Joukko vaikeni hetkeksi tuosta odottamattomasta hyökkäyksestä. Mutta sitten kiihtyivät huudot taas vaatien vankien vapauttamista. Joku huusi, että heidät tapetaan siellä. Kuulematta enää mitään, neuvottelematta edes keskenään, ryntäsi joukko yhtenä miehenä lähellä olevan tiilikivikasan luo. Lapset kantoivat niitä yksi kerrallaan, naiset kokosivat niitä helmoihinsa. Pian oli jokaisen jaloissa koko kasa kiviä ja taistelu alkoi.
La Brule muori johti. Hän rikkoi tiiliä laihaa polveaan vastaan ja heitti yht'aikaa molemmin käsin. Levaquen vaimo huitoi käsiään, mutta hän oli niin lihava, että hänen täytyi mennä aivan lähelle sotamiehiä osuakseen. Bouteloup koetti pidättää häntä viedäkseen hänet pois nyt kun hänen miehensä oli viety. Mouquette väsyttyään rikkomaan kiviä polvea vastaan, johon tuli naarmuja, viskeli ne kokonaisina. Lapset eivät jääneet vanhemmista jälelle. Bebert opetti Lydiaa pakkaamaan kiviä. Kiviä satoi sotamiehiin.
Katarina yllätti itsensä myös keskellä joukkoa viskelemässä kiviä. Hän rikkoi niitä raivoisasti ja heitti, mikäli hänen pienet kätensä jaksoivat. Hän ei voinut itsekään ymmärtää, miksi hänet äkkiä oli vallannut sellainen hävityksen halu. Milloinko tulisi tälle kirotulle elämälle loppu? Hän ei enää jaksa kestää sellaista. Eikö koskaan tule parempaa, siitä asti kuin hän muistaa itsensä käy kaikki vain pahemmaksi ja pahemmaksi. Ja hävityshalun valtaamana rikkoi hän tiiliä ja heitti niitä näkemättä edes mihin ne sattuivat.
Etienne, joka vielä seisoi sotamiesten edessä, oli saada kiven päähänsä. Hänen korvansa paisui, hän kääntyi ja vavahti arvatessaan, että kiven, joka oli sattunut häneen, olivat heittäneet Katarinan kuumeiset kädet, mutta vaarasta huolimatta hän jäi paikalleen katsoen Katarinaan. Monet toisetkin unohtivat itsensä kiihtyneinä taistelusta yhtä hyvin kuin hänkin. Ympärillä seisoi katsojien joukko, Mouquet arvosteli heittoja ikäänkuin se olisi jotain kilpaleikkiä.
Kun ensimäiset kivet heitettiin, ryntäsi vouti Richomme taas sotamiesten ja työläisten väliin. Pian rukoili edellisiä ja kehoitti jälkimäisiä luopumaan työstään ollen niin liikutettu, että suuret kyynelkarpalot vierivät hänen poskilleen. Mutta hänen äänensä hukkui yleiseen meluun.
Kivisade yltyi. Vähitellen alkoivat miehet yhtyä naisiin.
Silloin huomasi Maheun vaimo, että hänen miehensä seisoi syrjässä tyhjin käsin.
– Hei, sinä, sanoi hän – mikä sinun on? Pelkäätkö ehkä, vai onko sinusta samantekevä, vaikka sinun toverisi viedään vankeuteen. Jos ei minulla olisi tätä lasta sylissä, niin kyllä näyttäisin…
Estelle kirkuen riippui hänen kaulassaan estäen häntä yhtymästä toisiin naisiin. Mutta kun ei hänen miehensä näyttänyt kuulevan häntä, potkasi hän kiviä tämän luo.
– Mutta ota toki piru, kivi käteesi! Vai tahdotko, että sylkäisisin päin kasvojasi kaikkien nähden?
Maheun kasvot kävivät punaisiksi, hän tarttui kiviin ja alkoi heittää.
Ja hänen vaimonsa kiihotti häntä takaa puristaen lastansa sylissä.
Maheu oli vihdoin ihan pyssyjen piippuja vastassa.
