Leveä puistotie oli autio ja hiljainen. Kahden puolen tietä paloivat kaasulamput, joiden kaksoisrivit ulottuivat aina riemuportille saakka. Pariisista, joka kuumoitti etäällä punertavassa hohteessa, kuului sentään kaamea humu. Oli kuin olisi kuulunut lakkaamaton, hiljainen rummun-pärinä, ja siihen vastasi toisinaan etäällä kulkevan junan vihellys, jonka päästi joku täyttä vauhtia … pääkaupunkia kohti … kiitävä veturi taikka yön pimeydessä … tätä vastaan tuleva ja merelle päin rientävä juna.
Illan raitis tuulenhenki, joka äkkiä lehahti ystävyksiä vastaan, vaikutti näihin niin voimakkaasti, että tohtori hieman hoiperteli ja hra Caravan tunsi sen huumauksen vain lisääntyvän, jota hän oli kärsinyt jo päivällisistä saakka. Hän kulki kuin unessa turtunein mielin, raukeana ja jonkunlaisen siveellisen tylstymisen tilassa, joka esti häntä tuntemasta mitään kipua ja melkein täytti hänen mielensä mielihyvän tunteella, jota luonnon lempeät lemut vielä lisäsivät.
Sillalle tultuansa kääntyivät he oikealle, jolloin joelta puhaltava raitis tuulahdus miellyttävästi hyväili heidän kasvojansa. Levollisena ja mahtavana virtaili se korkean poppelikujanteen takana. Tähdet kuvastuivat sen välkkyvään kalvoon … näyttivät ikäänkuin uiskentelevan virtaa alaspäin. Hieno, vaalea usvaharso, joka lepäsi joen toisella rannalla, toi heidän keuhkoihinsa kosteuden tunteen ja hra Caravan pysähtyi äkkiä paikoillensa säpsähtäen tuota omituista joen hajua, joka herätti hänessä vanhoja muistoja.
Äkkiä oli hän näkevinänsä äitinsä elämässä niitä aikoja, jolloin hän oli vielä lapsi ja konttasi koti-talon edustalla kaukana Picardiessä katsellen, kuinka äiti pesi vaatteita vähäisessä purossa, joka juoksi heidän puutarhansa läpi. Hän oli kuulevinansa tämän pyykkikartun kapseen maalaishiljaisuudessa ja äidin äänen, joka huusi: "Alfred, tuopas vähän lisää suopaa!" Nyt tunsi hän saman jokihajun, saman kosteasta maasta nousevan usvanhajun ja samat notkoista käyvät uhot, joiden omituinen tuoksu oli jäänyt haihtumattomasti hänen muistoonsa; nyt kun hänen äitinsä juuri oli kuollut, piti tämän muiston siis hänessä uudistuman!
Ankaran surun valtaamana pysähtyi hän jäykistyneenä eikä voinut liikahtaa paikoiltansa. Oli kuin salama olisi äkkiä valaissut häntä kohdanneen onnettomuuden koko laajuudessansa. Tuo joen haihtuva henkäys, joka oli kohdannut häntä, heitti hänet alas lieventymättömien murheiden pimeään kuiluun. Hän tunsi sydämensä silpoutuvan ajatellessaan ainaista eroa äidistänsä. Oli kuin olisi suru leikannut hänet keskeltä kahtia ja koko hänen muistossa uudistuva nuoruutensa jälleen kuolon kitaan hävinnyt. Kaikki entisyys oli lopussa, kaikki lapsuuden muistot olivat haudatut eikä löytynyt ketään, joka olisi voinut jutella hänen kanssansa menneistä ajoista, ihmisistä, jotka hän oli lapsuudessaan tuntenut, kotiseudusta, hänestä itsestänsä siinä ympäristössä ja kaikista niistä pikkuseikoista, jotka liittyivät hänen entiseen elämäänsä. Osa hänen olemustansa oli lakannut olemassa olemasta … ja pian kai teki kuolema lopun toisestakin puoliskosta.
Ja vainajien haamut alkoivat vaeltaa hänen sisäisten silmiensä ohitse. Hän näki "mammansa" nuorempana, kuluneissa puvuissa, joita tämä oli käyttänyt niin kauvan, että ne näyttivät ihan kuuluvan hänen persoonaansa. Hän oli näkevinänsä hänet tuhansissa eri kohtauksissa, jotka jo muuten olivat häipyneet hänen mielestänsä, sellainen ilme kasvoissa, joka hänellä ennen oli ollut, hänen liikkeensä ja tapansa, hän oli kuulevinansa hänen piintyneitä päähänpistojansa, hänen äänenpainonsa ja suuttumuksensa, hän erotti hämärissä hänen kasvojensa kurtut, hänen laihojen sormiensa liikkeet ja kaikki nuo vanhat tutut asennot, joissa hän ei enää koskaan voinut äitiänsä nähdä.
