SEITSEMÄS LUKU
Seitsemän aikaan aamulla, kun kapteeni päästi Jerin peitteestä ja nousi makuulta, Jeri aloitti uuden päivän ajamalla villikoiran koloonsa ja houkuttelemalla kannella olevat mustaihoiset nauraa hihittämään, kun se muristen ja hampaitaan näyttäen pakotti Lerumien väistymään kauas sen tieltä kannella.
Se sai osansa kapteenin aamiaisesta, mutta kapteeni ei syönytkään, vaan ainoastaan huuhtoi kahvikupillisella kurkkuunsa viisikymmentä paperossipaperiin käärittyä kiniinijyvää ja valitti perämiehelle, että hänen oli kietouduttava peitteeseen ja hikoiltava pois kuume, joka oli tarttumassa häneen. Välittämättä väristyksestä, välittämättä siitäkään, että hänen hampaansa jo alkoivat kalista, vaikka polttava aurinko haihdutti kosteuden luikertelevina usvakiemuroina kansilaudoista, Van Horn hyväili Jeriä sylissään ja nimitti sitä pikku prinssiksi, kuninkaaksi ja kuninkaiden pojaksi.
Sillä Van Horn oli usein kuunnellut Tom Hagginin kertomuksia Jerin sukuluettelosta whisky-lasin ääressä, kun tukahduttava kuumuus oli estänyt heitä nukkumasta. Ja sukuluettelo oli niin kuninkaallinen kuin mahdollista irlantilaiselle terrierille, jonka rodun ihminen oli muinaisesta irlantilaisesta susikoirasta muovaillut ja kehittänyt vajaan kahden miespolven aikana.
Ensin oli Panu Väkevä, joka polveutui, kuten Van Horn muisteli, Amerikassa syntyneestä Droleenin Penusta, Antrimin kreivikunnan kuningattaren Muddlerin Millen jälkeläisestä. Tämä viimeksimainittu kuninkaallinen narttu, kuten jokainen kantakirjan tuntija tietää, polveutuu melkein tarumaisista spudeista, jotka eivät ole milloinkaan seurustelleet mustanruskeiden killency-koirien ja kantakirjaan merkitsemättömien walesilaisten kanssa. Ja eikö Timin sukuluettelo johtanut monien Mixerin Millen jälkeläisten kautta Eriniin, rodun kantaäitiin ja tähteen, joka itse oli Muddlerin Millen esiäiti? Myöhäisempien ylhäisen ylhäisten kantaäitien joukossa oli myös välttämättä mainittava Doolenin Moi.
Jeri tunsi jumalansa sylissä rakastamisen ja rakastettuna olemisen hurman, vaikkei se ymmärtänyt sellaisista sanoista kuin »prinssi» ja »kuningasten poika» muuta, kuin että ne merkitsivät rakkautta sitä kohtaan, samalla tavalla kuin Lerumien sihisevä ääni merkitsi vihaa. Yhden asian Jeri tietämättään tiesi, nimittäin että siinä lyhyessä ajassa, minkä se oli ollut kapteenin seurassa, se oli ruvennut rakastamaan tätä enemmän kuin oli rakastanut Derbyä ja Bobia, jotka mister Hagginia lukuunottamatta olivat ainoat sen ennen kapteenia tuntemat valkoiset jumalat. Se ei ollut siitä tietoinen. Se vain rakasti, toimi ainoastaan niistä vaikuttimista, joiden lähteenä oli sen sydän tai pää, tai mikä elin se lie ollutkaan, joka aiheutti siinä salaperäisen, suloisen ja sammuttamattoman nälän, rakkauden.
Kapteeni lähti kannelta. Hän ei huomannut, miten Jeri paapersi aivan hänen kantapäillään kajuutan portaille asti. Kapteeni ei huomannut Jeriä kuumeeltaan, joka kidutti hänen lihaansa ja värisytti hänen luitaan, joka sai hänen päänsä tuntumaan jättiläiskokoiselta, joka himmensi maailman hänen sumeissa silmissään ja teki hänen käyntinsä heikoksi ja horjuvaksi kuin juopuneen tai vanhuksen. Ja Jeri ymmärsi, että kapteenin laita oli hullusti.
Kapteeni oli jo siinä tilassa, että hän vuoroin oli tajuissaan, vuoroin houraili. Hän laskeutui portaita mennäkseen hyttiinsä vuoteeseen, ja Jeri pakottautui innostaan ja kaipauksestaan huolimatta olemaan vaiti ja katseli isäntänsä hiljaista laskeutumista toivoen, että kapteeni päästyään kajuuttaan ojentaisi kätensä ja nostaisi senkin sinne. Mutta kapteenin tila oli liian huono, jotta hän olisi muistanut Jerin. Hän hoiperteli kajuutan poikki pieneen hyttiin kädet ojossa ettei olisi kaatunut.
