Read the book: «Homo sum: Romaani», page 12

Hän sääli sydämensä pohjasta tätä nuorta, ihanata, onnetonta olentoa ja tarttuessaan hänen rinnalle vaipuneesen leukaansa, kohottaessaan hänen vaaleita kasvojansa ja kostuttaessaan hänen otsaansa ja huuliansa vedellä, hän rukoili hiljaa hänen pelastumistaan.

Hänen kiviliuskoissaan olevat matalat syvennykset vetivät vain vähäisen virvoittavaa vettä, jotta hänen usein täytyi palata lähteelle.

Paavalin poissa ollessa koira pysyi emäntänsä luona ja milloin nuoli hänen käsiään, milloin taas läheni hienolla kuonollansa hänen suutansa ja katseli häntä surullisesti tutkien, ikäänkuin haluten tiedustella hänen vointiansa.

Kun Paavali ensi kerran toi vettä Galliattarelle, niin hän oli löytänyt koiran lähteeltä ja ajatteli silloin itsekseen: Järjetön eläin on oppaatta löytänyt veden, kun sitä vastoin sen hallitsijatar melkein nääntyy janosta. Kummatko ovat viisaammat, ihmisetkö vai eläimet?

Koira puolestansa koetti näyttää ansaitsevansa hänen hyvää ajatustaan, sillä vaikka se alussa oli käynyt häntä vastaan äreästi haukkuen, niin se nyt oli ystävällinen hänelle ja katsoi tavan takaa hänen kasvoihinsa, ikäänkuin tahtoen kysyä: "Saatatko toivoa hänen parantuvan?"

Paavali oli eläinten ystävä ja ymmärsi koiraa.

Kun Sironan huulet taas alkoivat liikkua ja punastua palaavasta verestä, niin Paavali silitteli Jamben sileätä, suippeata päätä ja sanoi kohottaen maljamoisen vedellä täytetyn lehden koiran omistajan huulille: "Katso nyt, pieni ystäväni, miltä se alkaa hänestä maistua. Vielä vähän, tuo myöskin, ja vielä tämä! Hänestä tuntuu, kuin tarjoisin hänelle makeata Falernon viiniä. Minä menen nyt uudestaan täyttämään kiviliuskani. Jää sinä hänen luoksensa. Minä palaan heti takaisin ja ennenkuin tulen, niin hän kai aukaisee silmänsä. Sinä olet hienomman näköinen, kuin minä siistitön harmaaparta, ja hänestä on iloisempaa herätessään nähdä sinut kuin minut".

Paavalin ennustus toteutui, sillä kun hän jälleen vesiastia kädessä läheni Sironaa, niin tämä istui pystyssä, hieroi avautuneita silmiänsä, kiiskoitteli jäseniänsä, syleili koiraa molemmin käsin ja purskahti sitten katkerasti itkemään.

Aleksandrialainen jäi, pitäen noutamaansa vesiastiaa kädessään, liikkumatta seisomaan syrjälle, jott'ei häiritsisi Sironaa, ja ajatteli: "Näillä kyyneleillä hän pesee suuren osan kärsimyksiään sielustansa".

Vasta silloin kun hän oli tyyntynyt ja alkoi pyyhkiä silmiään, Paavali astui hänen luoksensa, tarjosi hänelle vettä kivestä ja surkutteli häntä ystävällisesti.

Hän joi innokkaalla mielihyvällä, söi veteen kastetun viimeisen leipäpalasen, jonka oli löytänyt hameensa taskusta, ja kiitti häntä sillä lapsellisella ystävällisyydellä, joka oli hänelle omituinen. Sitten hän koki nousta ja salli silloin mielellään Paavalin häntä tukea.

Hän tunsi itsensä sangen väsyneeksi ja hänen päätänsä pakoitti, mutta hän jaksoi kuitenkin seisoa ja kävellä. Kun Paavali oli vakuutettu, ett'ei hänessä ollut kuumetta, niin hän sanoi: "Nyt täksi päiväksi sinä tarvitset vaan lämmintä keitosta ja yökylmältä suojatun lepopaikan. Kummastakin minä pidän huolta. Istuudu tähän. Kalliot luovat nyt jo pitempiä varjoja, ja ennenkuin aurinko laskee vuoren taakse, palaan takaisin. Poissa ollessani voit kuluttaa aikaasi nelijalkaisen ystäväsi seurassa".

