II
Luettuansa edellä olevan voivat lukijat paremmin arvostella sitä, minkä nyt kerron tästä liikkeestä, enkä minä sen tähden huolikaan pyytää heiltä anteeksi pitkää johdantoa. Mainittu taipumus koneellisesti ja tehtaantapaisesti kääntämään ja pelastamaan ihmisiä on koko sen liikkeen pääpiirteenä, jota mainitaan "pelastusarmeijan" nimellä. Englannissa ollessani kävin minä neljässä pelastusarmeijan kokouksessa; minä olen tästä liikkeestä paljon lukenut ja keskustellut mielipiteiltään sangen eroavaisten sivistyneitten englantilaisten ja saksalaisten kanssa; kuitenkaan en minä tässä uskalla tehdä loppulausuntoa vaan tahdon mieluummin hankkia lukijoilleni aineksia voidaksensa itse tuomita.
Ensi aluksi mainittakoon muutamia muistutuksia tämän kummallisen armeijan alusta ja järjestämisestä. Kenraali, joka sen on ko'onnut, on nimeltään William Booth, 61:n vuoden ikäinen mies. Hän oli ensin piispallisen valtiokirkon jäsen, sitten metodistisaarnaaja. Hän on siis aivan johdonmukaisesti suoraa viivaa kulkenut eteenpäin; sillä hänen nykyinen asemansa on irvikuvaksi kohonnutta metodismia. Booth on vastustajainsakin mielestä luonteeltaan alttiiksi antautuvainen, syvästi vakuutettu siitä, että ainoastaan evankeeliumi tarjoo pelastusta yksityiselle ihmiselle ja kaikille kansoille, ja kokonaan täynnä palavaa rakkautta ihmiskuntaa kohtaan. Hän oppi tuntemaan Lontoon köyhän väestön kauheata tilaa siveellisessä suhteessa, sen raakuutta, rikoksia ja pakanallista oppimattomuutta ja vaikutti sitten 17 vuotta katusaarnaajana niin, että hän valitsi juuri pahinmaineiset kortteerit vaikutusalaksensa. Hän tuli hyvin pian yleisesti tutuksi. Mutta suurenmoisen, syvältä käyvän, koko Englantia käsittävän liikkeen sai hänen vaikutuksensa kuitenkin vasta silloin aikaan kun hän puoltajiensa kesken pani toimeen sotaväentapaisen järjestyksen ja jumalanpalveluksiinsa ja valloituksiinsa yhdisti kaikki ne menot ja sotaväenomaiset melut (joll'ei tahdo sanoa teaaterikujeet), jotka niin mahtavasti vaikuttavat raakaan kansaan. Ei millään paavilla ole koskaan ollut niin rajatonta valtaa kuin kenraali Booth'illa. Hän nimittää kaikki upseerit, everstit, majoorit, kapteenit, luutnantit, kersantit j.n.e., ja niiden täytyy totella häntä yhtä orjallisesti kuin pyhän Ignatius Loyolan oppilaat ritaristonsa kenraalia. Ja tässä ei ole eroitusta i'än, sukupuolen ja säädyn välillä. Lapsikin olkoonpa se sitten poika tahi tyttö, voi tulla upseeriksi yhtä hyvin kuin vanha mies tahi 80-vuotias mummo; vanha kokenut kristitty marssii pahantekijän vieressä, joka viisi päivää sitten oli raudoissa tahi makasi juopuneena Lemaustreet'in katu-ojassa. – Vormuna oli ensin vaan monen värinen nauha, vyötin ja S (salvation = pelastus) käsivarrella. Mutta jo nyt käytti moni hyvin kummallisia ja kirjavia koristuksia yllään, ja nykyisin on vieläkin enemmin silmään pistäviä tuntomerkkiä ruvettu käyttämään koko armeijassa. Vähitellen tietysti on pakko menemään aina kauvemmaksi tähän suuntaan.
