Read the book: «Matka-kuvaelmia Englannista», page 17

Mutta lukemattomat hurskaatkaan ihmiset eivät ole huolissaan siitä, ett'eivät he ehkä pääsekään lävitse. Synnin tuska on kristillistenkin ihmisten kesken hyvin harvinaista. Ilma meidän aikanamme on täynnä materialismia ja naturalismia. Ne, joilla on sanan-valta elämän turulla, ovat aikaa sitten kirjoittaneet sanat "synti" ja "velka" satukirjaan. Se ei luonnollisesti ole niiden laita, jotka vielä ovat "jumalisia". Mutta minun mielestäni näyttää aivan lii'an laimea Jumalan kuva saanen vallan hurskaittenkin kesken. Jumalan vanhurskautta, pyhyyttä ja majesteettia otetaan lii'an vähän lukuun. On lii'an pian päästy nauttimaan rakkautta ja armoa, niin että niitä ei oikein käsitetä. Palsami ei paranna märkää sisältävää haavaa, koska lääkäri ei ole leikannut veitsellänsä tarpeeksi syvään.

Jos tarkastelemme suuria malliksi kelpaavia henkilöitä, joissa armon yltäkylläisyyden riemu on niin sanoakseni muodostunut ruumiilliseksi (tässä ajattelen minä Paavalin, Augustinuksen ja Luteruksen kaltaisia), niin huomaamme me heidän tulleen jumalallisen ilon päiväpaisteesen ainoastaan parannuksen pimeän helvetin kautta. Melkeinpä käsittämätöntä on, että pyhän Augustinuksen "Tunnustuksien" kaltainen kirja olisi voinut ilmestyä nykyisessä kristikunnassa; melkeimpä käsittämätöntä on, että jonkun nykyajan runoilijan kanteleesta voisi kajahdella senlaisia virsiä kuin nämät: "Sinun tykös, Herra, tulen Ja huudan syväss' vaivass" taikka "Ah kunne kulkenen, Kas tuskan tuntenen". Meissä kaikissa on se heikkous, että me mieluummin tuomme niitä puolia synnistä, jotka vaikuttavat sen, että se näyttää enemmin sairaudelta ja heikkoudelta kuin paheelta ja synniltä Jumalaa vastaan. Me olemme lii'an veltot miettimään Jumalan vihaa synnin tähden. Ja kuitenkin perustuu kaikki, mitä kärsivällisin ja hiljaisin ihmislapsista on puhunut, siihen, että meidän sydämemme, ihmisten sydämet (ei muutamat vaan kaikki ihmis_sydämet_) ovat perin turmeltuneet (Matt. 15; 19). Jesuksen liikuttavan kauniit sanat, jotka uhkuvat paljasta laupeutta, minä tarkoitan sanoja: "Ihmisenpoika on tullut kadonnutta etsimään ja vapahtamaan", – juuri tämä sana onhan se toiselta puolen niin kauhean ankara ja kaiken inhimillisen loiston mitättömäksi tekevä. Kadotettu – jokainen ihminen luonnostansa kadotettu! – voi kuinka kauheata tämä onkaan! Kadotettu ei ole se joka on la'annut olemasta, vaan mikä on tullut pois siltä paikalta, mihin se oikeastaan kuuluu, ja mikä sen tähden ei täytäkään tarkoitustaan ja siten joutuu perikatoon. Vihkisormus on hukassa, kuu se ei enään ole avion sormessa, eikä siis omassa paikassaan. Olkoon se vaan vielä olemassa; se on yhtäkaikki missä se on, ei sentähden tule paremmaksi, vaan se hukkuu likaan. Se on aivan kuin sitä ei olisikaan olemassa, kunnes se jälleen löytyy. – Lapsi on hukassa jouduttuansa pois äitinsä huostasta. Koska se enään ei ole hänen huostassaan, on se onneton; se näkee nälkää ja janoa, se joutuu turmiolle, aivan kuin se olisi kuollut, vaikka se elää. Mutta samoin kuin sormus kuuluu sormeen ja lapsi äidin sydämeen samoin kuuluu ihminenkin Jumalalle. Hän on hukassa, koska hän ilman Jumalata menee omia teitänsä, – sen tähden on hän onneton, rauhaton ja toivoton, kaikki hänen voimansa, lahjansa ja taipumuksensa kasvavat hoidotta ja menevät pilalle. Kunkin, joka haluaa päästä rauhaan, tulee ensin tunnustaa olevansa hukassa, olkoonpa se kuinka arvoa alentavaa hyvänsä. Olkoonpa se sitten hänen korkeutensa tahi joku köyhä Lasarus, – kaikkien täytyy pysähtyen "orjantappuroihin takertuneen" karitsan ääressä vedet silmissä tunnustaa: Minä se olen, Herra Jesus armahda minua, irroita minut, vapahda minut, muutoin olen minä hukassa!