Nopein askelin hän taas riensi lähteelle, sillä se asumaton erakkoluola, jonka hän oli aikonut ottaa haltuunsa vanhan asuntonsa sijaan, oli lähellä sitä. Vähän etsittyään hän sen löysikin ja suureksi ilokseen hän siellä huomasi hyvin säilyneen, kuivista lehdistä tehdyn vuoteen, jonka hän pikaisesti pöyhi ja laittoi kuntoon, lieden ja tulenkitkuttimen, vesiastian ynnä vielä kovia leipiä ja muutamia saviastioita muutamasta kellarin tapaisesta kolosta, jonka kivillä peitetyn, salaisen suun hänen silmänsä heti havaitsi. Yhdessä astiassa oli hyviä taatelia, toisessa hohtavan valkoisia jauhoja, kolmas oli puolellaan täynnä seesami-öljyä ja neljäs suolaa.

"Mikä onni", jupisi itsekseen erakko, kääntyen selin luolaan, "mikä onni, että ukko vainaja oli sellainen syömäri!"

Kun hän palasi Sironan luo, niin aurinko jo oli laskemassa.

Paavalin olennossa oli jotakin, joka saattoi jokaisen häntä kohtaan herännen epäluulon haihtumaan, ja Galliatar oli heti valmis seuraamaan häntä, mutta hän tunsi itsensä niin heikoksi, että hän tuskin saattoi pysyä pystyssä.

"Minusta tuntuu", hän virkkoi, "kuin olisin pieni lapsi, jonka uudestaan on oppiminen kävelemään".

"Anna siis minun olla lapsenpiikanasi. Minä tunsin kerran erään Spartalaisen lapsenhoitajan, jonka parta oli melkein yhtä karkea kuin minun. Nojaudu nyt tyynesti minuun, ja käy, ennenkuin menemme tuonne, minun kanssani muutamia kertoja edes takaisin tällä sileällä vuorenlakealla".

Sirona tarttui hänen käsivarteensa, ja hän talutti häntä vitkalleen edes takaisin.

Silloin Paavalin sieluun ilmaantui elävinä hänen nuoruutensa kuvia ja hänen täytyi ajatella sitä päivää, jona hänen sisarensa, äskettäin parantuneena kovasta kuumetaudista, ensi kerran sai tulla raittiisen ulko-ilmaan. Hänen käsivarteensa nojaten tämä oli astunut kotitalonsa pylvähistöön, ja kun hän nyt käveli edes takaisin väsyneen, hyljätyn Sirona raukan kanssa, sai hänen huolettomasti hoidettu ruumiinsa sen jalon ryhdin, joka tavataan ylhäisellä Kreikkalaisella, ja hän luuletteli käyvänsä isänsä kartanon mosaikki-kivillä eikä kallion epätasaisella pinnalla.

Paavali oli taas Menander, ja vaikk'ei edellisen silloisessa ulkomuodossa ollut paljoa, joka muistutti jälkimäisen kuoletetusta olennosta, niin kuitenkin tämä halveksittu erakko taluttaessaan tuota hyljättyä syntistä vaimoa tunsi samaa ylpeätä tunnetta siitä, että saattoi olla naiselle turvaksi, kuin maailmankaupungin etevin nuorukainen oli tuntenut saattaessaan monen kosijan haluamaa impeä hänen isänsä riemuitsevan orjajoukon ohitse.

Sironan täytyi huomauttaa Paavalia, että yö oli lähestymässä, ja hämmästyi, kun erakko tylyllä kiireellä irroitti kätensä hänen kädestään ja tuimuudella, jota hän ei vielä ollut Paavalissa huomannut, kehoitti häntä seuraamaan. Hän totteli, ja Paavali tuki tai kantoi häntä, kun heidän oli käytävä kallioiden yli, mutta hän puhui ainoastaan silloin, kun Sirona häneltä kysyi.

Kun olivat päässeet perille, niin Paavali osoitti hänelle vuoteen ja käski hänen pysyä valveilla, kunnes hän toimittaisi lämpimän ruokakeitoksen.

Myöhemmin hän toi äänetönnä Sironalle hänen yksinkertaisen illallisensa ja toivotti hänelle hyvää yötä, kun hän oli ottanut sen vastaan.

Sirona jakoi leivän ja suolatun jauhopuuron koiransa kanssa, laskeutui sitten vuoteellensa ja nukkui heti syvään uneen näkemättä unia, joll'aikaa Paavali kulutti yötänsä istuen lieden ääressä.

Hän koki rukouksella torjua unta silmistään, mutta usein väsymys hänet valtasi, ja sen ohessa hänen täytyi ajatella Galliatarta ja niitä moninaisia seikkoja, joita hän, jos hän vielä olisi ollut rikas Menander, olisi voinut hankkia hänelle ja hänen mukavuudekseen Aleksandriassa.

