NELJÄS LUKU
Isoon kajuuttaan vei jyrkät portaat, ja niitä myöten kapteeni kantoi aterian jälkeen Jerin kannen alle. Kajuutta oli pitkä huone, joka täytti Arangin koko leveyden perällä olevasta sairashuoneesta pieneen keulahyttiin asti. Hytin etupuolella, siitä vankalla väliseinällä erotettuna, oli skanssi, missä miehistö asui. Pienen keulahytin jakoivat keskenään Van Horn ja Borckman, ja palaavat villit, joita oli seitsemättäkymmentä, asustivat isossa kajuutassa. Ne istuivat kyyryssä, tai makasivat lattialla ja pitkillä, matalilla penkeillä, jotka kiersivät kajuutan molempia seinämiä.
Nurkkaan pienen hytin lattialle kapteeni heitti huovan, ja oli helppo saada Jeri ymmärtämään, että se oli sen vuode. Ja helppo oli Jerin kylläisenä ja monien mielenliikutusten uuvuttamana vaipua kohta uneen.
Tuntia myöhemmin se heräsi siihen, että Borckman astui sisään. Kun se heilutti häntätöpykkäänsä ja hymyili ystävällisesti silmillään, rypisti perämies sille silmäkulmiaan ja murisi jotakin vihaisesti. Jeri ei silloin jatkanut ystävyydenhierontaa, vaan makasi hiljaa vahtien. Perämies oli tullut ottamaan ryyppyä. Hän aikoi varastaa ryypyn Van Hornin varastosta. Sitä ei Jeri tietänyt. Hän oli plantaasilla nähnyt valkoisten miesten useinkin ottavan ryyppyjä. Mutta siinä tavassa, millä Borckman otti ryypyn, oli sittenkin jotakin outoa. Jeri huomasi, että siinä oli jotakin salakähmäistä. Se ei tosin tietänyt, mikä siinä oli kieroa, mutta se vaistosi vääryyden ja vartioi epäluuloisesti.
Perämiehen mentyä Jeri olisi nukkunut uudelleen, ellei huolimattomasti kiinnisysätty ovi olisi paukahtaen lentänyt auki. Se avasi silmänsä valmistuneena tuntemattomasta tulevaa hyökkäystä vastaan ja alkoi tarkata isoa russakkaa, joka ryömi seinää alaspäin. Kun Jeri nousi jaloilleen ja hiipi varovaisesti russakkaa kohti, kiisi tämä pakoon ja katosi hiljaa rasahtaen seinän rakoon. Jeri oli tuntenut russakat koko elämänsä ajan, mutta se sai vielä oppia niistä uusia asioita sen erikoislajin perusteella, joka asui Arangilla.
Nopeasti tutkittuaan hytin se meni kajuuttaan. Mustaihoiset olivat levittäytyneet kaikkialle, mutta käsittäen sen velvollisuudekseen kapteeniaan kohtaan se tunnusteli jokaista tunteakseen ne. Ne mulkoilivat sille vihaisesti ja mutisivat uhkauksiaan, kun se nuuski niitä. Yksi uskalsi kohottaa kätensäkin lyödäkseen sitä, mutta Jeri, sen sijaan että olisi pujahtanut pakoon, näytti hampaitaan ja valmistautui hyökkäykseen. Villi laski nopeasti pahennusta herättäneen kätensä koiran kupeelle ja äänteli lepyttäen ja katuvasti toisten nauraa kihittäessä. Ja Jeri jatkoi matkaansa. Se ei ollut mitään uutta. Saattoi aina odottaa mustaihoiselta iskua, kun valkoisia jumalia ei ollut lähettyvillä. Sekä kapteeni että perämies olivat kannella, ja Jeri, vaikkei pelännytkään, jatkoi tutkistelujaan varovaisemmin.
Mutta perällä olevan sairashuoneen ovettoman sisäänkäytävän luona se viis veisasi varovaisuudesta ja riensi sisään uuden sieraimiinsa tunkeutuvan hajun houkuttelemana. Matalassa, pimeässä huoneessa oli tuntematon olento, jota se ei ollut milloinkaan nuuskinut. Vain paitaan puettuna makasi siellä nuori mustaihoinen tyttö karkealla ruohomatolla, joka oli levitetty tupakkalaatikoista ja viidenkymmenen naulan peltisistä jauhorasioista muodostetulle pinolle.
Jeri oli heti havaitsevinaan, että tytössä oli jotakin petollista ja väijyvää, ja se tiesi vanhastaan, että asiat eivät olleet oikealla tolalla silloin, kun joku mustaihoinen väijyi ja piileskeli. Tyttö kirkaisi pelosta, kun Jeri haukahti hälyytyksen ja iski häneen kiinni. Vaikkakin Jerin hampaat raapivat tytön paljasta käsivartta, ei tämä lyönyt. Eikä se enää huutanutkaan. Se kyyristyi vavisten kokoon panematta lainkaan vastaan. Pitäen hampaillaan kiinni tytön ohkaisesta paidasta Jeri pudisteli tyttöä, murisi tälle koko ajan ja haukahteli täyttä kurkkua saadakseen kapteenin tai perämiehen paikalle.
