Yksinäisyys oli synkkää yön pimeydessä. Toisin kuuroin hän kuvitteli maailman lopun olevan käsillä ja hän oli ainoa eloon jäänyt. Tuuli kääntyi tunti tunnilta. Kun kello hänen luullakseen oli yksitoista, oli se aivan uskomattoman raju. Se oli hirmuista, jättimäinen ilmiö, kirkuva hirviö, aalto, joka lakkaamatta kulki ja iski, iski ja kulki – koskaan päättymättä. Hän tunsi keventyvänsä ja muuttuvansa ilmavaksi, hän se olikin liikkeessä, hän ajautui uskomattomalla nopeudella läpi loppumattoman kiinteän kappaleen. Tuuli ei enää ollut liikkuvaa ilmaa. Se oli tullut aineelliseksi kuten vesi taikka elohopea. Hänestä tuntui, että siitä voi pitää kiinni ja repiä siitä kappaleita kuin teurastetusta härästä, tarttua siihen ja pysytellä kiinni kuin ihminen kallion kielekkeessä.
Myrsky ruhjoi häntä. Kasvoja ei voinut kääntää sitä vastaan eikä hengittää, sillä se tunkeutui suuhun ja sieramiin täyttäen keuhkot kuin puhallettavan rakon. Sellaisina hetkinä hänestä tuntui kuin koko ruumis olisi ollut täyteen sullottu kovaa maata. Painaen suutaan voimakkaasti puun runkoon, voi hän jonkun verran hengittää. Tuulen lakkaamaton paino näännytti hänet, ruumis ja aivot turtuivat. Hän ei enää jaksanut tarkata ympäristöään, ei ajatella, oli puoliksi tajuton. Yksi ainoa ajatus pysyi vireillä itsepintaisesti: vai tämä siis on hirmumyrsky! Se käsite hehkui hänen tajunnassaan kuin tulen liekki syttyen ja sammuen. Turtumuksen tilasta hän palasi siihen huomioon: tämä on siis hirmumyrsky, ja vaipui jälleen horroksiin.
Hirmumyrsky oli rajuimmillaan yhdentoista ajoista illalla kolmeen aamulla, ja kello yksitoista meni se puu, jossa Mapuhi istui naistensa kanssa. Mapuhi nousi laguunin pinnalle pitäen yhä tytärtään Ngakuraa sylissään. Vain etelämeren saariasukas voi pitää henkensä sellaisessa kuohuvassa helvetissä. Pandanuspuu, johon hän oli tarttunut, pyöri ympäri ja kellui edes takaisin ja vain tarttumalla siihen ja heittämällä irti oikeana hetkenä hän saattoi pitää itseään ja Ngakuraa kyllin kauan veden pinnalla ilmaa saadakseen. Mutta se ilma oli vain kuohua ja vesipisaroita.
Ulommalle hiekkasärkälle oli kymmenen penikulmaa suoraan poikki laguunin. Täällä oli sikin sokin puunrunkoja, tukkeja, laivanhylkyjä ja talojen jäännöksiä ja ne ruhjoivat kuoliaiksi yhdeksän kymmenestä niistä raukoista, jotka hengissä olivat osuneet pääsemään poikki laguunin. Puoleksi hukkuneina ja nääntyneinä he viskautuivat tähän luonnonvoimien mielettömään huhmareen ja jauhautuivat muodottomiksi lihakasoiksi. Mapuhilla oli kuitenkin onni mukanaan. Hän oli yksi kymmenestä, se sattuma oli kohtalon oikku. Hän ryömi ylös rannalle verta vuotavana lukuisista haavoista. Ngakuran vasen käsivarsi oli katkennut ja oikean käden sormet musertuneet ja kasvoista sekä leuasta nahka poissa aina luuhun saakka. Mapuhi tarttui erääseen vielä pystyssä olevaan puuhun, huohotti ja piteli tyttöä seisoen vedessä toisin kuuroin polveen saakka, toisinaan kainaloon.