Hän ei päässyt ainoankaan rukouksen loppuun, sillä joko hänen silmänsä ummistuivat ennen amenta, tahi esiintyi maallisia kuvia hänen silmiinsä, pakoittaen häntä, jos hänen onnistuikin torjua ne luotaan, uudestaan alkamaan hartauttaan.

Tässä puoli-unessa ei hänen onnistunut hetkeksikään koota ajatuksiaan tahi miettiä tyynesti, ei silloinkaan, kun loi silmänsä tähtitaivasta kohden tahi katseli yön peittämään kosteikkoon, jossa ehkä moni, niinkuin hänkin, kaipasi yön lepoa.

Kukahan tasangon asukkaista lienee valvonut tuon valkean ääressä, jonka hän näki palavan tuolla alhaalla omituisen kirkkaana, kunnes hän itse väsymyksen voittamana vaipui uneen.

KOLMASTOISTA LUKU

Kosteikkokaupungista loistava valo, joka oli herättänyt Aleksandrialaisen huomion, tuli Pietarin talosta ja juuri Polykarpon huoneesta. Tämä huone oli erinäisenä vähäisenä lisärakennuksena, jonka senaattori oli rakennuttanut pojalleen suuren huoneen rajaan pohjoispuolelle sen avarata laakeata kattoa.

Nuorukainen oli äsken hankkimainsa orjien kanssa puolipäivän aikaan palannut kotiin, saanut tietää kaiken, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan, ja illallisen jälkeen äänettömänä vetäytynyt huoneesensa.

Siellä hän viipyi työnsä ääressä.

Vuode, pöytä, jonka päällä ja alla oli monta vahataulua, papyruskääröä, metallipuikkoa ja kirjoitusruokoa, ynnä vähäläntä penkki, jolle oli asetettu vesimalja ja ruukkuja; oli tämän huoneen kalustona, ja sen valkeaksi kalkituilla seinillä oli monta ihmisten ja eläinten kuvaa ynnä myöskin useita levyjä, joihin kohokuvia oli tehty, pitkissä riveissä toistensa vieressä.

Eräässä nurkassa oli kivisen vesialtaan vieressä suuri kosteudesta kiiltävä savimöhkäle.

Kolme patsaisin kiinnitettyä lamppua loi runsahan valonsa tähän työhuoneesen ja eräittäinkin erääsen korkealla kantakivellä seisovaan savikuvaan, jonka muodostamisessa Polykarpon sormet nyt innolla työskentelivät.

Phoebicio oli nimittänyt nuorta kuvanveistäjää keikariksi, eikä tehnyt sitä aivan syyttä, sillä hän pukihen mielellään hyvin ja oli tarkka koruttomien pukujensa muodon ja värin valinnassa; myöskin hän harvoin jätti viljavat hiuksensa kauniisti järjestämättä ja hyvänhajuisilla voiteilla voitelematta. Ja kuitenkin oli hänestä milt'ei yhdentekevää, miten hänen ulkomuotonsa muita miellytti, mutta hän ei tietänyt mitään jalompaa kuin ihmisvartalo on, ja mielen vaatimus, jota hän ei vastustanut, melkein pakoitti häntä niin hoitamaan ruumistansa, kuin hän halusi nähdä toisenkin hoidetuksi.

Tänä öisenä hetkenä hän oli puettu ainoastaan valkeasta punareunaisesta villakankaasta tehtyyn ihotakkiin. Hänen muulloin niin hyvin siivotut kiharansa näyttivät järjestyksettä ponnistelevan ylöspäin, mutta eipä hän niitä kurittanut eikä pakoittanut alaspäin, vaan näytti yllyttävän niiden vastahakoisuutta sen kautta, että hän työnsä aikana usein kiivaasti pyyhkäisi hiuksiansa.

Kirkkaan lampunvalon viettelemänä lensi eräs yölepakko sisään ikkunasta, jota ainoastaan ali-osalta peitti tumma esirippu, ja kierteli huoneen katossa, mutta Polykarpo ei sitä huomannut; hänen työhönsä oli koko hänen sielunsa ja mielensä kiinnitettynä.

Kun hän täten intohimoisen tulisesti oli antautunut tähän askareesen, johon joka hermo ja joka suoni näytti ottavan osaa tehokkaasti, eivät hänen korvansa olisi huomanneet hätähuutoa, eivätkä hänen silmänsä havainneet hänen vieressään leimahtavaa tulen liekkiä.

