Read the book: «Totuus»
ENSIMMÄINEN KIRJA
I
Edellisenä iltana, keskiviikkona, oli Markus Froment, opettaja Jonvillessä, vaimonsa Genevièven ja tyttärensä Louisen kanssa saapunut Mailleboisiin, jossa hän tavallisesti vietti kuukauden lomastaan vaimonsa isoäidin ja äidin, rouva Duparquen ja rouva Berthereaun luona, joita paikkakunnalla kutsuttiin vain vanhoiksi rouviksi. Maillebois, piirikunnan pääpaikka, jossa oli kaksi tuhatta asukasta, sijaitsi ainoastaan kymmenen kilometrin matkan päässä Jonvillen kylästä ja kuuden kilometrin päässä Beaumontista, suuresta, vanhasta yliopistokaupungista.
Elokuun ensi päivät olivat tukehduttavat. Sunnuntaina koululasten palkintojenjaon aikana oli ollut kauhea rajuilma. Viime yönä vielä oli kello kahden aikaan ollut ankara rankkasade, eikä taivas vieläkään ollut kirkastunut, vaan pysyi yhä pilvisenä, matalana, keltaisena ja lyijyraskaana. Vanhat rouvat, jotka olivat nousseet ylös kello kuudelta mennäkseen kello seitsemän messuun, olivat jo pienessä, maakerroksessa sijaitsevassa ruokasalissa ja odottivat nuorta pariskuntaa, joka ei ollenkaan näyttänyt pitävän kiirettä.
Neljä kuppiparia oli asetettu valkealla pöytäliinalla verhotulle pöydälle ja Pélagie tuli sisään kahvikannu kädessä. Hän oli pieni ja punakka, nenä suuri ja huulet ohuet, ja hän oli ollut rouva Duparquen palveluksessa kaksikymmentä vuotta, joten hän sai puhua vapaasti kaikesta.
– No niin! sanoi hän, kahvi jäähtyy, eikä se ole minun syyni.
Pélagien mentyä takaisin keittiöön mutisten hiljaa itsekseen, rouva Duparquekin lausui ilmi tyytymättömyytensä.
– Se on sietämätöntä, voisi luulla että Markus täällä ollessaan huvikseen estää meitä ajoissa joutumasta messuun.
Mutta sävyisämpi rouva Berthereau uskalsi hiljaa puolustaa heitä.
– Rajuilma on ehkä estänyt heitä nukkumasta, mutta nyt kuuluu että he kiiruhtavat minkä ennättävät siellä ylhäällä.
Rouva Duparque, joka oli kuudenkymmenenkolmen vuotias nainen, hyvin pitkä, hiukset vielä aivan mustat, kasvot syvien sopusuhtaisten ryppyjen uurtamat, silmät totiset, nenä voimakas, oli kauan aikaa pitänyt "Suojelusenkeli" nimistä muotikauppaa vastapäätä Beaumontin tuomiokirkkoa. Miehensä äkillisen kuoleman jälkeen, johonka sanottiin erään katolisen pankin vararikon olleen syynä, oli hän ollut kyllin viisas lopettamaan kauppansa ja muuttamaan kuuden tuhannen markan korkojen omistajana Mailleboisiin, jossa hänellä oli pieni talo. Siitä oli kulunut jo lähes kaksitoista vuotta, ja hänen tyttärensä, rouva Berthereau, joka myöskin oli jäänyt leskeksi, oli muuttanut hänen luokseen pienen tyttärensä, silloin kymmenvuotiaan Genevièven kanssa. Vävyn äkillinen kuolema oli uusi suru. Hän oli ollut virkamies raha-asiainhallituksessa, ja rouva Duparque oli toivonut hänelle hyvää tulevaisuutta. Hän kuoli kumminkin köyhänä ja jätti vaimonsa ja tyttärensä anoppinsa elätettäviksi. Siitä alkaen molemmat lesket olivat eläneet yhdessä tuossa pienessä synkässä talossa, ahdasta, ummehtunutta elämää, joka vähitellen kangistui mitä ankarimpiin uskonnollisiin kaavoihin. Mutta rouva Berthereau, jota hänen miehensä oli syvästi rakastanut, oli säilyttänyt olennossaan jotain vienoa lempeyttä. Hän oli pitkä ja tumma kuten äitinsä, kasvonsa olivat kuihtuneet ja surulliset, silmät alakuloiset ja väsynyt ilme suun ympärillä, jossa välistä saattoi nähdä merkkiä salaisesta kadotetun onnen kaipuusta.
Eräs Berthereaun ystävä, Salvan, entinen koulunopettaja Beaumontissa, silloinen kansakoulun tarkastaja, nykyinen normaalikoulun johtaja oli välittänyt naimiskaupan Markuksen ja Genevièven välillä, jonka viimemainitun holhoja hän oli. Berthereau oli ollut hyvin vapaamielinen mies, ei välittänyt kirkosta eikä ripistä, mutta ei kieltänyt niitä vaimoltaan; alkoipa hän vielä lopulta seurata vaimoaan messuunkin, mukaantuen tämän pyyntöihin. Salvan, jolla oli vielä vapaammat mielipiteet ja joka ei uskonut muuta kuin mikä voitiin todistaa, oli parhaassa tarkoituksessa tuonut Markuksen tähän ankarasti uskonnolliseen perheeseen, ajattelematta mahdollisia ristiriitaisuuksia. Molemmat nuoret rakastavat toisiaan tulisesti; asiat järjestyisivät kyllä jollakin tavalla. Ja niinä kolmena vuonna, jotka he olivat olleet naimisissa, oli Geneviève, entinen Beaumontin luostarikoulun oppilas, vähitellen laiminlyönyt uskonnolliset velvollisuutensa siihen määrin, ettei hän enää edes rukoillut, niin oli rakkaus mieheensä hänet vallannut. Rouva Duparque oli siitä hyvin pahoillaan, vaikkakin nuori rouva, ollessaan lomaa viettämässä Mailleboisissa häntä miellyttääkseen säännöllisesti seurasi häntä kirkkoon. Ankara isoäiti, joka oli vastustanut tätä avioliittoa, vihasi salaa Markusta, jota hän syytti siitä että oli menettänyt tyttärentyttärensä sydämen.
– Neljännestä vailla seitsemän, sanoi hän itsekseen kuullessaan läheisen kirkonkellon lyövän kolme neljännestä. Emmehän tule koskaan valmiiksi.
Ja hän meni ikkunan luo ja katsoi Kapusiinitorille. Pieni talo, jossa he asuivat, oli tämän torin ja Kirkkokadun kulmassa. Se oli kaksikerroksinen talo: alakerroksessa keskikäytävän oikealla ja vasemmalla puolella oli ruokahuone ja sali, perällä taas keittiö ja pesuhuone homehtuneelle ja synkälle pihalle päin; toisessa kerroksessa oikealla kaksi huonetta rouva Duparquelle, vasemmalla kaksi huonetta rouva Berthereaulle; ja vihdoin ullakolla vastapäätä Pélagien kamaria vielä kaksi pientä huonetta, jotka olivat sisustettu Genevièvelle hänen ollessaan nuori tyttö, ja joihin hän taas riemuiten asettui tullessaan miehineen Mailleboisiin. Mutta siellä vallitsi haudantapainen kosteus, synkkä hämärä ja syvä hiljaisuus. Kirkkokatu, joka alkoi Saint-Martin kirkon päästä, oli niin kapea, ettei sitä voitu ajaa, se oli hämärä keskellä päivääkin, rakennukset olivat rappeutuneen näköisiä ja katukivitys sammaloitunut, likavesistä haiseva. Pohjoispuolella oli aivan puuton Kapusiinitori ja sitä pimitti korkea vanha luostarirakennus, jonka kapusiinimunkit ja kristillisten koulujen veljet olivat ottaneet haltuunsa. Edelliset toimittivat jumalanpalvelusta suuressa kauniissa kappelissa, jälkimmäiset olivat sijoittaneet hyvin suositun koulun luostarin sivurakennuksiin.
Hetkisen rouva Duparque katseli tuota autiota toria, jossa kirkollinen rauha vallitsi, jossa liikkui ainoastaan aaveentapaisia munkkeja ja jota vain veljien oppilaat elähyttivät säännöllisten väliaikojen kuluttua. Hitaasti kaikuivat kirkonkellon lyönnit syvässä hiljaisuudessa ja hän kääntyi kärsimättömänä ympäri, mutta samassa ovi aukeni ja Geneviève astui sisään.
– Vihdoinkin! sanoi isoäiti. Syökäämme nopeaan, kerran on jo soitettu.
Geneviève, joka oli vaalea, kookas ja hieno, ja jolla oli ihailtava tukka ja iloiset, isää muistuttavat kasvot, nauroi lapsellisesti niin että valkeat hampaat näkyivät, vaikka hän oli jo kahdenkymmenenkahden vuotias. Mutta kun rouva Duparque huomasi hänen olevan yksin, huudahti hän:
– Mitä, eikö Markus olekaan valmis?
– Hän tulee jälestä, isoäiti, hän tuo Louisen alas.
Ja ensin ääneti syleiltyänsä äitiänsä, hän lausui ilonsa siitä, että naituna taas sai olla nuoruutensa rauhallisessa kodissa. Tuolla Kapusiinitorilla hän tunsi jokaisen katukiven, hän tervehti vanhana ystävänä pienintäkin ruohomätästä! Ja ikäänkuin ollakseen kohtelias ja voittaakseen aikaa hän jäi ihastuneena seisomaan ikkunan ääreen, ja huomasi torilla kaksi tuttua mustaa varjoa.
– Kas! isä Philibin ja veli Fulgentius, mihinkähän he näin varhain menevät?
Kaksi munkkia kulki hitaasti poikki torin, joka ikäänkuin pimeni heidän mustista kauhtanoistaan matalan ja myrskyisen taivaan alla. Talonpoikaissukuinen isä Philibin, jolla oli neliskulmaiset hartiat, paksut, pyöreät ja punakat kasvot, suuret silmät, suuri suu ja jykevät leukapielet, oli neljänkymmenen vuotias ja oli Valmarie-nimisen, jesuiittain omistaman suuremmoisen maatilan koulun ylitarkastaja. Veli Fulgentius joka oli samanikäinen, mutta pieni, musta ja laiha mies, johti kolmen muun veljen kanssa pitämäänsä kristillistä koulua. Kerrottiin hänen olevan hulluinhuoneessa kuolleen mielenvikaisten lääkärin ja heikkohermoisen, kiihottuneen ja kunnianhimoisen palvelustytön avioton poika. Hän näkyi puhuvan kovalla äänellä tehden suuria liikkeitä.
– Tänään iltapäivällä, selitti rouva Duparque, jaetaan koulussa palkinnot. Ja isä Philibin, joka suuresti rakastaa kunnon veljiämme, on varmaankin suostunut johtamaan palkinnonjakoa. Hän tulee nyt luultavasti Valmariesta, ja minä otaksun, että hän on menossa veli Fulgentiuksen kanssa järjestämään joitakin yksityisseikkoja.
Mutta hän tuli keskeytetyksi, Markus saapui vihdoin, sylissä tuskin kaksivuotias tyttärensä Louise, joka pienet kädet kiedottuina hänen kaulaansa, leikki ja nauroi ylen onnellisena.
– Hopsis! Hopsis! huusi Markus astuessaan sisään. Me tulemme junalla, hei! sen pikemmin ei voi joutua!
Markus Froment oli lyhempi kuin hänen kolme veljeänsä, Matheus, Luukas ja Johannes; hänen kasvonsa olivat pitemmät ja laihemmat ja erittäin huomattava oli hänessä korkea otsa, hänen sukunsa tornin muotoinen otsa. Mutta ennen kaikkea olivat hänelle omituisia silmät ja viehättävä ääni, kirkkaat, lempeät silmät, jotka katsoivat sielun syvyyteen ja puoleensa vetävä, miellyttävä ääni, joka valloitti mielet ja sydämet. Viiksien ja pienen parran lomasta näkyi hiukan ankara ja lujapiirteinen, mutta samalla hyvänsävyinen suu. Niinkuin kaikki Pierre ja Marie Fromentin pojat oli hänkin oppinut käsityötä, nimittäin kivipiirustusta, ja suoritettuaan tutkintonsa kahdeksantoista vuotiaana hän saapui Beaumontiin täydentämään taitoansa Papon-Larochen työpajassa, jossa valmistettiin maantieteellisiä karttoja ja koulutauluja melkein kaikkiin Ranskan kouluihin. Täällä hän innostui opetukseen siinä määrin, että suoritti alkeisopettajan tutkinnon päästäkseen siten Beaumontin normaalikouluun, josta hän kahdenkymmenen ikäisenä pääsi ulos varustettuna apuopettajan todistuksella. Myöhemmin saatuaan arvonimen ja todistuksen kasvatusopin taidostaan nimitettiin hänet opettajaksi Jonvilleen. Silloin meni hän naimisiin Genevièven kanssa hyvän ystävänsä Salvanin välityksellä; tämä oli nimittäin vienyt hänet vanhojen rouvien perheeseen ja nuorten kaunis rakkaus liikutti häntä. Kolme vuotta olivat nyt Markus ja Geneviève varattomina, kaikenlaisten rahallisten huolien ja taloudellisten selkkauksien kiusaamina viettäneet ihanteellista rakkauselämää tuskin kahdeksansataa asukasta sisältävässä kylässään.
Rouva Duparque ei, tyytymätönnä kun oli, välittänyt mitään isän ja tyttären iloisesta leikistä.
– Tuo junanne, sanoi hän, ei vedä vertoja minun nuoruuteni aikaisille postivaunuille… Kas niin, syökäämme nopeaan, muuten emme joudu koskaan.
Hän oli istuutunut ja kaatoi jo maitoa kuppeihin. Sillaikaa kun Geneviève asetti pikku Louisen korkean tuolin itsensä ja äitinsä väliin voidakseen valvoa lasta, koetti Markus, joka oli sopuisa luonteeltaan, pyytää anteeksi.
– Minä olen viivyttänyt teitä, eikö niin?.. Se on teidän syynne, isoäiti, on liian hyvä nukkua teidän luonanne, on niin rauhallista!
Rouva Duparque, joka paraillaan tyhjenti kuppiansa, ei kiireissään suvainnut vastata. Mutta rouva Berthereau katsoi pitkään tytärtään Genevièveä, joka näytti niin onnelliselta miehensä ja tyttärensä välissä, ja hän hymyili väsyneesti. Hiljaisella äänellä, ikäänkuin tahtomattaan hän sanoi katsahtaen hitaasti ympärilleen.
– Niin kyllä, rauhallista, niin rauhallista, ettei tunne elävänsäkään.
– Torilta kuului sentään, jatkoi Markus, melua kello kymmenen aikana.
Geneviève ei voinut sitä käsittää. Yöllistä hälinää Kapusiinitorilla!
Hän epäonnistui taaskin hyvässä tarkoituksessaan saada muut nauramaan.
Tällä kertaa isoäiti vastasi loukatun näköisenä.
– Ihmiset tulivat ulos Kapusiinikappelista. Eilen illalla kello yhdeksän oli siellä pyhän sakramentin palvelus. Veljet veivät sinne ne oppilaista, jotka tänä vuonna ovat käyneet ensi kerran ripillä, ja nämä lapset uskalsivat hiukan keskustella ja nauraa torilla kulkiessaan… Ja se on sentään parempaa kuin moraalia ja uskontoa vailla olevain lasten inhottavat leikit.
Yht'äkkiä syntyi syvä ja kiusallinen hiljaisuus huoneessa. Kuului ainoastaan lusikoiden kalina kuppeja vastaan. Syytös inhottavista leikeistä tarkoitti Markuksen koulua ja hänen maallista opetustapaansa. Mutta kun Geneviève loi häneen rukoilevan katseen, ei hän suuttunut, vaan alkoi pian uudelleen keskustelun. Hän puhui rouva Berthereaun kanssa heidän elämästään Jonvillessä, hän puhui oppilaistaankin niinkuin puhuu opettaja, joka rakastaa heitä, jolle he tuottavat tyydytyksen ja ilon. Kolme heistä oli juuri saanut päästötodistuksensa.
Silloin kuului taas autiossa, synkässä kaupunginosassa kellon soitto, jonka hitaat lyönnit ikäänkuin valittaen kaikuivat raskaassa ilmassa.
– Viimeinen soitto, huudahti rouva Duparque, sanoinhan minä jo, että me emme ehdi!
Hän nousi, ja kiirehti tytärtään ja tyttärentytärtään, jotka vielä joivat kahviaan, mutta silloin ilmestyi Pélagie vapisten kauhistuksesta sanomalehti "le Petit Beaumontais" kädessään.
– Voi, voi, rouva! kuinka kauheaa!.. Poika, joka toi sanomalehden kertoi minulle…
– Mitä sitten? Joutukaa!
Palvelijatar oli tukehtumaisillaan.
– Pikku Zéphirin, koulun opettajan veljenpoika on löydetty murhattuna täällä, aivan lähellä, huoneessaan.
– Mitä! murhattuna?
– Niin, rouva, ensin oli tehty kaikenlaisia ilkitöitä ja sitten hänet oli kuristettu!
Hirveä väristys valtasi kaikki, rouva Duparque vapisi hänkin.
– Pikku Zéphirin, Simonin, juutalaisen opettajan veljenpoika, tuo raajarikkoinen mutta niin kaunis lapsi; ja hän oli katolilainen, hän kävi veljien koulua, eilen illalla hän varmaankin oli jumalanpalveluksessa, sillä hän oli juuri äsken käynyt ripillä. Sanokaa mitä tahdotte! löytyy kirottuja perheitä.
Markus oli kuunnellut jäykistyneenä, kauhuissaan. Ja hän huudahti, tällä kertaa arkailematta.
– Simon, minä tunnen Simonin! Hän oli normaalikoulussa samaan aikaan kuin minäkin, hän on ainoastaan kaksi vuotta minua vanhempi. En ole kenessäkään nähnyt selvempää järkeä ja hellempää sydäntä. Hän oli ottanut lapsi raukan, katolilaisen veljenpojan luokseen, ja harvinaisesta arkatuntoisuudesta hän antoi tämän käydä veljien koulua… Kamala onnettomuus on kohdannut häntä!
Markus oli vapisten noussut ylös ja lisäsi.
– Menen häntä etsimään… Minä tahdon tietää, tahdon olla häntä tukemassa hänen surussaan.
Rouva Duparque ei kuullut enää. Hän työnsi rouva Berthereaun ja Genevièven ulos, tuskin antaen heille aikaa panna hattua päähänsä, Viimeinen soitto oli vaiennut, ja vanhat rouvat kiiruhtivat kirkkoa kohden aution kaupunginosan raskaassa, uhkaavassa hiljaisuudessa Ja uskottuaan pikku Louisen Pélagien hoitoon läksi Markus vuorostaan ulos.
Mailleboisin aivan uusi alkeiskoulu, johon kuului kaksi rakennusta, toinen pojille ja toinen tytöille, sijaitsee République-torin varrella vastapäätä raatihuonetta, joka myöskin on uusi ja samaa tyyliä; Isokatu, tie Beaumontista Jonvilleen kulkee poikki torin ja eroittaa toisistaan nämä kaksi liidunkarvaista rakennusta, joista paikkakunta ylpeilee. Tämä Isokatu, jonka varrella alempana kohosi myöskin Saint-Martin kirkko, oli väkirikas, ja siellä liikkui lakkaamatta edestakaisin kävelijöitä ja ajajia. Mutta koulun takana vallitsi yksinäisyys ja hiljaisuus ja ruohoa kasvoi katukivien välillä. Lyhytkatu, jonka varrella oli ainoastaan pappila ja rouva Milhommen paperikauppa, yhdisti République-torin aurinkoisen kulman Kapusiinitoriin. Markuksella oli siis ainoastaan pari askelta kuljettavanaan.
Molemmat leikkipihat olivat Lyhyellekadulle päin, ja niitä erotti toisistaan kaksi kapeata puutarhaa, toinen opettajain toinen opettajattarien. Poikien rakennuksen maakerroksessa, pihan nurkassa oli Simon, ottaessaan pikku Zéphirinin luokseen antanut hänelle ahtaan huoneen. Lapsi oli hänen vaimonsa, Rachel Lehmannin veljenpoika, ja hänen isoisänsä oli Lehmann, köyhä juutalainen räätäli, joka omisti pienen, mustan talon Trou-kadun, Mailleboisin kurjimman kadun varrella. Isä, Daniel Lehmann, oli viisitoista vuotta nuorempi veljeään, räätäliä, ja oli ammatiltaan koneseppä. Hän oli rakkaudesta nainut katolilaisen orpotytön Marie Prunierin, jonka nunnat olivat kasvattaneet ja joka oli ompelijatar. Nuoret jumaloivat toisiaan, ja kun pieni Zéphirin syntyi, ei häntä kastettu, hän ei kuulunut mihinkään uskontoon, sillä isä ja äiti eivät tahtoneet tuottaa surua toisilleen antamalla lasta omalle jumalalleen. Mutta kuusi vuotta myöhemmin tapahtui onnettomuus: Daniel joutui hirveän kuoleman uhriksi. Hän jäi hammasrattaiden väliin ja murskautui vaimonsa silmien edessä, silloin kun tämä oli tuomassa hänelle ruokaa työpajaan. Marie kauhistuneena palasi nuoruutensa uskontoon, pitäen onnettomuutta Jumalan rangaistuksena siitä, että hän oli rakastanut juutalaista, ja antoi kastaa poikansa, pannen hänet veljien kouluun. Pahinta oli että lapsi koukistui, tuli kyttyräseläksi jonkun perinnöllisen sairauden vaikutuksesta. Äiti luuli siinäkin huomaavansa taivaan leppymättömän koston, ja hän vihasi itseään, sillä hän ei voinut riistää sydämestään miehensä ihailtua muistoa. Tämä tuska, tämä salainen taistelu ja sen yhteydessä alituinen ompeleminen tekivät hänestä vihdoin lopun. Hän kuoli siihen aikaan jolloin Zéphirinin yhdentoista vuotiaana piti ensikerran päästä ripille. Ja silloin Simon, joka itsekin oli hyvin köyhä, otti pojan luokseen, ettei tämä joutuisi hänen vaimonsa sukulaisten elätettäväksi, ja ollen hyvä ja suvaitsevainen hän antoi hänelle asunnon ja ruoan sekä salli hänen käydä ripillä ja jatkaa opintojaan läheisessä veljien koulussa.
Huone, jossa Zéphirin nukkui, entinen romuhuone, oli häntä varten sisustettu hyvin siististi. Sen ikkuna oli melkein maanrajassa koulun takana, torin yksinäisimmässä kulmassa. Kun nuori apuopettaja Mignot, joka asui ensimmäisessä kerroksessa, puheena olevana aamuna läksi ulos, huomasi hän että ikkuna oli selko selällään. Mignot, innostunut kalastaja kun oli, tahtoi käyttää hyväkseen ensimmäisiä lupapäiviä ja meni onkivapa olallansa kalastamaan Vervillelle, pienelle joelle, joka virtaa läpi Mailleboisin tehdaskaupunginosan. Hän oli talonpojan poika ja oli mennyt Beaumontin normaalikouluun aivan samoin kuin hän olisi voinut mennä hengelliseen seminaariinkin, päästäkseen raskaista maatöistä. Hän oli vaalea, tukka lyhyeksi leikattu, kasvot suuret ja rokonarpiset, mikä teki hänet kovan näköiseksi, vaikka hän pohjaltaan ei ollut paha, vaan koetti ainoastaan välttää kaikkea mikä estäisi hänen kohoamistaan virassa. Vaikka hän oli jo kahdenkymmenenviiden vuotias ei hän kiirehtinyt menemään naimisiin, vaan odotti mitä olosuhteet hänestä tekisivät. Zéphirinin avoin ikkuna hämmästytti häntä siihen määrään, että hän lähestyi ja katsahti huoneeseen, vaikkakaan asiassa ei ollut mitään tavatonta, sillä pienokainen tavallisesti nousi sangen varhain.
Kauhistuneena Mignot pysähtyi ja huusi hirveän pelästyksen valtaamana:
– Hyvä Jumala! lapsi raukka!.. Hyvä Jumala! mitä tämä on? mikä hirveä onnettomuus!
Pienessä, vaaleilla tapeteilla varustetussa huoneessa vallitsi hiljaisuus ja rauha. Pöydällä oli pieni värillinen pyhän neitsyen veistokuva, muutamia kirjoja ja huolellisesti järjestettyjä pyhimysten kuvia. Pieni, valkea vuode oli koskematon, lapsi ei ollut mennyt nukkumaan. Lattialla oli ainoastaan kaatunut tuoli. Ja matolla vuoteen edessä makasi Zéphirin raukan pieni ruumis, puettuna paitaan, kasvot sinertävinä, kuristettuna, kaula, jossa näkyi inhottavan murhaajan sormenjäljet, paljaana. Rikkirevityn, likaisen paidan alta näkyivät laihat, väkivaltaisesti väännetyt jalat, asennossa, joka selvään osoitti luonnottoman ilkityön tapahtuneen. Mutta pää oli, huolimatta sinertävästä kalpeudestaan suloinen ja kaunis, vaalea, kiharainen enkelinpää, kasvot hennot kuin tytön, siniset silmät, hieno nenä ja pieni, ihastuttava suu sekä hymykuopat poskissa.
Kauhistuneena Mignot huusi lakkaamatta:
– Oi! Hyvä Jumala! oi! Hyvä Jumala! hirveä tapaus!.. Oi! Hyvä Jumala! apuun, tulkaa apuun!
Neiti Rouzaire, opettajatar, kiiruhti paikalle kuullessaan huudot. Hän oli varhain aamulla mennyt puutarhaan katsomaan kasviksiaan, jotka ankaran sateen jälkeen olivat virkistyneet. Hän oli kolmenkymmenenkahden vuoden ikäinen, punakka, suuri ja tukeva eikä juuri kaunis. Hänellä oli pyöreät kesakkoiset kasvot, suuret harmaat silmät, väritön ja terävä nenä, joka ilmaisi viekasta ja saitaa kovuutta. Vaikka hän oli ruma, kerrottiin alkeiskoulujen tarkastajan, kauniin Mauraisinin mieltyneen häneen, mikä seikka takasi hänelle varman ylenemisen. Hän oli muuten täydellisesti isä Quandieun, seurakunnan kirkkoherran, Kapusiinimunkkien ja vieläpä veljienkin vallassa, ja hän vei itse oppilaansa katkismuskuulusteluihin ja jumalanpalvelukseen.
Nähdessään kamalan näyn, alkoi hän vuorostaan huutaa.
– Laupias Jumala! armahda meitä!.. Se on murha, teurastus, perkeleen teko, oi Jumala armahda!
Nähdessään että Mignot aikoi hypätä sisään ikkunasta, esti hän häntä.
– Ei, ei! älkää menkö, täytyy kutsua ihmisiä ensin.
Mutta juuri kun hän kääntyi mennäkseen hakemaan ihmisiä, huomasi hän isä Philibinin ja veli Fulgentiuksen, jotka tulivat Lyhyeltä kadulta, missä Geneviève ja vanhat rouvat olivat nähneet heidän kulkevan. Hän tunsi heidät ja nosti kätensä taivasta kohden ikäänkuin itse Jumala olisi ilmestynyt.
– Oi! isäni, oi! veljeni, tulkaa pian, pahahenki on käynyt täällä!
Munkit lähestyivät ja heidät valtasi hirveä väristys. Samalla kun lujatahtoinen ja päättäväinen isä Philibin pysyi äänettömänä, puhkesi herkkätuntoinen veli Fulgentius huudahduksiin, aina haluten pistäytyä esiin.
– Lapsi raukka!.. Mikä kirottu rikos! niin suloinen lapsi, niin hyvä, paras oppilaamme ja niin hurskas, niin harras!.. Meidän täytyy tutkia asiaa, emme voi jättää sitä tähän.
Ja ilman että neiti Rouzaire uskalsi vastustaa harppasi hän ensimmäisenä ikkunalaudan yli isä Philibinin seuraamana, joka, huomattuaan ruumiin vieressä paperipallon, meni heti ja otti sen ylös. Opettajatar ei mennyt sisään. Pelosta tai ennemmin varovaisuudesta ei opettajatar mennyt sisään, ja hän pidätti Mignotakin vielä vähän aikaa. Se mitä Jumalan palvelijat saattavat tehdä, ei ehkä ole soveliasta yksinkertaisille opettajille. Sillä aikaa kun veli Fulgentius hyöri uhrin ympärillä koskematta siihen ja, päästäen yhä uusia huudahduksia, otti isä Philibin paperikäärön ja näytti tarkasti tutkivan sitä. Hän seisoi selkä ikkunaan päin, ja ulos ei näkynyt muuta kuin kyynäspäiden liikkeet, eikä ensinkään paperia, jonka kahinaa vaan kuului. Tätä kesti muutamia silmänräpäyksiä. Ja kun Mignot vuorostaan hyppäsi huoneeseen huomasi hän, että paperikäärö oli tehty sanomalehdestä, ja että sanomalehden sisässä oli kapea, valkoinen, rutistunut ja tahrattu paperiliuska.
– Mitä se on?
Jesuiitta katseli apulaista ja sanoi rauhallisesti, paksulla, verkkaisella äänellään:
– Se on eilispäivän, elokuun toisen päivän "Petit Beaumontais" ja omituista on, että lehden sisässä on rutistuneena kirjoituskaava… Katsokaahan hieman.
Hän ei voinut olla paperia näyttämättä, koska Mignot oli jo huomannut sen. Ja hän piti sitä paksuilla sormillaan, antamatta näkyä muuta kuin sanat: "Rakastakaa toinen toistanne", kirjoitettuina kauniilla käsialalla, englantilaiseen tapaan. Kaava oli likainen ja riekaleina. Apuopettaja ehti ainoastaan vilkaista siihen, sillä ulkoa kuului uusia kauhun huudahduksia.
Markus saapui ja hänessä pienen, kurjan ruumisraukan näkeminen herätti kauhua ja suuttumusta. Kuuntelematta opettajattaren selityksiä, hän työnsi hänet pois tieltä ja harppasi ikkunalaudan yli, tahtoen tutkia ja saada selvitystä asiaan. Munkkien läsnäolo kummastutti häntä, ja apuopettaja kertoi että hän itse ja neiti Rouzaire olivat kutsuneet heidät, kun he kulkivat ohi juuri silloin kun rikos keksittiin.
– Älkää koskeko mihinkään, älkää muuttako mitään, huusi Markus. Jonkun täytyy heti juosta pormestarin luo ja santarmihallitukseen.
Ihmisiä alkoi kokoontua, eräs nuori mies otti viedäkseen sanan ja läksi juoksemaan minkä ehti, sillä aikaa kun Markus tarkasti huonetta. Ruumiin vieressä hän näki veli Fulgentiuksen, aivan suunniltaan mielenliikutuksesta. Tämä näky liikutti Markusta, hän oli itsekin pöyristyksissään näkemistään yksityiskohdista, jotka selvästi näyttivät kamalan, inhoittavan ja luonnottoman rikoksen laadun. Silmänräpäykseksi tuntui hänestä kuin olisi hänellä koko asia selvillä, ja tämä ajatus oli myöhemmin palaava uudestaan. Mutta tunne katosi, ja hän näki ainoastaan isä Philibinin, joka yhä seisoi surullisen rauhallisena ja piti kädessään sanomalehteä ja kirjoituskaavaa. Jesuiitta oli kääntynyt hetkeksi selin ikäänkuin katsoakseen vuoteen alle, sitten hän palasi lähelle Markusta.
– Katsokaa! sanoi hän, näyttäen sanomalehteä ja kaavaa, tämän löysin lattialta, palloksi käärittynä; aivan varmaan on murhaaja koettanut pistää sen lapsen suuhun estääkseen häntä huutamasta. Kun hän ei siinä onnistunut, kuristi hän lapsen… Te näette, että sylen tahraamassa paperissa on pienokaisraukan hampaanjälkiä… Eikö niin? herra Mignot, käärökin oli tuossa pöydän jalan vieressä, Te näitte sen.
– Kyllä, aivan varmaan, sanoi apuopettaja. Minä huomasin sen heti.
Kun hän lähestyi vielä kerran tarkastaakseen kirjoituskaavaa, valtasi hänet epäselvä hämmästyksen tunne, sillä hän näki että oikeanpuoleinen yläkulma oli pois revitty. Hän tiesi varmasti, ettei hän ollut huomannut revittyä paikkaa silloin, kun jesuiitan ensi kerran oli täytynyt näyttää hänelle paperia. Mutta paksut sormet, jotka pitelivät kapeaa liuskaa, olivat kai epäilemättä peittäneet sen silloin. Hänen muistonsa hämmentyi, hän ei tiennyt enää mitä uskoa, ei enää ollut varma asiasta.
Markus oli silläaikaa ottanut kirjoituskaavan, jota hän nyt tutki, lausuen itsekseen.
– Niin, niin, tätä on purtu … oh! tästä todistuksesta ei ole paljon hyötyä, sillä näitä kaavoja löytyy myytävänä, niitä näkyy kaikkialla. Painettu kirjoitus on persoonatonta… Kas! mutta tässä alhaalla on jonkunlainen nimimerkki, pari kirjainta, joita ei voi lukea.
Isä Philibin lähestyi hitaasti.
– Nimikirjoitus, niinkö luulette? Minusta se näytti mustetahralta, jonka sylki ja hampaat ovat puoleksi hävittäneet. Hampaat ovat tuossa vieressä puhkaisseet paperin.
– Mustetahrako, ei! Ne ovat kirjaimia, mutta niistä ei todellakaan saa selvää.
Sitten Markus huomasi revityn paikan.
