin katsois ne tänne,
Mut katseessa vain
On itku ja huoli…
Voi aatokset nuo,
Jotk' ois aateltu, mutta
Ne haihtui, kuoli!
 
 
Raskahat askelet,
Haavoissa niin
Ja kaihosta hurjat!
Vailla neuvoa ne,
Tiet' ei tunne he,
Näin kulkevat, kurjat!
Ja mukana heillä
On astuissansa
Vain muistot nuivat…
Voi, puheet nuo,
Jotk' ois puhuttu, mutta
Kaikk' unhottuivat!
 
 
Kuiskivat askelet…
Niiden tie käy pois,
Se kauas johtaa.
Mut uudestaan
Ne palaa taas
Ja muiston kohtaa:
Sen jäljiss' on verta,
Sydänverta vain
Kuin kastetta joi se…
Voi aurinko tuo,
Jok' ois paistanut, sammui
Ja pimeän toi se…
 

* * * * *

Joka päivä hän kävi Hellen kanssa hautausmaalla. Siellä hän istui kuin marmoripatsas itseensä vajonneena, kunnes Helle, joka oli leikkinyt hautakivien välissä, tuli saapuville ja herätti hänet, kovalla äänellä ilmoittaen, että hänen on nälkä.

Silloin hän nousi ja meni poikansa kanssa kotia yhtä koneen-omaisesti kuin oli tullutkin.

Hellestä alkoi tuntua yhä selvemmin, ett'ei äiti enää ole hänen luonansa. Ei hän tiennyt, miksi, mutta niin vaan tuntui, kuin ei äiti olisi kotonakaan. Hellen oli ikävä häntä… tuntui samallaiselta kuin silloinkin kuin äiti oli Norjassa, vielä ikävämpikin, sillä olihan hänellä isä silloin luonaan.

Poika huokasi oikein sydämen pohjasta ja rupesi miettimään, millä keinoin saisi äidin takaisin kotia. Isä kyllä neuvoisi, se on vissi se, mutta äitihän sanoo, ett'ei isä kuule, vaikka häntä huutaiskin… ja taivaasen on niin hirmuisen pitkä matka!.. Entäs jos ottaisi ja telefonoisi! – iski hänelle äkkiä mieleen. Hän muisti niin selvään, kuinka hän kerran oli äkkiä ruvennut pelkäämään pimeässä ja telefonilla pyytänyt Jumalalta kynttilää ja oli saanut sen heti.

Varminta sentään olis, niin hän mietiskeli, soittaa ensin Jumalalle, sillä mitenkäpä sen isän muutoin löytää!.. saattais Jumalakin luulla, että Helle on unohtanut hänet… Ei, kyllä hän saa äidin takaisin kotia… jahka tästä vaan ilta tulee, sillä Jumalan kanssa on paras puhua illalla, kun on pimeä. Ja poikanen liikkui ja hääri koko päivän, kasvoilla hiljainen toivo. Hän jaksoi tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin oli päässyt vuoteesensa, ja äiti mennyt pois, sammutettuaan kynttilän.

Kaija istui arkihuoneessa kattolampun alla, silmissä tuo kankea, tuijottava, poissaoleva katse, joka viime aikoina oli käynyt hänessä niin tavalliseksi. Äkkiä hän kuuli viereisestä huoneesta Hellen äänen. Hän nousi kuuntelemaan.

– Halloo! – kuului hento ääni ensin arjistellen, sitten kovemmin ja rohkeammin. – Onko Jumala kotona?.. Kiitos… Kuules nyt, hyvä Jumala! Etkö Sinä tiedä, missä isä on? Äiti sanoo, että hän on Sinun luonasi… Halloo! Onko se isä? Auta nyt Helleä, että saatais äiti kotia taas. Ei äiti enää ole Hellen luona…

Äiti kuunteli, hengityskään pidätellen… Kivettynyt ilme kasvoista katosi, ja sijaan tuli syvä surumielisyys.