Mellakan kestäessä olivat laatikot siirtyneet paikoiltaan, ja koko pino luhistui vihdoin. Siitä Jeri yltyi haukkumaan entistä vimmatumman hälyytyksen, samalla kuin kajuutasta katselevat mustaihoiset miehet nauroivat tytölle vahingoniloisesti.
Kapteenin saavuttua Jeri heilutti häntätöpykkäänsä ja kiskoi korvat luimussa entistä rajummin tytön ohkaisesta pumpulipaidasta. Se odotti kiitosta teostaan, mutta kun kapteeni vain käski sen päästää irti tytön, se totteli samalla todeten, että tämä väijyvä arka olento oli jollakin tavoin erilainen kuin muut, joten sitä oli kohdeltavakin toisin kuin muita.
Harvat ihmiset saattavat olla henkeään menettämättä siihen määrin säikähtäneitä kuin tyttö. Van Horn nimitti tyttöä kiusallisimmaksi rahtitavarakseen, josta hän olisi mielellään vapautunut tahtomatta kuitenkaan sen tuhoa. Sillä hän oli pelastanut tytön tuhosta lihavan sian hinnalla.
Tyttö oli arvottomana ja sairaana kotikylänsä nuorten miesten halveksima, ja sen takia hänen tyytymättömät vanhempansa olivat määränneet hänet tuskin kaksitoistavuotiaana keittopataan. Kun kapteeni Van Horn tapasi tytön ensimmäisen kerran Balebuli-joen rannalla, oli tämä kammottavan kulkueen keskipisteenä.
Kaikkea muuta kuin kaunotar, oli ollut kapteenin arvostelu, kun hän pysäytti kulkueen. Sairauden laihduttama tyttö, jonka syyhyinen iho hilseili, riippui käsistään ja jaloistaan vankkaan seipääseen sidottuna niin kuin sika, ja villit, jotka kantoivat seivästä olkapäillään, aikoivat syödä hänet. Osaamatta odottaa armoa tyttö ei pyytänytkään apua, mutta hänet vallannut kauhea pelko loisti avunpyyntönä hänen villisti tuijottavista silmistään. Etelämeren englanninkielellä kapteeni Van Hornille oli selitetty, että tytön seuralaiset eivät pitäneet häntä hyvänmakuisena ja että he sen tähden olivat matkalla Balebuli-joelle, jonka virtaavaan veteen he aikoivat hänet seipäällä kaulaa myöten kiinnittää. Mutta ennen sitä he suunnittelivat hänen niveltensä sijoiltaan kiskomista ja hänen käsivarsiensa ja sääriensä luiden murtamista. Se ei ollut mikään uskonnollinen juhlameno julmien viidakkojumalien lepyttämiseksi. Sillä oli pelkkä herkuttelun tarkoitus. Elävä liha tehtiin siten mureaksi ja maukkaaksi, ja oli välttämätöntä käsitellä tyttöä niin, huomauttivat hänen saattajansa. Kahden päivän vedessä-olo tekisi tehtävänsä, he selittivät kapteenille. Sitten he surmaisivat tytön, laatisivat nuotion ja kutsuisivat joitakuita ystäviä pitoihin.
Hierottuaan puoli tuntia kauppaa todistellen tavaran arvottomuutta kapteeni Van Horn oli ostanut viidellä dollarilla lihavan sian ja vaihtanut sen tyttöön. Koska hän maksoi siasta kauppatavaraa ja otti sadan prosentin voiton, oli tyttö hänelle todellisuudessa maksanut kaksi dollaria viisikymmentä senttiä.
Sen jälkeen kapteeni Van Hornin vastukset olivat alkaneet. Hän ei voinut päästä tytöstä eroon. Hän tunsi liian hyvin Malaitan asukkaat: oli mahdotonta jättää tyttöä minnekään sille saarelle. Su'un päällikkö Ishikola oli tarjonnut tytöstä kuuttakymmentä kookospähkinää ja Bau, eräs viidakkopäällikkö Malun rantamalla, kahta kananpoikaa. Tätä jälkimmäistä tarjousta oli seurannut irvistely, jolla vanha lurjus ivasi tytön laihuutta. Kun ei ollut onnistunut kohtaamaan lähetyspriki Western Crossia, jolla tyttöä ei olisi syöty, kapteeni Van Hornin oli pakko pitää tyttö Arangin ahtaissa suojissa epämääräiseen tulevaisuuteen asti, kunnes saisi hänet annetuksi lähetyssaarnaajille.
