Hänen ikkunansa vieritse kulkivat ullakolta myllynrattaalle johtavat, seinään kiinnitetyt portaat, jotka jo kauvan olivat olleet käyttämättöminä ja kokonaan murattien ja sammalten peitossa.
Fränzchen heilautti itsensä arvelematta ikkulaudalle, tarttui yhteen portaitten rautaisista käsipuista ja riippui näin käsiensä varassa; mutta pian tapasivat hänen jalkansa toisen astimen ja hän alkoi kavuta alaspäin. Se oli tavattoman vaikeaa, hänen vaatteensa estivät häntä, ja vain hitaasti pääsi hän alaspäin. Silloin irtautui muurista kivi ja putosi loiskahtaen veteen. Hän pidätti henkeään. Mutta Morelle pauhasi tasaisesti edelleen ja Fränzchen ajatteli, että sen ääni varmaankin oli estänyt kiven putoamisen kuulumasta. Tämä teki hänet rohkeammaksi, ja hän jatkoi yhä kulkuaan alaspäin. Mutta saavuttuaan Dominiquen huoneen korkeudelle, huomasi hän kauhukseen, että uusi este kohtasi häntä. Ikkuna ei ollutkaan suoraan hänen ikkunansa kohdalla, vaan niin etäällä portaista, ettei hän voinut ulottua kädellään sinne. Täytyisikö hänen tyhjin toimin palata takasin? Ei, ei millään muotoa! Hän irroitti kädellään seinästä pieniä muurisaven palasia ja viskeli niitä Dominiquen ikkunaan; mutta Dominique ei kuullut, hän nukkui luultavasti. Fränzchen tunsi voimansa alkavan uupua, ja sen lisäksi oli veden pauhu niin korvia huumaava.
Fränzchen repi kätensä verille kiviseinässä ja heitteli yhä saven palasia, mutta Dominique ei kuullut. Vihdoinkin, kun Fränzchen jo luuli voimiensa pettävän ja suinpäin syöksyvänsä jokeen, avautui ikkuna hiljaa.
»Minä se olen», kuiskasi Fränzchen, »auta minua nopeasti, minä en jaksa enää pysyä täällä».
Dominique kumartui eteenpäin, tarttui häneen ja nosti hänet huoneeseen.
Nyt pääsi hänen liikutuksensa valloilleen ja hän alkoi nyyhkyttää suonenvetoisesti, mutta ajateltuaan, että hänen itkunsa voitaisiin kuulla, hillitsi hän itsensä.
»Vartioidaanko sinua?» kysyi hän hiljaa.
Dominique oli yhä sanatonna hämmästyksestä; hän nyökäytti vain päätään ja viittasi ovelle. Ulkoa kuului selvästi kuorsausta, vartioiva sotilas lienee käynyt maahan pitkäkseen ja nukahtanut siihen. Hän arveli kai, että kun hän makasi poikkipuolin oven alla, ei hänen vankinsa voinut päästä pakoon.
»Sinun täytyy paeta», kuiskasi Fränzchen hätäisesti, »minä olen tullut pyytämään sinua pakenemaan ja sanomaan sinulle hyvästi».
Mutta Dominique ei näyttänyt käsittävän hänen sanojen tarkotusta, hän oli yhä suunniltaan hämmästyksestä.
»Sinäkö se olet, sinä», änkytti hän, »ja millaisessa vaarassa olit! Hirveätä! Kun ajattelen, että olisit voinut syöksyä alas jokeen – ah!..»
Hän värisi, tarttui Fränzchenin käsiin ja peitti ne suudelmilla.
»Oma Fränzchenini, oma rohkea, hyvä Fränzchenini, jospa tietäisit; miten tulisesti sinua rakastan! Ah, yhtä vain pelkäsin, sitä, etten saisi nähdä sinua ennen kuolemaani! Mutta nythän sinä olet luonani, nyt ammuttakoot minut, jos heitä haluttaa!»