Sallittakoon minun tehdä nähtäväksi ainoastaan muutamilla luvuilla, kuinka paljon tämä liike jo on levinnyt. Suur-Britannian alalla pidetään joka viikko noin 5000 kokousta. Jos nyt laskee noin 600 henkeä kutakin kokousta kohden – eikä siinä ole tarpeeksikaan – niin saamme 150-160 miljoonaan osanottajia. Tämän arviolaskun teki muuan englantilainen ja todisti, että sen johdosta noin 10 jumalanpalvelusta tulisi jokaisen osalle, jos kukin hänen maanmiehensä kuusivuotiaista ja sitä vanhemmista näihin kokouksiin ottaisi osaa. Tosin kyllä on miljoonia, jotka tähän saakka eivät lainkaan ole huolineet pelastusarmeijasta; mutta sen korvaukseksi on myöskin satatuhatta, jotka joka päivä ovat kokouksissa. Näiden kokouksien vaikutuksen pitää siis oleman tavattoman suuren joko se sitten on hyödyllinen tahi vahingollinen. Seurauksen tästä pitää olla mahtavan suuren, kun niin monta voimaa niin alttiiksi antautuvasti ja niin innokkaasti on toimessa.
Todellisuudessa voi kenraali Booth osoittaa suuria voittoriemuja. Tuhansittain ihmisiä, jotka ovat eläneet kaikissa paheissa, on alkaneet elää täydellisesti "siveellistä" elämää. Joukoittain juoppoja on tullut raittiiksi ja varkaita rehelliseksi; ryövärejä, nyrkkipukaria, irstaita neitoja, entisiä pahantekijöitä kaikkein pahinta lajia on ruvennut elämään "moitteetonta elämää". Hävyttömimpiä teaattereita ja tanssipaikkoja on muuttunut hartauspaikoiksi, joista ainoastaan hymnejä ja rukouksia kuuluu. Kapakat tulevat useissa paikoin aina tyhjemmiksi, samassa suhteessa tyhjenevät vankilatkin. Poliisilla ei ole paljon työtä, missä pelastusarmeija edistyy, ja sen tähden se voittaakin hovin ja virkakunnat puolelleen, ja vieläpä moni korkea-arvoinen pappikin osoittaa sille ystävällisintä mieltä. Samasta syystä sillä myöskin on äärettömät rahavarat. Melkein uskomatonta on, mitenkä rahoja jotka muutoin kyllä tavallisesti pysyvät kiinni ihmisten taskuissa, virtanaan vuotaa pelastusarmeijan tarkoituksiin. Kaikin paikoin on joukoittain ihmisiä, jotka luopuvat vastustamasta tätä edistyvää liikettä ja jotka toivovat sen saavan aikaan mitä suurimpia asioita.
No mitä siis koko tämä liike tarkoittaa? Ei mitään muuta kuin koko Englannin kansallisuuden hengen täydellistä uudestasyntymistä kaikilla aloilla. Eikä tässä kyllin. Samalla kuin tämä liike tarkoittaa Englantia, tarkoittaa se myös koko maailman kansallisuuksia! Pelastusarmeijan voitontunto on hyvin suurenmoinen. Sen liput liehuvat jo Calcutta'n kaduilla ja Tukholman edustalla; niin Parisin ja Genèven hilpeille asukkaille kuin Hyväntoivonniemen neekereille, niin "rehellisille Sveitsiläisille" kuin Etelämeren saarten ruskea- ja kelta-ihoisille asukkaillekin, kaikille päristetään häälytystä pelastusarmeijan rummuilla. Ja useassa paikoin tekee poliisi näitä kummallisia pyhimyksiä martyyreiksi puuttuen jäykkäperusteisesti asioihin! Ainoastaan "tietoviisasta" Saksaa pelkää kenraali enään. Mutta jopa alkaa meidän olla aika perinpohjin perehtyä tähän liikkeesen; meidänkin hetkemme on lyövä niin totta, kuin me olemme osa ihmiskunnasta. Silla ihmiskunnan voittaminen on pelastusarmeijan tarkoituksena. Muutamassa kokouksessa luki upseeri, mitä enkeli Gabriel sanoo Johannes Kastajasta, Kristuksen edeltäjästä. (Luk. 1) ja sovitti sen seuraavasti nykyisiin oloihin: "Johannes Kastaja raivasi tietä Kristuksen ensimmäistä tuloa varten, – me raivaamme tietä Kristuksen palaamista varten. Pian hänen pitää tulla, jos me vaan teemme tehtävämme. Pankaa vyöllenne nahkavyö kuten Johannes; aivan yhdentekevää on miltä se näyttää. Me masennamme pian perkeleen, sentähden hän meitä vihaa enemmän kuin hän on koskaan ketään vihannut. Tämä viha on pelastusarmeijan koristus ja voitonmerkki!" – Lukijat huomannevat, ett'ei pelastusarmeijalta puutu itsetuntoa ja varmuutta voitosta. Tarkastakaammepa tokko se, mitä he tekevät, ja tokko se tapa millä sitä tekevät, on hänen henkensä kanssa yhtäpitävä, jolle kaikki voima on annettu taivaassa ja maan päällä.