Mutta tyttö ei osoittanut hänelle minkäänlaista kiitollisuutta, koska ei tuntenut sellaista. Hänet oli vaihdettu lihavaan sikaan, ja hän arveli, ettei hänen surkea osansa maailmassa saattaisi muuttua. Ruokatavaraa hän oli ollut, ruokatavarana hän pysyi. Vain paikka, jossa hänet syötäisiin, oli muuttunut, ja tämä suuri valkoinen Arangin herra olisi hänen kohtalonsa, kun hän oli riittävästi lihonnut. Valkoisen herran suunnitelmat olivat olleet hänelle selvillä alusta alkaen, kun häntä oli koetettu syöttää. Mutta hän oli puijannut valkoista herraa syömällä vain senverran, minkä tarvitsi hengenpitimikseen.
Seurauksena oli, että tyttö, joka koko ikänsä oli asunut viidakossa astumatta jalallaankaan kanoottiin, keinui nyt valtameren ulapalla ikuisen kauhun vallassa. Etelämeren englanninkielellä, jota tuhannet saarten villit puhuivat kymmenintuhansin murtein, Arangin muut mustaihoiset matkustajat vakuuttivat hänelle, että keittopata olisi hänen päiviensä päättäjä. »Usko minu, tyttö», saattoi joku sanoa sille, »pieni aika, ja iso valkoinen herra kai-kai sinu». Tai joku toinen: »Iso valkoinen herra kai-kai sinu aivan varma, sen taki hän niin paljo katso sinu.»
Kai-kai merkitsee etelämeren englanninkielellä »syödä». Sen tiesi Jerikin. »Syödä» sanaa ei ollut sen sanastossa, mutta kai-kai oli, ja se merkitsi kaikkea, mitä »syödä» merkitsee, ja enemmänkin, sillä sitä käytettiin sekä substantiivina että verbinä.
Mutta tyttö ei hiiskahtanutkaan muiden kiusoitellessa. Hän ei puhunut milloinkaan, ei edes kapteeni Van Hornille, joka ei tietänyt hänen nimeäänkään.
Vasta myöhään iltapäivällä, sen jälkeen kun oli löytänyt tytön sairashuoneesta, Jeri palasi kannelle. Tuskin kapteeni, joka oli kantanut sen jyrkistä portaista, oli laskenut sen kannelle, kun se keksi uuden ilmiön – maan. Se ei nähnyt sitä, mutta se vainusi sen läheisyyden. Sen kuono kohosi ja nuuski tuulta, joka oli tuonut sanoman, ja se luki ilmaa nenällään niin kuin ihminen lukee sanomalehteä silmillään: suolaisia höyryjä merenrannalta ja pakoveden aikaan paljastuneilta mutaisilta mangrovesoilta, troopillisen kasvillisuuden sulotuoksuja ja savujen hajua, joka tuli kaukaa, hyvin kaukaa.
Pasaatituuli, joka oli kuljettanut Arangin erään Malaitan esiinpistävän niemen suojaan, heikkeni, ja Arangi keinahteli kevyessä aallokossa jalusnuorat narahdellen ja purjeet lepattaen. Jeri heitti vain halveksivan, pilkallisen katseen isoonpurjeeseen, joka läiskähteli sen yläpuolella. Se tiesi jo, että sen uhkaukset olivat tyhjiä, mutta se osasi varoa jalusnuorain väkipyöriä ja kiersi mastorenkaan.
Sillä aikaa kuin kapteeni Van Horn, joka tahtoi tyynen kestäessä harjoittaa miehistönsä ampuma-aseitten käyttöä ja hoitoa, otti lee-enfield-kivääreitä kattoikkunalta, Jeri kyyristyi yhtäkkiä ja alkoi hiipiä jäykin jaloin. Mutta kolmen askeleen päähän tavaralaatikoiden alla olevasta piilopaikastaan uskaltautunut villikoira piti myöskin varansa. Se murisi uhkaavasti. Sen murina ei ollut kaunista. Se oli yhtä kolkkoa ja pahansuopaa kuin sen koko elämä oli ollut. Sellainen murina sai useimmat pienet eläimet säikkymään, mutta se ei tehonnut lainkaan Jeriin. Tämä jatkoi varmana etenemistään ja syöksähti, kun villikoira loikkasi koloonsa laatikkojen alle, sen perään jääden vain muutaman tuuman jälkeen.
Kapteeni Van Horn viskeli mereen puupalasia, pulloja ja tyhjiä säilykerasioita ja komensi kahdeksaa innokasta laivamiestä ampumaan niitä. Jeriä kiihotti ja ihastutti pyssyjen pauke, ja se lisäsi melua kimeillä haukahduksillaan. Palaavat neekerit keräilivät kilvan kannelle putoilevia messinkihylsyjä, jotka heistä olivat suurenmoisia aarteita, ja pistivät niitä korviensa tyhjiin reikiin. Heidän korvissaan oli monta sellaista reikää, joista pienimpiin mahtui patruuna ja suurimmissa oli savipiippuja ja tupakkarullia, vieläpä tulitikkulaatikoltakin. Muutamilla korvalehden reiät olivat niin suunnattomat, että ne oli tukittu kolmen tuuman läpimittaisilla vuolluilla puupalikoilla.
