Professori käveli taas edes takaisin lattialla.
– Jos olen oikein käsittänyt todistelunne, sanoi Eero, – on siis mahdoton vielä päättää, voiko ihminen päästä totuuden tietoon?
– Tjaa… eipä juuri niinkään. Näyttää sangen otaksuttavalta, että kerran saavutamme täydellisen tiedon siitä, kuka ihminen on. Niinkuin jo sanoin, on ihmisen olemuksessa monta puolta, jotka vielä ovat tutkimukselta salassa, mutta muutamat niistä tuntuvat juuri meidän päivinämme joutuvan tieteellisen tutkimuksen alaisiksi.
– Saanko kysyä, mitkä?
– Oletteko kuullut hypnotismista?
– Olenhan.
– No, siinä ilmenee ihmisen tahto täydellisenä ruumiin herrana eikä omansa, vaan toisen. Mutta löytyy vielä hauskempia ilmiöitä, esim. klärvoajansin eli selvänäköisyyden…
– Niistä en ole mitään kuullut.
– Hm, niitä ei vielä yleisesti tunneta eikä edes tunnusteta… Te olisitte esim. klärvoajanti, jos nyt voisitte sanoa, mitä tällä hetkellä tapahtuu esim. Ruotsin kuninkaan hovissa…
– Mutta kuinka se olisi mahdollista! huudahti Eero hämmästyen.
– Tjaa, otaksukaamme, että ihmisellä on sielu, joka voi funktsioneerata ruumiista riippumatta…
– Olisiko se mahdollista! sanoi Eero vieläkin kerran ja tunsi samalla jonkinmoista sisäistä riemua.
– Minä näin kerran Parisissa semmoisen fenomenin.
– Todellako?
– Nainen, joka oli vaivutettu hypnoottiseen letargiaan, teki yksityiskohtia myöten selkoa eräästä haaksirikosta, joka samana hetkenä tapahtui Englannin kanalissa, ja mainitsi myös paitsi laivan nimeä, että kolme henkeä hukkui. Seuraavana päivänä oli uutinen onnettomuudesta lehdissä, ja kun pelastuneitten kertomus julaistiin, oli se sanasta sanaan yhtäpitävä klärvoajantin selonteon kanssa.
– Mutta sehän oli ihme!
– Miksi ihme? Sillä voi olla kylläkin luonnollinen selityksensä.
– Niin, niin, mutta olisiko ihmisellä todella noin suuria kehityksen mahdollisuuksia!
– Miksei.
– Mutta sittenhän esim. Kristuksenkin ihmetyöt ovat voineet tapahtua ja olla järjellisesti selitettävissä.
– Kyllä kai, sanoi vanhus vakavasti ja katseli Eeroon.
Eero kallisti päänsä alas ja loi katseensa maahan. Hänen mielikuvituksensa oli äkkiä rikastunut uusilla aineksilla ja loihti esiin näköalan toisensa perästä. Hänen ajatuksensa joutuikin niin vilkkaaseen toimintaan, että oikein rupesi pelottamaan. Sentähden hän pudisti päältään nuo uudet mielikuvat ja koetti muistella, minkätähden tänne oli tullut: sai kun saikin kiinni langan päästä ja kysäisi loppupäätökseksi:
– Mikä siis on teidän mielestänne ihmiselämä?
– Se on totuuden etsiskelyä, vastasi filosofi harvaan, – aikojen kuluessa ihminen vähitellen täyttää tuota kreikkalaisen viisaan käskyä':
gnoti se auton
.
– Niin, lausui Eero miettiväisenä.
Ja kun hän tunsi, ettei tahtonut kuulla enempää, hän teki lähtöä ja sanoi:
– Herra professori, teidän hyvyytenne on ollut suuri minua kohtaan. En tahdo teitä enää häiritä, mutta suvaitkaa, että kiitollisuuden osotteeksi ilmaisen teille nimeni.
Silloin ensi kerran levisi hymy ankaran filosofinkin huulille ja hän ojensi Eerolle kätensä, kun tämä esitteli itsensä.
– Te olette totuutta rakastava ja rehellinen nuorukainen, lausui professori jäähyväisiksi, – ja jos toiste tahdotte käydä puheillani, olette tervetullut.