Kolmen aikaan yöllä hirmumyrskyn takajalat taittuivat. Viideltä tuntui vain navakka tuuli. Ja kuuden aikaan oli jo rasvatyyni ja aurinko paistoi. Meri oli asettunut. Laguunin vielä rauhattomalla partaalla Mapuhi näki niiden ruhjoontuneet ruumiit, jotka eivät olleet päässeet maihin. Epäilemättä olivat Nauri ja Tefara niiden joukossa. Hän kulki pitkin rantaa etsien ja löysikin vaimonsa virumassa puoli ruumista vedessä. Hän istuutui maahan ja itki, lieventäen tuskaansa eläimellisillä äänillä alkuihmisen tapaan. Samassa vaimo liikahti ja valitti. Mapuhi tarkasti häntä huolellisemmin. Tefara oli elossa ja lisäksi vielä aivan vahingoittumaton. Hän vain nukkui. Vaimon kohtalo oli siis myös ollut yhden kymmenestä.
Edellisen yön kahdestatoista sadasta oli nyt jälellä vain kolme sataa elävää olentoa. Mormoonisaarnaaja ja eräs santarmi toimittivat laskun. Laguuni oli täynnä ruumiita. Ei yhtäkään taloa, ei ainoatakaan hökkeliä ollut pystyssä. Koko särkällä ei ollut kahta kiveä päällekkäin. Vain joka viideskymmenes kokospalmu oli pystyssä ja nekin pirstottuina eikä ainoatakaan pähkinää jälellä. Juotavaa vettä ei ollut missään. Matalat kolot, joihin tavallisesti kerääntyi sadevettä, olivat nyt täynnä suolaista. Laguunista saatiin pelastetuksi muutamia säkkejä happamia jauhoja. Eloon jääneet kuorivat kaatuneita kokospuita ja ottivat niiden sydämet syödäkseen. Siellä täällä ryömittiin maamajoihin, joita kaivettiin hiekkaan ja peitettiin metallilevyillä, joita saatiin rakennusten jätteistä. Lähetyssaarnaaja kyhäsi jonkunlaisen vesisiilin, mutta hän ei voinut sillä puhdistaa vettä kolmelle sadalle hengelle. Kun Raoul toisena päivänä otti kylvyn laguunissa, huomasi hän, että se jollakin tavoin vaimensi hänen janoaan. Hän ilmoitti heti kaikille uutisensa ja pian oli laguunissa kolme sataa ihmistä, miestä, naista ja lasta, kaulaan saakka vedessä, yrittäen juoda kaikella ihollaan. Ympärillä ui kuolleiden ruumiit ja jalka sattui sellaisiin, jotka olivat painuneet pohjaan. Kolmantena päivänä hautasi väki kuolleensa ja asettui odottamaan pelastuslaivaa.
Sillä aikaa Nauri, myrskyn erottamana perheestään, oli ajautunut omille seikkailuilleen. Hän oli tarttunut karkeaan lankkuun, joka repi ja raapi hänen ruumistaan ja täytti sen tikuilla, ja myrsky heitti hänet yli hietikon ja ajoi merelle. Siellä hän hirmuisissa vesivuoriaalloissa kadotti lankkunsa. Hän oli vanha vaimo, lähemmäksi kuuttakymmentä, mutta syntynyt Paumotus-saarella eikä milloinkaan eronnut meren näkyvistä. Hänen uidessaan pimeässä sätkien, tukahtumaisillaan ja taistellen saadakseen hengittää, iski mahtava kokospähkinä häntä hartiaan. Silmänräpäyksessä hän tajusi tehtävänsä ja tarttui pähkinään. Seuraavina hetkinä hän keräsi seitsemän lisää. Yhteen sidottuina ne muodostivat vyön, joka pelasti hänen henkensä, mutta uhkasi sulloa hänen ruumiinsa hyytelöksi. Hän oli lihava nainen ja helposti haavoittuva, mutta hänellä oli kokemusta myrskyilmassa ja rukoillen hai-jumalaansa varjelemaan itseään petokalalta hän odotti tuulen tyyntymistä. Mutta kolmen aikaan hän oli melkein tajuttomana. Eikä hän siitäkään mitään tiennyt, että kuudelta oli tullut ihan tyyni. Hän heräsi tajuihinsa, kun aallot heittivät hänet sannalle. Hän kaapi hiekkaa tarttuen kiinni, niin että veri sirisi, pysytellen kiinni käsin ja jaloin, jottei aallot vetäisi häntä takaisin, ja hän onnistuikin pääsemään kuivalle aaltojen ulottuvista.
Hän tiesi, missä oli. Tämä maa ei voinut olla mikään muu kuin pieni saari Takokota. Siellä ei ollut laguunia eikä ketään asukasta. Hikueru oli siitä viidentoista penikulman päässä.
