Öisiä kulkureita
Kulkuriaikanani kohtasin satoja pummeja, joille hihkaisin tervehdyksen ja jotka siihen vastasivat, joiden sakissa odottelin rautateiden vedenottopaikoilla, keitin "mojakkaa", vedin nenästä poliiseja ja otin vapaakyytejä junissa, ja jotka menivät koskaan tielleni sattumatta. Ja sitten oli pummeja, jotka yhdytin merkillisen usein, ja taas toisia, jotka haamuina minut sivuuttivat, läheltä mutta näkymättöminä, häipyen taas kuulumattomiin.
Muuatta tällaista minä seurasin halki Kanadan neljättä tuhatta mailia rautatietä enkä koskaan häntä elävin silmin nähnyt. Hänen nimensä oli "Pilvipurje-Jack". Ensin näin hänen merkkinsä Montrealissa. Puukolla oli piirretty laivan ääriviivat ja nimi alla sekä L.K. 15-10-94. Se merkitsi, että hän lokak. 15 p. 1894 oli sivuuttanut Montrealin matkalla länttä kohti. Oli päivänmatkan minua edellä. "Seilari-Jack" olin minä siihen aikaan, ja nopsasti leikkasin merkkini hänen laivansa viereen sekä ilmaisin myös olevani länteen päin menossa.
Seuraavan sadan mailin reitillä oli minulla harmillisia sattumia, ja vasta kahdeksan päivän päästä pääsin hänen jäljilleen uudelleen kolmannella mailisadalla Ottawasta länteen. Rautatien vesitorniin oli merkki piirretty, ja sen päivämäärästä päätin, että hänkin oli matkallaan kohdannut esteitä. Oli vain kaksi päivänmatkaa edellä. Minä olin "komeetta" ja "kuningasträmppi", niin myös Pilvipurje-Jack, ja maineeni vaati, että saavuttaisin hänet. Minä "rautateitsin" yötä päivää ja pääsinkin hänen ohitseen; mutta pian hän oli taas edelläni. Oli sitten väliin päivän edellä hän, toisinaan taas minä. Itää kohti kulkevia pummeja myöten sain häneltä väliin terveiset, kun sattui olemaan edelläpäin. Kuulinpa myös, että Seilari-Jack oli herättänyt hänen mielenkiintoansa ja että hän oli minua tiedustellut.
Komea pari me olisimme olleetkin, siitä olen varma, jos olisimme yhteen sattuneet; mutta siinä emme onnistuneet. Minä pysyin hänen edellään yli Manitoban, mutta hän johti halki Albertan, ja aikaisin eräänä kylmänä, harmaana aamuna "Potkivan Hevosen Solan" itäpuolella sain kuulla, että hänet oli nähty tuon solan ja Rogersin solan välillä. Tuo tieto tuli jotenkin omituisella tavalla. Olin matkustanut kaiken yötä "sivuovi-pullmannissa" ja kiipesin siitä viluun kuolemaisillani ruokaa kerjäämään. Jäätävä sumu väikkyi ilmassa, ja minä puhuttelin muutamia lämmittäjiä tallissa. He luovuttivat minulle eväittensä jäännökset, ja lisäksi sain heiltä miltei litran taivaallista "jaavaa" (kahvia). Minä lämmitin sen, ja juuri kun asetuin aterioimaan, ajoi tavarajuna asemalle lännestä päin. Minä näin sivuoven avautuvan ja reisupojan kiipeävän ulos. Sumun läpi hän tuli luokseni. Hän oli jäykkänä kylmästä, ja hänen huulensa olivat siniset. Minä jaoin jaavani ja murkinani hänen kanssaan, sain kuulla Pilvipurje-Jackista, ja kertoipa hän itsestäänkin. Hän oli kotikaupungistani, Kalifornian Oaklandista, ja oli kuuluisan Boo-sakin jäsen, jonka kanssa aika-ajoin olin ollut asioissa. Me puhelimme paljon ja teimme lopun ruokatavaroista puolen tunnin kuluessa. Sitten lähti minun junani, ja minä lähdin länttä kohti Pilvipurje-Jackin jälkiä.
Jouduin viipymään noiden solain välimailla, olin kaksi päivää ruoatta ja kuljin 11 mailia kolmantena päivänä, ennenkuin suupalan sain, ja sentään minun onnistui päästä Pilvipurje-Jackin edelle Fraser-joen varsilla Brittiläisessä Kolumbiassa. Ajoin silloin "matkustajassa" ja tein aikaa; mutta kaipa hänkin oli ollut samanlaisessa junassa ja vielä taitavammin kuin minä, sillä hän pääsi Missioniin edelläni.
