YKSINÄÄN
Etäinen vieras, joka oli kasvanut tuolla alhaalla itämaiden liassa ja köyhyydessä, oli lähtenyt vaeltamaan pohjoista kohti. Kotinsa oli vieraalla ollut tuolla alhaalla Volgan suurissa kalastuspaikoissa, joissa sampia pyydetään, joissa kaviaaria valmistetaan lännen herkkusuille ja joissa ilma haisee mätänevistä kalan totkuista. Sieltä hän oli mennyt purlakoiden luo, jotka kuin törmäpääskyt asuvat Volgan rantojen koloissa, kosteudessa ja köyhyydessä, pitäen elinkeinonaan raskasten lotjain vetämistä vastavirtaan. Edelleen oli se tullut yhä ylemmäksi noihin suuriin tehdaskaupunkeihin, joissa karttuuninpainimoiden jätteet myrkyttävät kaivoja ja lähteitä, yksinpä Volgan sivujokiakin. Sitte se oli tullut Pietariin ja viihtyi siellä hyvästi pääkaupungin ihmisjätteiden seassa, kosteissa asuinhuoneissa, jotka ovat alempana Nevan vedenpintaa. Ihmiset, jotka onnellisina, iloisina, huolettomina asuivat ylempänä graniitti- ja marmoripalatseissa, tuskin tiesivät sitä olevankaan ennen, kuin se yht'äkkiä, kenenkään tietämättä, miten ja minkä tähden, nousi, surua ja kauhua levittäen, tervehtimään sinnekin, jossa elämän ilo kuohuu ylimmillään, jossa onnellisuus loistaa. Nevan kaupungista oli turmiota levittävä vieras lähtenyt vielä ylemmäksi pohjoista kohti. Tuolla Äyräpäänseljän mäntyharjuilla se ei viihtynyt, mutta alhaalla laaksoissa, sara-ja ruohorantaisten, savisten pikku järvien seuduilla, siellä se aina löysi jonkun pesän, jossa ihmisiä ja kotieläimiä asui tiheässä vierekkäin, jossa lika ja siivottomuus vallitsi, vaikka kyllä saunan uunista nousi höyryä kolme kertaa viikossa. Ja nyt se oli ehtinyt Viipuriin. Sinne, vanhan linnan muurien sisälle, asettui se toden perästä – armottomana, säälimättömänä.
* * * * *
Kauppaneuvos Heinrich Friedrich Schulzen suuressa, vanhanaikaisessa kartanossa oli hiljaista ja äänetöntä, sillä turmiota levittävä vieras oli poikennut sinne. Kuolema oli tullut päättämään kauppaneuvoksen tilikirjoja. Kyökissä astuskelivat palvelijat varpaillaan ja puhelivat hiljaisella äänellä. Syvässä ikkunan komerossa istui emännöitsijä ja mutisten luki virsiä "valmistuksesta kuolemaan". Ruokasalin ikkunalla istui kissa kalpeassa syysauringon paisteessa ja uneliaasti katseli yksinäisen kärpäsen tanssintaa ikkunan ruudulla. Vierashuoneessa, jonka seiniä rumensivat muutamat jäykkäryhtiset, piirteiltään yksinkertaiset vanhat muotokuvat, istui vanha paljaspäinen papukaija, höyhenpuku pörröllään. Kiiltävä messinkihäkki oli peitetty saalilla, että lintu ei häiritsisi juhlallista hiljaisuutta kovaäänisillä ja typeröillä lauseillaan, joita se nyt oli laverrellut jo kahden miespolven ajan.