Jeri oli todellakin kuninkaallista sukua. Sen teki mieli huutaa ääneen ja pyrkiä mukaan. Mutta se ei tehnyt niin. Se hillitsi itsensä, tietämättä miksi, mutta sitä vallitsi jonkinlainen epäselvä tietoisuus siitä, että kapteenia täytyi kunnioittaa jumalana ja ettei nyt ollut sopivaa tunkeutua kapteenin seuraan. Kaipaus raastoi sen sydäntä, mutta se ei äännähtänytkään, se vain kurkotti käytävän suulta mahdollisimman alas kuunnellen, miten kapteeni kulki keulaa kohti.
Mutta myös kuninkailla ja heidän jälkeläisillään on rajoituksensa, ja neljännestunnin kuluttua Jeri oli kypsä luopumaan vaitiolostaan. Kun kapteeni poistui kannelta, vieläpä ilmeisesti kurjassa kunnossa, pimeni päivä Jeriltä. Se olisi saattanut ryhtyä villikoiraa ahdistamaan, mutta se ei huvittanut sitä. Lerumie kulki ohi, mutta oli Jerille pelkkää ilmaa, vaikka Jeri tiesi voivansa tyrannisoida mustaihoista ja saavansa tämän pötkimään pakoon. Lukemattomia maan tuoksuja tunkeutui Jerin sieraimiin, mutta se ei välittänyt niistä. Ei isopurjekaan, joka lepatti ja pullisteli sen yläpuolella Arangin keinuessa mainingeilla, saanut osakseen edes salaista syrjäsilmäystä.
Juuri kun sille tuli välttämätön pakko kyyristyä istumaan, nostaa kuononsa kohti taivasta ja päästää ilmoille sydäntäsärkevä tuskansa, se sai ajatuksen. On mahdotonta selittää, mistä tämä ajatus sai alkunsa. Sitä ei voi selittää sen paremmin kuin ihminen voi selittää, miksi hän tänään ruokapöydässä ottaa herneitä ja hylkää ranskalaiset pavut, kun hän vasta eilen otti ranskalaisia papuja ja hylkäsi herneet. Sitä ei voi selittää sen paremmin kuin tuomari tuomitessaan rikolliselle kahdeksan vuotta vankeutta viiden tai yhdeksän sijasta, jotka myöskin samaan aikaan ovat hänen mielessään, saattaa selittää, minkä vuoksi hänestä juuri kahdeksan vuotta oli sopiva ja riittävä rangaistusaika. Koska ihmisetkään, jotka ovat melkein puolijumalia, eivät voineet ymmärtää ajatusten syntymisen salaisuutta ja niitä vaikutteita, jotka ilmestyvät heidän tietoisuuteensa ajatuksina, niin eihän voi vaatia koiran tietävän, mistä tulevat ne ajatukset jotka kiihottavat sitä määrättyyn toimintaan määrättyine tarkoituksineen.
Niin oli Jerin laita. Juuri kun sen piti aloittaa ulvontansa, se tunsi, että pohjimpana sen tietoisuudessa olikin toinen, kokonaan erilainen ja pakottavan voimakas ajatus. Se totteli sitä kuin marionetti tottelee nyörejään ja porhalsi peräkannelle etsimään perämiestä.
Sen oli turvauduttava Borckmaniin. Borckmankin oli kaksijalkainen, valkoinen jumala. Borckman saattoi helposti nostaa sen alas äkkijyrkkiä portaita, jotka sille ilman apua olivat tabu, jonka rikkomista seurasi onnettomuus. Mutta Borckmanilla oli niukasti senlaatuista rakkautta, jota sanotaan ymmärtämykseksi, ja Borckmanilla oli kiire. Sen ohessa, että hän valvoi töitä: purjeiden hoitoa ja ruorimiestä, miehistön kannen pesua ja metalliosien kiilloitusta, hän kävi aina vähän väliä kallistelemassa kapteenin whiskyvarastosta puhaltamaansa pulloa, jonka oli kätkenyt mesaanimaston takana olevien säkkien väliin.