Mission on yhdysasema 40 mailia Vancouverista itään, ja siitä pääsee Northern Pacificia pitkin etelään yli Washingtonin ja Oregonin. Ihmettelin, minne päin kaimani lähtisi, sillä luulin olevani edellä. Minä puolestani olin matkalla Vancouveriin. Astuin vesitornin luo jättääkseni siitä tiedon, kun näinkin siihen juuri piirrettynä Pilvipurje-Jackin puumerkin, jossa oli tämän päivän leima. Minä kiidätin Vancouveriin. Mutta hän oli jo mennyt. Oli heti ottanut laivan ja lennätti yhä länttä kohti maailmanympäriseikkailullaan. Totisesti olit sinä kuningasträmppi, sinä Pilvipurje-Jack, ja veljesi on "tuuli, joka maailmoja kiertää". Minä kohotan sinulle lakkiani. Sinä olit oikeata lajia. Viikkoa myöhemmin astuin laivaan minäkin ja "Umatilla" skanssissa – pyrin etelään San Franciscoa kohti. Pilvipurje-Jack ja Seilari-Jack – hei! – Olisimmepa me toisemme tavanneet!
Rautateiden vesitornit ovat trämppien osoitekalentereita. Eivät he joutavan turhamaisuuden takia niihin piirtele nimiään, päivämääriä ja matkojaan. Usein tapasin kulkureita, jotka vakavasti tiedustelivat, enkö ollut nähnyt sellaista ja sellaista "jäykkäniskaa" tai hänen puumerkkiään. Ja usein saatoinkin antaa tietoja tuoreista merkeistä ja niiden osoittamista matkaohjelmista. Ja kiireesti alkoi kyselevä pummi painaa toverinsa jälkeen. Olen kohdannut pummeja, jotka toveriaan etsien ovat kulkeneet yli mantereen ja lähteneet takaisin samalle taipaleelle viipymättä.
"Monika" merkitsee niitä nimityksiä, joita pummit ovat antaneet toisilleen. Jänis-Jussi esim. oli arka ja sai senmukaisen nimen. Ei kukaan olisi itse ottanut nimekseen Höystö-Heikkiä. Varsin harvat kulkurit huolivat muistella menneitä raadantapäiviään, ja niin ovatkin ammatteja muistuttavat nimitykset hyvin harvinaisia. Muistan tavanneeni Valuri-Blackeyn, Maalari-Bobin, Chi-plummarin (putkimiehen), Pannusepän, Meripojan ja Latoja-Hessun. "Chi" (lausutaan "shai") on johdettu Chicago-nimestä.
Kernaasti liittävät pummit nimeensä kotipaikkakunnan nimen kuten: New-Yorkin Tommi, Tyynenmeren Slimi, Buffalo-Smith, Kanton-Tim, Pittsburg-Jack, Troy-Mikko, olipa erään nimityksenä "Hoikka Poika Kaukolasta, vapaa orjan raadannasta". "Shine" (kiilto) on neekerin nimitys, kai johtuen hänen paistavasta naamastaan. Texas-Shine merkitsee siis sekä rotua että kotipaikkaa.
Niiden joukosta, joiden nimistä kävi kansallisuus selville, ovat muistiini jääneet Frisco-Sheeny (juutalainen), New-York-Irish (irlantilainen) ja Englannin Jack. Jotkut saavat nimityksen synnynnäisestä tai muuten hankkimastaan naamanväristä, kuten Valko-Chi, Jersey-Puna, Boston-Musta, Seattle-Rusko, Kelta-Dick – viimeksimainittu eräs mississippiläinen kreoli, joka arvatenkaan ei itse ollut antanut nimeä itselleen.
Texas-kuningas, Hauska-Joe, Isku-Connors, Ukkos-Musta ym. ilmaisivat nimenmuutoksessaan mielikuvitusta, jota taas näyttää puuttuneen niiltä, joiden nimi johti suoraan ruumiillisista seikoista, kuten Vancouver-Hoikka, Detroit-Pitkä, Ohio-Möhkö, Pitkä-Jäkki, Pikku Joju, Nokka-Chi ja Poikkiselkä-Ben. Joidenkin nimissä on lisäkkeitä sellaisia kuin Puhuja-Poika, Apinanpentu, Kokki-Kalle ja Suun-Soittaja – ja hän ainakin oli nimensä ansainnut, se on varma.
San Marcialissa, Uudessa-Meksikossa, oli vesitorniin piirretty seuraava pummien matkaohje: 1. Päätie hyvä, 2. Mullit eivät äkäisiä, 3. Vartiossa voi oikaista, 4. Pohjoiset kehnoja, 5. Yksityiset eivät hyviä, 6. Ravintolat hyviä kokeille, 7. Asema kelpaa iltätyöhön.
N:o 1 ilmaisee, että pääkadulla sopii kerjätä, n:o 2 että poliisit eivät ahdistele pummeja, n:o 3 että ratavartijan kojussa sopii nukahtaa. N:o 4 saattaa merkitä, ettei niissä junissa ole hyvä matkustaa tai ettei ole hyvä kerjätä. N:o 5 varoittaa pyytelemästä asukkailta, ja n:o 6 tietää, että vain keittäjinä olleet pummit voivat toivoa ruokaa ravintoloista. N:o 7:ää en oikein ymmärrä. En tiedä, oliko asemahotelli hyvä jokaiselle illalla kerjätä vaiko vain kokeille, vai olisiko siellä tiedossa silloin puhdistusaputyötä mahapalkalla.