III
Me olemme Queen Victoria-Street'illä ja olemme numeron 101 ääressä. Kello on 12 päivällä, ja hälinä kadulla on niin monenmoista, että tahtoisi kiinnittää huomionsa joka haaralle. Mutta kas tässä – mitäs tämä on? Monenvärisiä lippuja liehuu erään kartanon porttikäytävän yläpuolella; muutamassa näistä lipuista lukee jättiläiskirjaimilla: "Sinä voit pelastua!" lippujen yläpuolella: "Pelastusarmeijan pääkortteeri." Tässä siis olemme oikeassa paikassa. Sillä vaikka tämä aika näyttäisi kuinka sopimattomalta Jumalan palvelemiseen, niin kuuluu kuitenkin raivokkaasta musiikista ja intoisasta laulusta, että parastaikaa ollaan "toimittamassa taistelua". Me astumme etehiseen; mutta emme heti voi päästä oikeaan kokoussaliin sisään. Suuri huone on täpötäynnä väkeä, – ja poliisin täytyy oikein toden teolla estää sisään tulevia polkemasta maahan sisässä olevia. Tuntuu aivan siltä, kuin oltaisiin taivaan porttiin hyökkäämässä. Mutta tämän paratiisin ovenaukoista tulvasi niin pahanhajuinen polttavan kuuma ilma vastaani, että minä milten ollut rohkeamatta mennä sisään, Kaikessa tapauksessa meidän täytyy tässä odottaa, kunnes saamme paikkaa, eikä tämä odottamisaika mene hukkaan. Eteisessäkin missä nyt olemme voimme oppia paljon. Tässä on nimittäin yksi armeijan myyntipaikoista. Yhdellä penny'llä me hankimme itsellemme sata laulua sisältävän laulukirjan, lisäksi armeijan tuoreimmat sanomalehdet, pieniä kirjasia ja kuvia, kaikki sangen helppoon hintaan. Köyhimmän työmiehen ei tarvitse kuin juoda kaksi ryyppyä vähemmin, niin hän saa lukemista kokonaiseksi viikoksi, jos hän nimittäin osaa lukea. Mutta joll'ei hän osaisikaan lukea, niin ovat nämät kuvat kuitenkin tarpeeksi selvät. Tässä näet sinä esimerkiksi miehen, jossa selvästi näkyy kaikkien paiseitten jälkiä. Hän on hirttämäisillään itsensä; mutta yksi pelastusarmeijan sotamiehistä saa hänet tarkemmin miettimään. Ja katsos nyt toista kuvaa! Tuolla seisoo sama mies lavalla keskellä "pelastettuja". Itse pelastettuna katkaistu nuora kädessään julistaa hän säihkyvin silmin ja innostunein sanoin hämmästyneelle yleisölle, kuinka autuas, rikas ja onnellinen hän nyt on, että hän on järkähtämättömästi vakuutettu pelastuksestansa ja että hän ainaiseksi lakkaa syntiä tekemästä. – Samaa laatua ovat muutkin kuvat ja kirjaset, samaa laatua ovat sanomalehtikertomuksetkin. "Sotahuuto" on aik'ihmisten lehden nimi; "Pieni sotilas" on lastensanomalehden nimi. Tätä ei kirjoiteta ainoastaan lapsia varten, ei niinkään, vaan kaikki, mitä sen palstoissa lukee on ainoastaan "pelastettujen" lasten kirjoittamaa. Me heitämme silmäyksen kumpaankin. Edellinen on täynnä voittosanomia kaikista monarkiian osista, kaikki aivan siihen samaan malliin, joka tavallisesti ilmaantuu kerskailevissa sähkösanomissa sotatantereelta; – esim. "Suuri voitto saatu perkeleestä; 25 vangittua; 17 sielua veressä (nim. Kristuksen); kadut täynnä pakolaisia; lyötyä vihollisia ahdistetaan kiivaasti. Loistava kolehti!" Tahi: "Pelastuskranaateja lenteli halki ilman; suuria Golgata-tykkejä lau'aistiin; varustus valloitettiin ryntäämällä käännettyjen lasten laulaessa; voittolippuja pystytettiin; vähintäin 36 vankia" j.n.e. Sillä välin on tiedonantoja välttämättömistä tahi jo toimitetuista huoneustojen hankkimisista, uutten rahavarojen saannista, sitten useita käännytyskertomuksia, joista saamme kohta nähdä muutamia näytteitä. Ei runoistakaan ole puutetta, vaikka ne kumminkin ovat niin runollisuutta vailla, vieläpä typeriäkin, että niille täytyisi oikein nauraa, joll'ei asia olisi lii'an totinen.