Niin on nyt meidän laitamme, ja evankeeliumin saarna jääpi vaikuttamatta taikka se tekee haitallisenkin vaikutuksen, joll'ei tätä ole ensin saarnattu. – Mutta ei sen tähden tarvitse asiassa mennä lii'allisuuksiin. Ei mikään ole niin paha kammottamaan rehellisiä parannuksen tieltä kuin lii'oiteltu kertomus ihmisten kurjuudesta. Siis pitää karttaa semmoista hirveitten sanojen käyttämistä, kuin seuraavat ovat, joita olen useastikin kuullut innokasten parannussaarnaajain lausuvan: "Ihmisten olemus on syntiä". Jos tämä on totta, on ihminen perkele; silloin Jumalan kaikkivalta (mielettömästi puhuen) ei ole kyllin valtava häntä pelastamaan. – Ei saa myöskään kieltää ihmisolennon kauniita puolia; ei suinkaan, vaan niitä tulee kuvailla halukkaasti, erittäinkin tuota armeliaisuuden puolta, joka monessakin on niin liikuttavalla tavalla kehittynyt, tuota syvää rakkauden ja yhteyden halua, joka piilee melkein jokaisen ihmisen sielussa, – tuota liikuttavaa taistelua, jota luonnollisetkin ihmiset usein taistelevat vapautuakseen itsekkäisyydestä ja lihallisuudesta ja kohoutuakseen lähemmäksi todellista ihmisihannetta. Mutta juuri silloin saa ja täytyykin sitä vakavammin todistaa, että kaikista ihaninkin on kuitenkin kauheasti tahrattu, niin urhollisimmankin sotilaan vihdoin täytyy masentuneena valittaa: "Voi minua ihmisraukkaa, kuka minut vapahtanee?" että kaikista hyvistä taipumuksista ja liikutuksista huolimatta itsekkäisyys sydämen pohjassa kumminkin saa alinomaa uusia voittoja, että meillä siis ainoastaan itsiimme turvautuessamme ei ole vähintäkään toivoa koskaan voida tarttua pikkuseenkaan Jumalan viitan kulmaan huudahtamatta Esaian kanssa: "Voi minua, minä joudun hukkaan!" – että meidän ja vapahtajan välille avautuu niin leveä, syvä, niin pohjaton juopa kuin ajatella voi, ett'eikä koko ihmiskunnan alalla löydy ainetta tämän juovan täyttämiseksi. Sanalla sanoen: autuaana (eli Jumalan kanssa yhtä) oleminen, on ja tulee olemaan ihmiselle mahdotonta, joll'ei hänelle ja hänessä tapahdu Jumalan armon ihmettä.

Johda ne sitten, jotka tämän ymmärtävät Golgatan ristin juurelle, joka on niin synkeä ja salaperäinen ja kumminkin murretuille sydämille valaisee jumalallisen autuuden paljastetun istuimen. Selitä heille sanat "Eli, Eli"; osoita heille, että maailman sovitusuhri täällä on täytetty, että maailman synnit täällä häviää ijäisen rakkauden syvyyteen ikään kuin kipinä lainehtivaan mereen. Älä pelkää, että nämät ihmiset, joiden sydämistä veri vuotaa, kammoovat tämän ihmeen ihmeellisyyttä. Päinvastoin he kammoksuisivat joll'ei se, jonka tulee kohottaa koko maailma saranoiltansa ja tehdä heidät itsensä todellisiksi Jumalan lapsiksi, olisi ihmeellistä. Selitä heille ristiä ja opeta heitä astumaan sen luokse rukoillen tunnustain: "Sinä, Jesus, olet täyttänyt maailman syntein sovituksen, sinä olet minunkin syntini sovittanut. Me ylistämme sinun armoasi, että me olemme pelastetut."

Joka tämän uskoo, se saa rauhan; joka tämän uskoo, tulee Jumalan lapseksi; joka tässä pysyy kiini, se jääpi armon osallisuuteen. Mutta samalla kuin tässä pysyy kiini, kykenee myöskin kaikkiin hyviin töihin. Usko ja pysy lujasti, huolimatta perkeleestä ja maailmasta, kaikesta miltä silmiin näyttää, vakavasti siinä kiini, että sinä olet vapahdettu ett'eikä kukaan voi sinua temmata pois Jesuksen kädestä. Voi, kuinka monta todellista kristittyä tuo tässä alinomaa esiin kaiken näköisiä ehtojansa ja esteitänsä, kysymys- ja ajatus-merkkejänsä; he sanovat: "Mutta minä en tiedä mitään Jesuksen rauhasta". (Ja todella onkin ihmisiä, etenkin hermotautisia, joidenka sielunvoimat ovat aina sidotussa ja kärsivässä tilassa). Toiset sanovat: "Minä en edisty taistellessani syntiä vastaan; minä en voi huomata pyhityksen edistyvän itsessäni". (Ja tosin kyllä rehellisetkin kristityt ovat monet vuodet samalla asteella ja koettavat turhaan ponnistella päästäkseen irti, vaikka toiselta puolen taas suurin edistys tapahtuu siellä, missä sitä vähimmin huomataan). Mutta olkoon tämän asian laita kuinka hyvänsä; sano sinä näille rehellisille sieluille, että he vielä ovat la'in orjuudessa, kun he mittailevat armontilaansa edistyksensä mittarilla; – sano heille, että he häpäisevät vapahtajaansa ja halveksivat hänen uhriansa epäillessänsä, tokko hän täyttää tekonsa heissä. Sano heille, ett'ei heidän tunteillansa ja mielellänsä ole mitään tekemistä kysymyksessä olevan asian kanssa. Sinun puolestasi syntiä enään ei ole olemassa, jos sinä todellakin tahdot ett'ei se enään ole olemassa. Salli vapahtajan ainoastaan olla, mikä hän tahtoo olla ja mikä hän on! Meidän ei tarvitse muuta tehdä kuin katsoa Kristukseen, ylistää häntä ja avata kaikki sydämemme akkunat ja ovet hänen kirkastamalle ja uudistamalle valollensa.