Tarttuen kiinni tohtoriin ratkesi hän jälleen nyyhkyttämään. Hänen jalkansa vapisivat, koko hänen lihava ruumiinsa hytkyi ja vaikeroiden änkytti hän:
"Voi minun äitiäni, voi minun poloista äitiäni, voi, poloista äiti parkaani!"
Hänen kumppalinsa, joka ei ollut vielä selvennyt hänkään ja uneksi saada päättää iltansa eräässä tutussa paikassa, missä hänen oli tapana salaa pistäytyä, kävi yhäti uudistuvien surun purkausten vuoksi jo kärsimättömäksi, jonka tähden hän istutti ystävänsä joen rannalle ja meni tiehensä muka "erästä sairasta katsomaan".
Caravan itki kauvan yksinänsä. Kun kyyneleet vihdoin ehtyivät ja koko hänen kärsimyksensä oli niin sanoaksemme juossut vetenä pois, tunsi hän itsensä jälleen keveämmäksi, tyynemmäksi ja äkkiä vallan rauhalliseksi.
Kuu oli tällä välin noussut ja valkasi taivaan rannan hiljaisella valollansa. Suuret poppelipuut seisoivat siinä suorina, hopeanhohde lehdissänsä, ja usva tuolla tasangolla väikkyi kuin hiljaa virtaileva lumiharso. Joen kalvossa ei enää tuikkinut tähtösiä, vaan välkkyi sen pinta nyt kuin raakunkuori ja joleana vieri se tasaista kulkuansa. Silloin tällöin karehtivat aamutuuloset sen kalvossa. Ilma oli lempeä ja tuuli tuntui tuoksuvan. Veltto raukeus näytti vallanneen uinaavan maan. Hra Caravan hengitti ahnaasti yön suloista lempeyttä, hengitti syvään ja olipa kuin olisi yliluonnollinen, raitis rauha ja lohdutus jälleen tuntunut koko hänen olennossansa.
Kuitenkin koetti hän taistella tätä valtavaa hyvinvoinnin tunnetta vastaan. Useita kertoja toisteli hän: voi äiti parkaa, voi poloista äiti parkaani! Mutta turhaan koetti hän enää pakottaa itseänsä itkemään, kuten hänen, rehellisen miehen, oikeudentunto oikeastaan olisi vaatinut. Se ei enää onnistunut. Eikä hän enää tuntenut edes tuskaa muistellessaan samoja asioita, jotka äsken olivat saattaneet hänet sellaisen liikutuksen valtaan.
Silloin päätti hän nousta ylös ja lähti verkkaisin askelin tallustelemaan kotiin päin, kietoen tyvenen luonnon rauhallisen välinpitämättömyyden vaipan yllensä. Lohdutettuna ja vastoin tahtoansa levollisena hän palasi takaisin.
Sillalle tultuansa huomasi hän viimeisen, juuri liikkeelle lähtevän raitiovaunun palavan lyhdyn ja sen takana Globe-kahvilan valaistut akkunat.
Hän tunsi halun saada kertoa tapahtumasta jollekin tuttavalle, herättää tässä osanottoa ja kiinnittää itseensä tämän huomion. Vääntäen kasvonsa murheellisiksi, avasi hän kahvilan oven ja lähestyi tiskiä, jonka takana isäntä aina istui. Hän toivoi, että hänen tulonsa tekisi vaikutuksen, että kaikki nousisivat ylös, rientäisivät häntä vastaan ojennetuin käsin ja kyselisivät: no, mitä on tapahtunut? Mutta kukaan ei hänen surullisesta hahmostansa välittänyt. Silloin nojasi hän kyynärpäänsä tiskiä vastaan, vei molemmat kätensä otsaansa ja huokasi:
"Voi Jumalani, voi Jumalani!"
Isäntä katsahti jo häneen.
"Ettekö voi hyvin, hra Caravan?" kysyi hän.
"Kiitos kysymästä, rakas ystäväni", sanoi tämä, "en minä voi pahoin, mutta äitini on juuri kuollut!"
"Ohhoh!" sanoi isäntä hajamielisesti ja kun eräs etäämpänä istuvista vieraista huusi: "pukki olutta!" vastasi hän tälle kovalla äänellä: "aivan oikein, pukkihan se oli!" Ja niin kiiruhti hän huutajan luo olutpukin kanssa jättäen hra Caravanin hämmästykseensä.
Tuonoiset dominon pelaajat istuivat vielä vajonneina peliinsä, jota he olivat jatkaneet päivällisistä asti. Caravan lähestyi nyt näitä aikeessa onkia heiltä hieman osanottoa surussansa. Mutta kun kukaan ei huomannut häntä, täytyi hänen itsensä alottaa:
"Tiedättekö, että minua on kohdannut suuri onnettomuus!" sanoi hän.