Hänen poskensa hehkuivat, hänen otsallensa levisi hieno, hikihelmien muodostama, verkko ja hänen silmänsä näyttivät kasvettuneen kiinni hänen edessään olevaan kuvaan, jonka piirteet muodostuivat yhä eheämmiksi.

Välistä hän poistui kuvasta, taivutti ruumiinsa yläosan taaksepäin ja kohotti molemmat kätensä ohimoidensa tasalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut rajoittaa sen tien, jota hänen silmäystensä tuli kulkea; sitten hän taas läheni kuvaa ja tarttui muodostettavaan savitönkkään, aivan kuin se olisi ollut hänen vihollisensa lihaa.

Hän valmisteli viljavia hiuksia edessään olevaan kuvaan, joka jo näytti naisen pään muotoiselta, ja viskeli silloin savikimpaleet, jotka hän otti takaraivosta, niin kiivaasti maata vasten, kuin olisi paiskannut vastustajansa jalkainsa juureen. Sitten hän sormiensa päillä ja muodostimella kosketteli suun, nenän, poskien ja silmien tienoita, ja silloin hänen silmihinsä loihen lempeämpi loiste, joka kiihtyi haaveellisen ihastuksen ilmaukseksi, kun ne kasvot, joita hän kuvasi, yhä enemmän alkoivat muodostua sen kuvan mukaan, joka tällä hetkellä karkoitti kaiken muun hänen mielikuvituksestaan.

Yhä eloisampi puna peitti hänen poskiansa, kun hän vihdoin oli muodostanut pyöreiden olkapäidenkin hienot piirteet, ja kun hän silloin astui taaksepäin, saadaksensa tuntea täydennetyn työnsä vaikutuksen, niin hän tunsi kylmän väreen tunkevan lävitsensä ja hänen melkein teki mieli nostaa kuva ilmaan ja koko voimallaan paiskata se maahan.

Mutta pian hän hillitsi rajun liikutuksensa, siveli vähän väliä hiuksiansa kädellään ja asettui sitten, surumielisesti hymyillen ristissä käsin työnsä eteen, vaipui yhä syvemmälle sen katselemiseen eikä huomannut, että hänen takanansa ovi aukaistiin, vaikka lamppujen liekit ilman vedon vaikutuksesta liehuivat sinne tänne ja vaikk'ei hänen työhuoneesen astuvan äitinsä tarkoitus suinkaan ollut huomaamatta ja äkkiarvaamatta häntä lähestyä.

Dorothea äiti oli virunut unettomana vuoteellaan, huolissaan lemmittynsä vuoksi, joka edellisenä päivänä oli saanut kärsiä niin monta katkeraa pettymystä.

Polykarpon huone oli aviopuolisoiden makuuhuoneen yläpuolella, ja kun ylhäältä kuuluvat askeleet ilmoittivat, ett'ei tämä vielä, vaikka aamu läheni, ollut mennyt levolle, niin hän oli noussut vuoteeltaan hiljaa ja herättämättä Pietaria, jonka hän luuli nukkuvan.

Hän seurasi äidillistä haluansa rohkaista Polykarpoa ystävällisillä sanoilla, kiipesi kaitaisia rappuja myöten, jotka veivät huoneen katolle, ja astui poikansa huoneesen.

Hämmästyneenä, neuvotonna, sanatonna äiti hetkeksi jäi seisomaan nuorukaisen taakse ja katseli äsken muodostetun taideteoksen kirkkaasti valaistuja ihania piirteitä, sillä kuva oli liiaksikin sen esikuvan näköinen, jonka Dorothea niin hyvin tunsi.

Vihdoin hän laski kätensä pojan olkapäälle ja mainitsi hänen nimensä.

Polykarpo astui askelen taaksepäin ja katseli hämmentyneenä ja ikäänkuin huumauksissa äitiänsä, mutta tämä keskeytti jyrkästi ne sammaltamalla lausutut sanat, joilla poika alkoi tervehtiä häntä, ja kysyi, viitaten kuvaan, vakavasti ja melkein ankarasti: "Mitä tämä tietää?"

"Niin, äiti, mitä tämä tietää?" toisti Polykarpo hiljaa ja surullisesti pudistaen päätänsä. "Elä kysy minulta nyt enää; ja vaikk'et antaisi minulle vähääkään rauhaa ja minä itse koettaisin selittää, kuinka minä tänä päivänä, juuri tänä päivänä, olen tuntenut itseni vaadituksi ja pakoitetuksi muodostamaan tämän naisen kuvaa, et kuitenkaan missään tapauksessa ymmärtäisi minua".