Hän veti Fränzchenin luokseen ja painoi päänsä hänen olkapäätään vastaan. He seisoivat kiihkeästi syleillen toisiaan ja unohtivat tässä autuaallisessa silmänräpäyksessä koko maailman.
Mutta äkkiä riistäytyi Fränzchen hänen käsivarsiltaan, kauhea todellisuus oli jälleen selvinnyt hänelle.
»Sinä et saa kadottaa hetkeäkään», huohotti hän, »sinun täytyy paeta, heti, viipymättä!»
Dominique ojensi käsiään syleilläkseen häntä uudelleen, mutta hän sanoi: »Rukoilen sinua, kuule mitä sanon; jos sinä kuolet, kuolen minäkin, sinun täytyy paeta!»
Ja nyt esitti Fränzchen hänelle pakenemissuunnitelmansa. Portaat johtivat myllynrattaalle, ja niitten avulla voisi hän saapua piilopaikkaan, minne vene oli kätketty, mennä veneellä joen toiselle rannalle ja päästä onnellisesti pakenemaan.
»Ja vahtisotamiehet?» kysyi Dominique.
»Joen toisella puolen on yksi ainoa, joka seisoo suuren pajun luona».
»Ja jos hän huomaa minut? Nostaa melun?»
Fränzcheniä vapisutti, mutta päättävästi veti hän esiin veitsen, jonka oli tuonut mukanaan, ja ojensi sen ääneti Dominiquelle.
Dominiquekin oli hetkisen vaiti, sitten kysyi hän: »Ja sinä? Ja isäsi? Mitenkä teille käy?.. Ei! Minä en voi, minä en saa paeta! He kostavat teille! Oi, sinä et tunne heitä! He olisivat armahtaneet minua, jos olisin suostunut olemaan heidän oppaanaan Sauvalin metsässä – . Mutta minä en ole petturi!»
Fränzchen ei tähän vastannut muuta, kuin huohotti vain: »Sinun täytyy paeta! Jos minua rakastat, niin älä tuhlaa silmänräpäystäkään!»
»Ja sinä, mitenkä sinulle käy?» kysyi Dominique yhä.
Hän lupasi mennä huoneeseensa. Kukaan ei voisi aavistaakkaan, että hän oli auttanut hänen pakoaan.
»Mene, rakkaani», sanoi hän, syleillen Dominiquea hellästi, »mene, tee minulle mieliksi, koska minä sitä tahdon!»
»Minä menen, koska se on sinun tahtosi. Mutta vanno minulle, että isäsi tietää tämän, että hän on suostunut tähän».
»Kyllä», sanoi hän hiljaa, »isä lähetti minut».
Hän valehteli, sillä vain yksi ajatus täytti hänen mielensä: Dominique oli keinolla millä hyvänsä pelastettava. Aamu lähestyi jo, tuo hirveä hetki, joka veisi hänet kuolemaan; sen vuoksi täytyi hänen kiiruhtaa… Mitä sitten tapahtuisi, oli hänestä yhdentekevää; kohdatkoon onnettomuus häntä jos kohtaa, kunhan vain Dominique oli pelastettu!
»Hyvä», sanoi Dominique, »sitten teen kuten tahdot».
Hän astui ikkunan luokse, avatakseen sen, silloin kuulivat he äkkiä kauhukseen kolinaa. Ovi narahti, ja he luulivat sen seuraavassa silmänräpäyksessä avautuvan. Peloissaan kuuntelivat he henkeään pidättäen. Ovi narahti uudelleen, mutta se ei auennut.
Heiltä pääsi helpotuksen huokaus, se ei ollutkaan kiertopatrulli, minkä heidän kuiskutuksensa oli kutsunut paikalle, niinkuin he olivat pelänneet, vaan vahdissa oleva sotilas oli unissaan kääntynyt ympäri. Pian alkoi oven takaa jälleen kuulua kuorsauksia.