Ihan menehtyneenä kyyneliinsä makasi rouva Lilli suuressa salissa puolinojallaan mustalla jouhikankaalla päällystetyllä sohvalla. Silloin tällöin katsahti hän taiteellisesti ylös valkoiseen kattoon ja pienellä lihavalla kädellään, sakarisormi viehättävässä kaaressa erillään muista, nosti kostean nenäliinan kyynelisille silmilleen. Sitten hän painoi kalpeat, lihavahkot kasvonsa sohvatyynyyn, ja koko hänen ruumiinsa vavahtelu todisti hänen tuskaansa ja epätoivoansa. Hän oli enemmin tunteellinen, pehmeämielinen ja hempeä kuin hyvä, niin että hänelle muutenkin hyvin helposti tuli kyyneliä silmiin ja itku näytti olevan hänelle, ell'ei juuri huvia, niin kuitenkin helpotusta, vapautusta, lievitystä. Mutta nyt, nyt eivät mitkään kyyneleet lievittäneet hänen tuskaansa. Hänestä tuntui, kuin mustat aallot olisivat kohisten sulkeutumassa hänen päänsä päälle ja hän hitaasti vaipuisi vaipumistaan yhä alemmaksi. Tuossa viereisessä huoneessa makasi kuolemaisillaan mies, jonka kautta hän oli jotakin, oli se, joka oli: kaupungin arvokkaimpia rouvia, rikas, riippumaton, hyvää tekevä ja kadehdittu. Mitä hän olisi ollut ilman Heinrich Friedrich Schulzea. Pikaisesti lakastuneen uuden aatelissuvun viimeinen jäsen, nimi yksinkertainen ja samoin syntykin; köyhä neiti, joka olisi saanut eleksiä toisten kodoissa, jonka elämänilon ja onnen tarve ja vaatimus olisivat aina saaneet kestää katkeraa taistelua todellisuutta vastaan. – Voi, miksi hän oli nyt vasta johtunut sitä ajattelemaan, nyt, kuin se oli jo liian myöhään; silloin he eivät olisi pysyneet niin vieraina toisilleen; silloin hän ei olisi jättänyt häntä niin yksin. Oliko hän ottanut mitään osaa, oliko hän osoittanut pintapuolisintakaan mieltymystä miehensä työhön, hänen vaivoihinsa? Oliko hän kunnioittanut ja rakastanut, mitä miehensä kunnioitti? Ei. Kuin hänen miehensä oli kovalla äänellä ja kerskaten kertonut kelle ja missä hyvänsä, miten hän oli alkanut uransa tuolla synnyinkaupungissaan Lybekissä, miten hän oli laissut konttoria ja seisonut puotipöydän takana päivät päästänsä, silloin oli rouvaa hävettänyt. Miehen säästäväisyys oli hänestä ollut itaruutta, hänen tarkkuutensa ja järjestyksensä turhuutta. Ja nyt vasta hänelle johtui mieleen, miten yksikseen hänen miehensä oli ollut ne monta pitkää vuotta, jotka he olivat eläneet yhdessä. Heidän välilleen olivat eri rotu, kieli ja kasvatus ja erilainen yhteiskunnallinen asema tehneet juovan, jota rouva ei koskaan koettanut täyttää. Jotenkin siihen tapaan ajatteli ja tunsi nyt rouva Lilli, ja sen tähden valuivat hänen kyyneleensä tällä kertaa raskaina, polttavan kuumina.
Tuolla sisällä työhuoneessaan makasi kauppaneuvos Schulze yksinään vihreän silkkiverhon takana unen ja valveillaolon sekaisessa horrostilassa. Leveät, nelikulmaiset kasvot olivat nopeasti laihtuneet niin, että iho riippui väljällä suurissa poimuissa. Silmät, tajuttomasti ja avuttomasti katselevat silmät olivat syvällä koloissaan. Nelikulmaiset, karvaiset ja laihat kädet nyppivät levottomasti peitettä. – Hoitajatar, pieni, ryppyinen olento, jolla oli raskaat, paisuneet luomet ja mullankarvainen iho sekä käytös ja ymmärrys kuin kanalla, istui ikkunan luona, palavalla halulla ahmien kolmen musketöörin, Athoksen, Porthoksen, Aramiksen ja heidän ystävänsä d'Artagnanin uskomattomia seikkailuja. Nyt heräsi sairas ja katsoi kuumeesta loistavin silmin ympärilleen; heikolla äänellä kutsui hän hoitajatarta, mutta vasta sitte, kuin sairas pari kertaa lausui hänen nimeään, malttoi hän luopua väkevän Porthoksen urhotöiden loistavista kuvailuista.
– Minä tahdon puhutella tuomaria, poikaani Fritziä, sanoi sairas vaivalloisesti.