Kaikki kolme pelaajaa nostivat päänsä irroittamatta siltä katsettansa pelinappuloista.
"No, mitä on siis tapahtunut?"
"Äitini on juuri kuollut!"
"Elä hiidessä!" sanoi eräs koettaen näyttää sääliväiseltä. Toinen heistä ei keksinyt mitä sanoisi, vaan pudisti päätänsä ja vihelsi heikosti. Kolmas vaipui jälleen katselemaan pelilautaa ikäänkuin olisi hän ajatellut:
"Eikö muuta!"
Caravan odotti jotakin sydämellistä sanaa. Mutta tällaisesta vastaanotosta ei hän välittänyt, vaan meni tiehensä harmistuneena siitä penseydestä, millä toverit voivat kohdella ystävänsä tuskaa, joka tällä hetkellä kuitenkin oli niin lievää laatua, ettei hän sitä oikeastaan enää tuntenutkaan.
Hän oli samassa jälleen ulkona.
Yöröijyssänsä odotti rouva Caravan häntä kotiin tulevaksi, istuen matalalla tuolilla avatun akkunan ääressä, ja mietti vainajan jälkeistä perintö-osuutta.
"Riisu vain yltäsi", sanoi hän, "voimmehan jutella sängyssäkin."
Hra Caravan katsahti ylös.
"Mutta … tuolla ylhäällä … ei siis ole ketään."
"Anteeksi, Rosalie on siellä nytkin … mutta voithan kolmen aikana mennä hänen sijallensa, kunhan ensin nukut hiukan."
Hra Caravan piti alusvaatteet varalta yllänsä, solmi silkkiliinan päänsä ympäri ja kömpi sitten vaimonsa viereen … hurstien väliin.
Kotvan istuivat he siinä äänettöminä. Rouva mietti.
Tähänkin aikaan vuorokaudesta oli hänellä punaisella nauhalla koristettu myssy päässä, joka muuten istui vinossa toisella korvallisella, kuten hänen myssynsä tavallisesti aina olivat.
Äkkiä kääntyi hän ukkoonsa päin sanoen:
"Tiedätkö, onko äitisi tehnyt mitään testamenttia?"
Caravan epäröi hetken aikaa.
"Minä … minä … en sitä usko", sanoi hän, "ei, testamenttia hän ihan varmasti ei ole tehnyt."
Rouva katsahti ukkoansa silmiin ja sanoi hiljaisella harmistuneella äänellä:
"Mutta sehän on arvotonta. Kymmenen vuoden kuluessa olemme me nyhtäneet itsemme paljaiksi hänen tähtensä ja elättäneet häntä. Tahtoisinpa tietää, tokko sisaresi olisi tehnyt samoin meidän sijassamme? Enkä totisesti olisi minäkään viitsinyt sitä tehdä, jos olisin tiennyt, millä tavalla hän meitä palkitsee! Häpeä hänen muistollensa! Aiot kai sanoa, että onhan hän maksanut edestänsä. Olkoonpa vain! Mutta lasten hellyyttä ei rahalla makseta! Kiitollisuuden täytyy osoittautua siinä, että asianomainen tekee testamentin kuoltuansa. Niin oikeat ihmiset menettelevät. Mitä minulla nyt on vaivojeni ja ikävyyksieni palkkioksi? Kyllä tämä on siivoa!"
Caravan parka koetti useita kertoja keskeyttää häntä:
"No, mutta … kuulehan toki, rakas ystäväni, minä pyydän … minä rukoilen sinua!.."
Vihdoin tyyntyi rouva kuitenkin, otti tavallisen äänensä ja sanoi:
"Huomen-aamulla varhain pitää meidän ilmoittaa tästä sisarellesi."
Hra Caravan säpsähti.
"Tietysti, senhän olisin vallan unhottanut. Heti herättyäni sähkötän minä hänelle."
Mutta silloin keskeytti rva Caravan hänet äänellä, joka ilmaisi hänen ennakolta miettineen kaikki:
"Ei, lähetä se vasta klo 10-11 aikana, jotta ehdimme saada kaikki järjestykseen ennen hänen tuloansa. Charantonista tänne tarvitsee hän vähintäin kaksi tuntia. Sanomme esim., ettet sinä pökerryksissäsi muistanut ilmoittaa asiasta aikaisemmin. Siten saamme hiukan aikaa siistiytyä."
Caravan löi otsaansa sillä hätäytyneellä äänellä, millä hän aina puhui virastonsa päälliköstä, jonka edessä hän aina vapisi … ajatuksissansakin:
"Ja täytyyhän minun ilmoittaa siitä ministeriöönkin!"