Dominique ei tahtonut lähteä ennenkuin tiesi morsiamensa olevan varmassa turvassa huoneessaan. Hän sulki hänet vielä kerran syliinsä, nosti hänet sitten ulos ja auttoi tikapuille. Sitten heilautti hän itsensäkin ulos, mutta jäi seisomaan paikalleen, kunnes Fränzchen onnellisesti oli saapunut ylös ja pujahtanut sisään ikkunastaan.
Dominique katseli hänen jälkeensä, näki hänen kumartuvan ulos ikkunastaan ja kuiskaavan hiljaa: »Jää hyvästi, rakkaani, jää hyvästi!»
Hän viipyi yhä ikkunan luona ja koetti seurata Dominiquea katseellaan; yö oli yhä vielä pimeä, joen vastaiselta rannalta näki hän ainoastaan pajupensaan häämöttävän, mutta sen alla olevaa vahtisotamiestä ei hän erottanut. Hän kuuli murattien rasahtelevan Dominiquen jalkojen alla, sitten vingahti myllynratas ja vihdoin ilmoitti hiljainen vedenloiske, että Dominique oli löytänyt veneen. Silmänräpäys tämän jälkeen näkikin hän sen mustan varjon tavoin kiitävän veden pinnalla. Silloin valtasi pelko hänet uudelleen, ja joka hetki odotti hän kuulevansa vahdin huudon. Hänen korvissaan humisi, hänestä tuntui, kun olisi hän kuullut aseiden kalsketta ja kiireisiä, kaikuvia askeleita.
Mutta hetket kuluivat, ja kaikki pysyi rauhallisena ja äänettömänä.
Dominique oli varmaankin saavuttanut vastaisen rannan, sillä Fränzchen ei enää nähnyt veneestä jälkeäkään. Silloin kaikui askeleita yön hiljaisuudessa, kuului käheä huuto ja ruumiin kumahtava kaatuminen – sitten oli kaikki hiljaa.
Fränzcheniä värisytti, hänestä tuntui, kuin olisi kuolema koskettanut häntä jäisellä kädellään, ja kauhistuneena tuijotti hän pimeään yöhön.
IV
Päivän koittaessa kuului äänekästä melua Fränzchenin korviin. Isä tuli avaamaan hänen huoneensa oven, ja hän lähti pihalle. Hän oli kalpea, mutta aivan rauhallinen. Mutta huomattuaan ulkona preussilaisen sotilaan ruumiin, minkä toverit olivat laskeneet levitetylle viitalle, ei hän voinut olla hätkähtämättä.
Ruumiin ympärillä olevat sotilaat näyttivät olevan tavattoman kiihkoissaan, he huusivat ja kohottivat nyrkkejään uhaten kylää kohden.
Upseeri kutsutti isä Merlierin luokseen.
»Te olette kylän pormestari», sanoi hän, ja hänen äänensä oli käheä raivosta; »me olemme löytäneet yhden miehistämme joen rannalta murhattuna, ja teidän täytyy auttaa meitä saamaan kiinni murhaajan, joka ei ole pääsevä rangaistustaan pakoon, rangaistusta, joka on muille oleva varottavana esimerkkinä».
»Minä olen tekevä voitavani», vastasi mylläri tavallisella tyyneydellään, »mutta tuskinpa on helppo löytää häntä».
Upseeri kumartui alas, käänsi syrjään ruumista peittävän vaipan liepeen ja osotti hirveätä kaulassa olevaa haavaa, missä puukko vielä oli jälellä.
»Katsokaa tätä veistä», sanoi upseeri, »ehkä se on helpottava etsimistänne».
Vanhus kauhistui, mutta tointui heti ja vastasi aivan rauhallisesti: »Se on aivan tavallinen kyökkiveitsi, jollaisia täällä maalla tapaa kaikkialla. Muuten – ehkä on mies tehnyt tämän itse – onhan tapahtunut, että joku taistelun pelosta on ottanut hengen itseltään».
»Vaiti», huusi upseeri vihan vimmoissaan. »Ei tosiaankaan olisi liikaa, vaikka sytyttäisin kylänne joka kulmasta tuleen!»