– Tuosta on pois se yksi kulma. Epäilemättä sekin hampaiden repimä…
Oletteko löytäneet palasen.
Isä Philibin sanoi, ettei hän ollut etsinyt sitä. Ja hän aukaisi uudelleen sanomalehden ja tutki sitä tarkasti, samalla kun Mignot kumartui katsomaan lattialta. Ei löydetty mitään. Sitä pidettiin sitäpaitsi aivan merkityksettömänä. Markus ja munkit olivat yhdessä arvelleet, että murhamies, kauhun valtaamana, oli kuristanut lapsen, koetettuaan ensin turhaan tukahduttaa sen huutoja pistämällä paperikäärön sen suuhun. Merkillisintä oli vaan tuo sanomalehteen kääritty kirjoituskaava. Päivän numero "Petit Beaumontais" – lehteä voi selvästikin olla vaikka kenen taskussa. Mutta tuo kaava, mistä se tuli, miten se oli rutistuneena ja kokoonpuristuneena joutunut sanomalehden sisään? Kaikellaiset arvelut olivat mahdollisia, ja oikeuden asia oli panna toimeen tutkimus, jotta totuus tulisi ilmi.
Markuksesta tuntui kuin olisi murheen henki huokunut näytelmän pimeydessä, kuin kamala yö olisi peittänyt kaikki.
– Oh! lausahti hän tahtomattaan, siinä on hirviö vaanimassa pimeän luolansa pohjalla!
Ihmisiä alkoi sillävälin pysähtyä akkunan eteen. Siellä olivat läheisen paperikaupan omistajat rouvat Milhomme, jotka olivat jättäneet myymälänsä nähdessään kansanjoukon. Vaalea, pitkä, lempeännäköinen rouva Alexandre ja yhtä pitkä, mutta tumma ja ankara rouva Edouard, olivat sitä enemmän kauhuissaan kun jälkimmäisen poika Viktor kävi veljien koulua, jota vastoin Sébastien, edellisen poika, oli Simonin oppilas. He kuuntelivat neiti Rouzaireä, joka joukon keskellä kertoi yksityisseikkoja tapahtumasta, sillä aikaa kun odotettiin pormestarin ja santarmien tuloa.
– Olin eilen illalla Kapusiinikappelissa, tuossa liikuttavassa juhlallisuudessa, ja Zéphirin oli myöskin siellä muutamien koulutoveriensa, vuoden ensimmäisten rippilasten kanssa. Me ihailimme häntä kaikki, hän näytti pieneltä enkeliltä.
– Minun poikani Viktor ei ollut siellä, hän on vasta yhdeksän vuotias, sanoi rouva Edouard. Mutta oliko Zéphirin aivan yksin siellä? Eikö kukaan saattanut häntä kotiin?
– Oh! selitti opettajatar, tästä on vaan muutama askel kappeliin. Minä tiedän että veli Gorgiaan toimena on saattaa kotiin ne lapset, joiden vanhemmat eivät voi tulla heitä hakemaan, ja jotka asuvat kauempana. Sitä paitsi oli rouva Simon pyytänyt minua pitämään huolta Zéphirinistä, ja minä toin hänet kotiin. Hän oli hyvin iloinen, hän aukasi akkunan luukut, jotka hän oli ainoastaan työntänyt kiinni, ja hyppäsi akkunasta sisään, nauraen, laskien leikkiä ja sanoen, että se tie oli paljon lyhempi ja mukavampi. Jäin hetkeksi odottamaan että hän sytyttäisi kynttilän.
Markus oli lähestynyt ja kuunteli tarkkaavaisesti. Hän kysyi:
– Mitä kello oli silloin?
– Täsmälleen kymmenen, vastasi neiti Rouzaire. Saint-Martinin kello löi juuri.
Ihmisiä värisytti. Se että poikaraukka oli hypännyt sisään huoneeseen, jossa hän pian oli saava niin surkean lopun, liikutti sydämiä. Ja rouva Alexandre teki lempeästi huomautuksen, joka hänelle johtui mieleen.
– Ei ollut ollenkaan varovaista, että lapsi sai nukkua yksin tässä syrjäisessä, kadunpuoleisessa huoneessa. Luukut olisi pitänyt teljetä yöksi.
– Oh! hän kyllä sulki ne, sanoi neiti Rouzaire.
Markus sekaantui taas keskusteluun.
– Sulkiko hän ne eilen illalla teidän läsnäollessanne?
– Ei, en voi sanoa sitä. Kun jätin hänet mennäkseni huoneeseeni, oli hän sytyttänyt kynttilän ja järjesteli kuvia pöydällä, avonaisen akkunan edessä.
Mignot vuorostaan puuttui puheeseen.
– Tämä akkuna huolestutti herra Simonia, hän olisi suonut voivansa antaa pienokaiselle toisen huoneen. Hän kehoitti usein lasta sulkemaan huolellisesti akkunaluukut. Mutta minä luulen, ettei hän totellut häntä.
Munkit olivat päättäneet lähteä huoneesta. Isä Philibin oli, pantuaan sanomalehden ja kirjoituskaavan pöydälle, seisonut äänettömänä, katsellut ja kuunnellut, seuraten etenkin Markuksen jokaista sanaa, jokaista liikettä. Veli Fulgentius oli silläaikaa yhä antanut valitusten kaikua. Jesuiitta, joka näytti haluavan lukea nuoren opettajan silmistä hänen ajatuksiaan, sanoi vihdoin.
Markus katseli häntä silmät selällään.
– Te laskette leikkiä, isoäiti, te ette itsekään usko noihin häpäiseviin tyhmyyksiin.
Isoäiti katsoi häneen kylmillä, kirkkailla silmillään ja sanoi, vastaamatta suoraan kysymykseen.
– Se on vaan vanha muisto, joka johtui mieleeni… En tietysti syytä ketään.
Mutta Pélagie, joka juuri toi jälkiruokaa pöytään, uskalsi puuttua keskusteluun vanhan palvelijan tuttavallisuudella.
– Rouva on oikeassa kun ei syytä ketään, ja ihmisten pitäisi tehdä samoin kuin rouva… Koko kaupunki on kuohuissaan rikoksesta, ja on mahdoton aavistaakaan, mitä hirveitä kertomuksia liikkuu, ja minä kuulin juuri erään työmiehen huutavan, että veljien koulu olisi poltettava.
Nämä sanat synnyttivät syvän hiljaisuuden. Markus teki hämmästyksissään vilkkaan liikkeen, jonka hän heti hillitsi, pitäen parhaana salata ajatuksensa. Ja Pélagie lisäsi.
– Laskeeko rouva minut iltapäivällä palkintojenjakoa katsomaan. En luule että veljenpoikani Polydor saa mitään, mutta minusta olisi kuitenkin hauskaa olla siellä… Oi! Veli raukoille ei juhla varmaankaan tuota paljon iloa, nyt kun heidän paras oppilaansa on murhattu.
Rouva Duparque antoi suostumuksensa nyökäyttämällä päätään, ja sitten alettiin puhua muista asioista. Aamiaisen loppupuolta ilahutti naurullaan pikku Louise, joka oli ihmeissään katsellut isän ja äidin tavallisesti kirkkaita ja hymyileviä, mutta nyt levottomia kasvoja. Lopulla perhe jo keskusteli sydämmellisen ystävällisesti.
Iltapäivällä tapahtuva palkintojenjako veljien koulussa herätti suurta mielenkiintoa. Tämä juhlallisuus ei ollut milloinkaan ennen saanut kootuksi niin suurta väkijoukkoa. Ensiksikin se seikka, että isä Philibin, Valmarien kolleegion tarkastaja, johti toimitusta, antoi sille erityisen loiston. Saman kolleegion rehtori, jesuiitta-isä Crabot, joka oli kuuluisa vaikutusvallastaan seuraelämässä sekä siitä merkityksestä, joka hänellä luultiin olevan aikansa tapahtumiin nähden, oli myös siellä osoittaakseen julkisesti veljeskunnalle kunnioitustaan. Sitten oli siellä vielä eräs maakunnan vanhoillinen edusmies kreivi Hector de Sangleboeuf, joka vaimonsa, suuren juutalaisen pankkiirin, parooni Nathanin tyttären kautta oli tullut muutamien miljoonien markkojen sekä kauniin Désiraden linnan ja siihen kuuluvan maatilan omistajaksi. Mutta etupäässä kiihoitti mieliä aamulla keksitty rikos, ja juuri se täytti kuumeisella kohinalla tavallisesti niin aution ja rauhallisen Kapusiinitorin. Murhattu lapsiraukka oli ollut veljien oppilas. Ja hän oli ikäänkuin läsnä kaikkialla varjokkaassa pihassa, johon lava oli rakennettu ahtaiden tuolirivien eteen, hän oli läsnä isä Philibinin pitäessä ylistyspuhettaan laitokselle, sen erinomaisen etevälle johtajalle veli Fulgentiukselle ja hänen kolmelle apulaiselleen veli Isidorille, Lazarukselle ja Gorgiaalle. Tämä tunnelma kävi vieläkin selvemmäksi kun laiha ja luiseva veli Gorgias, jolla oli matala ja ankara otsa, musta kihara tukka, suuri kotkannenä, ulkonevat poskipäät ja paksujen huulien välistä näkyvät valkeat sudenhampaat, nousi lukeakseen luetteloa palkinnonsaaneista. Zephirin oli paras oppilas luokallaan ja oli saanut palkinnon kaikissa aineissa, niin että hänen nimeänsä mainittiin lakkaamatta; mustaan kauhtanaan ja valkeaan kaulukseen puettu veli Gorgias osasi niin hitaalla ja synkällä tavalla lausua tämän nimen, että joka kerta kasvava väristys puistatti kuulijoita. Joka kerralla tuntui kuin kuollut pienokaisraukka kutsua totellen olisi astunut esiin vastaanottamaan seppelettään ja kultalaitaista kirjaansa. Seppeleet ja kirjat kasautuivat pöydälle, ja yhä kamalammalta tuntui se tyhjyys ja hiljaisuus, joka seurasi jokaista huutoa, sillä makasihan vähän matkan päässä tämä erinomainen oppilas häväistynä ruumiina. Läsnäolijoiden liikutus kasvoi yhä, nyyhkytyksiä alkoi kuulua, samalla kun veli Gorgias yhä toisti tuota nimeä kohottaen huultaan tapansa mukaan niin että vasemmalla puolella valkeat hampaat pilkoittivat esiin puoleksi ivallisesti irvistäen.
Juhlallisuuden lopussa vallitsi ikävä mieliala. Huolimatta mahtavista vieraista, jotka olivat saapuneet osoittamaan veljille kiitollisuuttaan, oli ahdistus yhä lisääntynyt, ja levottomuus oli vallannut kaikki ikäänkuin jonkun vaaran uhatessa etäisyydessä. Pahin kaikesta oli kuitenkin poislähtö, jolloin sai kuulla kuinka torille keräytyneet joukot talonpoikia ja työmiehiä uhkailivat ja sadattelivat. Ne kamalat kertomukset, joista Pélagie oli puhunut, kiertelivät suusta suuhun kauhun valtaamassa joukossa. Muisteltiin erästä ilkeää juttua veljestä, jonka hänen esimiehensä olivat kätkeneet tietämättömiin, jotta hän ei joutuisi oikeuden eteen. Ja nyt kerrottiin kaupungilla kaikellaisia kauheita juttuja niistä julmuuksista, joita muka koulussa tapahtui, mutta joista lapset eivät uskaltaneet puhua. Nämä jutut olivat tietysti yhä suurentuneet kierrellessään miehestä mieheen. Torilla tungeskelevain ihmisjoukkojen suuttumus näistä huhuista luonnollisesti yhä kiihtyi, kunnes he viimein alkoivat joutua vimmoihinsa. Syytökset alkoivat tulla varmemmiksi, kostonhimoisia huutoja kuului; pitiköhän syyllisen tälläkin kertaa päästä rangaistuksetta? eikö tuota veristen ilkitöiden pesäpaikkaa vieläkään suljeta? Ja kun mahtavat herrat kulkivat ohitse, kun munkinviitat ja papinkauhtanat alkoivat näkyä, heristettiin heille nyrkkiä, kuolemanuhkauksia kuului ja pilkkaava joukko ahdisti ivasanoja syytäen isä Crabotia ja isä Philibiniä, jotka kalpeina ja levottomina kulkivat ohi; veli Fulgentius antoi tarkasti sulkea koulunsa ovet.
Markus oli uteliaana katsellut tätä menoa eräästä akkunasta rouva Duparquen pienessä talossa; hetkeksi oli hän mennyt ulos kynnyksellekin paremmin kuullakseen ja nähdäkseen. Férou oli täydellisesti erehtynyt ennustaessaan, että juutalaista syytettäisiin rikoksesta, että maallikko-opettaja joutuisi koko raivostuneen papiston uhriksi. Aivan päinvastoin näyttivät asiat kääntyvän veljille vahingoksi. Kansan lisääntyvä suuttumus ja kuolemanhuudot osoittivat, että tapauksen seuraukset voivat ulottua hyvinkin laajalle, ne voivat levitä syyllisestä koko veljeskuntaan ja tulisi vaarallisiksi itse kirkollekin, jos syyllinen todellakin oli sen jäseniä. Markus mietti asiaa, mutta ei päässyt varmaan vakuutukseen, sillä hänestä tuntui pieninkin epäileminen liian rohkealta ja kunniattomalta. Isä Philibin ja veli Fulgentius olivat hänen mielestään käyttäytyneet aivan moitteettomasti ja täysin levollisesti. Hän koetti olla oikein suvaitsevainen ja oikeudenmukainen, sillä täydellisenä vapaa-ajattelijana vältti hän tunteitten valtaan joutumista. Ja hän odotti saavansa lisää tietoja tästä peloittavan salaperäisestä murhatapauksesta.
Mutta hänen seistessään siinä saapui pyhävaatteisiin puettu Pélagie, mukanaan veljenpoikansa, yksitoistavuotias Polydor Souquet, jolla oli kaunis, kultakantinen kirja kainalossa.
– Se on palkinto hyvästä käytöksestä! selitti Pélagie ylpeästi. Se on vielä parempi kuin palkinto luku- tai kirjoitustaidosta, eikö ole?
Asia oli niin että tyynen ja umpimielisen Polydorin laiskuus kummastutti itse veljiäkin. Hän oli kalpea ja suurikasvuinen lapsi, hänen hiuksensa olivat vaaleat, kasvonsa pitkät ja tylsät. Hän oli juopon tientekijän poika, ja hänen äitinsä oli kuollut varhain joten hän jäi elämään aivan omin valloin, silläaikaa kun isä hakkasi piikiviä teillä. Hän vihasi kaikkea työtä ja pelkäsi että hänenkin vuorostaan täytyisi ruveta piikiviä hakkaamaan, hän antoi sentähden tätinsä Pélagien uneksia että hänestä kerran tulisi munkki, ja hän kävi usein hänen kyökissään toivoen sieltä saavansa jotakin syötävää.
Huolimatta ilostaan oli Pélagie kiukuissaan torilla olevalle ihmisjoukolle.
– Kuuletteko, herra, kuuletteko noita anarkisteja! Kohdella sillä tavoin veljiä, jotka ovat niin alttiiksi-antavaisia, jotka niin rakastavat lapsia, jotka hoitavat heitä niin äidillisesti!.. Kuulkaahan! Polydor asuu isänsä kanssa Jonviilen tien varrella, kilometrin päässä täältä. No! Eilen illalla kirkonmenojen jälkeen tuli veli Gorgias häntä saattamaan portille asti, peläten että hänelle jotain pahaa tapahtuisi… Eikö niin Polydor?
– Niin. vastasi poika lyhyesti, kumealla äänellään.
– Ja heitä nyt syytetään ja uhkaillaan! jatkoi palvelijatar. Ajatelkaahan esimerkiksi veli Gorgias raukkaa, joka kulkee nuo kaksi kilometriä edestakaisin pimeässä yössä, ettei tälle pojalle mitään pahaa tapahtuisi. Eipä tosiaankaan luulisi tekevän mieli olla hyvä, kun saa syytöksiä ja uhkauksia palkakseen.
Markus tarkasteli lasta ja häntä kummastutti sen äänettömyys ja ulkokullattu uneliaisuus, johon se näytti olevan vaipunut kuin suloiseen lepoon. Hän ei kuunnellut enää Pélagieta, jonka pakinoista hän tavallisuuden mukaan ei välittänyt. Hän palasi takaisin pieneen saliin, jossa Geneviève luki jotain kirjaa ja rouva Duparque sekä rouva Berthereau olivat ryhtyneet tavalliseen kutomistyöhönsä jotain uskonnollista tarkoitusta varten. Nähdessään vaimonsa tuli Markus levottomaksi, sillä hän oli pannut kirjan pois ja oli sangen kiihtyneessä mielentilassa sen johdosta mitä ulkona tapahtui. Hän tuli miestään vastaan ja melkein heittäytyi hänen kaulaansa, hän oli ihastuttavan kaunis mielenliikutuksessaan.
– Mitä siellä tapahtuu? kysyi hän. Rupeavatko ne tappelemaan?
Markus rauhoitti häntä. Silloin nosti rouva Duparque katseensa työstään ja toisti vakavasti mitä ennen oli sanonut,
– Markus, minä toivon että te ette puutu tähän ilkeään juttuun… Epäillä ja herjata veljiä, se on todellakin mieletöntä! Jumala on kostava omiensa puolesta.
II
Yöllä ei Markus voinut nukkua. Edellisen päivän tapahtumat kiusasivat häntä ja tuon kamalan ja salaperäisen murhan ongelma piti häntä valveella. Silläaikaa kun hänen vaimonsa lepäsi rauhallisesti hänen vierellään, ja pienestä lastensängystä kuului rakastetun Louisen säännöllinen hengitys, kävi hän uudelleen läpi jokaisen yksityisseikan, luokitti ja järjesti sen mitä oli tullut selville, koetti tunkea salaisuuden läpi ja saada selville totuuden.
Markuksella oli johdonmukainen ja selvä järki. Hänen kirkas ja terävä älynsä pyrki aina varmuuteen, ja siitä seurasi hänen rajaton totuudenrakkautensa. Hänen mielestään ei oikeata lepoa, todellista onnea voinut olla kuin varmuudessa, silloin kun se täydellisenä ja ratkaisevana oli hänen omassa olemuksessaan. Hän ei ollut suuri oppinut, mutta sen mitä hän tiesi tahtoi hän tietää varmasti, niin ettei hänen tarvinnut epäillä tietävänsä totuuden, kokeisiin perustuvan, horjumattoman totuuden. Hänen kärsimyksensä loppui samassa kun hänen epäilyksensä, ja silloin hän tuli jälleen iloiseksi ja onnelliseksi. Hänen totuudenrakkaudelleen veti vertoja vain hänen halunsa opettaa muille totuutta, opettaa kaikkia totuutta rakastamaan ja ymmärtämään. Silloin tulivat näkyviin hänen suuret lahjansa ja hänen opetustapansa, joka teki selväksi, järjesti ja valaisi kaikki. Hänen tyyni vakuutuksensa tarttui muihin, hämärät käsitteet selkenivät ja näyttivät helpoilta ja yksinkertaisilta. Hän sai viehätystä ja elämää kuivimpiinkiin aineisiin. Hän saattoi innostua kielioppiin ja laskentoon ja voi tehdä ne oppilailleen yhtä jännittäviksi kuin kertomukset. Hän oli todellakin opettajaksi syntynyt.
Tämän opettajataipumuksensa oli hän huomannut silloin, kun hän seitsemäntoista vuotiaana saapui täydentämään kivipiirustus-taitoaan Papon-Larochen luokse Beaumontiin. Hänen toimekseen oli annettu koulutaulujen valmistaminen, ja hän koetti tehdä ne vielä entistä yksinkertaisemmiksi. Hän olikin saanut aikaan mestariteoksia mitä selvyyteen ja täsmällisyyteen tulee, ja siten hänelle selvisi että hänen elämäntehtävänsä, joka tuottaisi hänelle onnen, oli lasten opettaminen. Papon-Larochen luona oli hän myöskin tutustunut normaalikoulun johtajaan Salvaniin, ja tämä oli, huomattuaan hänen taipumuksensa, kehoittanut häntä täydellisesti antautumaan opettajatoimeen. Hän olikin nyt alkeisopettaja ja oli vakuutettu tehtävänsä jaloudesta, sekä tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan täyttää sitä vähäpätöisessä kylässä. Hän rakasti niitä, joissa kehitysmahdollisuus vielä uinui heräämättömänä, ja se rakkaus ratkaisi hänen elämänsä. Tässä vaatimattomassa toimessa kasvoi hänen totuudenrakkautensa yhä ja tuli hänelle välttämättömäksi tarpeeksi. Se oli hänen terveytensä, hänen olemassaolonsa ehto, hänen säännöllinen elämänsä vaati sitä. Kun hän joskus ei tuntenut totuutta jostakin kysymyksestä, joutui hän ahdistukseen ja tuskaan, hänet valtasi ehdoton tarve saada totuus kokonaan selville ja saattaa se muidenkin tietoon. Muuten ei hän voinut elää, hänen päivänsä kuluivat sietämättömässä henkisessä ja ruumiillisessakin ahdistuksessa. Tästä johtui epäilemättä sekin levottomuus, joka nyt piti häntä valveilla. Hän kärsi siitä että ei tiennyt tuon hirveän lapsenmurhan salaisuutta. Tässä ei myöskään ollut kysymyksessä ainoastaan halpamainen rikos, vaan hän aavisti että sen takana uhkasi kamala, vaarallinen kuilu. Pitikö hänen tällä tavoin kärsiä kunnes totuus tulisi ilmi, ja tulisiko se koskaan ilmi tuosta pimeydestä, joka näytti yhä synkkenevän, kuta enemmän hän koetti haihduttaa sitä? Epävarmuuden ja pelon vallassa hän toivoi että päivä jälleen koittaisi jotta hän voisi niin pian kuin mahdollista jälleen ryhtyä totuutta etsimään. Hänen vaimonsa naurahti unissaan; hän näki epäilemättä iloisia, rakkaita unia; toiselta puolen muistui Markuksen mieleen isoäiti, ja hän oli kuulevinaan tämän kieltävän häntä puuttumasta tuohon ilkeään juttuun. Riitaantuminen Genevièven perheen kanssa näytti hänestä välttämättömältä, ja hän tuli yhä levottomammaksi ja onnettomammaksi. Tähän saakka ei ainoatakaan varsinaista ikävyyttä ollut hänelle tullut siitä että hän oli ottanut tästä ankaran uskonnollisesta perheestä nuoren tytön puolisokseen ja elämänsä toveriksi, hän, joka ei uskonut mihinkään, joka ei ottanut osaa uskonnollisiin menoihin, oli vapautunut kaikesta uskonnosta. Vaikka hän ei ollutkaan siinä määrin suvaitsevainen että olisi seurannut vaimoaan kirkkoon, kuten tämän isä, vapaa-ajattelija Berthereau oli tehnyt, oli hän kuitenkin antanut kastaa tyttärensä Louisen, sillä hän ei välittänyt mitään uskonnollisesta kysymyksestä, vaan toivoi ainoastaan saavansa olla sovussa vanhain rouvien kanssa. Ja koska hänen vaimonsakin rakkaudesta mieheensä oli lakannut käymästä kirkossa, ei heidän välilleen ollut ilmaantunut ainoatakaan väärinkäsitystä. Välistä Markus kuitenkin huomasi vaimossaan pitkän katolisen kasvatuksen vaikutusta, huomasi hänessä mielipiteitä, jotka erosivat hänen ajatustavastaan, taikauskoa ja halua turvautua itsekkääseen ja julmaan Jumalaan. Ja tämä kaikki häntä kauhistutti. Mutta ne olivat vähäpätöisyyksiä: hän uskoi heidän rakkautensa kyllin vahvaksi voittamaan nämä erimielisyydet, ja he tunsivat jälleen kuuluvansa yhteen oltuaan hetken vieraat toisilleen, ikäänkuin olisivat tulleet kahdesta eri maailmasta. Geneviève oli ollut nunnakoulun parhaita oppilaita, ja hän oli päässyt oppilaitoksesta opettajatartutkinnon suoritettuansa, ja silloin oli hänkin ensin aikonut ruveta opettajattareksi. Mutta kun hän ei voinut saada paikkaa Jonvillessä, jossa yleisesti suosittu neiti Mazeline hoiti tyttökoulua ilman apulaista, ei hän tietysti tahtonut jättää miestään; ja nyt kun hänellä oli taloustoimet ja pieni tyttärensä hoidettavanaan, oli hän jättänyt ne tuumat toistaiseksi, luultavasti ijäksi. Olihan hän nyt saavuttanut onnen ja rauhan, jota mikään myrsky ei voinut rikkoa! Jos Berthereaun uskollinen ystävä Salvan valitessaan hänen tyttärelleen, jonka isoäiti ja äiti olivat kasvattaneet mitä suurimmassa jumalanpelvossa, mieheksi tämän vapaamielisen nuorukaisen, oli hetkeäkään epäillyt heidän tulevaa onneaan ja ajatellut vastustaa heidän syvää rakkauttaan, oli hän varmaankin rauhoittunut nähdessään heidän rakkautensa olevan yhtä lämpimän kolme vuotta kestäneen avioliiton jälkeen. Tänä yönä, vaimon uneksiessa ilosta ja rakkaudesta, valtasi miehen levottomuus kun hän ajatteli tuota omantunnonkysymystä ja arvasi joutuvansa riitaan vanhojen rouvien kanssa ja siten saavansa aikaan kaikellaisia ikäviä tapauksia perheessään, jos antaisi myöten totuudenrakkaudelleen.
Markus nukkui kuitenkin vihdoin hyvään uneen, ja kun hän heräsi kirkkaana ja iloisena aamuna, kummastuttivat häntä nuo yölliset painajaiset. Se tuli varmaankin siitä että tuo hirveä rikos aina pysyi hänen mielessään. Geneviève alkoi ensiksi siitä puhua, hän oli yhä mielenliikutuksissaan ja syvän säälin valtaamana.
– Simon raukka on varmaankin suuressa tuskassa. Sinä et voi jättää häntä auttamatta. Neuvon sinua menemään hänen luokseen nyt aamulla ja tarjoutumaan hänen avukseen.
Markus syleili häntä onnellisena nähdessään hänen olevan niin hyvän ja rohkean.
– Mutta isoäiti voisi taaskin suuttua, silloin tulee elämä täällä sietämättömäksi.
Geneviève naurahti ja kohautti hieman olkapäitään.
– Oh! isoäiti on riidassa itse enkelienkin kanssa. Kun tekee puoletkaan siitä, mitä hän tahtoo, niin siinä on aivan kylliksi.
Tämä huvitti heitä molempia; ja kun Louisekin samassa heräsi, viettivät he muutaman ihanan hetken leikkimällä pienokaisen vuoteen vieressä.
Markus päätti siis lähteä jatkamaan tutkimustaan heti aamulla. Hän mietiskeli pukeutuessaan asiaa tyynesti ja selvästi. Hän tunsi tarkasti suuren Mailleboisin kauppalan, jossa oli kaksituhatta asukasta, ja jonka väestön muodostivat pikkuporvarit, pikkukauppiaat ja noin kahdeksansataa työmiestä. Työmiehet kuuluivat neljän tai viiden tehtailijan tehtaisiin, jotka kaikki menestyivät hyvin Beaumontin läheisyyden tähden. Nämä molemmat väestön osat taistelivat ylivallasta, ja kunnallisneuvosto oli tarkka kuva tästä taistelusta. Sekin oli jakautunut kahteen osaan. Nämä osat, toinen kirkollinen ja vanhoillinen, toinen tasavaltalainen ja edistystä harrastava, olivat alituisessa taistelussa keskenään. Siellä ei vielä ollut kuin pari kolme sosialistia, ja nekin olivat niin muuhun joukkoon hävinneet, että heidän työnsä ei mitään merkinnyt. Pormestari, muurausurakoitsija Darras oli kuitenkin innokas tasavaltalainen, olipa hänellä antiklerikaalisia mielipiteitäkin; hänen olikin valitsemisestaan kiittäminen sitä tasapainoa, joka vallitsi kunnallishallituksessa molempien puolueiden välillä. Kahden äänen enemmistöllä oli hän tullut valituksi. Hän oli rikas ja toimelias mies, ja hänellä oli palveluksessaan satakunta työmiestä, jotavastoin hänen kilpailijansa Philis oli koroillaan elävä entinen nahkatehtailija, jolla oli kymmenen tai kahdentoistatuhannen markan vuotuiset korot, mutta vietti ahdasmielistä ja uskonnollista elämää täydellisessä kirkon orjuudessa. Darrasin täytyi siis olla äärettömän varovainen, sillä olihan hänen asemansa vain kahden äänen varassa! Jospa hänellä vain olisi ollut vankka tasavaltalainen enemmistö puolellaan, kuinka rohkeasti hän olisikaan toiminut vapauden, totuuden ja oikeuden puolesta, sen sijaan että hänen nyt täytyi tarkoin ottaa lukuun kaikki asianhaarat.
Markus tiesi myöskin, että Mailleboisin jakautuminen kahteen vastakkaiseen puolueeseen oli vaarassa kirkollisen puolueen kasvavan mahtavuuden tähden, joka uhkasi vallata koko seudun. Kymmenen vuotta oli pieni Kapusiiniveljeskunta asustanut entisessä luostarissa, josta se oli antanut osan kirkollisten koulujen käytettäväksi, ja tämä munkkikunta oli harjoittanut yhä rohkeampaa Pyhän Antonius Padualaisen palvelusta sellaisella menestyksellä, että tulot siitä nousivat vihdoin aivan tavattomiin. Samalla kun koulu myöskin sai hyötyä tästä menestyksestä vaurastuen ja täyttyen yhä suuremmalla oppilastulvalla kappelin turvissa, käyttivät kapusiinimunkit kappeliansa niinkuin käytetään viinatehdasta, he valmistivat siinä kaikkia mahdollisia myrkkyjä. Pyhimyksen kuva seisoi kulta-alttarillaan, joka aina oli kukilla koristettu ja hohti vahakynttiläin valossa. Kaikkialle oli asetettu laatikoita almuja varten, ja sakaristossa oli vakinainen kauppatoimisto, jossa ostajia seisoi aamusta iltaan. Pyhimys ei ainoastaan hankkinut takaisin kadonneita esineitä, se oli laajentanut liikettään ja auttoi muutamista markoista pahimmankin pöllöpään tutkintojen läpi, saattoi huonot asiat jälleen kuntoon, vapauttipa se sotapalveluksestakin isänmaallisten perheiden rikkaita lapsia, puhumattakaan lukuisista todellisista ihmeistä, sairaiden ja raajarikkojen parantamisesta, kuoleman ja onnettomuuden torjumisesta alkaen, erään kaksi päivää kuolleena olleen tytön eloon herättämiseen saakka. Jokaisen sellaisen uuden kertomuksen jälkeen tuli tietysti rahaa yhä enemmän, avunhakijoiden joukkoon liittyi paitsi vanhoillista Mailleboisia, porvareita ja kauppiaita, myöskin tasavaltalaisen Mailleboisin jäseniä, työmiehiä, joihin myrkky viimein alkoi vaikuttaa. Saint-Martinin kirkkoherra, isä Quandieu saarnasi kyllä joka sunnuntai voimakkaasti tämän taikauskon vaaraa vastaan, mutta häntä ei kuunneltu. Hänen uskonsa oli valistuneempi, ja häntä suretti häpeä, jota veljesten saaliinhimo tuotti uskonnolle. Ensiksikin veljet saattoivat hänet häviöön; seurakunnan kirkon tulot loppuivat nimittäin, kun kaikki almut ja lahjat menivät munkeille. Sitten oli siitä jalompaakin surua, nimittäin sitä surua, jonka tämä väärinkäyttö tuotti papille, joka ei kumartanut edes Roomaa, ja joka vielä uskoi että riippumaton ja vapaamielinen Ranskan kirkko oli mahdollinen uudenaikaisen kansanvaltaisuuden suuren liikkeen yhteydessä. Hän oli siis taistelussa temppelikauppiaitten kanssa, jotka tappoivat Jesuksen toistamiseen, ja sanottiin että Beaumontin arkkipiispa, hänen ylhäisyytensä Bergerot oli samaa mieltä kuin hän, mutta se ei estänyt kapusiinimunkkeja saavuttamasta uusia voittoja, valloittamasta Mailleboisia ja muuttamasta sitä pyhäksi paikaksi, missä ihmeitä tapahtui.
Markus tiesi vielä, että joskin hänen ylhäisyytensä Bergerot oli kirkkoherra Quandieun puolella, oli kapusiinimunkkien ja veljien kannattajana sen sijaan kaikkivaltias isä Crabot, Valmarien kuuluisan opiston rehtori. Niinpä olikin saman koulun tarkastaja, isä Philibin ollut läsnä palkintojenjaossa antaakseen laitokselle julkisen osoituksen siitä kunnioituksesta ja korkeasta suojeluksesta, joka sillä oli. Jesuiitat olivat osallisia yrityksessä, sanoivat ilkeät ihmiset. Näihin sekaviin riitoihin, näiden raivoavien uskonnollisten intohimojen keskelle oli siis juutalainen opettaja joutunut ja juuri tällä vaarallisella hetkellä, jolloin voiton oli saava se, joka osasi olla julkein. Kaikki olivat rauhattomat, pieninkin kipinä oli riittävä saamaan kaikki mielet kuohuksiin. Kunnan maallikkokoulu ei ollut kuitenkaan vielä menettänyt ainoatakaan oppilasta, vaan se pysyi oppilasmääräänsä ja menestykseensä nähden veljien hengellisen koulun tasalla; ja tästä oli sen epäilemättä kiittäminen Simonin viisasta menettelytapaa. Hän pysytteli kaikkien suosiossa, ja häntä kannatti sitäpaitsi julkisesti Darras ja salaa Quandieu. Mutta juuri koulualalla varmaankin oli varsinainen taistelu tapahtuva ja ennemmin tai myöhemmin ratkaisu tehtävä, sillä molemmat koulut eivät voineet elää vierekkäin, toisen täytyi välttämättömästä hävittää toinen. Kirkko ei voi elää silloin kun se menettää opettamisen mahdollisuuden ja siten parhaimman keinon herruutensa säilyttämiseen.