Perämiehellä ja kapteenilla oli aina vyöllä automaattipistooli, ja niitä he paukuttivat nyt vuorotellen mustaihoisten henkeään pidättäen ihaillessa niin ihmeellistä pikatulta. Laivamiehet olivat kaikkea muuta kuin mestariampujia, mutta Van Horn tiesi yhtä hyvin kuin jokainen kapteeni Salomonin saarilla, että viidakon ja merenrannan alkuasukkaat ampuivat vielä huonommin ja että hänen laivamiehistönsä ampumataitoon saattoi luottaa, mikäli vain miehistö ei hädän hetkellä kääntyisi omaa laivaa vastaan. Borckmanin pistooli joutui epäkuntoon, ja hän sai Van Hornilta muistutuksen aseen huolimattomasta hoidosta. Borckmanilta kysyttiin yrmeällä äänellä, montako ryyppyä hän oli ottanut ja siitäkö johtui, että hän ampui niin huonosti. Borckman selitti, että hänellä oli vähän kuumetta, eikä Van Horn huolinut ilmaista epäilyksiään, ennen kuin hetkistä myöhemmin kyyristyi Jeri sylissään mesaanipurjeen suojaan ja kertoi kaiken uudelle pikkuystävälleen.
»Syynä kaikkeen on hänen ryypiskelynsä, Jeri», selitti hän. »Se pakottaa minut, Herra paratkoon, hoitamaan paitsi omia vahtivuorojani puolet hänenkin vuoroistaan. Mutta hän sanoo sitä kuumeeksi. Älä usko sitä milloinkaan, Jeri. Sen aiheuttavat ryypyt, aivan yksinkertaisesti r-y-y-p-y-t. Hän on hyvä merimies selvänä ollessaan, Jeri. Mutta juovuspäissään hän on aivan mieletön. Silloin hänen päänsä on aivan pyörällä ja hän on ihan järjiltään, ja hän saattaa kuorsata myrskyssä, mutta kärsiä unettomuutta rasvatyynellä. Jeri, sinä joka parhaillaan aloittelet ensimmäisiä askeleitasi maailmassa neljällä pienellä, pehmeällä jalallasi, noudata kokeneen miehen neuvoa ja jätä ryypyt sikseen. Usko minua, Jeri-poikani, kuuntele isääsi, ryypyistä ei sinulle koskaan koidu hyvää.»
Sen jälkeen Van Horn jätti Jerin kannelle villikoiraa väijymään, meni alas hyttiin ja otti pitkän kulauksen samasta pullosta, jota Borckman oli äskettäin tullannut.
Villikoiran ja Jerin välinen sota tuli huvitukseksi ainakin Jerille, joka ei käynyt sitä ilkeydestä, vaan sydämensä riemuksi. Se antoi sille ihanaa voiman tuntoa, sillä villikoira pakeni aina sen edestä. Jeri oli ainakin heidän koirain kesken Arangin herra. Sen mieleenkään ei johtunut miettiä, miltä villikoirasta tuntui sen menettely, kun se pakotti toisen viettämään vihoviimeisen kurjaa elämää. Vain silloin, kun Jeri oli kannen alla, villikoira uskalsi muutamaa askelta kauemmas turvapaikastaan, ja silloinkin se kulki peläten ja vavisten pientä, lihavaa penikannappulaa, joka ei säikkynyt sen murinaa.
Myöhään iltapäivällä Jeri, joka oli jälleen löylyttänyt villikoiraa, meni laivan perälle ja tapasi kapteenin istumassa kannella matalaan laitaan nojaten polvet koukussa ja hajamielinen katse suojanpuolelle suunnattuna. Jeri nuuski hänen paljasta jalkaansa, ei siksi, että sen olisi tarvinnut tunnustella, vaan koska sen muuten teki mieli niin tehdä ja ystävällisen tervehdyksen tarkoituksessa. Mutta Van Horn ei huomannut sitä, vaan tuijotti yhä merelle. Hän ei huomannut edes pennun läsnäoloa.
Jeri laski kuononsa kapteenin polvelle ja katsoi pitkään ja vakavasti tämän kasvoihin. Tällä kertaa kapteeni huomasi, ja miellyttävä väristys kulki hänen lävitseen, mutta hän ei nytkään hievahtanut. Jeri koetti uutta keinoa. Kapteenin käsi riippui velttona, puoleksi avoimena, kyynärvarren levätessä polvella. Jeri pisti pehmeän, kultaisen kuononsa silmiä myöten puoliavoimeen käteen ja pysyi aivan hiljaa. Jos se olisi voinut nähdä, se olisi havainnut säteilyn kapteenin silmissä, jotka olivat kääntyneet pois mereltä ja katsoivat siihen. Mutta Jeri ei voinut nähdä. Se pysyi hiljaa vielä vähän aikaa ja päästi sitten syvän, nyyhkyttävän huokauksen.