Pois oli haihtunut Eeron mielestä kaikki muisto siitä, että hän oli saanut seista oven suussa koko keskustelun ajan. Hänen sydämensä oli täyttynyt rakkaudella tuota omituista, mutta herttaista vanhusta kohtaan, ja poistuessaan filosofin kodista hän ajatteli:
"Jos maailma olisi katsellut tätä kohtaustamme, se olisi nauranut. Mutta minä en naura; tuo vanha 'originali' kohteli minua kuin ihmistä."
Ja hän tiesi, ettei hän ajattelija-ukkoa koskaan unohtaisi.
II
Kadulle tultuaan hän katseli kelloa. Se oli vastikään täyttänyt seitsemän. "Vielähän olisi hyvääkin aikaa mennä pastorin luo", hän tuumasi itsekseen. Pastori F., jonka edessä hän oli käynyt rippikoulua, oli nimittäin toinen niistä henkilöistä, joita hän pyhiinvaelluksellaan oli päättänyt käydä tapaamassa, ja vaikka hän äsken oli mielestä unohtunut, ilmestyi hän nyt äkkiä muistiin takaisin.
"Vaan mitäpä oikeastaan siellä teen? Kyllähän minä pastorin ajatukset tiedän. Parasta kun tästä rupean kotiin tallustamaan", hän sitten tuumiskeli. Pastorin asunto oli kuitenkin samanne päin kuin asema, joten kysymys saattoi jäädä avonaiseksikin.
Kulkiessaan Eero koetti selvitellä ajatuksiaan ja saada varmaa käsitystä siitä, mitä filosofin luona oli oppinut. Heti silloin muistui mieleen tuo ihmeellinen kertomus parisilaisesta klärvoajantista, ja taas syttyi sieluun omituinen riemun ja onnellisuuden tunne, kun välkähti silmiin, mitä kehityksen aarteita ihmisen tulevaisuudella oli kätkössä.
Ikäänkuin vaistomaisesti Eero uskoi tapauksen todellisuuteen. Oli hän usein kuullut puhuttavan "aavistuksista" eli kuten ranskalaisella nimellä sanottiin "pressentiments", jopa "aaveistakin" ja "unista", ja oli hän itsekin semmoista kokenut, mutta ei hän ollut niistä sen enempää välittänyt, ei ne mitään olleetkaan professorin kertoman kokemuksen rinnalla. Nepä nyt kuitenkin saivat uuden valaistuksen ja muodostuivat itse ennustuksiksi ja lupauksiksi siitä, miksikä ihminen vielä voisi kehittyä. "Onhan paljon enemmän musikalisia ihmisiä, kuin on soittoniekkoja ja säveltäjiä! Niin, musikalisia ihmisiä on aina – soitto surusta syntynyt, murehista muovaeltu – , mutta taiteilijoita ilmestyy silloin, kun olosuhteet ovat suopeita. Miksei samasta syystä tuo meidän silmissämme niin ihmeellinen parisitar voisi olla yksi niitä meidän oloissamme vielä harvinaisia näkyniekkoja, jotka vain ovat huippuunsa kehittäneet sitä taitoa, mikä joka ihmisessä piilee sielun salasoppeloissa?" Semmoinen johtopäätös ei ollut Eeron mielestä luonnoton, koska hän ylipäänsä tahtoi omistaa ihmiselle äärimäiset kehityksen mahdollisuudet ja uskoi, että kuka tahansa olojen ja oman tahdon myötävaikuttaessa saattaisi kehkeytyä miltei ihanteelliseen täydellisyyteen.
Nämä tuumailut tuottivat jonkunlaisen tyyneyden takaisin Eeron mieleen, sillä olivathan ne välillisessä yhteydessä sen pääkysymyksen kanssa, joka oli Eeron ajanut "pyhiinvaellukselleen"; ne vahvistivat hänen vanhaa uskoansa siihen, että ihminen on maailmassa henkisesti kehittyäkseen; uutuudellaan ne viehättivät häntä, saivat mielikuvituksen liikkeelle ja houkuttelivat ihan huomaamatta ajatuksen pois tarkan ja tunnollisen arvostelun ankeista aisoista. Hän kiintyi tuulentupiinsa kuin lapsi leikkiin.