Borckman oli juuri menossa ottamaan jälleen naukkua uhattuaan ankarasti rangaista ruorissa olevaa mustaihoista, jos tämä ohjaisi väärään, kun Jeri ilmestyi hänen eteensä ja sulki häneltä tien kaihottuun päämäärään. Mutta Jeri ei sulkenut hänen tietänsä samalla tavalla kuin esimerkiksi Lerumien. Se ei näyttänyt hampaitaan eikä pörhistänyt niskakarvojaan. Se oli pelkkää lempeyttä ja sävyisyyttä, ja vaikka siltä puuttui tavallinen puhekyky, se puhui koko ruumiillaan, liehuvasta häntätöpykästä ja kiemurtelevista kyljistä alkaen niskalle painuneisiin korviin ja inhimillistä tunnetta ja ymmärrystä loistaviin silmiin asti, jotka pyysivät ja anoivat.
Mutta Borckman näki edessään ainoastaan nelijalkaisen eläimen, järjettömän maailman edustajan, jota hän häikäilemättömässä raakuudessaan piti itseään eläimellisempänä. Hän ei kyennyt iloitsemaan kauniista näystä: sievästä koiranpennusta, joka palaa halusta saada huomiota ja on pakahtua hartaihin pyyntöihinsä. Hän näki ainoastaan nelijalkaisen eläimen, joka oli potkaistava syrjään, jotta hän itse saattoi jatkaa ylhäistä, kaksijalkaista kulkuaan kohti pulloa, joka täytti hänen aivonsa ihmeellisillä mielikuvilla ja sai hänet uneksimaan, että hän oli prinssi eikä talonpoika, aineen herra eikä sen orja.
Ja Jeri potkaistiin syrjään paljaalla jalalla yhtä tylysti ja tunteettomasti kuin eloton tyrsky lyö tunteettomaan rantakallioon. Jeri kompasteli liukkaalla kannella, pääsi taas tasapainoon ja jäi hiljaa seisomaan katsellen valkoista jumalaa, joka oli kohdellut sitä niin häikäilemättömästi. Mutta tämä halpamielinen vääryys ei saanut Jeriä murisemaan uhkaavaa kostoa, niin kuin se olisi tehnyt Lerumielle tai jollekin toiselle mustaihoiselle. Sen aivoissa ei ollut edes koston ajatustakaan. Tämä ei ollut Lerumie. Tämä oli mahtava jumala, kaksijalkainen ja valkoihoinen niin kuin kapteeni ja mister Haggin ja ne molemmat muut mahtavat jumalat, jotka se oli tuntenut. Mutta se tunsi katkeruutta kuin lapsi, jota kovasydäminen äiti aiheetta kurittaa.
Ja tähän tunteeseen sekoittui vastenmielisyyttä. Se vaistosi, että oli olemassa kahdenlaista rajuutta. Oli rakkauden ystävällistä rajuutta, sellaista kuin kapteenin, kun tämä puristi sitä kuonosta ja pudisti niin, että sen hampaat ratisivat, ja tuuppasi sen pois samalla, selvästi kutsuen uudelleen pudisteltavaksi. Sellainen rajuus oli Jeristä ihanaa. Se oli rakastetun jumalan puolelta ystävän kosketus, jolla jumala tahtoi ilmaista keskinäistä rakkautta.
Mutta Borckmanin rajuus oli toisenlaista. Se oli rajuutta, jossa ei ollut lämmintä kiintymystä eikä rakkauden tunnetta. Jeri ei oikein ymmärtänyt, mutta se tunsi näiden rajuuden osoitusten eron ja paheksui jälkimmäisen väärämielisyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta ilmaisematta sitä sentään teossa. Niin se seisoi paikoillaan päästyään taas tasapainoon koettaen turhaan ymmärtää ja katseli vakavasti perämiestä, jonka huulilla oli pullon suu, niin että sen pohja tähtäsi taivasta, ja jonka kurkku kävi ja kulisi. Ja vakavasti se yhä katseli perämiestä, kun tämä meni perälle vannoen laulattavansa »Korkean veisun» ja koko Vanhan Testamentin mustaihoisella ruorimiehellä, jonka hampaiden hymy oli yhtä nöyrän altis ja lepyttelevä kuin Jerin hetkeä aikaisemmin.