Tämä on se tie, joka vie iloiseen, itsenäiseen, vapaasen, koko elämän valtaamaan ja hallitsemaan kristillisyyteen. Ja kun asiat niin ovat, silloin ei tule esiin ainoastaan "oikeat uskonhedelmät" (joista Johannes Kastaja puhuu); eipä suinkaan, silloin tapahtuu vielä suurempiakin, sillä Hengen hedelmät (Gal. 5: 22) tulevat täällä ilmi taivaallisessa ihanuudessaan. Pelastusarmeijan kokouksissa (olipa niissä kuinka paljon surun ja vihan syytä hyvänsä) tulin minä kumminkin johonkin määrin kateelliseksi, kun nämät kummalliset miehet ja naiset esiintyivät innolla kertoen, että heillä nyt joka päivä oli lämmintä ruokaa, että vaimolla ja lapsilla oli siistit vaatteet yllä, että heidän akkunansa olivat kirkkaat ja läpinäkyvät, sen jälkeen kun he olivat liittyneet pelastusarmeijaan. Tosin kyllä pöytä puhtaine liinoineen ja höyryävine soppalautasineen, villapaita ja reijätön nuttu, kirkkaat akkunanruudut ulkopuolella kukkivine kasvineen, ei ainoastaan li'asta vaan myöskin kaikesta sopimattomasta puhdas paita, – kaikki tämä ei ole mikään kristillisen elämän todistus, kaikkea tätä voi olla ilman kristillistäkin elämää. Mutta missä ennen ainoastaan tämän vastakohtaa oli nähtävänä, ja nyt kristillisyyden kautta muutos parempaan on tapahtunut, – ompa silloin jo tämäkin jotakin suurenmoista. Joll'ei se olekaan mikään oikean kristillisyyden todistus, niin on se ainakin heränneen elämän todistus. Nämät ihmiset voivat kumminkin kertoa jotakin mitä Jumala on heille tehnyt, senjälkeen kun he olivat alkaneet kääntää kasvojansa hänen aurinkonsa puoleen. Ja sanottakoon mitä hyvänsä; missä elävää kristillisyyttä on, siellä täytyy myös jotakin "tapahtua". Elämän tulee saada toinen muoto ei ainoastaan sisällisesti vaan myöskin ulkonaisesti. Vapahtajamme sanoo: "Katso, minä teen kaikki uudeksi!" Mutta miljoonien hurskasten ja kirkollisten ihmisten elämä kulkee yhä vaan samaa laatua; aina vaan samoja lauseparsia, samoja tunnustuksia, samoja puolue- ja mahtisanoja, samoja kirkossa ja ehtoollisella käyntiä, siihen vielä vähän yhdistystyötä, silloin tällöin pieniä raha-uhrauksia, mutta – mitään erityistä ei tapahdu. Ei mikään enkeli sekoita sydämen lammikkoa, niin että sen vesi tulisi liikkeesen ja se itse tulisi terveyslähteeksi (Joh. 5). Ei mikään palmupuu tee katkeraa vettä makeaksi (2 Mos. 15). Sillä ei ole milloinkaan hetkiä, jolloin sopisi sanoa: "Minä olen nähnyt Jumalan kasvosta kasvoon, ja minun sieluni on vapahdettu" (1 Mos. 32: 30). Eletään vanhoista kokemuksista, eikä uusia ääniä kai'u kanteleesta, kuten Ps. 116: "Sitä minä rakastan, että Herra kuulee minun rukoukseni äänen". On kyllä hetkiä, jolloin kumarrutaan katajan juurelle erämaassa (1 Kun. 19), mutta ei vapahtaja voisi sanoa: "Minä näin sinut viikunapuun alla" (Joh. 1: 49). Mitä nämät kristityt kutsuvat rukoukseksi, ei ole Herran silmissä rukousta, sillä hän tahtoo sydämmen uhria. Mitä nämät kristityt kutsuvat "teoiksi", ne eivät ansaitse tekojen nimeä, sillä niistä puuttuu pyhän rakkauden tuoksu. He laulavat kyllä: "Laupeutta olen saanut kokea", mutta jos he rehellisesti tahtovat myöntää, niin ei tämä tunnustus tuota heille iloa, ja sen tähden ei myöskään heillä ole valtaa tehdä muita onnellisiksi.