Herra Fritz, pitkä, hoikka mies, pää paljas ja kasvojen väri kalpea, tuli sisään pahan omantunnon näköisenä ja kävi ääneti ja varovasti istumaan sairaan luo, joka näytti tarkkaan katselevan häntä. Niistä kalpeista, puhleista, huonon elämän ja joutilaisuuden turmelemista kasvoista isä turhaan etsi entisten suloisten lapsenpiirteiden merkkiä, joita hän oli muinoin, lähes kolmekymmentä vuotta sitte, suudellut isän ilolla ja ihastuksella. Miten hän oli rakastanut sitä pientä, avutonta olentoa, miten paljon hänestä toivonut: varsinkin ystävää, kauppakumppania, joka voisi ottaa vahvoihin, kokeneihin käsiinsä liikkeen silloin, kuin hän itse läksi pois. Mutta voi! yksin hän oli jäänyt sittekin: Fritz oli totellut äitinsä neuvoa ja palveli nyt hovioikeudessa. – Vanhuksen silmät kyyneltyivät, sillä hän ei löytänyt niistä kasvoista, mitä etsi. He kaksi olivat aikaisin käyneet eri teitä, isä työn, poika huvituksen; heidän välillään ei ollut mitään muuta yhteyttä kuin veren. Heillä ei ollut enää edes sama kielikään, lausuakseen sydämmensä hienoimpia tunteita, sillä toinen puhui huonosti ruotsia, toinen huonosti saksaa. He olivat toisillensa vieraat. Katkeruuden tunne levisi isän rinnassa, sisällinen lämpö, joka oli hetkisen tulvinut hänessä, haihtui. Herra Fritzin naisellinen, pehmeä, vaikutuksia helposti vastaan ottava mieli aavisti, mitä kuvia liikkui isän sydämmessä; tuntui pistos omassatunnossa, hän olisi tahtonut laskeutua polvilleen pyytämään anteeksi, että oli saattanut niin paljon hyviä toiveita raukenemaan ja tuottanut isälleen niin pitkällistä pettymystä. Mutta he olivat niin vieraat toisilleen; keltä hyvänsä muulta, jota vastaan hän oli rikkonut, niin – se olisi käynyt päinsä – mutta —
Saattoihan hän muuten lykätäkin tuon tuntia tai paria tuonnemmaksi.
Vanhus näytti tosiaankin voivan paremmin.
– Minä olen nyt täydessä järjessäni, sanoi sairas, minun pitää puhella konttorinpäällikön kanssa; kutsu tänne Blumenfeld!
Isä ja poika puristivat vaiti toinen toisensa kättä ja herra Fritz astui ulos. Herra Blumenfeld istui ulkohuoneessa juhlallisena, hyvästi voideltuna, suurena ja majesteetillisena, kuin hän olisi ollut oma muistopatsaansa, ja odotteli sisälle pääsöä. Varovasti ja lyhyessä tempomatahdissa, ikään kuin hänen sisällänsä olisi ollut jotakin kallista nestettä, astui hän sairaan luo, rupesi kunnioittavan ja osaa ottavan näköiseksi ja kävi istumaan lääkärin tuolin laidalle.
– Hyvä Blumenfeld, loppu lähestyy. Ei ole enää öljyä lampussa; onpa itse lamppukin rikki ja sydän sammuu pian – kuolema – mutta minun taloni on järjestyksessä, tilini päätös selvillä. Tällä liikkeellä on, niin, te sen tiedätte, ollut suuria vastuksia kestettävänä ja myrskyisiä aikoja on sille tulossa. Minä luotan ainoastaan teihin; paha kyllä, minun poikani on – vaan tiedättehän te senkin – No niin, minä luotan ainoastaan teihin. Jos puun ja kahvin hinnat vielä alenevat, silloin ei ole mikään pelastus enää mahdollinen; mutta tottahan lienemme päässeet laakson pohjaan, eivät hinnat enää voi aleta.
Herra Blumenfeld istui, näköään tyynenä kuin roomalainen tribuuni, mutta hänen sielunsa oli kiihtynyt. Mitä sairas oli peljännyt eikä uskaltanut uskoa, se oli tapahtunut – hinnat olivat alenneet.
– Herra kauppaneuvos, sanoi hän hitaasti, täytyy toivoa.
– Toivoa, sanoi kuolevainen kuiskaten tuskin kuuluvasti:
Die Hoffnung führt uns ins Leben ein;
[Toivo vie meidät elämään.]
mutta, lisäsi hän:
Der stille Gott taucht meine Fackel nieder, Und die Erscheinung flieht.
[Jumala sammuttaa soitsuni ja ilmestys häviää.]
Hyvästi nyt, kiitoksia, älkää luopuko liikkeestä näinä pahoina aikoina. Te yksin – muut ovat —
Herra Blumenfeld läksi. Kuin rouva Lilli ja hänen poikansa tulivat sairashuoneesen, makasi vanha Schulze ihan tiedotonna houraillen. Hän puhui nyt ainoastaan äidinkieltänsä, hänen hillitön mielikuvituksensa siirsi hänet viisikymmentä vuotta taapäin ajassa, vei hänet merien taa, pieneen, pimeään ja kosteaan Lybekkiin, synnyinkaupunkiinsa. Ikään kuin ilmestyksessä näki hän jälleen isäinsä maan. Isänsä ja äitinsä taluttamana astui hän pimeänä jouluaamuna vanhaan kirkkoon, jonka monista ikkunoista valoa säteili. Nyt he astuivat temppeliin, lukemattomat vahakynttilät levittivät häilyvää valoansa joka komeroon pimeäin holvien alle. Urut kohisivat, säveliä tuli kuin mahtavassa ketjulaulussa, ensin kuiskaellen kuin kevätaallot, sitte kohisten kuin talvimyrsky – kuin pauhaavat vedet; ja tuhatkertainen kaiku, ankarasti kuin fuuga, vastasi pimenneistä holveista, vanhasta vaakunahuoneesta. Mutta urkujen pauhun, kohinan ja kuohun seasta kuuli kuoleva sairas hiljaisen kuiskauksen: eksynyt lintu, juureton kasvi, palaa takaisin maahasi. Ja puhe muuttui ihanaksi säveleksi. Nyt hän tunsi ne sävelet; se oli vanha jouluvirsi, jota hän oli lapsena niin usein laulanut.
