Read the book: «Pikku kettuja», page 3

Isä on noussut aikaiseen, syödä hotaissut aamiaisen ja työskentelee koko päivän ammatissaan tai virastossaan, johon hän kiinnittää mielensä, uhraa voimansa, kuluttaen siihen aivojansa ja hermojansa, ruumistaan ja sieluaan. Kotiin viimein palattuaan on hän niin rasittunut ja uuten uuvuksissa, ettei hän siedä pienimmän lapsensa itkua eikä suurimpain leikkiä ja melua. Pikku ipanat tuumivat suoruudessaan: "isä on nyt vihainen".

Äiti menee kestiin, jossa hän valvoo aamupuoleen yötä, yhteen ja kahteen, hengittää turmeltunutta ilmaa, syö vaikeasti sulavia herkkuja ja on seuraavana päivänä niin hermostunut, että pieninkin korsi kotoisella polulla näyttää voittamattomalta esteeltä.

Isät, jotka päivä päivältä niin työhönsä orjautuvat, äidit, jotka ilta illalta niin kiintyvät seuraelämään – joksi sitä nimitetään – mitenkä he voivat kuvitellakkaan ennättävänsä kotiansa hoitaa, lapsiansa vaalia ja kasvattaa?

Isä tosin sanoo, ettei muu auta – hänen toimensa vaatii hänet kokonaan. Mutta mitä hyödyttää koota rahaa ja menettää se, jonka vuoksi sitä kokoo? Miks'ei tyydy vähempään ja käytä osaa ajasta nauttiakseen kotielämästä, ilahuttaakseen vaimoaan ja kehittääksensä lastensa henkisiä kykyjä. Minkä tähden viimeiseen pisaraan uhraudutaan maailmalle ja omaisilleen annetaan vain kismerimmät tähteet?

Moni puhe ja moni saarna, joka on maallisia iloja ja huvituksia vastustanut, on kärkensä katkaissut, koska se on ainettansa väärällä tavalla käsitellyt.

Niinpä on oikein sotaan noustu esimerkiksi tanssia vastustamaan ja syillä, jotka eivät tarkastusta siedä. Kovin yksinkertaista on tuomita tanssi synniksi sen vuoksi, että sitä harjoitetaan katoovaisessa maailmassa, josta sielut kohta ijankaikkisuuteen siirtyvät. Jos tanssi siitä syystä on syntiä, niin syntiä on sitte pallosilla-olo, lastensa kanssa leikkiminen, herkullinen päivällinen ja tuhannet muut, joita ei mieleenkään ole vilahtanut synniksi lukea.

Jos pappi sen sijaan todistaisi synniksi niiden voimain tuhlaamisen, joita tarvitsemme jokapäiväisiä velvollisuuksiamme täyttäessämme, väsyessämme ja ärtyessämme juuri silloin, kun paraiten tarvitsisimme reippautta, iloisuutta ja mielenmalttia – silloin tuskin yksikään hänen kuulijoistaan voisi sitä vastustaa. Jos hän lisäisi, että tanssijaiset, jotka alotetaan kello kymmenen iltasella ja lopetetaan kello neljä aamusella, kuluttavat voimia, heikontavat hermoja ja tekevät ihmisen kerrassaan kelvottomaksi kodin velvollisuuksia täyttämään – silloinkin ani harva hänen kuulijoistaan sen todenperäisyyttä kieltäisi. Ja jos hän osottaisi vääräksi että huviksensa hengitetään turmeltunutta ilmaa, sullotaan herkkuja vatsansa täyteen, niin ettei saa unta, voi pahoin ja on ärtyinen päiväkausia perästäkin päin – silloinkaan ei häntä moni voisi vastustaa ja hänen saarnoistansa olisi käytännöllistä hyötyä.

Oikea tapa tutkia huvin arvoa on tarkastaa sen vaikutusta hermoihin ja mielentilaan seuraavana päivänä. Oikea huvi on virkistystä – se elvyttää ja vahvistaa meitä. Vaihtelu on ruumiin ja sielun lepoa, ja reippaasti ja iloisesti me palaamme työhömme jälleen.

Kaikki kiihottimet kuluttavat voimia ja se, joka niiden valtaan antautuu, menettää lyhyessä ajassa sen voimainsa varaston, jonka luonnonjärjestys oli muuta pitemmäksi ajaksi määrännyt.

Mies kuluttaa elinvoimansa kaiken laillisen koron liiallisessa työssä, liiallisissa huolissa tai liiallisissa huvituksissa. Mutta hänellähän on toimensa hoidettavana. Hänen on päätettävä sekavia laskuja, kirjoitettava saarna tai muu kirjoitus ja virkistyksekseen hän polttaa sikaria, juo kupin väkevää kahvia tai lasin väkijuomia. Ja silloin hän menettelee samoin kuin se, joka rahainsa korot käytettyään tuhlaa pääomaansa. Hän on etukäteen käyttänyt elinvoimaansa ja saa sen kalliisti aikanansa maksaa.