Jättäen tämän jumalan, jota ei saattanut rakastaa eikä ymmärtää, Jeri meni surullisena takaisin kajuutankäytävän suulle ja kurkotti siihen suuntaan, mihin oli nähnyt kapteenin katoavan. Se kaipasi kapteenin luo, joka ei ollut entisellään ja varmasti oli hädässä. Se tahtoi kapteenin luo. Se halusi olla tämän luona ensiksi – ja selvästi sen tuntien – siksi, että rakasti tätä, toiseksi – hämärästi tuntien – siksi, että luuli voivansa auttaa tätä. Ja kaivatessaan kapteenia se avuttomana ja maailman menoon tottumattomana nyyhkytti ja itki sydämensä haikeutta käytävän suulla, ja sen suru oli liian lapsellinen ja todellinen, jotta se olisi voinut sen kestäessä osoittaa suuttumustaan kannella ja kajuutassa oleville mustaihoisille, jotka nauraa kikattivat ja pilkkasivat sitä.
Käytävän kynnykseltä kajuutan lattialle oli seitsemän jalkaa. Jeri oli vasta muutama tunti sitten kiivennyt ylös samoja jyrkkiä portaita, mutta se tiesi, että oli mahdotonta laskeutua niitä alas. Ja kuitenkin se lopulta uskalsi yrittää. Sen sydämen halu päästä kapteenin luo millä hinnalla hyvänsä oli niin voimakas. Mutta niin selvästi se käsitti mahdottomaksi pää alaspäin kiipeämisen ja kiinnipitelemisen säärillään, käpälillään ja lihaksillaan samalla tavalla kuin ylösnoustessa, ettei se koettanutkaan niin tehdä. Se hyppäsi alas suurenmoisesti ja sankarillisesti. Se tiesi siten loukkaavansa elämän tabua, aivan samalla tavalla kuin se olisi loukannut tabua, jos se olisi hypännyt Meringen laguuniin, missä ui hirvittäviä krokotiileja. Suuri rakkaus kykenee aina uhraukseen. Ja vain rakkaudesta, ei mistään vähemmästä syystä, Jeri uskalsi hypätä.
Se paiskautui kyljelleen ja päälleen. Ensimmäinen sysäys salpasi siltä hengityksen, toinen huumasi sen. Tajuttomana kyljellään maatessaan ja valittaessaan se teki nopeita, suonenvedontapaisia liikkeitä jaloillaan, ikään kuin olisi juossut kapteenin luo. Mustaihoiset katselivat ja nauroivat, ja vielä sittenkin, kun se ei enää sätkinyt jaloillaan eikä valittanut, ne nauroivat. Kun ne olivat syntyneet villiin ja raakaan elämään eivätkä olleet oppineet mitään muuta, oli niiden huumorintajukin sen mukainen. Niistä tajuttoman, mahdollisesti kuolleen koiranpennun näkeminen oli pakahduttavan hupainen tapaus.
Vasta kolmen minuutin kuluttua Jeri palasi tajuihinsa, niin että se kykeni nousemaan hajasäärin jaloilleen ja huimauksesta huolimatta mukautumaan Arangin kiikuntaan. Jo ensimmäisten pilkahdusten aikana siinä eli voimakkaana ajatus, että sen täytyi päästä kapteenin luo. Entä mustaihoiset? Sen tuskan, huolen ja rakkauden rinnalla ne eivät merkinneet sille mitään. Se ei ollut tietävinäänkään kikattavista ja irvistelevistä villeistä, jotka tunkeilivat sen ympärillä ja jotka, ellei se olisi ollut pelottavan valkoisen herran mahtavassa suojeluksessa, olisivat riemumielin tappaneet ja syöneet pennun. Kääntämättä päätään ja vilkaisemattakaan mustaihoisiin ja siten itsetietoisesti osoittaen, että nämä olivat sille pelkkää ilmaa, se riensi kajuutan permannon poikki hyttiin, missä kapteeni lepäsi houraillen vuoteessaan.
Jeri, joka ei koskaan ollut sairastanut malariaa, ei sitä ymmärtänyt. Mutta sydämessään se tunsi suurta ahdistusta sen tähden, että kapteenin laita oli huonosti. Kapteeni ei tuntenut sitä, vaikka se hyppäsi vuoteeseen, kulki yli hänen huohottavan rintansa ja nuoli kuumeen kitkerää hikeä hänen kasvoiltaan. Päinvastoin kapteenin rajusti liikahtelevat käsivarret huitaisivat sen pois ja paiskasivat ankarasti vuoteen reunaa vasten.
Tämä rajuus ei ollut rakkauden aiheuttamaa. Ei se myöskään ollut samanlaista kuin Borckmanin potkaiseminen. Se oli osa kapteenin tilaa. Jeri ei tehnyt tätä johtopäätelmää. Mutta se toimi aivan kuin olisi tehnyt sen. Kielen ilmaisukeinojen puutteellisuuden takia voi vain sanoa, että Jeri vaistosi tämän rajuudenilmauksen erikoisuuden.