Hän oli siihen määrään mietteisiinsä vaipuneena, ettei huomannut pientä, sävyisää miestä, joka tulla tassutteli häntä vastaan asemasillalla ja koko olennollaan selvästi ilmaisi, että oli tuttava ja oikeastaan hyväkin. He olivat juuri toisiaan sivuuttamaisillaan, kun vastaantulija rohkaisihe ja puoliääneen virkkoi:
– Hyvää iltaa!
Eero säpsähti ja nyt vasta hoksasi tutun henkilön ja ystävällisesti hymyillen tervehti, kättä tarjoten:
– Ai, Valenihan se on. Hyvää iltaa. Minä kun en yhtään nähnyt…
– Niin, minä ajattelinkin, että jos en häiritse, ehkä herra Eerolla on muuta miettimistä.
– Mitäs vielä… Pitäisihän muuten minullakin olla silmät päässä, mutta jos vain ulkona käydessäni vaivun ajatuksiin, niin…
– Junassako nyt on mentävä jonnekkin?
– Junaan tästä nousen, vastasi Eero ja lisäsi itsekseen: "pastorin luona käyminen siis jäi".
– Jaha, niin, vissiin maalle kotiin?
– Kotiin niin.
Molemmat kulkivat nyt vieretysten asemasillalla. Valeni oli Eeron enon "hoviräätäli" ja hänen kädestään olivat Eeronkin vaatteet moniaina vuosina lähteneet. Heidän tuttavuutensa oli siis vanhaa alkua ja jonkinlainen ystävyyssuhde oli aikojen kuluessa "pruuvattaessa" muodostunut keski-iässä olevan hyväntahtoisen ja puheliaan räätälin ja avomielisen nuorukaisen välille.
– Vaan mistä Valeni tietää, että minä maalla asun? hoksahti Eero kysymään.
– No, kuulinhan sen jo talvella, kun hovineuvokselle uusi frakki laitettiin valtiopäiviä varten. Tietysti minä heti kysäisin, että missä se Eero herra nyt ollee, kun ei yhtään näkynyt pruuvailtaessa. "Maalle se on muuttanut", sanoi hovineuvos, "lähelle kaupunkia rauhassa työskennelläkseen". – "Vai niin", minä sanoin, "niinhän ne nuoret nykyaikana näkyy pitävän maaoloista enemmän kuin kaupungin elämästä…"
– Eivät läheskään kaikki, keskeytti Eero hymyillen, osaksi Valenin johtopäätökselle, osaksi enonsa kekseliäälle selitykselle: rauhassa työskennelläkseen.
– No eivät kaikki, ei, ei, hätäili räätäli, ikäänkuin olisi pelännyt loukanneensa kumppaniaan, – vaan joko tuo oli kolmas soitto?
– Eikö lie ollut… johan kuuluu vihellyskin! Hyvästi sitten.
– Minun on myös mentävä maalle!
Samalla Valeni kiipesi kolmannen luokan vaunun sillalle, ja Eero oli heti perässä.
Kun he olivat päässeet sisään ja istuneet tyhjään nurkkaan, Eero kysyi:
– Minnekkä te matkustatte?
– Tuonne L – n asemalle minä vain. Lähden veljeäni katsomaan ja hänen perhettään.
– Vai veljeänne katsomaan. Hänhän on työmiehenä R – n tehtaalla?
– O-on.
Antaessaan nämä vastaukset pieni, vilkas räätäli kävi totisen ja huolestuneen näköiseksi. Eero tämän havaitsi ja kysyi uteliaasti:
– No, kuinka hänen asiansa ovat?
– Onpahan nuo… taitaa ne olla vähän huonosti tätä nykyä.
Ja huomatessaan Eeron kysyvän katseen, hän selitti:
– Miehet kun ovat tehneet työlakon. Eivät näet saaneet palkkaansa korotetuksi kymmenellä pennillä päivän päälle, vaikkei se heidän palkkansa mikään isonen ole. Muutamilla on markka viisikymmentä, toisilla kaksi tai puolikolmatta markkaa päivässä, mutta eihän se tahdo riittää, kun on perhe elätettävänä, useinkin kolme, neljä lasta ja vaimo, ja kaikki ruoka-aineet on ostettava…
– Luonnollista. Ja nyt ovat siis tehneet työlakon, mutta millä lailla tulevat toimeen?