Pieni sotajoukko hävisi aivan kivisateeseen. Onneksi ne sattuivat muuriin sotamiesten päitten yläpuolelle. Mitä tehdä? Hetken ajatteli kapteeni kääntyä selin joukkoon ja mennä taloon, mutta nyt se oli mahdotonta enää, sillä heidän vähääkään liikahtaessa heidät olisi lyöty aivan pahanpäiväisesti. Eräs kivi oli sattunut hänen virkalakkiinsa ja hänen otsastaan tippui veripisaroita. Monta sotamiestä oli saanut haavoja ja hän tunsi, että itsesäilyttämisvaisto heissä saisi pian ylivallan, jolloin he eivät enää tottelisi päällystöä. Kersantti kirosi suutuksissaan, hänen olkapäänsä oli nyrjäytynyt pois sijoiltaan. Vieläkö kauan heidän sallittaisiin noin riehua? Vanha sotamies sai kiven vatsaansa ja oli vähällä pudottaa pyssyn kivusta.
Kolme kertaa oli kapteeni komentamaisillaan ampumaan. Hänessä kävi kova sisällinen taistelu, kaikki käsitykset sotilaan ja ihmisen velvollisuudesta hämmentyivät. Kivisade yltyi. Hän oli juuri antamaisillaan käskyn ampua, kun äkkiä pyssyt laukesivat itse. Ensin kuului kolme laukausta, sitten viisi ja sitten koko plutonan pamahdus ja lopuksi vielä yksinäinen laukaus.
Kaikki hämmästyivät. Joukko seisoi liikkumattomana voimatta vieläkään uskoa, että siihen oli ammuttu.
Mutta sitten alkoi kuulua sydäntä särkeviä valitushuutoja, samalla kun torvi toitotti ammunnan lakkauttamista. Silloin valtasi joukon äkkiä pakokauhu ja se juoksi hajalle eri suuntiin kuin pelästynyt lauma.
Bebert ja Lydia olivat kaatuneet ensimäisestä laukauksesta, tyttöön oli kuula sattunut kasvoihin, poikaan vasempaa olkaansa. Tyttö kaatui jääden heti liikkumattomaksi, mutta Bebert liikkui vielä suonenvedontapaisesti yrittäen syleillä tyttöä samoin kuin hän oli tehnyt edellisenä yönä. Jeanlin, joka juuri tuli juosten Requillartista, sai nähdä, miten hänen toverinsa kuoli syleillen hänen "pientä vaimoaan."
Seuraavat viisi laukausta olivat kaataneet la Brulen ja vouti Richommen. Kuula oli sattunut hänen selkäänsä juuri kun hän oli pyytänyt tovereitaan, hän lankesi siitä ensin polvilleen, siitä kaatui hän kyljelleen silmät vielä täynnä kyyneleitä. Eukko oli kaatunut kuin kimppu kuivia risuja päästäen hampaittensa välistä viimeisen kirouksen, veren syöksyessä esiin.
Sitä seuraava yhteislaukaus oli sattunut kauemmas ympärillä seisoviin uteliaisiin. Yksi kuula sattui suoraan Mouquetin suuhun ja hän romahti Sakarian ja Philomenen jalkoihin roiskuttaen heihin verta. Kaksi kuulaa sattui suoraan Mouquetten vatsaan. Hän oli huomannut, miten sotamiehet tähtäsivät ja hyvä tyttö kuin oli syöksyi hän Katarinan eteen huutaen, että tämä olisi varuillaan. Heti sen jälkeen kaatui hän maahan kirkasten kimakasti. Etienne riensi hänen luokseen tahtoen nostaa hänet, mutta hän antoi merkin, että kaikki oli lopussa. Sitten alkoi hänen kuolinkamppailunsa, mutta hän hymyili, ikäänkuin hän iloitsisi nähdessään heidät yhdessä.
Kaikki näytti olevan lopussa, laukauksien jyrinä lakkasi, kun äkkiä kajahti vielä yksi laukaus.
Kuula sattui suoraan Maheun sydämeen ja hän kaatui kasvoilleen likaseen vesilätäkköön.
Hänen vaimonsa kumartui käsittämättä mitään.
– No, nousehan, ukkoni! Eihän tuo ollut mitään.
Estelle oli tiellä, hän työnsi lapsen kainalonsa alle nostaen miehen pään.
– No, puhu toki! Mihin sinun koskee? Mies katsoi häneen ilmeettömin silmin ja suusta virtasi veristä vaahtoa. Hän ymmärsi, että hänen miehensä oli kuollut. Ja hän jäi siihen lapsineen istumaan liikkumattomana katsoen tylsästi mieheensä.