On kyllä, Jumalan kiitos, poikkeuksia, jokseenkin monta erinomaista poikkeusta. Ja etenkin meidän aikaamme evankeeliumi osoittaa enemmän kuin koskaan ennen maailman valoksi ja suolaksi. Monta poikkeusta löytyy. Mutta verraten niiden kristittyjen suureen paljouteen, jotka kutsuvat itsiänsä kristityiksi, on niitä ainoastaan pieni luku ja ne ovat siis poikkeuksina. Joka tätä lukee, se ottakoon siitä vaarin ja antakoon tuon yksinkertaisen aivan lii'an nopeasti saavutetun "I am saved'in" muuttua mokomaksi omantunnon kysymykseksi: "Olenko minä kääntynyt?" Ehkäpä hänen silloin käy samoin kuin vanhan hurskaan kenraalin. Tämä oli omastaan ja muiden ihmisten mielestä vuosikymmeniä sitten kääntynyt. Mutta muutamana aamuna, kun hän hartaushetkellänsä luki, mitä Luk. 15 lu'ussa on kirjoitettu, pani hän raamattunsa kiini sanoen kyyneleet silmissä: "Ehkäpä minun on jo aika toden teolla kääntyä!"

YLEINEN ASEVELVOLLISUUS

I. Pelastuminen antaa halua pelastamaan.

Tuosta maailman mainiosta Windsor'in linnasta, joka kohoo korkealle ilmaan Thems'in äyräällä olevalla kalliolla, olisi minulla paljonkin kertomista. Mutta minä vien heti lukijan ihanaan göötiläiseen kappeliin ja pysähdyn heidän kanssansa vähäpätöisimmän muistopatsaan ääreen, mikä siellä cm. Se on marmorinen kuva viimmeisestä Hannover'in kuninkaasta Yrjö V: nnestä, joka ensin tuli sokeaksi ja sitten menetti kruununsa. Tämän kuvan alla on kaksi raamatunlausetta. Edellinen kuuluu: "Hän on saanut valtakunnan, joka ei järistä taida"; toinen: "Sinun valkeudessas, o Herra, me näemme valkeuden!" Olisin voinut vaikka ääneen ilosta riemuita taas nähdessäni, mitä niin usein ennenkin jo olin nähnyt, nimittäin raamatun olevan pohjattoman aarre-aitan, jumalallisen lohdutuksen kaivannon, joka kaikkiin olosuhteisin lahjoittaa kalliimpia helmiä ja joka ei koskaan kuihdu. Onhan aivan kuin nämät molemmat raamatunlauseet olisivat kirjoitetut erityisesti tuota kova-onnista ruhtinasta varten, joka kolmen vuosikymmenen ajan vaelsi pimeydessä ja jonka sitä paitsi täytyi menettää kruununsa ja kuningaskuntansa? Me tahdomme mielellämme toivoa, että nämät Jumalan sanat hänen suhteensa ovat käyneet toteen että hän on löytänyt kukistamattoman kuningaskunnan ja että hän Jumalan luomattoman valon säteissä näkee valon, joka valaisee sekä ruumiin että sielun. Kuitenkin on tämä toivo meille kaikille välttämätön.

 
Silmät meille, Herra, anna
Valoasi näkemään:
Sillä suurin kurjuus oisi,
Ell'ei päivääs nähdä voisi! —
 

Tämä on nyt meidän valituksemme. Ja joskin Jesus meille on noussut maailman valkeutena, niin jää kumminkin vielä paljon pimeäksi, kävellessämme kuoleman haamu yllämme täällä kuoleman maailmassa. Kuten öljyvalo näyttää himmeältä kaasuvalon rinnalla; kuten kaasuvalo heittää varjon sähkövaloon, niin on ajan valo näyttävä paljaalta pimeydeltä, kun kerran ijankaikkisuuden aamurusko valaisee meitä, kun hiomattoman valon säteet muuttumattomassa taivaallisessa ihanuudessaan ensi kerran sattuvat meidän silmiimme. Mutta tämä toivo on meissä oleva silloin vaan elävänä, autuuttavana ilona, jos me Jumalan koulussa täällä maan päällä päivä päivältä pyrimme pääsemään taivaallisen "silmävoiteen" osallisuuteen. Ei mitään näytä olevan luonnollisempaa, kuin että me käsitämme itsemme, eikä kumminkaan mitään sen harvinaisempaa ole, ainoastaan niille se onnistuu, jotka joka päivä anovat taivaasta valoa, rohkeutta ja nöyryyttä tunteaksensa itsensä. Jumalan maailmanpelastuksen ajatusta, sen korkeutta ja syvyyttä, ei opi tuntemaan kukaan, joka kerrassaan luulee tämän opin löytäneensä. Ainoastaan se, joka Paavalin kanssa rukoilee valaistuja järjen silmiä ja joka syvästi tuntee mielessään, että "nyt me näemme niin kuin peilistä tapauksessa", – hän ainoastaan voi nähdä sen sydämellisen ilon, että yhä enemmin tähtiä rupee nousemaan armon taivaalle hänen viehättyneen silmänsä nähdä.