– Poika on oikeassa, – ajatteli hän. – Enhän ole hänen luonaan ollutkaan siitä saakka kuin Frans kuoli. Minun sieluni on ollut kaukana täältä. Vainajalta olen unohtanut hänet, joka hengissä on. Mutta tästä puolin on oleva toisin, toisin täytyy olla.

Ja hän riensi makuuhuoneesen.

– Äiti tulee! – lausui hän, käyden polvilleen pienen vuoteen viereen. – Äiti tulee kotia Hellen luokse eikä koskaan enää lähde pois, ei koskaan!

Poikanen kietoi kätensä hänen kaulaansa, ilosta huutaen:

– Kuuleepas isä Helleä! – Ja sanomaton riemu raikui lapsen äänessä.

Sen illan jälkeen Kaija otti elämäntehtäväkseen salata pojalta surunsa, jott'ei riistäisi iloa hänen lapsuudeltaan. Hän pakotti itsensä leikkimään pojan kanssa tuntimäärin ja teki muun osan päivää kuumeen-omaisella innolla työtä.

Hämärissä, kun valoa katulyhdyistä tuikahteli arkihuoneesen, istuivat he Frans sedän vanhassa sohvassa… vierekkäin; aivan lähekkäin toisiansa, poski poskessa kiinni… selvästi tuntien, ett'ei heitä enää ole kuin kaksi.

Hyvin usein Kaija silloin haasteli isästä, ja poikanen, tarkkamuistinen kuin lapset konsanaankin, pisti aina väliin: "Niin muistatkos silloin, kuin…?.. Entäs silloin, kuin…!"

Mutta väliin äiti istui aivan äänetikin, puristaen häntä vain sylissään, kyynelten hiljaa virratessa pitkin poskia. Ja silloin tuntui Hellestä niin kummallisen juhlalliselta, ja tietämättään hän silloin vuodatti äidin kanssa kyyneleitä.

Vasta sitten kuin äiti oli noussut ylös ja lamppu sytytetty, vasta sitten Hellestä tuli tuo sama iloinen poika, joka päivälläkin oli keikkunut ja juoksennellut. Ja silloin äitikin kokonaan unohti oman itsensä ja kiintyi kokonaan poikansa leikkiin.

Pojan nukuttua, hän luki korehtuuria myöhään yöhön, kumarruksissaan kosteitten lehtien yli, joista vielä haiskahti painomuste, ja pakottamalla pakottaen ajatuksiansa pysymään tässä työssä. Mutta kun työ oli päätetty, pani hän käsivartensa pöydälle, painoi kasvonsa niihin ja antautui kiihkoisasti surunsa valtaan. Silloin hän otti esille vanhan luentovihkon, josta Frans sedän kuoleman jälkeen oli tullut hänen ainainen ystävänsä ja uskottunsa. Siihen hän kirjoitti:

 
Hämärissä me istumme usein,
Sitä muistellen,
Sitä ystävää, joka meiltä
Niin kauas men'.
 
 
Poski poskessa istumme tässä
Me rinnakkain,
Ja lyhdyn valossa silmät
Luo kyyneltä vain.
 
 
Ja tuhansin mietteitä hiljaa
Nyt ennättäy,
Mut tuhansin tein ne poiskin
Taas kauas käy.
 
 
Ne kaikki on kaihoa kovaa,
Niin kiihkeää,
Tuhat yhdeksi käy, ja sydän
Sen ymmärtää.
 
 
Niin se kaiho on syvä ja korkee,
Niin pohjaton,
Ett' aikain takana rajat
Ne sillä on.
 
 
Hämärissä kun istumme kahden,
Niin useesti
Mua lapsen silmät katsoo
Tuoss' ääneti.
 
 
Isän sanoja siinä silloin
Laps' muistelee,
Ja muistoja lapsenhuulet
Ne kertoilee.
 
 
Ja lapsenkätöset luoksein
Ne kurottuu,
Ja lapsen-unia mielein
Taas uneksuu.
 
 
Näin hämäriss' istumme usein
Me rinnakkain.
Ja lyhdyn valossa silmät
Luo kyyneltä vain…