Kivihiilenkaivajat

II

Kahtena päivänä satoi lunta, kolmantena se lakkasi ja pakkanen jäädytti koko tasangon, joka oli nyt yhtä valkonen kuin ennen se oli ollut musta. Kylä No. 240 oli melkein kokonaan lumen peittämä. Ei ainoakaan savupyörre noussut savupiipuista. Talot, joissa ei poltettu tulta, seisoivat kylminä kuin kivet eikä lumi sulannut edes piipun ympäriltä. Kylä näytti joltakin kivilouhimolta keskellä valkosta tasankoa tai kuolleelta kylältä, joka on puettu valkoseen kuolinkaapuun. Ainoastaan sotapatrullit jättivät tielle likaisia hevosjälkiä.

Maheulla oli edellisenä iltana poltettu viimeiset hiilet eikä sellaisessa ilmassa ollut ajattelemistakaan koota hiiliä hiilikasasta. Alzire oli vilustunut itsepäisyytensä takia, kun hän kaikesta huolimatta oli heikoin kätösin kaivannut lunta, ja makasi nyt kuolemaisillaan. Äiti oli käärinyt hänet vanhaan rääsyiseen täkkiin odottaessaan Vanderhaghenia, jota hän oli jo pari kertaa etsinyt tapaamatta. Mutta tohtorin palvelija oli luvannut, että tohtori kävisi kylässä ennen iltaa ja nyt tähysteli hän häntä ikkunasta. Ukko Bonnemort istui vastapäätä torkkuen. Ei Lenore eikä Henri, jotka olivat ulkona kerjäämässä Jeanlinin kanssa, olleet palanneet kotiin. Vain Maheu kulki edestakaisin huoneessa kuin petoeläin häkissä törmäten seiniin ja kaluihin.

Portailla kuului askeleita ja sisään törmäsi Levaquen vaimo huutaen:

– Sinäkö olet sanonut, että minä sain frankin vuokralaiseltani siitä, että hän makaisi luonani?

Maheun vaimo kohautti vain olkapäitään.

– Mitä loruja? En minä ole mitään sellaista puhunut. Kuka on väittänyt sellaista?

– Ja vielä lisäksi olet sinä sanonut, että sinä kuulet kaikki, mitä meidän luonamme tapahtuu ja että meillä on likasta sen vuoksi, että minä vain elostelen aina rakastajani kanssa…

Tuollaisia riitoja sattui joka päivä naisten juorujen tähden. Etenkin rinnakkain asuvat perheet vuoroin riitelivät vuoroin sopivat. Ei milloinkaan ennen nuo ihmiset ole olleet niin vihamielisiä toinen toisilleen. Täytyihän nälästä aiheutuvan vihan purkautua jollakin tavalla. Usein naisten riidasta syntyi tappeluja miestenkin kesken.

Heti vaimon perästä tuli Levaquekin vetäen Bouteloupe'a perässään.

– Tässä hän on. Kysykää nyt häneltä itseltään, onko hän maksanut vaimolleni frankin päästäkseen hänen vuoteeseensa.

Bouteloup hämillään kielsi sopertaen:

– No, ei, eihän toki koskaan!

Silloin Levaque pudisteli nyrkkiään Maheun kasvojen edessä.

– Kuulitko? Minä en kärsi sellaista. Sinun laistasi vaimoa täytyy lyödä, vai uskotko itse hänen puheisiinsa, hä?

– Perhana! huusi Maheu vimmastuneena tointuen alakuloisuudestaan. – Mitä roskajuttuja nuo on? Eikö meillä ole kylliksi kurjuutta ilmankin?

Kuka sinulle on sanonut, että minun vaimoni on sellaista puhunut.

– Kukako? Pierron vaimo.

Maheun vaimo purskahti nauramaan ja kääntyi sitten naapurinvaimon puoleen:

– Pierronin vaimoko? Jos tahdot, niin minä voin kertoa, mitä hän itse on sinusta kertonut. Hän on sanonut, että sinä makaat molempien miesten kanssa yht'aikaa.

Silloin nousi sellainen meteli, ettei voinut mitään ymmärtää. Kaikki huusivat kilpaa. Levaquet huusivat Pierronin vaimon kertoneen Maheusta, että he ovat myyneet Katarinan ja itse lapsineen saaneet pahan tartunnan Etienneltä.

– Onko hän puhunut sellaisia! karjasi Maheu. Kyllä minä sitten tukin hänen suunsa, menen heti sinne.

Ja hän syöksyi kadulle. Levaquet seurasivat häntä nähdäkseen tapauksen, mutta Bouteloup, joka ei pitänyt melusta, pujahti hiljakseen kotiin. Maheun vaimo kiihotuksissaan oli myös tahtonut rientää heidän perästään, mutta silloin kuuli hän Alziren valittavan ja jäi sairaan luo.

Pierronin talon edustalla Maheu ja Lavequet tapasivat Lydian yksinään lumessa tallustavan. Tyttönen vastasi ensin hyvin hämillään, ettei hänen isänsä ollut kotona, mutta sitten hän virnisti ilkeästi ja kertoi kaikki: äiti oli ajanut hänet ulos, koska Dansaert oli siellä eivätkä he voineet puhua häiriytymättä.