Mutta myöskään, kun on kysymys asemastamme maailmaan, kun on kysymys töistämme ja toimistamme ihmiskumppaleimme kesken, ei rukous: "Anna minun nähdä" saa koskaan kuolla. Paavalin kysymys: "Herra, mitä tahdot, että minun pitää tekemän?" täytyy alinomaa uudestaan tulla eläväksi. Sillä kristityn tulee todellakin tehdä jotakin maailmassa, koska hän kerran on kristitty s.o. kun ja koska hän on oppinut tuntemaan, mitä Jumala on tehnyt hänen hyväksensä ja vaikuttanut hänen sieluunsa. Se, joka on kokenut evankeeliumin voimaa, hänellä ei saa olla pienempää tarkoitus-perää kuin maailman evankeloitseminen, – hänen täytyy tulla Jesuksen Kristuksen työmieheksi ja taistelijaksi. Jos me itse olemme tulleet pelastetuiksi, tahdomme me myöskin, että muutkin pelastuisivat, muussa tapauksessa me emme ole pelastetut.

Tämä ajatus on hyvin esiin pistävä Englannin kristillisyydessä. Tämän me olemme havainneet, ja epäilemättä on Englannin kristillisyydessä useinkin se vika, ett'ei herätettyjä sieluja tarpeeksi neuvota hiljaisuuteen ja yksinäiseen mietiskelemiseen, vaan heti oikein kiihoitetaan pelastettuina voittamaan sieluja vapahtajalle. "Sen, joka itse on pelastunut, täytyy heti pelastaa muita" – tätä saa kuulla pelastusarmeijan upseerein yhtä mittaa saarnaavan. Samalla tavoin on monien dissenter'ein laita. Tämä johtaa hyvin usein monipuoliseen toimimiseen, joka ei ole hyvä, ja salainen Jumalan kanssa eläminen jää syrjään huonosti salassa olevain laillisten puuhain suhteen. Tämä "käytännöllinen kristillisyys" on hyvinkin usein enemmin käytännöllinen, kuin se on kristillisyys, tämä "toimiva usko" on jokseenkin usein lakitointa, asioimistointa, viekasta käytännöllisyyttä, josta juuri usko puuttuu.

Saksalaisten kristillisyydessä on taas useinkin päinvastainen vika. Meidän kansallinen luonteemme saattaa paraat henget mystillisyyteen, mielistelemisiin, filosofiiaan, tieteellisyyteen ja tietoon. Epäilemättä ei ole ainoastaan meidän heikkoutemme, vaan myöskin meidän voimamme sillä puolen. Niinpä onkin Saksan Jumaluustiede kaikissa tapauksissa etevämpi Englannin ja kaikkien muidenkin maiden jumaluustiedettä. Tuskinpa myöskään väärin sanottanee, että tavallisella Saksan kristityllä on paljon perusteellisempi autuuden-opin käsitys, kuin samoissa suhteissa olevalla englantilaisella, vaikka jälkimäisellä on paljon suurempi pintapuolinen raamatuntaito. Kuitenkaan ei kristillisyydessä ole oppi pää-asia, vaan ne hedelmät, jotka siitä ovat seurauksena. Lause: "Rakastaa Kristusta on paljon parempi, kuin tietää kaikki" sisältää kumminkin, jos se oikein ymmärretään, sanoen totuuden, vaikk'ei apostoli (Es. 3: 19) Luteruksen käännöksen mukaan sitä niin olisi kirjoittanutkaan. Mutta rakkaus ei voi jäädä itseensä lepäämään, erittäinkin täytyy siihen rakkauteen, joka ei ole enempää eikä vähempää kuin jumalallinen rakkaus, olla painettu jumalallisen rakkauden merkki ja leima. Ja onko se sitten mitään muuta kuin kadotettuin etsimistä ja pelastamista? Jos Kristus Jesus todellakin on ilmestynyt meille erämaassa pelastavaksi paimeneksi, niin täytyy tämän paimenenkuvan meissä myöskin ilmaantua. Ilmestyköönpä nyt tällä paimenenkuva sitten etsimisessä, ruokkimisessa, johtamisessa, haavan sitomisessa tahi kurittamisessa ja taistelemisessa, – ei missään tapauksessa voi jäädä toimettomaksi siihen onnellisuuten, jonka se itse on saanut. Koska se on rakkaus, niin se puolestansa ajaa ja pakoittaa lahjoittamaan toisille, mitä se itse on saanut vastaan ottaa.