"Mitä varten? Tällaisissa tapauksissa annetaan aina anteeksi, jos moiset asiat sattuvatkin unhottumaan. Usko sinä minua eläkä lähetä virastoon mitään ilmoitusta. Päällikkösi ei voi siitä muistutusta tehdä … ja silloinhan sinä olet tuottanut hänelle vähän harmia!"
"Aivan oikein," myönsi Caravan, "sillä ole varma siitä, että hän suuttuu pois jäämisestäni. Se oli mainio ajatus, siinä olet oikeassa. Kun minä myöhemmin ilmoitan hänelle, että äitini on kuollut, niin saa hän pitää suunsa kiinni."
Ihastuneena tähän pilantekoon hykersi ministeristön kirjuri käsiänsä ajatellessansa, millä naamalla hänen päällikkönsä kuulisi tuon ilmoituksen.
Rouva Caravan joutui yhä hajamielisemmäksi huolten johdosta, joita hänen näytti olevan vaikea ilmaista miehellensä. Vihdoin teki hän päätöksensä:
"Lahjoittihan äitisi sinulle kerran heilurikellonsa vai kuinka? Tarkoitan sitä, jossa tyttönen pelaa kuulapeliä."
Caravan koetti muistella ja sanoi sitten:
"Niin … niin kyllä … siitä on jo kauvan aikaa, kun hän sanoi, että … jo meille tullessaan sanoi hän: tuon kellon saat sinä, Alfred, jos minua oikein hoidat!"
Rouva Caravan tunsi itsensä rauhallisemmaksi ja hänen katsantonsa kirkastui.
"Mutta siinä tapauksessa on parasta, näetkö, että noudamme sen tänne hetipaikalla. Sillä jos sisaresi ehtii saapua, ei hän ehkä anna sitä meille."
"Niinkö todellakin luulet?" kysyi toinen empien.
Rouva näytti suuttuvan.
"Luulen mitä luulen! Mutta jos se kerran on täällä … asuntosuojissamme, niin … tehty on aina tehty. Silloin on kello meidän! Sama on oikeastaan laita sen lipastonkin (= piirongin), jonka päällä on marmorilaatta … muistathan? Sen hän taas lupasi minulle, ollessaan kerran hyvällä tuulella. Voimmehan noutaa senkin samalla, vai?"
Ukko ei näyttänyt olevan oikein taipuvainen tähän puuhaan.
"Tiedätkö, rakas ystäväni, että siten otamme suuren edesvastauksen niskoillemme?"
Rouva kääntyi häneen vimmastuneena.
"Vai niin! Todellakin! Aina olet sinä yhtäläinen, Alfred. Ennen antaisit sinä lastesi kuolla nälkään kuin liikuttaisit pikku sormeasi. Kun hän kerran on antanut lipaston minulle, niin meidänhän se silloin on, luulisin? Ja ellei sisaresi tyydy siihen, niin olkoonpa hyvä ja sanokoon siitä minulle! Minä vähät sinun sisarestasi! Kas niin, menkäämme nyt yläkertaan, niin tuomme sieltä alas, mitä äiti on meille määrännyt."
Väristen ja kukistettuna kömpi hra Caravan sängystänsä ja aikoi vetää housut jalkaansa, kun rouva ehkäisi sen.
"Mitä varten sinä pukeutuisit? Mene vain alusvaatteisillasi; ei sinun kylmä tule. Minä ainakin menen sellaisena kuin olen!"
Molemmat läksivät liikkeelle yöpukimissansa, hiipivät hiljaa ylös rappusia, avasivat varovasti oven ullakko-kamariin, missä ainoastansa nuo neljä palavaa kynttilää näyttivät vartioivan muorin kuolinunta, sillä Rosalie oli nukahtanut ja kuorsasi nojatuolissa, sääret hajallansa, kädet ristissä helmassa, pää kallellansa ja suu puoleksi ammollansa.
Hra Caravan otti kellon rautauunin reunalta. Se oli noita omituisen kömpelöitä koriste-esineitä, joita keisarikauden tyylillä on paljo omallatunnollansa. Nuori tyttönen kullatusta pronssista ja erilaisia kukkasia hiuksissansa piti kädessänsä kuulamaljaa, jonka kuula toimitti heilurin virkaa.
"Anna se minulle," sanoi rouva Caravan, "ja ota sinä tuo marmoorilaatta kantaaksesi."
Mies parka totteli huohottaen ja saikin ankarain ponnistusten jälkeen laatan toiselle hartiallensa.
Sitten lähti pariskunta laskeutumaan jälleen alakertaan. Caravanin täytyi kumartua ovessa taakkansa vuoksi ja sitten astui hän vapisevin askelin portaita alas; rouva kulki takaperin edellä valaisten tietä toisessa kädessänsä olevalla kynttilällä ja kantaen kuulakelloa toisessa.