Kaivos oli nyt turvassa. Kapteeni otti hermostuneesti lakin päästään ja pani sen jälleen. Hän pysyi yhtä hillittynä nytkin tuon onnettomuutensa edessä. Hänen sotamiehensä latasivat ääneti pyssynsä. Ikkunoista katsoivat Dansaertin ja Negrelin pelästyneet kasvot. Heidän takanaan seisoi Suvarin syvä ryppy otsassaan.
Etienne ei ollut tapettu. Hän seisoi vieläkin Katarinan vieressä, joka oli vaipunut maahan väsymyksestä ja mielentäräyksestä, kun äkkiä jonkun kimeä ääni sai hänet tointumaan. Se oli apotti Ranvier, joka molemmat kädet ojennettuina taivasta kohti kutsui profetan tavoin jumalan vihan murhaajien yli. Hän julisti oikeuden valtakuntaa, porvariston häviötä taivaan tulen kautta, koska se kaikkien rikostensa lisäksi oli vielä käskenyt tappaa työläisiä ja osattomia.
SEITSEMÄS OSA
I
Laukaukset Montsoussa kaikuivat aina Pariisiin saakka. Neljä päivää pääkaupungin edistysmieliset lehdet olivat kuohuksissaan tapahtumasta: kaksikymmentä viisi haavoitettua, neljätoista kuollutta, niiden joukossa kaksi lasta ja kolme naista, sekä muutamia vangittuja. Levaquesta tuli tavallaan sankari. Kerrottiin hänen antaneen tutkintatuomarille vastauksen, joka olisi voinut olla muinoisen roomalaisen arvoinen.
Nuo harvat kuulat olivat sattuneet suoraan hallituksen sydämeen, mutta se säilytti arvokasta tyyneyttä välittämättä siitä, että oli saanut niin tuntuvan haavan. Se tahtoi pitää tapausta vähäpätöisenä väärinkäsityksenä jossain siellä kaukana Pariisin kaduilta, missä yleinen mielipide muodostetaan. Pian se aivan unohdetaan. Yhtiö sai virallisen käskyn lopettaa lakon, joka jatkuu jo niin kauan, että alkaa käydä uhkaavaksi yhteiskunnan rauhallisuudelle.
Sen vuoksi saapui Montsouhun jo keskiviikkoaamuna kolme yhtiön tirehtööriä. Pikkukaupunki joka oli hyvin peloissaan uskaltamatta iloita verilöylystä, hengähti nyt ensi kertaa helpotuksesta tuntien olevansa pelastettu.
Hallinnossa avattiin kaikki luukut, suuri rakennus elpyi. Sieltä alkoi kuulua mitä lupaavimpia huhuja. Puhuttiin, että hallinto on hyvin surullinen tapahtumasta ja tirehtöörit olivat tulleet sulkeakseen eksyneet työläiset syliinsä. Nyt kun isku oli tehty ja nähtävästi voimakkaampi kuin oli aiottu, ilmestyivät he pelastajina ja ryhtyivät toimenpiteisiin, vaikkakin hiukan myöhään. Ennen kaikkea lähettivät he belgialaiset takaisin tehden sen suurella melulla ja jymyllä näyttääkseen kaikille, kuinka paljon he antavat perään työläisille. Sitten ottivat he pois sotilasvartijaston, sitä suuremmalla syyllä, koska lakkolaiset masennettuina ja lyötyinä eivät enää olleet vaarallisia. Heidän toimestaan myös asia kadonneesta sotamiehestä painettiin villasella.
Näin koettivat he kaikin tavoin lieventää asianhaaroja. Mutta nämä sovinnolliset toimenpiteet eivät estäneet heitä hyvin toimittamasta hallinnolliset asiansa, sillä oli nähty, että Deneulin oli taas palannut hallintoon ja siellä keskustellut Hennebeaun kanssa. Keskustelut Vandamen ostamisesta uudistuivat taas ja nyt oli hän nähtävästi suostunut myyntiehdotukseen.
Mutta eniten hämminkiä aikaansaivat suuret keltaset julistukset, jotka liimattiin kaikkialla hallinnon käskystä. Niihin oli painettu suurin kirjaimin seuraavaa: "Montsoun työläiset! Me emme tahdo, että ne harhaluulot, joitten surullisia seurauksia te näitte viimeisinä päivinä, riistäisivät järkeviltä ja luotettavilta työläisiltä työansion. Maanantaiaamuna kaikki kaivokset tulevat olemaan auki ja kun työ uudistuu, aiomme hyväntahtoisesti harkita, mitkä parannukset olisivat tarpeen. Teemme kaikki, mikä on oikein ja mahdollista."