Dansaert oli jo aamusta liikkunut kylässä kahden santarmin seurassa koettaen värvätä työläisiä. Hän pelotteli heikompia, että yhtiö tuo työläisiä Belgiasta, elleivät he mene työhön seuraavana maanantaina. Kun alkoi hämärtää, lähetti hän santarmit pois, koska Pierronin vaimo oli yksin kotona ja jäi tämän luo juodakseen viinatilkan.

– Ts! hiljaa, kuiskasi Levaque pidättäen hekumallista naurua. – Katsokaamme mitä he tekevät. Puhumme sitten asiasta. Mene matkaasi, tyttö.

Lydia meni syrjään ja hän kurkisti ikkunaluukkujen reijästä sisään. Sitten luovutti hän paikan vaimolleen, mutta tämä vain vilkasi sisään ja sanoi ettei hän tahdo katsella sellaisia ruokottomuuksia. Maheu työnsi hänet syrjään ja katsoi itse vuorostaan. Siten he vuorotellen kurkistelivat sisään. Huoneessa, joka loisti siisteydestään, paloi kirkas tuli. Pöydällä seisoi leivoksia, viinipullo ja lasit. Oikeat kemut. Toisissa oloissa he varmaankin olisivat tehneet siitä pilaa mutta nyt he äityivät sellaisesta ylellisyydestä.

– Siinä tulee isä! huudahti Lydia ja juoksi tiehensä.

Pierron palasi rauhallisesti pesulaitoksesta kantaen vaatekoria olallaan. Maheu hyökkäsi heti hänen kimppuunsa.

– Kuuleppas, sinun vaimosi kuuluu sanoneen, että me olemme myyneet Katarinan ja että me olemme kalkki sairaat. Mutta sanoppas itse mitä sinulle maksaa tuo herra, joka nyt on vaimosi luona?

Pierron hämmentyi eikä tietänyt mistä oli kysymys, kun hänen vaimonsa kuultuaan melua avasi oven katsoakseen, mitä on tapahtunut. Hän oli aivan punanen kasvoistaan, vaatteet epäjärjestyksessä ja etäämpänä koetti Dansaert pysyä piilossa. Mutta lopuksi uskalsi hän pujahtaa ovesta ulos lähtien juoksemaan pois. Hän pelkäsi kovasti, että tirehtöri saisi nyt tietää jotakin hänestä. Nähdessään hänet työläiset nostivat aika melun huutaen haukkumisia ja häväistyksiä hänen jälkeensä.

– Sinä puhut aina meidän siivottomuudestamme. Mutta eipä ole ihme, että sinä pysyt siivona, kun saat lahjoja päälliköiltä.

– Ja kehtaakin sanoa, että minun vaimollani on rakastaja! yhtyi Levaque. – Vai etkö ole niin sanonut?

Mutta Pierronin vaimo oli jo ehtinyt tointua. Hän kuunteli ylenkatseellisesti kaikkia syytöksiä tietoisena siitä, että oli kaikkia heitä kauniimpi ja rikkaampi.

– Olenpa sanonut, mitä olenkin, ja antakaa minun olla, sanoi hän. – Mitä teille kuulun mitä minä teen? Kadehditte, että meillä on rahoja säästössä. Menkää tiehenne, mieheni kyllä tietää, mitä varten herra Dansaert kävi meillä.

Siitä nousi aika melu, joka päättyi kiivaaseen tappeluun miesten kesken. Maheu ja Levaque ryntäsivät Pierronin kimppuun, niin että piti heidät eroittaa.

Pierronin nenästä vuosi verta, kun hänen anoppinsa tuli pesutuvasta.

Saatuaan kuulla, miten oli asian laita, hän lausui ainoastaan:

– Tuo sika häpäisee minut.

Vähitellen kävi katu jälleen tyhjäksi ja hiljaiseksi ja kylä vaipui tavalliseen äänettömyyteen.

– Onko lääkäri käynyt? kysyi Maheu astuessaan sisään ja sulkien oven.

– Ei ole, vastasi vaimot.

– Ovatko lapset palanneet?

– Eivät.

Maheu alkoi taas astua raskaasti edestakaisin huoneessa.

Talossa oli aivan tyhjä. Oli myyty kaikki, ei vain matrassien täytteet, vaan hurstatkin, lakanat, liinavaatteet, sekä kaikki, mikä suinkin kelpasi myytäväksi. Eräänä iltana oli myyty Bonnemortin nenäliinakin kahdesta sous'ta.

Ei ollut enää mitään, vain nahka, joka peitti luut, mutta sekin oli niin kulunut, ettei siitä kukaan antaisi ropoakaan. – He olivat valmiit kuolemaan surren ainoastaan lasten kohtaloa.

– Siinä hän on vihdoin! lausui Maheun vaimo.