Oikein pitää tuntua pahalta, kun lukee näitä lasten ei ollenkaan lapsellisia, syvästi valheellisia kertomuksia heidän kääntymisestänsä. Mitäpä sillä väliä, jos ainoastaan me niitä lukisimme! Mutta kun kahdeksanvuotias John Wilson Brighton'issa ja yhdeksänvuotias Alice Penn Oxford'issa, jotka tässä kertovat pelastuksestansa, ja autuudestansa, innostansa toisia kääntämään, – jotka tässä kertovat, että heidän isänsä ja iso-isänsä vielä palvelevat perkelettä ja julkisesti kehoittavat heidän puolestansa rukoilemaan, – nämät "kääntyneet" lapsiraukat lukevat sanasta sanaan samalla hetkellä, mitä me lu'emme. Kuinka viehättävää, että satatuhatta pientä ja suurta henkilöä lukee sitä, mitä he ovat kirjoittaneet! Tosiaankin, kummallista olisi, joll'ei tuo nerokas pieni Alice jo nyt tuumailisi, kuinka hän seuraavassa "Pienen sotilaan" numerossa tarjoisi heille vieläkin hupaisempia kokemuksiansa luettaviksi.
Kuitenkin nyt me jo voimme päästä sisään itse saliinkin, kun koko joukko matruusia ja naisia, joista emme tahdo tarkemmin kertoa, mikä nauraen mikä itkien tuppaa ulos. Me olemme keskinkertaisessa salissa, joka ennen silmin nähtävästi on ollut tanssihuoneena. Pelastusarmeijalla on paljon tätä suurempia huoneita; onpa se vuokrannut tahi ostanut kokonaisia teaatereitakin ja mahdottoman suuria tanssihuoneuksia. Näiden huoneiden seinät ovat täynnä raamatunlauseita, jotka kaikki kehottavat sisälliseen päättäväisyyteen: "Kiiruhda pelastamaan sieluasi!" "Tänään, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämmiänne!" "Jesuksessa on pelastus!" j.n.e. Tämän ja muiden pelastusarmeijan salien perällä on amfiteaaterin tavoin kohoneva monilla lipuilla koristettu lava. Täällä seisoo, istuu ja notkistaa polviansa armeijan sekä mies- että naispuoliset upseerit; täällä on myöskin paikkansa musiikilla, johon kuuluu kaikenmoisia soittimia, mitä vaan voi ajatella, triangelia ja viuluja, käsipeliä ja rumpuja, puukoja ja trumpeeteja, pasuunia ja klanetteja, joita soittamassa tietysti on ainoastaan "sotamiehiä".
Minä nyt aion kertoa, mitä puheita minä kuulin ja miltä minusta tuntui, mutta huomautan, että minä tässä esittelen, mitä neljällä eri taholla todellakin kuulin. Kokoukset ovatkin niin toistensa näköiset, kuin toinen muna on toisen näköinen, siinä vaan oli eroitus, että niissä kokouspaikoissa, mitkä ovat ylhäisön asumassa Lontoon länsiosassa, myöskin usein käy "hienoa" väkeä, kun alhaiso melkein yksinomaisesti on Lontoon itäosassa. Täällä city'ssä, missä nyt olemme, on omituinen sekamelske: tuolla vähän matkan päässä istuu nainen pikentti takana, ja hänen vieressänsä naisihminen, jonka ruumiissa kaikki paheet näyttivät saaneen näkyväisen muodon; tuossa puoleksi juopunut maankulkija, joka äsken kadulla möi tulitikkuja ja hävyttömiä kuvia, tässä keikkarimainen hieno herra ooperakiikari kädessä; tässä nauravia matruusia ja sotamiehiä, tuossa yksi valtiokirkon pappeja, jolla silmin nähtävästi on hyvin totisia ajatuksia päässään. Armeijan upseerein ja sotamiesten joukossa, jotka kaikki ovat hyvin puetut, näkee toisia siivoja naamoja; toisista pistää näkyviin siveetön aikaisempi elämä.