– Sehän se on, valitti räätäli päätään puistaltaen. – Eihän työmiehellä säästöjä ole. Millä hän niitä kokoisi? Nälkä se on silmäin edessä, kun lakon tekee.
– Nälkääkö teidän veljenne nyt kärsii perheineen…?
– Kärsii kai kuin muutkin… ja sitte vielä on uhattu häätää kaikki maantielle – tehtaan huoneissa kun asuvat – elleivät pian lakkaa niskottelemasta.
– Maantielle?
– Maantielle niin, vaimot, lapset, huonekalut ja kaikki… Mikko veljeni, joka on sosialisti kiireestä kantapäähän ja vähän noin niinkuin heidän johtaja, hän kai joutuu ensimäisenä herrojen vihan uhriksi…
– No, mutta eihän herroilla voi olla oikeutta semmoista tehdä, arveli Eero kauhuissaan.
– Mikäs siinä on rikkaan oikeutta estämässä!.. Suokaa anteeksi…
– Ei mitään anteeksi, Valeni. En ole rikas enkä herra… Mutta en kumminkaan saata uskoa, että työnantajat niin julmia olisivat.
– Jospa eivät olisi. Sitä minä pelkään ja kauhistun, kun kälyni on vastikään synnyttänyt lapsen… Sentähden olenkin sinne menossa, että tuon hänet vaikka meille, jos niin on.
He istuivat hetken ääneti, ja sitten Eero sanoi äkkiä:
– Minä seuraan mukana.
Valeni heitti Eeroon kummastelevan silmäyksen, mutta ei virkkanut mitään. Kumpikaan heistä ei tuntenut puhelemisen halua, kun mieli oli täynnä surullisia ajatuksia, ja niin he olivat loppumatkan melkein ääneti. Eero oli jonkinmoisessa jännityksessä, niin että matka tuntui hänestä pitkältä, vaikkei se sitä ollutkaan. Vihdoin juna pysähtyi toivotulla asemalla, ja Eero ja Valeni kiiruhtivat ulos.
Räätäli kääntyi kulkemaan oikealle, ja Eero seurasi sivulla, silloin tällöin kiirehdellen vauhtia.
– Ilma on sentään lämmin näin kesäiseen aikaan, arveli vanhempi mies ja työnsi lakkinsa takaraivalle. – Melkein sitä yölläkin tarkenisi ulkona.
– Ei toki vielä. Ovat ne yöt vielä kylmiä.
– Ja sairaalle varsinkin olisivat… Tuossa jo näkyy tehtaan savutorvi.
– No, sittenhän kohta ollaan perillä.
– Tuon mutkan takana.
Kohta perästä astui näkyviin tehtaan pitkä ja matalahko, punainen tiilirakennus korkeine pyöreine savutorvineen, ja siellä täällä harvaksi hakatussa männikössä häämöttivät työmiesten harmaat, laudottamattomat asunnot. Jotakin oli tekeillä, sillä paljon ihmisiä oli liikkeellä talojen ympärillä, ja kuta lähemmäksi Eero ja Valeni joutuivat, sitä kuuluvammaksi kasvoi melu ja huuto, joka kansan joukosta lähti.
– Herra Jessus, kunhan eivät vain liene panneet uhkaustaan toimeen, huudahti räätäli äkkiä, – mitä muuten noin huutavat ja parkuvat? Katsokaa, herra Eero, eikö nuo ole sotamiehiä tuossa? No jo on hukka perinyt…
– Olisiko mahdollista!
Eerolla ei ollut niin tarkka silmä kuin Valenilla, mutta hän lisäsi vauhtinsa juoksuksi. Yhä selvemmin erottivat korvat rähinän seasta kaikenmoisia valitushuutoja, kiroilemisia ja lasten itkuja. Ja paikalle päästyään hän huomasi ja ymmärsi, että Valeni ei ollut erehtynyt, vaan että hänen pahimmatkin aavistuksensa olivat toteutuneet.