Kun minulla nykyään oli englantilainen lapsi kastettavana, sain minä tilaisuuden tutustua "Prayer Book'issa" löytyvään Englannin kaste-liturgiiaan. Paljon muun ohessa, joka ei minua erittäin miellyttänyt, huomasin minä, että lapsen seurakuntaan ottamisen ohjesääntö oli hämmästyttävän kaunis ja voimakas. Se kuuluu näin: "Me otamme tämän lapsen Kristuksen laumaan ja merkitsemme hänet ristinmerkillä todistukseksi, ett'ei sen tarvitse hävetä tunnustaa uskomansa ristiinnaulittuun Kristukseen ja hänen merkkinsä suojassa taistella syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan ja uskollisena Kristuksen sotilaana ja palvelijana pysyä loppuun asti. Amen." Tämä vastasyntyneen lapsen pyhittäminen "Kristuksen tunnustajaksi, sotilaaksi ja työmieheksi" on perin englantilaista. Mutta se ei ole ainoastaan englantilaista vaan myöskin raamatun mukaista, että paikalla kasteessa Jumalan armoa vakuutettaessa osoitetaan Jumalan lapsen kutsumista ja asemaa mailmassa. Ei tarvitse muuta kuin lukea yhtä apostoolista kirjettä joka paikassa huomataksensa, että Kristuksen opetuslapset, olkootpa miehiä tahi naisia, olkootpa lahjakkaita tahi yksinkertaisia, rikkaita tahi köyhiä, – kaikki mainitaan apostolien työ- ja taistelukumppaleiksi. Ja Jesus itsekin merkitsee joka paikassa opetuslapsensa niin, että hänen kuvansa tulee osoittautua heissä, että hänen hyvät työnsä, hänen tekonsa tulee ilmaantua heissä ja heidän kauttansa, että heidän tulee seurata hänen jälkiänsä. Tämä hänen mielensä muodostuu milloin lohdutus-, apu- ja pelastustyöksi ja haluksi palvellen ruveta apuun maailman sisällisessä ja ulkonaisessa kurjuudessa, – milloin taisteluksi meissä itsissämme ja ympärillämme maailmassa olevaa pahaa vastaan.

Ei siis voi tulla kysymykseenkään, että Kristuksen opetuslapset olisivat laimeita, leväperäisiä, velttoja ja päätänsä kallistelevia ihmisiä, jotka yhtämittaa huokailevat ja valittavat syntejänsä, – että he tähystelevät tähtiä ja uneksivat ijankaikkisuutta, mutta ett'ei heillä ole halua ja silmiä tätä maailmaa varten ja tarkoituksiansa varten tässä maailmassa. Päinvastoin. Jumala tahtoo omissansa panna joka hermon, joka verenpisaran liikkeesen pyhän valtakuntansa työtä varten; hän tahtoo käyttää hyväksensä jokaista voimaa ja taipumusta. Ja juuri se, että Herran seurakuntaan kuuluu paljaita Jesukselle Kristukselle alttiita työntekijöitä ja urhoollisia taistelijoita, juuri se on oleva kristinuskon totuuden käytännöllinen todistus. – Ne ajat ovat menneet, jolloin kaiken hengellisen työn kirkon alalla toimittivat ainoastaan siihen määrätyt, ja "maallikkojen" tuli vaan kuulla, totella ja maksaa rahaa. Tuo suuri perikristillinen yleispapillisuuden aate on herännyt mahtavaan eloon uuden ajan kauheiden kärsimysten ja myrskyjen kestäessä. Hukassa on nyt se pappi, joka ei seurakunnassansa hanki ja saa apulaisia molempaa sukupuolta; hän vaipuu pian uupuneena ja masentuneena maahan! Jumalan ylistys, uusi hengellinen kevät on, suurten joukkojen luopuessa, herännyt eloon oikeassa kristillisessä seurakunnassa. Herran kansaa kehoitetaan nyt tuhansista saarnastuoleista Jesuksen Kristuksen taistelijoina tekemään työtä ja taistelemaan hänen valtakuntansa puolesta. Eikä turhaan! Tosin pysyvät monet kristityt kiinni edeskin päin vanhoissa mielipiteissään ja ihmettelevät, että heidän muka kristittyinä tulee tehdä jotakin. Nämät, jotka elävät jäljessä ajastansa, vahingoittavat itsiänsä ja varastavat aikaa ja voimaa taivaalliselta kuninkaaltansa. Mutta ylipäänsä voittaa yleisen asevelvollisuuden suuri aate yhä enemmän alaa, ja loistavia jumalallisen rakkauden muistomerkkiä on nyt joka haaralle tässä itsekkäisyyden maailmassa loistavina todistuksina siitä, että Kristuksen paimenkuva on herännyt eloon hänen seurakunnassansa. Kuka voisi luetellakaan kaikkia näitä pelastavasta rakkaudesta syntyneitä lukemattomia laitoksia, puuhia, pyrintöjä, toimia ja yhdistyksiä? Ja joka päivä herää eloon aina useampia senlaisia ikään kuin kastehelmet päivän sarastaessa. Ja nämät jumalallisen rakkauden muistomerkit ovat vakavana muistutuksena maailman lapsille. Tästä eivät rehelliset uskottomat voi päästä mihinkään; heidän täytyy pysähtyä ja huolimatta kaikista "tieteellisistä epäilyksistä" ja huolimatta väärin kiitetyn taiteen todistuksista tunnustaa, että se, mikä näyttää olevan ihmiskunnan ylläpitämä, pelastava ja uudistava henki, ei voi olla mieletöntä eikä vanhettunutta. Sinulta, lukijani, kysytään: "Oletko sinäkin jo tullut Jesuksen Kristuksen työmieheksi ja taistelijaksi?" – Seuraavan sanon minä sinulle poistaakseni kaikki perättömät kiertelemiset ja tekopyhät esteet.

2. "Elähytä se voima, mikä sinussa on!"