Se oli liikaa kapteenille, joka puhkesi niin sydämelliseen nauruun, että Jerin silkinhienot korvat painuivat luimuun kuin anteeksipyytäen sitä, että se rakasti ja kaipasi jumalan hymyn päivänpaistetta. Kapteenin nauru pani Jerin häntätöpykän rajusti heilumaan. Puoliavoin käsi sulkeutui lujaan puserrukseen, joka kokosi pehmeän nahkan poimuihin toiselle puolen Jerin päätä. Sitten käsi alkoi pudistella Jeriä puoleen ja toiseen niin voimakkaasti, että Jerillä oli työ ja tuska pysytellessään jaloillaan.
Se oli suloista Jeristä. Enemmänkin: se oli hurmiota sille. Sillä sehän tiesi, että pudistus ei ollut vihamielinen eikä vaarallinen vaan se oli samanlaista kuin sen ja Miksin väliset leikit. Toisinaan se oli leikkinyt sillä tavoin Timin kanssa antaen hellyytensä purkautua melkein väkivaltaisena. Ja joskus, tosin hyvin harvoin, mister Hagginkin oli Jeriä rakastavasti riepotellut. Se oli Jerille puhetta, jonka merkityksestä se ei voinut erehtyä.
Leikin kiihtyessä Jeri päästi raivokkaimman murinansa, joka yltyi sitä mukaa kuin pudistuksen rajuus. Mutta sekin oli leikkiä, uskottelua sen uhkaamisesta, jota tahtoi kaikkein vähimmin uhata. Jeri ponnisteli ja riuhtoili koettaen vääntää poskensa höllän nahkan poimun niin, että olisi ylettänyt puremaan.
Kun kapteeni päästi sen irti ja sysäsi sen nopeasti luotaan, se palasi hampaat irvissä ja muristen, mutta joutui uudelleen puristukseen. Leikki jatkui, ja Jeri kiihtyi kiihtymistään. Kerran, kun kapteeni ei kyllin nopeasti ennättänyt väistää, Jeri sieppasi hänen kätensä hampaittensa väliin, mutta ne eivät purreetkaan. Ne pusersivat ystävällisesti, jättäen jäljen ihoon, mutta eivät purreet.
Leikki kiihtyi edelleen, ja Jeri menetti siinä malttinsa. Se innostui niin, että se, mikä oli ollut teeskenneltyä, muuttui todelliseksi. Se oli taistelua, kamppailua kättä vastaan, joka otti kiinni, pudisteli ja sysäsi pois. Uskoteltua raivoa ei ollut enää Jerin murinassa, raivo oli todellista. Kun se sysättiin pois ja hyökkäsi uudelleen, se haukkui kimakasti pennunraivoa kiehuen. Ja kapteeni Van Horn, joka ymmärsi tilanteen, ei tarttunut enää kiinni, vaan ojensi kätensä aivan avoimena rauhan merkiksi, mikä tapa on yhtä vanha kuin ihmiskäsi. Samalla hän lausui yhden ainoan sanan: »Jeri!» Siihen sisältyi yhtaikaa nuhtelu, käsky ja rakastava huolenpito.
Jeri ymmärsi ja palasi järkiinsä. Se katui heti, nöyrtyi täydelleen ja luimisti korviaan anteeksipyytäen ja vakuuttaen sydämensä lämpöistä rakkautta. Se muuttui hampaat irvissä täydellä todella hyökkäävästä koirasta silmänräpäyksessä pehmeäksi, silkkiseksi kääröksi, joka lähestyi avointa kättä ja suuteli sitä kielellään, kielellä, joka valkoisten, hohtavien hampaiden välissä loisti kuin ruusunpunainen jalokivi. Ja seuraavassa hetkessä se oli kapteenin sylissä, poski poskea vasten, ja kieli nuoli nuolemistaan mykän olennon kaikella hellyydellä. Se oli todellinen rakkauden juhla, yhtä ihana heille kummallekin.
»Jumalan kiitos!» hymähti kapteeni Van Horn. »Sinä olet pelkkää suurta tunnetta, jonka keskellä on kultainen sydän ja jonka ympärille on kääritty kultainen verho. Jumalan kiitos, Jeri, sinä olet kultaa, puhdasta kultaa, sisältä ja päältä, eikä koko maailmassa ole toista veroistasi koiraa. Sinä olet jalointa kultaa, sinä kultainen koira. Ole sinä hyvä minulle ja rakasta minua, niin kuin minä aina olen hyvä sinulle ja rakastan sinua iankaikkisesta iankaikkiseen.»
Ja kapteeni Van Horn, Arangin paljassäärinen, lannevaatteeseen ja halpaan pumpulipaitaan puettu herra, joka päivästä päivään kuljetti laivallaan mustia ihmissyöjiä, jolla oli automaattipistooli vyössä valveilla ja nukkuessa, jonka päästä merenranta- ja viidakkokylät olivat luvanneet palkintoja ja jota kunnioitettiin voimakkaimpana kapteenina Salomonin saarilla, missä vain voimakkaat miehet saattoivat säilyttää henkensä: hän räpytti äkkiä kostuneita silmiään eikä saattanut hetkiseen nähdä pentua, jonka koko ruumis värisi rakkautta hänen sylissään ja joka suuteli pois hänen silmiensä suolaisen hempeyden.