Hän ei voinut nähdä Hikuerua, mutta tiesi, että se oli etelässä. Päivät kuluivat ja hän eli niillä kokospähkinöillä, jotka pelastusvyönä olivat kannattaneet häntä vedenpinnalla. Ne olivat sekä ravintona että juomana. Mutta hän ei saanut itseään kylliksi ravituksi eikä jano oikein sammunut. Pelastusmahdollisuudet olivat hyvin pulmallisia. Hän näki savun pelastuslaivasta taivaan rannalla, mutta mikä pelastuslaiva olisi aikonutkaan tulla yksinäiselle Takokotasaarelle?
Ensimmäisestä hetkestä alkaen olivat ruumiit häntä vaivanneet. Meri heitti niitä yhä tälle pienelle hietikolle, ja hän heitteli niitä niin kauan kuin jaksoi veteen, missä haikalat ne söivät. Mutta kun voimat uupuivat, reunustivat kuolleet ruumiit hänen pienen saarensa rantoja ja hän vetääntyi niistä kauhistuen pois niin kauas kuin suinkin, mutta pitkälle ei siinä päässyt.
Kymmenentenä päivänä hän söi viimeisen pähkinän ja hänen ruumiinsa kuivui kokoon janosta. Hän laahusti pitkin rantaa toivoen löytävänsä jonkun pähkinän. Olihan ihmeellistä, että niin paljon ruumiita ajautui rantaan eikä ainoatakaan pähkinää. Ja kuitenkin oli varmasti enemmän kokospähkinöitä uimassa kuin kuolleita. Hän heitti hakemisen sikseen ja heittäytyi rannalle uupuneena. Loppu oli tullut. Ei ollut muuta neuvoa kuin kuolla.
Herätessään kerran taas tietoisuuteen, huomasi hän tuijottavansa hiekankellertävään tukan tupsuun erään kuolleen päässä. Aallokko heitti ruumiin häntä kohti ja veti sen taas takaisin. Se pyöri ympäri ja hän näki, ettei sillä ollut ollenkaan kasvoja. Kuitenkin oli tuossa punakeltaisessa tukassa jotakin tuttua. Hän ei sitä sen kauempaa ajatellut – hänkin odotti kuolemaa ja välitti vähät, mikä mies tuo kauhean ruma ruumis aikoinaan oli ollut.
Lopulta hän kuitenkin nousi puoleksi istumaan ja tuijotti taas ruumiiseen. Mahdottoman suuri aalto oli heittänyt sen niin ylös, etteivät muut siihen enää ulottuneet. Niin, oikein, tuollaista punakeltaista tukkaa ei ollut kellään muilla kuin yhdellä ainoalla miehellä koko Paumotus-saarella. Se oli Levy, Saksan juutalainen, mies, joka oli ostanut helmen ja vienyt sen Hira-laivalleen. Yksi seikka oli siis varma: Hira oli joutunut haaksirikkoon, ja helmenpyytäjien ja varkaiden jumala oli nyt tuossa.
Hän ryömi kuolleen luo. Levyn paita oli repeytynyt ja Nauri näki nahkaisen rahavyön vyötärellä. Hän pidätti henkeään ja riipoi solkea. Se antoi myöten helpommin kuin hän oli odottanutkaan ja niin nopeasti kuin saattoi, laahasi hän vyötä perässään hietikolla. Tasku taskulta hän sen avasi ja huomasi kaikki tyhjiksi. Minnekähän Levy olisi voinut sen pistää? Viimeisestä taskusta hän sen sitten löysi, ensimmäisen ja ainoan helmen, jonka Levy oli ostanut retkellään. Hän ryömi poispäin paetakseen vyön hajua ja tutki helmeä. Se oli se sama, jonka Mapuhi oli löytänyt ja jonka Toriki oli häneltä ryöstänyt. Hän punnitsi sitä kädessään ja vieritti sitä hyväillen edes takaisin. Mutta mitään erikoista kauneutta hän ei siinä huomannut. Hän näki ainoastaan sen talon, jonka Mapuhi, Tefara ja hän olivat huolellisesti rakentaneet mielikuvituksessaan. Joka kerta helmeen katsahtaessaan hän näki talon ilmielävänä yksityiskohtineen, vieläpä kahdeksankulmaisen lyöpäkellon seinällä. Olihan siinä elämälle tarkoitus.