Kaikki kymmenen tuhatta työläistä kävi aamupäivällä lukemassa noita julistuksia. Kukaan ei lausunut sanaakaan, monet pudistivat päätään, – toiset menivät pois laahustavin askelin ilman että heidän kasvojensa ilme muuttui.
Siihen asti oli kylä No. 240 kestänyt lujana. Toverien veri, joka punasi kaivoksien maan, oli ikäänkuin estänyt toisilta pääsyn sinne. Työssä kävi tuskin kymmenkunta henkilöä, Pierron ja vielä muutamat hänen tapaisensa matelijat. Synkin katsein katsottiin heidän menevän tai palaavan työstä. Myöskin kirkon seinälle liimattu julistus otettiin epäilyksellä vastaan, sillä siinä ei mainittu mitään työläisistä, jotka oli erotettu. Oliko yhtiö päättänyt olla ottamatta heitä takaisin? Ja he pysyivät edelleenkin itsepäisinä peläten, että toverit saisivat vastata ja päättäen etteivät sallisi eniten epäiltyjen erottamista.
Synkimpänä ja äänettömimpänä seisoi Maheun talo aivan surun murtamana. Saatettuaan miehensä hautausmaalle, vaimo ei enää ollut avannut suutaan. Yhteentörmäyksen jälkeen oli hän sallinut tuoda taloon puolikuolleen, ryysyisen Katarinan, mutta hän ei lausunut sanaakaan tytölle eikä Etiennelle.
Etienne nukkui taas Jeanlin'in kanssa ollen aina vaarassa joutua vangituksi, mutta hänet oli vallannut sellainen kauhu Requillartin pimeitä sokkeloita kohti, että hän piti vankilan parempana. Toisinaan kyllä Maheun vaimo katsoi epäsuopeasti häneen ja tyttäreensä aivankuin kysyen, mitä heillä oli tekemistä siinä hänen talossaan.
Taas kaikki nukkuivat sikin sokin. Ukko Bonnemort makasi lasten sängyssä, jotka olivat siirtyneet Katarinan luo, jota ei pikku kyttyräselkä enää töytännyt. Kipeimmin tunsi vaimo onnettomuutensa, kun hän iltasin paneutui levolle tyhjään sänkyyn. Turhaan otti hän Estellen luoksensa, lapsi ei voinut hänelle korvata miestä ja hän itki tuntikausia äänettömästi. Mutta päivät kuluivat kuin ennen: leipää ei ollut, mutta avustuksilta ei saattanut aivan kuollakaan nälkään.
Tämän äänettömän vaimon näkö saattoi Etiennen epätoivoon. Viidentenä päivänä hän lähti ulos kävelemään hitain askelin. Toimettomuus vaivasi häntä ja hän kulki kädet riipuksissa, päässä survoi yksi kiusallinen ajatus. Hän käveli siten puolen tunnin ajan, kun hän huomasi, että toverit tulivat ulos ovista katsomaan häntä. Hänen maineensa viimeisetkin jäännökset olivat haihtuneet tuuleen laukauksen kera ja nyt katsoivat kaikki mitä synkimmin häneen. Noitten silmien äänetön moite seurasi häntä, hänet valtasi pelko, että koko kylä ryntää häntä vastaan kostaakseen hänelle ja hän palasi nopein askelin kotiin.
Mutta se, mikä kohtasi hänet kotona, pudisti hänet vielä voimakkaammin. Ukko Bonnemort ei enää noussut paikaltaan kylmän uunin viereltä. Verilöylyn päivänä oli kaksi naapuria löytänyt hänet maasta makaamasta kuin ukkosen kaataman vanhan puun, keppi vieressä poikki. Lenore ja Henri raapivat meluten lusikalla vanhaa kastrullia, jossa edellisenä päivänä oli keitetty kaalilientä. Mutta Maheun vaimo, joka oli pannut Estellen pois käsistään pöydälle, seisoi suorana uhaten Katarinaa nyrkillään.
– Sanoppas se vielä kerran, sanoppa!
Katarina oli sanonut tahtovansa mennä Voreux'hon työhön. Hänen oli liian vaikea elää noin äitinsä luona ansaitsematta mitään tuntien, että hänet pidettiin jonakin kodittomana harhaanjoutuneena tyttärenä. Jollei hän pelkäisi Chavalin lyöntejä, niin olisi hän jo tiistaina mennyt työhön. Hän änkytti arasti vastaukseksi:
– Mitä tehdä? Eihän voi näin elää. Silloin olisi meillä ainakin leipää.