Jokin tumma varjo sivuutti ikkunan ja astui pian sen jälkeen sisään. Mutta se ei ollut tohtori Vanderhaghen, vaan uusi kirkkoherra, apotti Ranvier, joka ei näyttänyt hämmästyvän tullessaan tuohon kuolleeseen taloon ilman valoa, tulta tai leipää. Hän kulki talosta taloon koettaen käännyttää työläisiä samoinkuin Dansaert santarmeineen ja hän alkoi heti kiihkeästi puhua:

– Miksi ette olleet jumalanpalveluksessa viime lauantaina, lapseni? Se ei ollut oikein tehty. Kirkko yksin voi teidät pelastaa… Luvatkaa, että tulette kirkkoon ensi sunnuntaina.

Maheu katsoi häneen, mutta ei vastannut mitään, jatkoi vain astumistaan huoneessa. Sen sijaan vastasi vaimo:

– Kirkkoonko, herra apotti! Mitä se hyödyttäisi? Mitä jumala välittää meistä. Mitä on tuo pikku tyttöni tehnyt hänelle, että hänellä täytyy olla kuume?

Pappi jatkoi puhettaan istuutumatta. Hän puhui lakosta, heidän kauheasta puutteestaan, keskinäisistä riidoista, puhuen innolla, kuten lähetyssaarnaaja, joka saarnaa pakanoille kristinuskoa. Hän sanoi, että kirkko on köyhien puolella, että se kerran antaisi oikeuden voittaa ja kutsuisi jumalan vihan rikkaitten yli. Ja se päivä oli lähellä, sillä rikkaat ovat unohtaneet jumalan, asettuen itse jumalan tilalle. Mutta jos työläiset tahtovat rikkauksien oikeudellista tasaamista, niin täytyy heidän uskoa itsensä papeille, samoin kuin Kristuksen kuollessa kaikki vähäiset ja köyhät olivat kokoontuneet apostolein ympäri. Kuinka suuri valta olisikaan paavilla, jos kaikki työläisjoukot tottelisivat häntä!

Kuunnellessaan häntä Maheun vaimo kuvitteli kuulevansa Etienneä, kun hän syysiltoina ennusti heidän kärsimystensä pian loppuvan. Mutta mustatakkiset aina herättivät hänessä epäluuloja.

– Kaikki tuo on hyvin kaunista, mitä te puhutte, herra pastori, sanoi hän. – Te ette siis ole hyvässä sovussa suurporvarien kanssa? Kaikki toiset pappimme söivät päivällistä tirehtörin luona ja pelottivat meitä helvetillä, niin pian kuin pyysimme leipää.

Silloin hän alkoi puhua siitä väärinkäsityksestä, joka vallitsee kirkon ja kansan välillä. Peitetyin sanoin alkoi hän moittia kaupunkien pappeja, jotka elivät ylellisyydessä ja nauttivat vallastaan kaikessa sokeudessaan antaen perää porvaristolle. Vapautus tulee maalaispapeilta, jotka nousevat ja kurjaliston avulla toteuttavat Kristuksen valtakunnan maanpäällä. Hän suoristi luisevaa vartaloaan, kohotti päätään, hänen silmänsä hehkuivat, aivankuin hän nyt jo kulkisi joukon edellä Evankeliumi kädessään. Innostuen puhui hän yhä lämpimämmin harhaantuen mystillisiin ilmaisumuotoihin huomaamatta, etteivät kuulijat enää jaksaneet seurata häntä.

– Tarpeetonta on tuhlata niin paljon sanoja, murahti äkkiä Maheu, tuokaa meille mieluummin leipää.

– Tulkaa sunnuntaina kirkkoon, huudahti pappi. – Herra pitää huolen kaikesta.

Ja hän lähti mennäkseen Levaquen luo saarnaamaan.

Alzire torkahti ja alkoi hiljaa hourailla. Hän nauroi, hänestä tuntui, että oli lämmin ja hän leikkii auringon paisteessa.

– Kirous! – mutisi Maheun vaimo tunnustettuaan hänen poskiaan, – nyt hän on niin kuuma, että palaa. Ei se sika näy enää tulevan, ei sitä kannata odottaakaan.

Hän tarkoitti lääkäriä. Mutta samassa hän hiljaa huudahti ilosta, sillä ovi avautui. Hänen kätensä vaipuivat kuitenkin taas helmoihin ja otsa rypistyi kun hän tunsi tulijan Etienneksi.

– Hyvää iltaa, lausui tämä puoliääneen sulkien huolellisesti oven jälkeensä.

Hän tuli usein nyt Maheun luo myöhään illalla. Maheut olivat jo seuraavana päivänä saaneet tietää hänen olinpaikkansa, mutta eivät ilmaisseet salaisuutta. Eikä kukaan kylässä tietänyt, miten hänen oli käynyt. Hänestä liikkui satumaisia huhuja. Mutta häneen uskottiin yhä ja hänestä kulki salaperäinen huhu, että hän pian palaisi mukanaan koko armeijakunta ja kirstuja täynnä kultaa. He odottivat ihmettä, yhäti toivoen aatteen toteutumista tahtoen heti saavuttaa ihannemaailman, jossa oikeus hallitsee.

Mutta aikaa myöten alkoi herätä epäluottamus ja muutamat vakuuttivat, että hän piilee kellarissa, missä Mouquette pitää häntä lämpimänä. Tämä heidän suhteensa oli tullut ilmi ja vahingoitti Etienneä suuresti.