"Ja Jumala varjelkoon minua milloinkaan ymmärtämästä sitä", huudahti Dorothea. "Elä himoitse lähimmäisesi emäntää, niin on Herra Jumala tällä vuorella käskenyt. Ja sinä? Minä en saattaisi sinua ymmärtää, sinä arvelet. Kukapa muu sinua ymmärtäisi, joll'ei äitisi? Niin, sitä en tosin käsitä, kuinka Pietarin ja minun poikani saattaa niin mielestään haihduttaa vanhempainsa esimerkin ja neuvon! Mutta mitä sinä tällä kuvalla tarkoitat, ei luullakseni ole juuri perin vaikeata arvata! Koska kielletty hedelmä riippuu aivan korkealla sinusta, niin sinä käytät taitoasi väärin, kuvataksesi itsellesi aistisi mukaan jotakin sen näköistä. Suoraan ja mutkitta: Koska silmäsi ei nyt saata nähdä Gallialaisen puolison persoonaa, eikä se kuitenkaan enää tahdo tulla toimeen ilman ihanan naisen suloista katsantoa, niin teet itsellesi savikuvan hyväilläksesi ja jumaloitaksesi sitä, niinkuin ennen Juutalaiset kultaista vasikkaa ja vaskikäärmettä".

Polykarpo kesti kärsivällisesti, äänetönnä ja tuskallisesti liikutettuna äitinsä ankaria nuhteita. Täten ei Dorothea rouva vielä koskaan ollut puhutellut häntä, ja hänestä tuntui sanomattoman karvaalta kuulla sellaisia sanoja juuri samasta suusta, josta hän aina oli tottunut kuulemaan sydämellistä hellyyttä.

Äiti oli aina muuten ollut kernas löytämään seikkoja hänen heikkouttensa ja pienten erhetystensä puolustukseksi; olipa häntä usein vaivannut se into, jolla äiti sekä sukulaisille että vieraille tunnusti ja ilmaisi poikansa luonnonlahjoja ja työkykyä. Entä nyt! Hänellä oli syytä suuttua Polykarpoon, sillä Sirona oli toisen vaimo, joka ei koskaan edes ollut ottanut huomioonsa hänen taipumustaan, ja joka nyt niinkuin kaikki sanoivat, oli tullut rikolliseksi muukalaisen tautta.

Hullumaisena ja syntisenähän kaikkien täytyi pitää sitä, että hän tuhlasi parastaan, taidettaan, Sironaan; mutta kuinka vähän Dorothea, joka kuitenkin muuten koetti ymmärtää häntä, käsitti sitä vastustamatonta sisällistä pakkoa, joka oli vaatinut häntä tähän työhön!

Hän rakasti ja kunnioitti kaikesta sydämestään äitiään ja koska hän tunsi, että tämä hänen tekoansa väärin ja halvasti käsittämällä teki itsellensä vääryyttä, niin hän keskeytti äitinsä kiihkoisan puheen, rukoilevasti kohottaen käsiään hänen puoleensa.