Kiihotuskeinojen käyttämisestä seurannut velttous on hyvin usein kodin onnea kalvavan ärtyisyyden alkusyynä. Muutamat yhä vain juovat väkevää kahvia, vaikka myöntävätkin sen hermostuttavan. Toiset käyttävät tupakka- ja alkohoolimyrkkyjä, vaikka hyvin tietävät siten saamaansa muutamain tuntien vilkkautta seuraavan monituntisen haluttomuuden ja turtumuksen, jolloin he ovat kiusaksi itselleen ja rasitukseksi muille. On ihmisiä, jotka sanovat itseään kristityiksi ja kuitenkin elävät surkeassa orjuudessa. He ovat aina velkaa luonnolle, he kuluttavat lakkaamatta elinvoimaansa ja hävittävät perintöään, koska he eivät ole kyllin siveellisesti rohkeat irtautumaan alhaisista himoistaan.

Samaa saattaa sanoa suun nautinnoista, joiden tyydyttäminen liiaksi kysyy vatsan toimintakykyä, ja joita huonon ruuansulatuksen kaikki kiusat ja vaivat seuraavat. Onpa miltei mahdotonta toimia hyvän kristityn tavalla sen ihmisen, jonka ruuansulatus ei ole kunnossa. Mutta hyvä kristitty ei saisi ainakaan käyttää sellaisia nautintoaineita, joista ruuansulatus häiriytyy. Järkevä hillitseytyminen ja pidättäytyminen kaikista liiallisista nautinnoista ehkäisee, jopa lopettaakin sen pahan. Mutta moni ihminen kärsii, antaapa ystäväinsäkin kärsiä, ainoastaan sen vuoksi, ettei tahdo jättää syömättä sitä, jonka kuitenkin tietää itselleen vahingolliseksi.

Vaan ei ainoastaan maallisissa toimissa tai huvituksissa tai himojen tyydyttämisessä ihminen joudu kiusaukseen ennenaikaisesti kuluttaa elinvoimiaan. Se tapahtuu huomaamattomastikin, tavalla semmoisella, joka on sopusoinnussa hänen uskontonsa kanssa. Uskonnollinen intoileminen, raivoisa tunteiden kuohu vetää mielen ihan yhtä varmasti kuin muukin liiallisuus ärtyisyyden liejukkoon.

Siihen kiusaukseen joutuvat sellaiset luonteet, joiden uskonnolliset tunteet johtavat heidät sokeasti antautumaan uskonnollisuuden ulkonaisiin muotoihin ja tekoihin, kunnes he ovat lopen kuluneet ja ärtyisät eikä heillä ole enää voimia olla kotonansa hyvänä esimerkkinä kristillisten avujen harjoittamisessa.

Kunnianarvoisa pastori X. puhuu tänään kuin enkeli saarnastuolista. Hän kohotaikse innostuksen ja ihailun maailmoihin, jonne hänen kuulijansa vain aavistaen voivat häntä seurata. Hän puhuu heille voitosta, joka maailman voittaa, horjumattomasta uskosta, joka ei mitään pahaa pelkää, jalosta rakkaudesta, jota eivät mitkään ulkonaiset tapahtumat voi järkähyttää – ja kaikki katsovat häneen hartaina ja ihaillen ja toivovat olevansa hänen laisensa.

Mutta voi! tuota ylevien ajatusten innostusta, noita ihastuksen lyhyitä hetkiä velkoo luonto kaksin-, kolminkerroin – ja kuullessaan hänen innostuttavaa saarnaansa rouva X. raukka kyllä tietää surullisten päiväin olevan tulossa. Parin viikon ajan on hänen mielensä purjehtinut valtavan innostuksen myötätuulessa, riehkinyt sinä aikana ainakin pari kolme kertaa niin paljon kuin tavallisesti ja kiihottimeksi juonut väkevää kahvia. Hän on saarnannut, varoittanut ja neuvonut jok'ikinen ilta, hän on keskustellut uskonnollisista asioista ja tuntenut siitä kaikesta vain voimistuvansa, koska hän päivä päivältä on kiihtymistänsä kiihtynyt ja innostumistansa innostunut.

Ja sinä aikana on pastori X. kuihtuneine, kiihkon rusottamine poskineen ja omituisesti kiiltävine silmineen ihailevista kuulijoista tuntunut henkiseltä olennolta, joka tuossa paikassa on pyrähtämäisillään yläilmoihin. Mutta toisellaiselta, kerrassaan toisellaiselta on hän näyttänyt rouva X. raukasta, jonka puoliso hän on. Hänen naisellinen ja äidillinen vaistonsa on hänelle ilmaissut, että hänen miehensä on täysin kourin ammentanut elämänsä pääomaa, että sitä pakostakin seuraa toivottoman alakuloisuuden julmat hetket ja koittaa synkät päivät. Hän, joka puhui niin kauniisti vanhurskautetun sielun rauhasta, ei kuitenkaan jaksa sietää oman pienokaisensa itkua eikä vanhempain lasten jyryämistä. Hän, joka puhui niin liikuttavasti Jumalaan luottamisesta, hermostuu teurastajan laskusta ja luulottelee olevansa häviön partaalla, kun tulot eivät riitä menoihin. Ja hän, joka puhui niin ihaillen Jeesuksen vaikenemisesta häntä soimatessa, hän liiankin usein huuliltaan päästää ajattelemattomia sanoja.. Sanalla sanoen: pastori X. parka on viikkokausiksi vaipunut hirvittävään siveelliseen velttouteen eikä lainkaan kykene saarnaamaan Kristuksesta ainoalla tehokkaalla tavalla – omalla jokapäiväisellä esimerkillään.