Elleivät talot olisi seisoneet ehjinä ja mykkinä paikoillaan, olisi voinut luulla, että suuri tulipalo oli pelottanut asujaimia tavaroitaan pelastamaan. Kaikki oli kuin baabelin hävityksessä. Yltympäri pihamaita seisoi kasoittain huonekaluja, sänkyjä ja pöytiä, tuoleja ja piironkeja, mitkä minkin näköisinä, vanhoja ja uusia, toiset ehjinä, toiset vahingoittuneina ja rikkinäisinä; ja toisaalla sotamiehet kantoivat yhä uusia kaluja ulos talojen avonaisista ovista. Vanhemmat vaimot katselivat tätä menoa, seisten tavarainsa luona, valittaen ja käsiään vääntäen; pienet lapset riippuilivat kiinni äiteinsä helmoista, itkivät ja parkuivat. Nuoremmat naiset rukoilivat sotamiehiä, koettivatpa puoliväkisin estää heitä ryöstötoimessaan, mutta saivat vastaukseksi kirouksia ja hävyttömyyksiä. Työmiehiä ei näkynyt paljon: joku perheenisä, jota vaimonsa itkien ja rukoillen esti väkivoimalla kostamasta tuhon tekijöille…
Tätä kaikkea nähdessään ja kuullessaan Eeron sydän täyttyi omituisella hämmästyksen ja vihan sekaisella tunteella. Hän hämmästyi ihmissydämen kovuutta, joka saattoi mennä näin pitkälle, ja hän vihasi…
Hän katsahti ympärilleen, mutta ei nähnyt Valenia, joka oli kadonnut omille teilleen. Hän kääntyi silloin erään likellä seisovan vaimon puoleen ja kysyi tältä:
– Missä miehet ovat, kun ei niitä yhtään näy?
– Kokouksessa ovat kaikki, vastasi vaimo, joka näytti kuuluvan katsojien joukkoon. – Ei suinkaan muuten tämmöistä tapahtuisikaan.
– Pitäisi viedä miehille sana. Tämähän on kerrassaan kuulumatonta!
Eero lähti astumaan eteenpäin puitten, ihmisten ja huonekalujen lomitse. Kurjuutta kaikkialla. Muutamalla sängynlaidalla istui vanha eukko tutiseva pää käden varassa; silmät tuijottivat maahan ja huulet jupisivat jotakin itsekseen. Sivuuttaessaan Eero oli erottavinaan sanat: "Totisesti sanon minä teille: tämä kaikki on tuleva tämän sukukunnan päälle. Katso, teidän huoneenne jätetään teille autioksi… Jaa, jaa, mutta joka kestää loppuun asti, se tulee pelastetuksi."
Yhtäkkiä Eero seisahtui kuin naulattu, sillä se näky, joka kohtasi hänen silmiään, sai veren suonissa hyytymään. Muutamasta asunnosta kantoi paraikaa neljä virkapukuista miestä ulos vuodetta, jolla makasi nuorehko ja sievä, mutta kalpea ja kärsivännäköinen vaimo, pieni, vastasyntynyt lapsi rinnallaan. Pienokainen huusi minkä jaksoi, ja äiti oli nähtävästi puoli tainnoksissa hädästä ja kauhusta. Eero ymmärsi, että tämä oli Valenin käly, koska Valeni itse tuskissaan hääräili sotamiesten ympärillä ja rukoilevasti pyyteli: "hyvät kristilliset ihmiset, älkää toki murhatko viatonta lasta ja sairasta äitiä!" Siitä ei kumminkaan ollut apua, sillä kantajat laskivat taakkansa maahan, ja yksi niistä lausui raa'asti:
– Kuka käski lakkoa tekemään, juuri kun kakarat maailmaan laitetaan!
Parin suusta kuului tunnotonta naurua, mutta silloin Eero ei enempää sietänyt. Hän syöksyi miesten luo ja huusi:
– Kuinka te kehtaatte tehdä tämmöistä konnan työtä!
Neljä ällistynyttä naamaa katsoi häneen pitkään, ja yhden posket lensivät tulipunaisiksi. He näkivät edessään herran eivätkä heti löytäneet sopivaa vastausta. Vihdoin se, joka äsken oli leikkiä laskenut, vastasi tympeästi:
– Käsketty on.
– Hävetkää.
Miehet eivät pitkittäneet puhelua, vaan hiipivät pois työtään jatkamaan.
