3
Eräänä aamuna ankaran pakkasen hyristys ajoi Bonnerin suuruspöydästä ja hän meni varastohuoneeseen. Jees oli jo siellä kasvot loistavina matkansa jälkeen. Hän tahtoi ostaa säkin jauhoja. Jonkun minuutin kuluttua oli Neil köyttämässä säkkiä kiinni hänen kelkkaansa. Kun hän kumartui, tuntui niskassa kankeutta ja pahoinvointia, kuin ruumiillisen sairauden oireita. Ja kun kuorma oli nuorissa ja hän aikoi suoristua, sai hän äkkiä vetotaudin kohtauksia ja kaatui lumeen. Ruumis jäykistyneenä ja vapisevana, pää taaksepäin vetääntyneenä, kädet ja jalat ojennettuina, selkä käyristyneenä kuin kaari ja suu vinossa näytti hän siltä kuin repeytyisi kappaleiksi jäsen jäseneltä. Äännähtämättä heittäytyi Jees Uck hänen viereensä lumeen, mutta Bonner tarttui vetokohtauksissaan hänen ranteisiinsa, ja niin kauan kuin kohtaus kesti, oli tyttö avuton. Jonkun sekunnin kuluttua oli kohtaus ohitse, mutta hän makasi voimattomana, melkein tiedottomana, otsa hiessä ja suu vaahdossa.
– Pian! mutisi hän kummallisen käheällä äänellä. – Pian! Sisään!
Hän yritti ryömiä nelinkontin, mutta tyttö kohotti hänet ylös, ja nojaten nuoreen olkaan pääsi hän nopeammin eteenpäin. Kun hän tuli sisään, alkoi kohtaus jälleen ja hän irtaantui ehdottomasti tytöstä vierien käärönä lattialle. Amos Pentley tuli uteliaana katselemaan.
– Voi, Amos! huusi Jees Uck suuressa tuskassa ja avuttomuudessa, – hän kuolee, te uskoo! Mutta Amos kohautti hartioitaan ja katseli.
Sitten Bonnerin ruumis norjeni, jännittyneet jänteet herpaantuivat ja kasvoille tuli huojennuksen ilme.
– Pian! sähisi Bonner hampaittensa välistä – huulet taistelivat jo uudistuvassa kohtauksessa, jota hän koetti vastustaa. – Pian, Jees Uck, lääkettä! Älä pelkää, vedä minut sinne!
Jees Uck tiesi missä lääkearkku oli, huoneen etäisimmässä nurkassa uunin toisella puolella, ja hän tarttui säpivän miehen jalkoihin vetäen häntä sinne päin. Kun vetokohtaukset hellittivät, rupesi Bonner, tosin, hyvin heikkona, etsimään arkusta. Hän oli nähnyt koirien kuolevan samanlaisissa kohtauksissa ja hän tiesi mitä oli tehtävä. Hän otti pullon kloralihydraattia, mutta sormet olivat liian heikot avaamaan tulppaa. Jees Uck teki sen sillä aikaa kun uusi kohtaus puistatti Bonneria. Kun se oli ohitse, tarjottiin hänelle avonainen pullo, ja hän katsoi nuoren naisen suuriin, mustiin silmiin ja luki niistä mitä miehet ainian lukevat heitä vastaavan sukupuolen silmistä. Hän otti hyvän siemauksen lääkettä ja vaipui sitten maahan, kunnes kohtaus taas uusiintui ja vaimeni. Sitten hän nousi vaivalloisesti kyynärpäilleen.
– Kuule, Jees Uck! sanoi hän hyvin hitaasti aivan kuin olisi pelännyt kiirehtimistä, vaikka se oli välttämätöntä. – Tee niinkuin sanon. Jää tähän luokseni, mutta älä koske minuun. Minun täytyy olla hyvin hiljaa, etkä sinä saa mennä!
Hänen alaleukansa jäykkeni ja kasvot värähtelivät ja vääntyivät, mutta hän nieli voimakkaasti ja vastusti.
– Älä mene. Älä anna Amoksen mennä. Ymmärrä minua oikein! Amoksen täytyy pysyä juuri tässä.
Tyttö nyökkäsi merkiksi, että oli ymmärtänyt. Samassa Bonner jo oli kohtauksen vallassa. Sitä seurasi koko sarja uusia, joiden voima yhä heikkeni, harveten samalla. Jees Uck kumartui katsomaan häntä, mutta muisti kiellon eikä koskenut. Kerran Amos näytti levottomalta ja aikoi poistua keittiöön, mutta tytön säihkyvä katse esti sen ja Amos pysyi sitten aivan hiljaa, ellei ota lukuun hänen vaivalloista hengitystään ja pahaa yskimistään.