Se istuutui niin kauaksi, että oli juuri ja juuri levottomana huitovan käden ulottumattomissa, ja kaipasi lähemmäksi saadakseen taas nuolla jumalan kasvoja, jumalan joka ei sitä tuntenut, mutta – sen Jeri tiesi – rakasti sitä. Ja sydän pakahtumaisillaan Jeri jakoi ja kärsi kaikki kapteenin vaivat.
»Hoi, Clancey», houraili kapteeni. »Tänään meillä on kaunis tehtävä, emmekä nyt kaivakaan tavallisia autonkuljettajia… Ota kolmen numeron väkivipu, Clancey. Aseta se etuosan alle.» Ja painajaiset vaihtuivat: »Hiljaa, lemmikkini, älä puhu tuolla tavoin isällesi, joka kampaa sinun kaunista, kultaista tukkaasi. Minäkö en muka osaisi. Olenhan kammannut sen näinä seitsemänä vuotena – paremmin kuin äitisi, lemmikkini, paremmin kuin äitisi. Minä olen ainoa, joka on saanut kultaisen mitalin suloisen tyttönsä kauniin tukan kampaamisesta. – Nyt joudutaan pois suunnasta! Ole hereillä, siellä ruorissa! Jalustakaa viistopurje ja keulapurje! Kohti tuulta, siellä! Suoraan tuuleen!.. Nähkääs nyt, miten mennään! Yrittäköötpä kilpailla muut! – Nostan heti paikalla … se on varma – rajaa, kun maksat yhtä paljon nähdäksesi korttini kuin minä nähdäkseni sinun. Saat varmasti nähdä kortit!»
Ja hajanaisten muistumien sekamelska muuttui kapteenin huulilla herkeämättä sanoiksi, joilla hän säesti ruumiinsa liikkeitä ja käsiensä huitoilua sillä aikaa kun Jeri kyyristyneenä vuoteen laitaa vasten suri ja murehti sitä, ettei kyennyt mitenkään auttamaan. Kaikki, mitä kapteenin mieleen johtui, oli Jerille käsittämätöntä. Se tiesi yhtä vähän pokerikorteista kuin laivan ohjaamisesta, raitiovaunun pirstaleitten kaivamisesta New Yorkissa tai rakkaan tyttären pitkien, keltaisten hiusten kampaamisesta kotona Harlemissa.
»Molemmat kuolleet», sanoi kapteeni hourekuvien jälleen vaihtuessa. Hän sanoi sen rauhallisesti, aivan kuin ilmoittaen, paljonko kello oli, mutta valitti sitten: »Voi hänen kauniita, kauniita kultaisia hiuspalmikoitaan!»
Kapteeni makasi hetkisen liikkumattomana ja nyyhkytti sydän pakahtumaisillaan. Silloin Jeri piti varansa. Se ryömi kapteenin kainaloon vavahtelevan käsivarren alle, painautui mahdollisimman lähelle, asetti päänsä poskelle ja tunsi käsivarren koukistuvan ympärilleen ja puristavan. Käsi taipui ranteesta ja hyväili Jeriä suojelevasti, ja tämän samettisen ruumiin lämmin kosketus sai kapteenin sairaat unet taas vaihtamaan uraansa, sillä hän alkoi mutista katkeran pahaenteisesti: »Varjele sitä villiä, joka pahalla silmällä vilkaiseekaan tähän pentuun!..»
KAHDEKSAS LUKU
Kun Van Horn puolen tunnin kuluttua alkoi tavattoman ankarasti hikoilla, oli se merkkinä malariakuumeen pikaisesta hellittämisestä. Hän tunsi suurta ruumiillista helpotusta, ja viimeisetkin kuumehoureet haihtuivat hänen aivoistaan. Mutta hän oli yhä väsynyt ja heikko, ja viskattuaan peitteet päältään ja tunnettuaan jälleen Jerin hän vaipui virkistävään, luonnolliseen uneen.
Hän heräsi vasta kahden tunnin kuluttua ja nousi ylös mennäkseen kannelle. Portaitten puolitiestä hän nosti Jerin kannelle ja palasi hyttiin noutamaan unohtamaansa kiniinipulloa. Mutta hän ei heti palannut Jerin luo. Borckmanin makuulavitsan alla oleva pitkä laatikko antoi hänelle tehtävää. Sitä kiinnipitävä puulinkku oli irroittunut, ja laatikko oli luisunut pitkälti esille riippuen yhden nurkkansa varassa, joka kannatti sitä ja esti putoamasta lattialle. Asia oli vakava. Hän oli varma siitä, että jos laatikko olisi viimeöisen tuulen aikana pudonnut lattialle, olisi Arangi ja jok'ainoa laivan kahdeksastakymmenestä hengestä mennyt mereen. Sillä laatikko oli täpö täynnä dynamiittiputkia, nallikoteloita, sytytyslankakeriä, lyijypainoja, rautaisia työkaluja ja kiväärin- ja pistoolinpatruunoita. Hän lajitteli ja järjesteli eri tavarat ja kiinnitti linkun jälleen paikoilleen taltalla ja pitkällä ruuvilla.