Kun on kysymys työstä Jumalan valtakunnassa, saa aina vastaansa esteen; "Ei minulla lainkaan ole siihen lahjaa; minulla ei ole mitään enkä minä siis sen hyväksi voi antaa tahi tehdä mitään. Pienen roponi tahdon minä mielelläni antaa, mutta muutoin tahdon minä olla rauhassa". Niin puhuvat typerät ja heikkouskoiset, mutta myöskin usein itsekkäät ja hitaat, jotka puolustavat itsiänsä voimattomuudellansa. Joskus muodostetaan tämä esteleminen myöskin täänlaiseksi: "Minä raukka olen vielä niin takapajulla pyhityksen suhteen; minä olisin iloissani, kunhan itsekin onnellisesti pääsisin taivaasen. Minä en voi ajatellakaan toisten voittamista." Kuulukoonpa tämä nyt kuinka hauskalta tahansa on se kuitenkin vaan pahaa puhetta, sillä juuri Herran valtakunnan hyväksi työskentelemisen kautta tahtoo vapahtaja tehdä laimeat sielumme eläviksi. Rakkaus tulee eläväksi ja lämpimäksi rakastamisen kautta.

Mutta kaikki nämät ihmiset yhtyvät siihen mielipiteesen, ett'eivät he mitään voi. Ja se onkin totta, mitä he sanovat; sillä luonnollisesti ei kukaan, joka ei luule voivansa mitään eikä vakavasti tahdo, mitä hän voi, myöskään voi mitään aikaansaada. Velttous on kuolema; se masentaa kaiken voiman, se tukahduttaa kaiken toiminnan, ennen kuin se on alkuunkaan päässyt. Tätä velttoutta vastaan täytyy meidän taistella ikään kuin saatanan yllytystä vastaan, muutoin on kaikki hukassa. Joka tappelu menee hukkaan, ja kaikki Jumalan lahjat menevät tyhjään, joll'et sinä niistä pidä lukua. Tämä pitää paikkansa kaikilla elämän aloilla, eikä suinkaan vähimmin Jumalan valtakunnassa.

Kristityn tulee uskoa, että hän on kristityksi tultuaan saanut myös lahjan toisten hyväksi. Jo profeeta Jeremia (luk. 31: 14) kirjoittaa Messiaan ajasta: "Ja minun kansani pitää minun lahjastani ravittavan, sanoo Herra". Ja kun vapahtaja oli kirkastettu maailmalle, ilmestyi heti kristillisessä seurakunnassa suuri kyllyys taivaallisia lahjoja, joista koko klassillinen vanha aika ei tiennyt mitään. Toisella oli opetuslahja, toisella parannuslahja, toisella vierailla kielillä puhumisen lahja, toisella taas johtamisen lahja, toisella köyhäin ja sairasten hoitamisen lahja j.n.e. j.n.e. Mutta kutakin lahjaa käytettiin taivaallisen kuninkaan palvelukseen, ja kutakin lahjaa elähytti taivaallisen rakkauden henki. Kristus osoittautuu seurakunnan pääksi, ja seurakunta taas on hänen ruumiinsa. Kukin kristitty on jäsenenä tässä ruumiissa, muutoin ei hän olekaan kristitty. Kaikilla jäsenillä ei ole sama merkitys, mutta ei vähinkään jäsen ole ilman merkitystä. Ei voida olla ketään vailla, ei kukaan saa olla toimetonna koko järjestelmän siitä vammaa kärsimättä. Hammas on yhtä tarpeellinen kuin aivokin, pienin sormen jäsen kuin silmäkin, joka on ruumiin valo. Alinomaa todistavat apostolit ihmisessä piilevän jonkun lahjan yhteiseksi hyväksi, jota lahjaa ei tarvitse kun huomata, havaita ja herättää. Apostolit voivat mieliin teroittaa yleistä asevelvollisuutta ainoastaan, koska he uskovat yleistä asekuntoisuutta olevan. Maallisella alalla on laita aivan toinen. Naisväkeä ei lainkaan kutsuta aseisin; mitä taas täysikasvuisiin nuorukaisiin ja miehiin tulee tarkastetaan heidän suuruuttansa, voimiansa ja terveyttänsä sangen ankarasti. Jumalan valtakunnassa sitä vastoin sanotaan sekä mies- että naisopetuslapsille, niin hengellisesti heikolle kuin hyvin lahjakkaalle ja nerokkaallekin, niin köyhälle kuin terveellekin: "Kärsi hyvän Jesuksen Kristuksen sotilaan tavoin!"

Apostolit edellyttävät todellisen Kristuksen opetuslapsen saaneen lahjan taivaasta yhtä varmaan kuin he edellyttävät, ett'ei kristinusko ole uusi puhe vaan uusi elämä. Me kuulemme Pietarin sanovan: "Ja palvelkaat toinen toistanne, jokainen sillä lahjalla, kuin hän saanut on", 1 Piet. 4: 10; ja Paavalin: "Mutta jokaisella on oma lahja Jumalalta, yhdellä niin, ja toisella näin", 1 Kor. 7: 7; tahi "Ja meillä ovat moninaiset lahjat siitä armosta, kuin meille annettu on", tahi: "Älä unhohda sitä lahjaa, kuin sinulle profetian kautta annettu on", tahi: "Herätä se Jumalan lahja, joka sinussa on", 2 Tim. 1: 6, Rom. 12: 6, 1 Tim. 4: 14.