Mutta palatessani öillä tapaamiini kulkureihin kerron eräästä, jonka kohtasin Kaliforniassa. Hän oli ruotsalainen, mutta niin kauan Yhdysvalloissa oleskellut, ettei hänen kansallisuuttaan voinut arvata. Se oli hänen itsensä ilmoitettava. Aivan lapsukaisena hän oli tullut maahan. Tapasin hänet Truckeen vuoristokaupungissa. "Mihin matka, Bo?" oli kummankin kysymys, ja "itään päin" vastasimme molemmat. Koko joukko "jäykkäniskoja" yritti ylimaan junaan, ja ruotsalainen livahti käsistäni siinä mylläkässä. Livahti ohi myös ylimaanjuna.
Minä saavuin Renoon, Nevadaan, tavaravaunussa, ja kun sunnuntaiaamuna olin "jalkaa heittänyt" saadakseni aamiaista ja astelin Piute-leirille katsomaan intiaanien uhkapeliä, niin siinä seisoikin ruotsalainen harrastuksella peliä seuraten. Tietysti lähdimme nyt yhtä matkaa. Hän oli ainoa tuttavani niillä mailla ja minä hänen ainoa tuttavansa. Yhdessä astelimme kuin kaksi tyytymätöntä erakkoa, yhdessä "heitimme jalkaa" päivälliseksi ja yhdessä yritimme "naulata" tavarajunaa iltapäivällä. Mutta hän lensi ojaan ja minä pääsin yksin junaan joutuakseni ojaan erämaassa, 20 mailin päässä Renosta.
Kaikista yksinäisistä asemista tämä oli varmasti yksinäisin. Sitä nimitettiin lippuasemaksi, ja siinä oli hökkeli heitettynä hiekalle, salviapensaiden lomaan. Värisyttävä tuuli puhalsi, yö oli tulossa, ja yksinäinen sähköttäjä, joka asui töllissä, pelkäsi minua. Tiesin, etten häneltä saisi rehua enkä yösijaa. Hänen ilmeisen pelkonsa johdosta en uskonut hänen vakuutustaan, etteivät itään menevät junat siihen koskaan pysähdy. Sitä paitsi, eikö minua juuri viisi minuuttia sitten ollut heitetty ulos idän junasta samalle asemalle! Hän vakuutti, että se oli pysähtynyt määräyksen johdosta ja että vuosi kuluu, ennenkuin taas sellaista sattuu. Hän ilmoitti, että oli vain 12-15 mailia Wadsworthiin ja että minun oli paras lähteä sinne jalan. Minä valitsin kuitenkin odottamisen ja sain nähdä kahden lännen junan kulkevan ohitse pysähtymättä, ja yhden idän tavarajunan. Tuumailinpa, olikohan ruotsalainen siinä! Oli siis lähdettävä "taiseja" (ratapölkkyjä) tallustamaan, ja minä lähdin suureksi helpotukseksi sähköttäjälle, sillä jätin hänen töllinsä polttamatta ja hänet itsensä murhaamatta. Sähköttäjillä on monta syytä olla kiitollisia! Puolenkymmenen mailin päässä oli minun annettava tietä idän ylimaanjunalle. Se kiiti aika vauhtia, mutta ensimmäisellä "umpiportaalla" oli kuin ruotsalaisen hahmo.
Sen vilauksen jälkeen en häntä pitkään aikaan nähnyt. Matkasin yli Nevadan satamailisen ylänköerämaan, öisin pikajunissa, joutuakseni, ja päivisin tavaravaunuissa, nukkuakseni. Oli kevät vielä ja kylmä ylämaisilla laitumilla. Lunta oli siellä täällä laaksoissa, ja vuoret hohtivat valkeina, ja öisin niiltä puhalsi sietämättömän läpitunkeva tuuli, sietämättömämpi kuin mielikuvitus voi keksiä. Ei se ollut mitään vetelehtimistä. Ja muistahan, rakas lukija, että pummit kulkevat sellaisen maan halki suojatta, rahatta, kerjäten ja peitteettä nukkuen. Viimeksimainitun seikan voi vain kokenut käsittää.
Aikaisin illalla saavuin Ogdenin asemalle. Union Pacificin ylimaanjuna oli lähdössä itään, ja minulla oli omat aikeeni. Ratapihan raideverkolla näin jonkun haamun liikuskelevan hämärissä. Ruotsalainen! Pudistimme toistemme käsiä niinkuin kauan erossa olleet veljekset ja havaitsimme, että meillä oli kummallakin hansikkaat. "Mistäs kahmasit?" kysyin. "Konekopista, entäs sinä?" "Ne ovat olleet erään lämmittäjän, joka oli huolimaton."