Mutta äiti keskeytti hänet:
– Kuule, ensimäisen, joka teistä menee töihin, kuristan minä omin käsin. Tuo on jo liikaa! Ensin tapetaan isä ja imetään lapsistakin voimia. Se riittäköön nyt jo! Mieluummin minä panen teidät kaikki ruumisarkkuihin, kuten olen pannut isä-vainajan.
Hänen pitkä vaitiolonsa purkautui nyt hillittömään sanatulvaan. Kylläpä he tulisivat rikkaiksi siitä, mitä Katarina ansaitsi! Tuskin kolmekymmentä souta, johon voisi lisätä kaksikymmentä Jeanlinin osalle, jos tuo lurjus otettaisiin työhön. Viisi frankia ja seitsemän souta täytettävänä! Nuo moksuthan eivät muuta osanneet tehdä kuin täyttää mahansa ruualla. Ja mitä vaariin tulee, niin varmaankin oli hänen kaatuessaan jokin mennyt poikki hänen päässään, sillä nyt hän oli aivan idiotti, vai oliko hänen verensä hyytynyt suonissa, kun hän näki sotamiesten ampuvan tovereihin.
– Eikö totta, vaari, he ovat tehneet lopun teistä? Nyrkit teillä kyllä ovat lujat, mutta te ette kelpaa enää mihinkään.
Bonnemort katsoi häneen himmein silmin ymmärtämättä mitään. Tuntikausia saattoi hän istua niin tuiottaen yhteen pisteeseen. Hänellä oli juuri sen verran järkeä, että hän sylki sylkyastiaan, joka oli siisteyden takia asetettu hänen viereensä.
– Eikä hänen eläkkeestään kuulu mitään, jatkoi hän. – minä olen varma, että he eivät sitä annakaan meidän katsantokantamme tähden. Ei, kyllä me olemme saaneet kylliksi noista roistoista, en minä tahdo enää kuullakaan heistä.
– Mutta ne lupaavat julistuksessa… yritti taas Katarina.
– Jätä minut rauhaan julistuksinesi! Se on vain loukku, johon he tahtovat meidät ajaa. Nyt he kyllä lupaavat, kun ovat ampuneet meihin.
– Mutta mihin me sitten menemme, äiti? Eihän meidän anneta jäädä kylään.
Äiti vastasi epämääräisellä kädenliikkeellä. Mihin he lähtisivät, jumala sen tietää. Hän ei sitä ajatellut, sillä silloin tulisi hän aivan hulluksi. Jonnekin menisivät. Silloin äkkiä kuului kastrullin raapiminen sietämättömältä ja hän löi Henrin ja Lenoren korvalle. Melu yltyi kun Estellekin kaatui pöydältä ja alkoi huutaa. Äiti sieppasi hänet käsivarsilleen huudahtaen: olisitpa satuttanut itsesi kuoliaaksi! Alzire oli tehnyt hyvin kun korjasi luunsa ja saisitte kaikki seurata hänet. Sitten puhkesi hän katkeraan itkuun nojaten päänsä seinään.
Etienme seisoi uskaltamatta sanoa mitään. Hänen tunteilleen ei enää pantu mitään arvoa, mutta tuon onnettoman naisen kyyneleet olivat tehdä hänet hulluksi ja hän sopersi:
– No, rohkeutta! Täytyyhän tästä selvitä.
Vaimo ei näyttänyt kuulevan häntä, hän valitti yhä edelleen:
– Herra jumala, kuinka kauheata! Kurjaa on ennenkin ollut, mutta elettiin sitä kuitenkin. Ei ollut ruokaa paljon, mutta pysyttiinhän hengissä… Mutta nyt, herra jumala! Mitä me olemme tehneet, että meidän täytyy kärsiä tällaista kurjuutta, toiset jo ovat haudassa ja jälelle jääneet ainoastaan saavat kadehtia heitä. Totta on, että me saimme raataa kuin juhdat ja saimme osaksemme vain keppiä lisäten vain rikkaitten omaisuutta ja ilman toivoa paremmista ajoista. Ja siksi tahdoimme saada hiukan parempaa, täytyihän vähän levähtää… Siksikö meidän piti johtua tällaiseen kurjuuteen!