Bonner nukkui. Päivää merkitsevä valon kajastus hävisi. Amos sytytti lampun nuoren tytön silmien seuraamana. Ilta läheni. Pohjanpuoleisesta akkunasta näkyi taivaalla punertava hehku, joka liekehti ja liehui ja sitten haihtui pimeyteen. Pian Bonner heräsi. Ensin hän katsoi, oliko Amos paikoillaan, sitten hän hymyili Jees Uckille ja nousi istumaan. Jok'ikinen jänne oli kankea ja arka ja hymyily oli surkeaa. Hän paineli ja tunnusteli itseään aivankuin olisi tahtonut tutkia hävityksen laajuutta. Sitten saivat kasvot vakavan ja asiallisen ilmeen.
– Jees Uck, sanoi hän, – ota kynttilä. Mene keittiöön. Siellä on ruokaa pöydällä – korppuja, papuja ja sianlihaa – ja kahvia on pannussa liedellä. Tuo kaikki tänne pöydälle. Tuo sitten sarkka ja vettä ja pullo whiskyä, joka on kaapin ylähyllyllä. Älä unohda whiskyä!
Kun hän oli ottanut siemauksen whiskyä, alkoi hän huolellisesti tarkastaa lääkearkkua, josta hän vähä väliä nosti syrjään muutamia pulloja jotakin tarkoitusta varten. Sitten hän teki kokeita tarkastellen ruoka-aineita. Opintoaikanaan hän oli toisinaan kokeillut laboratoriossa, ja hänellä oli kylliksi tietoa asiasta voidakseen käsillä olevin keinoin päästä selville. Kahvissa ei ollut mitään eikä pavuissa. Korput hän tutki hyvin huolellisesti. Amos, joka ei ymmärtänyt mitään kemiasta, katseli jännittyneen uteliaana. Mutta Jees Uck, joka uskoi ehdottomasti valkoisen miehen viisauteen ja eritoten Neil Bonnerin, eikä ollut ainoastaan tietämätön, vaan tiesi ettei hän mitään tiennyt, tarkkasi enemmän hänen kasvojaan ja käsiään.
Kerta kerralta Neil teki johtopäätöksiä, kunnes lopulta viimeinen koe toi ratkaisun. Hän käytti ohutta lääkepulloa putkena ja piteli sitä valon ja itsensä välillä, tarkaten hitaasti eroavaa suolaa putken nesteessä. Hän ei sanonut yhtään mitään, mutta hän näki mitä oli otaksunutkin näkevänsä. Ja Jees Uck, jonka silmät olivat koko ajan olleet kiinnitetyt Bonnerin kasvoihin, näki myöskin jotakin – jotakin sellaista, että se pakotti nuoren tytön syöksymään naarastiikerin tavoin Amokseen käsiksi ja ihmeteltävällä voimalla ja notkeudella heittämään miehen taaksepäin polvilleen. Hänen veitsensä lensi tupestaan, nousi korkealle ja välähti lampun valossa. Amos mörähti, mutta Bonner esti iskun ennenkuin se ehti tapahtua.
– Olet kunnon tyttö, Jees Uck, mutta älä välitä hänestä. Antaa hänen mennä!
Tyttö totteli, laski miehen irti, vaikka jokainen kasvonpiirre ilmaisi päinvastaista mielitekoa. Amos putosi raskaasti maahan. Bonner potkaisi häntä mokkasiinijalkineellaan.
– Nouskaa ylös, Amos! käski Bonner. – Laittakaa tavaranne vielä tänä iltana ja lähtekää täältä!
– Ette suinkaan syytä minua…? läähätti Amos hurjistuneena.
– Minä sanon, että olette yrittänyt ottaa henkeni, sanoi Bonner kylmästi ja levollisesti. – Minä sanon vielä, että olette tappanut Birdsallin, vaikka yhtiö luulee hänen itse lopettaneen elämänsä. Minulle olette antanut strykniiniä. Jumala tietää, mitä Birdsall sai. En voi teitä hirttää. Olette kylliksi lähellä kuolemaanne. Mutta Twenty Milessä ei ole meille molemmille tilaa, niinpä te saatte mennä. Pyhään Ristiin on kaksisataa peninkulmaa. Te voitte ennättää sinne jos varotte liikaa rasitusta. Minä annan teille ruokaa, reen ja kolme koiraa. Te olette silloin yhtä varmassa tallessa kuin olisitte vankilassa, sillä maasta ette voi päästä. Minä suon teille kohtalonne. Olettehan jo melkein kuollut. No hyvä! Minä en lähetä ennen kevättä yhtiölle tietoa teidän teostanne. Siksi te ennätätte pelastukseenne, kuolemaan. No, menkää nyt!