Sillä aikaa Jeri oli joutunut uuteen, epämiellyttävään seikkailuun. Odottaessaan kapteenia Jeri sattui näkemään villikoiran häpeämättömästi makaavan kannella kahdentoista jalan päässä laatikoiden välisestä piilopaikastaan. Tuokiossa Jeri kyyristyi ja alkoi hiipiä sitä kohti. Onnistumista saattoi pitää varmana, sillä villikoira makasi silmät ummessa ja näytti nukkuvan.
Juuri samalla hetkellä perämies ponnisteli ylämäkeen keulasta kannen poikki jamssisäkkien välissä olevaa pullon säilytyspaikkaa kohti ja huusi Jeriä käheällä äänellä. Jeri luimisti kolmikulmaisia korviaan ja heilutti häntätöpykkäänsä osoittaakseen kuulleensa, mutta antoi ymmärtää aikovansa jatkaa vihollisensa jahtaamista. Mutta perämiehen äänen kuullessaan villakoira avasi silmänsä, havaitsi Jerin ja syöksähti koloonsa, mistä se pisti päänsä näkyviin hampaat irvissä ja murisi voitonvarmana ja uhmaavasti.
Kun perämiehen ajattelemattomuus oli tehnyt tyhjäksi Jerin saaliintoiveet, palasi Jeri käytävän suulle odottamaan kapteenia. Mutta Borckman, jonka päässä lukuisat naukut kihisivät, tarrasi juopuneen miehen tavoin kiinni tarkoituksettomaan ajatukseen. Hän kutsui Jeriä vielä kaksi kertaa luokseen, ja kaksi kertaa Jeri ilmaisi haluttomuutensa korvat sävyisästi luimussa ja häntäänsä heiluttaen. Sitten se kurkottautui porrasaukkoon nähdäkseen, eikö kapteeni jo tule.
Borckman muisti ensimmäisen ajatuksensa ja jatkoi kulkuaan pullon luo, ja kumosi sen uljaasti taivasta kohti. Mutta toinenkin ajatus, niin tarkoitukseton kuin se olikin, palasi itsepintaisesti, ja jonkun aikaa kallisteltuaan pulloa ja supistuaan itsekseen muka tutkien virkeää, raitista tuulta, joka täytti Arangin purjeet ja kallisti sen kantta, ja typerästi kehuttuaan ruorimiehelle humalan sumentamien silmiensä näkevän kotkaa tarkemmin hän hoiperteli pitkin keskilaivaa Jeriä kohti.
Ensimmäisenä merkkinä Borckmanin saapumisesta Jeri tunsi kyljissään ja nivuksissaan raa'an ja tuskallisen puristuksen, mikä pakotti sen ulvomaan tuskasta ja kiemurtelemaan. Sitten, niin kuin perämies oli nähnyt kapteenin tekevän leikillä, siepattiin Jerin posket hampaita natisuttavaan puserrukseen, joka kumminkin oli aivan erilainen kuin kapteenin raju rakkaudenosoitus. Sen päätä ja ruumista pudisteltiin, niin että sen hampaihin koski, ja miehen täydellä voimalla se lingottiin pitkin liukasta, viettävää kantta.
Mutta Jeri oli ritari. Sekä vertaisilleen että ylemmilleen se oli ritarillinen koko sielultaan. Eikä se alempiaankaan, kuten villikoiraa, vartavasten tahtonut voittaa ylivallallaan, ja milloinkaan se ei mennyt äärimmäisyyksiin. Ahdistaessaan villikoiraa se halusi pikemminkin toimia ja »elää» kuin sortaa. Mutta korkeamman olennon, Borckmanin tapaisen kaksijalkaisen valkoisen jumalan edessä oli hillittävä intohimojensa purkauksia. Se ei halunnut leikkiä perämiehen kanssa samaa leikkiä, jota se kapteenin kanssa oli riemuissaan leikkinyt, sillä se ei tuntenut samanlaista mieltymystä perämiestä kohtaan, niin kaksijalkainen, valkoinen jumala kuin tämä olikin.