Olkoonpa niinkin; vaan eikö meidän sitten pidä työskennellä Herran palveluksessa?

Tietysti pitää. Mutta tärkein työmme siinä suhteessa, se, jota meidän etupäässä on ahkeroitava, on jokapäiväisessä elämässämme osottautua oikeiksi kristityiksi. Parempi on vuosikausia tehdä työtä tasaisesti ja ahkerasti ja joka päivä vain sen verran, että yön lepo käytetyt voimamme korvaa, parempi välttää pettäviä kiihottimia, jotka ylenmäärin voimia kuluttavat, ja jokapäiväisessä elämässä toteuttaa uskonnon totuuksia – parempi menetellä siten kuin heittelehtiä innostuksesta alakuloisuuteen ja tunteiden kuohusta voimattomuuteen.

Tämä koskee sekä kuulijoita että saarnamiehiä. Hartaudenharjoitukset ovat arvosteltavat samoin kuin huvituksetkin – niiden vaikutuksesta elämään. Jos ylenmääräiset rukoukset, kiitosvirret ja saarnat väsyttävät, hermostuttavat ja ärsyttävät meitä, niin on se ihan yhtä paha kuin liialliset turhamaiset huvituksetkin.

Hyvä olisi, jos naapurukset kerran tai kahdesti päivässä kokoutuisivat vaatimattomiin, hiljaisiin perhehartaushetkiin, jotka yhdistäisivät kaikkien sydämmet ja kaikessa hiljaisuudessa säilyttäisivät öljyn vähentymättömänä uskon ja rakkauden lampussa. Kaikki, joka yhdistää kristinuskon elämään, joka tekee sen elämän oleelliseksi osaksi, ennustaa paremman päivän koittoa. Eikä mikään niin virkistä ruumiillistakaan terveyttä kuin jokapäiväinen hartaushetki. Se rauhoittaa ja tyynnyttää, se on huolten ja surujen tehokkain vastamyrkky. Me rohkenemme toivoa kaikkien kristittyjen sen heti oivaltavan ja silloin kokoutuvat naapurukset joka päivä yhdessä rukoilemaan ei ainoastaan itsensä, vaan toistensakin puolesta.

Siitä, mitä olemme sanoneet, vielä sananen.

Säästä jotakin varastostasi onnellistuttaaksesi sillä kotisi ja vartioi sitä varastoasi yhtä uskollisesti kuin Israelin papit temppelin näkyleipiä! Vaikka sinun yhteiskunnallinen asemasi olisi miten ylhäinen hyvänsä ja toiminta-alasi kuinkakin hyvä ja laaja, niin sinä sittenkin paljon menetät laiminlyödessäsi velvollisuutesi kotiasi kohtaan. Sinun täytyy säästää voimiasi kodin hyväksi niin paljon, että sinä et ainoastaan ole kärsivällinen ja suvaitsevainen, auttava ja anteeksi antava, vaan päivänsäteenä ilahutat ja valaiset kotisi joka kolkan.

Tässä kylliksi sairaloisen, ärtyisän mielen karttamiseksi.

Mutta paljo on kuitenkin ihmisiä, jotka omatta syyttään ovat siihen joutuneet seuraavista syistä:

Ensiksikin on tupakan, väkijuomain ja muiden kiihotuskeinojen käyttäminen monen monessa sukupolvessa vaikuttanut turmiollisesti sivistyneiden kansojen aivoihin ja hermostoon, niin etteivät ne enää ole entisenlaiset.

Sen lisäksi on olemassa eräs taudinlaji, synkkämielisyys, jonka monet ihmiset, usein nerokkaimmat ja kyvykkäimmät, ovat jo syntymästään perineet. Tasapainossa ei kestä niiden onnettomain hermosto, vaan kiihottaa se heitä alituiseen toiminnasta toiseen, jota seuraa syvä alakuloisuus – onneton perintö poloiselle, vaikka sitä usein seuraakin mitä suurimmat lahjat. Kohtaapa sellainen kova osa joskus vähemmänkin kyvykkäitä henkilöitä, jotka saavat tuskansa ja vaivansa kestää tuntematta erityisten lahjain korvausta. Monasti saavat ne ihmiset kärsiä alakuloisuutta ja toivottomuutta, hermostunutta ärtyisyyttä ja tuskaa, jotka synkistyttävät koko maailman ja väärässä valossa esittävät heidän ystävänsä, heidät itsensä, heidän olosuhteensa – sanalla sanoen kaikki, joiden kanssa he vain joutuvat tekemisiin.