Me nousimme ylimaanjunan umpiportaalle ja sangen kylmäksi me sen paikan havaitsimme. Tie kulki kapeata vuorenrotkoa pitkin lumipeitteisten vuorten välissä, ja me värisimme ja kertoilimme kokemuksiamme, kuinka olimme päässeet kulkemaan Renon ja Ogdenin välin. Edellisenä yönä olin vain tuntikaudeksi saanut ummistaa silmäni, eikä se junanporras ollut mikään torkkumispaikka. Pysähdyspaikalla astelin veturille. Junamme oli "kaksipäinen", s.o. oli kaksi veturia kiskomassa sitä yli vuorten.
Tiesin, että etumaisen veturin, "tuulenhalkaisijan", nokka oli liian kylmä paikka; niin nousin siis toisen veturin nokalle, jota ensimmäinen veturi suojasi. Astuin karja-auralle ja havaitsin siellä jo olevan jonkun. Pimeässä haparoiden tunsin nuoren pojan vartalon. Hän oli sikeässä unessa. Sovitellen oli veturin nokalla tilaa kahdelle, ja minä käänsin pojan kylkeä sekä kiipesin hänen viereensä. Se oli "hyvä" yö; "kiertolaiset" (junamiehet) eivät häirinneet, eikä tarvinnut herätä koko yönä. Joskus, kun kuumaa kuonaa laskettiin veturista tai se tärähteli pahasti, olin herätä, mutta siihen se jäi, että kiedoin käteni lujemmin pojan ympäri ja nukahdin jälleen veturin huountaan ja pyörien kolkkeeseen.
Ylimaanjuna pysähtyi Evanstoniin eikä päässyt pitemmälle. Edellä oli tapahtunut rautatieonnettomuus. Kuollut kuljettaja oli tuotu sinne, ja hänen ruumiinsa todisti tien vaarallisuutta. Tramppi oli kuollut samalla, mutta hänen ruumistaan ei ollut tuotu nähtäväksi. Minä juttelin pojan kanssa. Hän oli 13-vuotias. Oli karannut kotoaan jostakin Oregonin ääreltä ja pyrki itään isoäitinsä luo. Kertoi todenmukaisesti kovasta kohtelusta kotona. Ja mitäpä hän olisi valehdellut minulle, nimettömälle pummille. Ja tekipä se poika matkaa. Hän ei voinut päästä kyllin nopeasti. Kun ratapäällikkö päätti lähettää junan takaisin Oregon Short Linelle ja siitä takaisin tälle radalle ohi onnettomuuspaikan, nousi poika koneennokalle ja ilmoitti jäävänsä siihen. Tämä oli liikaa ruotsalaiselle ja minulle. Se merkitsi matkalla olemista loputkin siitä kylmästä yöstä 12 mailin takia. Me ilmoitimme odottavamme, kunnes rata oli raivattu selväksi, ja sen ajan päätimme nukkua hyvin.
Mutta eipä ole helpoimpia tehtäviä oudossa kylässä keskiyöllä kylmässä löytää nukkumispaikkaa. Ruotsalainen oli "poikki", ja minulla oli vain kaksi kymmensenttistä ja nikkeli. Joltakin pojalta kuulimme, että olut maksoi nikkelin lasi ja että kapakat olivat koko yön auki. Siinä pelastus. Kaksi lasia olutta, kymmenen senttiä, ja siellä on tietysti kamiina ja tuoleja ja saamme torkkua aamuun. Me lähdimme painaltamaan krouvin valoja kohti rivakasti astuen lumen naristessa jalkaimme alla ja viiltävän tuulen puhaltaessa lävitsemme.
Mutta meille olikin sattunut väärinkäsitys. Olutta sai viidellä sentillä vain yhdessä krouvissa, emmekä me sattuneet siihen. Mutta se mihin satuimme, oli varsin hyvä. Siunattu kamiina hohti valkoisena; oli mukavia koripohjaisia nojatuoleja, mutta baarimies ei ollut hauskan näköinen katsoessaan meihin epäluuloisesti. Eihän nyt voi vaatia, että mies yötä päivää vaatteissaan oltuaan junia muuteltuaan, noessa ja kurassa nukuttuaan vielä olisi asultaan keikari! Meidän "otsikkomme" todistivat ehdottomasti meitä vastaan; mutta mitäpä me siitä. Olihan minulla lunnaat taskussa.
"Kaksi olutta", sanoin vapaasti baarimiehelle, ja hänen täyttäessään laseja nojasimme ruotsalaisen kanssa tarjoilupöytää vasten ja heittelimme syrjäsilmäyksiä nojatuoleihin päin.
Tarjoilija asetti kaksi kuohuvaa lasia eteemme, ja minä löin ylpeänä kymmensenttisen pöytään. Yllätys! Niin pian kuin huomasin erehdykseni, aioin ottaa esille toisen lantin. Mitä siitä, jos jäisikin minulle vain nikkeli (5-senttinen) vieraana vieraassa maassa ollen. Minä halusin maksaa tilaukseni. Mutta tarjoilija ei antanut siihen tilaisuutta. Heti kun hänen silmänsä sattuivat pieneen hopealanttiini, sieppasi hän lasit ja lennätti niiden sisällön altaaseen. Samalla hän ilkeästi meihin katsoen sanoi: "Rupinokat. Senkin rupinokat. Olette aika rupinokkia. Höh!"