Syödessään vanhojen rouvien kanssa ensimmäistä aamiaista pienessä synkässä ruokasalissa tunsi Markus yhä suurempaa ahdistusta, sillä nämä mietteet olivat taas tehneet hänet huolestuneeksi. Rouva Duparque kertoi rauhallisesti, että Polydorin palkinnostaan tuli kiittää Pélagien hurskasta varokeinoa. Tämä oli nimittäin antanut markan Pyhälle Antonius Padualaiselle. Rouva Berthereau osoitti hyväksymisensä varmalla päännyökäyksellä. Ei edes Geneviève hymyillyt, vaan kuunteli tarkkaavaisesti näitä ihmeellisiä juttuja. Isoäiti kertoi edelleen kuinka omaisuuksia ja ihmishenkiä oli tullut pelastetuksi siten, että kapusiinimunkkien toimistoon oli annettu kaksi tahi kolme markkaa. Ja siitä saattoi ymmärtää kuinka kultaa oli alkanut tulvia heille, vähitellen, pienissä summissa kerrallaan, ihmisten tyhmyyden ja tautien verona.
Mutta silloin saapui yöllä painettu "Petit Beaumontais", ja Markus oli iloinen kun pitkässä kertomuksessa murhasta sai lukea hyvin suosiollisen arvostelun Simonista. Siinä kerrottiin että kaikkien kunnioittama opettaja oli saanut osakseen mitä liikuttavinta myötätuntoisuutta suuressa onnettomuudessaan. Kirjoituksen oli nähtävästi joku kirjeenvaihtaja kirjoittanut edellisen illan metelien jälkeen, nähdessään minnepäin asiat kallistuivat. Kukaan ei voinut erehtyä siitä että yleinen mielipide oli saanut veljille vihamielisen käänteen, ja kaikki salaiset huhut, kaikki ennen tukahutetut ilkeät jutut pahensivat nyt heidän asiaansa, uhkasivat keräytyä hirveäksi häväistykseksi, johon koko katolilainen vanhoillinen puolue voisi suistua.
Markusta kummastuttikin sentähden se että Pélagie näytti niin iloiselta ja voitonriemuiselta, kun hän tuli ruokaa korjaamaan. Markus jäi ruokasaliin ja sai palvelijattaren puhumaan.
– Oi, herra, minulla on hyviä uutisia. Tänä aamuna käydessäni ostoksilla minä vasta sain kuulla asioita! Tiesin kyllä, että eileniltaiset anarkistit, jotka herjasivat veljiä, olivat valhettelijoita.
Ja Pélagie kertoi kaikki jutut, joita hän oli kuullut kaduilla ja porteilla. Siinä kauhussa ja hirvittävässä salaperäisyydessä, joka painosti kaupunkia, versoivat kaikellaiset järjettömät kuvittelut. Oli ikäänkuin outo kasvullisuus olisi itänyt yön aikana. Ensin ne olivat vain epävarmoja arveluja, ikäänkuin tuulenhenkäyksiä, jotka tuskin maata hiipaisivat. Sitten umpimähkäiset selitykset tulivat varmuudeksi, epävarmat jutut muuttuivat pian kumoamattomaksi totuudeksi. Ja huomattavaa on, että kaikki tämä salainen työ tapahtui veljien hyväksi Simonia vastaan. Mielipiteet muuttuivat hiljaa mutta varmasti. Ei tiedetty mistä tämä käänne oli saanut alkunsa, mutta se voitti yhä enemmän alaa, se toi epäilystä ja levottomuutta mieliin.
– Tehän tiedätte, herra, että opettaja ei ollenkaan pitänyt veljenpojastaan. Hän piteli häntä pahoin, ihmiset ovat kyllä nähneet sen… Sitäpaitsi suututti häntä se, ettei lapsi ollut hänen koulussaan. Ja kun pienokainen pääsi ripille, ei opettaja ollut hänelle ystävällinen, vaan näytti hänelle nyrkkiään pilkaten Jumalaa… Se on hyvin kummallista, että joku on voinut murhata tuon pienen enkelin, melkeinpä juuri kun hän tuli herranehtoolliselta, kun Jumala vielä asui hänessä.
Markuksen sydäntä kouristi, kun hän hämmästyneenä kuunteli palvelijatarta.
– Mitä tarkoitatte? syytetäänkö Simonia veljenpoikansa murhasta?
– Jumal'auta! monet uskovat, että niin on asian laita… Ja tuntuuhan tämä epäilyttävältä: mies menee pitoihin Beaumontiin, myöhästyy puoliyhdentoista junasta ja palaa kotiin jalan. Hän sanoo tulleensa takaisin kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista. Mutta kukaan ei ole nähnyt häntä, hän on aivan hyvin voinut tulla junalla tuntia aikaisemmin, juuri silloin kun rikos tapahtui. Tehtyään murhan on hän voinut sammuttaa kynttilän ja jättää akkunan auki, jotta luultaisiin murhaajan tulleen ulkoa… Neiti Rouzaire kuuli juuri neljännestä vailla yhtätoista koulusta ääniä, valituksia, huutoja sekä melua ovien sulkemisesta ja avaamisesta.
– Kuinka, neiti Rouzaire? huudahti Markus. Hän ei hiiskunutkaan tästä ensimmäisessä kuulustelussa. Minä olin läsnä.
– Pyydän anteeksi, herra. Neiti Rouzaire kertoi sen juuri äsken teurastajan luona jokaiselle, ja minäkin kuulin sen.
Kauhistuneena Markus antoi hänen jatkaa.
– Apuopettaja, herra Mignot sanoi myöskin hämmästyneensä koulun johtajan raskaasta unesta aamulla; ja se on todellakin omituista, että miestä täytyy käydä herättämässä juuri sinä aamuna, jolloin talossa on tapahtunut murha. Puhumattakaan siitä, että hän ei kuulu ollenkaan olleen liikutettu katsoessaan pientä ruumista, vaan oli vapissut kuin haavanlehti.
Taas tahtoi Markus väittää vastaan. Mutta Pélagie jatkoi ilkeästi ja itsepäisesti.
– Sitä paitsi on hän aivan varmaan murhaaja koska lapsen suusta löytyi kirjoituskaava, jota oli käytetty hänen luokallaan. Eikö totta? tuo kaava voi olla ainoastaan opettajan taskussa. Kerrotaanpa, että siinä oli hänen nimimerkkinsäkin. Ja eräs rouva kertoi hedelmäkauppiaan luona että tuomarit olivat hänen laatikostaan löytäneet joukon aivan samallaisia kaavoja.
Tällä kertaa Markus selitti totuuden, hän puhui epäselvästä nimimerkistä, kertoi kuinka Simon oli vakuuttanut, ettei kysymyksessä oleva kaava koskaan ole hänen käsissään ollut, vaikka sen käytäntö oli niin yleinen, että se olisi voinut olla missä koulussa hyvänsä. Mutta kun Pélagie yhä väitti, että laillisessa tutkimuksessa oli löytynyt raskauttavia todistuksia, valtasi hänet vihdoin suuri levottomuus, hän lakkasi vastustamasta tuntien kaiken väittelyn olevan hyödytöntä, koska kaikki olivat joutuneet niin hämmennyksiin.
– Nähkääs. herra, kun on kysymys juutalaisesta, niin voi odottaa mitä tahansa. Maitokauppias sanoi minulle juuri äsken: tuollaisilla ihmisillä ei ole perhettä, eikä isänmaata, he seurustelevat ainoastaan paholaisen kanssa, he ryöstävät ja tappavat ilman syyttä, tekevät pahaa huvin vuoksi… Teidän selityksenne ovat turhat, te ette voi estää ihmisiä uskomasta, että tuo juutalainen on tarvinnut lapsen henkeä johonkin ilkeään kauppaan paholaisen kanssa, ja että hän on viekkaasti odottanut veljenpoikansa ensimmäistä ripilläkäyntiä häväistäkseen ja murhatakseen hänet, kun hän vielä oli aivan puhtaana ja tuoksuvana hostiasta.
Siinä oli taas syytös uskonnollisesta murhasta, siinä ilmeni tuo vuosisatoja vanha kansan harhaluulo, joka aina ilmaantui heti jonkun suuren onnettomuuden jälkeen syyttämään juutalaisia kaivojen myrkyttämisestä tai pienten lasten murhasta.
Kaksi kertaa oli Geneviève, joka kärsi nähdessään Markuksen niin kauhistuneena, tahtonut puuttua puheeseen pitääkseen hänen puoltaan. Mutta hän oli pysynyt vaiti peläten suututtavansa isoäitiä, sillä hän oli huomannut tämän olevan hyvillään palvelijattaren juoruista ja myöntymykseksi silloin tällöin nyökäyttävän päätään. Rouva Duparque riemuitsi; huolimatta enää saarnata tyttärentyttärensä miehelle, jonka hän luuli olevan voitetun, hän vaan sanoi äänettömälle rouva Berthereaulle.
– Se on aivan samallainen tapaus kuin Saint-Maxentiuksen käytävän alta löydetyn lapsen murha: eräs vaimo, joka palveli juutalaisten luona, oli vähällä tulla tuomituksi heidän sijastaan, sillä kukaan muu kuin juutalainen ei voinut olla murhaaja. Kun on heidän kanssaan tekemisissä, saa lakkaamatta pelätä Jumalan rangaistusta.
Mutta kulkue alkoi järjestäytyä pikku Zéphirinin hautajaisia varten. Markus näki että neiti Rouzaire, joka johti luokkansa pieniä tyttöjä, oli katsellut Simonin kuolemantuomiota osoittamatta vähintäkään myötätuntoisuuden merkkiä, hänen kasvonsa ilmaisivat ainoastaan virallista hartautta. Mignot, jonka ympärillä seisoi muutamia oppilaita, ei myöskään ollut puristanut esimiehensä kättä. Hän näytti jöröltä ja kiusaantuneelta, kärsien epäilemättä taistelusta hyvän sydämensä ja etunsa välillä. Vihdoin läksi tavattoman loistava kulkue liikkeelle, suunnaten kulkunsa Saint-Martin kirkkoon päin. Siinäkin huomasi kuinka huolellisesti taitavat kädet olivat kaiken järjestäneet, niin että kansan sääli ja kostonhimo kiihtyisi. Pienen arkun ympärillä olivat ensiksikin ne Zéphirinin toverit, jotka äskettäin samaan aikaan kuin hänkin, olivat käyneet ripillä. Sitten seurasivat pormestari Darras ja kaupungin hallitusmiehet. Senjälkeen tulivat kaikki muut veljien oppilaat veli Fulgentiuksen ja hänen kolmen apulaisensa, veljien Isidoren, Lazaruksen ja Gorgiaksen johtamina. Selvästi huomasi veli Fulgentiuksen suuren merkityksen, hän kulki edestakaisin, komensi ja meni toimeliaisuudessaan niin pitkälle, että järjesteli neiti Rouzairenkin tyttösiä, ikäänkuin he olisivat olleet hänen käskettävinään. Sitten oli vielä kapusiinimunkkeja isä Theodosiuksen johdolla, Valmarien kolleegiosta tulleita jesuiittoja sekä heidän rehtorinsa isä Crabot, pappeja oli tullut kaikkialta, oli niin paljon papinviittoja ja kauhtanoita, että olisi luullut koko kirkon olevan liikkeellä ollakseen varma voitostaan.
Kaikki ihmiset nyyhkyttivät: hurjat äänet huusivat.
– Kuolema juutalaiselle! kuolema juutalaiselle!
Lopuksi näki Markus, jonka sydän oli täynnä katkeruutta, vielä yhden kohtauksen. Hän huomasi joukossa alkeiskoulun tarkastaja Mauraisinin, joka epäilemättä oli tullut Beaumontista, niinkuin edellisenäkin päivänä, lisätäkseen ansioluetteloaan. Kun isä Crabot kulki kansan ohitse, huomasi Markus selvästi heidän hymyilevän toisilleen, vaihtavan salaisen tervehdyksen, niinkuin ainakin miehet, jotka ymmärtävät toisensa. Kaikki se hirveä vääryys, jota noina kahtena päivänä oli salassa kudottu, ikäänkuin ilmaantui hänelle nyt keskellä kirkasta päivää, samalla kun Saint-Martinin kellot soivat pienen vainajan kunniaksi, vainajan, jonka surullista kuolemaa nyt aijottiin käyttää hyväkseen.
Silloin löi joku kovasti Markusta olkapäähän, ja raivoisan ivallinen ääni sai hänen kääntämään päätään.
– No! viaton ja rehellinen virkaveljeni, mitä minä sanoin teille? Nyt on todistettu että saastainen juutalainen on häväissyt ja kuristanut veljenpoikansa ja silläaikaa kun hän ajaa Beaumontin vankilaa kohden, riemuitsevat veljet!
Se oli opettaja Férou, vimmastunut nälkäkurki, vielä hintelämpänä kuin ennen ja hiukset epäjärjestyksessä.
– Kuinka heitä voitaisiin syyttää, koska pieni vainaja on heidän, heidän ainoastaan ja heidän hyvän Jumalansa? Ha! ha! kukaan ei tietysti uskalla heitä syyttää, nyt kun koko Maillebois on nähnyt heidän pitävän hänelle niin suuret hautajaiset… Kaikkein hulluinta on tuon naurettavan kärpäsen surina, tuon typerän veli Fulgentiuksen, joka puuhaa kaikkien ihmisten kanssa. Siinä on liiaksi intoa! Näittehän isä Crabotin, joka hymyili niin hienosti. Hienon hymyn takana taitaa piillä aikalailla yksinkertaisuutta, vaikka hän on kuuluisa taitavuudestaan. Mutta muistakaa, mitä sanon teille, vahvin, ainoa vahva heidän joukossaan on isä Philibin. Saatte etsiä häntä tänään, ei tarvitse pelätä, että hän on täällä. Hän on piiloutunut johonkin ja olkaa varma, että hän toimittaa siellä jotain kaunista työtä… Oi! minä en tiedä kuka on syyllinen, ei kukaan näistä luultavasti, mutta hän kuuluu samaan seuraan, se on päivän selvää, ja he kääntävät maailman nurin ennenkuin antavat syyllisen esille.
Nähdessään, että Markus alakuloisena ja äänettömänä kohautti olkapäätään jatkoi hän.
– Tässä on siis hyvä tilaisuus musertaa maallikot. Alkeiskoulun opettajana miehen raiskaaja ja murhaaja! hei! mikä erinomainen sodan aihe, kuinka meitä tullaankaan löylyttämään, meitä kaikkia, jotka olemme ilman jumalaa ja isänmaata. Kuolema lahjotuille ja kavaltajille! kuolema juutalaisille!
Ja hän katosi tungokseen heilutellen pitkiä käsivarsiaan. Hänellä oli tapana katkeralla ivalla sanoa, että hänestä oli yhden tekevää kuoliko hän roviolla, puettuna veripaitaan tai nälkään kurjassa Moreuxin koulussa.
Iltapäivä pienessä, kylmässä talossa oli ikävä, ja kun Markus ja Geneviève illalla olivat menneet levolle, huomasi viimemainittu että hänen miehensä oli epätoivoissaan, ja hän syleili häntä hellästi puhjeten kyyneliin. Markus oli syvästi liikutettu, sillä hän oli sinä päivänä tuntenut ensimmäisen heikon alun erimielisyyteen heidän välillään. Hän painoi vaimoaan rintaansa vastaan, ja he itkivät yhdessä kauan aikaa sanaakaan puhumatta.
Vihdoin sanoi Geneviève hiukan epäilevällä äänellä.
– Kuule, rakas Markus, minä luulen, että olisi parasta ettemme enää viipyisi isoäidin luona. Lähtekäämme huomenna.
Hyvin hämmästyneenä Markus kysyi.
– Olisiko hän jo väsynyt meihin? onko sinua pyydetty sanomaan sitä minulle?
– Oi! ei, ei!.. Se päinvastoin surettaisi äitiä. Meidän täytyisi keksiä joku tekosyy, toimittaa niin, että meille lähetettäisiin kutsumakirje.
– No, mutta miksi emme olisi täällä kuukauden loppuun niinkuin tavallisesti! Epäilemättä on ollut jonkun verran epäsopua, mutta minä en välitä siitä.
Geneviève oli hetken hämillään, eikä uskaltanut tunnustaa salaista levottomuuttaan siitä, että kokonaisen illan oli tuntenut itsensä vähän vieraaksi miehelleen ollessaan sen uskonnollisen vihamielisyyden vaikutuksen alaisena, joka isoäidin läheisyydessä vallitsi. Hänestä oli tuntunut kuin olisivat hänen nuoruutensa ajatukset ja tunteet palanneet ja joutuneet ristiriitaan hänen jokapäiväisen elämänsä kanssa puolisona ja äitinä. Mutta se oli vaan hieno aavistus, ja hän tuli jälleen iloiseksi ja luottavaiseksi kun Markus häntä hyväili. Pienestä kätkyestä vierestään kuuli hän Louisensa suloisen säännöllisen hengityksen.
– Sinä olet oikeassa, jääkäämme tänne ja täytä velvollisuutesi niinkuin sinusta on oikein. Me rakastamme toisiamme niin, että aina voimme olla onnellisia.
III
Tästä alkaen ei vanhojen rouvien pienessä talossa enää puhuttu Simonin asiasta. Vältettiin pienimpiäkin viittauksia siihen, ettei mitään ikäviä riitoja syntyisi. Aterioiden aikana puhuttiin ainoastaan kauniista ilmasta, ikäänkuin oltaisiin tuhannen penikulman päässä Mailleboisista, missä intohimot yhä hurjempina raivosivat, missä mielipiteet niin ankarasti törmäsivät toisiansa vastaan, että kolmekymmentä vuotta vanhat ystävät ja kokonaiset perheetkin riitaantuivat keskenään. Ja Markus, joka kotona Genevièven sukulaisten luona oli niin äänetön ja välinpitämätön, oli ulkopuolella kaikkein kiivain ja sankarillisin totuuden ja oikeuden puoltaja.
Sen päivän iltana, jolloin Simon vangittiin, toimitti Markus rouva Simonin lapsineen muuttamaan isänsä ja äitinsä luo, joka asui pienessä, synkässä talossa Trou-kadun varrella. Oli lupa-aika, koulu oli suljettu ja apuopettaja Mignot jäi taloa vartioimaan, kokonaan kiintyneenä kalastusretkiinsä läheiselle Verpille-joelle. Neiti Rouzairekin oli tänä vuonna luopunut tavallisesta matkastaan kaukana asuvan tätinsä luokse, sillä hän tahtoi olla läsnä oikeudenkäynnissä, jossa hänen todistuksensa tulisi niin paljon merkitsemään. Rouva Simon oli jättänyt kaikki huonekalunsa entiseen asuntoonsa, ettei luultaisi hänen suin päin paenneen ja siten tunnustaneen rikoksen, toivomatta enää saavansa palata. Hän oli siis vienyt Josephin ja Sarahin vanhempiensa luo, mukanaan yksi ainoa matkalaukku, niinkuin olisi hän mennyt sinne vaan kesää viettämään muutamiksi viikoiksi.
Tästä lähtien ei kulunut ainoatakaan päivää niin, ettei Markus olisi käynyt räätäli Lehmannin luona. Trou-katu, joka päättyi Plaisir-katuun, oli köyhän kaupunginosan kurjimpia katuja, ja siinä yksikerroksisessa talossa, jossa räätäli Lehmann asui, oli ainoastaan pimeä puoti ja vielä pimeämpi puotikamari kellarikerroksessa ja niiden yläpuolella kolme huonetta, joihin veivät pimeät portaat, ja sitäpaitsi vielä tilava ullakko, ainoa huone, johon joskus aurinko pilkisti. Kellarintapainen puotikamari oli samalla kertaa keittiö ja ruokahuone. Rachel muutti entiseen synkkään kamariinsa ja vanhan pariskunnan täytyi tyytyä yhteen ainoaan huoneeseen antaakseen kolmannen huoneen lapsille, jotka onneksi voivat saada suuresta ullakosta sangen iloisen ja tilavan leikkipaikan. Markus ihmetteli lakkaamatta kuinka niin ihailtava ja harvinaisen kaunis nainen oli voinut kasvaa tällaisen kurjuuden keskellä, köyhille vanhemmille, joihin vaivaloinen köyhyys kauan aikaa oli taannuttavasti vaikuttanut. Viidenkymmenenviiden vuotias isä Lehmann oli tyypillinen juutalainen, pieni ja laiha mies, nenä suuri, silmät vilkkuvat, suu paksun harmaan parran peitossa. Räätälinammatissaan oli hänen toinen olkapäänsä kohonnut korkeammalle kuin toinen, ja se teki hänen ennestäänkin nöyrän ryhtinsä vielä enemmän tuskallisen pelokkaaksi. Hänen vaimonsa, joka myöskin aamusta iltaan ompeli, oli laiha kuin varjo, ja ollen vielä nöyrempi eli hän alituisessa pelossa ja vavistuksessa. Heidän elämänsä oli ahdasta ja vaikeaa, ja he ansaitsivat vain vaivaloisesti jokapäiväisen leipänsä sitkeällä työllä, hitaasti hankitun ostajapiirin avulla, johon kuuluivat seudun harvat varakkaat juutalaiset sekä muutamia kristittyjä, jotka tahtoivat saada vaatteensa huokealla. Ranskan kulta, jota juutalaiset vihamiestensä sanojen mukaan ahmivat, ei ainakaan tänne ollut kasautunut, ja syvä sääli täytti sydämen, kun näki nämä kaksi vanhusta, jotka alati pelkäsivät, että heiltä riistettäisiin vaivaloisesti hankkimansa leipä.
Lehmannin luona Markus tutustui Davidiin, Simonin veljeen. Hän oli kiiruhtanut Mailleboisiin saadessaan vangitsemispäivänä lähetetyn kirjeen. Hän oli kolme vuotta veljeään vanhempi sekä myöskin pitempi ja voimakkaampi. Kasvot olivat hänellä täyteläiset ja lujapiirteiset, silmät kirkkaat ja nerokkaat. Isänsä beaumontilaisen kellosepän kuoltua aivan varattomana, ja nuoremman veljen, Simonin mentyä normaalikouluun, oli David astunut sotapalvelukseen, jossa hän oli kaksitoista vuotta. Hän oli luutnantti ja juuri tulemaisillaan kapteeniksi lukemattomia taisteluja ja kärsimyksiä kestettyään. Mutta silloin pyysi hän eroa, sillä hänellä ei enää ollut rohkeutta vastustaa solvauksia, joita hänen syntyperänsä tuotti hänelle toveriensa ja esimiestensä puolelta. Siitä oli nyt viisi vuotta. Simon oli silloin juuri aikeessa naida Rachel Lehmannin, jonka kauneus äkkiä oli herättänyt hänen rakkautensa. Naimattomaksi jäänyt toimelias ja ponteva David oli tuuminut ruveta harjoittamaan kaivosliikettä eräällä laajalla hiekka- ja piikivialueella, joka siihen saakka oli ollut käyttämättä. Se kuului Désiraden linnaan, joka siihen aikaan vielä kuului rikkaalle pankkiirille parooni Nathanille; tämä suostuikin halvasta hinnasta vuokraamaan sen kolmeksikymmeneksi vuodeksi uskolaiselleen, jonka yritteliäisyys ja työkyky olivat hänelle mieleen. Näin oli siis David saavuttamaisillaan omaisuuden, sillä hän oli jo kolmessa vuodessa ansainnut satatuhatta markkaa, sekä oli nyt johtajana suuressa liikkeessä, johon hän käytti kaiken aikansa.
Arvelematta hän kumminkin jätti liikkeen erään luotettavan työnjohtajan haltuun. Keskusteltuaan Markuksen kanssa tuli hän heti vakuutetuksi veljensä viattomuudesta. Hän ei ollut sitä koskaan epäillytkään, sillä hän huomasi heti mahdottomaksi, että sellainen mies olisi tehnyt sellaisen rikoksen, mies, jonka hän tunsi paremmin kuin kenenkään muun maailmassa, ja johon hän luotti kuin omaan itseensä. Tämä oli hänelle niin varmaa kuin valo täydessä auringonpaisteessa. Huolimatta tyynestä rohkeudestaan, noudatti hän suurta varovaisuutta, sillä hän ei tahtonut vahingoittaa veljensä asiaa, tuntien, kuinka heitä juutalaisina vihattiin. Siitä syystä David, kun Markus kiivaasti lausui epäilevänsä erästä kristillistä veljeä ehdottomasti syylliseksi, koetti rauhoittaa häntä, ja vaikka hän oikeastaan oli samaa mieltä, tahtoi hän, että ruvettaisiin hakemaan tuota yökuljeksijaa, joka muka oli mennyt sisään akkunasta ja samaa tietä paennut. Hän pelkäsi yleisen mielipiteen vielä enemmän kiihoittuvan todistamattomasta syytöksestä, hän aavisti, että ylivoimaiset vastustajat musertaisivat hänet, jos hän esiintyisi ilman ratkaisevaa todistusta. Ja sitä odotettaessa täytyi Simonin saada käyttää hyväkseen tuomariensa epäilystä, jota varten olisi parasta jälleen otaksua tuntematonta kuljeksijaa syylliseksi murhaan, niinkuin kaikki olivat tehneet silloin kun rikos keksittiin. Se oli erinomainen toimenpide, koska veljet olivat niin varovaisia, ja koska heillä oli niin suuri kannattajajoukko että taistelu suoraan heitä vastaan olisi epäilemättä kääntynyt syytetyn itsensä vahingoksi.
David oli vihdoin onnistunut saamaan luvan tavata Simonia tutkintotuomari Daixin läsnäollessa, ja he olivat pitkään toisiaan syleillessään tunteneet, että heillä oli sama sydän ja sama sitkeä ja luja tahto. David oli nähnyt häntä sittemmin vankilassa, ja tiedot, jotka hän toi häneltä olivat aina samat: suuri epätoivo, lakkaamaton ja huolestuttava aivojen ponnistus arvoituksen selittämiseksi, tavaton kestäväisyys lastensa ja oman kunniansa puolustamisessa. Kun David pienessä, pimeässä puodissa kertoi käynnistään, tunsi Markus syvää sääliä nähdessään rouva Simonin äänettömänä itkevän. Hän oli niin kaunis ja surkuteltava turvattomuudessaan. Hänen vanhempansa eivät myöskään voineet muuta kuin huokailla syvässä epätoivossaan, taipuen ylenkatseen alle. He jatkoivat yhä ompelemistaan vakuutettuina hekin vävynsä viattomuudesta, mutta uskaltamatta lausua tätä vakuutusta ostajilleen peläten vahingoittavansa hänen asiaansa ja kadottavansa leipänsä. Pahinta oli, että levottomuus Mailleboisissa yhä kasvoi, ja että rähisevä joukko eräänä iltana oli särkenyt puodin akkunat. Oli täytynyt kiireesti sulkea akkunaluukut. Pienissä käsinkirjoitetuissa lehdissä kehoitettiin isänmaanystäviä polttamaan koko talon. Ja eräänä päivänä Kapusiinien kappelissa vietetyn uskonnollisen juhlallisuuden jälkeen kohosi juutalaisviha siihen määrään, että pormestari Darrasin täytyi pyytää poliisivoimia Beaumontista, sillä hän piti tarpeellisena vartioida Trou-katua estääkseen laittomuuksia tapahtumasta.
Hetki hetkellä asia muutti muotoaan, tuli yhteiskunnalliseksi taistelukentäksi, jossa puolueet ratkaisevasti törmäsivät yhteen. Tuomari Daix oli epäilemättä saanut käskyn toimittaa tutkimus nopeasti. Vähemmässä kuin kuukaudessa hän kutsui kokoon ja kuulusteli kaikki todistajat, Mignotin, neiti Rouzairen, isä Philibinin, veli Fulgentiuksen, koululapset ja rautatien-virkamiehet. Veli Fulgentius, joka niinkuin tavallisesti osoitti liikaa intoa, vaati, että veljet Isidore, Lazarus ja Gorgias myöskin otettaisiin kuulusteltaviksi; hän tahtoi myöskin että hänen koulussaan toimitettaisiin tarkastus kirjoituskaavan tähden, jolloin tietysti ei mitään löydetty. Mutta Daix piti velvollisuutenaan erityisen tarkasti etsiä tuota otaksuttua yökuljeksijaa, joka olisi keskiviikon ja torstain välisenä yönä voinut käydä murhatun luona. Jokaisessa kuulustelussa oli Simon lakkaamatta vakuuttanut viattomuuttaan ja käskenyt hakemaan syyllistä. Ja Daix oli lähettänyt kaikki maakunnan santarmit maanteille, oli vangittu ja jälleen vapautettu noin viisikymmentä kulkulaista, saamatta vähääkään vihiä asiasta. Eräs kulkukauppias oli ollut kolme päivää lukon takana, turhaan. Daix oli siis pakoitettu luopumaan tästä arvelusta, eikä hänellä taaskaan ollut muuta lähtökohtaa kuin kirjoituskaava, jolle koko syytös oli perustettava. Markuksen ja Davidin mielet olivatkin vähitellen rauhoittuneet, sillä heistä tuntui mahdottomalta, että mitään todellista syytöstä voitaisiin perustaa tälle epäiltävälle todistukselle. Davidin oli tapana sanoa, että vaikka tuota kuljeksijaa ei oltukaan löydetty, oli sen olemassaolo kuitenkin mahdollinen. Ja jos tähän lisättiin todistuksien puute Simonia vastaan, siveelliset epätodenmukaisuudet, hänen lakkaamaton viattomuutensa vakuuttaminen, kuinka voi silloin uskoa, että tutkintotuomari, jolla oli vähääkään oikeudentuntoa, tuomitsisi hänet syylliseksi? Asia oli aivan varmaan raukeava, niin uskoivat he lopulta molemmat.
Välistä kuitenkin Markus ja David, jotka toimivat veljellisesti yhdessä, kadottivat tämän vahvan luottamuksensa. He kuulivat pahoja huhuja senkin jälkeen, kun jutun raukeaminen jo näytti terveen järjen mukaan varmalta. Jos viaton tuomittaisiin, olisi syyllinen ainiaaksi suojattu. Ja papisto puuhasi epätoivoisesti. Oli nähty isä Crabotin käyvän yhä useammin Beaumontissa, syövän päivällistä hallituksen jäsenten ja oikeusistuimen jäsenten kanssa, käyvän yliopistossakin. Kaikkialla taistelu kiihtyi kuta enemmän toiveita oli juutalaisen vapaaksi laskemisesta. Silloin johtui Davidin mieleen herättää parooni Nathanin, rikkaan pankkiirin ja Désiraden entisen omistajan harrastus hänen veljensä asiaan. Hän oli saanut tietää että parooni oli kesää viettämässä tyttärensä kreivitär Sangleboeufin luona, joka oli tuonut miehelleen myötäjäisinä kuninkaallisen Désiraden ynnä kymmenen miljoonaa. Eräänä kirkkaana elokuun iltapäivänä David siis läksi sinne Markuksen seurassa, joka myöskin tunsi paroonin. Se oli viehättävä kävelymatka: Désirade sijaitsi nimittäin korkeintaan kahden kilometrin päässä Mailleboisista.
Kreivi Hector de Sangleboeuf, viimeinen eräästä Ludvig pyhän aseenkantajasta polveutuvaa Sangleboeuf-sukua, oli kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäisenä joutunut aivan perikadon partaalle tehtyään lopun niistä omaisuuden pirstaleista, jotka hänen isältään olivat jääneet hävittämättä. Hän oli ennen ollut kyrassieriupseeri, mutta oli ottanut eron väsyneenä sotilaselämään ja eli nyt yhdessä markiisitar de Boisen, erään häntä kymmentä vuotta vanhemman lesken kanssa, joka ei kumminkaan tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan, sillä hän rakasti liiaksi mukavuutta ja pelkäsi onnetonta tulevaisuutta, jos he molemmat yhdistäisivät kurjuutensa. Kerrottiin hänen saaneen aikaan avioliiton kreivin ja pankkiiri Nathanin tyttären, Lian välillä, joka oli nuori kahdenkymmenen vuotias, upporikas kaunotar. Nathan oli tehnyt kaupan tuntien tarkoin kaikki asianhaarat ja kadottamatta mitään tavallisesta tarkkanäköisyydestään. Hän tiesi aivan täydellisesti mitä antoi ja mitä sai takaisin, ostaessaan tyttärellään ja kymmenellä miljoonalla, jotka läksivät hänen rahastostaan, vävykseen vanhasta aatelissuvusta polveutuvan kreivin, ja siten saaden pääsön hänelle siihen saakka suljettuun maailmaan. Hän itse oli äsken nimitetty parooniksi ja oli siis vihdoin päässyt vapaaksi siitä satavuotisesta ja yleisestä ylenkatseesta, joka häntä kauhistutti. Hän oli rahakauppiaana kerännyt itselleen kosolta kultaa, ja hänellä oli ainoastaan kiihkeä halu saada katolilaisten rahakauppiaitten tavalla osakseen kunniaa ja valtaa, olla kumarrettu, kunnioitettu ja ihailtu raharuhtinas ja ennen kaikkia vapautua kiusallisesta ylenkatseen ja sorron pelosta. Hän olikin riemuissaan asettuessaan asumaan vävynsä luokse, sekä vieraantui niin täydellisesti syntyperästään, että seurusteli kiivaimpien juutalaisvihollisten kanssa, ja oli sitä paitsi tullut hartaaksi kuningaspuolueen jäseneksi, isänmaan ystäväksi ja Ranskan pelastajaksi. Hienon ja hymyilevän markiisitar de Boisen täytyi hillitä häntä. Markiisitar oli puolestaan tästä tarkasti harkitusta kaupasta saanut kaiken sen hyödyn, mitä oli odottanutkin ystävälleen, Hector de Sangleboeufille ja itselleen.