Eero kääntyi sairaan puoleen ja sanoi lohduttavasti:
– Rauhottukaa, hyvä vaimo, kyllä teille hankimme tyyssijan… Kunhan nyt saataisiin tuo pienokainen hillityksi…
– Jos täällä joku sen ottaisi syliinsä, lausui sairas väsyneesti, – minun rinnoistani ei lähde maitoa. Missähän se Akun Manta lienee?
– Tässä tulee, kuului tuttu ääni, ja samassa ilmestyi Valani pulskannäköisen vaimon seuraamana. Tämä tarttui heti lapseen käsiksi ja rupesi sitä hyräillen rauhottamaan: "soo, soo, pienokaiseni, aa-aa, aa-aa, voi sitä maailman menoa, kun synnyttäjiäkin pellolle viskataan, soo, soo, kullannuppuni, aa-aa, aa-aa…" Lapsi vähitellen tyyntyi.
– Kuulkaa, Valeni, sanoi Eero, – meidän pitää etsiä paikka, minne teidän sairas kälynne sopii viedä. Ettekö täällä lähellä tunne ketään?
– Jospa lähden tiedustelemaan Halikoisella, arveli toinen. – Ehkä se ottaisi, sillä kun on liika huone.
– Lähtekää, mutta joutuun.
Valeni kiiruhti tiehensä, ja Eero kääntyi taas vuoteella makaavan puoleen. Sairas avasi silmänsä ja vähän tarkasteltuaan Eeroa, kysyi:
– Kukas herra on, joka niin köyhästä huolen pitää? Eero nytkähti, mutta sai kyynelet silmiinsä. Tietämättään hän vastasi:
– Samarialainen.
– Samarialainen, toisti vaimo hiljaa ja ummisti silmänsä. Sitten avasi ne taas ja rupesi vaikeroimaan:
– Voi, voi, minä pyysin niin Mikkoa ja rukoilin, etteivät nyt lakkoa tekisi. "Kärsitään mieluummin", sanoin, "kärsitään vaikka mitä, kun minulla on niin pahoja aavistuksia". Näin semmoista unta…
– Tyynny sinäkin nyt, Tilta, keskeytti toinen vaimo, – katso, johan lapsesikin nukkuu.
– Jos koettaisitte tekin nukahtaa, kehotti Eero, – ilma on suopea, eikä ole kylmettymisen vaaraa.
Toisten tällä lailla lohdutellessa sairas vihdoin tyyntyi ja vaikeni, joskaan ei lie nukkunut. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen vieras vaimo huokasi puoliääneen: "kaikkea ihmisen pitää kokea" ja kysyi uteliaasti Eerolta:
– Mistäpäin herra on tänne osunut?
Eero oli juuri selittämässä, kun räätäli palasi kolmen miehen kanssa.
– Tässä sitä nyt tullaan, hän esitteli. – Halikoinen lupasi ottaa, niinkuin arvasin.
Miehet ilmaisivat tunteitaan harmin ja säälin sanoilla ja Valeni neljäntenä kävivät vuoteeseen käsiksi, nostivat hartioilleen ja läksivät kulkemaan, Eeron ja vieraan vaimon seuraamina, Halikoisen taloa kohti. Kaikki katsoivat heihin säälien ja uteliaasti, kun he kulkivat ohitse, ja monen suusta kuului myötätuntoinen valitus. Eero tunsi mielensä masentuneeksi.
Matka ei ollut pitkä, ja miehet jaksoivat kantaa taakkansa perille asti. Siellä oli Halikoisen emäntä vastassa ja siunaili:
– No voi, kaikkea sitä näkee, voi, tätä synnillistä sukukuntaa, tuokaa nyt tänne kamariin kantamuksenne, minä näytän tietä.
Miehet laskivat taakkansa maahan kantaakseen huoneeseen käsillään. Kun he katosivat ovesta sisään, seurasi vieras vaimo, lapsi sylissä, heti perässä. Mutta Eero jäi ulos odottamaan. Hän arveli, että Valeni palaisi takaisin, ja silloin hän jättäisi tälle hyvästi, sillä kauvemmin hän ei jaksanut täällä viipyä.
Hetken perästä Valeni tulikin ja kysyi arastellen:
– Eikö herra Eero käy taloon?