VIIDES LUKU
Ja nopea tropiikin yö yllätti Arangin sen vuoroin keinuessa tyynessä, vuoroin kallistellessa tuulenpuuskissa Malaitan, ihmissyöjäin saaren, suojanpuoleisella rannikolla. Kaakkoispasaatin lakkaaminen aiheutti epävakaisen ilman, mikä teki ruoanvalmistamisen kannelle sijoitetussa »keittiössä» synninrangaistukseksi ja lennätti palaavat villit, vaikkei näillä ollut muuta kastuvaa kuin ihonsa, kiireesti kannen alle.
Ensimmäinen vahtivuoro, kahdeksasta kahteentoista, oli perämiehen, ja kapteeni Van Horn, jonka rankka sadekuuro pakotti alas hyttiin, otti Jerin mukaansa nukkumaan. Jeri oli väsynyt elämänsä vaiherikkaimman päivän monista kiihoituksista ja potki ja murisi unissaan. Kapteeni katseli sitä hymyillen ennen kuin pienensi lampun liekkiä, ja mutisi ääneen: »Jeri, näytä sille villikoiralle! Anna sille! Pöllytä sitä! Pöllytä sitä kuin riepua!»
Jeri nukkui niin sikeästi, ettei tiennyt mitään, kun kapteeni ilmaa haukkoen, lannevaate ja paita hiestä läpimärkänä nousi, kääri peitteen ja tyynyn kainaloonsa ja meni kannelle sen jälkeen kun sade, joka haihdutti ilmapiiristä viimeisenkin tuulenhenkäyksen, oli lakannut ja muuttanut hytin tukahduttavaksi höyrykaapiksi.
Jeri heräsi vasta siihen, että iso, kolme tuumaa pitkä russakka pureskeli sen varpaitten välistä arkaa, karvatonta nahkaa. Se heräsi sätkyttäen kihelmöivää jalkaansa ja katseli russakkaa, joka ei juossut, vaan asteli arvokkaasti tiehensä. Se näki sen yhtyvän lattialla kihisevään russakkalaumaan. Jeri ei ollut milloinkaan nähnyt niitä niin paljon yhdessä joukossa eikä niin isoja. Ne olivat kaikki samankokoisia, ja niitä oli kaikkialla. Pitkinä riveinä niitä valui seinänraoista ja laskeutui lattialle tovereittensa joukkoon.
Tämä oli sopimatonta, Jerin mielestä se oli sopimatonta. Mister Haggin, Derby ja Bob eivät koskaan olleet sietäneet russakoita, ja heidän sääntönsä olivat Jerinkin sääntöjä. Russakka oli ikuinen vihollinen. Jeri hyppäsi lähimmän luo ja koetti musertaa sen lattiaa vasten käpälällään. Mutta silloin russakka teki tempun, jollaista Jeri ei milloinkaan ollut niiden nähnyt tekevän. Se nousi lentoon voimakkaille siivilleen kuin lintu. Ja kuin merkin saatuaan koko russakkajoukko pyrähti siivilleen ja täytti hytin surinallaan ja kuhinallaan.
Jeri hyökkäsi siivekkään parven kimppuun, tavoitteli hypähdellen lentäviä syöpäläisiä ja koetti iskeä niitä käpälillään lattialle. Toisinaan se onnistuikin tuhoamaan jonkun, eikä taistelu lakannut, ennen kuin kaikki russakat ikään kuin uuden merkin saatuaan hävisivät moniin rakoihin ja jättivät Jerin hytin valtiaaksi.
Sen ensimmäinen ajatus oli: Missä on kapteeni? Se tiesi, ettei tämä ollut huoneessa, mutta siitä huolimatta se nousi takajaloilleen ja tutki matalan lavitsan, ja sen pienet, herkät sieraimet värisivät ihastuksesta, kun se tunsi äskenpoistuneen kapteenin hajun. Ja se sama voima, mikä sai sen nuuskimaan ja sen sieraimet värisemään, pani myöskin sen häntätöpykän heilumaan.
Mutta missä oli kapteeni? Se ajatus oli sen aivoissa yhtä selvänä ja määrättynä kuin samanlainen ajatus olisi ollut ihmisaivoissa. Ja samoin sitä seurasi toiminta. Ovi oli pantu haalla raolleen, ja Jeri meni kajuuttaan, missä puolisensataa mustaihoista voivotteli, huokaili ja kuorsasi unissaan. Ne täyttivät tiheänä rykelmänä sekä lattian että pitkät kaarevat penkit, niin että Jerin täytyi ryömiä niiden paljaiden jalkojen yli. Eikä siellä ollut valkoista, suojelevaa jumalaa. Se tiesi sen, mutta ei pelännyt.
Varmistuttuaan kumminkin siitä, ettei kapteeni ollut kajuutassa, Jeri valmistautui juuri vaaralliseen kiipeämiseen ylös jyrkkiä, tikapuiden kaltaisia portaita, kun se muisti sairashuoneen. Se meni sinne ja nuuski nukkuvaa pumpulipaitaan puettua tyttöä, joka uskoi Van Hornin syövän hänet, jos onnistui lihottamisyrityksissään.