Sana "herättää" merkitsee alkukielen mukaan: "Anna sen leimahtaa", tahi "saata se leimahtamaan!" Kunnon kuvaus! Kuinka sitten pitää tehdä saadaksensa kytevän tulen leimuavaksi liekiksi? Eiköpähän ensin pidä toimittaa raitista ilman vetoa ja sitten hankkia leimuavaan tuleen tarvittavaa sytykettä. Kumpikin näistä esitetään seuraavassa perusteellisemmin.

Ennen kuin voin herättää Jumalan lahjaa itsessäni täytyy minun uskoa itsessäni löytyvän semmoisen lahjan. Se on jo tullut meille selväksi. Minun täytyy uskoa rikkaan taivaan Herran antaneen minullekin jotakin, mitä voisin toisten hyödyksi käyttää. Joll'ei Jumala minulle olisi lahjaa antanut, en olisi minä voinut sitä huomata enkä herättää. Luominen on nimittäin Jumalan asia. Mihinkä hän ei mitään ole luonut, siellä ei mitään olekaan. Mutta sen elähyttäminen ja hoitaminen, mitä sieluun on saatu, se ei ole ainoastaan Jumalan vaan myöskin ihmisen asia, sitä ei Jumala voi eikä tahdokaan tehdä ilman meitä. Niinpä eivät kaikki maailman viisaat yhdessä voi luoda edes pientä siemenjyvää, mutta ihminen voi kyllä hoitaa siemenjyvää, yhtä hyvin kuin hän sen turmellakin voi. Hän voi sen antaa kuolla tahi turmella sen, joll'ei hän sitä oikealla tavalla ja oikeaan aikaan istuta oikeaan maahan. Mutta hän voi myöskin niin hoitaa, istuttaa ja kehittää sitä, että se kantaa kalliit ja rikkaat hedelmät. – Niinpä on jokainen hengellinen lahjakin jumalallinen siemenjyvä, ei vähempää eikä enempää; siinä piilee kaikki, mikä sitten muodostuu korreksi, tähäksi ja hedelmäksi. Mutta sen, joka on saanut siemenjyvän huostaansa, tulee herättää nämät vielä unessa olevat voimat.

Mutta kaikkein ensiksi on lahja havaittava. Tämä nyt olisi hyvin yksinkertainen asia, joll'ei muuta tarkoittaisi kuin se, minkä Jumalan henki toimittaa. Hän voisi kyllä pian meille osoittaa, mihin suuntaan meidän lahjamme ovat taipuvaiset ja mihin asemaan meidät on määrätty. Jospa me vaan aina sallisimme hänen osoittaa meille tämän! Mutta tähän vaikuttaa hyvin paljon meidän sydämemme pahankurisuus. Milloin ahnaus, milloin nautinnonhimo, milloin hitaus sokaisee meidän silmämme, niin ett'emme näe, mitä meidän tulee uhrata rahoistamme, ajastamme ja voimastamme. Useinpa tekee tässä ylpeyskin pahan tempun. Valitettavasti ei ole vähän kristityitä, jotka mielellänsä "ovat mukana", kun saavat olla eturivissä tahi hevosen seljässä istuen saavat komennella. Mutta, jos heidän on tekeminen jotakin ala-arvoista, vähäpätöistä työtä, niin he allapäin pahoilla mielin menevät matkaansa. He peittelevät silloin käytöstänsä moittimalla ja soimaamalla kysymyksessä olevaa tointa, – joka muutoin on senlainen asia, että sitä mikä tuhmuri tahansa voi tehdä. Moittimishalu on oikeastaan saksalaisten kansallisvika, ja jokaisella maamiehellämme, vaikka hänellä olisi kuinka vähän tietoja, on tämä itsemurhaajataito. Lii'ankin usein on se vaan asian todellinen laita, että nämät henkilöt ovat tyytymättömiä, kosk'eivät saa soittaa ensimmäistä viulua. Luonnollisesti he eivät tahdo saada tätä selville, vaan etsivät "hurskaina henkilöinä" hurskaita syitä tähän jumalattomaan toimettomuuteensa. Vanha kertomus miehestä, joka kätki leiviskänsä hikiliinaansa, uudistuu joka päivä. "Onhan se vaan yksi leiviskä", siten tavallisesti lohduttaa itseänsä; mutta salassa taas valittaa, että on ainoastaan yksi leiviskä. Mutta Jumala on nyt kerran niin luonut maailman, että ainoastaan muutamat ihmiset ovat kutsutut suuriin ja silmiin pistäviin toimiin. Yhtä arkitehtiä kohden on tuhat tiilintekijää, rattaittenvetäjää ja apulaista, ja jo muurareita ja salvumiehiä luetaan näiden suhteen vaan tusinoittain. Ja mitäpä tulisikaan sotajoukosta, jossa kaikki tahtoisivat upseereja tahi edes vääpeleitä? Samoin on laita Jumalan valtakunnassa. Siellä sanotaan: älä halveksi vähäpätöistä taipumusta vaan tiedä, että se ihminen tulee olemaan etevin taivaan valtakunnassa, joka täällä oli uskollisin, vaikka hän olisikin ollut ainoastaan vähimmässä uskollinen.