Siteet, joilla pysytään kiinni synnyinmaassa, lujenivat taas. Hän ei enää ollut yksin, hän näki jälleen niitä, kuuli jälleen niiden ääntä, joita oli kerran rakastanut. Sitte vaikenivat äänet yksitellen, sävelet haihtuivat, tulet sammuivat – tuli hämärä, tuli pimeä, kuoleman pimeys. Heinrich Friedrich Schulze oli päässyt kotorannoille.
TUKINUITTO
Oli ollut kelvottoman märkä, mutta lämmin alkukesä. Sadetta oli tullut milloin missäkin muodossa: kaatamalla, rankkaamalla, rakeina ja siivuttamalla; mutta pahinta oli, milloin kosteus läpi tunkevana sumuna peitti kuin märkä vaate maita ja metsiä. Aurinkoa oli neljääntoista päivään nähty ainoastaan vilahdukselta; enimmäkseen piilottelihe se mustain, vetisten pilvien takana, ja teki luonnon harmaan ja raskaan näköiseksi. Mutta nyt! nyt oli se katkonut kahleensa ja kääreensä, ja heinäkuun koko sädeloistossaan paistoi se Karjalan kankaille ja järville, metsäisille mäille ja välkkyville lammeille. Ja nyt siellä oli riemua luonnossa, laulua ja helkytystä loppumatta, aamusta puoleen yöhön ja myöhempäänkin, sillä puolesta yöstä aamuun liverteli laulurastas suloisia säveliään ja ruisrääkkä veteli tummanvihreässä, mehukkaassa viljassa rumaa lauluansa. Yksin Ylikannuksen talon rikas isäntäkin, Kannuksen Erkki, jonka kasvot kuivan laihuutensa, kiinni nipistetyn suunsa ja teräväin silmiensä tähden aina näyttivät tyytymättömiltä, virkistyi nyt, kuin ilma vakautui.
Oli siinä juoksua ja puuhaa Kannuksen pihassa. Nyt oli alotettava heinänteko. Oli teroiteltu viikatteet, korjaeltu haravat ja heinähäkit, käyty Herran pyhällä ehtoollisella; tänään oli lähdettävä Kannuksen järvessä olevaan Heinäluodon saareen, jossa talon paras niitty oli; siellä oli työ pantava alulle. Koko seudun nuoriso oli kutsuttu talkoihin, niitty oli niitettävä, ja kahvia aiottiin juoda siellä. Veneet olivat täynnä ihmisiä. Kaikki olivat jo asettuneet paikoilleen, isäntä oli jo hyvän hetken istunut veneensä perässä ja alkoi tulla kärsimättömäksi, kuin viimeinkin isännän nuori tytär Liisa ja mahtava emäntä tulivat punakoina ja hengästyksissään alas rantaan. Emäntä piteli rakkaimpia ystäviään, kirkkaaksi pestyä kahvipannua ja sokurinaulaa, pulleata rintaansa vasten ja Liisa kantoi kermapulloa ja eväskonttia. Niinpä lähdettiin kolmessa pitkässä, kapeassa veneessä. Joka veneen jäljestä ui pärskyvä hevonen, jota vahvoilla päitsivitjoilla ja vahvoilla käsillä pysyteltiin veneiden perässä. Vesi kohisi keulassa, kareet loistivat kaiken värisinä, säteilevän valkoisesta mustimpaan siniseen asti. Rannan ruo'ot kumartelivat syvään, tavit lensivät peloissaan pois kaulat suorina, kuikka sukelsi syvälle ja nokallaan pysyttelihe kiinni ahvenruohoissa, kunnes vaara ehti ohitse.