Nyt veisattiin laulu, jonka alinomaa kerrottavat perussanat olivat. "Täydellinen vapahdus!" (Full salvation). Laulut ovat enimmäkseen hyvin yksinkertaiset ja niiden ajatuspiiri on ahdas: "Kristuksen veri pelastaa ja puhdistaa, – sinulle on armo tarjona; ota se vastaan, ota nyt se vastaan, muutoin voit tehdä sen liian myöhään. – Nyt voin minä laulaa kaiken päivää, kun olen pelastettuna Kristuksen armeijassa" j.n.e. Mutta nämät yksinkertaiset laulut ovat erinomaisesti tarkoituksen mukaisia. Pää-ajatus tulee aina uudelleen esiin loppusäkeenä ja painuu siten niin sydämmeen, että siitä on suorastaan mahdoton päästä erilleen. Sama on nuottien laita; ne ovat kaikki hyvin reippaita, ja käyvät enimmäkseen marssitahdissa, useinkin retkulaulun tapaan. Minä lauloin sittemmin muutaman niistä nuoteista lapsilleni, ja se tarttui heti niiden muistiin. Minä kuulen vielä edelleenkin näiden sävelten kaikuvan lapsenkammarista. Useat näistä lauluista (englantilaisten sanojen mukaan) kuuluvat olevan sepitetyt rivoimpien kapakkalaulujen nuottein mukaan. Kaikissa tapauksissa on siinä tavassa, jolla niitä lauletaan, ja jolla raivoisa musiiki niitä säestää, jotain huumaavaa, kiihoittavaa ja hurmaavaa, ja selvästi tämä onkin tarkoitus. Ihmiset eivät enään saa olla omassa vallassaan, heidän intohimonsa ovat herätettävät; heidän pitää joutua pyhään raivoon, ja kun he sillä tavoin ovat tulleet haltioihinsa on heidän uskaltaminen salto mortale pelastusarmeijan syliin. Samalla kuin pauhataan päihdyttävien juomien nautintoa vastaan, koska se muka on kuolemansynti, pannaan tässä toimeen uudenlainen hurmaus.
Johtava upseeri ei ollutkaan tyytyväinen meidän "full salvation" lauluumme, vaikka me, kuten sanotaan, "teimme työtä kuolemaa kamomatta". Keskellä värsyä pysähtyi pauhaava musiikki yhtäkkiä merkin annettua (josta nähtävästi edeltäkäsin oli suostuttu). Tämä tietysti teki tuskallisen vaikutuksen; toinen katseli rauhattoman näköisenä toistansa. Mutta upseeri sanoi: "Mikä kurja laulu tämä on; te ette usko mitä te laulatte! Jospa full salvation teitä kaikkia innostuttaisi, niin kuuluisipa laulunne toisellaiselta. No, siis voimakkaasti!"
Me ponnistelimme nyt uudella innolla emmekä säästäneet kulkkujamme. Mutta ei vieläkään ylijohtaja antanut mitään arvoa ponnistuksillemme. Taaskin keskeytti hän laulun edellä mainitulla tavalla ja sanoi: "Joka todellakin luulee saaneensa full salvation'in, hän nostakoon laulaessaan kätensä." Minun oli mahdotonta yhtyä tähän ilveilykseen. Mutta enemmistö näytti olevan toista mieltä, vaikka siellä oli oikein irvinaamaisia ihmisiä, jotka pilkallisesti nauraen nostivat kätensä. Vieläpä otti ensin yksi, sitten useampia ja vihdoin kaikki nenäliinat taskustaan, tahi sateenvarjonsa niitä heiluttaakseen ilmassa, ja samalla kirkui jokainen: "Full salvation", niin että sali tärisi. Kuvitelkaapas olevanne mukana tässä kohtauksessa. Sydämeni paukutti rinnassani, mutta suuni pysyi kiinni. Minun mieleeni tuli kohta Egyptin ja Arabian "ulvovat dervischit", jotka Allah'n kunniaksi laulavat ja hyppelevät, meluavat ja raivoovat, kunnes he vihdoin vaahtoavin suin suonenvedosta kaatuvat maahan. Totta puhuen täälläkin kuuli niin kovia kimakoita ääniä, ett'ei minua olisi kummastuttanut, vaikka kaikki läsnä olevat naiset olisivat saaneet vetotautia. Mutta Englannin naisilla näkyy olevan lujemmat hermot kuin meidän naisilla. Ainoastaan yhden suonta rupesi vetämään ja hän huusi kuin riivattu. Kuitenkin kävin minä mielessäni aivan surulliseksi ajatellessani, että tämä oli olevinaan jumalanpalvelusta.