Viisainta, mitä sellainen ihminen voi tehdä, on ymmärtää itsensä ja taipumuksensa, käsittää synkkämielisyys ja alakuloisuus taudiksi samallaiseksi kuin kuume ja hammastauti, älytä sen taudin varmimmaksi tunnusmerkiksi mielen synkät ja väärät kuvittelut, jotka aiheuttavat sairaan pitämään itseään surkuteltavana ja vastenmielisenä olentona, paraimpia ystäviään kylminä ja epäystävällisinä ja kaikki tapahtumat pelkkinä onnettomuuksina.

Sellaisen luonteen tuskat ja kärsimykset ovat jo miltei voitetut niin pian kuin hän todellakin on huomannut olevansa sairas ja sitä sairautena pitää ja on päättänyt olla synkkinä hetkinään puhumatta ja toimimatta niinkuin hänen kuvittelunsa ja luulottelunsa todellakin olisivat todenperäiset. Se, joka ei ole sitä oivaltanut eikä päätöstä tehnyt, syytää lakkaamatta ystävilleen ja perheelleen katkeruutta, loukkaa heitä myötäänsä väärillä syytöksillään ja myrkyttää kotinsa ja elämänsä kuvitteluillaan, jotka, vaikka tosin hänen mielestään oikeutettuja, kuitenkin oikeastaan ovat yhtä vääriä ja petollisia kuin kuumeisen houreet. Ymmärtäväinen ihminen, joka sairastaa synkkämielisyyttä ja on käsittänyt taudin laadun ja viitteet, pitää päättävästi suunsa kiinni, ettei sieltä vain luiskahtaisi synkkiä tuumia kuuluville.

Erittäin lahjakas ja hieno nainen, jota silloin tällöin synkkämielisyyden puuskat vaivasivat, sanoi minulle kerran:

– Hyvä herra, on aikoja, jolloin paha henki minua kiusaa, ja silloin minä vaikenen.

Ja niin hän äänetönnä kantoi taakkansa, vieläpä niin iloisen ja ystävällisen näköisenä kuin suinkin. Rasittamatta ystäviänsä alituisilla valituksillaan, tuntien itsensä ja jaksaen itsensä voittaa, kulki hän kuin päivänsäde kaikkialla tuttaviensa joukossa. Sellainen itsensä voittaminen olisi pyhimyksellekin kunniaksi.

Mennyttä kalua on sitä vastoin se, joka synkkyytensä raskasta kantamusta koettaa kiihotuskeinoilla lieventää, olkootpa ne lajia mitä hyvänsä. Tämän surullisen taudin uhreja ovat juoppojen ja opiuminnauttijain suuret joukot. Tunnettu englantilainen kirjailija tohtori Samuel Johnson, itsekkin synkkämielinen, on synkkämielisten huomattavimmaksi tunnusmerkiksi sanonut, että he voivat olla ehdottomia, vaan eivät kohtuullisia. Kiihotuskeinoihin turvautujat huomaavat miltei poikkeuksetta tämän todeksi. He eivät voi, eivät tahdo olla kohtuullisia. Käyttäköötpä he mitä kiihotinta hyvänsä, huomaavat he heti sen herättävän heissä vastustamattoman halun, sammumattoman janon saada yhä enemmän.

Lapsiansa kasvattaessaan pitäisi vanhempain varsin tarkasti oppia ymmärtämään ja ottaa varteen tällaisen luonteen oireet. Aikaiseen sen näet jo huomaa. Synkkämielisyyteen taipuvaa lasta on herkeämättä hoidettava mitä huolellisimmin sekä ruumiillisesti että henkisesti. Mitä tarkimmin on vältettävä kaikkea kiihottavaa ja kaikkea liiallisuutta sekä opinnoissa, huveissa että ruuassa. Älykäs kasvatus voi hyvin paljon vaimentaa onnettoman perinnön surullisia ilmauksia.

Vielä on sellaisiakin ihmisiä, jotka onnettomissa olosuhteissaan eivät voi välttää liiallista rasittumista, vaan täytyy heidän lakkaamatta uurtaa elinvoimiaan ja ovatkin siitä syystä aina uuvuksissa ja kuluneet. Ne raukat nääntyvät kantaessaan taakkaansa, joka on heille liian raskas, eikä laupeuden enkeli voi heidän kärsimättömyyttään ja tuittupäisyyttään nuhdellen katsella, vaan ainoastaan säälien ja surren. Sellaisia ovat äitiraukat, lukuisa lapsiparvi ympärillä, joista nuorin ja pienin tuskin milloinkaan hänelle yön rauhaa suo, raskasta työtä tekevät miehet, jotka ainoastaan viimeiset voimansa pannen ja yötä päivää työtä tehden hädin tuskin voivat nälän ja puutteen pirttinsä ovelta karkoittaa. Sellaisia ovat sanalla sanoen kaikki ne, joiden hartioita painaa niin raskaan työn kuorma, etteivät voimat riitä sitä kantamaan.