Veneissä oli iloinen elämä; ainoa tyytymätön oli Kannuksen Erkki, Ylikannuksen talon isäntä. Ihan olikin, kuin lempo itse olisi niin laitellut, että missä hyvänsä hänen tyttärensä Liisa istui, siellä aina hänen lähin naapurinsa, tuo vääräsääri Matti Matalamaa, köyhä vielä lisäksi, etsi itselleen sijan ja päin vastoin. Vaikka isäntä miten oli asetellut ja komennellut, niin samoin oli nytkin käynyt. Siellä istui Matti veneen keulassa, tuo ainainen viulu kädessään, ja Liisa, niin hän istui juuri Matin edessä. Kymmenen minuuttia soudeltua oltiin Heinäluodon luona. Laskettiin jyrkkään etelärantaan, jossa kasvoi korkeaa, mustanpuhuvaa lepikkoa, noustiin iloisesti hälisten maalle ja vietiin sinne eväätkin, hevoset saivat puhaltaa, ja työhön mentiin.
Pohjoista kohti vietti saari hyvin loivaan järveä kohti, joka sillä puolen oli hyvin matala ja enimmäkseen ruohokon ja kaislikon peitossa; hyvä olopaikka sinisorsille ja taveille. Siellä vastapäisellä rannalla oli Matin tupa, ympärillä alavia, vetisiä, mättäisiä niittyjä ja vetisiä, hallanarkoja peltoja, jotka tuskin ollenkaan viettivät järveen päin, ja juuri sen tähden miehellä ja paikalla olikin nimenä Matalamaa.
Saaren niitty oli korea kesäpuvussa. Kuin tuuli siellä puhalteli keveästi ja lauhkeasti ja käänteli vatukkapensasten lehdistä nurean puolen näkyviin, taivutti ruohot ja kukat varovasti alas, silloin loisti niitty kaikilta mahdollisilta vihreän vivahduksilta. Ylhäällä mäen harjalla, jossa ruoho oli lyhyttä, kasvoi neilikoita, käenkukkia, päivänkukkia ja kissankelloja. Keskipalkoilla ojenteli apilas vaaleanpunaisia pallojansa ja alimpana, ennen kuin sara, ruoko ja kahila alkoivat, levitteli koiranputki komeita valkokinoksiaan, joiden ympärillä kihisi miljoonittain polttiaisia ja itikoita.
Nyt annettiin viikatteet ja haravat väelle ja vastatuuleen niitettiin niitty, ja niitettiinkin aika vauhdilla, niin että leivopari tuolla ylhäällä, niityn korkeammassa paikassa, menetti viisi polkastansa. Jänis, joka oli täällä jään lähdöstä asti vankina viettänyt ikävää ja yksinäistä poikamiehen elämää, menetti henkensä, ja sinisorsa, joka juuri oli muninut yhdeksännen munansa yksinkertaiseen pesään mätästen ja sarain väliin ja uneksi jo näkevänsä pörröisiä, keltaisia poikasia, sen sijaan nyt surukseen sai katsella, miten koko toivo meni myttyyn.
Kuin niitty iltapäivällä oli niitettynä, tarjottiin sekakuppeja miesväelle, jota vastoin naiset saivat juomansa seoittamatta. Ja sitte vähän levähdettiin ennen, kuin illempana ruvettaisiin kokoamaan heiniä rukoihin. Saari muuttui ihan äänettömän hiljaiseksi. Ainoastaan väsymätön emäntä puuhaili omissa toimissaan veneen luona. Isäntä oli laskeutunut vanhan ja harvan, ylhäältä leveän ja alhaalta kapean ladon varjoon ja näytti nukkuneen sikeään uneen. Mutta ladossa istuivat Matti ja Liisa, kiihkeästi kuiskaellen. Liisa näytti hyvin alakuloiselta, nyppi esiliinaansa ja pureksi heinän kortta.
– Minä puhelen isäsi kanssa, sanoi Matti. Äitisi ei suurestikaan vastusta naimista – mutta isäsi. Älä ole pahoillasi; minä sen kyllä selvittelen. Minun viulunsoittoni ja iloinen mieleni ne enimmän suututtavat häntä, ja sitte lisänä on vielä tämä riita kalavedestä, mutta sen hän saa kaikki tyyni, en minä pidä siitä lukua. Minä puhelen hänen kanssansa ja ehkäpä hän – Hiljaa, tuolla on joku ulkona, ja Matti katsoi korkean kynnyksen ylitse, mutta oli samalla pukata vanhusta, joka oli kuullut koko keskustelun ja juuri nyt aikoi yhtyä puheluun.
– Ehkä, sanoi Kannuksen isäntä äkäisesti, kyllä kai, jos viet tytön kuivin jaloin tästä saaresta kotiisi.
Liisa sävähti punaiseksi kuin mansikka ja Matti suuttui, ja siten päättyi se kosinta.
Illalla Matti ei ruvennut soittamaan; päivä, joka alkoi niin iloisesti, päättyi yleiseen nyreyteen. Heinät korjattiin ja kesä kului, eikä Matin ja Liisan avioaikeista puhuttu enää sanaakaan koko syksynä eikä talvena.