Ja silti Jeri oli täynnä kohteliaisuutta. Se tuli takaisin laimeasti jäljitellen sitä innostunutta hyökkäystä, jonka se aina teki kapteenia vastaan. Se todellakin näytteli, koetti tehdä sellaista, mihin se ei tuntenut vähintäkään halua. Se oli leikkivinään ja päästi teeskenneltyjä murahduksia, jotka eivät kuitenkaan tuntuneet todellisilta.
Se heilutti häntäänsä hyväntahtoisen ystävällisesti ja murisi leikillisen raivoisasti, mutta perämies ei ollut niin juovuksissa, ettei kyennyt käsittämään eroa, ja tunsi hämärästi olevansa teeskentelyn ja petoksen kohteena. Jeri petti häntä, säälistä. Borckman suhtautui petokseen juopuneen tavoin, osaamatta laskea sitä hyvän sydämen ansioksi. Yhtäkkiä hän raivostui Jeriin. Unohtaen olevansa itse melkein elukka hän otaksui, ettei toinen ollut mitään muuta kuin eläin, jonka kanssa hänellä oli yhtä hyvä oikeus leikkiä kuin kapteenilla.
Sota oli välttämätön – ei Jerille, vaan Borckmanille. Borckmanissa heräsi eläimen alhainen vietti näyttää olevansa tuon nelijalkaisen eläimen herra. Jeri tunsi poskiansa ja kuonoansa puristettavan entistä raaemmin ja kovemmin, ja entistä väkivaltaisemmin se lingottiin pitkin kantta, joka tuulen kiihtyessä oli muuttunut jyrkäksi ja liukkaaksi mäeksi.
Se palasi ponnistellen ankarasti ylös kaltevaa kantta, jolla sen oli vaikea saada käpälänsijaa. Se tuli takaisin, mutta ei enää taitamattomasti raivoa jäljitellen, vaan todellisen, puhkeamassa olevan raivon ajamana. Se ei tietänyt sitä. Jos se ollenkaan ajatteli, niin sillä oli tunne, että se leikki samaan tapaan kuin kapteenin kanssa oli leikkinyt. Se alkoi innostua leikkiin, vaikkakin innostus oli perin pohjin erilaista kuin se, mitä se oli tuntenut kapteenin kanssa leikkiessään.
Tällä kertaa sen hampaat välähtivät sen kuonoon tarraavaa kättä kohti nopeammin ja tahallisemmin kuin edellisillä kerroilla, ja kun se epäonnistui, se heitettiin pitkin liukasta kantta voimakkaammin ja raaemmin ja kauemmas kuin ennen. Takaisin noustessaan se alkoi suuttua, vaikkei tiedostanut sitä. Mutta ihmisenä, joka on ihminen juopuneenakin, perämies tunsi eron Jerin hyökkäämistavassa, ennen kuin Jeri itse aavistikaan, että se oli muuttunut. Eikä Borckman ainoastaan tuntenut sitä, vaan se kiihotti häntä yhä alkeellisempaan eläimellisyyteen, kiihotti häntä taistelulla alistamaan pennun, samoin kuin alkuaikojen mies olisi samantapaisista vaikuttimista taistellut ensimmäisen louhikkoluolasta ryöstämänsä sudenpennun kanssa.
Jerikin saattoi palata yhtä kaukaiseen muinaisuuteen. Sen vanhimmat esi-isät olivat olleet irlantilaisia susikoiria, ja kauan sitä ennen olivat susikoirien esi-isät olleet susia. Jerin murinan sävy muuttui. Sen hampaat välähtelivät ilmaisten raivoisaa halua painua niin syvälle miehen käteen kuin suinkin. Sillä tällä hetkellä Jeri oli pelkkää intohimoa. Melkein yhtä nopeasti kuin Borckman se oli siirtynyt takaisin muinaisen maailman synkkään, villiin raakuuteen. Ja tällä kertaa sen hampaat jättivät jälkiä repien sekä ihoa että lihaa Borckmanin oikeasta kämmenestä. Jerin hampaat olivat neulanterävät, ja päästyään irti Jerin leukojen puserruksesta Borckman nakkasi sen menemään sellaisella vimmalla, että se muksahti Arangin matalaan laitaan, ennen kuin sen vastaanharaavat käpälät pysähdyttivät sen.