"Ei, äiti, ei", hän huusi. "Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, niin ei ole asia! Tosin olen muodostanut tämän pään, mutta en säilyttääkseni sitä ja sillä harjoittaakseni syntistä leikkiä, vaan juuri vapautuakseni siitä kuvasta, joka on sieluni silmän edessä yöt päivät, kaupungissa ja erämaassa, ja jonka loiste häikäisee mieleni, kun ajattelen, hartauteni, kun yritän rukoilla. Kenenkäpä on sallittu katsahtaa ihmissieluhun? Mutta eikö Sironan varsi ja kasvot ole Korkeimman ihmeellisin luoma? Siitä päivästä alkaen kuin näin hänet ensi kerran, hänen astuessaan meidän huoneesemme, olen määrännyt tehtäväkseni tämän muodon mukailemisen, jotta jokaisen teokseni näkijän valtaisi sama lumous, jonka Galliattaren näkeminen on minuun vaikuttanut. Minun täytyi palata takaisin pääkaupunkiin ja siellä sai teos, jota tahdoin kuvata, yhä selvemmän muodon ja joka hetki huomasin jotakin korjattavaa ja parannettavaa pään asennon, silmien katseen ja suun piirteiden suhteen. Mutta minulta puuttui rohkeutta käydä työhön käsiksi, sillä yliluonnollisen uskaliaalta näytti minusta tuo yritys, harmaan saven ja kylmän marmorin avulla luoda valoisa mielikuvani sellaiseen todellisuuteen, että työni katseleminen, kun se kerran joutuisi valmiiksi, ulkonaisille aistimille tarjoisi saman nautinnon, kuin rinnassani oleva kuva tarjosi sisälliselle silmälleni. Sillä aikaa en kuitenkaan ollut toimetonna; minä voitin palkinnon leijonan-malleistani ja jos laumaansa siunaava Hyvä Paimen, jonka tein Comeen sarkofaagia varten, on niin onnistunut, että mestarit saattoivat ylistellä Lunastajan katsannossa ilmautuvaa sydämellistä, alttiiksi-antavaa lempeyttä, niin tiedän – ei, elä keskeytä minua, äiti, sillä mitä tunsin, oli puhdasta, enkä minä ole mikään Jumalan herjaaja – niin tiedän, että kykenin luomaan rakkautta kivehen, koska juuri itse olin niin täynnä rakkautta. Vihdoin ei ajatukseni suonut minulle vähääkään lepoa ja isäni kutsumattakin olisin tullut kotiin teidän luoksenne. Silloin näin hänet jälleen ja huomasin hänen ihanammaksikin sitä kuvaa, joka sielussani vallitsi. Sitä paitse kuulin hänen puhuvan, kuulin hänen naurunsa, kirkas-äänisen kuin kellon helinä, ja silloin, silloin – tiedäthän mitä eilen sain kuulla. Arvottoman miehen arvoton puoliso, vaimo Sirona, meni minulta hukkaan, ja minä koetin poistaa hänen kuvaansakin sielustani, hävittää, haihduttaa sitä, mutta turhaan. Ja vähitellen minut valtasi kummallinen kuvaamisen halu. Ripeästi asetin lamput kuntoon, otin saven käteeni ja loin siihen, katkerata nautintoa tuntien, juonne juonteelta sieluuni syvälle painuneen kuvan ja luulin, että sillä tavoin, ainoastaan sillä tavoin vapautuisin siitä. Tuossa on nyt se hedelmä, joka täällä sielussani on kypsynyt; mutta tässä, missä se niin kauvan on levännyt, tunnen nyt hirveän tyhjyyden, eikä minua kummastuttaisi, jos se kuori, joka niin kauvan hellästi on sisähänsä sulkenut tämän kuvan, nyt kuivuisi ja murenisi kappaleiksi. Tuossa kuvassa on elämäni paras osa".

"Kylläksi!" Dorothea keskeytti poikaansa, joka syvästi liikutettuna ja vavahtelevin huulin seisoi hänen edessään. "Jumala elköön salliko, että tuo valhemuoto turmelisi sinut ruumiin ja sielun puolesta. Niinkuin en kärsi mitään saastaista huoneessani, niin et sinäkään saa suvaita mitään sellaista sydämessäsi. Paha ei koskaan saata olla ihana, ja vaikka nuot kasvot silmäilevät meitä kuinkakin suloisesti, niin ne kuitenkin näyttävät minusta ilkeiltä, kun ajattelen, että ne jokaiselle tänne juosseelle kerjäläiselle ovat hymyilleet vieläkin lempeämmin. Jos Gallialainen saa vaimonsa tänne takaisin, niin minä karkoitan hänet huoneestani ja hänen kuvansa minä hävitän näillä käsilläni, ell'et heti paikalla itse lyö sitä kappaleiksi".

Kyynelin valuivat Dorothean silmät hänen tätä sanoessaan.

Äiti oli pojan puhuessa ylpeydellä ja liikutuksella huomannut, kuinka erinomainen ja jalo tämän luonto oli, ja hänet saattoi suunniltansa se ajatus, että hän saisi nähdä tämän niin harvinaisen ja suuren aarteen langenneen naisen tähden turmeltuvan ja ehkä hukkaan joutuvan, ja hänen tätä ajatellessaan hänen äidillinen hyvänsuopa sydämensä täyttyi vihasta.

Lujasti päättäen panna uhkauksensa toimeen hän astui kuvaa kohden, mutta Polykarpo asettui hänen tiellensä, kohotti rukoillen ja torjuen kätensä ja sanoi: "Ei vielä, ei tänään, äiti! Minä peitän kuvan enkä tahdo katsella sitä ennenkuin huomenna; mutta kerran, vain yhden ainoan kerran tahdon katsella sitä auringon valossa!"

"Jotta huomenna vanha hulluus heräisi sinussa uudelleen!" Dorothea huudahti. "Käy pois tieltäni, taikka ota itse vasara!"

"Sinä käsket sitä ja sinä olet minun äitini", Polykarpo vastasi.