* * * * *
Ylikannuksen isäntä istui eräänä syysaamuna tuvassaan. Hän oli äkeissään. Tytöistä, niistä nyt ei ollut niin mihinkään; miksi hänellä ei ollut yhtään poikaa. Poikaa, joka voisi auttaa häntä, olla avuksi, missä tarvittiin. Nyt hänen täytyi itsensä käydä tutkimassa kaikkia sopukoita, ja kuitenkin turmeltui minkä mitäkin. Muristessaan ja nurkuessaan pani hän piippuunsa, meni uunin luo ja otti paljain sormin hehkuvan hiilen, sytyttääkseen piippuansa. Samassa aukeni ovi ja herrasmies, silmälasit nenällä, pyssy olalla, koiria kintereillä ja kaksi tuntematonta henkilöä jäljissä, astui tupaan. Isännältä unhottui hiili kouraan, kunnes se polttamalla muistutti siinä olevansa ja hän äkäisesti viskasi sen pois, katsoi vieraita ja alkoi etsiä toista hiiltä.
– Hyvää päivää, isäntä.
– Päivää, päivää.
Sitte oltiin kohteliaasti hetkinen vaiti.
– Raitis ilma tänään ja paljo jäniksen jälkiä haassa tässä tuvan takana.
– Onpa niitä joutavia, vastasi isäntä jurosti ja imeskeli voimakkaasti piippuaan: hänestä ei ollut mieltä myöten syrjäisten juoksenteleminen hänen mäillään ja pelloillaan.
– Teillä on metsää tuolla alhaalla notkossa; mäntymetsää hiekkamaassa.
– Sen kyllä tiedän.
– Nimeni on Veikkolin, sanotaan insinööriksi; tulin tänne kuulemaan, enkö saisi ostaa sitä.
– Metsääkö?
– Niin metsää.
– Ostaako sitä?
– Niin, minä tahtoisin ostaa sen.
– Mitä te sillä teette?
– Lankkuja ja lautoja minä siitä teen.
Nyt tuli emäntä sisään.
– No hyvänen aika, etkö sinä pyydä herraa istumaan ja vieraita myöskin; olkaa hyvä, astukaa peremmäksi.
Ja esiliinallaan sipasi ystävällinen vanhus kiireimmiten penkkejä ja pöytää.
– Olkaa hyvä, käykää istumaan. Minä toimitan vieraille kahvia.
Viimein käytiin istumaan ja siinä alkoi metsänkaupan hieronta, joka kesti senkin seitsemän aikaa, ennen kuin isännän väitökset, vastaehdotukset, hinnan arvelut ja muut mutkat oli selvitetty. Ainoastaan insinööri ja Kannuksen isäntä puhuivat, toiset kuuntelivat ääneti, polttelivat ja olivat vaiti. Hämärissä nousi metsän ostaja.
– No, onko kaikki nyt selvillä? kysyi hän.
– Kaikkihan se on selvillä, vastasi isäntä vitkastellen.
– No nähkääs, tässä on minulla välikirja, se on valmiiksi kirjoitettu edeltä päin, pistämme siihen vain hinnat, sitte luette sen läpi ja kirjoitatte nimenne alle – tähän näettekös… Miehet, nämä tässä, todistavat ja…
Mutta nyt alkoi Kannuksen Erkki asian uudestaan ihan alusta asti, ja siitä tuli taas pitkä keskustelu, jota insinööri johti sekä kärsivällisesti että viekkaasti. Jo oli pilkko pimeä ennen, kuin Kannuksen isäntä oli taipunut pistämään merkkinsä, variksen varpaan, paperille ja insinöörin apulaiset sen todistaneet.
Kuin se oli tehty, oli isäntä myönyt jok'ainoan tikun metsästään ja sitä paitsi ostajalle oikeuden uittaa tukkinsa laakson puroa myöten sekä oikoa ja syventää puroa, missä tarvittiin.
Metsän ostaja, päästyään tuvasta miehineen ja koirineen vähän matkan päähän tielle, tämä omatekoinen insinööri, oikea ja tottunut kauppojen tekijä, veti syvään henkeä.
– Olipa se aika sitkeä ryökäle, mutta pettyi hän kuitenkin! riemuitsi hän.
Ja nauraa hihittäen koko seura kiireesti poistui samaa tietä, kuin oli tullutkin.