Onneksi esti hänen raivonsa häntä huomaamasta Fränzchenin mielentilaa. Tämä oli vajonnut kivipenkille istumaan, eikä voinut kääntää katsettaan ruumiista, joka lepäsi maassa hänen jaloissaan. Se oli kaunis, kookas mies, joka vaaleine hiuksineen suuresti muistutti hänen Dominiqueansa, ja tämä yhtäläisyys vihloi hänen sydäntään. Ehkä hänelläkin oli kotona morsian, joka häntä itki ja kaipasi. Ja nyt oli hän kuollut; ah, ja hän tunsi liiankin hyvin tuon veitsen – se oli sama, jonka hän oli antanut Dominiquelle, ja hän itse oli murhaaja, eikä kukaan muu!
Upseerin yhä kiroillessa ja raivotessa ja uhatessa polttaa koko Rocreuse, kiiruhti paikalle muutamia sotilaita, ilmoittaen vangin paon, minkä he vasta nyt olivat huomanneet.
Upseeri kiiruhti heti vankihuoneeseen, näki avoimen ikkunan ja arvasi heti, missä yhteydessä pako ja murha olivat keskenään.
Isä Merlieriä harmitti tuo »tuhma kepponen», kuten hän sitä nimitti.
»Nyt se tyhmyri pilasi kaikki», sanoi hän päätään ravistaen puoliääneen tyttärelleen.
Tämä istui paikallaan pelosta vapisten. Isä ei tosin, aavistanut tyttärensä kanssasyyllisyyttä, mutta tämä vapisi ajatellessaan, mitä nyt seuraisi.
Ja hänellä olikin syytä pelkoonsa, sillä upseeri oli kauhea vihassaan.
»Se konna!» huusi hän. »Se on kai jo ennättänyt metsään, mutta minun täytyy saada hänet kynsiini, taikka saa sitten koko kylä hänen rikoksensa sovittaa».
Ja mylläriin kääntyen jatkoi hän: »Sanokaa, minne olette miehen kätkeneet! Tänne hänet! Teidän täytyy tietää missä hän on!»
Mylläri viittasi kädellään metsiin, jotka silmänkantamattomina ympäröivät kylää, ja vastasi rauhalliseen tapaansa: »Mitenkä noitten kätköstä voi löytää ihmistä?»
»Löytyy kai piilopaikkoja, jotka te kaikki tunnette. Lähetän kymmenen miestä etsimään karkuria, ja te saatte olla oppaana».
»Mielelläni, mutta viipyy ainakin kahdeksan päivää, ennenkuin olemme tutkineet kaikki ympäristön metsät».
Vanhuksen tyyneys kiukutti upseeria, sitäkin enemmän, kun hän huomasi, että koko etsimispuuha oli naurettavan turhanpäiväistä. Sattumalta osui hänen katseensa samassa Fränzcheniin, jonka kasvoilla selvästi kuvastui kuolemanpelko. Hän katseli tyttöä hetkisen, sitten kääntyi hän jälleen isään päin ja kysyi äkkiä:
»Oliko mies tyttärenne rakastaja?»
Vanhus vaaleni vihasta, ja näytti siltä, kuin olisi hän aikonut hyökätä vieraan kimppuun, joka solvasi hänen kunniaansa, mutta hän hillitsi itsensä ja oli vaiti; Fränzchen peitti kasvonsa molemmilla käsillään.
»Niin näyttää asia olevan», jatkoi preussilainen, »ja toinen teistä on auttanut häntä pakenemaan; te olette hänen kanssarikollisiaan. Kysyn teiltä viimeisen kerran, ilmoitatteko hänen olinpaikkansa vai ette?»
Mylläri ei yhä vieläkään vastannut mitään, vaan seisoi poispäin kääntyneenä, katse välinpitämättömästi etäisyyteen suunnattuna, ikäänkuin eivät upseerin sanat lainkaan olisi koskeneet häntä. Tämä sai upseerin vihan kohoamaan huippuunsa.