Näiden kovaosaisten rasittamisesta syntyneelle ärtyisyydelle tiedämme vain kaksi parannuskeinoa: vaieta ihmisten saapuvilla ollessa ja puhua Jumalalle. Kun sydän on kukkurillaan, täytyy sen tyhjentyä tai muuten se murtuu; mutta avautukoon se silloin hänelle, ainoalle, joka on läsnä aina ja alati valmis auttamaan niitä, jotka häneen turvautuvat. Se on ainoa, pettämätön ja varma keino vastustaa tyytymättömyyttä ja nurisemista. Siten ja ainoastaan siten rauha voittaa levottomuuden ja huolen, ja rasittuneen luonnon tuskasta väräjävät kielet virittäytyvät taivaalliseksi sopusoinnuksi.

III

Tukehuttaminen.

Vielä yksi onnettoman perhe-elämän syy – semmoinen, joka on ennenmainittuja vieläkin vaarallisempi.

Synnintunnustuksessamme kirkossa me kurjat kuolevaiset tunnustamme jättäneemme tekemättä, mitä meidän olisi pitänyt, ja tehneemme, mikä olisi ollut jätettävä. Tähän tunnustukseen sisältyy ihmisen koko puutteellisuus.

Siihen, jota nyt aion käsitellä, sisältyy se, mitä olemme tekemättä jättäneet ja sanomatta salanneet.

Juontuu tässä mieleeni, mitenkä kouluaikanani mietiskelin erästä kohtaa vanhassa kemian oppikirjassa. Siinä puhuttiin lämmöstä, jota on kaikissa esineissä, vaikka se toisissa on piilossa, niin ettei sitä tunne eikä sitä näytä lämpömittarikaan. Kun se siitä erityisellä tavalla irtautetaan, nousee lämpömittari ja se käteenkin tuntuu. Muistan vieläkin, miten jo silloin ihmetellen ajattelin sitä ääretöntä määrää sokeita, kuuroja ja mykkiä siunauksia, joita luonto sillä tavalla piilottaa. Kummalliselta minusta tuntui, että köyhäin perheiden täytyi joka talvi vilusta väristä, jopa sairastuakkin pakkasen kynsissä, ja luonto sillä välin säästi lämpöä säiliöihinsä – lämpöä, joka ympäröi heitä kaikkialla, jota oli kaikessa, mitä ikinä he liikuttivat ja käyttivät!

Ihmisen sieluelämässä on sillä varma vastineensa. Ihmissydämmessä on suuri, voimakas, lämmittävä voima, jota sanotaan rakkaudeksi, voima, joka äänetönnä ja näkymätönnä siellä piilee todellista elämää elämättä ja kykenemättä lämmittämään, ennenkuin se sanoihin ja toimintaan sieltä irtautetaan.

Oletko milloinkaan koleana, kosteana päivänä, ihan lumimyrskyn edellä istunut työssäsi huoneessasi, jonka lämmön lämpömittari kohtalaiseksi osottaa? Ei sinua juuri palele, mutta värisyttää. Sormesi eivät kylmyydestä jäykisty, vaan sittenkin sinä lämpöä kaipaat. Katsot tyhjää uunia, lähestyt sitä vaistomaisesti ja mielelläsi siihen tulen sytyttäisit. Tahtoisit vaipan tai peiton kääriytyäksesi siihen. Tarkastat lämpömittaria ja huomaat harmiksesi, ettei ole lainkaan syytä valittaa, sillä se osottaa juuri sitä lämpöä, jonka kaikki hyvät kirjat ja hyvät lääkärit terveydelle paraimmaksi huoneen lämmöksi selittävät. Ja kuitenkin vilu selkääsi karmii ja tuli uunissa olisi sinusta yhtä suloista kuin enkelin hymyily.

Sellainen kylmyys, sellainen ikävä tunne on monen alituisena osana täällä maailmassa, vaikka heidän kaikesta päättäen luulisi tuntevan lämpöä ja olevan tyytyväiset. Elämä on heidän mielestänsä kylmää, kuivaa ja auhtoa; kaihoten he kaipaavat leimuavaa tulta, vaan eivät sitä milloinkaan näe.

Selitän nyt tarkemmin tarkoitukseni, kertoen kokemuksistani.

Olin yhdenkolmatta vanha, kun olin sulhaspoikana nuorimman ja rakkaimman sisareni Emilian häissä. Muistan vieläkin, miten hän seisoi alttarin vieressä – kalpeana, lempeänä, herttaisena, hymyillen kyynelsilmin kiharoiden ja keveiden harsohattaroiden välitse komeassa, unohtumattoman ihanassa morsiuspuvussaan.