* * * * *
Liikettä ja melskettä tuli metsään koko talveksi, joulusta pääsiäiseen asti; siellä hakattiin ja sahattiin, siellä roiski ja paukkui aamusta iltaan. Pari sataa miestä hevosineen ja hirsikelkkoineen liikkui kuin muurahaiset keoissaan, ja kiirettä siinä oli, kuin olisi miesten sormia polttanut. Teiri ja pyy karkoitettiin uusiin tuntemattomiin seutuihin, jänis sai matkapassin, hohkanärhi jäi kodittomaksi. Pahin työ alkoi kuitenkin vasta sitte, kuin oli saatava tukit pois metsästä. Täytyi päästä siitäkin, jossa ei milloinkaan tietä ollut eikä voinut olla. Ihmiset ja hevoset upposivat vatsaansa ja vyötäisiään myöten lumeen, kompuroivat jälleen ylös, hikosivat ja väsyivät, väsyivät ja hikosivat niin, että ruumis höyrysi kuin saunavasta kylmässä; mutta eteen päin sentään aina päästiin. Maaliskuussa ladottiin karsitut ja merkityt pölkyt virstan pituisiin, viidentoista ja kahdenkymmenen jalan korkuisiin kasoihin pitkin puroa, joka juoksi Kannuksen järvestä, niin että jää painui pohjaan. Ja sitte tuli kevät ja lumi suli ja kinokset alenivat ja järvi paisui yli äyrästensä, ja silloin tuli vielä sitäkin tulisempi kiire. Tukkikasat oli tulvaveden avulla uitettavat puron jäätikköä myöten monta virstaa, pieneen jokeen ja sitä myöten pari peninkulmaa Saimaasen. Sen täytyi tapahtua muutamissa viikoissa; sillä, kuin jäätikkö ehti sulaa kevätauringon paisteesta ja hankautumisesta, sitte oli kuljetus kerrassaan lopussa täksi kevääksi. Kaikki, kuin oli talvella hakattu, tukkeja tuhatmäärin, täytyi ennen tuon hyvän jäätikön sulamista juuri nyt saada alas taikka jäivät ne metsään tulevaan vuoteen asti.
Nyt, jos milloinkaan, koetellaan mitä ihmisen tahto ja voima, lihakset ja jäntäreet, kärsivällisyys, sitkeys ja terveys voivat kestää. Satoja miehiä seisoo aamusta iltaan kankineen ja kekseineen pitkin puron vartta, usein polvia myöten vedessä, auttelemassa tukkeja juoksemaan.
* * * * *
Matti Matalamaa oli ollut metsänhakkuussa talvella. Hän oli työmiesten ilo ja hupi. Jos pakkanen kiristyi niin, että metsä oli huuteessa, hiljaa kuin ruumis kääreissään, jos lumimyrsky ryski mäntyjen latvoissa, jos kevätsade kasteli lammasnahkaturkin likomärjäksi, tähtikirkkaana aamuna ja ruusuhohtoisena iltana, aina oli Matti yhtä iloinen. Hän leikin laskulla karkoitti suuttumukset ja vihat. Hänellä oli hyvä sana, iloinen puhe aina valmiina, ja se oli kuin lämmintä öljyä narisevain ratasten hampaihin. Pyhäin ja juhlien tullessa hän vain synkkeni. Sillä kaikki nuoret kokoutuivat silloin Kannuksen taloon ja hyvittelivät Liisaa, jota hän ei taitanut tehdä.
Ensi viikkona tapahtui uitto hyvästi, kuin tulvavettä oli kohtuullisen paljo, sillä alempana oli puro suora ja riittävän syväkin. Mutta kuin päästiin kasoille, jotka olivat lähimpänä Kannuksen järveä, siellä oli pahempi. Puro koukerteli kuin juopunut, ja pikku koski myöskin häiritsi kuljetusta. Tukit tarttuivat siihen päittäin ja antoivat paljon tekemistä miehille.
– Kuulkaas nyt, sanoi insinööri. Me ammumme pois tuon kirotun kosken, niin pääsemme siitä kiusasta. Eikö siinä ole mitään rakoa kalliossa?
Oli siinä. Insinööri etsi taskustansa pari dynamiitti-panosta, ja ne sovitettiin varovasti rakoon.
– Pitäkää varanne nyt! pois tieltä! kuului pitkin koko riviä.
Puh! puh! ja kallio hajosi; kosken päälle pieneksi lammikoksi kokoutunut vesi syöksyi alas koko voimalla ja huuhtoi pois kaikki, kallionlohkareet, tukit ja jäänsohjun, repi suuret kappaleet maata ja syöksyi kuin raivoisa peto täyttä vauhtia alas laaksoon.
– Pitäkää varanne! kuului varoitus miehestä mieheen. Yhden miehen kuitenkin tapasi syöksyvä vesi ja musersi tukkien väliin. Pikku purosta oli tullut viidentoista, kahdenkymmenen jalan levyinen koski, joka veti mukaansa kaikki, mitä vain sai käsiinsä. Matti ja insinööri olivat pelastuneet kiipeämällä suurelle kivelle; sieltä Matti kummastuksekseen näki puroportaansa, kaivonsa, talaansa tulla tanssivan alas kuohuvilla mutaisilla aalloilla. Siellä tuli hänen ainoa lehmänsäkin kovasti ammuen likaisen keltaisessa virrassa.