Alas päästyänsä huokaisivat he helpoituksesta.
"Kas niin, nyt on pahin taakka jo alhaalla, menkäämme noutamaan loppuja," sanoi rouva.
Mutta lipaston laatikot olivat mummon vaatteita täynnä; nämä olivat siis ensiksi piilotettavat johonkin.
Rouva sai äkkiä hyvän päähänpiston:
"Meneppäs alas ja tuo se puukirstu, joka on siellä eteisessä. Se ei maksa kahtakaan frangia… Sen voimme asettaa tähän vaatekirstuksi."
Caravan teki kuten käskettiin. Sitten ryhdyttiin ahtaamaan vaatteita siihen.
Yksitellen nosteli hän laatikoista kaikki mummo paran koristeet, liinavaatteet, pitsi-kalvostimet, kaulukset, alusvaatteet j.n.e. ja laski ne samassa järjestyksessä kirstuun, jottei Caravanin sisar, rva Braux, seuraavana päivänä epäilisi mitään.
Kun tämä oli toimitettu, kantoi aviopari alas ensin laatikot ja sitten itse lipaston. Kauvan miettivät he, ennen kuin sopivat siitä, missä se parhaimmalta näyttäisi. Vihdoin tuli päätökseksi, että se oli asetettava makuukamariin, akkunain väliin, vuodetta vastapäätä. Ja kun lipasto oli siirretty määrättyyn paikkaansa alkoi rva Caravan latoa laatikkoihin omia liinavaatteitansa. "Kuulakello" sai sijansa salin uunin reunalla. Yhdessä tarkastivat he sitten, miltä se nyt siinä näytti. Molemmat olivat varsin tyytyväisiä tarkastuksensa tulokseen.
"Se näyttää erittäin sievältä!" sanoi rouva.
"Erittäin sievältä!" toisti herra.
Nyt menivät he jälleen levolle. Rouva sammutti kynttilän ja pian nukkuivat kaikki sekä ylä- että alakerran asukkaat.
Oli jo täysi päivä, kun hra Caravan havahtui ja avasi silmänsä. Alussa oli hän vallan pyörällä päästänsä, niin että hänen täytyi ponnistaa ajatuskykyänsä muutamien minuuttien aikana, ennenkuin muisti mitä oli tapahtunut. Samassa tunsi hän sysäyksen rinnan kohdalla, jolloin hän hypähti ylös sängystä ja tunsi olevansa melkein itkemäisillänsä.
Hän meni nopeasti yläkertaan, missä Rosalie yhä nukkui tuonoisessa asennossaan eikä nähtävästi ollut herännytkään koko yönä. Hän käski tytön mennä tavallisiin aamutoimiinsa ja sytytti uudet kynttilät yöpöydälle, kun entiset olivat ehtineet palaa loppuun. Sitten katseli hän äitiänsä, vaipuen syviin mietteisiin, jos näin tahdomme nimittää sitä helppohintaista uskonnollis-filosoofista rihkamaa, jolla älyltänsä keskinkertaiset ihmiset tavallisesti kuolemaa ajattelevat.
Mutta samassa kuuli hän vaimonsa kutsuvan häntä ja kiiruhti jälleen alakertaan. Rva Caravan oli tehnyt luettelon kaikesta, mitä hänen sinä aamupäivänä piti toimittaa ja ojensi sen miehellensä.
Kovin pelästyneenä luki tämä luettelon läpi.
1. On ilmoitettava kuolemantapaus viranomaisille Neuillyssä.
2. On toimeenpantava laillinen lääketieteellinen tarkastus.
3. On tilattava ruumiskirstu.
4. On käytävä pastorinkansliassa.
5. On käytävä hautaustoimistossa.
6. On tilattava hautajaiskortteja.
7. On käytävä notarion luona.
8. On vietävä sähkösanoma rva Brauxille.
Hra Caravan tempasi hattunsa ja syöksi ulos.
Tällävälin oli tieto tapahtumasta levinnyt naapurein keskuudessa, jotka alkoivat saapua katsomaan ruumista.
Tämän johdosta oli alakerrassa ollut tuima kohtaus parturin ja hänen vaimonsa välillä juuri kun eräältä herrasmieheltä oli parta ajettava.
Parturin vaimo, joka oli istunut sukankudelma kädessä, oli arvellut:
"Niin, niin, taas on siis eräs tämän elämän jättänyt! Saita hän ainakin oli, jottei toista sellaista löytyne; enkä minä hänestä totisesti ole koskaan pitänyt, mutta täytyneehän kaikissa tapauksissa mennä häntä katsomaan."
"Joutavia!" oli parturi siihen murissut saippuoidessansa erään leukaa. "Ainoastaan naiset keksivät tuollaisia velvollisuuksia. Ei siinä kyllä että katkeroitetaan toistensa elämää, kun ollaan elävien kirjoissa, vaan vielä pitää vainajiakin häiritä."