– Onpa nyt koiran ilma! lausui hän. – Teillä ei nähtävästi ole mitään uutta? Minulle kerrottiin, että pikku Negrel on lähtenyt Belgiaan hakemaan työläisiä. Jos se on totta, olemme me hukassa.

Äkkiä Maheu astui hänen eteensä ja huusi kiivaasti:

– Belgialaisiako! He eivät uskalla sitä tehdä, ne naudat! Tuokootpa vaan Belgiasta työmiehiä, niin me hävitämme kaikki kaivokset.

Etienne selitti hiukan hämillään, etteivät he voi mitään tehdä, sillä kaivoksia vartioi sotamiehet. Maheu puristi nyrkkiään, häntä raivostuttivat nuo pajunetit. Eivätkö he siis enää ole omat herransa kaivoksessa. Heihin katsotaan kuin pakkotyöläisiin pakottaen työskentelemään pyssyillä. Hän oli kiintynyt kaivokseen ja oli alakuloinen, ettei saanut mennä sinne jo parina kuukautena. Ajatellessaan loukkausta, että muukalaisia tahdottiin tuoda hänen sijalleen huimasi hänen päätään. Mutta kun hän muisti, että hän oli saanut työkirjansa takaisin, kouristi hänen sydäntään.

– Mitä minä vihottelenkaan, mumisi hän, – minähän en kuulu enää täkäläisiin.

– Älähän nyt, lausui Etienne, – jos sinä tahdot, ottavat he sinut takaisin työhön vaikka huomispäivänä. Ei sitä niin vaan eroteta parhaimpia työläisiään.

Hän vaikeni hämmästyneenä Alziren naurusta. Hän ei ollut erottanut pimeässä muita kuin Bonnemortin jäykän hahmon ja nyt koko tuo toivoton puute, kylmä ja nälkä, sekä vihdoin sairaan lapsen nauru pelästyttivät hänet kerrassaan. Mentäisiin liian pitkälle, jos annettaisiin lapsen kuolla. Hän teki nopean päätöksensä ja sanoi:

– Näin ei voi jatkaa enää. Me olemme lyödyt, meidän täytyy antautua.

Maheun vaimo, joka siihen asti oli istunut ääneti, syöksyi nyt hänen eteensä huutaen:

– Mitä sinä sanot? Piru vieköön. Kuinka sinä taisit sanoa sellaista?

Hän tahtoi puolustautua nolattuna tuosta odottamattomasta sinuttelemisesta, mutta vaimo ei antanut hänen puhua.

– Älä sinä toista enää, tai muuten minä niin vaimo kuin olenkin, annan sinulle päin turpaasi. Me olisimme siis turhaan kärsineet nämä kaksi kuukautta, myyneet kaikki, mitä oli, ja nähneet lastemme sairastuvan eikä mitään voittaneet sillä, ja vääryys rehottaisi kuin ennenkin. Oh, minun henkeäni ahdistaa kun ajattelen sitä. Ei, ei!

Hän viittasi uhkaavasti mieheensä sanoen:

– Tiedätkö, jos mieheni palaa kaivokseen, niin odottaisin häntä tiellä sylkeäkseni häntä päin kasvoja ja haukkuakseni hänet kurjaksi raukaksi, ymmärrätkö?

Etienne ei nähnyt häntä, mutta hän tunsi hänen kuuman henkäyksensä ja perääntyi tuon vihan voiman edestä, jonka hän itse oli herättänyt.

– Minä kuristaisin heidät kaikki omin käsini! jatkoi Maheun vaimo. – Riittää jo! Nyt on meidän vuoromme, sen olet itse sanonut. Kun ajattelen, mitä mieheni, hänen isänsä ja isoisänsä ovat kärsineet ja mitä lapsemme ja mitä lastenlapsemme saavat kärsiä, niin minä olen tulla hulluksi… tahtoisin tarttua veitseenne… Me teimme liian vähän sinä päivänä. Olisi täytynyt hajoittaa maan tasalle koko Montsou jättämättä kiveä kiven päälle. Ja tiedätkö mitä? Minä kadun, että estin ukon kuristamasta sen Piolainen likan. Minun lapseni annetaan nälän kuristaa!

– Te ette ymmärtänyt minua, sai vihdoin Etienne sanotuksi. – Täytyisi tehdä jokin sovinto yhtiön kanssa. Kaivokset ovat tuntuvasti vahingoittuneet, varmaankin suostuttaisiin myönnytyksiin…

– Se ei tule koskaan kysymykseen! huudahti nainen vihasesti.

Lenore ja Henri palasivat tyhjin käsin. Tosin joku herra oli antanut heille kaksi sous'ta, mutta kun sisar tuuppasi veljensä, niin pudotti tämä rahat lumeen eivätkä lapset voineet niitä löytää, vaikka Jeanlinkin oli tullut heidän avukseen.

– Missä on Jeanlin?

– Hän juoksi pois sanoen, että hänellä on jotain tekemistä.

Etienne kuunteli murtunein sydämin. Ei ollut pitkä aika siitä, kun hän oli uhannut kuristaa lapsensa, jos he uskaltaisivat kerjätä. Mutta nyt hän itse lähetti heidät sanoen, että kaikkien Montsoun kymmenen tuhannen työläisen pitäisi ottaa kerjuusauva käteen ja vaeltaa ympäristössä pelottaakseen porvareita.