Naimiskauppa ei muuten ollut olosuhteita muuttanut; kaunis Lea oli ainoastaan tullut lisäksi markiisittaren ja kreivin vanhaan talouteen. Markiisitar, joka oli vielä viehättävä, vaalea, uhkea kaunotar, ei ollut mustasukkainen sanan ahtaassa merkityksessä; hän oli siksi järkevä, että mielellään yhdisti rikkauden tuottamat nautinnot heidän rauhallisen yhteiselämänsä onneen. Hän tunsi sitäpaitsi Lian, tuon ihailtavan marmorikuvan, itsekkään ja yksinkertaisen epäjumalan, joka oli onnellinen saadessaan olla pyhätössä, missä ympäristö ihaili häntä olematta liiaksi väsyttävä. Hän ei edes lukenut mitään, sillä hän väsyi heti jos joskus alotti. Hän istui hyvin mielellään koko päivän kohteliaan huomaavaisuuden esineenä, ajatellen ainoastaan itseään. Kauan ei häneltä voinut olla salassa markiisittaren todellinen suhde hänen puolisoonsa: mutta hän karttoi ikäviä ajatuksia tämän asian johdosta, ja viimein hän ei enää voinut tulla toimeen ilman tätä ystävätärtä, joka aina häntä hyväili, jolla alituisesti oli ihailun sanoja kielellään, ja joka tuhlasi hänelle helliä nimityksiä: kaunis kultaseni, rakas aarteeni. Ei ole koskaan nähty liikuttavampaa ystävyyttä; markiisitar sai pian Désiradessa oman huoneen ja oman paikan pöydässä. Sitten hän sai uuden nerokkaan ajatuksen, hän alkoi opettaa Lialle katolista uskontoa. Tämä oli siitä ensiksi kauhistuksissaan, peläten että hänet ajettaisiin pois uskonnonharjoituksista. Mutta kun asia uskottiin isä Crabotille, tasoitti hän vaikean tien miellyttävällä, hienolla tavallaan. Parooni Nathan sai vihdoin tyttärensä suostumaan, sillä hän oli sangen ihastunut markiisittaren tuumaan, ikäänkuin olisi hän toivonut itsekin hiukan puhdistuvansa häpeällisestä juutalaisuudestaan tämän kasteen kautta. Kastejuhlallisuudet hämmästyttivät Beaumontin ylhäisöä, ja tapausta pidettiin suurena voittona kirkolle.
Viimein oli markiisitar de Boise, joka äidillisesti johti Hector de Sangleboeufiä niinkuin suurta, ymmärtämätöntä ja kuuliaista lasta, saanut hänet valituksi Beaumontin edusmieheksi, hänen vaimonsa suuren maa-alueen ja miljoonain avulla. Hän vaati lisäksi häntä liittymään tasavaltalaisiin yhtyneeseen vanhoillisten pieneen ryhmään, toivoen että hän siten voisi kerran päästä johonkin korkeaan asemaan; huvittava sattuma oli se, että juutalainen parooni Nathan, joka tuskin oli päässyt vapaaksi sukunsa häpeästä ja muuttunut suvaitsemattomaksi kuningaspuoluelaiseksi, oli kuningasmielisempi kuin hänen vävynsä, Ludvig pyhän aseenkantajasta polveutuva ylimys. Parooni riemuitsi tyttärensä kääntymisestä, ja oli itse valinnut hänelle nimen Marie, jota nimeä hän suurella mielihyvällä aina käytti. Hän riemuitsi myöskin siitä että hänen vävynsä oli edusmies, toivoen epäilemättä voivansa käyttää häntä hyväkseen; hänelle tuotti tavatonta iloa asuminen tässä hienossa talossa, joka nyt oli täynnä pappeja, ja jossa nyt puhuttiin ainoastaan markiisitar de Boisen ja Marien yhä hellemmässä ja lämpimämmässä keskinäisessä sovussa tekemistä hurskaista töistä.
Kun Markus ja David, jotka portinvartija päästi sisään, tulivat Désiraden puistoon, hiljensivät he askeleitaan nauttien ihanasta elokuun päivästä ja ihaillen suurten puitten kauneutta, nurmikenttien pehmeyttä ja purojen suloista raikkautta. Se oli ruhtinaallinen asumus; puisto oli ihastuttavan rehevä ja kaunis, ja sen perällä näkyi komea renässanssityyliin rakennettu linna. Nähdessään tämän juutalaisen miehen miljoonien synnyttämän paratiisin, tämän suuremmoisen rikkauden, jonka juutalainen rahakauppias Nathan oli ansainnut, muisti Markus pimeää puotia surkeassa hökkelissä Trou-kadun varrella, jonne aurinko ei päässyt paistamaan, ja jossa ilma oli turmeltunut. Siellä oli juutalainen Lehmann kolmekymmentä vuotta ommellut, siten töin tuskin ansaiten leipänsä. Kuinka monta muuta vieläkin kurjempaa juutalaista kuolikaan nälkään inhoittavissa katuojissa! Ja heitä oli ääretön enemmistö. Juutalaisvihollisten törkeä valhe, kokonaisen kansan syyttäminen yleisestä omaisuuden anastamisesta, se ilmeni selvästi siinä että tähän kansaan kuului niin paljon köyhiä työmiehiä, yhteiskunnan uhreja, jotka ovat sortuneet rahan, olipa se sitten juutalaisen tai katolilaisen, kaikkivallan alle. Heti kun juutalainen tuli raharuhtinaaksi, osti hän itselleen paroonin arvonimen, naitti tyttärensä jollekin vanhaan ylhäiseen sukuun kuuluvalle kreiville, oli olevinaan kuningasmielisempi kuin itse kuningas, ja tuli lopulta luopioksi, kiivaaksi juutalaisviholliseksi, kieltäen ja sortaen omia kansalaisiaan. Juutalaiskysymyksen ytimenä oli kysymys rahasta, yhteiskunnan myrkyttäjästä ja turmelijasta.
Kun Markus ja David saapuivat linnan eteen, huomasivat he suuren tammen varjossa parooni Nathanin, hänen tyttärensä ja vävynsä, sekä markiisitar de Boisen ja erään munkin, jonka he tunsivat itse isä Crabotiksi. Hyvä naapuri, Valmarien kolleegion rehtori oli kutsuttu perheaamiaisille, molemmat alueet olivat nimittäin ainoastaan kolmen kilometrin päässä toisistaan: ja jälkiruokaa syötäessä oli epäilemättä puhuttu vakavista asioista. Sitten oli tultu tänne tammen varjoon nauttimaan kauniista iltapäivästä. Istuttiin puutarhatuoleissa lähellä marmoriallasta, johon siro luonnotar lakkaamatta kaatoi kristallikirkasta vettä uurnastaan.
Heti tunnettuaan tulijat, jotka hienotunteisesti olivat seisahtuneet vähän matkan päähän, astui parooni esiin, vei heidät syrjään, pyysipä heitä istumaankin tuoleille, jotka olivat asetetut toiselle puolelle allasta. Hän oli pieni, koukistunut ja aivan kaljupäinen mies, kasvot olivat hänellä keltaiset, nenä paksu, ja hänen mustat ja saaliinhimoiset silmänsä olivat tuuheiden kulmakarvojen varjossa. Hänen kasvonsa ilmaisivat surumielistä myötätuntoisuutta, ikäänkuin surisivat hänen vieraansa jotain läheistä sukulaista. Käynti ei häntä ihmetyttänyt, hän oli sitä varmaankin odottanut,
– Oi! David raukkani, kuinka minä teitä surkuttelen! Olen paljon teitä ajatellut onnettomuuden jälkeen… Te tiedätte kuinka teitä kunnioitan nerokkaan yritteliäisyytenne ja toimeliaisuutenne tähden… Mutta minkä jutun, minkä ilkeän jutun veljenne Simon onkaan pannut niskoillenne! Hän tuottaa teille häpeää, saattaa teidät perikatoon, David raukkani!
Syvän surun valtaamana hän nosti ylös vapisevat kätensä ja lisäsi ikäänkuin kauhistuen nähdessään entisen vainoomisen alkavan uudestaan.
– Hän tuottaa meille kaikille häpeää, tuo onneton!
Silloin David tyynesti ja rohkeasti puolusti veljensä asiaa, sanoi varmasti uskovansa hänen viattomuuteensa ja luetteli ne siveelliset ja asialliset todistukset, jotka hänen mielestään olivat kumoamattomat. Sillä aikaa Nathan kuivasti puisteli päätään.
– Aivan niin, aivan niin, se on aivan luonnollista, että te uskotte hänen viattomuuteensa, minäkin tahdon uskoa siihen vielä. Pahaksi onneksi ei minun vakuutukseni merkitse mitään; kaikki riippuu oikeusistuimen vakuutuksesta, ja myöskin tuon raivostuneen kansan ajatuksesta, joka voi meitä kaikkia vahingoittaa, jos häntä ei tuomita… Ei, nähkääs, minä en koskaan ole antava veljellenne anteeksi, että hän on saanut tuollaisen jutun meidän niskoillemme!
Kun David selitti hänelle tulleensa hänen luokseen pyytämään hänen apuaan totuuden ilmaisemiseksi, hän kun oli niin mahtava, tuli hän kylmemmäksi, ja ilme hänen kasvoillaan tuli vähitellen yhä suletummaksi.
– Herra parooni, te olette aina osottaneet hyvyyttä minua kohtaan… Minä toivoin voivani saada teiltä tietoja, koska te olette kutsuneet oikeusistuimen jäseniä luoksenne. Tehän tunnette muun muassa tutkintotuomari Daixin, joka toivoakseni on julistava jutun rauenneeksi. Teillä on ehkä tietoja tästä asiasta, ja sitäpaitsi on yksikin sananne kallisarvoinen, ellei päätöstä vielä ole tehty.
– Ei! ei! huudahti Nathan, en tiedä mitään, en tahdo mitään tietää!.. Minulla ei ole mitään virallisia tuttavuuksia, ei mitään vaikutusvaltaa; ja sitten sitoo minut se, että kuulun samaan uskontoon kuin hänkin, minä joutuisin vaan itse selkkauksiin hyödyttämättä teitä laisinkaan… Odottakaa, kutsun tänne vävyni.
Markus oli äänettömänä kuunnellut, sillä hän oli tullut ainoastaan tukemaan Davidin pyyntöä, opettajana ja Simonin virkaveljenä. Hän katseli myöskin naisia, jotka istuivat tammen alla, kreivitär Marieta, joksi kaunista Leaa kutsuttiin, ja markiisitar de Boisea. Heidän välissään istui isä Crabot tanakassa nojatuolissa, kreivi Hector de Sangleboeuf oli jäänyt seisomaan ja pureskeli sikarinpätkää. Hieno ja kaunis markiisitar, jolla oli puuteroidut vaaleat hiukset, piti suurta melua auringon säteestä, joka hiveli kreivittären niskaa; tumma ja veltto kaunotar koetti turhaan häntä rauhoittaa ja vakuuttaa, ettei se häntä vaivannut; markiisitar pakoitti hänen vihdoin vaihtamaan kanssaan paikkaa, kutsuen häntä tavallisilla hyväilynimillään, pikku kissani, kultaseni, aarteeni. Isä Crabot oli hyvin tyytyväinen suvaitsevaisen rippi-isän asemassaan, ja hän hymyili lempeästi molemmille. Ja kristallikirkas vesi, jota siro luonnotar kaatoi uurnastaan marmorialtaaseen, soi kuin huilunääni.
Appensa kutsuessa astui Sangleboeuf hitaasti lähemmäksi. Hän oli punatukkainen ja suuriruumiinen mies, hänen kasvonsa olivat täyteläiset ja verevät, otsa kapea, hiukset kankeat ja lyhyeksi leikatut, silmät olivat suuret ja sameansiniset, nenä pieni ja hento ja suu suuri, ahneennäköinen ja puoleksi tuuheiden viiksien peitossa. Kun parooni selitti, mitä David oli pyytänyt, suuttui hän ja puhui raa'asti samalla teeskennellen sotilasmaista suoruutta.
– Minäkö sotkeutuisin tähän juttuun, oh! en! siitä ei tule mitään!.. Suonette anteeksi, herra, että käytän vaikutusvaltaani edusmiehenä selvempien ja puhtaampien asioiden hyväksi. Tahdon mielelläni uskoa, että te olette kunnon mies. Mutta teidän on todellakin vaikea puolustaa veljeänne… Sitä paitsi me olemme vihamiehiä, niinkuin kaikki sanovat. Miksi käännytte meidän puoleemme?
Hän katsoi Markukseen sameilla, vihaisilla silmillään ja alkoi sättiä jumalankieltäjiä, isänmaanpetturia, armeijan herjaajia. Hän oli liian nuori ollakseen ottanut osaa vuoden 70 sotaan, eikä ollut palvellut kuin varaväessä. Mutta hän oli sittenkin omien sanojensa mukaan kyrassieri kiireestä kantapäähän. Ja hän sanoi panneensa vuoteensa yläpuolelle kaksi vertauskuvaa, nimittäin ristinmerkin ja sotalipun, jonka puolesta hän pahaksi onneksi ei ollut saanut kuolla.
– Nähkääs, sittenkun olette jälleen pystyttäneet ristin kouluihinne, kun teidän opettajanne kasvattavat kristittyjä kansalaisten asemasta, silloin vasta voitte turvata meihin tarvitessanne meidän palvelustamme.
David oli tullut kalpeaksi ja jäykäksi ja antoi hänen puhua, viitsimättä keskeyttää häntä, Sitten sanoi hän tyynesti.
IV
Muutettuaan koulun aljettua takaisin Jonvilleen, oli Markuksella, paitsi Simonin jutun tuottamaa levottomuutta ollut toinenkin taistelu kestettävänään. Kirkkoherra, apotti Cognasse oli päättänyt voittaa puolelleen pormestarin, maanviljelijä Martineaun, hänen vaimonsa, kauniin rouva Martineaun avulla, voidakseen siten tuottaa suuria ikävyyksiä opettajalle.
Apotti Cognasse oli hirveän näköinen, laiha, suuri ja kulmikas mies, jonka leuka oli itsepäinen, nenä terävä, otsa matala ja tukka karkea, paksu ja ruskea. Hänen silmissään paloi kamala tuli, hänen kätensä olivat luiset ja pesemättömät ja ikäänkuin tehdyt vääntämään niskat nurin kaikilta niiltä, jotka uskaltaisivat vastustaa häntä. Hän oli itse neljänkymmenen vuotias, ja hänellä oli ainoana palvelijanaan kuudenkymmenen ikäinen vanhapiika, Palmyre, joka oli vähän kyttyräselkäinen ja vielä hirveämpi kuin isäntänsä, kova, saita ja koko seudun kauhu. Hän vartioi ja puolusti isäntäänsä kynsin hampain, niinkuin verikoira. Apottia pidettiin elämältään puhtaana, mutta hän söi paljon ja joi paljon, tulematta koskaan juovuksiin. Hän oli yksinkertainen ja itsepäinen talonpojan poika, seurasi tyystin katkismuksen puustavia, johti ankarasti seurakuntalaisiaan ja piti tarkasti huolta oikeuksistaan, vaatien etenkin täyden palkkansa antamatta köyhimmällekään ainoatakaan penniä anteeksi. Hän oli tahtonutkin saada valtaansa pormestari Martineaun ollakseen siten kunnan todellinen herra, mikä samalla kun se oli uskonnon hengen mukaista, varmaankin tuottaisi hänelle suuria etuja. Riita apotin ja Markuksen välillä oli syntynyt kolmenkymmenen markan suuruisesta summasta, jonka kunta ennen oli maksanut koulunopettajalle kirkonkellojen soittamisesta, ja jonka Markus yhä sai, vaikka hän oli kieltäytynyt niitä soittamasta.
Mutta Martineauta ei ollut helppo voittaa, kun hänellä oli kannattajia. Hän oli saman ikäinen kuin apotti, kasvonsa olivat kulmikkaat ja verevät, hiukset punaset ja silmät kirkkaat, hän puhui vähän ja epäili kaikkia. Häntä pidettiin seudun rikkaimpana maanviljelijänä, oli hyvin arvossa pidetty laajojen peltojensa tähden ja oli ollut kymmenen vuotta Jonvillen pormestarina. Hän oli aivan oppimaton, osasi tuskin lukea ja kirjoittaa, eikä mielellään lausunut mielipidettään kirkon ja koulun suhteen, pitäen viisaimpana pysyä koko asian ulkopuolella, vaikka hän aina lopuksi meni sen puolelle, joka noista kahdesta näytti vahvemmalta. Ja salaisuudessa hän oli koulunopettajan puolella, sillä hänellä oli veressä talonpojan satavuotinen viha ja epäluulo laiskaa, hekumallista pappia vastaan, joka anastaa hänen vaimonsa ja viettelee hänen tyttärensä näkymättömän, kateellisen ja pahan Jumalansa nimessä. Mutta vaikka hän ei käynyt kirkossa, ei hän myöskään koskaan vastustanut kirkkoherraa, ajatellen että nuo kirkolliset sentään olivat kamalan vahvoja. Markuksen oli täytynyt panna kaikki rauhallinen tahdonlujuutensa, pontevuutensa ja älykkäisyytensä liikkeelle, saadakseen Martineaun omalle puolelleen. Hän antoi sittenkin Markuksen toimia yksin välittämättä paljon asioista.
Silloin juolahti apotti Cognassen mieleen ajatus käyttää hyväkseen kaunista rouva Martineauta, joka kyllä ei ollut hänen rippilapsiaan, sillä hänkään ei harjoittanut uskonnollisia menoja, mutta jonka hän näki säännöllisesti käyvän kirkossa sunnuntaisin ja juhlapäivinä. Hän oli hyvin tumma, silmät olivat hänellä suuret, suu tuore ja hänen sanottiin olevan keikailevan luonteeltaan ja se olikin totta, hänestä oli hauska saada uusi puku, käydä ulkona pitsihattu päässä, koristaa itseään kultaisilla koruillaan. Hän kävi niin ahkerasti kirkossa siitä syystä, että kirkko oli tullut hänelle huvitukseksi, ainoaksi paikaksi, jossa hän voi käydä hienosti puettuna, jossa häntä nähtiin ja hän sai nähdä muita ja tarkastaa naapuriensa pukuja. Tässä kahdeksansataa asukasta sisältävässä kylässä, jossa ei ollut mitään yhtymäpaikkaa eikä mitään tilaisuutta juhliin, oli pieni, kostea kirkko ja nopeasti toimitettu messu samalla kertaa salonkina, teaatterina, kävelypaikkana ja huvitusta haluavien naisten ainoana ja yhteisenä huvitilaisuutena, ja samoin kuin kauniilla rouva Martineaulla oli useimmilla muillakin siellä käyvillä naisilla ainoana tarkoituksenaan päästä juhlatuulelle ja saada näyttäytyä. Kun äidit olivat lakanneet siitä, alkoivat tyttäret, se tuli tavaksi, kuului asiaan. Rouva Martineau, jota apotti Cognasse oli houkutellut ja imarrellut, koetti siis vakuuttaa miehelleen, että kirkkoherra oli oikeassa tuossa kolmenkymmenen markan jutussa. Mutta Martineau käski hänen olemaan vaiti ja pysymään lehmiensä luona, sillä hän kuului vielä vanhaan polveen, eikä sallinut naisten sekaantua miesten asioihin.
Itsessään oli juttu noista kolmestakymmenestä markasta hyvin yksinkertainen. Niin kauan kun Jonvillessä oli ollut opettaja, oli hän saanut kolmekymmentä markkaa vuodessa kirkonkellon soittamisesta. Ja Markus, joka ei tahtonut soittaa kelloa, oli kehoittanut kunnallisneuvostoa käyttämään kysymyksessä olevan summan toiseen tarkoitukseen, sanoen että kirkkoherra, jos hän välttämättömästi tahtoo soittajan, voi aivan hyvin itse maksaa hänelle. Sitäpaitsi Jonvillen vanha, rappeutunut tornikello kävi hyvin huonosti ja oli aina jälessä; eräs maalle muuttanut entinen kelloseppä oli luvannut kolmenkymmenen markan vuotuisesta palkasta korjata ja pitää sen kunnossa. Markus oli ensin ikäänkuin hiukan kiusallaan puoltanut hänen tarjoustaan, talonpojat taas olivat vain neuvottomina tuumineet, oliko tarpeellisempaa, että heitä soitettaisiin messuun tai että tornikello osoittaisi heille ajan kulun; toisen kolmenkymmenen markan suuruisen summan määräämistä he eivät edes ajatelleetkaan, sillä heillä ei ollut tapana lisätä kunnan kulunkiarviota turhilla menoilla. Siitä syntyi kova taistelu, jossa kirkkoherra ja opettaja koettelivat voimiaan. Opettaja pääsi ratkaisevasti voitolle, sillä apotti Cognassen täytyi vihdoin väistyä, huolimatta jyrisevistä saarnoistaan ja kirouksistaan jumalattomia vastaan, jotka tahtovat saada Jumalan äänen vaikenemaan. Oltuaan kuukauden vaiti alkoi kirkonkello eräänä kauniina sunnuntaiaamuna äkkiä raivokkaasti soida. Vanha palvelijatar Palmyre sitä vimmoissaan kaikin voimin soitti.
Siitä alkaen apotti Cognasse, huomattuaan että pormestari oli pääsemäisillään hänen käsistään, muuttui varovaiseksi ja alkoi käyttää kaikkea papillista notkeuttansa, vaikka hän koko ajan kiehui vihasta. Ja Markus tunsi olevansa voittaja; Martineau kysyi häneltä yhä useammin neuvoa, sen mukaan kun hän huomasi, kuinka vahva se mies oli, johon hän turvasi. Pormestarin sihteerinä Markus lopulta salaisesti johti koko kunnallisneuvostoa; hän pysyi itse varjossa, mutta oli kumminkin se äly, se järki, se terve ja vakaa tahto, joka sai liikkeelle rauhaa ja menestystä haluavat talonpojat. Hänen avullaan oli vapautuksen työ alkanut, sivistys levisi nopeasti, tuoden mukanaan valoa kaikkialle, hävittäen yksinkertaisen taikauskon, karkoittaen tietämättömyyden mukana kurjuuden ja likaisuuden köyhistä asumuksista, sillä ainoastaan siellä, missä on tietoa, voi olla rikkautta, Jonville ei ollut vielä koskaan ollut näin korkealla asteella, se oli tulemaisillaan koko maakunnan onnellisimmaksi ja varakkaimmaksi kunnaksi. Tässä työssä oli hänellä suurena apuna opettajatar neiti Mazeline, joka opetti tyttöjä samassa rakennuksessa, missä hän itse opetti poikia. Hän oli pieni, tumma nainen, tosin ei kaunis, mutta erinomaisen miellyttävä, hänen kasvonsa olivat leveät, suu suuri ja hyväntahtoinen, mustat, ihanat silmät ilmaisivat hellyyttä ja itsensä kieltämistä, otsa oli korkea ja kaareva. Hänellä oli terve järki ja vilpitön tahto, joten hän oli ikäänkuin luotu hänelle uskottujen tyttöjen kasvattajaksi ja vapauttajaksi. Hän oli käynyt Fontenay-aux-Rosesin normaalikoulussa, jonka etevä ja hyväsydäminen johtaja oli jo ehtinyt kasvattaa kokonaisen joukon hyviä työntekijöitä tulevaisuuden puolisoiden ja äitien kasvattajiksi. Neiti Mazelinen älykkäät esimiehet, Salvan ja Le Barazer olivat antaneet hänelle vakinaisen paikan, vaikka hän vasta oli kahdenkymmenenkuuden vuotias, sillä he toivoivat hänestä paljon. He koettelivat häntä ensin tässä syrjäisessä kylässä, hiukan levottomina hänen vapaiden mielipiteittensä tähden, peläten hänen suututtavan lasten vanhempia vapaamielisellä opetustavallaan ja palavalla vakuutuksellaan siitä, että nainen on tuova onnen maailmaan niin pian kun hän vapautuu kirkon vallasta. Mutta hän teki tämän kaiken hyvin taitavasti; ja vaikka hän ei vienytkään tyttöjään kirkkoon, kohteli hän heitä niin äidillisesti, opetti ja hoiti heitä niin hellästi, että talonpojat lopulta alkoivat jumaloida häntä. Hän oli siis suureksi avuksi Markukselle osoittaessaan ihmisille, että voi olla käymättä messussa, uskoa vähemmän Jumalaan kuin työhön ja inhimilliseen omaantuntoon, ja olla kuitenkin mitä parhain, älykkäin ja kunnollisin nainen maan päällä.
Jouduttuaan tappiolle Jonvillessä, ja tultuaan pakoitetuksi taipumaan opettajan tahdon alle, purki apotti Cognasse vihansa ja katkeruutensa Moreuxissa, pienessä, neljän kilometrin päässä sijaitsevassa naapurikunnassa, jolla ei ollut omaa kirkkoherraa, ja jossa hän sen vuoksi hoiti sielunpaimenen virkaa. Moreux, jonka asukasmäärä ei ollut koskaan noussut kahteen sataan, oli piilossa vuorten keskellä. Tiet sinne olivat vaivaloiset, joten se oli kokonaan erotettu muusta maailmasta. Mutta se ei kuitenkaan ollut köyhä, siellä ei ollut ainoatakaan kerjäläistä, jokainen perhe omisti viljavia maita ja eli tilallaan tottumuksen uneliaassa levossa. Kylän pormestari Saleur oli suuri, tanakka mies, hänen leukansa oli paksu, ja päänsä syvällä olkapäiden välissä. Hän oli ennen ollut karjakauppias ja oli rikastunut myydessään niittynsä, metsänsä ja elukkansa eräälle yhtiölle, joka otti haltuunsa karjakaupan koko piirissä. Tämän kaupan jälkeen muutti hän talonsa komeaksi huvilaksi, asettui itse elämään koroillaan ja pani poikansa Beaumontin lyseoon, aikoen sitten lähettää hänet jatkamaan opintojaan Pariisiin. Ja vaikka häntä paljon kadehdittiin ja vähän rakastettiin, valitsivat kyläläiset hänet joka vaalissa pormestariksi, siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen arveltiin hyvin joutavan huolehtimaan kunnan asioista, koska hänellä ei ollut mitään muutakaan tekemistä. Hän puolestaan jätti nämä tehtävät opettaja Féroulle, jolle pormestarin sihteerintoimi tuotti satakahdeksankymmentä markkaa vuodessa, ja jonka tästä palkasta täytyi toimittaa melkoinen työ, kirjoittaa kirjeitä, tiedonantoja, asiakirjoja ja olla puuhassa alituisesti. Saleur oli aivan oppimaton mies, hän osasi tuskin kirjoittaa oman nimensä, oli hidas ja yksinkertainen, vaikkakaan ei pohjaltaan ilkeä; hän kohteli Férouta kuin kirjoituskonetta, halveksi häntä, niinkuin ainakin mies, jonka ei ole tarvinnut tietää niin paljoa ansaitakseen omaisuuden ja elääkseen komeasti. Sitäpaitsi hän oli Féroulle vihoissaan siitä, että tämä oli riitaantunut apotti Cognassen kanssa, kieltäytyessään viemästä oppilaitaan kirkkoon ja laulamasta siellä; hän ei kumminkaan itsekään täyttänyt uskonnollisia velvollisuuksia ja kävi messussa ainoastaan hyvän järjestyksen vuoksi. Samoin teki hänen laiha, punatukkainen, mitättömän näköinen vaimonsa, joka ei ollut keikaileva eikä jumalinen, mutta joka piti kirkossa käymistä rouvaksi tulleen talonpoikaisvaimon velvollisuutena. Saleurin suuttumuksen syynä oli se, että opettajan vastustus vielä kiihoitti Jonvillen kirkkoherran ja Moreuxin asukasten välisiä riitoja. Jälkimmäiset valittivat alituiseen, että heitä kohdeltiin huonosti, että he saivat ainoastaan lyhyitä messuja, ikäänkuin armosta, että heidän täytyi lähettää lapsensa Jonvilleen katkismusta oppimaan päästäkseen ensimmäiselle ripille, ja pappi vastasi äkäisesti, että hankkikoot oman papin, jos tahtovat sellaisia etuja itselleen. Moreuxin kirkko oli koko viikon suljettuna, ja se oli silloin kuin tyhjä ja synkkä lato. Apotti Cognasse pistäytyi siellä puoleksi tunniksi joka sunnuntaina, peloittaen kaikki oikuillaan ja kiivaudellaan.
Markus, joka täydellisesti tunsi asiaintilan, ajatteli Férouta suurella säälillä ja myötätuntoisuudella. Tuossa hyvinvoivassa Moreuxissä opettaja yksin näki nälkää. Hänen surkea kohtalonsa oli surullinen esimerkki köyhästä alkeisopettajasta. Kahdenkymmenenneljän vuotiaana oli hän Mailleboisissa alkanut uransa apuopettajana yhdeksänsadan markan palkalla. Kuusi vuotta työskenneltyään oli hän nyt päässyt vakinaiseksi, mutta katkeran luonteensa tähden oli hänet lähetetty syrjäiseen Moreuxiin, eikä hänellä vieläkään ollut tuloja kuin tuhat markkaa vuodessa ja kumminkin oli hänellä vaimo ja kolme pientä tyttöä elätettävänä. Vanhassa kosteassa hökkelissä, jossa koulu sijaitsi, vallitsi synkkä kurjuus, heidän ruokansa ei olisi kelvannut koirillekaan, pienokaiset olivat ilman kenkiä, äiti ilman hametta. Heitä uhkasi yhä kasvavat velat, nuo kauheat velat, jotka ovat niin monen alhaisen virkamiehen perikato! Kuinka suurta rohkeutta tarvittiinkaan tätä kurjuutta salaamaan, kuluneeseen takkiin puettuna ylläpitämään oppineen herran arvoa, jolta ohjesääntö kieltää kaiken kaupan harjoittamisen ulkopuolella koulua! Joka päivä alkoi uudestaan taistelu, johon tarvittiin äärettömästi tarmoa ja tahdonlujuutta. Férou, jonka vilkas henki oli säilyttänyt synnynnäisen riippumattomuutensa, täytti innokkaasti, vaikkakin joskus kärsimättömyydellä tehtävänsä. Hänen vaimonsa, suurikasvuinen, miellyttävä ja vaaleaverinen entinen puotineiti, auttoi häntä kyllä vähäisen, opettamalla pieniä tyttöjä lukemaan ja ompelemaan, jota vastoin hänellä itsellään oli kasvatettavanaan pahankuriset, kovapäiset ja ilkeät poikanulikat. Kuinka olisikaan hänen mielensä voinut olla masentumatta tässä kiittämättömässä toimessa? Hän oli syntynyt köyhänä, oli aina kärsinyt köyhyyttä, elänyt huonolla ruoalla ja saanut käydä kuluneissa ja paikatuissa vaatteissa; ja nyt kun hän oli herra, oli köyhyys tullut hänelle hirveän katkeraksi. Hänen ympäristössään oli ainoastaan onnellisia ihmisiä, maataomistavia talonpoikia, joilla oli ruokaa kylliksi, ja jotka ylpeilivät kokoamistaan rahoista. Suurin osa heistä oli aivan oppimattomia, osasivat tuskin laskea kymmeneen, tarvitsivat häntä pienintäkin kirjettä kirjoittamaan. Ja hänellä, joka oli ainoa sivistynyt ja oppinut mies koko kylässä, ei ollut varaa ostaa itselleen kaulusta tai korjauttaa rikkinäisiä kenkiään. Talonpojat kohtelivat häntä kuin palvelijaa, halveksivat häntä hänen repaleisen pukunsa tähden, vaikka he oikeastaan kadehtivat häntä. Kun he vertailivat opettajaa ja kirkkoherraa toisiinsa, oli se edelliselle tappioksi: toisella puolella oli huonopalkkainen, kurja opettaja, jota oppilaat eivät kunnioittaneet ja vanhemmat halveksivat, jota esimiehet tuskin ollenkaan kannattivat, ja jolla ei ollut mitään vaikutusvaltaa; toisella puolen taas oli runsaspalkkainen kirkkoherra, joka sitä paitse sai kaikenlaisia lahjoja, jota piispa kannatti ja uskovaiset hemmottelivat, ja joka puhui ukkosen, sateen ja auringon ankaran herran nimessä. Näin siis apotti Cognasse yhä hallitsi Moreuxissä, vaikkakin hän oli alituisessa riidassa sen asukasten kanssa, jotka olivat kokonaan lakanneet uskomasta Jumalaan ja laiminlöivät uskonnon harjoitukset. Näin oli siis köyhä, katkera ja sosialistinen Férou joutunut epäsuosioon, kun oli pitänyt mullistavia puheita yhteiskunnallisesta järjestyksestä, joka antoi hänen, sivistyneen ja nerokkaan miehen nähdä nälkää, samalla kun hänen typerä ja tietämätön ympäristönsä sai nauttia rikkautta ja onnea.