Hämillensä joutumatta oli lempeä vaimo vastannut miehensä murinaan:
"Minun täytyy mennä tuonne yläkertaan … minä en voi olla sitä tekemättä. Jo aamusta asti on minulla ollut se tunne. Ellen saa nähdä häntä, kiusaisi se minua koko elämäni ijän. Mutta niinpian kuin olen nähnyt, miltä hän näyttää, saan minä rauhani takaisin."
Parturi oli kohauttanut olkapäitänsä ja sanonut tuttavallisesti herrasmiehelle, jonka poskia hän juuri oli ajamassa:
"Myönnättehän tekin, että noilla lemmon naisilla on aina konstikkaita päähänpistoja! Minä en vain ottaisi askeltakaan mennäkseni ruumista katsomaan, en!"
Vaimo, joka oli kuullut nämäkin sanat, ei ollut keksinyt vastata muuta kuin:
"Niin se nyt kerran on!"
Samalla laski hän kudelman parturituvan tiskille ja meni ylös Caravanin luo.
Siellä tapasi hän pari muuta naapurinvaimoa juttelemassa rva Caravanin kanssa, joka kertoi heille yksityisseikkoja kuolemantapauksesta.
Yhdessä lähtivät naiset sitten ullakkokamariin katsomaan ruumista. Kaikki neljä astuivat sisään hiipivin askelin, ripsauttivat kukin vuorostansa suolavettä vainajan lakanoille, polvistuivat hänen edessänsä, tekivät ristin mutisten jotakin rukouksentapaista, nousivat jälleen seisoallensa ja katselivat silmät suurina ja suu puoli-avoimena vielä kotvan vainajaa, jota miniä nenäliinansa suojassa oli epätoivoisin nyyhkytyksin surevinansa.
Kun rva Caravan sattumalta kääntyi pois päin, näki hän Maria Lovisan ja Filip Augustin seisovan paitasillansa kamarin ovella ja uteliaasti katselevan tätä kohtausta. Samassa unhotti äiti teeskennellyn surunsa, syöksi käsi ojona heidän kimppuunsa ja tiuskasi uhkaavalla äänellä:
"Menettekö siitä tiehenne, senkin kakarat!"
Kun hän kymmenen minuuttia myöhemmin palasi jälleen ylös muutamien muiden naapurinvaimojen kanssa ja taas oli tehnyt kaikki tarpeelliset toimitukset s.o. ravistanut puksipuun oksaa vainajan ylitse, ollut rukoilevinansa ja itkevinänsä, näki hän taas lasten seisovan ullakkokamarin ovella. Silloin antoi hän – omantuntonsa rauhoittamiseksi – näille aika nuhteet; mutta seuraavalla kerralla ei hän enää heistä välittänyt. Uuden tulokasryhmän mukana seurasivat aina lapsetkin, polvistuivat muiden lailla ja tekivät ylipäänsä samoin kuin näkivät äitinsä tekevän.
Iltapäivällä alkoi katselijain luku jo vähetä. Vihdoin ei enää tullut ketään. Rva Caravan meni jälleen huoneisiinsa laittamaan kaikki valmiiksi hautajaisia varten. Vainaja jäi siis yksin. Ullakkokamarin akkuna oli auki. Helteinen ilma virtasi sisään tomupilvien mukana. Nuo neljä kynttilää paloivat häilyvin liekein liikkumattoman ruumiin vieressä. Lakanoilla, kasvoilla, suljetuilla silmäluomilla ja kapeilla käsillä juoksenteli kärpäset ikäänkuin olisivat ne tutkiskelleet, milloin heidän aikansa tuli.
Lapset olivat jälleen hälvenneet kaupungille omille retkillensä. Pian tapasivat he joukon kumppaneita, joista varsinkin tytöt näyttivät kehittyneemmiltä käsittämään elämän salaisuuksia, koskapa aikaisten tavalla kysyivät:
"Mummosi on siis kuollut?"
"On … eilen illalla."
"Millainen on hän ruumiina?"
Maria Lovisa selitti ja kertoi kynttilöistä ja puksipuun oksasta ja vainajan ulkonäöstä. Kuulijat kävivät yhä uteliaammiksi ja tahtoivat hekin mennä "ruumista katsomaan".