Nyt vaati upseeri niitä, jotka olivat "pelastetut" lausumaan tunnustuksensa nauttimastansa armosta. Heti nousi nuori, noin näköään jokseenkin soma tyttö ja esittelihe muutaman Lontoon isoisen kauppiasperheen kyökkipiiaksi. Vähintäkään kainostelematta kertoi hän aivan yksinkertaisesti ja heleän kirkkaalla äänellä kahdeksan päivää sitten tulleensa "pelastetuksi" ja pääsneensä pelastus-armeijaan, samalla hiukan keikkailevasti osoittaen sotaväen koristusten tapaisia kunnianmerkkejänsä. Ennen hän oli aina varastellut isäntäväkensä omaisuutta; hän oli näpistellyt niin taitavasti, ett'eivät ne sitä olleet lainkaan huomanneet, vaan päinvastoin pitäneet häntä rehellisenä. "Mutta omatuntoni vaivasi minua. Nyt ollessani pelastettu minä ennen kuolisin, kuin salaa ottaisin vanhaa luupalastakaan. Ja nyt olen minä niin iloinen; minä laulelen aamusta iltaan. Oi kuinka minä olen iloinen, niin iloinen." "Halleluja! Victoria!" kajahteli joka haaralta. Sitten rupesi muuan upseeri vuorostaan puhumaan: "Toissa päivänä kohtasin minä ihmisen, joka oli tehnyt mitä kauheimpia rikoksia ja silloin oli tekemäisillään hirmuisinta. Minä sanoin hänelle: 'Sinä voit pelastua, tule meidän joukkoomme!' Hän vastasi; 'En koskaan! minä olen aivan lii'an kurja; helvetti on jo minussa itsessäni.' Sitten minä: 'Juuri sen tähden että itse mielestäsi olet niin kurja, olet sinä aivan oikeassa tilassa; sinä juuri olet omasi Jesukselle; sinun veripunainen syntisi on tuleva lumivalkoiseksi.' Me rukoilemme yhdessä, ja viiden minuutin kuluttua hän oli pelastettu. Te saatte nähdä hänet täällä huomenna; hän on nyt maailman onnellisin ihminen." Mieltymyshuutoja ja pilkkanaurua kajahteli joka puolelta. Mutta kapteeni jatkoi: "Te kaikki voitte tulla hänen kaltaisiksensa. Tehkää vaan kunnon päätös; nouskaa ylös tänne lavalle ja selittäkää tahtomanne olla Jesuksen omia, mutta pian! pian!" (quick, quick). Ja nytpä huudettiin joka taholta: Quick, quick, quick! joka, hyvä kyllä, englantilaisista ei kuulunut niin hullulta kuin minusta, saksalaisesta. Kehoitusta seurasi naisihminen, joka oli niin raa'an ja inhoittavan näköinen, että moista olen harvoin nähnyt. Hänen hameensa oli aivan repaleinen, hänen kasvonsa ja kätensä olivat täynnä ajoksia. Nenän sijasta, joka oli koiskan turmelema, näkyi vaan reikä. Hän tunnusti aikaisemmasta elämästään tekoja, joita on mahdoton tässä mainita, ja vannoi suuresti innostuneena tahtovansa ruveta uskolliseksi pelastusarmeijan tarkoitukselle. "Hän on kuin tulesta temmattu kekäle", jatkoi kapteeni, ja me lauloimme laulua, joka oli siitä kirjoitettu, hänen pienien poikainsa keräillessä rahoja armeijan tarkoituksiin. Nyt saimme kuulla hyvin hiljaisen puheen. Sen sisällys oli: "Taivaan valtakunta on meissä itsissämme. Vaarallisin maailmallisuus ei ole ulkonaisissa esineissä; sitä meidän tulee etsiä omista sydämistämme. Siis tulee meidän karttaa sisällistä vihollista, muuten me petämme itsemme. S (pelastusarmeijan merkki) käsivarrella ei auta, joll'ei meillä ole Jesuksen ristiä sydämissämme." Tämä oikein oivallinen puhe ei, paha kyllä, tehnyt juuri mitään vaikutusta, se ei ollut kyllin sattuva. Vähän onnellisempi oli jokseenkin rehevän näköinen kunnonmies, joka lausui näin: "Minä kuulun oikeastaan John Wesley'n joukkoon. Vanhempani olivat hurskaita ihmisiä ja johtivat minua kaikkeen hyvään. Enkä minäkään ole tehnyt mitään, mitä maailmassa sanotaan pahaksi; mutta minä olin kuitenkin ja pysyinkin sisällisesti kuolleena. Vasta tänään olen minä saanut elämän, tässä pelastusarmeijan kokouksessa. Wesley oli suuri, mutta vielä suurempi on kenraali Booth!" Tästä tietysti pelastusarmeija sai rasvaa rattaihinsa.