Talvi oli tavattoman ankara, Jonvillessä ja Moreuxissa satoi lumen jo marraskuussa. Markus sai kuulla, että kaksi Féroun tyttäristä oli sairastunut kylmyydestä, eikä Férou voinut antaa heille kunnollista ruokaa. Markus koetti auttaa heitä, mutta hän oli itse niin köyhä, että hänen täytyi pyytää neiti Mazelinelta apua. Hänelläkin oli ainoastaan tuhannen markan palkka, mutta hänen sihteerintoimestaan oli suuremmat tulot ja koulurakennus, jossa hän asui, oli erinomainen terveydellisessä suhteessa. Tähän saakka ei hän kuitenkaan ollut voinut tulla toimeen muuten kuin rouva Duparquen avulla, joka oli lahjoittanut pukuja lapselle, liinavaatteita äidille ja pieniä rahasummia juhlapäivinä. Simonin jutun jälkeen ei hän enää antanut mitään, ja Markus oli melkein iloinen siitä, sillä hän oli syvästi kärsinyt niistä kovista sanoista, joilla hän höysti lahjansa. Mutta kuinka paljon vaikeampaa olikaan nyt tulla toimeen, kuinka paljon enemmän työtä, rohkeutta ja säästäväisyyttä hän tarvitsikaan voidakseen kyllin arvokkaana pysyä paikallaan! Markus, joka rakasti tointansa, oli ryhtynyt siihen tuskallisella innolla, ja nähdessään hänen luokillaan täsmällisesti täyttävän velvollisuutensa, ei kukaan olisi voinut aavistaa sitä synkkää surua ja kauheaa epätoivoa, joka asui hänen rauhallisen ulkomuotonsa alla. Simonin tuomio oli hämmästyttänyt ja kauhistuttanut häntä; hän ei voinut toipua mielenliikutuksesta, jonka tuo hirveä vääryys oli hänessä herättänyt. Vähän väliä hän vaipui synkkiin mietteihinsä, ja Geneviève kuuli hänen usein huudahtavan: "Se on kamalaa, luulin tuntevani maani, enkä sitä tuntenutkaan!" Niin, kuinka oli moinen häväistys voinut tapahtua Ranskassa, samassa Ranskassa, joka oli pannut toimeen suuren vallankumouksen, ja jota hän tähän saakka oli pitänyt maailman luvattuna vapauttajana. Hän rakasti sitä kiihkeästi sen jalomielisyyden, sen riippumattomuuden, kaiken vapaan, ylevän ja suuren tähden, jota sen piti tehdä. Ja se oli sallinut, oli vaatinut viattoman tuomitsemista; se palasi takaisin entiseen tietämättömyyteen ja raakuuteen! Siitä oli suru ja häpeä, joita hän ei voinut unhottaa, jotka vaivasivat häntä niinkuin oma rikos. Sen lisäksi hän rakasti intohimoisesti totuutta, ja hän tunsi sietämätöntä tuskaa nähdessään valheen voittavan, voimatta kukistaa ja hävittää sitä huutamalla korkealla äänellä julki kauan etsityn totuuden! Hän kävi uudelleen läpi koko jutun, etsi lakkaamatta selvitystä vyyhtiin, jonka näkymättömät kädet olivat sotkeneet. Ja silloin hän usein illalla, kovan työpäivän jälkeen, oli niin alakuloinen ja toivoton, että Geneviève, joka myöskin oli istunut ääneti, meni hiljaa hänen luokseen, painoi häntä rintaansa vastaan ja suuteli häntä hellästi, koettaen lohduttaa häntä.
– Ystävä raukkani, sinä teet itsesi sairaaksi, älä ajattele enää noita surullisia asioita.
Markus sai kyyneleet silmiinsä, ja hän syleili vuorostaan vaimoaan hellästi.
– Niin, niin, sinä olet oikeassa, täytyy olla rohkea. Mutta enhän voi olla ajattelematta, se on niin tuskallista.
Silloin Geneviève hymyillen vei hänet Louisen pienen vuoteen luo.
– Ajattele ainoastaan lemmikkiämme, sano itsellesi, että teemme työtä hänen tähtensä. Hän on onnellinen, silloinkun mekin olemme onnellisia.
– Niin, niin, se olisi viisainta. Mutta eikö meidänkin onnemme riipu muiden onnesta.
Geneviève oli ollut hyvin ymmärtäväinen ja osaaottavainen Simonin jutun aikana. Hän oli kärsinyt siitä kylmyydestä, jolla vanhat rouvat, etenkin isoäiti, kohtelivat hänen miestään. Palvelijatar Pélagiekin piti velvollisuutenaan olla hänelle puhumatta. Kun nuori perhe lähti pienestä talosta Kapusiinitorin varrelta, erottiinkin sangen kylmästi; ja sen jälkeen Geneviève kävi vaan silloin tällöin vanhoja rouvia tervehtimässä ettei välit kokonaan rikkoutuisi. Palattuaan Jonvilleen oli hän jälleen lakannut käymästä kirkossa, sillä hän ei tahtonut, että apotti Cognasse saisi hänen uskonnollisuudestaan aseita Markusta vastaan. Joskaan hän ei näyttänyt välittävän riidasta koulun ja kirkon välillä, oli hän yhä täydestä sydämmestään kiintynyt rakastettuun mieheensä, oli koko olemuksellaan hänen, silloinkin kun perityt mielipiteet ja katolilainen kasvatus estivät häntä täydellisesti hyväksymästä miehensä mielipiteitä. Simonin jutussa Geneviève ei ehkä ajatellut samoin kuin miehensä, mutta hän tiesi tämän niin vilpittömäksi, jalomieliseksi ja oikeudenmukaiseksi, ettei hän voinut soimata häntä siitä, että hän toimi omantuntonsa mukaan. Ymmärtäväisenä vaimona hän ainoastaan joskus pyysi häntä olemaan varovainen. Mihin he olisivat joutuneet lapsensa kanssa, jos olisivat menettäneet virkansa? He olivat tähän saakka rakastaneet toisiaan niin paljon, että ei ainoatakaan vakavaa erimielisyyttä tai riitaa ollut voinut heidän välillään syntyä.
Simonin juttu oli aina Markuksen mielessä; hän oli vannonut että ei ennen levähtäisi, kun oli löytänyt syyllisen. Kun hänellä torstaisin oli vapaa iltapäivä, kiiruhti hän Maillehoisiin Lehmannien luo, synkkään ikävään kauppaan Trou-kadun varrella. Simonin tuomitseminen oli iskenyt sinne kuin salama, yleinen kirous näkyi kohdanneen rangaistusvangin perhettä, sekä niitä hänen ystäviään ja tuttaviaan, jotka vielä pysyivät hänelle uskollisina. Juutalaisen räätälin ostajapiiri oli hyljännyt hänet, ja vanhukset olisivat kuolleet nälkään, ellei heidän olisi onnistunut saada työtä suurista Pariisin myymälöistä. Mutta etenkin rouva Simon, surumielinen Rachel ja hänen lapsensa, Josef ja Sarah kärsivät hirveästi siitä raa'asta vihasta, jolla heitä kohdeltiin. Lapset eivät voineet käydä koulussa, sillä katupojat herjasivat heitä ja heittivät heitä kivillä. Äiti oli pukeutunut suruun, ja musta puku teki hänen kauneutensa vielä loistavammaksi. Hän itki päivät päästään, eikä toivonut pelastusta muuten kun ihmeen kautta. Hävitetyssä talossa, jossa kaikki olivat antautuneet surun valtaan, pysyi David yksin lannistumattomana. Hän etsi yhä ja toivoi yhä. Hän oli ottanut tehtäväkseen veljensä pelastamisen ja hänen kunniansa puhdistamisen, ja viimeisen kerran häntä tavatessaan oli hän vannonut elävänsä tästä lähin ainoastaan tunkeakseen hirveän salaisuuden perille, löytääkseen oikean murhaajan ja saattaakseen totuuden päivän valoon. Hän oli uskonut hiekka- ja piikivikaivostensa hoidon kokonaan eräälle luotettavalle miehelle, sillä hän ymmärsi ilman rahaa olevansa aivan voimaton. Hän pyhitti kaiken elämänsä totuuden etsimiseen, vaanien lakkaamatta pienimpiäkin jälkiä, hakien uusia todistuksia. Ja jos hänen intonsa olisi laimentunut, olisivat kirjeet, joita hänen kälynsä silloin tällöin sai mieheltään, ja jotka olivat päivätyt Cayennessa, riittäneet uudestaan kiihoittamaan häntä. Saapui kirjeitä, jotka hallitus oli tutkinut, mutta joissa jokaisen lauseen takana tunsi sietämättömien kidutusten pusertaman huudon, huomasi kuinka syytön lakkaamatta mietti rikosta, josta häntä syytettiin, voimatta käsittää miksi hänen täytyi sovittaa toisen rikoksen. Eikö tämä raateleva tuska viimein päättyisi hulluuteen? Simon puhui lempeästi tovereistaan, varkaista ja murhaajista, ja hän vihasi, sen voi arvata, vartijoita, noita julmuria, jotka sivistyneen maailman ulkopuolella kenenkään estämättä huvikseen tuottivat onnettomille kärsimyksiä. Siellä asui vain ihmiskunnan hylkiöitä, ja eräs vapautettu rangaistusvanki kertoi elämästä siellä Davidille hirveitä yksityisseikkoja.
Mutta David ja Markus eivät saaneet mitään aikaan, vaikka he itsepäisesti jatkoivat tutkimustaan. He olivat päättäneet tarkasti pitää silmällä veljien koulua ja etenkin veli Gorgiasta, jota he yhä epäilivät. Mutta kuukausi oikeusjutun jälkeen katosivat apulaiset, veljet Isidore, Lazarus ja Gorgias paikkakunnalta: heidät oli lähetetty johonkin muuhun luostarikuntaan toiseen päähän Ranskaa; ja ainoastaan johtaja, veli Fulgentius oli jäänyt paikalleen saaden kolme uutta munkkia apulaisikseen. David ja Markus eivät voineet siitä tehdä mitään johtopäätöksiä, sillä siinä ei ollut mitään luonnotonta: veljet siirtyivät usein toisesta luostarista toiseen. Sitäpaitsi oli mahdoton saada tietää kenen vuoksi muutto tapahtui koska kaikki kolme olivat muuttaneet. Pahinta oli että Simonin tuomio oli ollut kova isku maallikkokoululle, useat perheet olivat ottaneet lapsensa pois sieltä, pannakseen heidät veljien kouluun. Uskovaiset naiset pitivät suurta melua inhoittavasta jutusta, ikäänkuin olisi opetus ilman Jumalaa syynä kaikkiin häväistyksiin ja rikoksiin. Veljien koulu ei ollut koskaan kukoistanut niinkuin nyt, kirkollinen puolue oli täydellisesti voitolla ja Mailleboisissa näki ainoastaan voitonriemuisten munkkien ja pappien kasvoja. Kaiken tämän lisäksi ei Simonin paikalle nimitetty opettaja, pieni, kalpea ja kurjannäköinen mies, nimeltä Méchain näyttänyt ollenkaan voivan taistella ylivoimaa vastaan. Hänen sanottiin olevan rintatautisen, hän kärsi paljon ankarasta talvesta ja antoi useimmiten luokkansa apuopettaja Mignotin haltuun, joka, kun hänellä ei ollut muuta ohjaajaa, kuunteli neiti Rouzairen neuvoja ja kallistui yhä enemmän vallassaolevien kirkollisten puolelle. Ja siitä tulikin palkkana melkoisia lahjoja oppilaiden vanhemmilta, ja sitäpaitsi Mauraisinin suosio ja varma yleneminen. Neiti Rouzaire oli taivuttanut hänet viemään oppilaansa messuun ja ripustamaan uudelleen luokan seinälle suuren, puisen ristiinnaulitun kuvan. Korkeammassa paikassa annettiin tämän kaiken tapahtua, toivottiin ehkä sen miellyttävän vanhempia, joten he ehkä panisivat lapsensa takaisin sinne. Epäilemätöntä oli, että koko Maillebois vähitellen meni kirkollisten puolelle, aika oli äärettömän vakava.
Markuksen suru kasvoikin joka kerta kun hän huomasi, mikä hirveä tietämättömyys vallitsi maassa. Simonin nimikin oli muuttunut sellaiseksi kauheaksi kummitukseksi, että sen pelkkä mainitseminenkin saattoi ihmiset mielettömiksi vihasta ja pelosta. Tuo kirottu nimi toi onnettomuutta mukanaan, se sisälsi, kansan mielestä, kaikki inhimilliset rikokset. Siitä ei saanut puhua, ei viitata sinne päinkään, muutoin joutuisi isänmaa pahimpien onnettomuuksien uhriksi. Oikeusjutun jälkeen oli kyllä ollut joitakuita ymmärtäväisiä ja oikeudenmukaisia ihmisiä, jotka lausuivat arvelun, että tuomittu ehkä sentään oli viaton; mutta raivoisan enemmistön tähden he eivät uskaltaneet enää suutansa avata ja neuvoivat muitakin pysymään vaiti; mitä hyötyä oli vastustamisesta ja oikeuden vaatimisesta? miksi antautua itse vaaraan, saattaa itsensä perikatoon, kun ei siitä kuitenkaan ole toisillekaan hyötyä? Markus tapasi sattumalta peräkkäin maanviljelijä Bongardin, työmies Doloirin ja virkamies Savinin, ja hän huomasi että kaikkia kolmea suuresti halutti ottaa lapsensa maallikkokoulusta ja panna ne veljien kouluun, mutta he eivät uskaltaneet, sillä he pelkäsivät hämärästi joutuvansa mahtavien epäsuosioon. Bongard oli umpimielinen eikä tahtonut puhua jutusta: se ei häntä liikuttanut, nykyään ei enää tiennyt pitikö olla pappien vai hallituksen puolella; vihdoin hän kuitenkin kertoi että juutalaiset olivat tuoneet taudin karjaan, hän tiesi sen aivan varmasti, sillä hänen lapsensa Fernand ja Angèle olivat nähneet erään miehen heittävän valkoista jauhoa kaivoon. Doloir kiivastui, puhui sotajoukosta, jonka isänmaan petturit tahtoivat hävittää, eräs entinen rykmenttiläinen oli nimittäin kertonut hänelle Simonin jutun johdosta, että oli muodostettu kansainvälinen liitto, jonka tarkoituksena oli myödä Ranska Saksalle; sitten hän vannoi antavansa korvapuustin uudelle opettajalle, jos hänen pienokaisensa, Auguste ja Charles vaan kertoisivat hänelle jotakin pahaa tuosta onnettomasta koulusta, jossa lapset turmeltuivat. Savin oli kylmempi ja katkerampi, hän oli saanut päähänsä, että oli joutunut vaikeaan asemaan siksi, että oli kieltäytynyt rupeamasta vapaamuurariksi, hän katui salaa ettei ollut mennyt kirkon puolelle ja huomautti siitä kuinka sankarillisesti hän uhrautui tasavallan puolesta ollessaan vastaanottamatta vaimonsa rippi-isän tarjoamia etuja; mitä taas juttuun tulee, tiesivät kyllä kaikki, että se oli vaan teeskentelyä, se oli yhden ainoan uhraaminen Ranskan kouluissa, niin hyvin maallisissa kun hengellisissä tapahtuvien häväistysten salaamiseksi; hän olikin ajatellut ottaa lapsensa pois koulusta ja antaa heidän kasvaa ilman opetusta luonnon mukaan. Markus kuunteli pää pyörällä, sydän kouristuksissa, voimatta ymmärtää kuinka järkevät olennot, jotka eivät olleet aivan raakalaisia, voivat joutua sellaiseen hairahdukseen. Sellaiset mielipiteet saattoivat hänet epätoivoon, hänestä se oli kauheampaa kuin synnynnäinen tietämättömyys. Kuinka saada tämä myrkytetty kansa henkisesti ja siveellisesti terveeksi? Mutta etenkin tunsi Markus syvää mielenliikutusta mennessään eräänä päivänä Milhomme-rouvien paperikauppaan ostamaan erästä teosta. He olivat siellä molemmat poikineen. Rouva Edouard teki hänen kanssaan kaupan. Nähdessään Markuksen yhtäkkiä tulevan sisään, hämmästyi hän hieman, mutta tointui pian, ja syvä ryppy hänen otsallaan ilmaisi ankaraa tahdon voimaa. Rouva Alexandre oli vapisten noussut ylös ja vei Sébastienin toiseen huoneesen, muka pestäkseen hänen käsiään. Tästä paosta Markus huomasi että viattoman tuomitseminen oli pienessä talossa herättänyt suurta levottomuutta. Tulisiko totuus kerran ilmi tästä pienestä myymälästä? Hän poistui levottomampana kuin koskaan. Rouva Edouard, joka tahtoi peittää kälynsä heikkoutta, oli vuorostaan kertonut hänelle kummallisia juttuja; kuinka eräs vanha rouva usein näki unessa pikku Zéphirinin, Simonin uhrin, marttyyripalmu kädessä; kuinka veljien koulua, sen jälkeen kun sitä oli epäilty, oli ukkonen väistänyt, vaikka salama kolme kertaa oli iskenyt lähiseutuun.
Markuksen täytyi kerran mennä erään hallinnollisen asian takia tapaamaan Darrasia, ja hän huomasi pormestarin hämmästyvän hänet nähdessään. Darrasia oli aina pidetty taattuna simonistina, olipa hän julkisestikin näyttänyt myötätuntoisuuttansa oikeusjutun aikana. Mutta olihan hän virkamies, olihan hänellä julkinen toimi, joka pakoitti hänen täydelliseen puolueettomuuteen? Joku määrä pelkuruutta vielä lisäsi hänen varovaisuuttaan, pelko suututtaa valitsijamiestensä enemmistöä ja kadottaa pormestarin virkansa, josta hän ylpeili. Järjestettyään asiansa teki Markus hänelle jonkun kysymyksen. Darras vastasi olevansa asemansa vuoksi sidottu, sillä kunnallisneuvostossa tulisivat kirkolliset enemmistöön ensi vaaleissa, jos kansaa vielä kiihoitettaisiin. Ja hän valitti sitä että Simonin onneton juttu oli tuottanut kirkolle erinomaisen tilaisuuden, joka auttaisi heitä saavuttamaan helppoja voittoja tietämättömän, valheiden ja erehdysten myrkyttämän rahvaan keskuudessa. Niin kauan kun tämä hulluus oli vallalla, ei voinut mitään toimittaa, täytyi painaa päänsä alas ja antaa rajuilman mennä ohitse. Darras vaati Markukselta lupauksen, ettei hän kellenkään kertoisi, mitä hän nyt oli kuullut. Sitten saattoi hän Markuksen ovelle saakka näyttääkseen oikein selvästi salaista myötätuntoisuuttaan ja vielä kerran rukoillakseen häntä pysymään alallaan ja odottamaan parempia aikoja.
TOINEN KIRJA
I
Eräänä aurinkoisena toukokuun aamuna opetti Markus ensi kerran Mailleboisissa. Suuressa, äsken rakennetussa koulusalissa oli torille päin kolme korkeaa ikkunaa, joiden kiillottomista ruuduista virtasi huoneeseen kirkas, valkoinen ja iloinen valo. Vastapäätä opettajan pöytää, joka oli kolmen portaan korkuisella lavalla, olivat oppilaiden pienet kahdenistuttavat pulpetit pitkittäin neljässä, poikittain kahdeksassa rivissä.
Suuri melu vallitsi ja naurua kuului, sillä yksi oppilaista oli tahallaan kaatunut mennessään paikalleen.
– Lapseni, sanoi Markus rauhallisesti, teidän tulee olla siivoja. Minä en aio teitä rangaista, mutta te tulette huomaamaan, että on teille itsellenne paljon edullisempaa ja hauskempaa käyttäytyä hyvin… Herra Mignot, olkaa hyvä, toimittakaa nimenhuuto.
Hän oli tahtonut apuopettaja Mignotin olemaan läsnä ensimmäisellä tunnilla; tämä osoitti käytöksellään vihamielisyytensä ja ivallisen hämmästyksensä siitä, että hänelle oli johtajaksi annettu mies, joka oli sekaantunut viime häväistysjuttuun. Olipa hän mennyt niinkin pitkälle, että oli nauranut oppilaitten kanssa, kun yksi heistä muita huvittaakseen oli heittäytynyt lattialle. Nimenhuuto alkoi.
– Auguste Doloir.
– Täällä! huusi iloisen näköinen poika niin korkealla äänellä, että koko luokka taas purskahti nauruun.
Se oli muurarin poika, sama, joka oli kompastunut, yhdeksän vuotias terävännäköinen veitikka, jonka kujeet häiritsivät koko koulun järjestystä.
– Charles Doloir.
– Täällä!
Tällä kertaa vastasi edellisen kahta vuotta nuorempi veli niin kimeällä äänellä, että naurunrähäkkä alkoi uudelleen. Charles oli hiljaisempi ja hienompi, mutta seurasi kuitenkin aina veljensä jälissä.
Kärsivällisenä salli Markus kaiken tämän tapahtua, sillä hän ei tahtonut rangaista. Sillä aikaa kun nimenhuutoa jatkui, tarkasti Markus avaraa salia, jossa hän tulisi työskentelemään tuon pienen mellastavan joukon hyväksi. Jonvillessä ei ollut näin monta mustaa taulua, siellä ei ollut näin kauniita värillisiä kuvia, joissa esitettiin mitat ja painot, kivikunta, eläinkunta, hyödylliset ja vahingolliset hyönteiset sekä hyvät ja huonot sienet, ottamatta lukuun suuria ja lukuisia maantieteellisiä karttoja. Eräässä kaapissa oli täydellinen kokoelma stereometrisiä kuvioitakin ja muutamia fysikaalisia ja kemiallisia koneita. Mutta ympäristössään hän ei tavannut samaa iloista luottamusta, samaa rakkautta kun Jonvillessä. Edellisen opettajan, sairaan ja heikon Méchainin välinpitämättömyys oli nähtävästi jouduttanut koulun rappiotilaa. Siinä oli ennen ollut hiukan yli viisikymmentä oppilasta, nyt oli tuskin neljääkymmentä jälellä. Tässä oli menetetty asema takaisin voitettava, koulu oli kohotettava entiseen kukoistukseensa ja hyvään järjestykseensä.
– Achille Savin, huusi Mignot.
Kukaan ei vastannut ja hänen täytyi lausua nimi uudelleen. Erään pulpetin ääressä istuivat kumminkin molemmat pienet Savinit, virkamiehen kaksoispojat päät kumarassa, umpimielisen näköisinä. Vaikka vasta kahdeksan vuoden ikäisiä, näyttivät he jo varovaisilta ja ulkokullatuilta.
– Achille ja Philippe Savin, toisti Mignot katsoen heihin.
Silloin sanoivat he yhtaikaa hätäilemättä.
– Täällä!
Hämmästyneenä kysyi Markus, miksi he eivät vastanneet vaikka olivat kuulleet. Mutta hän ei voinut saada heiltä mitään selvää vastausta, poikanulikat katsoivat häntä epäluuloisesti niinkuin vihollista.
– Fernand Bongard, jatkoi Mignot.
Tälläkään kertaa ei kukaan vastannut. Fernand, maanviljeliä Bongardin tukeva kymmenvuotias poika, joka nojasi tylsän näköisenä kyynäspäihinsä, näytti nukkuvan silmät auki. Erään toverin täytyi nykäistä häntä, silloin huusi hän pelästyneenä.
– Täällä!
Toverit pelkäsivät hänen kovia nyrkkejään, eikä kukaan uskaltanut nauraa. Hiljaisuuden vallitessa lausui Mignot viimeisen nimen.
– Sébastien Milhomme. Markus tunsi ensimmäisessä rivissä paperikauppiaan hennon, teräväpäisen pojan, lempeine kasvoineen. Ja hän hymyili hänelle, iloiten noista viattomista lapsen silmistä, ja hän luuli jo löytäneensä yhden sielun, jonka hän voisi herättää.
– Täällä! vastasi Sébastien kirkkaalla, iloisella äänellä, joka oli kuin soittoa noiden karkeiden, pilkallisten äänten joukossa.
Nimenhuuto loppui. Mignotin viittauksesta nousi koko luokka seisomaan rukousta varten. Simonin lähdön jälkeen oli Méchain, noudattaen neiti Rouzairen neuvoa, ottanut rukouksen uudelleen käytäntöön koulutuntien alussa ja lopussa, sillä neiti Rouzaire sanoi kokemuksesta huomanneensa, että Jumalan pelko teki tytöt tottelevaisemmiksi. Sitäpaitsi miellytti se vanhempia ja alkeiskoulun tarkastaja Mauraisiniä, vaikka se ei enää kuulunut koulun ohjelmaan. Markus teki asiasta lyhyen lopun, sanoen rauhallisesti ja päättäväisesti.
– Istukaa lapseni. Ette ole tulleet tänne rukoilemaan. Sen saatte tehdä kotona, jos isänne ja äitinne sitä toivovat.
Ällistyneenä katsoi Mignot häneen uteliaasti ja ivallisesti. Kas vaan! tuo opettaja ei tule kauan pysymään Mailleboisissa, jos hän heti alussa poistaa rukoukset! Markus ymmärsi hänet täydellisesti, sillä hän tiesi yleisen mielipiteen olevan, että hän pian joutuisi täydellisesti tappiolle. Salvan olikin varoittanut häntä ja kehoittanut suureen varovaisuuteen ja kärsivällisesti odottamaan sopivaa tilaisuutta uudistuksilleen. Rukousten poistaminen olikin vaan ensimmäinen, tarkoin mietitty koetus. Hän olisi heti tahtonut viedä pois suuren ristiinnaulitun kuvan, jonka Méchain välinpitämättömyydestä oli jättänyt riippumaan seinälle, taulun yläpuolelle. Mutta hän tunsi, että hänen ensin täytyi hankkia itselleen vakava asema; sillä voidakseen taistella, täytyi hänen ennen kaikkea olla herra alueellaan. Neljä kirkkaasti valaistua taulua vaivasi häntä myöskin. Ne olivat pyhä Genoveva Pariisia vapauttamassa, henkien kuiskeita kuunteleva Jeanne d'Arc, sairaita parantava pyhä Ludvig ja taistelukentällä ratsastava Napoleon. Aina asetetaan ihme ja voima, uskonnollinen valhe ja sotainen julmuus esimerkiksi lapsille, tulevaisuuden kansalaisille! Olihan tämä kaikki muutettava! Olihan välttämätöntä perustuksiaan myöten uudistaa opetus ja kasvatus, opettamalla totuutta ja yhteistunnetta, jos vihdoinkin tahdottiin kasvattaa järkeviä, vapaita ja oikeudenmukaisia ihmisiä!
Näin kului ensimmäinen tunti. Tyynesti ja vakavasti astui Markus virkaansa uutten oppilasten keskeen, jotka ottivat hänet vastaan uteliaina ja vastustavina. Nyt alkoi se työ, jolla hän tahtoi valloittaa heidän järkensä ja sydämmensä, ja se jatkui sitten opetustunnista opetustuntiin. Alussa hänet joskus valtasi salainen katkeruus, hän kaipasi usein entisiä rakkaita oppilaitaan, joihin hän jo oli istuttanut oman henkensä leiman, ja jotka nyt olivat epäluotettavan opettajan, hänen entisen toverinsa Jauffren hallussa. Hän tunsi Jauffren vehkeilevän luonteen ja sammumattoman halun päästä ylenemään virassa. Hänellä oli tunnonvaivoja siitä, että oli jättänyt työnsä hedelmät seuraajalle, johon hän ei voinut luottaa; ja rauhoittuakseen täytyi hänen ajatella tulleensa Mailleboisiin täyttämään vieläkin tärkeämpää tehtävää. Mutta sen mukaan kun päivät kuluivat, tunnit seurasivat tuntia, innostui hän yhä enemmän, antautui kokonaan työhönsä, lujasti uskoen tehtäväänsä.
Yleisten vaalien jälkeen, jotka tapahtuivat puolivälissä toukokuuta, tuli kaikki yhtäkkiä rauhalliseksi. Siihen saakka oli sanottu välttämättömäksi pysyä vaiti, ettei kansan kiihoittuminen pääsisi vaikuttamaan noihin hirveihin vaaleihin, jotka olivat niin tärkeät tasavallalle; sittenkun vaaleissa oli valittu kamariin kaikki entiset jäsenet, keksittiin uusi syy vaitioloon, ei nimittäin tahdottu viivyttää luvattuja parannuksia, nostamalla sopimattomia kysymyksiä. Oikea syy oli se, että voittajat tahtoivat kovien vaalitaistelujen jälkeen rauhassa nauttia vaikeasti saavutetuista asemistaan. Beaumontissa Lemarrois ja Marcilly eivät tahtoneet mainita edes Simonin nimeäkään, vaikka he olivat luvanneet toimia heti, kun olivat saaneet valtakirjansa uudistetuiksi, ja kun heidän ei enää tarvinnut pelätä yleistä mielipidettä. Simon oli tuomittu ja oikein tuomittu: olisi epäisänmaallista hiukan viitatakin hänen juttuunsa. Mailleboisissa oli asianlaita tietysti sama, ja vielä pahempikin, niin että pormestari Darras rukoili Markusta tuomitun ja hänen omaistensa edun vuoksi pysymään alallaan ja odottamaan yleisen mielipiteen muutosta. Asia oli kuin unohduksissa, siitä oli sovittu olla puhumatta, ikäänkuin ei enää olisikaan simonisteja eikä antisimonisteja. Markuksen täytyi taipua nöyrien ja huolestuneiden Lehmannien ja Davidin pyynnöistä, sillä Davidkin oli huomannut välttämättömäksi olla kärsivällinen. Hän oli kuitenkin erään tärkeän seikan jälillä, hän oli syrjästä, ilman varmoja todistuksia saanut kuulla että presidentti Gragnon keskustelusalissa laittomasti oli antanut tietoja juryn jäsenille; tämän tiedon avulla voisi päätöksen kumota, jos hänen vaan onnistuisi näyttää sen toteen. Mutta hän tunsi kuinka paljon vaikeuksia hänellä tällä hetkellä oli voitettavana, ja hän jatkoi salassa tutkimuksiaan, tahtomatta antaa niistä tietoa vastustajilleen. Markuskin, vaikka oli malttamattomampi, taipui lopulta tähän menettelytapaan, suostuen teeskentelemään välinpitämättömyyttä. Simonin juttu vaipui siten unohduksiin, se näytti päättyneen, mutta salaisena tautina se yhä jäyti yhteiskunnallista ruumista, se oli kuin myrkytetty ja parantumaton haava, joka lakkaamatta uhkaa ankaralla, kuolettavalla kuumekohtauksella. Yksi ainoa vääryys riittää vähitellen tappamaan kansan, joka sen on tehnyt.
Markus saattoi siis joksikin ajaksi kokonaan antautua koulutyöhönsä vahvasti uskoen, että ainoa tapa hävittää vääryys maailmasta oli opin levittäminen, totuuden kylväminen tulevaisten sukupolvien sydämmiin. Mutta se oli ankara työ, jonka hirveitä vaikeuksia hän ei tähän määrin koskaan ollut tuntenut. Hän näki olevansa aivan yksin, hän tunsi, että häntä vastustivat sekä lapset ja heidän vanhempansa että hänen apulaisensa Mignot ja neiti Rouzaire. Toiselta puolen oli aikakin onneton, veljien koulu oli viimeisinä kuukausina voittanut vieläkin viisi oppilasta maallikkokoululta. Viimemainittu oli joutunut täydellisesti kansan epäsuosioon, vanhemmat veivät lapsensa munkkien hoitoon pelastaakseen heidät tuolta uudelta opettajalta, joka heti ensimmäisellä tunnilla oli poistanut rukoukset. Veli Fulgentius oli voitonriemuissaan kutsunut takaisin veli Gorgiaan ja veli Isidoren, jotka Simonin jutun jälkeen olivat kadonneet paikkakunnalta. Tämän oli hän epäilemättä tehnyt näyttääkseen, ettei veljeskunta enää pelännyt mitään epäluuloja; veli Lazaruksen poisjäämiseen oli aivan yksinkertaisesti syynä se, että hän oli kuollut. Mailleboisissa olivat papit täydellisesti vallalla, kaduilla ei enää nähnyt muuta kuin papinkauhtanoita. Mutta kaikkein pahinta Markukselle oli se, että nämä ihmiset kohtelivat häntä ivallisella ylenkatseella. He eivät viitsineet edes ankarasti taistella häntä vastaan, odotettiin, että hän jollakin suurella tyhmyydellä tekisi itsensä mahdottomaksi. Mignotin käytös ensimmäisenä päivänä oli samoin kuin kaikkien muidenkin käyttäytyminen osoittanut pahansuopaa uteliaisuutta, kaikki olivat vakuutetut siitä, että hän pian joutuisi häpeällisesti tappiolle. Neiti Rouzaire oli sanonut: "Kahdessa kuukaudessa hän tekee itsensä mahdottomaksi." Tämän vastustajiensa toiveen huomasi hän selvästi etenkin tavasta, jolla alkeiskoulun tarkastaja Mauraisin puhutteli häntä ensi kerran käydessään hänen koulussaan. Hän tiesi Salvanin ja esimiehensä, akatemian tarkastaja Le Barazerin kunnioittavan Markusta ja kohteli häntä ivallisella sääliväisyydellä, antaen pienten virheiden jäädä huomaamatta ja vaanien vain vakavaa virkavirhettä, joka antaisi hänelle tilaisuuden pyytää hänen muuttamistaan toiseen paikkaan. Hän ei muistuttanut mitään edes rukousten poistamisesta, hän tahtoi jotain suurempaa, useampia painavia todistuksia. Hänen nähtiin nauravan sitä suosikkinsa neiti Rouzairen kanssa; ja siitä alkaen Markusta ympäröivät lakkaamatta urkkijat ja vakoilijat, valmiina ilmiantamaan hänen ajatuksensa ja tekonsa.