Sitten se palasi portaiden juurelle, katseli ylös ja odotti toivoen kapteenin ilmestyvän ylhäältä sitä noutamaan. Jeri tiesi kahdestakin seikasta, että kapteeni oli kulkenut tätä tietä. Se oli ainoa tie, jota hän oli voinut kulkea, ja Jerin nenä kertoi, että hän oli siitä kulkenut. Jerin ensimmäinen kiipeämisyritys alkoi lupaavasti. Mutta kolmannelta askelmalta se luiskahti Arangin keikahtaessa aallokossa ja putosi. Pari kolme villiä heräsi ja alkoi katsella sitä ryhtyen pureskelemaan kostutetulla kalkilla siveltyihin lehtiin käärittyjä betelpähkinöitä.
Kaksi kertaa Jeri näin jo aivan alussa luisui portailta, ja useita villejä nousi tovereittensa herättäminä istumaan ja ilkkumaan sen ponnistuksille. Neljännellä kerralla sen onnistui nousta puoliväliin ennen kuin luiskahti ja putosi raskaasti kyljelleen. Tapausta tervehdittiin hiljaisella naurulla ja kuikuttavilla kirskumisilla, jotka olisivat hyvin saattaneet lähteä isojen lintujen kurkuista. Se pääsi jaloilleen, pörhisti niskaansa ja murisi syvää halveksumistaan ympärillään oleville kaksijalkaisille alhaisille olennoille, jotka tulivat ja menivät suurten, valkoisten kaksijalkaisten jumalien, kapteenin ja mister Hagginin tahdon mukaan ja tottelivat heidän käskyjään.
Lannistumatta putoamisestaan lähti Jeri uudelleen kapuamaan portaita. Arangin hetkeksi hiljentynyt heiluminen auttoi sitä, niin että sen etukäpälät olivat portaiden yläreunalla, kun seuraava hyökylaine tuli. Se piteli kaikin voimin kiinni koukistetuilla etukäpälillään ja ponnistautui sitten kannelle.
Keskikannella kajuutanikkunan vierellä se näki kyykkysillään useita laivamiehiä ja Lerumien. Se tunnusteli niitä epäluuloisesti ja pysähtyi äkkiä jäykin jaloin, kun Lerumie sihahti hiljaisen uhkauksen. Eräs laivamies oli pitämässä perää, ja perämies seisoi lähellä ruoria vahdissa. Juuri kun perämies puhutteli ja kumartui silittämään Jeriä, tämä vainusi kapteenin olevan läheisyydessä. Heilautettuaan anteeksipyytäen häntätöpykkäänsä Jeri kipaisi vastatuuleen ja löysi kapteenin makaamasta raskaassa unessa kannella peitteeseen kääriytyneenä, niin että pää vain oli näkyvissä.
Aivan ensiksi Jerin oli välttämättä iloisesti nuuskittava kapteenia ja heilutettava häntäänsä. Mutta kapteeni ei herännyt, ja hieno sumun tapainen sadesuihku sai Jerin kiertymään kokoon ja painautumaan kapteenin pään ja olan väliin. Silloin kapteeni heräsi ja sanoi: »Jeri!» matalalla, kuiskaavalla äänellä, ja Jeri vastasi koskettamalla viileällä, kostealla kuonollaan hänen poskeaan. Sitten kapteeni nukahti uudelleen. Mutta Jeri ei. Se nosti kuonollaan peitteen reunaa ja ryömi yli olkapään kokonaan peitteen sisälle. Kapteeni havahtui jälleen ja auttoi puolivalveilla sitä vierelleen.
Jeri ei vieläkään ollut tyytyväinen, vaan kiemurteli siksi, kunnes pääsi kapteenin kainaloon, jossa painoi päänsä kapteenin olkaa vasten. Silloin se syvään tyytyväisyydestä huoaten vaipui uneen.
Useita kertoja laivamiehet, jotka laskivat ja kiristivät jalusnuoria tuulen vaihtelun mukaan, herättivät huudoillaan Van Hornin, ja joka kerta tämä muisti pennun ja puristi sitä käsivarrellaan hyväilevästi puoleensa. Ja joka kerta silloin Jeri liikahteli unissaan ja painautui entistä lujemmin häneen.
Vaikka Jeri olikin epätavallinen koiranpentu, oli sillä rajoituksensa, eikä se lainkaan aavistanut, minkä vaikutuksen sen samettisen ruumiin pehmeä, lämmin kosketus teki kovia kokeneeseen kapteeniin. Se sai kapteenin muistelemaan menneitä, kaukaisia vuosia, jolloin hänen oma pieni tyttärensä nukkui hänen käsivarrellaan. Ja niin selvästi hän muisti kaiken sen, että uni kaikkosi, ja mielikuvat, joiden sarjan pikku tyttö aloitti, kiduttivat polttavina hänen aivojaan. Ei kukaan toinen tietänyt, mitä hänen mielessään liikkui ja juuri näiden mielikuvien tähden hän oli tullut Salomonin saarille turhaan koettaen saada niitä pois mielestään.