Nyt laulettiin laulu, jonka nuotti oli mieltä kiihdyttävä, mutta jonka sanat olivat ihanat. Loppusä'e jokaisessa värssyssä kuului melkein samoin, mutta osoitti aika edistystä, nimittäin: Me voimme tulla vapaiksi kaikista synneistä (v. 1); meidän täytyy tulla vapaiksi kaikista synneistä (v. 2); me tahdomme tulla vapaiksi kaikista synneistä (v. 3); me olemme vapaat kaikista synneistä (v. 4). Ensimmäinen värssy siis ilmaisi löytyvän lujan perustuksen pelastamiseen synneistä; toisessa värssyssä sanoo, että meidän täytyy tulla vapaiksi synnistämme, joll'emme tahdo joutua ijäiseen kadotukseen. Kolmannessa värssyssä lausuu laulaja pyhästi päättäneensä tahtovansa ottaa vastaan armon ja hyljätä synnin. Neljäs värssy osoittaa, kuinka entinen syntinen nyt on jumalallisen pyhyyden päivänvalossa. Aatteen kulku on yhtä yksinkertainen kuin kauniskin. Mutta epäkaunista oli se kauhea melu, – polkeminen, käsien taputtaminen ja nenäliinojen heiluttaminen joka syntyi laulettaessa noita mainittuja sanoja: "meidän täytyy" ja "me tahdomme". Vieläpä, kun laulettiin: "me olemme vapaat kaikista synneistä", – hyökkäsi suurin osa kokoontuneista ylös käyttäytyen mielipuolten lailla. Kapteenikin kauhukseni ilmaisi puheessaan pelastusarmeijan sotamiesten todellisuudessa olevan vapaat tahi ainakin tulevan vapaiksi synneistä ja voitettuansa perkeleen polkeman häntä jalkojensa alla. Uljaan näköinen herrasmies, joka viisi minuuttia sitten oli tullut sisään, nousi hyvin arvokkaasti seisaalleen: "Minä kävelylläni pitkin Oxford Street'iä kuulin laulun; minä astuin sisään, minä kuuntelin, – minä tulin voitetuksi, – minä olen pelastettu! Nauttikoon jokainen tänä yönä sitä onnea, joka on tullut minun osakseni." (Mitä minä kerron, tapahtui yökokouksessa.) "Oi Henki tule tänä yönä!" kuului nyt joku kiihtynyt nainen huutavan. Sitten kuului useilta tahoilta: "tule tänä yönä, Henki tule tänä yönä!" yksityinen ääni: "Sinä voit murtaa kaikki esteet! Sinä voit! Sinun täytyy!" Tämä viimeinen "sinun täytyy" kuului yli muiden kimakasti, ja yleiseen kumahti siihen kaiku; "Sinun täytyy tulla tänä yönä! – tänä yönä!" – "Sinun täytyy! – Sinun täytyy nyt, juuri nyt!" Sitten huudahti siniseen vormuun puettu nainen, jota yleiseen nimitettiin "kapteeniksi", hyvin haaveksivasti ja hennosti: "Minä tunnen sen, hän tulee, – hän tulee!" (Minä puolestani sitä vastoin en tuntenut mitään.) Vastaukseksi kajahtivat rummut ja trumpeetit, ja niin nousi suuri "halleluja-mesu".