En ollut rupinokka eikä ollut ruotsalainenkaan. Nokkamme olivat all right. Miehen sanojen välitön tarkoitus oli meille arvoitus, mutta epäsuoran tarkoituksen me ymmärsimme: hän ei pitänyt naamoistamme, ja olut maksoi epäilemättä 10 senttiä lasi. Minä kaivoin esille toisen kympin ja lausuin huolettomasti: "Luulin viiden sentin paikaksi."
"Rahasi ei kelpaa täällä", vastasi hän työntäen molemmat rahani yli pöydän.
Ikävöivin katsein pistin ne taskuuni ja ikävöivän katseen heitimme niitä siunattuja nojatuoleja ja uunia kohti ja ikävöivin katsein painauduimme ovesta kylmään yöhön. Ja yhä matki baarimies: "Senkin rupinokat."
Sen jälkeen olen nähnyt maailmaa laajalti, matkustanut monissa maissa ja monien kansain keskuudessa, selaillut monia kirjoja, istunut lukuisilla luennoilla, mutta tähän päivään asti, vaikka olen sitä usein miettinyt, en ole saanut järkeeni, mitä sen kapakoitsijan salaperäinen syytös tarkoitti. Sillä meidän nokkamme olivat all right.
Sen yön me nukuimme sähköaseman pannuilla. En muista miten sen paikan löysimme. Kaipa vaisto vei kuin hevosia vedelle tai kirjekyyhkysiä kotiin. Mutta se ei ole hauska yö muistella. Tusina pummeja oli jo ennestään siellä pannuilla, ja liian kuuma oli paikka meille kaikille. Kurjuutemme huipuksi ei koneenkäyttäjä sallinut meidän olla lattialla. Hän käski valitsemaan joko pannut tai ulkoilman.
"Sanoitte tahtovanne nukkua, ja nukkukaa, piru vie", sanoi hän minulle, kun kuumuuden pakosta kiipesin alas.
"Vettä", huohotin pyyhkien hikeä silmistäni, "vettä".
Hän osoitti ovea ja arveli jostakin sieltä ulkoa joen löytyvän. Minä lähdin sitä hakemaan, eksyin pimeässä, putosin pariin kolmeen kuoppaan ja luopuen tuumasta palasin viluissani pannuille. Kun olin päässyt sulaksi, olin janoisempi kuin koskaan. Ympärilläni pummit huokailivat ja haukottelivat, haukkoivat ilmaa ja huohottivat, ärisivät ja örisivät, kiemurtelivat ja kääntelehtivät tuskassaan. Meitä oli monta kadotettua sielua paistumassa helvetin kattilassa, ja koneenkäyttäjä, saatana omassa persoonassaan, antoi meille vaihtoehdon olla siellä tai jäätyä ulkoisessa pimeydessä. Ruotsalainen nousi istualleen ja kirosi hartaasti sitä vaellushalua, joka oli hänet lähettänyt trämppäämään ja näihin kärsimyksiin.
"Kun minä pääsen takaisin Chicagoon", vannoi hän, "niin hankin työtä ja pysyn paikassani, kunnes helvetti jäätyy. Sitten lähden kiertelemään taas."
Ja mikä kohtalon iva! – Seuraavana päivänä, kun junaraunio oli korjattu pois tieltä, se ruotsalainen ja minä lähdimme Evanstonista "appelsiinipikajunan" jäävaunussa, joka oli täynnään aurinkoisen Kalifornian hedelmiä. Tietysti olivat jäälaatikot, joissa matkustimme, kylmän takia tyhjät, mutta meille ne eivät olleet sen lämpimämmät. Me pääsimme niihin vaunujen kattoaukon kautta; ja laatikot olivat galvanoitua peltiä eivätkä hauskat koskettaa pakkasella. Me lojuimme niissä väristen ja hytisten sekä neuvottelimme kalisevin hampain päättäen pysyä niissä, kunnes pääsisimme tämän vieraanvarattoman ylängön yli Mississipin laaksoon.
Mutta täytyihän syödä, ja me päätimme seuraavalla vaihtoasemalla pistäytyä "jalkaa heittämässä" ja sitten rientää takaisin laatikkoihin. Me pääsimme Green Riverin kaupunkiin myöhään iltapäivällä, mutta liian aikaisin illalliseen katsoen. Ennen aterioita on ovien kolkutus kaikkein epäkiitollisinta; mutta me teimme nopean päätöksen, heittäysimme alas vaunun sivuportailta junan saapuessa asemalle ja juoksimme taloja kohti. Jouduimme erillemme, mutta olimme päättäneet tavata jäälaatikossa. Minulla oli ensin huono onni; mutta vihdoin, povessani yhtä ja toista "puraistavaa", juoksin jälleen junaa kohti. Se oli jo menossa ja hyvää vauhtia. Jäähdytysvaunu, jossa piti tavattaman, oli jo mennyt ohi, ja monta vaunua jäljempänä tarrauduin tikkaitten porrasrautoihin, kiipesin nopeasti ylös ja tipautin itseni jäälaatikkoon.