– En, kiitoksia, vastasi Eero, – olen niin masentunut kaikesta tästä kurjuudesta, etten jaksa enempää nähdä. Tämä tuntuu minusta niin luonnottomalta, en oikein käsitä, että tämmöistä saattaa tapahtua… ja kun sitten vielä ei yhtään voi auttaa. Sanotteko, että kaikki nämä ihmiset muun lisäksi vielä kärsivät nälkääkin?..
Eikö heitä millään lailla auteta? Onhan Suomessa paljon ihmisiä, jotka eivät kärsi nälkää?
– No kyllä heitä koetetaan auttaa. Onhan niitä rahankeräyslistoja liikkeellä, ja niistä sitä apua lähteekin, kun mikä antaa kymmenen penniä, mikä viisikolmatta, ja onhan joku yksinään eläjä antanut markankin… joukollisten on pahempi… – Käännytäänkö siis vain työmiesten puoleen apua pyytäen?
– Työmiesten parhaasta päästä… Ei sitä juuri kehtaa herrojen luokse… On kuulemma sentään vallasihmisetkin antaneet muutamille kerääjille?
– Onko Valeni käynyt keräämässä?
– En ole vielä joutanut. Mutta nythän sitä täytyy, vaikka työnsä kesken jättäisi.
– Lähtekää nyt sitten enonikin luokse.
– Luuletteko, että hän…?
– Kyllä tätini antaa. Kääntykää hänen puoleensa. Ja jotta teidän keräyksenne alkaisi hyvillä enteillä, niin suotte kai, että minäkin jätän, mitä minulla on?
Tätä sanoessaan Eero kaiveli kukkaroa housuntaskustaan. Räätäli hämmästyi ja ilostui, ja hänen pienet, vilkkaat kasvonsa kävivät odottavan totisiksi.
– Kas tässä, sanoi Eero ja kaatoi samassa kukkaronsa sisällyksen Valenin avonaiseen kämmeneen. Tämä jäi silmät suurina tuijottamaan rahojen paljouteen. Ei se niin paljon ollut, kymmenen markan seteli ja muutamia hopearahoja, mutta Valenista siinä oli liiaksikin.
– Eihän nyt toki, hän vihdoin sai sanotuksi, – mitä herra… ottakaa nyt pois edes tuo seteli…
Eero tunsi kiivastuvansa aivan aiheettomasti.
– No mutta Valeni, itsehän tiedätte, kuinka suuri hätä tässä on!
Luuletteko minua sudeksi, että tuon kurjan setelin takia…
Valeni liikutti huuliaan, muttei syntynyt sanoja. Sen sijasta ilmestyi kaksi kirkasta kyyneltä silmäkulmiin.
Silloin suli Eeronkin sydämestä kiihotus, hän kääntyi äkkiä ympäri ja kiiruhti pois maantielle. Valeni jäi katsomaan Eeron jälkeen, silmät vesissä; pyyhkäsi niitä takinhihalla, huokasi syvään ja lähti tallustamaan taloon.
Mutta Eero riensi asemalle. Hän riensi pois tuon kauhun läheisyydestä, saadakseen miettiä rauhassa, niinkuin hänen tapansa oli. Hänen mielensä oli täynnä niitä kurjuuden kuvia, joita hän oli nähnyt, ja hänestä tuntui, että noitten ihmisten kärsimykset olivat hänen omia kärsimyksiään, mutta samalla hän tunsi, kuinka heikko, viheliäinen ja kykenemätön hän itse oli; ja hän aivan kuin häpesi, ettei kuulunut noiden kärsiväin joukkoon.
Ajatukset tulivat hänen päällensä.