– Olkaa varovainen, ystäväni, kehoitti Salvan yhtä mittaa, joka kerran kun Markus tuli hänen luokseen lohdutusta saamaan. Le Barazer sai eilenkin nimettömän kirjeen, jossa teitä kutsutaan myrkyttäjäksi ja helvetin lähettilääksi. Te tiedätte, että kärsimättömästi odotan onnellista ratkaisua; mutta minä luulen, että kaikki menee hukkaan, jos tahdomme voittaa kaikki yhdellä kertaa… Tehkää itsenne ensin tarpeelliseksi ja rakastetuksi, kohottakaa koulu takaisin kukoistukseensa.
Ja Markus, joka oli ollut katkeralla mielellä, tuli taas iloiseksi.
– Olette oikeassa, rakkaudella ja varovaisuudella tässä on voitettava.
Hän oli vaimonsa Genevièven ja tyttärensä Louisen kanssa asettunut asumaan Simonin entiseen asuntoon. Se oli paljon suurempi ja mukavampi kuin heidän asuntonsa Jonvillessä: kaksi makuuhuonetta, ruokahuone ja sali, ottamatta lukuun keittiötä ja ulkohuoneita. Kaikki oli puhdasta, iloista ja aurinkoista. Huoneet olivat joltisenkin suurelle puutarhalle päin, jossa kasvoi vihanneksia ja kukkia. Mutta heidän pieni huonekalustansa näytti kovin vieraalta tässä komeassa huoneustossa; ja jouduttuaan riitaan rouva Duparquen kanssa oli heidän vaikea tulla toimeen niukalla palkallaan. Palkka oli nyt tuhat kaksisataa markkaa, mutta se oli aivan sama kuin tuhat markkaa Jonvillessä, sillä hänellä ei ollut enää kahtasataa sihteerintoimesta. Kuinka tulla toimeen sadan markan kuukausipalkalla tässä pienessä kaupungissa, jossa elämä oli kalliimpaa? Kuinka ylläpitää arvoansa, käydä siististi puettuna, asettaa niin, että talous näyttäisi hyvinvoivalta? Siinä vaikea tehtävä, jonka suorittamiseen tarvittiin ihmeteltävää säästäväisyyttä, todellista sankarillisuutta elämän vähäpätöisissä pikkuseikoissa. He söivät usein vain kuivaa leipää voidakseen hankkia itselleen kunnollisia vaatteita.
Geneviève oli silloin kallisarvoisena apuna ja hyvänä toverina Markukselle. Hän oli ihmeellisen taitava talouden hoidossa eikä antanut koskaan näkyä kuinka vaikeaa se usein oli. Hän teki itse kaikki, pesi ja paikkasi vaatteita ja piti pikku Louisen aina sievästi puettuna pieniin, vaaleihin mekkoihin. Jos opettaja Mignot tapansa mukaan olisi syönyt johtajansa luona, olisi maksu siitä hiukan auttanut Genevièveä. Mutta Mignot, jolla oli huone etehisen toisella puolen, tahtoi mieluummin syödä läheisessä ravintolassa, ehkä osoittaakseen vihamielisyyttään ja välttääkseen joutumasta ikävyyksiin seurustelemalla miehen kanssa, jolle neiti Rouzaire ennusti kaikkein pahimpia onnettomuuksia. Hän vietti nuorten apuopettajien tavallista kurjaa elämää, hänellä oli seitsemänkymmentä yksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä palkkaa kuussa, hän kävi huonosti puettuna, söi huonoa ruokaa, eikä hänellä ollut muuta huvitusta kuin kalastaminen torstaisin ja sunnuntaisin. Hän tuli siitä vieläkin vihaisemmaksi ja epäluuloisemmaksi, ikäänkuin Markus olisi ollut syynä hänen ravintolansa huonoon ruokaan. Geneviève oli hänelle kuitenkin sangen ystävällinen: hän oli tarjoutunut korjaamaan hänen liinavaatteensa, ja kerran kun hänellä oli yskä oli hän tahtonut laittaa hänelle kauravettä. Mignot ei pohjaltaan ollut paha, hän oli ainoastaan joutunut huonojen neuvonantajien valtaan; ja hän voisi varmaan tulla paremmaksi, jos häntä kohdeltaisiin hyvin ja oikeudenmukaisesti.
Mutta Geneviève ei, peläten tuottavansa surua Markukselle, koskaan uskaltanut sanoa, että riita rouva Duparquen kanssa etenkin tuotti suurta haittaa taloudessa. Ennen piti isoäiti huolta Louisen vaatteista, antoi lahjoja ja auttoi kuukauden lopussa, vaikeuksien sattuessa. Ja nyt kun he kaikki asuivat Mailleboisissa melkein vierekkäin, olisi hän voinut olla suureksi avuksi. Lisäksi oli kovin vaikeaa tietää hänen olevan lähellä ja kuitenkin kääntää päänsä pois, kun hänet tapasi! Kaksi kertaa oli pikku Louise, joka ei mitään ymmärtänyt, tavatessaan heidät kadulla, ojentanut pienet kätösensä ja huutanut heitä. Niinpä tapahtui, että Geneviève eräänä päivänä palasi kotiin sangen liikutettuna: hän ja Louise olivat tavanneet Kapusiinitorilla hänen isoäitinsä ja äitinsä, ja Louise oli viattomasti juossut heidän syliinsä, eikä hänkään ollut voinut vastustaa haluaan syleillä heitä.
Kun hän oli tunnustanut kaikki Markukselle, syleili tämä häntä vuorostaan ja sanoi hymyillen.
– Sehän oli hyvä, rakkaani, olen hyvin iloinen tästä sovinnosta, sinun puolestasi ja Louisen puolesta. Sen täytyi kerran tapahtua, etkä kai luule minua niin julmaksi, että vaatisin teitä olemaan epäsovussa vanhojen rouvien kanssa sentähden, että minä olen?
– En tietysti, ystäväni. Se on vain niin ikävää kun vaimo käy sellaisessa paikassa, missä hänen miehensä ei voi olla mukana.
– Miksi se on ikävää? Rauhamme vuoksi on parempi, etten enää tapaa isoäitiä, jonka kanssa en kuitenkaan voisi sopia. Mutta sinua ja lasta ei mikään estä käymästä silloin tällöin häntä katsomassa.
Geneviève oli tullut vakavaksi, ja näytti miettivän, silmät alas luotuina. Hän vapisi.
– Olisin mieluummin menemättä isoäidin luo ilman sinua. Tunnen itseni varmemmaksi, kun sinä olet kanssani… Mutta olet oikeassa, ymmärrän, kuinka vaikea sinun olisi tulla mukaani; ja toisaalta olisi minun vaikea nyt enää olla sinne menemättä.
Asiat järjestyivät niin, että Geneviève kävi ainoastaan kerran viikossa vanhojen rouvien luona. Hän otti Louisen mukaansa, ja he viettivät siellä yhden tunnin silläaikaa kun Markus oli koulussa. Markus taas ainoastaan tervehti vanhoja rouvia tavatessaan heidät kadulla.
Kahdessa vuodessa oli Markus äärettömällä kärsivällisyydellä ja hyvyydellä voittanut oppilaittensa suosion, lukemattomien ikävyyksien jälkeen. Siinä ilmeni hänen erityinen neronsa, hän oli syntynyt opettajaksi, hän osasi asettua lasten kannalle ja sai siten heidät ymmärtämään itseään. Hän oli aina iloinen, leikki mielellään heidän kanssaan ja oli heille kuin toveri, kuin vanhempi veli. Hänen voimansa oli siinä, että hän voi unohtaa tieteensä, puhua niin, että lasten uinuva järki voi käsittää häntä, ja hän löysi juuri ne sanat, jotka selittivät kaikki, ikäänkuin hän olisi itse ollut tietämätön ja iloinnut heidän kanssaan opista. Heidän oppiohjelmansa oli sangen laaja. Siihen kuului sisälukua, kaunokirjoitusta, kielioppia, oikokirjoitusta, ainekirjoitusta, laskentoa, historiaa, maantiedettä, laulua, voimistelua, maanviljelystä, käsityötä, siveysoppia ja yhteiskuntaoppia, ja hän koetti opettaa niin, ettei mikään näistä aineista jäisi takapajulle. Hän koetti ennen kaikkea opettaa niin, ettei mitään opetuksesta menisi hukkaan, että lapset täydellisesti ja varmasti voisivat sulattaa sen, että totuus vaikuttaisi omalla voimallaan, ravitsisi heidän laajenevaa järkeänsä. Kuinka innokkaasti hän hoitikaan tätä totuuden kylvämistä ja viljelemistä! Ja mikä oli sitten tämä totuus, sillä kaikki erehdyksethän kutsuvat itseään totuudeksi? Eikö katolinen kirkkokin, joka perustuu järjettömiin opinlauseisiin, vaadi itselleen ainoan totuuden arvoa? Kaikkein ensiksi opettikin hän, että totta oli ainoastaan se, mitä järki, johdonmukaisuus ja ennen kaikkea kokemus todeksi todisti. Talonpojan tai työmiehen poika, jolle sanotaan että maa on pallonmuotoinen ja pyörii avaruudessa, uskoo sen, samoin kun hän uskoo katkismuksen kertomukset Jumalan kolmesta persoonasta, lihaksi tulemisesta ja ylösnousemuksesta. Hänelle täytyy kokeiden avulla osoittaa sen tieteellinen varmuus, jotta hän ymmärtäisi eroituksen. Kaikki yliluonnollisesti saatu totuus on valhetta, kokeisiin perustuva totuus on ainoa oikea, täydellinen ja iankaikkinen. Tästä johtui ensimmäinen tarve asettaa katolista katkismusta vastaan tieteellinen katkismus, jossa maailma ja ihminen selitetään tieteen avulla sellaisena kuin ne todella ovat, lakkaamattomine kulkuineen yhä täydellisempää tulevaisuutta kohden. Todellista parantumista, vapautusta ja onnea voi olla ainoastaan totuudessa, ihmisen olemassaolon ja edistyksen ehtojen tuntemisessa. Kaikkia näitä terveyden ja onnen saavuttamiseksi tarvittavia tietoja koetti hän jakaa oman järjestelmänsä mukaan, hän tahtoi antaa heidän käsityksensä vapaasti laajentua, hän tahtoi muuttaa tieteen kuolleesta puustavista elämän lähteeksi, luonteen ja tahdon kehittäjäksi. Opettaessaan hän jättikin kirjat syrjään niin paljon kuin mahdollista, pakottaakseen oppilaansa itse ajattelemaan. Hän ei vaatinut heitä mitään uskomaan ennenkuin kokeiden avulla oli todistanut todeksi ilmiön. Kaikki todistamattomat seikat jätettiin vastaiseksi, ikäänkuin säästäin tulevia tutkimuksia varten; ja täten saavuttamillaan tiedoilla voivat he jo rakentaa itselleen suuren ja kauniin rakennuksen, jossa veljellisyys ja turvallisuus vallitsee. Koko hänen opetusjärjestelmänsä, ainoa, joka voi kasvattaa miehiä, oli siinä, että hän antoi oppilaittensa itse ajatella, itse tulla vakuutetuksi siitä, mitä oli uskottava, kehittää järkeään ja yksilöllisyyttään olemassaolon ja toiminnan perusteiden mukaan.
Mutta pelkkä oppi ei riittänyt, tarvittiin yhteiskunnallinen side, vahva yhteistunne. Ja siksi tahtoi Markus asettaa oikeuden. Hän oli huomannut kuinka kiihkeästi lapsi, jonka oikeutta oli loukattu, huusi: "Se ei ole oikein!" Kaikki vääryys herättää heidän pienissä sieluissaan ankaran myrskyn, josta he kovasti kärsivät. Tämä tulee siitä, että heidän oikeuskäsitteensä on ehdoton. Hän käytti hyväkseen tätä oikeudentunnon vilpittömyyttä, lapsen synnynnäistä totuuden ja oikeuden tarvetta, jota elämä ei vielä ollut taivuttanut valheellisiin ja vääriin myönnytyksiin. Totuuden kautta oikeuteen kävi hänen suora tiensä, jolle hän johti oppilaansa, antaen heidän itse olla omina tuomareinaan silloin kun he olivat tehneet väärin. Jos he olivat valehdelleet, pakoitti hän heidät tunnustamaan kuinka väärin he olivat tehneet tovereitaan ja itseään kohtaan. Jos he olivat häirinneet järjestystä tai tulleet liian myöhään tunnille, osoitti hän heille, että he saivat siitä itse ensin kärsiä. Usein syyllinen itse syytti itseään ja sai siten anteeksi. Vihdoin syntyi luokalla todellinen kilpailu siitä, kuka voisi olla oikeudenmukaisempi, he koettivat tehdä kaikki kunnollisesti, noudattaen tarkoin oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan. Tämä ei tietysti voinut käydä ilman vaivoja ja vastuksia, sillä sehän oli vasta alku, tarvittaisiin monta sukupolvea ennenkuin koulu tulisi terveen ja onnellisen elämän todelliseksi kodiksi. Markus iloitsi kuitenkin pienimmistäkin tuloksista, sillä hänen vakuutuksensa oli, että joskin tieto oli kaiken edistyksen ensimmäinen ehto, niin eivät ihmiset kumminkaan voi saada mitään onnea, ellei heillä ole oikeudentuntoa. Miksi oli enemmän oppia saanut porvarissääty niin pian joutunut lopullisen hävityksen valtaan? Eikö siihen ollut syynä se vääryys, rikos oikeutta vastaan, jonka se oli tehnyt kieltäytyessään antamasta takaisin ryöstettyjä etujaan, jotka kuuluivat köyhille ja kärsiville? Ihmiset tuomitsivat oppia keskisäädyn häviön nojalla, sanoen opin saattavan ihmisiä luopumaan säädystään ja lisäävän pahuutta ja surua. Niinkauan kun yhteiskunta on täynnä valhetta ja vääryyttä, näyttää tieto todellakin vain lisäävän turmelusta. Tieteen tulisi työskennellä oikeuden hyväksi, sen tarkoituksena tulisi olla vapauden ja rauhan saavuttaminen ihmiskunnalle, tulevaisen veljellisyyden kaupungin perustaminen.
Mutta pelkkä oikeuskaan ei riittänyt; Markus vaati oppilailtaan myöskin hyvyyttä ja rakkautta. Mikään ei voinut itää eikä kukoistaa ilman rakkautta. Koti, maailman keskusta, perustui siihen. Jokaisella oli välttämätön tarve sulautua toisten joukkoon: ja persoonallista toimintaa, välttämätöntä yksilöllisyyttä ja jokaisen vapautta voi verrata yhteisen ruumiin eri elimiin. Yksinäisellä ihmisellä on tahtoa ja kykyä, mutta hänen toimillaan on merkitystä vasta silloin, kun ne vaikuttavat muihin ihmisiin. Rakastaa, tehdä itsensä rakastetuksi ja tehdä kaikki rakastetuiksi: opettajan tehtävä sisältyi näihin kolmeen sanaan, ne olivat inhimillisen opetuksen kolme astetta. Rakastaa: Markus rakasti oppilaitaan kaikesta sydämmestään, hän oli kokonaan antautunut heille, tietäen että hänen, voidakseen opettaa täytyi rakastaa heitä, sillä rakkaus yksin voi liikuttaa, vakuuttaa. Tehdä itsensä rakastetuksi: hän käytti siihen jokaisen hetken, oli kuin veli pienokaisille, koettamatta koskaan saada heitä pelkäämään häntä, vaan päinvastoin pyrkien voittamaan heidät rakkaudella. Tehdä muut rakastetuiksi: se oli hänen alituinen huolensa, hän muistutti lakkaamatta, että jokaisen yksityisen onni riippui kaikkien onnesta. Jokapäiväisenä esimerkkinä siitä oli kunkin oppilaan edistyminen ja ilo, kun koko luokka oli hyvin työskennellyt. Koulun tuli tietysti olla tahdonvoiman kasvattaja, yksilön vapauttaja ja kehittäjä, lapsen tuli ajatella ja toimia ainoastaan itsenäisesti, niin että hän mieheksi tultuaan voisi toteuttaa personallisuutensa täyden sisällön. Mutta lisäisihän tämän voimakkaan kasvatuksen hedelmä myöskin kaikkien yhteistä aarretta, voihan ajatella että suuren kansalaisen toiminta, tuottaessaan hänelle itselleen kunniaa, myöskin on muille onneksi. Opetuksen ja kasvatuksen välttämättömänä tarkoituksena oli yhteistunteen vahvistaminen, niin että ihmiskunta vähitellen sulaisi yhdeksi ainoaksi perheeksi. Ja Markus tahtoi ainoastaan myötätuntoisuutta ja hellyyttä, hän tahtoi koulun iloiseksi, veljelliseksi ja päiväpaisteiseksi, tahtoi kuulla siellä naurua ja laulua, tahtoi opettaa lapsia olemaan onnellisia, elämään tiedon, totuuden ja oikeuden elämää, jonka lopulliseksi toteuttamiseksi tarvittaisiin monen sukupolven työ.
Markus koetti alusta alkaen hävittää lapsille annetun väärän kasvatuksen vaikutuksia. Kirjojen, kuvien ja opetusten kautta oli teroitettu heidän mieliinsä vahvemman oikeutta, heille oli kerrottu tappeluista, verilöylyistä ja hävitetyistä kaupungeista. Historiasta luettiin kaikkein tarkimmin veriset sivut, sodat, valloitukset ja sotapäällikköjen nimet. Pienokaisten mielikuvitusta kiihoitettiin kertomuksilla aseidenkalskeesta ja verisistä teurastuksista. Oppilaille annetut palkintokirjat, heitä varten toimitetut kuvalehdet ja heidän vihkojensa kannetkin kuvasivat ainoastaan toisiaan hävittäviä sotajoukkoja ja tuleen sytytettyjä laivoja, todistaen ihmisten petomaisuudesta. Ja jos ei ollut kysymys taistelusta, niin oli kysymys ihmeestä tai jostain järjettömästä pyhäintarusta: pyhimyksestä, joka rukouksensa voimalla vapautti maan, Jesuksesta tai Mariasta, jotka turvaavat rikkaille tämän maailman omistusoikeuden, jostain papista, joka tekemällä ristinmerkin ratkaisee yhteiskunnallisia ja valtiollisia pulmia. Aina vaadittiin tottelevaisuutta ja alempiarvoisten alistumista, samalla kun julman ja ilkeän Jumalan ukkonen jyrisee myrskyisellä taivaalla. Kauhu vallitsi, peljättiin Jumalaa, peljättiin saatanaa, ja inhoittava, raukkamainen pelko painoi ihmistä syntymästä hautaan saakka läpi tietämättömyyden ja valheen synkän yön. Tällä tavoin kasvatettiin ainoastaan orjia, jotka taipuvat noudattamaan hallitsijan oikkuja, ja sitä varten oli välttämätöntä tämä kasvatus sokeaan uskoon, sillä siten luotiin sotilaita, jotka aina olivat valmiit puolustamaan entistä asiain järjestystä. Mutta kuinka vanhentunut olikaan käsitys, että inhimillistä kykyä oli kehitettävä ainoastaan sotaa varten! Se voi sopia aikoina, jolloin miekka yksin ratkaisi kysymykset eri kansojen, sekä kuninkaan ja alamaisten välillä. Mutta kuka voi nykyään olla huomaamatta, että tulevaisuuden voittaja on voittava taloudellisella alalla, järjestämällä uudelleen työn ja hankkimalla ihmiskunnalle enemmän oikeutta ja onnea? Vallankumouksen tehtävän täyttäminen ja maailman vapautus olivat ainoat Ranskalle kyllin arvokkaat tehtävät. Tuo ahdas mielipide että kaikesta huolimatta oli kasvatettava ainoastaan sotamiehiä, herättikin Markuksessa surua ja suuttumusta. Meidän onnettomuuksiemme jälkeisenä aikana oli sellainen ohjelma vielä anteeksiannettava; ja kuitenkin oli kaikki nykyinen hätä ja se kauhea käänne, jonka alaisena kansa oli, seurauksena siitä, että sotajoukkoa pidettiin korkeimpana toivona ja että valta oli kansalta riistetty ja annettu sotaherrojen käsiin. Jos vielä oli välttämätöntä olla varuillaan aseilla varustettujen naapurien tähden, niin oli vieläkin välttämättömämpää olla työntekijöitä, vapaita ja oikeudenmukaisia kansalaisia, joille tulevaisuus on kuuluva. Kun koko Ranska on tiedossaan ja tahdossaan varma, kun sen kansa on vapautettu, silloin haarniskoidut keisarikunnat saavat alistua sen edessä, sen totuuden ja oikeuden hengen valtaamina, joka on saava aikaan mitä sotajoukot ja kanuunat koskaan eivät tule toimittamaan. Toinen kansa herättää toisen, ja sinä päivänä, jolloin kaikki kansat toistensa esimerkkiä noudattaen ovat nousseet, on rauha voittava ja sodat lopussa. Markus ei voinut ajatella maalleen kauniimpaa ja suurempaa tehtävää kuin kaikkien maiden sulattaminen yhdeksi inhimilliseksi isänmaaksi. Ja siksi hän piti tarkasti silmällä kaikkia kirjoja ja kuvia, jotka joutuivat hänen oppilaittensa käsiin, karttaen valheellisia ihmeitä ja verisiä teurastuksia, asettaen niiden sijaan niin paljon kuin voi tieteelliset totuudet ja ihmisen hedelmää tuottavat työt. Ainoa tarmon lähde on työ onnea varten.
Toisen vuoden kuluessa alkoivat hyvät tulokset jo tuntua. Markus oli jakanut koulunsa kahteen luokkaan ja oli ottanut ensimmäisen luokan, jonka oppilaiden ikä vaihteli yhdeksästä vuodesta kolmeentoista, omaan haltuunsa, jota vastoin Mignot hoiti toisen luokan kuuden ja yhdeksän vuotiaita oppilaita. Markuksella oli myöskin tapana antaa oppilaiden kuulustaa toistensa läksyjä, joten säästyi paljon aikaa ja lasten välillä syntyi terveellinen kilpailu. Hetkeäkään ei mennyt hukkaan, kirjoitukset, suulliset läksyt ja selitykset taululla kävivät kaikki yhtäaikaa säännöllisesti ja hyvässä järjestyksessä; ja kuitenkin antoi hän heille suuren vapauden, keskusteli heidän kanssaan, kiihoitti heitä tekemään väitteitä, tahtomatta vaikuttaa heihin opettajan vallallaan ja toivoen, että he itse muodostaisivat vakaumuksensa; näin vallitsi koulussa aina vapaa iloisuus, se säilytti aina viehätysvoimansa elävän ja lakkaamatta vaihtelevan opetuksen kautta, joka johdatti nuorten järjen löydöstä löytöön. Hän vaati heiltä ainoastaan siisteyttä, vei lapset kaivolle niin kuin leikkiin ja piti ikkunoita auki tunnin keskellä ja sen jälkeen. Ennen hänen tuloaan oli oppilaiden ollut tapana laasta luokkahuoneet ja siten nostaa terveydelle vaarallista pölyä: mutta hän oli opettanut heitä käyttämään pesusientä ja antoi heidän pestä kaikki paikat, mikä oli heille hyvin hauskaa ja virkistävää. Aurinkoisina päivinä vallitsi avarassa, valoisassa ja puhtaassa kouluhuoneessa, joka oli täynnä tervettä ja iloista pientä joukkoa, alituinen hilpeys.
Kun rouva Alexandre saapui koululle, tuli hän kumminkin hämilleen. Hän oli lähtenyt kuin tuuliaispää ajattelematta mitä sanoisi; ja nyt seisoi hän sammaltaen oven suussa. Etenkin Genevièven ja rouva Duparquen läsnäolo vaivasi häntä, sillä hän oli toivonut saavansa salaa keskustella Markuksen kanssa.
– Herra Froment, Sébastien on kertonut minulle… Ja minä tahdoin heti selittää teille käytökseni. Ymmärrättehän kuinka tuollainen juttu olisi vahingoittanut kauppaamme, joka käy niin huonosti… No niin, minulla oli todella tuo paperi, mutta nyt sitä ei enää ole olemassa, minä hävitin sen.
Häneltä pääsi helpotuksen huokaus, keksittyään millä tavalla helpoimmin pääsisi kaikesta levottomuudesta.
– Olette hävittäneet sen! … huudahti Markus tuskallisesti. Oi! rouva Alexandre!
Hän joutui taas hämilleen ja tapaili sanoja.
– Se oli ehkä väärin… Mutta ajatelkaahan asemaamme. Me olemme kaksi naisraukkaa ilman tukea. Ja sitäpaitsi olisi ollut ikävää jos lapsemme olisivat sekaantuneet tuohon inhoittavaan juttuun… Minä en tahtonut säilyttää tuota paperia, joka vei minulta kaiken unen, ja niin poltin sen.
Hän oli niin liikutettu että Markus katsoi häneen ihmeissään. Tuo suuri, vaalea, lempeäkasvoinen nainen näytti kärsivän jostakin salaisesta levottomuudesta. Markuksessa heräsi epäluulo, hän kysyi itseltään voisiko olla mahdollista että hän valehteli. Ja hän tahtoi koetella häntä.
– Hävittäessänne tuon paperin te, rouva Alexandre, tuomitsitte toistamiseen viattoman… Ajatelkaa mitä kaikkea hän saa kärsiä rangaistussiirtolassa. Jos näkisitte hänen kirjeensä, niin ette voisi olla itkemättä. Ei voi ajatella kovempaa kärsimystä, kuolettava ilmanala, vartijain julmuus ja kaiken tämän lisäksi vielä tunne siitä, että on viaton, ja hirveä pimeys, jossa saa taistella… Mikä hirveä painajainen teille, jos tulisitte ajatelleeksi, että se on teidän ansionne!
Rouva Alexandre oli tullut aivan kalpeaksi, hän teki tahtomattaan liikkeen kädellään, ikäänkuin häätääkseen hirveää näkyä. Hän oli luonteeltaan hyväntahtoinen ja heikko, eikä Markus tiennyt vapisuttiko häntä omantunnon vaiva vaiko ankara taistelu. Hetken seisoi hän hämmentyneenä, sitten sammalsi hän ikäänkuin apua pyytäen.
– Lapsiraukkani, lapsiraukkani…
Ja tuo lapsi pikku Sébastien, jota hän jumaloi, jolle hän olisi kaikki uhrannut, ilmaantui varmaankin hänen eteensä tuoden hänelle uutta voimaa.
– Oi! herra Froment, te olette säälimätön, te teette minut niin onnettomaksi… Mutta mitä vaaditte minulta, mikä on tehty se on tehty, enhän voi etsiä tuota paperia tuhasta.
– Mutta rouva Alexandre, oletteko varma siitä, että poltitte sen?
– Tietysti, koska kerran olen sanonut sen… Minä poltin sen, sillä pelkäsin että pienokainen joutuisi selkkauksiin, joista hän saisi koko elämänsä kärsiä.
Hän oli lausunut viimeisen lauseen kiivaalla äänellä, ikäänkuin tehden lujan päätöksen. Markus tuli vakuutetuksi, ja toivottomuus valtasi hänet, totuuden voitto siirtyi kauemmaksi, meni tyhjäksi vielä kerran. Sanomatta sanaakaan saattoi hän ovelle saakka rouva Alexandren, joka taas oli tullut hämilleen, tietämättä kuinka sanoisi jäähyväiset läsnäoleville naisille. Hän sopersi anteeksipyyntöjä ja läksi ulos kumartaen. Hänen lähdettyään vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus.
Geneviève ja rouva Duparque eivät olleet puuttuneet puheeseen, molemmat seisoivat liikkumattomina ja jähmettyneen näköisinä. He olivat yhä vaiti, ja Markus käveli hitaasti edestakaisin pää kumarassa, kokonaan surunsa vallassa. Vihdoin rouva Duparque nousi lähteäkseen. Kynnyksellä virkkoi hän.
– Tuo nainen on hullu… Hänen kertomuksensa hävitetystä paperista tuntuu minusta naurettavalta, jota kukaan ei uskoisi. Teidän on aivan turha puhua siitä, se ei parantaisi teidän juttuanne… Hyvää yötä, olkaa järkeviä.
Markus ei edes vastannut. Hän kulki yhä edestakaisin hitaasti ja raskain askelin. Ilta oli tullut ja Geneviève sytytti lampun. Hän kattoi pöydän lampun himmeässä valossa, eikä Markus pyytänyt häneltä selitystä, sillä hän tahtoi välttää uutta surua siitä, että ehkä olisi huomannut Genevièven olevan eri mieltä hänen kanssaan monessa asiassa.
Mutta seuraavina päivinä olivat rouva Duparquen viimeiset sanat alinomaa hänen mielessään. Jos hän koettaisi käyttää hyväkseen uutta tietoa, jonka hän niin onnellisesti oli saanut, uskoisiko yleisö siihen todellakin? Hänellä oli tosin Sébastienin todistus, lapsi kertoisi kyllä, että hän oli nähnyt kirjoituskaavan, jonka hänen serkkunsa Victor oli tuonut veljien luota. Mutta se olisi ainoastaan kymmenvuotiaan pojan todistus, ja hänen äitinsä koettaisi vielä vähentää sen merkitystä. Hänen olisi pitänyt tuoda esiin itse paperi, sillä jos hän sanoisi, että se oli poltettu, eikö hänen juttunsa silloin taas menisi myttyyn? Mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän tuli hän vakuutetuksi siitä, että vielä täytyi odottaa, että uutta tietoa ei voinut sellaisenaan käyttää. Kuinka kallisarvoinen se kuitenkin olikaan hänelle! Se teki hänen uskonsa horjumattomaksi, se todisti todeksi kaikki hänen johtopäätöksensä. Joku veljistä oli syyllinen, ja tästä oli vaan yksi askel varmuuteen siitä kuka heistä se oli; oikeudenmukainen tutkija olisi heti keksinyt hänet. Hänen täytyi taas malttaa mielensä, luottaa totuuden voimaan, joka oli liikkeellä, ja joka ei pysähtyisi ennen kun kaikki oli tullut ilmi. Mutta hänen tuskansa suureni, taistelu hänen omassatunnossaan kävi päivä päivältä ratkaisevammaksi. Hän tiesi, että viaton kärsi rangaistussiirtolassa kauheata kidutusta, että oikea syyllinen oli täällä, harjoitti yhä julkeasti lapsien turmelemista, eikä hän voinut ilmoittaa sitä muille, ei voinut sitä todistaa, sillä kaikki yhteiskunnalliset voimat olivat itsekkäiden etujensa vuoksi yhtyneet halpamaiseen liittoon suojellakseen hirveätä vääryyttä! Hän ei saanut unta öisin, salaisuus oli kuin miekan kärki, joka lakkaamatta muistutti häntä velvollisuudestaan edistää oikeutta. Joka hetki ajatteli hän tehtäväänsä epätoivoissaan, sydän verta vuotavana, kun ei voinut jouduttaa sen täyttämistä.
Markus ei kertonut edes Lehmanneille pikku Sébastienin tunnustuksesta. Miksi olisi hän antanut noille ihmisraukoille epävarmaa toivoa? Heidän elämänsä oli yhä raskasta, heitä painoi samalla kertaa häpeä ja suru onnettoman rangaistusvangin tähden, jonka nimen mainitsemistakin ihmiset pitivät suurimpana solvauksena. Vanhan Lehmannin ostajapiiri oli entisestäänkin pienentynyt; Rachel, joka aina kävi surupukuun puettuna niinkuin leski, ei uskaltanut käydä ulkonakaan, ja hän kauhistui ajatellessaan, että lapset kasvettuaan suuremmiksi pian ymmärtäisivät onnettomuutensa. Markus ilmoitti asian ainoastaan Davidille, joka yhä pysyi vahvana päätöksessään saada veljensä viattomuus todistetuksi ja tunnustetuksi. Hän pysyi syrjässä, tuntemattomana, ja vältti huolellisesti kaikkea huomion herättämistä; mutta hetkeäkään ei hän laiminlyönyt työskentelyä veljensä kunnian puhdistamiseksi, joka oli tullut hänen elämänsä ainoaksi päämääräksi. Hän mietti, tutki ja seurasi jälkiä, jotka hänen kumminkin useimmiten täytyi jättää jo heti alussa. Kaksi vuotta oli hän lakkaamatta etsinyt, löytämättä mitään ratkaisevaa seikkaa. Hänen epäilyksensä presidentti Gragnonin laittomasta tiedonannosta juryn jäsenille oli muuttunut varmuudeksi; mutta kaikki hänen ponnistuksensa hankkia todistus siitä olivat tähän saakka rauenneet tyhjiin, hän ei edes aavistanut mitä tietä hän voisikaan saada sen todistetuksi. Tämä ei kumminkaan lannistanut hänen rohkeuttaan, jos niin tarvittaisiin, oli hän valmis käyttämään kymmenen tai vaikka kaksikinkymmentä vuotta elämästään löytääkseen oikean syyllisen. Markuksen tiedonanto lisäsikin vain hänen rohkeuttaan ja kärsivällisyyttään. Hän piti samoin viisaimpana salata pikku Sébastienin tunnustuksen, koska sitä ei voitaisi käyttää ennenkuin löydettäisiin joku asiallinen todistus, joka vahvistaisi sitä. Se lisäsi kuitenkin voiton toivoa. Ja hän alkoi taas etsiä, rauhallisesti ja tarmokkaasti, toimien hätäilemättä, varovaisesti ja lakkaamatta.