Kylmässä huoneessa ja pimeässä kävi olo kolkoksi. Lapset tulivat nälkäisinä kotiin ja pyysivät ruokaa. Miksi ei saanut ruokaa? Äiti ei voinut kestää enää, vaan purskahti itkuun vaipuen lattialle kuolevan tyttärensä viereen puristaen kaikki kolme rintaansa vastaan. Hän Itki kauan toistaen yhä samat sanat:

– Jumalani, jumalani, sääli meitä, ota meidät luoksesi, sillä me emme jaksa enää!

Ukko istui yhä liikkumattomana kuin vanha puu, mutta isä astui edestakaisin huoneessa.

Ovi avautui jälleen ja tällä kertaa tuli tohtori Vanderhaghen.

– Piru vieköön sellaista pimeyttä. En luulisi, että kynttilä pilaisi näköänne. Pian, minun on kiire.

Hän murisi kuten tavallisesti väsyneenä paljosta työstä. Onneksi oli hänellä tulitikkuja, joita isän piti sytyttää toinen toisensa jälkeen sillaikaa kuin hän tarkasteli sairasta. Pienokainen raukka, jonka yltä peite oli nostettu, värisi kuin pieni lintunen lumessa. Mutta hän hymyili kuolevan hymyä, silmät selkoselällään. Äiti kysyi epätoivoissaan lääkäriltä, oliko oikein, että häneltä riistettiin ainoa lapsi, joka kykeni auttamaan kotona ja joka oli niin viisas ja kiltti. Mutta lääkäri suuttui.

– Hän kuolee kohta, sinun tyttösi! Kuolee nälkään. Eikä hän yksin. Näin tässä vieressä toisen samallaisen… Te kaikki kutsutte minua, mutta mitä minä voin? Ei tässä tarvita muita lääkkeitä kuin lihaa.

Maheu pudotti tikun, joka poltti hänen sormensa. Pimeys peitti jälleen pienen, vielä lämpöisen ruumiin. Lääkäri meni kiireesti pois. Kylmässä huoneessa ei kuulunut muuta kuin äidin nyyhkytys ja hänen toivoton valituksensa:

– Jumalani, nyt on minun vuoroni, ota minut. Oi, Jumalani, ota meidät, kaikki – mieheni ja lapseni, jotta tulisi hippu!

III

Eräänä sunnuntaina istui Suvarin yksin "Huvissa" tavallisella paikallaan, pää nojaten seinään. Ei ainoallakaan kivihiilenkaivajalta ollut enää kahta sous'ta saadakseen itselleen olutta eikä koskaan oluttupa vielä ollut niin tyhjänä. Rasseneurin vaimo istui ääneti tiskin takana vihan valtaamana, Rasseneur taasen seisoen uunin luona seurasi ajatuksissaan savunpyörteitä.

Äkkiä katkaisi hiljaisuuden, joka vallitsi tässä kuumaksi lämmitetyssä huoneessa, kolme hiljaista lyöntiä ikkunaan. Suvarin käänsi päänsä, sillä hän tunsi Etiennen tavallisen merkinannon, millä tämä kutsui hänet ulos, kun hän ulkoa näki hänen istuvan ja polttavan. Hän nousi ylös, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, avasi Rasseneur itse sen. Hän tunsi heti miehen, jonka kasvuille lankesi valo ikkunasta.

– Pelkäätkö, että minä annan sinut ilmi? sanoi hän. – Teidän on mukavampi keskustella täällä kuin kadulla.

Etienne astui sisään. Rasseneurin vaimo tarjosi hänelle kohteliaasti oluttuopin, mutta hän teki epäävän liikkeen. Rasseneur jatkoi:

– Olen aikoja jo arvannut, että sinä piileskelet. Jos olisin vakoilija, kuten sinun ystäväsi luulevat, niin olisin jo viikko takaperin lähettänyt santarmeja luoksesi.

– Turhaan sinä noin puhut, sanoi nuori mies, minähän tiedän, ettet sinä harjoittele sellaista. Voi olla eri mielipidettä, mutta silti kunnioittaa toinen toistaan.

Taas syntyi vaitiolo. Suvarin istui taas paikalleen.

Etienne istui pöydän toiseen päähän lausuen hetken kuluttua:

– Huomenna alkavat työt Voreux'ssa. Negrel on tuonut belgialaiset.

– Niin, he ovat tulleet hämärissä, lisäsi Rasseneur.

– Kumpa ei tulisi tappelua.

Sitten lausui hän korottaen äänensä:

– En tahdo kiistellä, mutta tosiaankin, jos ette taivu nyt, niin päättyy kaikki huonosti… Teidän asianne laita on aivan samoinkuin Internationalen. Tapasin toissa päivänä Pluchart'in Lillessä käydessäni. Taitaa hänen asiansa mennä rappiolle.