Lopetettuaan perämiehen vuoteen alla olevan räjähdysainelaatikon järjestämisen ja korjaamisen Van Horn kiipesi portaita, näki taistelun ja jäi rauhallisena katselemaan. Jerin ja perämiehen välinen taistelu oli susikoiran ja villi-ihmisen taistelua. Ei kumpikaan nähnyt Van Hornia, joka seisoi portailla, silmät käytävän kynnyksen tasalla.
Jerille Borckman oli nyt yhtä vähän jumala kuin se itselleen oli sileäkarvainen irlantilainen terrieri. Molemmat olivat unohtaneet sen miljoonan vuoden jakson, joka oli jättänyt heille kestämättömämmän ja pinnallisemman perinnön kuin niiden edellinen aika. Jeri ei tuntenut juopumusta, mutta se tunsi vääryyden, ja se yllytti sen raivoon. Borckman vastasi epävarmasti Jerin uuteen hyökkäykseen, epäonnistui, ja hänen molemmat kätensä olivat verillä, ennen kuin hänen onnistui lingota pentu pitkin kantta.
Ja Jeri palasi jälleen. Kuin karjuva viidakon peto se ulvoi raivoaan. Mutta se ei vaikeroinut. Ei se myöskään pakoillut eikä väistänyt iskuja. Se kävi suoraan vihollisensa kimppuun koettaen ottaa lyönnin hampaillaan vastaan. Niin väkivaltaisesti paiskattiin sitä viimeisen kerran menemään, että sen kylki kimmahti kovasti laitaa vasten, ja Van Horn huudahti:
»Lopeta jo tuo, Borckman! Jätä pentu rauhaan!»
Perämies käännähti hämmästyneenä siitä, että joku näki kamppailun. Borckmanin vihan vääristämille kasvoille levisi kömpelö anteeksipyynnön virnistys, ja hän mutisi: »Mehän vain leikimme», kun Jeri palasi, hypähti ja upotti hampaansa vihollisensa käteen.
Silmänräpäyksessä, kaiken unohtaen Borckman palasi miljoonien vuosien takaiseen aikaan. Yrittäessään potkaista hän sai nilkkansa täyteen verisiä merkkejä. Hän karjahti, kumartui ja antoi Jerille hirvittävän iskun päähän ja niskaan. Jeri oli juuri hypännyt iskun saadessaan ja pyöri ilmassa sen vaikutuksesta ja paiskautui sitten selälleen kannelle. Niin nopeasti kuin saattoi, se kömpi jaloilleen ja lähti liikkeelle uudelleen hyökätäkseen, mutta kapteenin sanat pysähdyttivät sen:
»Jeri! Lopeta! Tule tänne!»
Se totteli, mutta totteleminen kysyi tavattomia ponnistuksia, ja niskaansa pörhistellen ja ikeniään irvistellen se sivuutti perämiehen. Sen kurkusta pääsi nyt ensimmäinen nyyhkytys, mutta se ei johtunut pelosta eikä kivusta, vaan vihasta ja taistelun jatkamisen halusta, mikä sen täytyi hillitä kapteenin käskystä.
Kapteeni nousi kannelle, sieppasi Jerin syliinsä ja taputteli ja hyväili sitä, samalla kun ilmaisi ajatuksensa perämiehelle:
»Borckman, sinun sietää hävetä. Pitäisi ampua sinut tai katkaista kaulasi. Tällainen pentu, pieni pentu, joka on tuskin vieraantunut äidistään. Sormiani syyhyy tehdä sinulle mitä tahansa. Ajattelehan toki! Pieni pentu, äsken vieroitettu pieni pentu! Ole iloinen, että kätesi ovat verillä. Ansaitsit sen. Toivon, että saat niihin verenmyrkytyksen. Kaiken kukkuraksi olet juovuksissa. Mene alas ja paneudu maata ja varo nousemasta kannelle, ennen kuin olet selvä. Kuuletko?»
Ja Jeri, joka juuri oli tehnyt mittaamattoman matkan läpi elämän, läpi koko maailman elämän, Jeri ponnisteli pois esihistoriallisen ajan kuiluista rakkauden avulla, joka oli vähitellen kehittynyt ja tullut sen perusolemukseksi pitkien ajanjaksojen kuluessa, vaikka sen alkuluonteen raivo humisi vielä häipyvän ukkosen tavoin heikosti sen kurkussa. Jeri tajusi suurella, hehkuvalla tunteellaan kapteenin ylevyyden ja oikeamielisyyden. Kapteeni oli todellakin jumala: hän ei tehnyt vääryyttä, hän oli vilpitön, hän suojeli, ja hän komensi mahtisanallaan tuota toista alhaisempaa jumalaa, joka luikki hänen vihaansa pakoon.