Kaikkien mielestä oli hänen avioliittonsa mitä onnellisimpia, sillä sulhanen oli niin kaunis ja miehevä, ja hänen periaatteensa niin puhtaat kuin kulta ja vakavat ja varmat kuin timantti. Emmi oli aina ollut semmoinen pieni vallaton ja hemmoteltu pyryharakka, niin arka ja tunteellinen ja sentähden meistä hänen oivallinen, tarmokas, tyyni, pulska miehensä oli kuin varta vasten hänelle luotu.

– Sehän on ihan Jumalan sallima, huokailivat vanhat naiset, totuttuun tapaansa hieman nyyhkien ja pyyhiskellen silmiänsä vihittäessä.

Muistan niin hyvästi sen päivän puuhat ja touhut, valkeat sormikkaat, suudelmat, morsiustytöt, häämakeiset, äidin kyynelet – Jumala häntä siunatkoon! – ja pahanilkisen Kristoferin pilapuheet, joka ei kuolemakseenkaan älynnyt mitään surullista koko tapauksessa, päinvastoin toivoili itseäänkin samaan asemaan.

Ja pikku Emmi lähti häämatkalleen, josta melkein joka päivä meille kirjoitti. Kirjeet olivat niin hänen tapaisiansa – reippaita, leikillisiä lippusia, läpi läpeensä viatonta pilaa ja päättyivät kaikki hänen ylistykseensä, miten erinomainen hän oli, miten hyvä, miten hellä hänelle ja huolekas ja miten onnellinen hän itse oli ja samaan suuntaan ihan loppumattomiin.

Sitten seurasi kirjeitä hänen uudesta kodistaan. Heidän talonsa ei ollut vielä valmis ja sitä rakennettaessa he asuivat Juhon, hänen miehensä, äidin luona, joka oli "niin kelpo nainen", ja hänen sisartensa luona, jotka myöskin olivat "niin herttaisia naisia".

Mutta miten olikaan, muuttuivat vähitellen Emmin kirjeet. Ne lyhenivät, sanat tuntuivat etsityiltä, lapsellinen vilkkaus ja vallaton leikillisyys vaihtui tuskallisesti sommiteltuihin hänen asemansa ja ympäristönsä ylistelyihin, joilla hän nähtävästi koki vakuuttautua olevansa erittäin onnellinen.

Juho ei tietysti enää ollut niin paljoa hänen seurassaan, hänellä oli toimensa hoidettavana, jotka veivät koko päivän, ja iltaisin hän oli hyvin väsyksissä. Mutta kuitenkin oli hän aina niin hyvä, huolekas ja miten kiitollinen hänen, Emmin pitäisi olla! Ja hänen äitinsä oli todellakin oikein hyvä ja teki hänen hyväkseen kaikki, mitä suinkin voi vaatia – mutta tietystikkään hän ei ollut oman äidin veroinen. Maria ja Hanna olivat hyvin ystävälliset – "omalla tavallaan", kirjoitti Emmi, mutta oli sitten pyyhkäissyt pois ne sanat ja kirjoittanut sijaan: "todellakin, hyvin ystävälliset". He olivat paraat ihmiset maailmassa – paljoa paremmat häntä ja hän toivoi paljon heistä oppivansa.

– Pikku Emmi-rukka! virkoin itsekseni. Pelkäänpä todellakin noiden kerrassaan oivallisten ihmisten vähitellen palelluttavan hänet ja näännyttävän nälkään.

Ja kun minä muutenkin kesän aikana olin aikonut käväistä vuoristossa, päätin noudattaa Juhon hartaita pyyntöjä ja pistäytyä heille pariksi päiväksi omin silmin nähdäkseni, miten asian laita oikeastaan oli.

Juhon me hänen koulutoverinsa olimme oppineet tuntemaan hiljaiseksi nuorukaiseksi ja peräti hyväksi. Minä olin hänen ystävyytensä voittanut niin sanoakseni säännöllisesti valloittamalla varustuksen toisensa perästä ja päästyäni linnoitukseen huomasin todellakin sen aarteet voittamisen arvoisiksi.

Helposti löysin tuomari Evansin talon. Se oli kylän ainoa herrastalo – sattuva kuva Uuden Englannin taloista – neliskulmainen, tilava, vanhanaikuinen rakennus vuorenrinteellä suurten, tuuheiden jalavain ympäröimänä, joiden lehtevät oksat tuulessa huojuen taloa varjostivat. Ja lehtimajassa komea, valkeaksi maalattu talo, moitteettomasti hoidetun nurmikon ympäröimänä, jota kaunis, valkea aita suojeli, kaikki kaihtimet alhaalla, joka kohta täsmällisesti paikoillaan, oikea talojen fariseus. Kaikesta komeudesta ja erinomaisesta säntillisyydestä päättäen kuin juuri valmistettu näytteille pantavaksi. Mutta asumattomalta se näytti. Joka ovi ja joka ikkuna oli lujasti kiini, ei ainoatakaan elonmerkkiä, paitsi keittiön piipusta kohoavia vaaleansinerviä savuhattaroita.

Tarkastakaamme talon asukkaita!