Tyttö valitsi ensimäiseen osastoon viisi tyttöä ja kaksi poikaa, jotka olivat suuremmat ja rohkeammat kuin toiset. Sitten käski hän kaikkien riisua kenkänsä pois porstuassa ja sukkasillansa hiipi tämä joukkokunta taloon ja siitä ylös rappusia … vallan hiljaa kuin hiiret. Vainajan huoneeseen tultuansa teki Maria Lovisa vallan samalla tavalla kuin oli nähnyt äitinsä tekevän. Juhlallisen näköisenä vei hän kaikki sängyn viereen, polvistui, teki ristinmerkin, oli höpöttävinänsä jotakin, nousi ylös, pirskoitti vettä ja oli äkkiä ratkeavinansa itkemään pitäen pientä nenäliinaansa silmien edessä; tällä välin olivat lapset kaikki lähestyneet pelokkaina ja seisoivat nyt uteliaina vainajan ympärillä huomattavasti huvitettuina tästä uudesta näytelmästä. Maria Lovisa toipui kuitenkin pian surustansa, saattoi nopeasti ensimäisen osaston ulos, palasi takaisin toisen ja vihdoin kolmannen joukkueen kanssa. Sillä kaikki korttelin palleroiset pienistä kerjäläispojista alkaen samosivat tänne moisen uutukaisen huvituksen houkuttamina. Ja joka kerta jäljitteli hän äitinsä menettelyä erinomaisen osavasti.
Vihdoin hän sentään kyllästyi tähänkin toimeen. Eräs toinen leikki houkuttelikin jo lapsia toisaalle ja vanha mummo jäi jälleen yksiksensä ja täydelliseen unhotukseen muulta maailmalta.
Kamarissa alkoi palaa hämärä ja lepattavat kynttilän liekit heittivät levottoman valonsa vainajan kuiville, kurttuisille kasvoille.
Noin klo 8 illalla meni hra Caravan vielä kerran ylös, sulki ullakkokamarin akkunan ja vaihtoi uudet kynttilät yöpöydälle. Nyt voi hän mennä sinne vallan rauhallisena, sillä nyt katseli hän jo ruumista aivan kuin olisi se aina ollut siellä. Hän tarkasti näkyikö ehkä jotakin merkkiä alkavasta mätänemisestä ja huomautti aterialle istuttaessa vaimollensa, ettei ollut hätääkään vielä.
"Mummo onkin kuin puusta," vastasi tämä, "hän pysyisi tuollaisena vaikka vuosikauden."
Liemen söivät he sitten äänettöminä. Lapset, jotka koko päivän olivat saaneet olla vapaudessaan, nuokkuivat tuoleillansa. Kukaan ei ollut puhetuulella.
Äkkiä alkoi lamppu himmetä. Rva Caravan kiersi ylös sen sydäntä sillä seurauksella, että liekki sähähti päästäen omituisen käheän kurkkuäänen ja – sammui. Rosalie oli unhottanut ostaa öljyä. Jos hän nyt lähetettiin kauppiaan luo öljyä noutamaan, myöhästyi päivällinen. Parasta oli sytyttää kynttilät, mutta näitäkään ei talossa ollut muita kuin ne neljä, jotka paloivat vainajan yöpöydällä.
Aina nopeana päätöksissänsä käski rva Caravan tyttärensä mennä ylös ja tuoda sieltä pari kynttilää. Muut odottivat häntä pilkkosen pimeässä.
Tyttösen askelet kuuluivat selvästi, kun hän nousi ylös rappusia. Sitten seurasi muutamien silmänräpäysten vaitiolo, jonka jälkeen hän kuulusti nopeasti juoksevan jälleen alas. Äkkiä tempasi hän auki salin oven ja vielä enemmän peljästyneenä kuin edellisen päivän tapahtumaa kertoessansa, sopersi hän hengästyneellä äänellä:
"Isä, isä, … mummo pukee juuri yllensä!"
Caravan hypähti ylös niin äkkiä, että tuoli lensi kumoon.
"Mitä sanot?" änkytti hän: "mitä sinä nyt höperöit?"
Liikutuksen tukahduttamalla äänellä selitti tyttö:
"Mum … mum … mummo pukee juuri yllensä ja tulee kohta alas!"
Caravan syöksi ylös rappusia kuin hurja … ja hänen jäljessänsä riensi rouva vallan säikähtyneenä.
Mutta ullakkokamarin ovelle tultua valtasi hra Caravanin sellainen pelko, ettei hän uskaltanut avata ovea, vaan jäi ulkopuolelle kuuntelemaan. Mikä näky voisikaan hänelle ilmestyä? Rva Caravan osoittautui rohkeammaksi: hän väänsi avainta ja astui sisään.