"Tässä minä käyn miettimässä, mikä elämä on, ja vieressäni tapahtuu eläville ihmisille tämmöistä… Tiedemiehet etsivät totuutta ja keksivät luonnonlakeja ja kemiallisia affiniteetteja ja asuvat hienosti ja mukavasti sisustetuissa huoneissa ja syövät herkullisia ruokia; filosofit punnitsevat johtopäätöksiä tarkoin ja rakentelevat tiedemiesten keksimäin totuuksien pohjalle loogillisia ja älykkäitä maailmankatsomuksiaan – ja vieressä tapahtuu tämmöistä. Eikä ole ketään, joka totuutta tunnustaisi ja huutaisi ääneen: emmekö näe, me rikkaat ja oppineet ja mahtavat, ettei kansa enää jaksa meitä hartioillaan kantaa? Emmekö näe, ettei meidän kulttuuristamme tulisi mitään, ellei kansa meitä ylläpitäisi, elättäisi meitä, ruokkisi, vaatettaisi ja rakentaisi meille lämpimiä asuinsijoja? Emmekö näe, että olemme kansalle kiitollisuuden velassa niinkuin lapset vanhemmilleen? Emmekö näe sitä ääretöntä valhetta ja vääryyttä, joka katsantokannastamme silmiin pistää, kun kutsumme hikeensä uupuvia työmiehiä niskottelijoiksi ja ajamme pellolle heidän vaimonsa ja lapsensa – ja samalla pistämme suuhumme ne leivänpalat, jotka he ovat työllään hankkineet?
"Ja minäkin kuulun näiden vallanpitäjien joukkoon, minussakin riehuu yläluokkalaisten intohimot… olen itsekäs, kunnianhimoinen, pelkuri… olen surrut kirjani kohtaloa, olen surrut ystävieni kadottamista, olen epäillyt totuutta – epäillyt, epäillyt…"
Hänen sydämensä nyyhkytti. Se nyyhkytti omaa pienuuttaan…
Mutta kotiin tultuaan hän tyyntyi. Hän istui salin ikkunan ääreen ja katseli auringon rientoa maille. Ja aivan kuin eräänä ehtoona viikkoja sitten, tapahtui hänen sisässään eriskummainen heräymys, vaikka se nyt tuli selvempänä ja mahtavampana kuin silloin. Koko voimallaan hänen sielunsa nousi, pudisti päältään sokeuden ja itsekkyyden kahleet, ja lumena suli sydämestä alakuloisuus ja epäilykset.
"Voi minua sokeata, joka unohdin uskoni sinuun, ihanteeseeni, Jumalaani! Joka rupesin epäilemään itseni pettämiseksi koko tähänastista elämääni, vääriksi niitä tekojani, jotka juuri olivat lähteneet uskosta…
"Voi minua, joka heikkoudessani kävin ihmisten luokse oppimaan ja kysymään neuvoa, ihmisten, jotka ovat kompastuneet elämän tielle, kävin heidän, heikkojen luokse oppimaan, vaikka sinä, minun ihanteeni, minun vahvuuteni kallio olet minulle kasvosi näyttänyt ja minua kerran opettanut… Sinä suuri rakkaus, ettäs vielä minua omaksesi tunnustit ja lähetit minut sinne, missä silmäni aukenivat!.."
Aivan kuin hänen sielullaan olisi ollut monta silmää, hän yhdellä kertaa näki viime aikain tapahtumat, mutta näki ne uudelta kannalta ja osasi niitä arvostella.
"Rakkautta me ihmiset kaipaamme, rakkautta on liian vähän meidän sieluissamme… Ja kuitenkin rakkaus on koko elämän salaisuus ja ihmissielun pyhin esikoisoikeus."
Hän näki, kuinka kaukana hänkin oli rakkauden ihanteesta, siitä elämästä, joka on täydellisesti vihitty ihmiskunnan palvelukselle, siitä elämästä, jossa surua ei ole, vaan jonka riemu on rakkaus. Voimallisemmin kuin koskaan hänen sielunsa rukoili: "anna minun kulkea sitä tietä, joka luoksesi vie, sinä maailman rakkaus". Ja silloin oli aivan kuin hänen rukoustaan olisi kuultu.
Oli hän satoja kertoja tuntenut innostusta ja inspiratsionia, olipa hänellä erityinen taitokin puhaltaa liekkiin sitä hurmeen hehkua, joka aina kyti hänen sielussaan, mutta näin nousevan päivänvalon, näin aukenevan äärettömyyden tapaisena ja samalla niin hiljaisena, niin rauhaisana, niin suurena kuin se nyt tuli, ei innostus ennen ollut tullut. Taivaisesta kodistaan astui ihanne alas, ja ottaen asuntonsa hänen sieluunsa, se ojensi hänelle elämän avaimet ja maailman valtikan. Hän tunsi sydämensä sykkivän koko ihmiskunnassa. Hän tunsi, että hengessä ihmiset ovat yhtä, ettei mikään häntä erottanut ystävistään eikä omais