Oletko milloinkaan talvisaikaan käynyt kylässä Uuden Englannin maalaisherrastaloissa? Jos olet, niin tiedät, ettei siellä vierashuoneissa tavallisesti asuta ja ani harvoin niitä lämmitetäänkään; auringonvalokaan ei niihin hevillä pääse, sillä kaihtimia tuskin vuosikausiin ikkunoista kohautetaan. Kun vieras on saapunut, viedään hänet semmoiseen kylmään, ikävään huoneeseen, joka lämmittää hurautetaan hiukkasta ennen maatapanoa ja jossa siis aina henki höyryää. Muistat varmaankin, miten vaikea sinun oli lämmitä muuten kaikin puolin oivallisella vuoteella, jonka häikäisevän valkeat hurstit ja pieluksenpäälliset olivat liukkaat kuin jää ja jääkylmätkin. Vihon viimeinkin lämpisit, mutta vuodettasi lämmittäessäsi menetit melkein kaiken ruumiinlämpösi.

Samoin on laita monen perheenkin, jonka luokse tulet. Ne ovat parhaita, mitä olla voi, niinkuin äskeisen vierashuoneen hurstit, mutta niin kylmiä, että saat panna kaiken voimasi liikkeelle sulattaaksesi ne puhelutuulelle. Ensi hetkinä heidän luonaan ollessasi melkein jo luulet heidän kuulleen itsestäsi jotain pahaa tai käsittäneesi väärin kutsumuksen tai tulleesi sopimattomana päivänä. Vieläkös mitä. Vähitellen kuitenkin huomaat, että sinut todellakin oli kutsuttu ja sinua odotettiinkin ja että he koettavat parastaan kohdellaksensa sinua niinkuin konsanaankin vierasta heidän mielestään on kohdeltava.

Jos olet lämminsydämminen, luonteeltasi iloinen ja menettelet varovasti, niin vähitellenpä sulatat ympärillesi pienosen pälven keskelle; karuluontoista kotia ja hyvästellessäsi tunnet jo viihtyväsi alussa niin jäykkäin ja kylmäin ystäväisi joukossa ja päätät sinne toistekkin pistäytyä. Hyviä ja kelpo ihmisiä ne lopultakin ovat; näyttävät pitävän sinusta ja sinäkin jo heihin perehdyit.

Kolmen kuukauden perästä tulet taas heitä tervehtimään. Mutta voi surkeutta! Taas on kaikki alotettava alusta. Sulattamasi pikku pälvi on jälettömiin hävinnyt. Ja ennenkuin se on uudelleen sulanut ja isäntäväkesi jäykkyys lientynyt, on jo lähdönaikasi käsissä.

Vietettyäni ensimäisen illan tuomari Evansin suuressa, tilavassa vierashuoneessa hänen vaimonsa ja tytärtensä seurassa olin paikalla selvillä, miksi Emmin kirjeet olivat muuttuneet. Olen varma, että asukasten niin sanoakseni henkinen ilma täyttää huoneet ja on huoneita niin jäykkiä, niin säännöllisiä, ettei vikkelinkään kissanpoikanen tai itsepäisinkään rakkikoira siellä omin lupinsa uskaltaisi liikahtaa. Jo ensi silmäyksellä huomaat, että ainoastaan mitä säännöllisin käytös, jäykkä ryhti ja tarkasti määritelty keskustelu on siellä sallittua.

Koko Evansin perhe oli todellakin erinomaisen säännöllinen ja mallikelpoinen sekä käytöksessään että puheissaan ja ihan erityisesti he harrastivat kaikellaisia parannuksia ja hyödyllisiä toimia. Kylässä ei ryhdytty mihinkään hyviin yrityksiin eikä perustettu mitään armeliaisuuslaitoksia, joita ei Evansin perhe olisi ollut johtamassa. Tuomari Evans oli kylän tuki ja turva ja hänen vaimoansa ylistettiin ominaisuuksista ja avuista, joista Salomokin naista kehuu.

Mutta kun minä sinä iltana näin heidän jokaisen suorana ja jäykkänä istuvan paikoillaan suuren, komean uunin ympärillä, – jonka vaskiset hiilipihdit välkkyivät ja jonka laidalla kummassakin päässä komeili hopeinen kynttelijalka ja kynttelisaksilautanen täsmällisesti niiden keskellä – ja kuuntelin rouva Evansin tyyntä, tarkoin punnittua puhetta kaikkine kuluneine korulauseineen ja huomasin tyttärien mallikelpoisimmalla tavalla ja sopivimmalla ajalla yhtyvän keskusteluun, osottautuen siten todellakin valistuneiksi, taitaviksi, sivistyneiksi ja älykkäiksi naisiksi – niin jopa alkoi ajatteluttaa, miksi niin kummallisen painostava jäykkyys hyyti koko olentoni.