– Järvi on murtanut sulkunsa, sanoi hän kauhusta kalveten. Vesi on murtautunut hiekkamaan läpi. Jumala meitä armahtakoon, herra insinööri.
– Eihän virta toki tänne asti nousse, sanoi insinööri vakavasti. Halloo, miehet! pitäkää varanne! Vesi nousee, huutakaa edelleen pitkin laaksoa!
Ja virta paisui paisumistaan; se vei mukaansa laitureja, nuottatalaita ja veneitä.
– Tuossa on Kannuksen isännän vene, sanoi Matti ja lisäsi kohta peloissaan: Siinä on Liisan vihreä huivi ja isännän turkki.
Samassa vene kaatui ja hävisi.
– Herra armahda, tässä on tapahtunut pahempikin onnettomuus! sanoi Matti hätäisesti.
Taas uiskenteli tuttuja esineitä ohitse, katiskoita, venetalaita ja siltoja, joita hän lapsuudestaan asti oli nähnyt pitkin järven rantoja, kaikki ne särkyneinä kulkivat virran mukaan. Parin tunnin kuluttua oli pahin tulva ohitse; koskesta tuli joki, joesta rauhallinen puro, joka porisi leveän hiekkauurroksen pohjassa.
Insinööri ja Matti laskeutuivat alas kiveltään ja astuivat Matin kotiin. Molemmat he olivat alla päin. Insinööri pelkäsi puron haudanneen tukit mutaan ja hiekkaan ja Matti oli levoton Liisan tähden. Vaikka hän oli läpimärkä, aikoi hän sentään lähteä Kannuksen kylään tiedustamaan, minkä tähden hän oli nähnyt Liisan huivin veneessä. Kuu oli alullaan, lähellä taivaan rantaa, sirpin muotoisena ja levitti salaperäistä valoa metsään. Otava loisti himmeästi vaaleansiniseltä pohjalta ja vettä tippui raskaina pisaroina ikään kuin kyynelinä maahan. Matti ei päässyt loitommaksi kuin purolle. Maa oli vetinen, porraspuut poissa. Raskaalla mielellä täytyi hänen palata kotiinsa.
* * * * *
Kannuksen talossa oli väki aikaisin päässyt aamiaiselta ja lähtenyt työhön, emäntä maitoaittaansa. Kannuksen Erkki yksin istui tyytymättömänä pöydän päässä tuvassaan. Tuo metsänkauppa oli tehnyt hänet kymmenen vuotta vanhemmaksi. Kyllä hän oli saanut, mitä oli saatavakin. Kultakolikot olivat sukassa elokapassa, ja kappa kätketty aittaan jyvien alle – mutta jos hän olisi malttanut, olisi hän voinut saada paljon enemmän puistaan, se nyt oli ihan varma. Ja rahat sitte. Ajattelehan, jos joku saisi selon hänen piilopaikastaan. Ja lisäksi hänellä vielä oli niin paljo tekemistä. Kevät oli tullut niin odottamattoman pian. Pellot olivat paljaina. Oras jo viherti. Lepän ja koivun silmikot paisuivat. Raidan norkot alkoivat näyttää kuluneilta ja pörhöisiltä. Harakka, joka, kuten kansa uskoo, alkaa rakentaa pesäänsä uudenvuoden päivänä, oli lähtenyt häämatkalle. Leivo oli palannut. Kaikki irtain väki oli saanut työtä metsän hakkuussa ja isännän täytyi itsensä nyt yhden rengin kanssa tehdä kaikki kevätajot. Työ ei ollut niinkään helppoa sellaiselle, jolla ei enää ollut tapana itse mitään toimitella. Tänään oli järvi jo puhdas pahimmasta jäänsohjusta, nyt hänen piti lähteä Liisan kanssa Heinäluodolle haravoimaan menneenvuotista kuloa, joka muuten mädätti niittyä eikä päästänyt ruohoa orastamaan. Liisa souti ja ukko piti perää, tyytymättömästi katsellen ympärilleen. Yht'äkkiä hänen häijyt kasvonsa vetäytyivät hymyyn, ja viitaten piipullaan porraspuihin päin, jotka olivat järvestä lähtevän puron poikki, sanoi hän:
– Hänpä on viisas, tuo Matalamaa, antaa ainoan lehmänsä juoksennella routaisella maalla ja pureksia kylmää, mädännyttä heinää; lienee puute ruuaksista siinä talossa.