Mutta olipa junamies nähnyt minut kopistaan, ja seuraavalla pysähdyspaikalla, Rock Springsissä, hän pisti päänsä laatikkooni ja sanoi: "Pääsetkö sieltä, sammakonpoika, heti ulos." Tarttui myös kantapäihini ja kiskoi minut ulos. Minä jäin siihen, ja appelsiinijuna sekä ruotsalainen sen mukana vyöryi tiehensä.
Lunta alkoi sataa. Kylmä yö oli tulossa. Pimeän tultua minä kuljeskelin ratapihalla, kunnes löysin tyhjän jäähdytysvaunun. Kiipesin – en tällä kertaa jäälaatikkoon, vaan itse vaunuun. Suljin painavat ovet, ja niiden kumilaidat sulkeutuivat tiiviisti. Seinät olivat paksut. Ulkopuolinen kylmä ei mitenkään päässyt sisään. Mutta sisäpuolinen ei ollut lämpöisempi. Kuinka saada se lämpenemään, siinä kysymys. Mutta "ennen leivätön kuin neuvoton". Kaivoin taskustani joitakin sanomalehtiä. Ne poltin yhden kerrallaan vaunun lattialla. Savu kohosi kattoon. Ei hitustakaan siitä lämpimästä päässyt ulos, ja minä vietin mukavan yön. Ei tehnyt mieleni vähällä herätäkään.
Aamulla satoi vielä lunta. Heittäessäni jalkaa aamiaiseksi menetin yhden idän tavarajunan. Myöhemmin päivällä "naulasin" kaksi junaa, mutta jouduin ojaan kummastakin. Iltapäivällä ei lähtenyt tavarajunia itään. Lunta tuli taajempaan kuin ennen, mutta hämärissä minä olin matkalla ylimaan pikajunan umpivaunun nokalla. Noustessani sille toiselta puolen nousi sille joku toiselta. Se oli Oregonista karannut poika.
Lumipyryssä ei pikajunan ensimmäisen vaunun porras ole mikään kesäasunto. Tuuli menee suoraan läpi ja kimmahtaa vaunun seinästä takaisin. Seuraavassa pysähdyspaikassa, pimeän tultua, menin lämmittäjän puheille. Tarjouduin lapioimaan hiiliä hänen rataosansa päähän asti, Rawlinsiin. Tarjoukseni otettiin vastaan, työni oli kivihiilimöykkyjen pienenteleminen lumisessa tenderissä ja niiden lämmittäjälle lapioiminen: Mutta kun ei ollut työtä koko aikaa, pääsin välillä pistäytymään konekopissakin.
"Kuules", sanoin lämmittäjälle ensi hengähdyslomallani, "tuolla vaunun nokalla on pieni poikanen. Hänen on kylmä."
Union Pacificin veturinkopit ovat tilavat, ja me sijoitimme poikasen lämpimään nurkkaan lämmittäjän istuimen alle, johon hän heti nukahti. Me saavuimme Rawlinsiin keskellä yötä. Täällä oli veturin mentävä talliin ja sijalle otettiin toinen. Junan pysähtyessä hyppäsin veturilta suoraan ison, päällystakkiin puetun miehen syliin. Hän alkoi tehdä kysymyksiä, mutta minä kysäisin tiukasti, kuka hän oli. Yhtä tiukasti hän vastasi olevansa sheriffi (poliisipäällikkö). Minä vedin sarveni sisään, kuuntelin ja vastailin.
Hän kuvaili sen pojan tuntomerkit, joka nukkui kopissa. Minä ajattelin nopeasti. Perhe oli nähtävästi pojan jäljillä, ja poliisi oli saanut sähköteitse määräyksiä. Kyllä, minä olin nähnyt pojan. Ensin Ogdenissa. Päivä sopi sheriffin tietoihin. Mutta se nulikka oli yhä jossakin jäljelläpäin, selitin minä, sillä hänet oli heitetty ojaan juuri tästä pikajunasta sen lähtiessä Rock Springsistä. Ja koko ajan rukoilin itsekseni, ettei se nulikka vain heräisi, tulisi alas ja saattaisi minua kiikkiin.
Sheriffi jätti minut lähteäkseen tiedustelemaan asiaa junamiehiltä, mutta ennen lähtöään hän sanoi: "Bo, tämä paikka ei ole sinua varten. Ymmärrät? Sinä lähdet tällä junalla edelleen, etkä erehdy. Jos tapaan sinut…"
Minä vakuutin, etten ollut omasta halustani hänen kaupungissaan, että siihen oli ainoana syynä junan pysähtyminen ja että hän ei näe savuakaan minusta, kun lähden hänen pyhästä kaupungistaan.
