Kassan luona ei ollut ketään ja hän meni saamaan palkkaansa. Joka murtokunnasta saapui vanhin murtaja hakemaan palkkaa, minkä hän sitten jakoi toverien kesken. Siten sujui työ nopeammin.
– Maheu tovereineen, – sanoi konttoristi, – Filonnie'ren murtopaikka 7… 135 frankia.
Rahastonhoitaja haki luettelosta, jonka muodostivat kirjaset, mihin voudit merkitsevät joka päivä hiilirattaitten lukumäärän joka murtopaîkasta.
Rahastonhoitaja maksoi summan.
– Anteeksi, herra, sopersi Maheu hämillään, onko se varmasti niin, ettekö erehdy?
Hän katsoi rahoihin uskaltamatta ottaa niitä, kylmä väristys karmi hänen selkäpiitään. Hän oli kyllä odottanut huonoa saantia, mutta noin vähän ei hän voinut arvata. Kun hän antaa Sakarialle. Etiennelle ja kolmannelle, joka oli nyt Chaval'in sijasta, heidän osansa, niin ei hänelle jää enempää kuin viisikymmentä frankia, vaikka heitäkin on neljä – hän itse, Katarina, Jeanlin ja isä.
– En, en erehdy, vastasi kirjanpitäjä. – On laskettava pois kaksi sunnuntaita ja neljä työtöntä päivää – siis yhteensä yhdeksän työpäivää.
Maheu seurasi laskuja ja laski itsekseen; yhdeksästä päivästä on hän saapa noin kolmekymmentä frankia, Katarina kahdeksantoista ja Jeanlin yhdeksän. Bonnemort vaari on kyllä tehnyt työtä vain kolmena päivänä. Mutta kuitenkin, jos laskee Sakarian yhdeksänkymmentä frankia ja noitten kahden osat, täytyisi varmasti tulla enemmän.
– Älkää unohtako sakkorahoja, lisäsi lopuksi kirjanpitäjä. – Kaksikymmentä frankia sakkoa huonoista kannattamista.
Murtaja huitasi epätoivoissaan kädellään. Kaksikymmentä frankia sakkoa ja neljä työtöntä päivää. No silloin kai piti lasku paikkansa. Ja ennen, kun Bonnemort oli työssä eikä Sakarias ollut naimisissa, toi hän väliin puolitoistasataa frankia.
– No, ettekö huoli rahoista? huusi kassanhoitaja kärsimättömästi – Ettekö näe, että toiset odottavat. Ellette tahdo, niin sanokaa vain.
Maheu päätti vihdoin ottaa rahat, mutta silloin pidätti kirjanpitäjä hänet.
– Malttakaa, minulla on tässä merkitty nimenne, Toussaint Maheu, niinkö? Pääsihteeri tahtoo puhua kanssanne. Menkää heti hänen luoksensa, hän on nyt yksin.
Maheu oli aivan päästä sekasin, kun hän tuli suureen työhuoneeseen, missä oli punanen huonekalusto ja vihreät seinäpaperit. Pääsihteeri, pitkä laiha mies puhui hänelle jotain pitkälti kohottamatta päätään pöydästä, joka oli täynnä papereita. Mutta Maheun korvissa soi niin, että hän huonosti tajusi. Hän käsitti vaistomaisesti, että kysymys oli hänen isästään, jota oltiin aikeissa erottaa 150 frankin eläkkeellä neljänkymmenen vuotisesta palveluksesta. Sitten muuttui sihteerin ääni äkkiä ankaraksi. Häntä syytettiin siitä, että hän harrastaa politiikkaa, millä tarkoitettiin kaiketi apukassaa. Hänen kehoitettiin pysymään syrjässä noista hommista pilaamatta hyvän työmiehen mainettaan. Hän aikoi vastustaa, mutta ei löytänyt sanoja ja hypistellen lakkiaan sopersi hän ainoastaan katkonaisesti.
– Tietysti, herra sihteeri… se on tietty, herra sihteeri, minä vakuutan…
Tuskin hän oli päässyt ulos Etiennen seuraan, kun hän päästi kielensä valtoihinsa:
– Kyllä olinkin vanha nauta! Olisi pitänyt vastata. Ei ole kylliksi, mitä syödä ja siinä vielä tyhmyyksiä?! Hän tarkoitti sinua, sanoen, että koko kylä on tartutettu… Hyvä jumala, mitä tehdä? Täytyy koukistaa selkäänsä ja kiittää.