Ja hän alkoi kertoa yksityisseikkoja. Liitto oli voittanut koko maailman työläiset puoleensa kiivaalla agitatsionilla, niin että porvaristo alkoi vavista, mutta nyt alkoi sitä kalvaa sisäiset riidat, jotka usein johtuivat personallisesta turhamaisuudesta ja kunnianhimosta. Kun anarkistit olivat saaneet ylivoiton ja saaneet sosialistit väistymään, oli kaikki mennyt hunningolle. Alkuperäinen päämäärä – palkkasystemin järjestäminen oli hävinnyt puolueriitoihin.

– Pluchart on aivan sairas kaikesta tuosta, – jatkoi Rasseneur. – Sitä paitsi on hän kokonaan kadottanut äänensä, mutta pitää siitä huolimatta puheita ja aikoo mennä Pariisiin. Hän sanoi minulle kolme kertaa, että meidän lakkomme on epäonnistunut.

Etienne kuunteli silmät maahan luotuina. Edellisenä päivänä oli hän puhunut toveriensa kanssa ja huomannut, että heissä alkaa herätä epäilyksiä häntä kohtaan – mikä on epäsuosioon joutumisen ensimäisiä merkkejä.

– Tietysti lakko on menetetty, sanoi hän, – sen tiedän yhtä hyvin kuin Pluchart. Sen oli voinut arvata edeltäpäin. Me olimme vastahakoisesti ryhtyneet siihen emmekä lainkaan uskoneet voivamme sillä kukistaa yhtiön.

– Mutta jos sinä luulet, että asia on menetetty, miksi et neuvo tovereille järkeä?

Etienne loi häneen terävän katseen.

– Kuuleppa, riittää… Sinulla on omat mielipiteesi ja minulla omani. Tulin tänne osoittaakseni, että sittenkin kunnioitan sinua. Mutta minä uskon edelleenkin, että jos me kaikki kuolemme, niin meidän ruumiimme tulevat enemmän hyödyttämään kansan asiaa, kuin kaikki sinun järkeilysi. Jospa joku noista sotamiesroistoista ampuisi kuulan sydämeeni, kuinka onnellinen olisin!

Hänen silmänsä kostuivat, tähän huutoon purkautui voitetun salainen toivo paeta kidutuksiaan.

– Hyvin sanottu! hyväksyi rouva Rasseneur heittäen halveksivan katseen mieheensä.

Suvarin istui haaveellisen näköisenä nähtävästi kuuntelematta mitä tapahtui. Hänen hienoissa tytön kasvoissa kuvastui mystillinen näky, verisiä hahmoja.

Hän alkoi haaveilla ääneen.

– Kaikki he ovat pelkuriraukkoja. On ainoastaan yksi mies, joka voisi Internationalesta tehdä hirveän hävityskeinon.

Hän jatkoi valittaa vastenmielisyydellä ihmisten tyhmyyttä, toiset kuuntelivat häntä hämillään aivankuin unenhorroksissa puhuvaa. Venäjällä oli kaikki seisattunut, sieltä saapuvat tiedot saattoivat hänet epätoivoon. Hänen entiset toverinsa olivat antautuneet politikoimaan. Kaikki nuo pappien, kauppiaitten, porvarien pojat, nuo kuuluisat nihilistit, joitten edessä koko Europa vapisi, ajattelevat ainoastaan oman maansa vapauttamista. He toivovat vapauttavansa maailman, jos he tappavat yhden hirmuvaltiaan.

– Tyhmyyksiä… He eivät pääse mihinkään sellaisilla tyhmyyksillään.

Hän alensi äänensä ja alkoi kehittää oman teoriansa yleisestä veljeydestä. Hän oli luopunut asemaataan, rikkaudestaan, tuli työläiseksi siinä toivossa, että vihdoinkin toteutuu uusi yhteiskunta, joka perustuu yhteistyöhön. Hän kohteli työläisiä veljellisesti, koettaen voittaa heidän epäluottamuksensa. Mutta tähän asti ei hänen ollut onnistunut sulautua heihin, vaan pysyi hän vieraana heidän joukossaan eivätkä he ymmärtäneet hänen ylenkatsettaan kaikkiin suhteisiin, hänen kieltäytymisensä kaikista elämän iloista. Sinä aamuna oli etenkin eräs tapaus, jonka hän oli lukenut lehdistä, suututtanut häntä.

Hänen äänensä muuttui ja silmät hehkuvina kääntyi hän Etiennen puoleen:

– Voitko käsittää sen? Nuo Marseillen hatuntekijät, jotka voittivat satatuhatta frankia, ostivat valtiokupongin ja ilmoittivat, etteivät he nyt enää tahdo tehdä mitään. Ja niin te kaikki, ranskalaiset työläiset, ajattelette, kuinka voisitte löytää jonkun aarteen ja sitten nauttia siitä yksikseen jossakin maan kolkassa. Vaikkakin hyökkäätte rikkaitten kimppuun, niin ei teillä koskaan riitä miehuutta antaa köyhille rahoja, jotka sattumalta saatte… Niin kauan kuin teillä on omaisuutta, ette ansaitse tulla onnellisiksi. Teidän vihanne porvareita kohtaan johtuu yksinomaan hurjasta toiveestanne päästä heidän tilalleen.