– Ja aina löytyy sellaisia sliipattuja viisaita miehiä, jotka lupaavat vaikka mitä, jos vain viitsii nähdä vähän vaivaa. Ja tietysti päätä alkaa pyöryttää ja alkaa ajatella parempia aikoja. Ja minäkin houkkio aloin haaveilla kaikkien veljeytymistä, leijailin avaruuksissa. Mutta sitten kun kaatuu jälleen lokaan, niin murtaa jalkansa… Valetta kaikki! Aina tulee olemaan puutetta ja lisäksi kuulia!
Etienne kuunteli hänen valituksiaan ja jokainen sana iski kuin veitsi hänen sydämeen. Vaimo astui nyt huoneen keskelle ja katsoen suoraan Etienneen alkoi taas raivoissaan sinutella häntä:
– Ja nyt sinäkin puhut, että pitäisi palata kaivokseen. Minä en syytä sinua, mutta minä sinun sijassasi kuolisin surusta, jos olisin tuottanut tovereille niin paljon onnettomuutta.
Etienne aikoi vastata, mutta ymmärtäen, miten turhaa se olisi lähti hän ulos jatkaakseen taas vaeltamistaan.
Kyläläiset aivankuin odottivat häntä, miehet seisoen ovissa ja naiset katsoen ikkunoista. Niin pian kuin hän tuli näkyviin, alkoi joukosta kuulua murinaa ja joukko kasvoi. Viimeisinä neljänä päivinä erikoisesti oli joukko hänestä puhunut ja moittinut ja nyt kytevä viha purkautui kirouksiin. Miehet uhkasivat häntä nyrkeillä, naiset vihoissaan näyttivät häntä lapsille, ukot ja akat sylkivät nähdessään hänet.
Kaikki kärsimykset, joita turhaan oli kestetty, etsivät ulospääsyä ja Etiennen piti nyt ruveta syntipukiksi.
Sakarias, joka kulki hänen ohitseen, pukkasi häntä kylkeen ilkkuen:
– Katsos tuota, hän kasvattaa mahaa, kelpaa elää toisten onnettomuuksista!
Levaquen vaimo näyttäytyi ovessa ja hänen takanaan Bouteloup.
– On niitä konnia, jotka veivät lapsia ammuttavaksi, huusi tämä.
Sitten muisti hän miehensä ja lisäsi:
– Niin, roistot kuljeskelevat maanteillä, silloin kun rehelliset miehet saavat kitua vankilassa.
Etienne tahtoi päästä hänestä, mutta silloin sattui hän Pierronin vaimoa vastaan, joka juoksi puiston läpi paikalle. Hän oli tuntenut helpotusta vapauduttuaan äidistään, jonka viha uhkasi heidän hyvinvointiaan ja vielä vähemmän sääli hän tyttö-letukkaa Lydiaa, mutta nyt hän tahtoi pitää yhtä naapureittensa kanssa ja käytti hyväkseen heidän kuolemaansa.
– Entä minun äitini? huusi hän Etiennelle. – Ja tyttöni? Kaikkihan näki, miten sinä vetäydyit heidän taakseen ja he saivat ottaa vastaan kuulia sinun sijastasi!
Etienneä inhotti, että he syyttivät häntä, silloin kun olosuhteet olivat käyneet niin onnettomiksi. Ja hän kiiruhti askeleitaan vastaamatta loukkauksiin. Pian täytyi hänen aivan lähteä juoksemaan, sillä joka talosta hyppäsi ihmisiä ulos härnäten ja kiroillen häntä. Hän se nyt oli murhaaja, sortaja, kaikkien onnettomuuksien aiheuttaja. Hän pakeni kylästä kalpeana ja mielettömänä ja häntä seurasi kiljuva joukko. Matkalla monet jäivät pois, mutta toiset vielä seurasivat häntä. Kun hän pääsi "Huvin" luo joutui hän toista joukkoa vastaan.
Joukossa oli vanha Mouque ja Chaval. Poikansa ja tyttärensä kuoleman jälkeen Mouque toimi hevosrenkinä kuten ennenkin eikä kukaan nähnyt hänen itkevän tai kuullut hänen valituksiaan. Mutta kun hän sai nähdä Etiennen, valtasi hänet sellainen raivo, että kyyneleet pursusivat hänen silmistään ja hänen suustaan tulvi haukkumisia.
– Senkin sika! katala elukka! Odota, kyllä minä vielä kostan sinulle lasteni kuoleman!