Kun hänen käsivarrellaan lepäävä pehmeä koiranpentu oli herättänyt hänen muistonsa, näki hän ensin tytön ja äidin pienessä asunnossa Harlemissa. Se oli tosiaankin pieni, mutta se oli heidän kolmen onnellinen koti.
Hän muisti tytön pellavaisen tukan, joka vähitellen tummui äidin kultaisen tukan kaltaiseksi, yhtä runsaaksi ja kiharaiseksi. Hän muisti entisen ammattinsa, pelastusvaunun ja sen miehistön, joka oli työskennellyt hänen johdollaan. Sitten tuli mieleen se päivä, jolloin hänet herätettiin kolmen aikaan aamulla irrottamaan raitiovaunua erään apteekin murskautuneesta näyteikkunasta ja siirtämään sitä takaisin raiteilleen. He raatoivat koko päivän puolessa kymmenessä raitiotieonnettomuudessa ja palasivat vaunutalliin yhdeksän aikaan illalla parahiksi saadakseen uuden hälytyksen.
»Luojan lykky!» sanoi Clancey, joka asui hänen naapurinaan parin talon päässä. Van Horn oli vieläkin kuulevinaan hänen sanansa ja näkevinään hänen pyyhkivän hikeä likaisilta kasvoiltaan. »Luojan lykky, se on vain pikkutapaus, ja aivan meidän naapurissamme kymmenkunnan korttelin päässä. Niin pian kuin olemme siitä selviytyneet, voimme lähteä kotiin ja antaa esikaupungin poikain palauttaa vaunun talleille.»
»Meidän ei tarvitse tehdä muuta kuin nostaa hetkinen», oli hän itse vastannut.
»Mitähän siellä on tapahtunut?» kysyi Billy Jaffers, toinen vaunumies.
»Joitakuita ajettu yli – eikä heitä saada vaunun alta», ilmoitti hän, kun he hypähtivät pelastusvaunuun ja lähtivät liikkeelle.
Van Horn näki jälleen pitkän matkan kaikki yksityiskohdat unohtamatta edes erästä pikku viivytystä, mikä aiheutui paloruiskujen ja – tikkaiden kuljettamisesta radan poikki: sen aikana Clancey ja hän olivat kiusoitelleet Jaffersia, joka muka oli sopinut kohtauksista useiden tyttöjen kanssa, mutta ylimääräisen tehtävän vuoksi ei voinutkaan niihin mennä.
Perillä oli pitkä jono raitiovaunuja, ihmisjoukko, poliisiketju sitä pidättämässä, kaksi ambulanssia ja vahtivuorossa oleva nuori konstaapeli, joka tervehti häntä kalpeana ja järkytettynä: »Kauhea tapaus. Aivan mieltäkääntävä. Niitä on kaksi. Emme saa heitä pois. Olen koettanut. Luulen toisen vielä olleen hengissä.»
Mutta hän oli voimakas ja karaistunut, sellaiseen työhön tottunut mies. Vaikka hän oli väsynyt ankarasta työpäivästä ja ikävöi pieneen, viihtyisään kotiinsa, joka odotti häntä kymmenen talokorttelin päässä tehtävän päätyttyä, hän puhui iloisesti ja luottavaisesti sanoen kyllä saavansa onnettomat esiin kädenkäänteessä ja ryömi vaunun alle.
Hän näki jälleen itsensä katselemassa ympärilleen sähkölyhdyn joustinta puristaen. Hän näki kaksi kultaista, paksua hiuspalmikkoa, ennen kuin hänen peukalonsa herposi joustimesta ja hän jäi pimeyteen.
»Elääkö toinen vielä?» kysyi kauhistunut konstaapeli.
Ja kysymys toistettiin, sillä aikaa kun hän koetti ponnistaa tahdonvoimaansa kyetäkseen jälleen sytyttämään lampun.
Hän kuuli itsensä vastaavan: »Hetken perästä sanon.»
Sitten hän näki itsensä taas katselevan. Hän katsoi kauan.
»Molemmat ovat kuolleet», vastasi hän rauhallisesti. »Clancey, anna minulle kolmen numeron väkivipu ja ota itse samanlainen vaunun toiseen päähän.»
Hän makasi selällään tuijottaen yksinäiseen tähteen yläpuolellaan, joka tuikahteli himmeänä ohuen pilviverhon takaa. Tuon menneen hetken tuska oli hänen kurkussaan, silloinen karvas kuivuus hänen suussaan ja silmissään. Ja hän tiesi – kukaan muu ei sitä tietänyt – sen, minkä tähden hän oli Salomonin saarilla, tiikpuisen huvipurren Arangin kapteenina, rahtasi villejä, pani alttiiksi henkensä ja joi skotlantilaista whiskyä enemmän kuin on terveellistä.