Hänen lähdettyään junamiehiä haastattelemaan hypähdin takaisin veturinkoppiin. Poikanen oli hereillä ja hieroi juuri silmiään. Minä kerroin hänelle uutisen ja käskin hänen mennä mukana talliin. Ja lyhyesti sen asian kuitatakseni sanon, että nulikka lähti samassa ylimaanjunassa edelleen veturinnokalla, ohjeenaan ensi pysähdyspaikalla yrittää lämmittäjän luvalla veturinkoppiin. Minä puolestani jouduin ojaan. Uusi lämmittäjä oli nuori eikä uskaltanut rikkoa yhtiön säädöstä, ettei saa laskea kulkureita veturiin, ja niin hän palautti minut alas noustessani tarjoamaan apuani hiilien lapioimisessa. Toivon sen poikasen sentään saaneen hänet heltymään, sillä veturinnokalla olo siinä myrskyssä olisi merkinnyt kuolemaa.
Omituista kyllä en muista tarkalleen, miten Rawlinsissa jouduin ojaan. Muistan vain, kuinka katsoin lumimyrskyyn katoavaa junaa ja lähdin kapakkaan saadakseni jotakin lämmintä. Siellä oli valoisaa ja lämmintä. Elämä parhaillaan. Farao-, ruletti-, noppapeli- ja pokeripöydät täydessä käynnissä ja jotkut hullut karjapojat pitivät äänekästä iloa. Minun oli juuri onnistunut veljestyä heidän kanssaan ja olin kumoamassa ensimmäistä ryyppyäni heidän kustannuksellaan, kun raskas käsi laskeutui olalleni. Minä käännähdin ja huokaisin. Sheriffi!
Sanaakaan sanomatta hän johdatti minut ulos tuiskuun.
"Ratapihalla on appelsiinijuna", hän sanoi.
"On pirun kylmä yö", sanoin minä.
"Se lähtee kymmenen minuutin kuluttua", sanoi hän.
Siinä kaikki. Ei mitään keskusteltavaa. Ja siinä junassa minä lähdin. Olin jääkaapissa. Luulin jalkaini paleltuvan piloille ennen aamua, ja viimeiset parikymmentä mailia Laramiehin minä tanssin vaunun portailla. Pyry oli niin sakea, etteivät kiertolaiset minua nähneet, enkä olisi välittänyt, vaikka olisivat nähneetkin.
Neljännestaalallani ostin lämpimän aamiaisen Laramiessa ja heti olin taas ylimaanjunan pakettivaunun portailla kiiveten sen mukana yli Kalliovuorten selkärangan. Eipä ole tapana kulkurien matkustella pikajunissa päivisin, mutta tässä myrskyssä en luullut junamiesten hennovan heittää miestä ojaan. Eivätkä heittäneetkään. Tulivat vain joka pysähdyspaikalla katsomaan, enkö vielä ollut kuoliaaksi paleltunut.
Amesin muistomerkin luona vuorten korkeimmalla kohdalla – en muista korkeuslukua – tuli jarrumies luokseni viimeisen kerran. "Kuules, Bo", sanoi hän. "Näetkö tuota tavarajunaa tuolla sivuraiteella?"
Näin minä. Se oli kuuden jalan päässä. Muuten en siinä myrskyssä olisi sitä nähnytkään.
"Weil, siinä on eräässä vaunussa Kellyn armeijan jälkisakki. Niillä on olkia allaan ja niitä on niin paljon, että vaunu pysyy lämpimänä."
Hänen neuvonsa oli hyvä, ja minä noudatin sitä, kuitenkin valmiina, jos hän olisi pistänyt "vasenkätistä", kiepsahtamaan takaisin pikajunaan. Mutta hän oli puhunut totta. Minä löysin vaunun – se oli iso jäähdytysvaunu, jonka tuulenalusovi oli avattu ilmanvaihtoa varten. Kiipesin ylös ja astuin sisään. Polkaisin miehen jalalle ja toisen käsivarrelle. Valoa oli niukalti, ja minä näin vain sääriä, käsivarsia ja miesruhoja merkillisessä sekasorrossa. Eipä muualta voisi löytää sellaista ihmisaineistoa. Ne olivat pitkällään, poikkipuolin, toistensa yli ja ympäri. Neljäyhdeksättä reimaa pummia ottaa aika tilan, kun ovat pitkällään. Ne miehet, joille astuin, taisivat vähän ärähtää. Niiden ruumiit ainakin liikahtivat kuin meren aallot ja ihan tahtomattani painoivat minua eteenpäin. En nähnyt mitään olkista paikkaa, mihin astua, ja niin astuin yhä miesten jäsenille. Levottomuutta syntyi niiden keskuudessa, ja minua lykättiin yhä eteenpäin. Menetin tasapainoni ja putosin istualleni. Onnettomasti kyllä jäi alleni jonkun pää. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kohahtanut kontalleen vihassa, ja minä lensin kautta ilman. Mikä ylös lentää, sen on alas tultava, ja minä tulin alas toisen miehen pään kohdalle.