Hän otti maasta tiilikiven, mursi sen kahtia ja viskasi Etiennen jälkeen.
– Niin, niin, nyt me opetamme häntä oikein! yhtyi Chavalkin, joka oli riemuissaan, että sattui tilaisuus kostaa Etiennelle. – Jokainen saa vuorostaan. Nytpä tuli vuoro painaa sinua seinää vastaan.
Ja hänkin alkoi viskellä kiviä Etiennen perään. Nousi kauhea meteli, kaikki tarttuivat kiviin ja alkoivat viskellä yhtä raivoisasti kuin muutama päivä sitten sotamiehiin. Hänen vasempaan käsivarteensa sattui, hän perääntyi, mutta oli suuressa vaarassa, sillä hänet oli painettu "Huvin" seinää vasten.
Rasseneur seisoi ovellaan.
– Astu sisään, lausui hän aivan yksinkertaisesti.
Etienne oli kahden vaiheilla, hänen oli hyvin vaikea etsiä suojaa täältä juuri nyt.
– Astu sisään, minä puhun heille.
Etienne taipui ja pakeni kapakkahuoneeseen, sillä välin kun Rasseneur sulki oven leveillä hartioillaan.
– Olkaa järkevät ystäväni, puhui hän. – Te tiedätte hyvin, etten minä koskaan ole pettänyt teitä. Minä olen aina puoltanut järjestystä ja jos te olisitte totelleet minua, niin ette olisi joutuneet tähän kurjuuteen.
Tasaisesti keinutellen vartaloaan hän puhui edelleen. Hänen sanansa lirisivät kuin metsäpuro ja joukko kuunteli häntä taasen kuten ennenkin, muistamatta että he joskus olivat haukkuneet häntä pelkuriksi. Jotkut ilmaisivat hyväksymisensä ja kun hän lopetti, kaikui voimakasta kättentaputusta.
Masentuneena ja katkerana muisti Etienne Rasseneurin ennustuksen metsässä, kun tämä uhkasi häntä joukon kiittämättömyydellä. Mikä idiottimainen raakuus! Kuinka pian he unohtavat kaikki heille tekemät palvelukset. Se oli jonkullainen sokea voima, joka ahmi itsensä. Hän harmitteli, että nuo eläimet pilasivat oman asiansa, mutta samalla tunsi hän katkeruutta, että hänen omat kunnianhimoiset suunnitelmansa olivat päättyneet niin tragillisesti. Hän muisteli, miten metsässä oli kolme tuhatta sydäntä tykkinyt yhdessä hänen sydämensä kanssa, miten hän oli jo haaveillut tulevansa parlamentin jäseneksi ja ensimäisenä työväen edustajana nuijittavansa porvareita. Ja nyt tointui hän kurjana ryysyläisenä, jota joukko kivittää.
Mutta Rasseneurin ääni kaikui yhä voimakkaammin:
– Ei milloinkaan väkivalta ole saattanut hyvään, mahdotonta on muuttaa maailma yhtenä päivänä… Ne, jotka ovat sellaista teille luvanneet, ovat joko pilkkaajia tahi petkuttajia.
– Hyvä! hyvä! huusi joukko.
Kuka oli sitten syyllinen kaikkeen tuohon? Tämä kysymys, jonka Etienne asetti itselleen, masensi hänet täydelleen. Oliko hän tosiaankin yksin syypää tähän onnettomuuteen, josta hän itse kärsi, naisten ja lasten nälänhätään? Kerran eräänä iltana ennen kaikkia näitä tapahtumia, oli hän aavistanut onnettomuutta, mutta joku voima pakotti hänet yhdessä tovereitten kanssa eteenpäin. Itse asiassa ei hän koskaan johtanutkaan heitä, vaan he johtivat häntä pakottaen hänet tekoihin, joita hän ei milloinkaan olisi tehnyt, ellei tuo villi joukko olisi pakottanut häntä siihen. Jokainen joukon väkivallanteko oli hämmästyttänyt häntä, sillä ei hän milloinkaan ollut toivonut eikä halunnut mitään sellaista.
Puolustautuen itsensä edessä ja koettaen tukahuttaa omantuntonsa, kiusasi häntä kuitenkin salainen ajatus, ettei hän ollut tehtävänsä veroinen. Hänessä ei ollut enää voimia taisteluun, häntä pelotti tuo suuri sokea joukko, joka eteni luonnonvoiman tavoin hävittäen kaikki tieltään ja välittämättä teorioista ja laeista. Vähitellen eteni hän yhä enemmän joukosta, koko hänen hienostunut olentonsa pyrki ylös korkeampiin yhteiskuntaluokkiin.