Sellaisen keskustelun kuluessa unohtuu helposti omia ajatuksiansa seuraamaan. Koneellisesti siihen osallistuen tarkastelin tuomari Evansia, joka siinä istui niin tyynenä, juhlallisena ja kylmänä, ja aloin itsekseni ihmetellä, oliko hän kuuna kullan valkeana ollutkaan lapsi tai nuorukainen ja oliko rouva Evans ollut nuori tyttönen ja oliko tuomari häntä rakastanut ja minkähänlainen hän silloin oli.

Ajattelin vielä Emmin hiussuortuvaa, jonka olin nähnyt Juhon kirjoituspöydän laatikossa heidän kihloissa ollessaan. Ja samalla muistui mieleeni, miten joskus olin tavannut vakavan ja hiljaisen ystäväni morsiamensa kanssa kävelemässä kuutamossa ja nähnyt heidän rakkauden tunnustuksiansa ja totta tosiaan minä ihmettelin, tokko nuo edessäni istuvat säntilliset ja mallikelpoiset ihmiset milloinkaan ovat sellaisiin hairahtuneet. Yhtä hyvinhän olisin voinut kuvitella komeain hiilipihtien astelevan suutelemaan uuninvarjoa kuin ajatella noiden jäykkien, arvokasten henkilöiden sellaisiin hellyyksiin alentuvan. Mutta mitenkä he tutustuivat? Mitenkä ihmeellä he joutuivat naimisiin?

Tarkastin Juhoakin ja minusta hän vähitellen hyytyi ja kutistui ihan isänsä tapaiseksi. Mikäli nuori viisikolmatta-vuotias mies voi olla kahdenseitsemättä-vuotisen vanhuksen näköinen, sikäli oli Juhokin isäänsä – yhtä jäykkä ryhti, yhtä hiljainen ja arvokas. Sitten tarkastelin Emmiä. Hänkin oli muuttunut – tuo vallaton, pikku ilolintunen, joka kaikkine somine ominaisuuksineen oli meille niin rakas, tuo palanen elämän runollisuutta, täynnä pieniä poikkeuksia, joihin ei ole sääntöä, vaan jotka kuuluvat runollisuuden vapauksiin. Istuessaan natojensa välissä näytti hän minusta omituisen levottomalta ja vaistomaisen tuskallisesti hän tarkasteli itseään, ikäänkuin olisi koettanut muovautua aivan uuteen kaavaan. Hän säpsähti muutamista leikillisistä sanoistani, jotka olin rohennut lausua, ja arasti hän pälyi nurkkaan, jossa anoppi istui. Hän naurahti väkinäisesti tehdäkseen minulle mieliksi ja katsahti milloin talonväkeen, ikäänkuin anteeksi pyytäen minun puolestani, milloin minuun, säälien heitä.

Minä puolestani tunsin vastustus- ja ärsytyshaluni heräävän, niinkuin joskus käy ihmisille semmoisissa tilaisuuksissa. Minun teki oikein mieleni siepata Emmi syliini ja telmää hänen kanssaan niinkuin ennen kotona, tyrkätä Juhoa jäykkään selkään ja pyytää toista neideistä soittamaan valssia – panna kaikki huoneessa hujan hajan ja ihan tuon nurkassa jurottavan personoidun säntillisyyden nenän edessä. Mutta "henget" olivat minua voimakkaammat ja tekemättä se jäi.

Juohtui mieleeni, miten viattoman ja vallattoman vapaasti Emmi kihloissa ollessaan kohteli Juhoa – milloin hellästi, milloin veitikkamaisesti, vuoroin hyväillen, vuoroin vaatien. Nyt hän sanoi aina "Evans" ja koki kaikin tavoin esiytyä emännän arvon mukaisesti. Olivatkohan he häntä siihen koulunneet? Tuskin vain. Yhden ainoan illan kokemuksistani jo varmistuin, että jos minun vain viikkokaan pitäisi siinä perheessä asua, niin kyllä minustakin varisisi kaikki, mikä poikkeaa tunnustetusta sopivaisuuden kaavasta, niinkuin puiden lehdet ensimäisessä kovassa pakkasessa.

Minuakin tuntui jo kangistavan ja vastustukseni vaimeni vähitellen. Koettelin kertoa erästä juttua, mutta minun täytyi sitä melkoisesti lyhennellä, koska jo ilmassa tunsin, että se muutamin paikoin oli liian jokapäiväinen ja paikottain liian jyrkkäsanainenkin. Samoin kuin paleltumaisillaan oleva ihminen epätoivoissaan koettaa hengissä pysytellä tuntiessaan, etteivät aivot enää jaksa toimia, niin alkoivat minunkin ajatukseni mennä sekaisin ja minua ihmeesti halutti sanoa jotain hirveän pahaa ja sopimatonta, niin että he kaikki olisivat ylös kuhahtaneet. Vaikken tavallisesti käytäkkään raakoja sanoja, olisin minä silloin mielelläni sanonut jotain oikein törkeää herättääkseni nuo kangistuneet. Peläten todellakin tekeväni jotain mieletöntä, pyysin jo aikaiseen päästä huoneeseeni. Emmi hypähti ylös tyytyväisenä ja tarjoutui saattamaan minua.