Vitkalleen hän lähestyi lipasta, jossa hänen työkalunsa olivat, ja katkerat kyynelet vuotivat hänen poskilleen, kun hän tarttui raskaimpaan vasaraansa ja talttaansa.

* * * * *

Kun taivas monta päivää on hohtanut kesäisen sinisenä, ja pilviä sitten kokoontuu raju-ilmaksi, ja ensimmäinen äänetön, hirvittävä leimaus ynnä sen seuraaja tuo äänekäs, mutta vahingoittamaton jyrähdys on herättänyt kauhua ihmisissä, niin seuraa sitä pian toinen ja kolmas tulen-isku.

Viimeisen myrskyisän yön jälkeen, joka oli keskeyttänyt tuon hiljaisen, uutteran, yksitoikkoisen elämän, jota Pietarin lieden ympärillä elettiin, oli paljo semmoista tapahtunut, joka antoi senaattorille ja hänen vaimolleen uuden levottomuuden aihetta.

Muissa taloissa ei ollut mitään tavatonta, että orja karkasi; Pietarin luona ei tällaista ollut tapahtunut kahteenkymmeneen vuoteen; mutta edellisenä päivänä tuli ilmi, että paimentyttö Mirjam oli karannut.

Tämä oli suututtavaista; mutta todella huolissaan senaattori oli poikansa Polykarpon äänettömän synkkämielisyyden johdosta.

Se huoletti häntä, että tämä muuten niin eloisa nuorukainen vastustelematta ja melkein väliä pitämättä oli kuullut, että piispa Agapito kielsi häntä veistämästä leijoniansa.

Pojan synkkä katse ja veltto, milt'ei sortunut ryhti, ei lähtenyt Pietarin mielestä, kun hän vihdoin kävi levolle. Oli jo myöhä, mutta ei uni tahtonut tulla hänen, enemmän kuin Dorothea rouvankaan, silmiin. Kun äiti ajatteli pojan syntistä rakkautta ja haavaa, josta hänen nuori katkerasti pettynyt sydämensä vuoti verta, niin isä taas valitti, että Polykarpolta oli tyhjiin rauennut toivo saada harjoittaa taidettaan suurta tarkoitusta varten, ja muisteli silloin oman nuoruutensa vaikeimpia ja surullisimpia päiviä; sillä hänkin oli ollut opissa eräällä aleksandrialaisella kuvanveistäjällä, ihaillut pakanain taideteoksia ylevinä esikuvina ja koettanut niitä mukailla. Jo oli hänen mestarinsa antanut hänelle luvan kuvaella omaa keksimäänsä. Ehdolle pantujen aineiden joukosta hän oli, vertaus-kuvallisesti esitelläkseen pelastustaan toivovaa sielua, valinnut Ariadnen, joka ikävöiden odottaa Theseyn kotiintuloa. Kuinka tämä tehtävä oli täyttänyt hänen sielunsa, kuinka riemuisat olivat olleet ne hetket, jotka hän käytti tämän työn suorittamiseen!

Silloin tuli Aleksandriaan hänen ankara isänsä, näki työn, ennenkuin se vielä oli täydelleen valmis, mutta kiitosta ei hän siitä antanut, vaan päinvastoin pilkkasi sitä, soimasi sitä pakanalliseksi epäjumalan-kuvaksi ja käski Pietarin heti palata hänen kanssansa kotiin ja pysyä hänen luonansa, sillä hänen poikansa ja perillisensä tuli muka olla hurskas kristitty ja sen ohessa kunnon kivenhakkaaja, vaan ei mikään puolipakana ja epäjumalan-tekijä.

Pietari oli suuresti rakastanut taidettaan, mutta isän käskyä vastaan väittämistä ei ollut ajattelemistakaan; hän seurasi häntä kosteikkoon pitämään silmällä orjien työtä kivimurroksissa, mittaamaan sarkofaageihin ja patsaihin tarvittavat kiviharkot sekä johdattamaan niiden hakkaamista.

Hänen isänsä oli teräksinen mies, hän itse rautainen nuorukainen, ja kun hän näki olevansa pakoitettu mukautumaan edellisen tahtoon ja jättämään mestarinsa työhuoneen ja valmistamattoman mielityönsä, ruvetakseen käsityöläiseksi ja asialiikkeen harrastajaksi, niin hän vannoi, ett'ei hän milloinkaan ota savenkappaletta käteensä tahi käytä talttaa.

Ja hän piti sanansa isänsä kuoltuakin, mutta hänen kuvaamishalunsa ja hänen rakkautensa taiteita kohtaan vaikutti ja eli yhä vielä hänessä ja jäi häneltä perinnöksi hänen molemmille pojilleen.