Hän repi siekaleen ahu'staan ja sitoi sillä helmen varmasti kaulaansa. Sitten hän kulki pitkin rantaa huohottaen ja valittaen, mutta päättäväisesti etsien kokospähkinöitä. Pian hän löysikin yhden, ja kun hän katsahti ympärilleen, toisenkin. Hän mursi toisen, joi sen mehun, joka oli hunajanmakeata, ja söi lihan viimeiseen palaseen. Hiukan myöhemmin hän löysi vahingoittuneen kanootin. Siitä oli hanka poissa, mutta hän oli nyt toivorikas ja ennenkuin päivä oli lopussa, oli hän keksinyt hangankin. Jokainen löytö oli hyvä enne. Helmi oli taikaesine. Myöhempään illalla hän näki vedessä uimassa puisen laatikon. Kun hän veti sen ylös vedestä, tuntui sen sisällä jotakin kolisevan, ja siinä oli kymmenen laatikkoa lohta. Hän avasi yhden hakkaamalla sitä kanoottiin. Siten hän käytti useita tunteja lohen esille saamiseen, hakaten ja puristellen ulos palasen kerrallaan.
Kahdeksan päivää hän odotti pelastajaa. Sillä välin hän laitteli kanoottia kuntoon käyttämällä löytämiänsä kokossyitä ja ahu'nsa jätteitä. Kanootti oli pahasti halkeillut eikä hän voinut saada sitä vettä pitäväksi, mutta hän teki äyskärin kokospähkinästä. Vaikeinta oli saada airo. Lohilaatikon tinakappaleilla hän leikkasi tukkansa poikki juurta myöten, punoi sen nyöriksi ja sitoi sillä kolme jalkaa pitkään risukeppiin lohilaatikosta saamansa levyn.
Kahdeksantenatoista vuorokautena keskiyöllä hän sysäsi kanoottinsa vesille alkaen paluumatkan Hikueruun. Hän oli vanha nainen. Kärsimykset olivat sulattaneet hänestä rasvat, niin ettei ollut paljon muuta jälellä kuin luuta ja nahkaa sekä lihasnippuja. Kanootti oli suuri, kolmen miehen soudettava. Mutta hän sai soutaa yksin kurjalla airolla. Sitäpaitsi vuoti kanootti hurjasti ja kolmanneksen ajastaan hän sai käyttää veden pois ajamiseen. Kirkkaalla päivälläkin hän turhaan tähysteli Hikuerua. Hänen takanaan oli Takokota hävinnyt taivaan rannalta. Aurinko paahtoi hänen verhotonta ruumistaan ja puristi siitä ulos senkin mehun, mikä vielä oli jälellä. Kaksi lohilaatikkoa oli vielä jälellä ja päivän kuluessa hän mursi niihin reiät ja imi sisustaa. Hänellä ei ollut aikaa nyppiä lihaa esiin. Meren virtaus kuletti häntä länteen päin huolimatta hänen soutamisestaan.
Aikaiseen ehtoopäivällä, kun hän seisoi suorana kanootissaan, näkyi Hikueru. Sen kokospalmujen rikkaus oli mennyt. Vain siellä täällä, pitkien välimatkojen päässä, hän näki risaiset puiden jätteet. Mutta hänen näkemänsä elvytti kuitenkin voimia. Hän olikin lähempänä kuin oli luullutkaan. Virta vei kanoottia yhä länteen päin. Hän tarrasi vastaan soutaen. Airon lehti irtaantui ja hän menetti paljon aikaa vähä väliin sitä korjatessaan. Lisäksi tuli vielä veden ammentaminen. Häneltä meni tunti kolmesta niihin hommiin. Ja yhä hän vaan ajautui länteen.
Auringon laskussa Hikueru oli hänestä kaakkoon päin kolmen penikulman päässä. Tuli täysikuu, ja kahdeksan aikaan saari näkyi idässä kahden penikulman päässä. Hän yritteli vielä tunnin aikaa, mutta maa oli yhtä kaukana kuin ennenkin. Hän oli sattunut joutumaan keskelle virtaa, kanootti oli liian suuri, airo hyvin hontelo ja liiaksi paljon kului aikaa ja voimia veden poistamiseen. Sitäpaitsi hän oli hyvin heikko ja yhä heikkenemässä. Huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan kanootti ajautui yhä länteen.