Rasseneur ratkesi nauramaan. Hänestä tuntui hullulta ajatus, että Marseillen hatuntekijäin olisi pitänyt kieltäytyä voitostaan. Mutta Suvarin aivan kalpeni ja kävi pelottavaksi häntä vallanneesta fanatismista.

– Te tulette kaikki hävitetyiksi maan tasalle. Tulee mies, joka hävittää teidän pelokkaan ja nautinnonhimoisen rotunne. Katsokaa tässä käteni! Jos minä voisin niillä nostaa maan, niin pudistaisin sitä, niin että te kalkki hautaantuisitte mullan alle!

– Hyvin sanottu! lausui taas Rasseneurin vaimo tavallisella ystävällisellä ja varmalla äänellään.

Syntyi jälleen vaitiolo. Sitten alkoi Etienne puhua belgialaisista työmiehistä kysyen Suvarinilta, mihin toimenpiteisiin on ryhdytty Voreux'ssa. Mutta koneenkäyttäjä oli taas vaipunut mietiskelyihinsä ja vastasi vastahakoisesti sanoen vain, että kaivosta vartioiville sotilaille on annettu patruuneja. Hänen sormensa liikkuivat nopeasti ja vihdoin huomasi hän, ettei Puolaa ollut hänen polvillaan.

– Missä on Puola? kysyi hän.

Ravintoloitsija nauroi taas ja heitti katseen vaimoonsa. Sitten lausui hän:

– Puola! Se on ilmakaapissa.

Siitä asti kuin lapset olivat kiduttaneet sitä, ei se voinut parantua, vaan synnytti aina kuolleita poikasia. Siksi oli päätetty tehdä siitä paisti.

Toiset eivät ehtineet kiinnittää huomiota Suvarinin mielenliikutukseen, sillä samassa aukeni ovi, josta astui sisään Chaval työntäen edellään Katarinaa. Häh oli jo maistellut kyllikseen Montsoussa, kun äkkiä oli hänen mieleensä tullut lähteä ryyppäämään Huviin näyttääkseen entisille tovereilleen, ettei hän pelkää ketään. Hän astui huoneeseen ärjyen rakastajattarelleen:

– Kyllä sinun pirun täytyy juoda täällä yksi tuoppi minun kanssani ja siltä, joka uskaltaa katsoa kieroon minuun, lyön minä naaman verille.

Huomattuaan Etiennen Katarina kalpeni. Kun Chaval vuorostaan huomasi hänet, virnisti hän ilkeästi:

– Rouva Rasseneur, kaksi tuoppia! Me juomme työn uudistamisen maljan!

Emäntä tarjosi olueen sanomatta sanaakaan, sillä hänen tapanaan ei ollut kieltää ketään juomasta. Kaikki olivat hiljaa liikahtamatta paikaltaan.

– Kyllä minä tiedän, kuka on sanonut minua urkkijaksi, jatkoi Chaval uhmaten, – toistakoot he syytöksensä suoraan minulle, niin teemme välit selviksi.

Kukaan ei vastannut. Miehet käänsivät päänsä pois katsoen seiniin.

– On kyllä joutilaita, mutta on työkykyisiäkin, jatkoi hän yhä äänekkäämmin. – Minun ei tarvitse salata mitään. Olen jättänyt Deneulinin kuopan ja menen huomenna Voreux'hon kahdentoista belgialaisen kanssa, jotka on uskottu minulle siksi, että minua pidetään arvossa.

Kun ei hän vieläkään saanut uhmailuilleen vastausta, hyökkäsi hän Katarinan kimppuun:

– Etkö tahdo juoda, perhana, juo minun kanssani kaikkien niitten heittiöitten malja, jotka eivät tahdo tehdä työtä.

Tyttö kilisti, mutta hänen kätensä vapisi. Chaval veti esiin taskustaan kourallisen hopearahoja ja helisten niillä kerskui, että oli ansainnut ne hiellään ilmaisten halveksumisensa niitä kohtaan, joilla ei ollut kymmentä sous'takaan. Toverien vaitiolo raivostutti häntä yhä enemmän, niin että hän alkoi jo käydä suoraan hyökkäämään.

– Vai ryömivät myyrät esiin koloistaan yöllä? Varmaankin santarmit nukkuvat, koska tapaa rosvoja.

Etienne nousi tyynenä, mutta päättäväisenä.

– Kuule, sanoi hän, sinä väsytät minua. Sinä olet urkkija, sinun rahasi haisee kavaltamista, niin että minua ilettää koskea sinuun. Mutta kuinka onkaan, toisen meistä täytyy jäädä tähän paikkaan.

Chaval pui nyrkkiä.

– Tule sitten. Paljonpa tarvitsitkin, ennenkuin sinun vetelä veresi kuohahti.

Katarina riensi heidän väliinsä kädet rukoilevasti ojennettuina, mutta he eivät edes huomanneet häntä ja hän itsekin ymmärsi, että tappelu on välttämätön. Hän vetäytyi syrjään seinän luo katsellen kauhistunein silmin, miten nuo miehet heti rupeavat tappamaan toinen toisensa.