Maheu vaikeni. Häntä kalvoi viha ja arkuus. Etienne vaipui mietteisiinsä. He kulkivat taas keskellä joukkoa, joka täytti tiet. Katkeruus yltyi. Se oli rauhallisen väen äänetön epätoivo, ilman huutoja tai voimakkaita liikkeitä, pelottavana kuin lähestyvän myrskyn pauhina. Nytkin jo heiltä puuttuu leipää, mitä sitten, jos vielä palkka painetaan alas? Ravintolasta kuului voimakasta kiroilemista. Katkeruuden ja vihan myrkky teki kurkut niin kuiviksi, että nuo vähäisetkin ansiot siirtyivät kapakan omistajalle.
Montsou'sta kylään saakka eivät Maheu ja Etienne vaihtaneet sanaakaan. Kun he astuivat tupaan, huomasi Maheun vaimo heti, että he olivat tyhjin käsin.
– Sepä mainiota! – huudahti hän. – Entä kahvini, sokurini ja liha?
Palanen lihaa ei kai olisi tehnyt meitä köyhemmiksi?
Mies ei vastannut mitään mielenliikutuksesta. Äkkiä hänen karkeat kasvonsa murtuivat, ja suuret kyynelkarpalot vierivät hänen silmistään. Hän heittäytyi tuolille ja itkien kuin lapsi heitti pöydälle viisikymmentä frankia.
– Siinä on palkka meidän kaikkien työstä.
Maheun vaimo katsahti Etienneen, mutta kun tämäkin oli vaiti ja alakuloinen, alkoi hänkin itkeä. Kuinka voisi yhdeksän henkeä elää puolen kuukautta viidelläkymmenellä frankilla? Vanhin poika oli heidät hyljännyt, vanhus ei enää voinut liikuttaa jalkojaan, siis täytyy kaikkien kuolla. Alzire heittäytyi äitinsä kaulaan onnettomana siitä, että äiti itki. Estelle parkui myös, Lenore ja Henri ulisivat niin että korvia särki.
Pian koko kylä kajasti samoja hätähuutoja. Miehet olivat palanneet kotiin ja joka perheessä surtiin huonoa saantia ja uutta uhkaavaa hätää. Ovia paiskattiin auki, ja naiset tulivat portaille valittamaan ikäänkuin huoneet olisivat liian ahtaat heidän vaikeroimiselleen.
Sade tiukkui, mutta he eivät sitä huomanneet, vaan huusivat toinen, toisilleen näyttäen saamiaan rahoja.
– Katso, mitä mieheni sai.. Tuoko on palkkaa!
– Ajattele, eihän tästä riitä leipäänkään viikoksi!
– Entä minä! Katso itse. Täytyy kai myydä paidat yltään.
Maheun vaimo meni myös ulos. Levaquen ovelle oli kasaantunut suuri joukko. Siinä kaikuivat huudot voimakkaimmin, sillä mies juoppo ei edes ollut palannut kotiin ja vaimo epäili, että koko palkka hupenee Vulkaniin. Philomene odotti myös Maheuta, jottei rahat joutuisi Sakarian käsiin, Ainoastaan Pierronin vaimo pysyi jotenkin rauhallisena, sillä tuo veijari Pierron osasi aina mielistellä päälliköitä niin, että voudin kirjassa oli hänen osalleen aina merkitty useampia työpäiviä kuin toisille, mutta anoppi piti sitä halpamaisena tekona. Hän oli niitten puolella, jotka kapinoivat. Laiha ja pitkä kuin oli, puisti hän nyrkkiään Montsou'hun päin.
– Voiko ajatella, huusi hän lausumatta Hennebeau'n nimeä, että heidän kyökkipiikansa ajoi kääseissä tänä aamuna. Niin, niin kääseissä parilla hevosella, varmaankin Marchienneen kaloja ostamaan.
Huudot yltyivät. Kaikki purkivat sisustaan, minkä ehtivät. Tuo palvelijatar valkosessa esiliinassa, joka ajoi torille kääseissä harmitti kaikkia. Työläiset olivat kuolla nälkään, pitikö sitten herrasväen syödä kaloja? Mutta eivät he aina tule herkuttelemaan. Kyllä kerran tulee köyhienkin vuoro!