– Te mennä sänkyyn! rukoili Jees Uck, kun Amos oli suunnannut kulkunsa Pyhää Ristiä kohti yön pimeydessä. – Te kipeä mies vielä, Neil!
– Ja sinä olet oiva tyttö, Jees Uck, vastasi Bonner. – Tässä on käteni sen asian varmuudeksi. Mutta sinun pitää palata kotiisi.
– Te ei minusta pidä, sanoi tyttö yksinkertaisesti.
Bonner hymyili, auttoi viitan hänen yllensä ja saattoi ovelle. – Vain hiukan liiaksikin, Jees Uck, sanoi hän hiljaa, – vain liian paljon!
Pohjolan yön musta vaippa kääriytyi yhä tiiviimpänä yli maan. Neil Bonner huomasi pian, ettei hän ollut osannut panna kylliksi arvoa kuolevan Amoksen murhanhimoisen naaman läheisyydelle. Twenty Mile kävi hyvin hiljaiseksi.
»Jumalan armahtavaisuuden tähden, Prentis, lähetä luokseni joku mies!» kirjoitti hän asiamiehelle Fort Hamiltoniin, kolmensadan peninkulman päähän virtaa ylöspäin. Kuuden viikon kuluttua tuli intiaanisanansaattaja takaisin tuoden vastauksen. – »Helvetti. Molemmat jalat paleltuneet. Tarvitsen hänet itse. Prentis.» Hyvin kuvaavaa.
Kurjuutta täydensi sekin seikka, että toyootit olivat lähteneet sisämaahan seuraten erästä villiä hirvilaumaa, ja Jees Uck oli mennyt mukana. Kun hän oli kaukana, tuntui etäisyys lähentävän heitä entistä enemmän. Ja Neil Bonner huomasi alituisesti palauttavansa tytön kuvan ajatuksiinsa. Joka päivä hän kuvitteli näkevänsä kaivatun leirissä taikka teillä kulkemassa. Ei ole hyvä yksinänsä olla. Usein hän meni ulos hiljaisesta asunnostaan paljain päin ja ravisti nyrkkiään päivän niukkaa sarastusta kohti, kun se kuulsi eteläisellä taivaan rannalla. Ja hiljaisina, kylminä öinä hän nousi vuoteestaan ja kömpi ulos pakkaseen halkaisemaan hiljaisuuden keuhkojensa täydellä voimalla, aivankuin hiljaisuus olisi ollut käsiteltävä, tunteva olento, jonka voi herättää. Taikka hän huusi nukkuville koirille siksi kuin ne rupesivat ulvomaan. Hän otti karvaisen elukan huoneisiinsa ja koetti kuvitella, että se oli Prentisin lähettämä apulainen. Hän näki paljon vaivaa opettaessaan sitä nukkumaan säädyllisesti huopapeitteissä öisin ja istumaan pöydässä aterialla niinkuin ihminen. Mutta susikoira hirmustui, pakeni pimeisiin nurkkiin, murisi suuttuneena ja puri Bonneria jalkaan. – Lopputulos oli: Bonner ajoi sen ulos potkuin ja iskuin.
Sitten hän joutui mielikuvituksensa valtoihin. Kaikki häntä ympäröivät voimat hän muutti eläviksi olennoiksi, jotka olivat tulleet elämään hänen kanssaan. Hän kohotti arvoonsa alkuperäisimmän pyhätön: rakensi alttarin auringolle ja poltti siinä kynttilöitä, talia ja sianihraa. Ja aitaamattomalle pihalle, korkeajalkaisen varastohuoneen viereen hän kyhäsi lumesta pirunkuvan, jolle hän irvisteli ja ilveili kun elohopea laski. Kaikki oli luonnollisesti leikkiä. Hän todisteli itselleen, että leikkiähän se oli, ja vakuutti sitä yhä uudelleen tullaksensa oikein varmaksi – ajattelematta, että hulluus on aina taipuvainen ilmaantumaan teeskentelyn ja leikin muodossa.