Omituista ja jokseenkin kuvaavaa oli se että sivistymättömimmät henkilöt pitivät puheensa enimmäkseen rukouksen muodossa. Onhan korkeasti oppineiden saksalaisten teoloogeinkin joukossa senlaisia, jotka puheissansa luulevat saattavansa tuoda tavan takaa esiin mitä sisällöttömimpiä lauselmia rukouksen muodossa. Siitä on myöskin se etu, ett'ei tarvitse antaa kenenkään katsoa silmiinsä. Kaikissa tapauksissa oli vapautusarmeijan rukoilevien sotamiesten tapana polvillaan lavalla sulkea suonenvedon tapaisesti silmänsä. – Tarkastakaapa tuota kelmeätä nuorukaista, joka kasvot melkein maahan kumarrettuina kauheasti ulvoen noin kuusi kertaa kertoo seuraavat sanat: "Oi, Herra, kuusi viikkoa takaperin pelastit sinä minut; _sinä pelastit minut tupakasta ja paloviinasta! (O Lord, Thou hast saved me from tobacco and brandy!) Kuusi viikkoa on siitä kuin minä tein mitään syntiä. Oi, Herra, – vapahtanut, – tupakasta ja paloviinasta – paloviinasta ja tupakasta!" Vielä tämän puhuessa jatkaa toinen: "Paljonkos sinulla on, oi Herra, syntisen pelastaminen tupakasta, mutta minut sinä olet vapahtanut pahasta luonnostani; kateudestani ja vihastani olet sinä minut vapahtanut, halleluja!" Nyt nousi toinen, joka myöskin rukoillessaan antoi meille tiedoksi olleensa boksaaja, tappelija ja juoppo, tyranni vaimoansa kohtaan, naapuriensa kauhistus, – ja senpä näköinen hän todella olikin. "Minä olin tiikeri, mutta nyt olen muuttunut; halleluja, oi Jumalani!" – Tässä hän äkkiä lopetti rukouksensa ja sanoi kääntyen yleisöön päin: "Te voitte itse kysyä vaimoltani; hän on tuo, joka istuu tuolla punainen huivi päässään". Hän vastasi aivan hiljaisesti: "Hän oli tiikeri; hän on karitsa!" Tämä oli tosiaankin liikuttava kohtaus; – kehen olisikaan se voinut olla tekemättä vaikutusta! Eipä ollutkaan ihme, ett'eivät halleluja- ja victoria-huudot millään lailla tahtoneet loppua.
Kuitenkin voivat lukijat jo yllä mainitusta nähdä, millä tavoin näissä kokouksissa ollaan, ja kuinka paljon järkeä ja järjettömyyttä niissä on sekaisin. Samalla tavoin käy yöllisillä valloitusretkillä, joita pelastusarmeija tekee pitkin kaupungin katuja. Sotamiehet kokoontuvat "kasarmeihinsa" s.o. entisiin teaatereihin j.m.s., jotka nyt ovat heidän hallussaan. Mies- tahi nais-kapteenit järjestävät rivit. Nyt komentaa eversti: "eteenpäin!" Lipunkantaja heiluttaa voittolippua; häntä seuraa musiiki, josta ei puutu mitään lajia soittokoneita ja joka aina saa aikaan oikean helvetinmelun. Mies- ja naispotilaat astuvat tahtiin toinen toisensa jälkeen. He laulavat täyttä kulkkua, huutavat hallelujaa ja kutsuvat tien vieressä seisovia seuraamaan armeijaa. Jollakin leveällä kadulla pysähdytään. Sillä tavoin tapasin minä heidät, kuten jo edellä kerroin, Whitechapel'issa; muuan upseeri luki kertomuksen rikkaasta miehestä helvetissä ja tuskassa, sitten lausui hän kertomuksen helvetistä niin tulisilla sanoilla, että yksin jesuita-isätkin olisivat voineet kadehtia hänen esittämistaitoansa. "Tahdottekohan te joutua sinne?" kysyi hän ympäri seisovilta, ja "emme, emme! emme milloinkaan!" huusivat useat. "No, yhtykääpä siis pelastusarmeijaan; te voitte jo tänään päästä vapaiksi helvetistä." Sitten seurasi vapautettujen julkeaäänisiä tunnustuksia, jommoisia jo tunnemme. Rumpujen ja trumpeetein kaikuessa mentiin sitten jälleen linnaan. Koko joukko vakuutettuja "vankeja" seurasi nyt linnaan oikein parannettaviksi. Mutta muutamat mies- ja naispotilaat jäivät armeijasta erilleen ja tunkeutuivat saastaisimpiin huoneisin tarjoomaan niissäkin pääsyä taivaasen.