Mitä sen jälkeen tapahtui, se on vain hyvin epäselvänä muistossani. Kuljin kuin puimakoneen läpi. Minut lennätettiin vaunun toisesta päästä toiseen. Ne kahdeksankymmentäneljä pummia vanuttivat minua, kunnes minusta ei ollut paljoa jäljellä, ja silloin kuin ihmeen kautta näin olkisen paikan, johon asetuin. Olin päässyt sakkiin, ja hauskaan sakkiin tosiaankin. Koko sen päivän lennätimme eteenpäin lumimyrskyssä, ja ajan kuluksi päätettiin, että kunkin oli kerrottava tarina. Ehtona oli, että jutun oli oltava hyvä, ja lisäksi sellainen, jota kukaan ei ennen ollut kuullut. Rangaistukseksi säädettiin se puimakonesatsi. Kukaan ei sitä hankkinut itselleen. Ja sanonpa heti, etten koko elämässäni ole kuullut niin mainiota kertomuskokoelmaa. Koossa oli neljäyhdeksättä miestä kaikista ilmansuunnista – minä viidentenäyhdeksättä – ja jokainen kertoi mestarinäytteen. Täytyi, sillä vaihtoehtona oli puimakone.
Myöhään illalla saavuimme Cheyenneen. Lumimyrsky oli huipussaan, ja vaikka viime ateriamme oli ollut aamiainen, ei kellään ollut halua lähteä jalkaa heittämään illaliiseksi. Koko yön me vielä matkasimme myrskyssä, ja seuraava päivä tapasi meidät Nebraskan ihanilla lakeuksilla, ja yhä olimme matkalla. Mutta me olimme irti myrskystä ja vuoristosta. Siunattu aurinko paistoi yli hymyilevän maan, emmekä me olleet syöneet neljäänkolmatta tuntiin. Saimme tietää, että juna saapuu puolenpäivän aikaan kaupunkiin, jonka nimi oli kai Grand Island.
Me keräsimme kolehdin ja lähetimme sähkösanoman sen kaupungin viranomaisille. Sen tekstinä oli, että 85 tervettä, nälkäistä pummia saapuu puolenpäivän junassa ja että olisi mainio juttu, jos heille olisi päivällinen valmiina. Niillä viranomaisilla oli kaksi tietä valittavana. He voivat ruokkia meidät tai heittää vankilaan. Viimeksimainitussa tapauksessa heidän täytyisi joka tapauksessa ruokkia meitä, ja he päättivät viisaasti kyllä, että yksi ateria sai riittää.
Kun tavarajuna saapui kaupunkiin, istuimme me vaunujen katoilla heilutellen jalkojamme päivänpaisteessa. Koko kaupungin poliisivoima kuului vastaanottokomiteaan. He johtivat meidät pikku sakkeina kaupungin eri hotelleihin ja ravintoloihin, missä päivällinen oli meille valmistettuna. Olimme olleet kuusineljättä tuntia ruoatta emmekä tarvinneet opastusta, mitä tehdä. Sen jälkeen meidät marssitettiin takaisin asemalle. Poliisi oli varmuuden vuoksi pakottanut tavarajunan odottamaan meitä. Se lähti hitaasti, ja viisiyhdeksättä kulkuria rimpuili sen vaiheilla tarttuen seinänvieriportaisiin. Me "valtasimme" junan.
Sinä iltana emme saaneet illallista – ei saanut sakki, mutta minä kyllä. Näet illallisen aikaan, kun juna oli lähdössä jostakin kylästä, kiipesi vaunuun, jossa juuri pelasin pedroa kolmen muun jäykkäniskan kanssa, muuan mies. Hänen paitansa rinnus oli epäilyttävästi pullollaan. Kädessä hänellä oli kuhmuinen peltipurkki, josta nousi tuoksu. Minä haistoin "jaavaa". Annoin korttini katselevalle toverille ja pyysin anteeksi poistumistani. Sitten, vaunun toisessa päässä, kateellisten katseitten seuraamana minä jaoin hänen jaavansa ja paitansa sisällyksen hänen kanssaan. Se mies oli ruotsalainen veikkoni.
Kymmenen maissa illalla päästiin Omahaan.
"Vaihdetaan sakkia", sanoi hän.
"Vaikka vain", sanoin minä.
Junan saapuessa Omahaan olimme valmiit täyttämään aikomuksemme. Mutta Omahan asukkaat olivat valmistuneet myös. Ruotsalainen ja minä roikuimme sivuportaissa valmiina tipauttamaan itsemme alas. Mutta juna ei pysähtynytkään. Lisäksi oli rivi poliiseja, napit ja tähdet loistaen sähkövalossa, radan kummallakin puolella. Ruotsalainen tiesi, ja minä tiesin, mitä meille tapahtuisi, jos niiden syliin tipahtaisimme. Me emme hellittäneet portaistamme, ja juna kulki edelleen yli Missouri-joen Council Bluffsiin.