Huone oli entistänsä pimeämpi ja keskellä lattiaa liikkui pitkä, laiha haamu: mummo oli todellakin jalkeilla! Herätessään kuolemantapaisesta horrostilastansa oli hän jo ennen kuin ehti tulla täyteen tajuunsakaan, kääntynyt kyljellensä ja lynkämyksiltänsä puhaltanut sammuksiin kolme niistä kynttilöistä, jotka paloivat yöpöydällä. Kun hän sitten vähitellen tunsi voimiensa palaavan jälleen, kömpi hän ylös ja alkoi etsiä pitovaatteitansa. Aluksi joutui mummoparka vallan ymmälle huomatessansa, että lipasto oli hävinnyt. Mutta sitten oli hän alkanut tutkiskella sen sijalle ilmestynyttä suurta kirstua ja löysikin sen pohjalta vähitellen kaikki tavaransa. Niin alkoi hän pukeutua kaikessa rauhassa. Kaadettuansa pois veden yöpöydällä olevalta lautaselta, asetti hän puksipuun oksan paikoilleen kuvastimen taa ja järjesti kynttilät niinkuin ne tavallisesti seisoivat. Tämän tehtyänsä aikoi hän juuri lähteä alas, kun hra Caravan ja hänen vaimonsa astuivat sisään.
Caravan kiiruhti häntä vastaan, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli häntä kyyneleet silmissä. Rouva, joka seisoi miehensä takana, mutisi tekopyhän katsannolla:
"Mikä onni! Mikä onni!"
Osoittamatta vähintäkään liikutusta ja käsittämättä mistä tässä oli kysymys, seisoi mummo siinä jäykkänä kuin kuvapatsas tehden – katseeltansa jääkylmänä – yhden ainoan kysymyksen:
"Eikö päivällinen jo kohta ole valmis!"
Caravan joutui vallan ymmälle ja änkytti:
"On tietysti!.. Ja me odotimme juuri sinua, äiti!"
Näin sanoen tarjosi hän tavattoman kiireellisenä käsivartensa mummolle. Rva Caravan nuorempi otti kynttilän ja meni takaperin heidän edellänsä valaisten heille tietä aivan samalla tapaa kuin hän edellisenä iltana oli valaissut miehellensä, jonka piti kantaa alas lipaston marmorilaatta.
Alakertaan tultua oli hän sattua pahki pariin henkilöön jotka juuri aikoivat ylös. Nämä olivat rva Braux ja hänen miehensä Charentonista.
Edellinen näistä, joka oli kookas, lihava, pulleavatsainen, vesipöhöinen nainen, katseli heitä hämmästyneenä ja valmiina pakenemaan tiehensä. Sosialisti ja nuoranpunoja hra Braux, joka oli pienikasvuinen ja silmiin asti parrakas, apinan näköinen mies, murahti vallan kylmäverisesti:
"Kas! mummohan on vielä elossa!"
Niin pian kuin rva Caravan oli tuntenut heidät, koetti hän tehdä heille mitä epätoivoisimpia merkkejä; vihdoin sanoi hän kovaa:
"Ei, mutta mitä minä näenkään! Te täällä! Mikä hauska yllätys!"
"Me tulimme sähkösanoman johdosta … ja luulimme tietysti, että kaikki oli jo lopussa."
Hra Braux näpisti vaimoansa takaapäin saadaksensa hänet vaikenemaan; peittäen ilkeämielisen hymyn paksun partansa taa lisäsi hän sitten:
"Olittepa sangen rakastettavia, kun kutsuitte meidät tänne. Me läksimme tietysti hetipaikalla."
Tuo ilkeämielinen hymy oli viittaus siihen vihamielisyyteen, joka oli vallinnut molempien perheiden välillä.
Kun mummokin jo oli ehtinyt laskeutua viimeisetkin rappuset, meni hra Braux häntä vastaan, nujersi partaansa mummon kasvoja vasten ja huusi hänelle korvaan, sillä vanhus oli hieman huonokuuloinen:
"No, kuinkas mummo voi? Aina vain kappera vai mitä?"
Rva Braux oli niin ällistyksissään nähdessänsä vainajaksi ilmoitetun terveenä ja reippaana, ettei hän uskaltanut edes suudella häntä; suuren vatsansa kanssa täytti hän muuten koko rappukäytävän, etteivät toiset päässeet hänen ohitsensa.
Mummo ei vieläkään virkkanut mitään, vaan katseli kaikkia levottomasti ja epäillen. Hänen pienet, harmaat, kovat ja tutkivat silmänsä harhailivat toisesta toiseen ja näyttivät puhuvan kieltä, joka vaikutti että muut tunsivat itsensä melkoisesti vaivautuneiksi.
Hra Caravan koetti antaa pienen selityksen.
"Äiti ei ole voinut oikein hyvin … mutta nyt on hän taas terve – eikö totta, äiti?"
Käyden edelleen ruokasalia kohti vastasi vanhus sortuneella äänellänsä, joka kuulusti tulevan sangen kaukaa:
"Se oli pyörtymiskohtaus. Teidän puheenne minä kyllä kuulin."
Seurasi kiusallinen vaitiolo. Mentiin miehissä saliin ja käytiin pian päivälliselle, jonka Rosalie oli osannut valmistaa muutamien minuuttien kuluessa.