Hän rukoili hengessään hai-jumalaansa, laskeutui laidan ylitse ja alkoi uida. Vesi virkisti häntä ja pian oli kanootti jäänyt kauas. Tunnin kuluttua ranta oli tuntuvasti lähempänä. Silloin tapahtui se, mitä hän oli pelännyt. Aivan hänen edessänsä, ei kahtakymmentä jalkaa etäämpänä, leikkasi vettä suuri evä. Hän ui suoraan sitä kohti ja se väisti hiljalleen, kääntyen oikealle kaaressa hänen ympäritseen. Hän tuijotti yhä evään ja ui edelleen. Kun evä hävisi, hän heittihe suulleen vedessä ja vahti, kun evä läheni; silloin hän alkoi uida. Peto oli veltto – sen hän näki. Epäilemättä oli sillä ollut kylliksi ruokaa myrskyn jälkeen. Olisipa se vain ollut nälissään, ei se olisi luopunut hyökkäyksestään, sen hän tiesi. Se oli viidentoista jalan pituinen ja tiettävästi se olisi puraissut hänet kahtia yhdellä haukkauksella.
Mutta hänellä ei ollut aikaa siihen tuhlata. Virta vei yhä länteen päin, joko ui tai oli uimatta. Kului puoli tuntia ja peto kävi yhä rohkeammaksi. Huomaten, ettei Nauri ollut pelottava olento, se yhä läheni pienentäen piiriä ja mulkoillen häneen ahnailla silmillään ohi kiitäessään. Ennen pitkää, sen hän tiesi, hirviön rohkeus kyllä kasvaisi, niin että se tekisi hyökkäyksen. Hän päätti uskaltaa ensiksi. Olihan se toivoton yritys. Hän oli vanha nainen, yksin meressä, heikko paastoamisesta ja kärsimyksistä, ja nyt tuon meritiikerin edessä piti hänen uskaltaa hyökkäys estääksensä sitä hyökkäämästä. Hän ui edelleen odottaen hetkeään. Hai sivuutti hänet kahdeksan jalan etäisyydessä. Hän rynnisti sitä kohti kuin olisi tahtonut hyökätä. Se huiskasi vihoissaan pyrstöllään paetessaan, ja sen karhea pinta raapaisi vaimo paralta nahan olasta kyynärpäähän asti. Hirviö ui nopeasti laajenevassa kaaressa ja hävisi.
Kuopassansa hiekassa ja kattonaan metallikaton jätteitä, makasivat
Mapuhi ja Tefara kiistellen.
– Olisitkin tehnyt, niinkuin minä sanoin, väitti Tefara tuhannennen kerran, – kätkenyt helmen etkä kellekään kertonut, niin se olisi nyt tallella.
– Mutta Huru-Huru oli läsnä, kun minä avasin simpukan. Enkö minä nyt ole sinulle sitä toistanut kerta kerralta ja lakkaamatta?
– Kyllä nyt saamme olla talotta. Raoul sanoi minulle tänään päivällä, että ellemme olisi myyneet helmeä Torikille —
– Minäpä en myynyt. Toriki ryösti.
– Ellet olisi myynyt, hän olisi antanut viisi tuhatta Ranskan dollaria ja se on kymmenen tuhatta Chiliä.
– Raoul on puhunut äidilleen ja hän tuntee helmiä.
– Ja nyt on helmi mennyt, vahvisti Tefara.
– Sillä kuitattiin velkani Torikille ja se on kaksitoista sataa ansaittua, yhdentekevä.
– Toriki on kuollut, huudahti Tefara. – Hänen kuunaristaan ei ole kuultu mitään. Se meni samaa tietä kuin Aorai ja Hira. Tahtooko Toriki antaa sinulle nuo kolme sataa lisäksi tavarassa? Ei, koska Toriki on kuollut. Ja ellet sinä olisi löytänyt helmeä, olisitko sinä nyt velkaa Torikille kaksitoista sataa? Et, koska Toriki on kuollut etkä sinä voi maksaa kuolleelle.
– Mutta Levy ei maksanut Torikille, sanoi Mapuhi. – Hän antoi vain paperipalan, jonka piti merkitä rahaa Papeetessa, ja nyt on Levy kuollut eikä voi maksaa. Ja Toriki on kuollut ja hänen kanssaan paperi hävinnyt ja helmi on hukkunut Levyn mukana. Sinä olet oikeassa, Tefara, olen kadottanut helmen enkä saanut siitä mitään. No, nukutaan pois.