Eräänä aamuna ennen koulutuntia päätti Markus vihdoin ottaa pois ristiinnaulitun kuvan, jonka hän tähän saakka oli antanut riippua seinällä pöytänsä takana. Kaksi vuotta oli hän odottanut pääsevänsä niin vakavalle kannalle, että voisi tällä teolla osoittaa maallikkokoulun riippumattomuuden kirkosta. Tähän saakka oli hän mielellään seurannut Salvanin viisaita neuvoja, ymmärtäen, että hänen ensin täytyi pitää kiinni paikastaan, jos sittemmin tahtoi saada siitä itselleen taisteluasema. Nyt tunsi hän olevansa kyllin vahva, hän voi ryhtyä taisteluun: olihan hän kohottanut kunnan koulun entiseen kukoistukseensa, voittamalla sille takaisin oppilaat, jotka olivat menneet veljien kouluun! olihan hän vähitellen saavuttanut lasten kunnioituksen ja rakkauden, vanhempien luottamuksen sekä itselleen vakavan aseman! Sitäpaitsi oli häntä yllyttänyt toimimaan käynti Jonvillessä, tuossa ennen niin edistyneessä kunnassa, jonka apotti Cognasse nyt painoi takaisin tietämättömyyteen, sekä myöskin Sébastienin tunnustuksen herättämä levottomuus ja viha sitä halpamaisuutta vastaan, jonka hän aavisti vallitsevan ympäristössään, kirkollisen puolueen orjuuttamassa ja myrkyttämässä Mailleboisissa.
Kysymyksessä olevana aamuna oli hän noussut tuolille ottaakseen alas kuvan. Samassa tuli Geneviève luokkahuoneeseen taluttaen kädestä pikku Louisea. sanoakseen, että hän aikoi viedä lapsen koko päiväksi isoäidin luo. Hän hämmästyi suuresti.
– Mitä sinä teet?
– Niinkuin näet otan alas ristiinnaulitun kuvan ja sitten vien sen itse apotti Quandieulle, pankoon hän sen takaisin kirkkoon, josta sitä koskaan ei olisi pitänyt viedä pois… Kas niin, auta minua, ota se!
Mutta Geneviève ei ojentanut kättänsä eikä liikahtanut paikaltaan. Hän oli tullut aivan kalpeaksi ja katseli miehensä toimia, ikäänkuin jotain kiellettyä ja vaarallista tekoa, joka kauhistutti häntä. Markuksen täytyi ilman hänen apuaan laskeutua alas tuolilta käsissä raskas ristiinnaulitun kuva, jonka hän heti pani erään kaapin alahyllylle.
– Etkö tahdo auttaa minua?.. Mikä sinulla on? paheksutko minua?
Huolimatta mielenliikutuksestaan vastasi hän selvästi.
– Niin, minä paheksun sinua.
Markus hämmästyi, väristys valtasi hänet samoinkuin Genevièvenkin. Hän ei ollut koskaan ennen puhutellut miestään näin suuttuneella ja uhkaavalla äänellä. Markus tunsi heidän välillään olevan syntymässä erimielisyyden, joka ennusti täydellistä epäsopua. Ja hän katsoi hämmästyneenä ja levottomana vaimoaan, jonka ääni oli kuulunut vieraalta, ikäänkuin vieras ihminen olisi puhunut hänelle.
– Kuinka, sinä paheksut minua! Sinäkö todellakin sanot niin?
– Niin, minä. Se mitä teet on väärin.
Se oli todellakin hän. Hän seisoi siinä miehensä edessä korkeana ja hienona, vaaleine ystävällisine kasvoineen ja iloisine katseineen, joissa loisti hiukan isältä perittyä aistillista intohimoa. Se oli todellakin hän; eikä kumminkaan hän, sillä jotakin oli jo muuttunut hänen olemuksessaan, hänen suurissa sinisissä silmissään, joissa ilmeni levottomuutta ja salaperäistä himmeyttä. Markus hämmästyi, hänen sydäntänsä kouristi äkkiä, kun hän huomasi tämän muutoksen. Mitä oli sitten tapahtunut, miksi ei hän enää ollut sama? Hän tahtoi välttää selityksiä ja lisäsi ainoastaan.
– Tähän saakka olet silloinkin, kun ehkä et ajatellut samoin kuin minä, aina kehoittanut minua tekemään omantuntoni mukaan ja niin tein nytkin. Sinun soimauksesi surettaa minua syvästi… Me tulemme puhumaan siitä enemmän.
Geneviève oli yhä kylmä ja suuttunut.
– Tehkäämme niin, jos sitä toivot… Sillä aikaa vien Louisen isoäidin luo, joka varmaankin pitää hänet luonaan koko päivän.
Äkkiä selveni Markukselle kaikki. Rouva Duparque juuri oli riistämäisillään häneltä Genevièven ja epäilemättä viimein Louisenkin. Hän oli tehnyt väärin ollessaan välinpitämätön ja antaessaan vaimonsa ja lapsensa niin usein käydä tuossa jumalisessa talossa, jota kappeli varjosti. Hän ei ollut huomannut sitä salaista työtä, jonka alaisena hänen vaimonsa kaksi vuotta oli ollut, hän ei ollut huomannut hänen uskonnollisen nuoruutensa ja kasvatuksensa häviämättömien vaikutuksien uudestaan heräämistä, joka vei Genevièven vähitellen takaisin kirkon haltuun, ja jonka hän jo oli luullut, kukistaneensa rakkautensa ja järkensä voimalla. Hän ei tosin vielä ollut ruvennut harjoittamaan uskonnollisia menoja, mutta Markus tunsi hänen hitaasti kulkevan takaisin menneisyyteen, ja tunsi jokaisen askeleen eroittavan heidät yhä enemmän toisistaan.
– Rakkaani, sanoi hän surullisesti, me emme siis enään ole samaa mieltä?
Ja Geneviève vastasi suoraan.
– Emme, ja tiedätkö, Markus, isoäiti oli oikeassa, kaikki paha tulee tuosta inhoittavasta jutusta. Siitä alkaen kun rupesit puolustamaan tuota miestä, joka on rangaistussiirtolassa, ja joka kyllä on ansainnut kärsimyksensä, on onnettomuus tullut taloomme ja lopuksi on sopumme häviävä.
Markus huudahti epätoivoissaan.
– Sinäkö sanot näin! Sinä olet nyt totuutta ja oikeutta vastaan!
– Minä olen eksyneitä ja pahoja ihmisiä vastaan, joiden huonot intohimot ryntäävät uskonnon kimppuun. He tahtovat kukistaa Jumalan. Vaikka eroaakin kirkosta, täytyy kumminkin kunnioittaa sen palvelioita, jotka tekevät niin paljon hyvää.
Tällä kertaa Markus oli ääneti, hän tunsi kuinka hyödytön tällainen riita oli, nyt juuri kun oppilaat saattoivat tulla millä hetkellä tahansa. Oliko paha siis jo ehtinyt näin syvälle? Häntä suretti etenkin se, että tämän erimielisyyden pohjalla oli Simonin juttu, tehtävä, jonka hän oli ottanut itselleen; sillä kaikki myöntyväisyys hänen puoleltaan oli nyt mahdoton, minkäänlaista sopimusta ei voitaisi saada aikaan. Kaksi vuotta oli juttu ollut kaikkien kysymysten juurena, ikäänkuin myrkytetty lähde, joka turmeli ihmiset ja asiat, siihen asti kun oikeus voittaisi. Ja hänenkin perheeseensä oli myrkky jo vaikuttanut.
Nähdessään hänen olevan ääneti kääntyi Geneviève ovea kohden ja sanoi rauhallisesti.
– Minä vien Louisen isoäidin luo.
Silloin tarttui Markus nopeasti lapseen ikäänkuin syleilläkseen häntä. Täytyisikö hänen luopua tästä tyttösestäkin, joka oli lihaa hänen lihastaan? eikö hänen tullut suojella häntä, pelastaa hänet kuolettavasta tarttumasta? Hetken katseli hän lasta. Vaikka vasta viisi vuotias, oli hän jo solakka ja pitkä kuten äitinsä, isoäitinsä ja isoäitinsä äiti. Mutta hänen hiuksensa eivät olleet niin vaaleat kuin heidän, ja hänellä oli Fromentien korkea otsa, järjen ja viisauden valloittamaton linnoitus. Hän kietoi herttaiset kädet isänsä kaulaan ja nauroi iloisesti.
– Isä, kun tulen kotiin, niin kuulustat minun kertomukseni, minä osaan sen hyvin.
Markus tahtoi taas välttää riitaa ja antoi tytön takaisin äidille, joka vei hänet mukanaan. Oppilaatkin alkoivat saapua ja luokka täyttyi nopeaan. Mutta opettajan sydäntä ahdisti tuska, kun hän ajatteli taistelua, johon hän oli päättänyt ryhtyä, ottaessaan ristiinnaulitun kuvan pois seinältä. Tämä taistelu tuntuisi hänenkin kodissaan. Hän ja hänen omaisensa saisivat vuodattaa kyyneleitä. Sankarillisella ponnistuksella hillitsi hän tuskansa ja kutsui pikku Sébastienin, joka tällä kertaa oli kuulustelija, valvomaan lukemista, samalla kun hän itse iloisena opetti taululla. Ja auringon valaisemassa luokassa vallitsi hilpeä iloisuus.
II
Kolme päivää myöhemmin illalla, kun Geneviève jo oli vuoteessa, kertoi Markus hänelle saaneensa tärkeän kirjeen Salvanilta, joka odotti häntä luokseen seuraavana päivänä sunnuntaina. Sitten hän lisäsi.
– On epäilemättä kysymys tuosta ristiinnaulitun kuvasta, jonka otin pois koulun seinältä. Vanhemmat ovat varmaankin valittaneet, tästä näyttää tulevan suuri juttu. Sitä minä odotinkin.
Geneviève, joka painoi päätänsä tyynyyn, ei vastannut. Mutta kun Markus oli päässyt vuoteeseen ja sammuttanut tulen, tunsi hän suloiseksi hämmästyksekseen, että Geneviève hellästi syleili häntä ja kuiskasi hänelle hiljaa korvaan.
– Puhuin sinulle tylysti joku päivä sitten, ja on kyllä totta että mielipiteeni eivät ole samat kuin sinun, ei uskonnon eikä tuon jutun suhteen; mutta minä rakastan sinua yhä, rakastan sinua kaikesta sydämmestäni. Markus oli sangen liikutettu sillä oli tuntunut kuin olisi täydellinen epäsopu vallinnut heidän välillään.
– Mutta nyt, jatkoi hän hellästi, koska sinä saat ikävyyksiä, niin en tahdo, että luulet minun olevan suutuksissani. Ihmisillä voi olla erilaiset mielipiteet, mutta he voivat kuitenkin rakastaa toisiaan, eikö niin? ja jos sinä olet minun, niin minäkin olen kokonaan sinun, rakas pieni puolisoni.
Kiihkeässä syleilyssä veti Markus hänet luokseen ja suuteli häntä intohimoisesti.
– Oi! rakas vaimoni, niin kauvan kuin rakastat minua, olet sinä minun, enkä minä ole pelkäävä niitä vaaroja, jotka meitä ympäröivät.
Geneviève painautui väristen häntä vastaan, hurmaantuneena ilosta saadessaan rakastaa. Hetken tunsivat he olevansa kokonaan yhtä; se oli todellinen sovinto. Sopu nuorten aviopuolisoiden välillä, jotka rakastavat toisiaan ja joka ilta yhtyvät vuoteessaan, on todella vaarassa vasta silloin kun heidän välillään syntyy alkoovikina. Niin kauvan kun puolisot kaipaavat toisiaan, pysyvät he hyvässä sovussa pahimpienkin erimielisyyksien sattuessa. Ja sen, joka tahtoo eroittaa heidät, täytyy ensin riistää heiltä kaipuu toisiinsa.
Suudellessaan häntä viimeisen kerran ennenkuin antoi hänen nukkua, tahtoi Markus vielä rauhottaa häntä.
– Minä lupaan sinulle olla oikein varovainen koko tämän jutun aikana.
Oikeastaan olen maltillinen ja järkevä mies, senhän tiedät.
– Oi! tee niin kuin tahdot, sanoi Geneviève lempeästi. En pyydä enempää, kuin että olet minun ja että me rakastamme toisiamme.
Seuraavana päivänä Markus meni Beaumontiin, onnellisena kiihkeästä hellyydestä, jota hänen vaimonsa oli osoittanut hänelle. Hän sai siitä uutta rohkeutta, ja hymyillen, taistelunhaluisen näköisenä astui hän Salvanin luo, normaalikouluun.
He puristivat ystävällisesti toistensa kättä, mutta johtajan ensimmäiset sanat hämmästyttivät Markusta.
– Sanokaahan toki, hyvä ystäväni, oletteko siis vihdoin löytäneet tuon paljon etsityn todistuksen Simon raukkamme viattomuudesta, niin että nyt voimme vaatia jutun tarkastamista?
Markus oli odottanut, että heti olisi tullut kysymys ristiinnaulitun kuvasta. Hän oli hetken ääneti, tietämättä pitikö hänen edes Salvanille kertoa suora totuus, jonka hän kaikilta muilta oli salannut. Vihdoin sanoi hän hitaasti tapaillen sanoja.
– Uusi todistus … ei, en ole vielä saanut mitään ratkaisevaa.
Salvan ei huomannut hänen epäröimistään.
– Sitä minä ajattelinkin, sillä te olisitte tietysti ilmoittaneet minulle, eikö niin? Sellainen huhu on kuitenkin liikkeellä, että te muka olette löytäneet jotakin, jonkun äärettömän tärkeän todistuskappaleen, joka sattumalta on joutunut käsiinne, että teillä nyt on salama, joka uhkaa oikeaa syyllistä ja hänen rikostovereitaan, maan koko pappijoukkoa.
Hämmästyneenä kuunteli Markus yhä. Kuka oli voinut sen kertoa, kuinka oli pikku Sébastienin tunnustus ja hänen äitinsä, rouva Alexandren menettely näin liioiteltuna voinut tulla tiedoksi? Silloin teki hän päätöksensä, hän huomasi välttämättömäksi kertoa kaikki ystävälleen ja neuvonantajalleen, tuolle rohkealle ja viisaalle miehelle, johon hän täydellisesti luotti. Ja hän kertoi Salvanille asian oikean laidan, kuinka hän oli saanut tietää, että veljien koulusta oli tuotu kirjoituskaava, joka oli aivan samanlainen kuin rikospaikalta löydetty ja että tämä kaava nyt oli hävitetty:
Salvan nousi syvästi liikutettuna. – Siinä oli todistus! huudahti hän. Mutta te teitte oikein pysyessänne vaiti ja alallanne, koska meillä ei ole mitään aineellista todistusta. Täytyy odottaa… Nyt ymmärrän, mistä tulee salainen pelko, joka muutamia päiviä on vallinnut vastustajiemme leirissä. Joku on sattunut lausumaan muutamia sanoja, tiedättehän kuinka selittämättömästi välistä voi tapahtua, sattumalta lausuttu sana leviää sitten kaikkiin suuntiin. On myöskin mahdollista, ettei ole mitään sanottu, joku salaperäinen voima päästää ilmi salaisuudet suurentaen ne samalla… Isku sattui kaikissa tapauksissa, syyllinen ja hänen rikostoverinsa tunsivat maan huojuvan jalkainsa alla. He kauhistuivat, sehän on aivan luonnollista, sillä heillä on rikos salattavanaan.
Sitten ryhtyi hän siihen asiaan, joka oli aiheuttanut Markuksen kutsumisen.
– Tahdoin puhua teidän kanssanne asiasta, josta kaikki ihmiset puhuvat, nimittäin tuosta ristiinnaulitun kuvasta, jonka te otitte pois koulunne seinältä… Te tunnette minun mielipiteeni, koulun tulee olla kokonaan maallinen, ja te teitte hyvin poistaessanne koulusta kaikki uskonnolliset vertauskuvat. Mutta ette voi aavistaakaan minkälaisen myrskyn tekonne on nostava… Pahinta on, että teidän asemanne kukistaminen on niin välttämätön veljille ja heidän kannattajilleen jesuiitoille, sillä he pelkäävät niitä aseita, joiden he luulevat olevan teidän käsissänne. Ja samassa kun te annatte siihen tilaisuutta, hyökkäävät he kimppuunne.
Silloin Markus ymmärsi. Hän teki rohkeutta ilmaisevan liikkeen, ikäänkuin osoittaakseen olevansa valmis taisteluun.
– Enkö ole ollut varovainen, teidän hyviä neuvojanne noudattaen? enkö ole odottanut kaksi pitkää vuotta, ennenkuin otin pois tuon ristin, joka Simonin tuomion ja lähdön jälkeen ripustettiin luokan seinälle, ikäänkuin merkiksi siitä, että voittanut kirkko oli ottanut haltuunsa meidän kunnankoulumme? Minä olen kohottanut tuon epäluulon ja epäsuosion alaisen kouluraukan entiseen kukoistukseen ja vapauteen, ja eikö ole aivan oikein että ensimmäinen tekoni voittajana oli sen vapauttaminen kaikista vertauskuvista, sen saattaminen jälleen uskonnolliseen puolueettomuuteen, josta sen ei olisi koskaan tullut luopua?
Salvan keskeytti hänet.
– Sanon vielä kerran etten moiti teitä. Te olette olleet kärsivällinen ja suvaitsevainen. Mutta teidän tekonne sattuu sittenkin hirveällä hetkellä. Minä pelkään puolestanne ja tahdoin että täydellisesti ymmärtäisimme toisemme, jotta voisin väistää vaaran, jos se on mahdollista.
He istuutuivat ja keskustelivat kauvan asiasta. Valtiollinen asema maakunnassa oli yhä huono. Uudet vaalit oli toimitettu, ja ne olivat olleet taaskin yksi askel eteenpäin kirkollisen taantumisen tiellä. Niissä oli huomattu eräs omituinen ilmiö: pormestari Lemarrois, Gambettan entinen ystävä, jonka tuleminen Beaumontin edusmieheksi tuntui itsestään selvältä, oli saanut kilpailijan sosialistisesta asianajaja Delbosista, joka esiintymisensä kautta Simonin puolustajana oli tullut tutuksi esikaupunkien vallankumouksellisille asukkaille: Lemarrois oli voittanut asianajajan ainoastaan tuhannen äänen enemmistöllä. Samalla oli monarkillinen ja katolinen taantumispuolue myöskin voittanut alaa, Hector de Sangleboeuf oli onnistunut auttamaan läpi ystävänsä, erään kenraalin, pitämällä komeita juhlia Désiradessa ja jakamalla auliisti appensa, parooni Nathanin juutalaista kultaa. Kohtelias Marcilly, kirjallisuutta harrastavan nuorison entinen toivo oli, tullakseen uudestaan valituksi, taitavasti kääntänyt takkinsa tuulen mukaan ja mennyt kirkon puolelle, joka oli uudestaan tehnyt sovinnon porvariston kanssa, voidakseen sen avulla vastustaa sosialismin nopeaa levenemistä. Porvaristo, joka oli hyväksynyt valtiollisen tasa-arvoisuuden, ei suostunut taloudelliseen tasa-arvoisuuteen, sillä se tahtoi säilyttää anastamansa vallan, eikä suostunut antamaan pois hiukkaakaan siitä, mitä se omisti, ja se yhtyi entisiin vastustajiinsa, voidakseen vastustaa alhaalta päin tulevia virtauksia. Voltairelaisesta muuttui se mystikoksi, se alkoi huomata, että uskonnossa oli hyvääkin, että se oli välttämätön vartija, ja salpa, joka yksin kykeni vielä hillitsemään kansan suurenevia vaatimuksia. Se vaipui näin vähitellen militarismiin, nationalismiin, antisemitismiin, kaikkiin noihin ulkokullattuihin katsantotapoihin, joiden suojassa voitollinen kirkollispuolue hiipi. Sotajoukko oli sen raa'an voiman kannattaja, joka pyhittää vuosisatoja vanhat anastukset, se oli valloittamaton pistinmuuri, jonka takana omaisuus ja pääoma rauhassa säilyvät. Kansa, isänmaa oli vääryyksistä ja väärinkäytöistä muodostettu kokonaisuus, johonka ei voinut koskea tekemättä rikosta, se oli hirveä yhteiskunnallinen rakennus, josta ei saanut muuttaa pienintäkään kiveä, sillä pelättiin sen silloin kokonaan kukistuvan. Juutalaisvihaa käytettiin samoin kuin keskiajalla kiihoittamaan laimeata uskoa, se oli esi-isiltä perityn intohimon hirveätä väärinkäyttöä, julman kansalaissodan siemen. Ja tämän laajan taantumisliikkeen alkuna oli ainoastaan kirkon salainen työ, kirkon, joka käyttäen hyväkseen tilaisuutta koetteli valloittaa takaisin vanhan maailman jäiden sulaessa, vallankumouksen vapauttavan tuulen puhaltaessa menettämänsä maat. Vallankumouksen henki oli hävitettävä valloittamalla takaisin porvaristo, jonka vallankumous oli kohottanut valtaan, ja joka nyt oli valmis kavaltamaan sen, voidakseen säilyttää laittoman valtansa, josta sen tuli tehdä tili kansalle. Samalla kun porvaristo palaisi takaisin kirkon helmaan, tulisi kansakin valloitetuksi, sillä kirkon tarkoituksena oli ottaa haltuunsa lapset jo koulupenkillä ja painaa ne takaisin opinlauseitten pimeyteen. Syynä siihen että Voltairen Ranska oli tulemaisillaan Rooman Ranskaksi, oli että opetusveljeskunnat olivat anastaneet lapset. Ja taistelu kiihtyi; kirkko riemuitsi jo voitostaan tasavallan ja tiedon yli, ylpeänä luuli se voivansa pysäyttää voittamattoman, estää vallankumousta täyttämästä työnsä, jonka tarkoituksena oli kansan kohottaminen porvariston tasalle vallassa ja koko kansallisuuden vapauttaminen.
– Asema huononee siis päivä päivältä, päätti Salvan. Te tiedätte kuinka raivokkaasti meidän alkeisopetustamme vastaan taistellaan. Beaumontissa uskalsi eräs pappi toissa sunnuntaina saarnatuolista sanoa, että maallikko-opettaja oli opettajaksi muuttunut saatana; ja hän huusi: "Isät ja äidit, teidän tulee ennemmin toivoa kuolemaa lapsillenne, kuin nähdä heidät sellaisessa kadotuksessa"… Korkeampi opetus on samoin mitä pahimman kirkollisen taantumisen vallassa. En puhu ainoastaan hengellisten koulujen, sellaisten kun Valmarien kollegion, yhä kasvavasta menestyksestä, joissa kouluissa jesuiitat turmelevat porvariston pojat, tulevat upseerimme ja virkamiehemme. Mutta meidän lyseoissammekin on pappi kaikkivaltias. Täälläkin esimerkiksi lyseon rehtori, uskonnollismielinen Depinvilliers ottaa kodissaan julkisesti vastaan isä Crabotin, joka luullakseni on hänen vaimonsa ja hänen tyttäriensä rippi-isä. Äskettäin hän pyysi saada koululleen innokkaamman papin, sillä hän oli tyytymätön vanhaan, kunnon apotti Lericheen, joka muka liian laimeasti hoiti virkaansa. Uskonnolliset harjoitukset ovat tosin vapaaehtoiset; mutta oppilas pääsee niistä ainoastaan vanhempiensa pyynnöstä, ja silloin hän tietysti joutuu epäsuosioon, hänet syrjäytetään ja häntä vainotaan kaikella tavalla… Vaikka Ranska on ollut kolmekymmentä vuotta tasavaltana ja vaikka enemmän kuin vuosisata on ponnisteltu vapauden aatteen hyväksi, on kirkko siis yhä lastemme opettaja ja kasvattaja, itsevaltias hallitsija, joka tahtoo pitää maailman vallassaan, muodostamalla vanhojen kaavojen mukaan orjuudessa ja erehdyksissä miehiä, joita se tarvitsee voidakseen hallita. Kaikki meidän nykyinen kurjuutemme tulee siitä.
Markus tunsi nämä asiat. Hän kysyi lopuksi.
– Mutta, ystäväni, mitä kehoitatte minua tekemään? Tuleeko minun nyt peräytyä alettuani jo työni?
– Oi! ei mitenkään. Jos olisitte ilmoittaneet minulle aikeenne, olisin ehkä pyytänyt teitä vielä odottamaan. Mutta koska olette ottaneet pois tuon ristin koulunne seinältä, täytyy meidän puolustaa tekoanne, muodostaa se järjen voitoksi… Sen jälkeen kun kirjoitin teille, olen tavannut ystäväni Le Barazerin, akatemian tarkastajan, ja olen hiukan rauhallisempi. Tunnettehan hänet, on hyvin vaikea tietää mitä hän ajattelee, hän on valtioviisas mies, hän käyttää toisten tahtoa hyväkseen saadakseen oman tahtonsa voittamaan. Luulen että hän oikeastaan on meidän puolellamme ja minua kummastuttaisi suuresti, jos hän ajaisi vihollistemme asiaa… Kaikki riippuu teistä, teidän vastustusvoimastanne, teidän asemanne vahvuudesta Mailleboisissa. Minä aavistan, että veljet, kapusiinit ja jesuiitat tulevat hurjasti taistelemaan siellä, sillä te ette ole ainoastaan maallikko-opettaja, saatana, te olette ennen kaikkea Simonin puolustaja, soihdun kantaja, totuuden ja oikeuden mies, jonka suu on tukittava. Olkaa siis aina varovainen, hyvä ja rohkea!
Salvan nousi ja tarttui Markuksen molempiin käsiin, hetken seisoivat he näin käsi kädessä ja katselivat toisiaan hymyillen, silmät loistaen rohkeudesta ja uskalluksesta.
– Te ette ainakaan ole toivoton, ystäväni?
– Toivoton, poikani? oi, en koskaan! Voitto on varma; en tosin tiedä milloin se tapahtuu, mutta varmaan se kerran tapahtuu… Löytyy enemmän raukkamaisia ja itsekkäitä kuin ilkeitä ihmisiä. Kuinka monta onkaan esimerkiksi yliopistossa sellaisia, jotka eivät luonteeltaan ole varsinaisesti hyviä eikä huonoja, vaan ovat kumminkin pohjaltaan oikeastaan hyviä. He ovat virkamiehiä, siinä vika, ja he hoitavat virkansa. He hoitavat virkansa totuttuun tapaan, he hoitavat sen myöskin ylennyksen tähden, sehän on aivan luonnollista… Meidän rehtorimme Forbes on hiljainen ja hyvin oppinut mies, joka tahtoo ainoastaan rauhassa saada harjoittaa vanhanajan historian tutkimuksia. Ja minä epäilen melkein, että hän salaa halveksii nykyisiä pahoja aikoja ja sentähden huolellisesti pysyy ainoastaan hallinnollisena rattaana ministerin ja yliopiston henkilökunnan välillä. Itse Depinvillierskin on kirkon puolella vain siksi, että hänellä on kaksi rumaa tyttöä naitettavanaan ja toivoo isä Crabotin hankkivan heille rikkaat kosijat. Kelvoton Mauraisin taasen on ilkeä ihminen, jota teidän on syytä epäillä: hän tahtoisi saada minun paikkani ja tulisi heti teidän puolellenne, jos hän luulisi teidän voivan antaa se hänelle… Niin, niin, kaikki ovat he ahnaita raukkoja tai heikkoja luonteita, jotka tulevat meidän puolellemme ja auttavat meitä, silloin kun olemme voittaneet.
Hän nauroi sääliväisesti, ja lisäsi sitten tullen uudelleen vakavaksi.
– Sitäpaitsi on työ. jota täällä toimitan, liian korkea voidakseni joutua epätoivoon. Tiedättehän poikani, että koetan saada itseni unohdetuksi tänne soppeeni: mutta ei kulu päivääkään etten hiljaisuudessa koettaisi muodostaa tulevaisuutta. Me olemme sanoneet sen kymmeniä kertoja toisillemme: tulevaisuuden koulujen merkitys riippuu opettajien arvosta. Maallikko-opettaja, totuuden ja oikeuden ase yksin voi pelastaa kansan, kohottaa sen oikeaan arvoonsa maailmassa… Ja se onnistuu, se onnistuu, sen voin teille vakuuttaa. Olen sangen tyytyväinen oppilaihin. Opettajaksi haluavia on tosin vielä jotakuinkin vähän, ammatti on vielä siksi epäkiitollinen, huonopalkkainen ja halveksittu, siihen antauminen on sama kuin varma köyhyys. Tänä vuonna oli kuitenkin enemmän hakijoita. Toivotaan että kamarit vihdoin äänestäisivät kohtuullisia palkkoja, joiden avulla halvimmatkin opettajat voisivat elää arvokkaasti… Ja saattepa nähdä, saattepa nähdä, kun täältä vähitellen lähtee opettajia, jotka ovat kasvatetut järjen ja oikeuden apostoleiksi, leviävät he maaseuduille ja kaupunkeihin vieden mukanaan vapautuksen hyvän sanoman, hävittäen kaikkialla erehdykset ja valheen; he ovat uuden ihmiskunnan lähetyssaarnaajia! Silloin on kirkko voitettu, sillä se voi elää ja hallita ainoastaan tietämättömyyden varassa, ja koko kansa on lähtevä liikkeelle ilman esteitä tulevaista rauhan ja veljellisyyden valtakuntaa kohden.
III
Kuukaudet kuluivat ja Markus tunsi joka päivä kuinka tuo peljättävä kysymys suureni ja vaati vastausta: miksi oli hän ottanut vaimokseen naisen, jolla ei ollut samaa uskoa kuin hänellä? Tulisivathan he molemmat äärettömästi kärsimään tästä erimielisyydestä, tästä syvästä kuilusta, joka eroitti heidät ikäänkuin olisivat he tulleet kahdesta toisilleen vihamielisestä maailmasta. Hän oli jo tullut siihen vakaumukseen, että samoin kuin perheen terveyttä varten alettiin vaatia ruumiillista tutkimusta, todistusta siitä ettei kummallakaan ollut mitään ruumiillista virhettä, olisi myöskin pitänyt vaatia todistusta siitä että järki toimii säännöllisesti ja että sydän ja luonne olivat vapaat kaikista perinnöllisistä tai kasvatuksen tuottamista virheistä. Kaksi olentoa, jotka eivät ollenkaan tunne toisiaan, jotka tulevat kahdesta eri isänmaasta, varustettuina vastakkaisilla käsityksillä, ja joista toinen kulkee totuutta kohden ja toinen on erehdysten vallassa, voivat ainoastaan joutua ristiriitaan, kiduttaa ja musertaa toisensa. Mutta kuinka paljon verukkeita löytävätkään ihmiset ensimmäisessä, sokeassa rakkaudessaan, ja kuinka vaikea olikaan vastata tähän ratkaisevaan kysymykseen, kun tultiin erityiseen, kaikkein kauneimpaan, kaikkein hellimpään tapaukseen!
Sitä paitsi Markuksen täytyi ottaa lukuun poikkeus, joka oli hänen suhteensa olemassa. Hän ei vielä vähääkään syyttänyt Genevièveä, hän pelkäsi ainoastaan, että hänestä tulisi kuolettava ase noiden pappien ja munkkien käsissä, joita vastaan hän taisteli. Koska kirkon ei ollut onnistunut kukistaa häntä hänen esimiestensä kautta, alkoi se varmaankin nyt särkeä hänen kotionnensa, iskeä häntä sydämmeen. Se oli todella jesuiittamainen yritys, rippi-isänä ja omientuntojen johtajana toimivan munkin ikivanha menettelytapa, munkin, joka viekkaasti levittää katolilaista valtaa hyvänä ihmistuntijana, jolle intohimot eivät ole vieraat, ja joka ymmärtää niiden suuren merkityksen ja käyttää niitä Kristuksen voitoksi, mielitellen ihmistä, tyydyttäen hänen himonsa, voidakseen sitten musertaa hänet. Hiipiä perheeseen, tunkeutua puolisoiden väliin, ottaa vaimo valtaansa hänen kasvatuksensa ja uskonnollisen entisyytensä kautta ja saattaa näin epätoivoon ja häviöön mies, josta tahdotaan päästä vapaaksi, tämä on mukavin ja yleisin menettelytapa rippituolien pimeässä, kuiskailevassa maailmassa. Markus oli näkevinään apotti Quandieun, isä Theodosiuksen ja veli Fulgentiuksen mustien viittojen takana isä Crabotin ystävälliset piirteet.
Heti alussa otti kirkko naisen valtaansa ymmärtäen, että hän oli mahtavin ase kirkon opin ja orjuuden levittämiseksi. Mutta samassa syntyi myös vaikeus. Olihan nainen inhoittava, syntinen ja kauhea olento, jota kaikki pyhät pelkäsivät! Häneen on saastainen luonto pannut paulansa, hän on elämän lihallinen lähde, hän on itse elämä, jota katolinen oppi käskee halveksimaan.