Rouva Rasseneur korjasi tyyneesti tuopit tiskiltä, jottei ne särkyisi. Sitten istui hän jälleen paikalleen osoittamatta vähintäkään uteliaisuutta. Rasseneurin mielestä ei saisi entisten toverusten antaa tappaa toisiansa, jonka vuoksi hän tahtoi sekaantua, mutta Suvarin otti hänet käsivarresta ja vieden hänet sivulle sanoi:

– Se ei kuulu sinulle… Toinen heistä on liikaa. Voimakkaampi jää eloon.

Chaval alkoi jo uhmaavasti huitoa nyrkillään ilmassa. Hän oli vastustajaansa tuntuvasti pitempi ja tähtäsi suoraan vastustajansa kasvoihin heiluttaen käsiään kuin kahta sapelia. Samaan aikaan hän lakkaamatta kiroili kiihottaen itseään.

– Ah, sinä senkin nauta, minäpä lyön nenäsi lässäksi. Tuo tänne se, niin minä väännän sinulta naamasi nurin, saadaanpa sitten nähdä, josko likat enää juoksevat sinun perässäsi.

Ääneti kiristetyin hampain seisoi Etienne hänen edessään suorana, suojaten nyrkeillään kasvojansa ja rintaansa. Hän tarkkasi vastustajan liikkeitä ja sopivan hetken tullen iski notkeasti ja sattuvasti.

Aluksi he eivät vahingoittaneet toinen toistaan. Toisen meluava hyökkääminen ja toisen kylmä itsensä hillitseminen pitkittivät tappelun, He kaatoivat tuolin nurin, hiekka narisi heidän raskaitten saappaittensa alla, verisuonet heidän kasvoissaan pullistuivat ja silmät verestyivät. Kuului ainoastaan heidän raskas hengityksensä.

– Nytpä minä murskaan kallosi! mölisi Chaval.

Hänen nyrkkinsä tosiaankin laskeutui ylhäältä raskaana, mutta sattui toisen olkapäähän. Tämä painoi huudahduksensa kivusta ja vastasi iskien suoraan rintaan, joka isku olisi kaatanut, ellei Chaval olisi ehtinyt hypähtää sivulle. Isku sattui kuitenkin hänen vasempaan kylkeensä, niin että hän horjahti ja tuskin saattoi vetää henkeä. Hänet valtasi raivo ja hän ryntäsi päin Etienneä kuin härkä potkaisten häntä vastaan.

– Minäpä nujerran suolesi ulos, katsotaanpa minkälaisia ne ovat, sähisi hän.

Etienne tuskin vältti potkun, mutta vimmastui tuosta tappelun sääntöjen rikkomisesta.

– Vait, nauta! huusi hän. – Älä koetakaan potkia, taikka perhana, minä otan tuolin ja lyön sinut kuoliaaksi.

Tappelu kävi yhä tuimemmaksi.

Vihdoin Chaval alkoi väsyä, hiki tippui hänestä virtanaan ja hän löi mihin sattui. Raivostaan huolimatta Etienne yhä edelleenkin puolustautui ja torjui toisen iskuja, vaikkei luonnollisesti kaikkia. Chaval repäisi hänen toisen korvansa ja raapaisi kynnellä palasen nahkaa hänen kaulastaan, niin että veri pursui haavasta. Kiroten kivusta ryntäsi Etienne vastustajaansa vastaan iskien häntä taas rintaan. Chaval vältti iskun, mutta oli sattunut kallistamaan päätänsä, niin että nyrkki sattui hänen kasvoihinsa, sattui nenään ja toiseen silmään. Nenästä pulppusi verta ja silmä pöhöttyi ja kävi siniseksi. Onneton mies täristyksestä tajuttomana huitoi ilmassa käsillään, kun uusi isku suoraan rintaa mursi hänet. Hän kaatui romahtaen lattialle kuin lattialle paiskattu jauhosäkki.

Etienne odotti.

– Nouse! Jos tahdot lisää, niin jatketaan!

Chaval vastaamatta alkoi liikkua lattialla oikaisten rikkilyötyjä jäseniään. Hän kohosi hitaasti, jäi hetkeksi polvilleen tunnustellen jotain taskussaan. Päästyään jaloilleen ryntäsi hän karjaisten vastustajaansa vastaan.

– Varo itseäsi! Hänellä on veitsi! huudahti Katarina.

Etienne tuskin ehti lyödä takaisin ensimäisen iskun. Veitsi ratkoi ainoastaan hänen villanuttunsa. Hän oli tarttunut Chavalin ranteeseen ja puristi sitä voimansa takaa ja nyt syntyi kiivas ottelu. Hän tiesi olevansa hukassa, jos laskisi Chavalin ranteen, mutta toinen ponnisti vapauttaakseen kätensä voidakseen lyödä vastustajansa. Molempien jänteet alkoivat väsyä, pari kertaa tunsi Etienne kylmän terän kosketuksen ihoansa vastaan. Hän teki äärimmäisen ponnistuksen ja puristi Chavalin rannetta, niin että tämä pudotti veitsen. Molemmat heittäytyivät lattialle sen perästä, mutta Etienne sai veitsen käteensä ja heilautti sitä vuorostaan. Hän painoi polvellaan Chavalin rintaa uhaten leikata hänen kurkkunsa poikki.