Antonio oli erittäin hyvälahjainen taiteilija, ja joll'ei Polykarpon opettaja erehtynyt, tahi Pietari itse pettynyt isällisestä rakkaudestaan, niin hänen toinen poikansa oli kulkemassa taiteen korkeimmalle asteelle, johon vaan valitut koettavat ehtiä.

Pietari oli nähnyt hänen Hyvän Paimenensa ja hänen leijonainsa kaavat, ja hänen täytyi myöntää, että jälkimmäiset olivat verrattomat todellisuuden voiman ja ylevyyden puolesta.

Kuinka innokkaasti nuori taiteilija lienee toivonut saadaksensa veistää näitä kovaan kiveen ja nähdäksensä ne asetettuina sille kunniakkaalle, vaikka epäpyhälle, paikalle, joka niille oli suotu. Ja silloin piispa kielsi häntä tekemästä työtänsä, eikä poika parka tainnut olla juuri paremmalla mielellä, kuin Pietari itse, kun hän kolmekymmentä vuotta sitten sai käskyn jättää esikoistyönsä valmistamatta.

Oliko piispa todellakin oikeassa?

Nämät ja monet sellaiset kysymykset tunkivat unettoman isän mieleen, ja kun hän huomasi, että hänen puolisonsa jätti vuoteensa käydäkseen poikansa luona, jonka askelet hänkin kuuli päänsä päällä, niin hän seurasi Dorotheaa.

Hän huomasi työhuoneen oven olevan auki ja oli itse vaimonsa kiivaitten sanojen ja nuorukaisen puolustuksen näkymättömänä ja kuulumattomana kuulijana ja näki ihan vastapäätä itseään poikansa teoksen lamppujen valovirran ympäröimänä.

Hänen silmänsä kiintyi niinkuin lumottuna savikuvaan. Hän katseli katselemistaan eikä väsynyt katselemiseen, ja hänen sielunsa täyttyi samasta hartaudesta, ihmettelevästä kunnioituksen tunteesta, jota hän oli tuntenut, kun hän nuorukaisena Caesareum'issa ensi kertaa silmillänsä näki vanhan Athenan suurten mestarien teokset. Ja tämä pää oli hänen poikansa tekoa.

Syvästi liikutettuna hän seisoi siinä kädet yhteen puristettuina, pidättäen hengitystään ja nyyhkien nyyhkimistään, suu kuivana, estääkseen kyyneleitään.

Sen ohessa hän kuunteli erittäin tarkkaan, jott'ei ainoakaan

Polykarpon sana jäisi häneltä kuulematta.

"Siten, niin ainoastaan siten syntyvät taiteen mestariteokset", – niin hän virkkoi itsekseen, "ja jos Herra armollisesti olisi antanut minulle niin suuret lahjat kuin tälle, niin ei tosiaankaan isä eikä edes Jumalakaan olisi saattanut pakoittaa minua jättämään Ariadneani keskeneräiseksi. Hänen ruumiinsa asento ei ollut peräti huono, luullakseni, mutta pää, pää! … Niin hän, joka osaa muodostaa sellaisen kuvan, kuin tuo on, hänen silmäänsä ja käsiänsä ohjaavat totisesti taiteen pyhät hengettäret. Häntä, joka on tehnyt tämän pään, häntä on jälki-maailma kaukaisinakin aikoina ylistävä Athenan suurten mestarien rinnalla, ja hän … armias taivas, niin, hän se on minun oma poikani!"

Hänen sydämensä valtasi autuas riemu, jota hän ei ollut tuntenut nuoruutensa päivistä saakka, ja Dorothean into näytti hänestä puoleksi surkuteltavalta, puoleksi naurettavalta.

Vasta silloin, kun poika äitiänsä totellen tarttui vasaraan, hän astui esiin kuvan ja vaimonsa väliin ja sanoi ystävällisesti:

"Huomenna on vielä kyllin aikaa taideteoksen hävittämiseen. Unohda nyt esikuva, nuorukainen, käytettyäsi sitä sellaisella menestyksellä. Minä tiedän sinulle paremman mielitietyn, Taiteen, joka käsittää kaiken, mitä Korkein on ihanata luonut, taiteen täydellisenä ja kokonaisena, jota ei mikään Agapito saata halventaa".

Polykarpo syöksähti isänsä syliin; mutta vakava mies, joka tuskin saattoi hallita itseään, suuteli sydämellisesti nuorukaisen otsaa, silmiä ja molempia poskia.