Jonkun aikaa kirkko kielsikin sielun tältä irstaiselta olennolta, jota puhtaat miehet pakenivat erämaihin, varmoina siitä, että lankeisivat, jos tuuli toisi heille edes hänen hiustensa tuoksun. Koska kaikki kauneus ja kaikki hekuma oli tuomittu tässä maailmassa, oli nainen maan päällä ainoastaan kirottu kauneus ja hekuma, joita pidettiin saatanan juonina ja joita vastaan kehoitettiin rukoilemaan ja lihaansa kiduttamaan. Tahdottiin hävittää sukupuoli naisessa, ihannenainen oli sukupuoleton, taivaan valtaistuimella istui neitsyt, joka järjettömän ihmeen avulla oli synnyttänyt pojan, pysyen kumminkin neitseenä. Sitten kirkko huomasi naisen vastustamattoman vallan mieheen ja huolimatta siitä vastenmielisyydestä ja kammosta, jota se tunsi hänen sukupuoltaan vastaan, otti se vihdoin naisen palvelukseensa voittaakseen ja kahlehtiakseen miehen uudelleen. Sillä oli täydellinen sotajoukko alentavan kasvatuksen heikontamia naisia, jotka pelkäsivät helvettiä, ja jotka papin kovuus ja viha oli tehnyt orjiksi; ja koska mies oli lakannut uskomasta, tahdottiin valloittaa hänet takaisin käyttämällä tähän tarkoitukseen naisen vastustamatonta ja saatanallista viehätysvoimaa: naisen tarvitsisi ainoastaan kieltäytyä, niin mies seuraisi häntä ristin juurelle saakka. Siveetön epäjohdonmukaisuus oli tässä tosin suuri, mutta olihan katolilaisuus kadottanut alkuperäisen ankaruutensa ja olivathan jesuiitat syntyneet taistelemaan kasuistiikan alalla ja tekemään myönnytyksiä maailmalle. Tämän jälkeen oli kirkko kohdellut naista lempeämmin ja taitavammin. Vaikka se yhä työnsi hänet luotaan puolisona, tuntien pelkurimaista vastenmielisyyttä kirottua nautintoa kohtaan, käytti se tätä nautintoa omaksi voitokseen. Se tahtoi ensiksikin pitää naisen kokonaan vallassaan, jättämällä hänet ainiaaksi tietämättömyyteen ja lapsellisuuden tilaan. Sitten teki se hänestä itselleen sota-aseen, varmana siitä, että jumalinen nainen voittaisi epäuskoisen miehen. Hänen kauttaan voi se vaikuttaa kodeissakin alkooviin saakka, kun se tahtoi saattaa miehen kaikkein suurimpiin ahdistuksiin. Ja nainen oli siis yhä irstainen olento, mutta papit käyttivät häntä nyt vahvistaakseen Jumalan valtaa.
Markus voi helposti arvata minkälaisissa olosuhteissa Geneviève oli kasvanut. Ensimmäiset vaikutuksensa oli hän saanut ystävällisestä Visitationisisarten luostarista, josta hänellä oli kaikenlaisia suloisia muistoja: iltasin hän rukoili polvillaan pienessä, valkoisessa vuoteessaan; hänelle puhuttiin hyvästä Jumalasta, joka pitää isällistä huolta kuuliaisista lapsista; säteilevässä kappelissa kertoi kunnianarvoisa kirkkoherra hänelle kauniita kertomuksia kristityistä, joita jalopeurat eivät vahingoittaneet, suojelusenkeleistä, jotka valvoivat kehdon ääressä ja veivät puhtaat Jumalan rakastamat sielut taivaaseen. Sitten seurasi ensimmäinen ripillä käynti ja siihen tarvittiin vuosia kestäviä taitavia valmistuksia, katkismuksen salaisuudet opetettiin hirveässä pimeydessä, niin että ne ainiaaksi hämmensivät järjen ja sytyttivät salaperäisen uteliaisuuden turmelevan kuumeen. Siitä alkaen on lapsi, joka on muuttumaisillaan nuoreksi tytöksi ja ihastuksissaan valkeasta puvustansa, ensimmäisestä hääpuvustaan, kihlattu Jesukselle, yhdistetty taivaalliseen rakastajaansa, jonka keveään orjuuteen hän ainaiseksi antautui; nyt saattoi mies tulla, hän oli jo toisen oma, taivaallinen rakastaja vaatisi hänet omakseen muistojen vastustamattomalla voimalla. Pitkin koko elämäänsä näkisi hän vahakynttilöiden loistavan, tuntisi pyhän savun huumaavan tuoksun ja vaipuisi uudelleen taivaalliseen hekumaan, joka valtasi hänet rippituolin salaperäisessä pimeydessä ja pyhän aterian liikutuksissa. Hän kasvoi kaikenlaisissa harhaluuloissa, jokapäiväisenä ravintona oli hänellä vuosisatoja vanhat erehdykset ja valheet ja tarkasti pidettiin huolta, ettei todellisesta maailmasta voinut mitään tunkeutua hänen tietoonsa. Päästessään Visitationisisarten luota oli kuusitoista vuotias nuori tyttö niin turmeltu ja tietämätön kuin mahdollista, hän ei käsittänyt tehtäväänsä, ei tuntenut itseään eikä muita ja paitsi kauneuttaan ei hän tuonut kotiinsa muuta kuin tuon uskonnollisen myrkyn, kaikkien häiriöiden ja kärsimysten alun.
Sitten näki Markus Genevièven pienessä, jumalisessa talossa, Kapusiinitorin varrella. Siellä oli hän oppinut tuntemaan hänet hänen isoäitinsä, rouva Duparquen ja äitinsä, rouva Berthereaun luona, jotka valppaalla hellyydellä koettivat täydentää luostarin työtä, häätäen nuoren tytön luota kaiken, mikä olisi voinut kehittää hänessä totuuden kaipuuta ja järkeä. Kun hän vaan täytti uskonnolliset velvollisuutensa kuuliaisena seurakuntalaisena, ei hänen tarvinnut välittää mistään muusta, hänet opetettiin elämään tietämättä mitään elämästä. Markuksen täytyi jo hiukan ponnistaa muistaakseen hänet sellaisena, jollaisena hän oli häntä ensi näkemästä saakka rakastanut, suloisena, vaaleakutrisena impenä, jonka kasvot olivat lempeät ja hienopiirteiset, ja joka nuoruuden loistossaan, rakkaudesta tuoksuvana oli niin toivottava, että hän ei enää tarkoin muistanut minkälaista järkeä ja ymmärrystä hän silloin oli osoittanut. Heidän välillään oli heti syttynyt intohimo, jonka Markus oli tuntenut polttavan Genevièveä samoin kuin itseään, sillä Geneviève oli huolimatta ankarasta kasvatuksestaan säilyttänyt isältä perityn rakkauden tarpeen. Hän ei tietysti ollut missään suhteessa yksinkertainen; Markus arvasi hänen olevan samallaisen kuin muutkin nuoret tytöt, joista hän ei mitään tietänyt; hän oli luvannut itselleen ottaa siitä selkoa myöhemmin, kun he olisivat naimisissa ja kun hän olisi kokonaan hänen. Mutta kun hän nyt muisteli heidän ensimmäisiä vuosiaan Jonvillessä, huomasi hän kuinka vähän hän oli koettanut oppia paremmin tuntemaan ja enemmän valloittamaan vaimoaan. Nämä vuodet kuluivat molemminpuoleisessa ihastuksessa, sellaisessa hurmauksessa, etteivät he edes huomanneet henkisiä eroavaisuuksia, jotka saattoivat eroittaa heidät. Geneviève oli todella älykäs, eikä Markus häntä liioin moittinut niistä omituisista aukoista, joita hän välistä huomasi vaimonsa käsityksessä. Kun hän lakkasi käymästä kirkossa, luuli Markus taivuttaneensa hänet omiin vapaisiin aatteisiinsa, eikä huolinut edes opettaa hänelle niitä. Hän epäili kyllä, että siinä hänen puoleltaan saattoi myöskin olla hiukan leväperäisyyttä, hänestä oli ikävää ruveta uudestaan kasvattamaan vaimoaan, ja hän pelkäsi ehkä kohtaavansa vaikeuksia, häiritsevänsä heidän ihanaa rakkauden-onneaan. Mutta koska heidän elämänsä oli onnellinen näinkin, miksi ryhtyisi hän sellaiseen, josta ehkä seuraisi riitoja, kun hän kerran oli varma siitä, että heidän syvä rakkautensa aina riittäisi ylläpitämään yksimielisyyttä heidän välillään?
Ja nyt oli uhkaava käänne tullut. Kun Salvan oli välittänyt avioliittoa, ei hän ollut salannut Markukselta levottomuuttaan kahden niin erilaisen puolison tulevaisuudesta. Rauhoittaakseen itseään oli hän, sitten yhdessä Markuksen kanssa, tehnyt sen johtopäätöksen, että jos puolisot rakastavat toisiaan, niin mies voi muodostaa vaimon oman mielensä mukaan. Tottahan mies, jolle on uskottu nuori, tietämätön tyttö, voi muuttaa häntä millaiseksi vaan tahtoo, jos tämä tyttö häntä rakastaa! Hän on jumala, hän voi luoda hänet uudelleen rakkautensa voimalla. Mutta velttous, sokeus valtaa hänet itsensä, ja Markus oli vasta myöhemmin huomannut kuinka vähän hän todella tiesi Genevièvensä ajatuksista, jotka olivat kuin vieraan, hänelle vihamielisen naisen ajatukset, ja jotka olosuhteiden painosta hitaasti nousivat unestaan esiin. Varhaisimman nuoruuden vaikutukset heräsivät hänessä, hän oli yhä sama kuin lapsena polvistuessaan pienessä valkeassa vuoteessaan, suojelusenkelin siipien suojassa, sama kuin rippilapsena, valkoisiin puettuna Jesuksen kihlattuna, nuorena tyttönä, joka pyörtyi kappelissa, rippituolin varjossa, pää vielä sekaisin syntientunnustuksesta. Lämmin uskonnollisuus, jossa hän oli kasvanut, oli häviämätön, kirkko painoi lapseen ainiaaksi leimansa, eikä mikään voinut poistaa urkujen soiton, juhlamenojen huumaavan loiston ja kirkonkellojen runollisuuden tekemää vaikutusta. Vanhentunut nainen vielä palasi lapsuuteensa, tuuditti itsensä onnelliseen rauhaan katkismuksen lapsellisessa järjettömässä uskossa. Jumaloitu Geneviève, jonka Markus luuli kokonaan omistavansa, osoittikin jo olevansa toisen oma, menneisyyden häviämättömien vaikutusten vallassa, menneisyyden, johon hän ei kuulunut, eikä voinut kuulua. Kauhistuneena alkoi hän huomata, ettei heillä ollut mitään yhteistä, että hän oli voinut elää yhdessä Genevièven kanssa muuttamatta mitään hänen sisällisessä olemuksessaan, jonka taitavat kädet kätkyestä saakka olivat hämmentäneet. Kuinka hän nyt katuikaan, ettei alusta alkaen, hetkinä, jolloin he täydellisesti antautuivat toisilleen, ollut koettanut tunkeutua hänen ajatuksiinsa saakka, valloittaa hengen, joka piili noiden suloisten kasvojen takana, joita hän peitti suuteloillaan! Hänen ei olisi tullut uinua onnessaan, hänen olisi pitänyt kasvattaa uudelleen tuo suuri lapsi, joka niin hellästi rakasti häntä. Koska hän tahtoi tehdä hänet omakseen, miksi ei hän ollut tehnyt sitä viisaan ja järkevän miehen tavoin, joka ei anna rakkauden ilon himmentää ymmärrystään? Hän kärsi nyt turhamaisesta unelmastaan, laiskuudestaan ja itsekkäisyydestään, kun ei ollut toiminut vaan raukkamaisesti pelännyt turmelevansa onnensa.
Mutta nyt oli vaara niin suuri, että hän päätti taistella. Yksi ainoa syy oli hänellä enää, joka esti häntä ankarasti sekaantumasta asiaan; se oli muiden vapauden kunnioitus ja kaiken vilpittömän uskon suvaitseminen sillä naisella, jonka on kerran valinnut elämäntoverikseen. Samoin kuin hän rakastuneen miehen heikkoudesta oli suostunut antamaan vihkiä itsensä kirkossa ja kastaa tyttärensä Louisen, samoin ei hänellä nytkään ollut voimaa kieltää vaimoaan käymästä kirkossa tunnustamassa syntejään ja nauttimasta herranehtoollista, jos hänen uskonsa kerran sitä vaati. Ajat olivat kumminkin muuttuneet, hän olisi voinut puolustaa välinpitämättömyyttään häittensä ja tyttärensä syntymisen aikana, jota vastoin hän nyt oli yhä enemmän vapautunut ja varmistunut ottaessaan tehtäväkseen totuuden opettamisen tämän maailman pienille. Nyt oli hänen velvollisuutensa antaa hyvää esimerkkiä, hän ei voinut sallia omassa kodissaan sitä, minkä hän tuomitsi muiden kodeissa. Varmaankin häntä, maallikko-opettajaa, joka niin kiivaasti vastusti papin sekaantumista lasten opetukseen, soimattaisiin, jos hän sallisi vaimonsa käydä joka sunnuntai messussa ja viedä mukanaan heidän pienen Louisensa, joka jo luki ulkoa pitkiä rukouksia! Eikä hänellä sittenkään mielestään ollut oikeutta estää tätä kaikkea tapahtumasta, niin syvä oli hänen synnynnäinen kunnioituksensa omantunnonvapautta kohtaan, jota hän itsekin tahtoi saada täydellisesti nauttia. Kun hän nyt siis tunsi pakoittavan tarpeen puolustaa onneaan, ei hän voinut käyttää muita aseita, etenkin omassa kodissaan, kuin keskustelua, vakuuttamista ja jokapäiväistä opetusta terveen ja johdonmukaisen elämän vaatimuksista. Ja nyt tahtoi hän koettaa sitä, minkä hänen heti naimisiin mentyään olisi pitänyt tehdä täydellisesti valloittaakseen Genevièvensä, eikä ainoastaan kohottaakseen hänet terveeseen inhimilliseen totuuteen, mutta myöskin estääkseen heidän rakasta Louiseansa seuraamasta äitiään kuolettavaan katoliseen erehdykseen.
Louisen tila ei kuitenkaan ollut yhtä vaarallinen. Markus oli mielestään pakoitettu odottamaan, vaikka hänen vakuutuksensa oli, että lapsen ensimmäiset vaikutukset olivat syvimmät ja pysyväisemmät. Hänen oli täytynyt panna tyttösensä viereiseen kouluun, neiti Rouzairen luo, joka jo syötti hänelle pyhää historiaa. Hänen täytyi myöskin ottaa osaa aamu- ja iltarukouksiin, jumalanpalvelukseen sunnuntaisin ja kaikenlaisiin kulkueisiin ja juhlallisuuksiin. Opettajatar oli tosin hienosti hymyillen myöntynyt, kun Markus oli vaatinut häneltä lupauksen, ettei hänen tytärtään pakoitettaisi harjoittamaan mitään uskonnollisia menoja. Mutta lapsi oli vielä niin pieni, tuntui naurettavalta suojella häntä näin huolellisesti, eikä hän voinut aina olla läsnä tarkastamassa rukoiliko hän muiden mukana, vaiko ei. Neiti Rouzairen kirkollinen into oli hänelle vähemmän vastenmielinen, kuin hänen ulkokultaisuutensa, kuin se itsekäs omanvoitonpyyntö, joka määräsi kaikki hänen tekonsa. Tämä todellisen uskon puute, jumalisen hartauden teeskenteleminen ilmaantui niin selvästi, että se loukkasi Genevièveäkin, jonka rehellisyys vielä oli saastuttamaton. Mignotin pelko ei siis ollutkaan toteutunut, Geneviève oli työntänyt luotaan kaikki ystävyyden tarjoukset, joilla neiti Rouzaire häntä kiusasi tahtoen tunkeutua tämän perheen keskuuteen, sillä hän aavisti siinä mahdollisesti syntyvän murhenäytelmän. Mikä vahingonilo hänelle ja mikä kunnia, jos hän sielläkin olisi voinut toimia kirkon hyväksi, tehdä hengellisille sen palveluksen, että saisi vaimon eroitetuksi miehestään, osoitetuksi kuinka Jumalan käsi raskaasti painaa maallikko-opettajaa, musertaen hänet hänen omassa kodissaan! Hän yritteli kyllä uutterasti, oli sangen ystävällinen ja mairitteleva ja vaaniskeli lakkaamatta väliaidan takana sopivaa tilaisuutta voidakseen sekaantua perheen asioihin, lohduttaa pientä, sorrettua vaimo raukkaa; joskus hän uskalsi tehdä viittauksia, näyttää osanottoaan ja antaa neuvoja: on niin surullista kun aviopuolisoilla ei ollut sama usko, ihminen ei kuitenkaan voinut antaa sielunsa joutua kadotukseen, silloin oli parasta vastustaa lempeästi. Hän oli suureksi ilokseen pari kertaa nähnyt Genevièven itkevän. Sitten oli tämä vastenmielisyyden valtaamana pitänyt varansa, välttäen uusia yhteensattumuksia. Tuo mielistelevä, husaarimainen, likööriä juova nainen, omituisine puheineen papeista, jotka eivät oikeastaan olleet kummempia kuin muutkaan miehet, ja joiden soimaaminen oli hyvin väärin, herätti hänessä voittamatonta vastenmielisyyttä. Loukattuna alkoi neiti Rouzaire vielä enemmän vainota naapurin perhettä, jolle hän voi tuottaa harmia käyttämällä opettajavaltaansa pikku Louisen tuon etevän oppilaan ylitse, jonka uskonnollisesta kasvatuksesta hän piti huolta, vasten isän nimenomaista kieltoa.
Mutta vaikka ei hänen tyttärensä tila vielä vakavasti huolettanutkaan Markusta, ymmärsi hän, että oli välttämätöntä kiireellisesti toimia, jotta äitiä, hänen rakastettua Genevièveänsä ei kokonaan riistettäisi häneltä. Kerran ennenkin oli hän tuntenut sen selvästi, ja nyt se oli tullut silminnähtäväksi: isoäitinsä rouva Duparquen luona, pienessä, jumalisessa talossa Kapusiinitorin varrella oli Geneviève tuntenut perinnöllisen katolilaisuutensa, lapsuutensa ja nuoruutensa uskonnollisten vaikutusten heräävän. Siellä oli ikäänkuin salaperäisen ruton pesäpaikka, jossa kytevä usko syttyi uudestaan, oltuaan sammuksissa maallisen rakkauden ensimmäisten ilojen alla. Markus käsitti kyllä, että jos he olisivat jääneet Jonvilleen, olisi hän heidän rauhallisessa yksinäisyydessään voinut tyydyttää Genevièven levotonta intohimoa. Mailleboisissa sitävastoin oli vieraita aineksia tunkeutunut heidän väliinsä, etenkin tuo hirveä Simonin juttu, joka ensiksi oli särkenyt heidän sopunsa, ja sitten vielä sen yhä vaikeammiksi käyvät seuraukset, taistelu hänen ja kirkollisen puolueen välillä, vapautustyö, jonka hän oli ottanut tehtäväkseen. He eivät enää olleet yksin, ihmisten ja asioiden muodostama juopa heidän välillään oli vähitellen laajentunut, ja he tunsivat että se päivä oli lähellä, jolloin he huomaisivat olevansa täydellisesti vieraat toisilleen. Geneviève tapasi rouva Duparquen luona Markuksen kiivaimmat vastustajat. Markus oli saanut kuulla että kova ja itsepäinen isoäiti oli monivuotisten nöyrien rukousten jälkeen saavuttanut sen suuren armon että oli rippi-isäkseen saanut isä Crabotin. Tavallisesti Valmarien rehtori säästi itseään Beaumontin ylhäisille naisille, ja hänelle oli varmaankin ollut sangen tärkeitä syitä päättäessään ottaa haltuunsa tuon vanhan alhaiseen porvaristoon kuuluvan naisen. Eikä hän ainoastaan ottanut rouva Duparquea vastaan Valmarien kappelissa ripityspäivinään, vaan kunnioitti myöskin käynnillään hänen pientä taloaan Kapusiinitorin varrella, kun luuvalokohtaus kahlehti hänet nojatuoliin. Hän tapasi siellä valikoiman pappeja ja munkkeja, apotti Quandieun, isä Theodosiuksen, veli Fulgentiuksen y.m., jotka olivat hyvin iloisia tästä hiljaisesta, syrjäisestä sopesta, tästä pienestä suljetusta talosta, jossa heidän salaiset kokouksensa voivat kenenkään huomaamatta tapahtua. Huhu tiesi tosin kertoa, että siellä oli kirkollisen puolueen salainen yhtymäpaikka, jossa kaikki vakavat päätökset saivat alkunsa. Mutta kuka olisi voinut epäillä kahden vanhan naisen vaatimatonta asuntoa, heillä oli tietysti oikeus ottaa kodissaan vastaan ystäviä, joiden nähtiin hiipivän sisään kuin varjojen. Palvelijatar Pélagie sulki hiljaa portin, ikkunoissa ei näkynyt kasvoja, eikä vähintäkään kuiskausta kuulunut pienestä uinuvasta asunnosta. Ja kaikki kunnioittivat tätä arvossa pidettävää taloa.
Silloin Markus katui että hän ei useammin ollut käynyt vanhojen rouvien luona. Olihan hän tehnyt suuren erehdyksen kun oli antanut Genevièven ja pikku Louisen yksin viettää siellä pitkiä päiviä? Hänen pelkkä läsnäolonsa olisi estänyt tarttumaa, se olisi hillinnyt salaista taistelua, jota hän tunsi siellä käytävän hänen aatteitaan ja häntä itseään vastaan. Ikäänkuin Geneviève vielä olisi tuntenut vaaran, joka uhkasi rauhaa hänen kodissaan, vastusti hän joskus, hän ei tahtonut joutua riitaan puolisonsa kanssa, jota hän yhä rakasti. Niinpä oli hän ruvetessaan harjoittamaan uskonnollisia menoja valinnut rippi-isäkseen apotti Quandieun isä Theodosiuksen asemasta, jota rouva Duparque koetti tyrkyttää hänelle. Hän tunsi, että sotaista ankaruutta piili tuossa mustapartaisessa, loistavasilmäisessä kapusiinissa, josta kaikki uskovaiset naiset uneksivat, jota vastoin apotti oli lempeä ja viisas mies, isällinen ripittäjä, jossa hän aavisti ystävän, joka kärsi veljessodista ja toivoi rauhaa kaikille uutterille työmiehille. Genevièven vähitellen hämärtyvä järki oli vielä levoton, ennenkuin se kokonaan vaipui uskonnollisen intohimon pimeyteen. Hyökkäykset häntä vastaan tulivat päivä päivältä ankarammiksi, hän antautui yhä enemmän vanhojen rouvien hämmentävän vaikutuksen alaiseksi, ja heidän hyväilevät sanansa ja hartaat liikkeensä uuvuttivat hänet ikäänkuin horrostilaan. Turhaan Markus rupesi käymään useammin heidän luonaan, hän ei enää voinut estää myrkkyä tekemästä tehtäväänsä.
Mitään ankaruutta tai pakkoa ei vielä käytetty. Genevièveä houkuteltiin ainoastaan, häntä mairiteltiin ja hyväiltiin lempein käsin. Ainoatakaan pahaa sanaa ei vielä oltu lausuttu hänen puolisostaan, hän oli päinvastoin hyvin surkuteltava mies, syntinen, jota tahdottiin pelastaa. Tuo onneton ei tiennyt kuinka äärettömän paljon pahaa hän tuotti isänmaalleen, kuinka monta lapsen sielua hän saattoi kadotukseen, kun itsepäisesti pysyi kapinallisessa ylpeydessään. Sitten selitettiin hänelle mitä häneltä vaadittiin, ensin epämääräisesti, sitten yhä selvemmin, häntä kehoitettiin ottamaan tehtäväkseen ihana työ, syntisen pelastaminen, rikollisen miehen lunastaminen, miehen, jota hän heikkoudessaan yhä rakasti. Mikä ilo ja kunnia hänelle, jos hän voisi ohjata tuon miehen Jumalan luo, hillitä hänen hävitysvimmansa, pelastamalla hänet ja siten myös hänen viattomat uhrinsa iankaikkisesta kadotuksesta! Useita kuukausia oli häntä suurella taidolla valmistettu tähän tehtävään: oli yllytetty toisiaan vastaan nuo kaksi vastakkaista periaatetta, ikivanhaan erehdykseen piintynyt menneisyyden nainen vapaa-aatteista, tulevaisuutta kohden kulkevaa miestä vastaan, ja toivottiin että epäsopu aviopuolisoiden välillä tulisi täydelliseksi. Ja tämä toivo täyttyikin.
Markuksen ja Genevièven koti, jossa ennen oli vallinnut niin lämmin iloisuus, tuli nyt päivä päivältä synkemmäksi. He eivät vielä riidelleet; mutta jäädessään kahden, niin ettei muiden henkilöiden läsnäolo vetänyt heidän huomiotaan puoleensa, joutuivat he hämilleen ikäänkuin peläten etteivät pienimmänkään erimielisyyden sattuessa voisi hillitä itseään. He tunsivat, että heidän välilleen tunkeutui jotain outoa, josta he eivät puhuneet mitään toisilleen, mutta joka yhä enemmän jähmetytti heidät, teki heidät vihamiehiksi. Markuksen valtasi yhä kasvava tunne siitä, että hänellä jokapäiväisessä elämässään ja vuoteessaan, sylissään oli vieras nainen, jonka mielipiteitä ja tunteita hän piti väärinä; Genevièveä taas vaivasi se kiusallinen ajatus, että häntä pidettiin tietämättömänä, yksinkertaisena lapsena, jota vielä rakastettiin, mutta rakkaudella, johon oli sekaantunut surumielistä sääliväisyyttä. Ensimmäinen riita oli lähellä.
Eräänä iltana kun lamppu oli sammutettu ja he makasivat vuoteessaan syleili Markus äänettömänä Genevièveä, niinkuin suuttunutta lasta, ja silloin purskahti tämä äkkiä nyyhkytyksiin.
– Oi, sinä et rakasta minua enää!
– Minäkö en sinua rakastaisi, armaani! Miksi sanot niin?
– Jos rakastaisit minua, tuottaisitko minulle silloin näin hirveätä surua?.. Joka päivä irtaannut minusta yhä enemmän. Pidät minua ymmärtämättömänä, niinkuin olisin sairas tai mielipuoli. Minun sanoillani ei ole mitään merkitystä, sinä melkein kohautat niille olkapäitäsi… Tunnen aivan hyvin, että olet kärsimätön, minä tuotan sinulle surua ja vaivaa.
Markus, jonka sydäntä kouristi, ei keskeyttänyt, hän tahtoi kuulla kaikki.
– Niin, pahaksi onneksi näen selvästi. Pienimmästäkin oppilaastasi välität enemmän kuin minusta. Alhaalla heidän kanssaan olet innostunut, ponnistat voimiasi pienintäkin asiaa heille selittäessäsi, sinä leikit ja naurat heidän kanssaan, kuin vanhempi veli, kuin itsekin olisit lapsi. Mutta palatessasi tänne tulet synkäksi, sinulla ei ole mitään minulle sanottavaa, olet onnettoman näköinen, niinkuin mies, jota hänen vaimonsa huolettaa ja väsyttää… Jumalani! kuinka olen onneton!
Ja hän purskahti uudelleen kyyneliin. Silloin sanoi Markus lempeästi.
– Ystävä raukkani, en uskaltanut sanoa sinulle syytä surumielisyyteeni; mutta jos kärsin, niin kärsin siksi, että sinussa olen huomannut kaiken sen mistä minua soimaat. Sinä et enää milloinkaan ole kanssani. Sinä olet kaiket päivät ulkona, ja kun palaat, olet niin kylmän ja onnettoman näköinen että kotiraukkamme siitä tulee ikäänkuin autioksi. Sinähän et koskaan puhu minulle, ja kun olet täällä, kun ompelet, tarjoat ruokaa tai hoidat Louiseamme, ovat ajatuksesi aina muualla, harhailevat hämärässä etäisyydessä. Sinä itse kohtelet minua kärsivällisellä sääliväisyydellä, ikäänkuin olisin syyllinen mies, joka ehkä ei tunne rikostaan, ja sinä itse kohta lakkaat minua rakastamasta, elleivät silmäsi aukene näkemään selvää totuutta.
Geneviève katkaisi jokaisen lauseen hämmästyneillä kiivailla vastalauseilla.
– Minäkö! minuako syytät moisista asioista! sinä et rakasta minua enää ja sitten sanot että minun rakkauteni pian sammuu!
Ja pidättämättä enää itseään tunnusti hän jokapäiväiset ajatuksensa.
– Oi! kuinka onnellisia ovat ne vaimot, joiden miehillä on sama usko kuin heillä! Olen nähnyt aviopuolisoiden yhdessä käyvän kirkossa ja kuinka suloista mahtaa olla yhdessä antautua Jumalan käsiin! Sellaisilla siunatuilla perheillä on todellakin yksi sielu, ja taivas tekee heidän onnensa monenkertaiseksi.
Markus ei voinut pidättää lempeää ja surumielistä hymyilyä.
– Vaimo raukkani, sinähän koetat kääntää minua.
– Mitä pahaa siinä olisi? vastasi Geneviève innokkaasti. Etkö usko minun rakastavan sinua siksi paljon, että nyt jo tunnen kauheata tuskaa ajatellessani kuinka suuressa vaarassa olet? Sinä et tosin usko tulevaa rangaistusta, sinä uhmaat taivaallista vihaa. Mutta ei kulu päivääkään etten rukoilisi Jumalaa valistamaan mieltäsi, ja antaisin kymmenen vuotta elämästäni, oi! kaikesta sydämestäni, jos siten voisin aukaista silmäsi ja pelastaa sinut hirveistä onnettomuuksista, jotka sinua uhkaavat… Oi! jospa rakastaisit minua, jospa kuulisit minua ja jospa seuraisit minua iankaikkisen autuuden maahan!
Koko hänen ruumiinsa vapisi, hänet oli vallannut niin kiihkeä yli-inhimillinen toivo, että Markus hämmästyi, hän ei ollut luullut että paha oli jo niin syvälle vaikuttanut, Geneviève opetti häntä nyt, ja hän häpesi, sillä tekihän hänen vaimonsa sitä, joka olisi ollut hänen ensimmäinen velvollisuutensa? Hän lausui ääneen ajatuksensa ja sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.
– Sinä et puhu omasta puolestasi, sinulle on annettu tämä toimi, joka voi tulla hyvin vaaralliseksi meidän onnellemme.
Silloin Geneviève alkoi suuttua.
– Sinä loukkaat minua kun luulet, etten mitään voi tehdä muitten kehoittamatta, vakuutuksesta ja rakkaudesta. Olenko sitten aivan järjetön, kone, joka ei voi mitään itse ajatella? Ja jos syvästi kunnioitettavat henkilöt, joiden jaloa luonnetta arvostelet väärin, huolehtivat sinusta, puhuvat sinusta veljellisin sanoin niin että hämmästyisit jos sen kuulisit, niin tulisihan sinun heltyä siitä ja olla iloinen niin suuresta taivaallisesta hyvyydestä!.. Jumala, joka voisi musertaa sinut, ojentaa sinulle kätensä, ja kun hän käyttää aseenaan minua ja minun rakkauttani vetääkseen sinut luoksensa, lasket sinä leikkiä ja pidät minua pienenä ymmärtämättömänä tyttönä, joka lukee ulkoa mitä hänelle on opetettu!.. Me emme enää voi ymmärtää toisiamme, sentähden minä olen niin onneton.
Hänen puhuessaan tunsi Markus pelkonsa yhä suurenevan.
– Se on totta, toisti hän hitaasti, me emme enää voi ymmärtää toisiamme. Sanoilla ei enää ole sama merkitys meillä, ja kaikesta mistä minä sinua soimaan, soimaat sinä minua. Kumpi meistä on väärässä? kumpi rakastaa toista ja tekee työtä toisen onneksi?.. Oi! minä olen syyllinen ja pelkään että on liian myöhäistä korjata vikani. Minun olisi pitänyt osoittaa sinulle, missä totuus ja oikeus ovat.
Geneviève kiivastui yhä enemmän näistä sanoista.
– Niin, aina minä olen typerä oppilas, joka ei tiedä mitään, ja jonka silmät täytyy aukaista… Ja minähän kuitenkin tiedän, missä oikeus ja totuus ovat. Sinulla ei ole oikeutta lausua noita sanoja.
– Eikö minulla ole oikeutta?
– Ei, sinä olet antautunut tuohon hirveään erehdykseen, tuohon saastaiseen Simonin juttuun ja viha kirkkoa vastaan tekee sinut sokeaksi ja vääryyden puolustajaksi. Kun sinun kaltaisesi mies joutuu halveksimaan totuutta ja oikeutta, voidakseen vahingoittaa ja halveksia Jumalan palvelijoita, niin on parempi uskoa että hän on kadottanut järkensä.
Tässä oli Markuksen ja Genevièven riidan todellinen juuri, Simonin juttu oli aiheuttanut kaiken sen taitavan ja salaisen työn, jonka tulokset hän näki tässä. Vanhat rouvat tahtoivat valloittaa takaisin Genevièven, käyttää häntä kuolettavana aseena Markusta vastaan etenkin siksi, että hän oli totuuden työmies, tuleva tuomari. Hänet oli raivattava pois tieltä, hänen kukistamisensa yksin voi turvata todelliset syylliset. Syvä suru saattoi hänen äänensä vapisemaan.
– Oi! Geneviève, tämä on vakavata, se olisi sopumme loppu, jos emme olisi yhtä mieltä näin selvästä ja yksinkertaisesta asiasta… Etkö siis enään ole minun puolellani tässä surullisessa jutussa?
– En!
– Pidätkö onnetonta Simonia syyllisenä?
– Siitä ei ole epäilemistäkään? Kaikki syyt, joilla puolustatte hänen viattomuuttaan ovat perustuksettomia. Minä toivoisin että saisit kuulla henkilöiden, joiden puhdasta elämää uskallat epäillä, keskustelevan tästä asiasta. Kun näin suuresti erehdyt aivan selvässä asiassa, kuinka voit vaatia että vähääkään uskoisin muihin aatteisiisi, haaveksittuun yhteiskuntaasi, jossa kaikkien ensiksi murhaat Jumalan?