Tällä hetkellä peitti Rasseneurin äänen joukon innokkaat huudot:
– Eläköön Rasseneur! Hyvä! Ei ole muuta niin kelpoa miestä kuin Rasseneur. Hyvä!
Ravintoloitsija sulki oven joukon hiljalleen hajaantuessa ja molemmat miehet katsoivat ääneti toinen toisiinsa. Lopuksi joivat he yhdessä olutta.
Samana päivänä annettiin Piolainessa suuret päivälliset Cecilen kihlajaisten johdosta Negrelin kanssa. Jo edellisenä päivänä oli Gregoiren herrasväki antanut vaksata lattiat ja tuulottaa huonekalut. Melaine hääri keittiössä paistaen ja vatkutellen kastiketta, joitten haju tunki huoneisiin. Ei vielä milloinkaan ollut tässä patriarkaalisessa talossa sellaista hommaa ja juhlain valmistelua.
Kaikki kävi oivallisesti. Rouva Hennebeau oli hyvin ystävällinen Cecilea kohti ja hymyili Negrelille kun Montsoun notarius ehdotti tulevan pariskunnan maljaa. Herra Hennebeau oli myös hyvin ystävällinen ja hänen säteilevä ulkomuotonsa hämmästytti kaikkia. Kerrottiin, että hän jälleen oli saavuttanut hallinnon suosion ja pian saa kunniamerkin tarmokkuudestaan, millä hän oli kukistanut lakon.
Viimeisistä tapauksista ei puhuttu, mutta kuitenkin vallitsi yleinen ilo, ikäänkuin tuo olisi voiton juhla. Vihdoinkin saatiin jälleen rauhassa syödä ja nukkua! Yksi huomautti hienosti Voreux'n verenvuodatuksesta: se oli välttämätön läksy ja kaikki tulivat liikutetuiksi Gregoirien ehdotuksesta, että kaikkien velvollisuus olisi nyt sitoa työläisten haavoja. Gregoiret olivat jo täydelleen rauhoittuneet ja mielihyvällä antoivat anteeksi hyville kivihiilenkaivajille, jotka luonnollisesti nyt taas laskeutuvat kaivoksiin ja tekevät työnsä vuosisataisnöyryydellä. Paistia syödessä mielentila kohosi vielä enemmän, kun Hennebeau luki piispan kirjeen, missä ilmoitettiin, että abotti Ranvier siirretään muualle. Kaikki ympäristön porvarit soittivat suutaan lakkaamatta tästä papista, joka oli sanonut sotamiehiä murhaajiksi. Jälkiruokaa tuotaessa pöytään ilmoitti notarius rohkeasti olevansa vapaa ajattelija.
Deneulin molempien tyttäriensä kanssa oli myöskin siinä koettaen peittää oman surunsa yleiseen hilpeyteen. Hän oli saman päivän aamuna allekirjoittanut kauppasopimuksen Vandamen siirtämisestä Montsoulle. Sitä paitsi oli hänen täytynyt kiitollisuudella ottaa vastaan tarjous jäädä kaivokseensa piiri-insinööriksi, sillä summa, minkä hän sai meni kokonaan velkojen maksuun. Nyt piti siis hänen työskennellä palkkalaisena kaivoksessa, joka oli niellyt koko hänen omaisuutensa.
Sellainen oli kaikkien pienten yritysten kohtalo. Pienet omistajat ovat tuomitut perikatoon, suuret yhtiöt valtaavat ne. Hän yksin oli saanut maksaa lakon kustannukset ja hän tunsi, että samalla kun onniteltiin Hennebeauta, niin juotiin hänen perikatonsa malja.
Kun siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia, vei Gregoire serkkunsa syrjään ja onnitteli hänen rohkeata päätöstään.
– Mitä muuta olisikaan voinut tehdä? Ainoa erehdys oli, että sinä panit Vandameen koko miljonan, minkä olit saanut osakkeestasi. Siitä on sinulle koitunut paljon harmia ja huolta ja sinun miljonasi suli tuohon koiran työhön, silloin kun minun miljonani makasi laatikossani ilman että minun piti tehdä mitään lasteni ja lasten lasteni elättämiseksi.