Hän nosti äkkiä kättään ja kuunteli. Ulkoa kuului ääntä, aivan kuin joku olisi raskaasti ja tuskallisesti hengittänyt. Ja käsi hapuili mattoa, joka oli ovena.
– Kuka siellä? huusi Mapuhi.
– Nauri, kuului vastaus. – Voitteko sanoa, missä on poikani, Mapuhi?
Tefara huudahti ja tarttui miehensä käsivarteen.
– Kummitus, sopersi hän, – kummitus!
Mapuhin kasvot olivat kuolonkeltaiset. Hän nojasi heikkona vaimoonsa.
– Hyvä vaimo, hän sanoi tärisevällä äänellä yrittäen muuttaa sitä. —
Tunnen hyvin poikanne. Hän asuu laguunin itäpuolella.
Ulkoa kuului huokaus. Mapuhin rohkeus kasvoi jälleen. Hän oli uskotellut kummitusta.
– Mutta mistä te tulette, vanha vaimo? huusi hän.
– Mereltä, kuului alakuloinen vastaus.
– Tiesinhän sen, tiesinhän sen! huusi Tefara heilutellen itseään.
– Mistä ajasta aikain on Tefara laittanut vuoteensa vieraan majaan? kuului Naurin ääni maton läpi.
Mapuhi katsoi peläten ja moittien vaimoonsa, sillä hänen äänensä oli nyt ilmaissut heidät.
– Ja milloinka lakkasi poikani Mapuhi tuntemasta vanhaa äitiään?
– Ei, ei, en minä ole – Mapuhi ei ole lakannut! hän huusi. Minä en ole Mapuhi. Hän on laguunin itäpuolella, sanoinhan minä.
Ngakura nousi istumaan vuoteelleen ja rupesi itkemään. Matto alkoi heilua.
– Mitä teette? kysyi Mapuhi.
– Tulen sisään, sanoi Naurin ääni.
Maton toinen pää nousi. Tefara yritti piiloutua peitteisiin, mutta Mapuhi piti kiinni hänestä. Hänen täytyi pitää kiinni jostakin. Yhdessä, nykien toisiaan, vapisevin jäsenin ja kalisevin hampain he tuijottivat nousevaan mattoon. He näkivät Naurin vettä valuvana ilman ahu'ta ryömivän sisään. He vierähtivät taaksepäin ja taistelivat Ngakuran peitteestä tahtoen verhota sillä päänsä.
– Antaisitte vanhalle äidillenne vettä juoda, sanoi henki valittavalla äänellä.
– Antakaa hänelle vettä juoda, komensi Tefara vapisevalla äänellä.
– Anna hänelle vettä juoda, yritti Mapuhi käskeä Ngakuraa vapisevalla äänellä.
Ja yhdessä he potkaisivat Ngakuran ulos peitteistä. Minuuttia myöhemmin kurkistaessaan näki Mapuhi hengen juovan. Kun se vielä ojensi vapisevan kätensä ja laski sen hänen kädelleen, tunsi Mapuhi sen painon ja uskoi, ettei se ollut henki. Silloin hän uskalsi lähetä ja veti Tefaran mukaansa ja seuraavassa tuokiossa he kaikki kuuntelivat Naurin kertomusta. Ja kun Nauri puhui Levystä ja pudotti helmen miniänsä käteen, silloin Tefarakin oli vakuutettu anoppinsa maallisesta olemuksesta.
– Huomenna, sanoi Tefara, – pitää sinun myydä helmi Raoulille viidestä tuhannesta frangista.
– Entä talo, huomautti Nauri.
– Hän rakentaa talon, vastasi Tefara. – Hän sanoo sen maksavan neljä tuhatta frangia. Hän siis antaa tuhannen frangia lisää tavarassa ja se on kaksi tuhatta Chiliä.
– Ja siitä tulee kuusi syltä pitkä? kysyi Nauri.
– Niin, vastasi Mapuhi, – kuusi syltä.
– Ja keskimmäiseen huoneeseen tulee kahdeksankulmainen lyöpäkello?
– Niin, ja pyöreä pöytäkin.
– No, antakaa minulle sitten jotakin syötävää, minulla on nälkä, sanoi Nauri tyytyväisenä. – Ja sitten minä tahdon nukkua, sillä minä olen väsynyt. Ja huomenna puhumme enemmän talosta ennenkuin myymme helmen. Parasta on ottaa nuo tuhat oikeassa rahassa. Rahat ovat aina paremmat olemassa kuin ostaa velaksi.