Etiennen kylvämät siemenet alkoivat itää. Kaikki huusivat kärsimättömyydestä voimatta odottaa kulta-ajan koittoa, jolloin kerran hekin saisivat onnensa osaa. Vääryys kävi yhä sietämättömämmäksi. Jo oli aika ruveta vaatimaan oikeuksiaan, kun leipäkin tahdottiin riistää heidän suustaan. Naiset olivat valmiit vaikka heti ryhtymään taisteluun. He tahtoivat heti vallata tuon luvatun maan.
Illalla oli Huvissa päätetty ruveta lakkoon. Rasseneur ei enää väittänyt vastaan. Suvarin piti myöskin sitä ensimäisenä askeleena. Etienne määritteli aseman seuraavasti: jos yhtiö todellakin toivoo lakkoa, niin se saa sen.
V
Kului viikko ja työ jatkui synkän ja epäilevän vaitiolon vallitessa ratkaisevaa yhteentörmäystä odottaessa.
Maheun asiat kävivät yhä huonommiksi ja kaikista merkeistä päättäen uhkasi seuraava palkka tulevan vielä niukemmaksi. Maheun vaimo kävi yhä ärtyisämmäksi. Meni jo niin pitkälle, että eräänä yönä Katarina ei saapunut yöksi kotiin. Seuraavana aamuna saapui hän niin uupuneena ja sairaana, ettei hän voinut mennä työhön. Hän itki ja vakuutti, ettei se ollut hänen syynsä, vaan että Chaval oli pidättänyt hänet väkisin uhaten lyödä, jos hän lähtisi. Chaval oli aivan tullut hulluksi mustasukkaisuudesta eikä tahtonut päästää häntä Etiennen luo, jonka sängyssä hän sanoi perheen sallivan Katarinan nukkua öisin. Äiti raivostui kieltäen tyttärensä enää menemästä sellaisen eläimen kansaa ja tahtoi itse lähteä Montsou'hun kurittaakseen häntä. Mutta päivä oli kaikessa tapauksessa mennyt hukkaan, sitä paitsi ilmoitti tytär, ettei hän tahtonut vaihtaa häntä toiseen, kun kerran oli ruvennut hänen kanssaan suhteisiin.
Parin päivän perästä sattui toinen juttu. Oli luultu, että Jeanlin oli kauniisti joka päivä työssä, kun äkkiä saatiin tiistaina tietää, että hän jo kaksi päivää juoksentelee jossain Bebert'in ja Lydian seurassa Vandamin rämeisissä seuduissa. Hän oli narrannut toverinsa mukaan ja kuka ties, mitä kepposia he olivatkaan tehneet. Hän sai tietysti aika selkäsaunan, aluksi kadulla kaikkien lasten nähden varoitukseksi. Oliko moista kuultu? Hänenkö lapsensa, jotka olivat hänelle maksaneet niin paljon syntymästä asti ja joitten aika nyt olisi auttaa vanhempia! Ja hän muisteli omaa ilotonta nuoruuttaan, ainaisen toivottoman puutteen ja raskaan työn lapsuudesta asti.
Kun miehet ja tytär sinä aamuna lähtivät työhön, kohosi Maheun vaimo vuoteeltaan ja sanoi Jeanlinille:
– Muista, jos vielä kerran uskallat sellaista, niin kuritan sinut niin että tulet muistamaan sen elämänikäsi.
– Uudessa murtopaikassa oli työ hyvin raskasta. Hiilikerros tässä paikassa oli niin ohut, että murtajat repivät kyynärpäänsä verille ryömiessään maaperän ja katon väliin. Sitä paitsi kävi maa yhä kosteammaksi, niin että milloin tahansa voitiin odottaa maanalaisen lähteen pulpahtavan esiin, rikkovan kallion ja vievän ihmiset virran mukana. Edellisenä päivänä, kun Etienne oli voimakkaasti iskenyt kuokallaan, pärskähti hänen kasvoihinsa vettä. Mutta hän ei paljoa välittänyt onnettomuustapauksista, hän oli käynyt yhtä huolettomaksi, kuin muutkin toverit. He hengittivät räjähdyskaasua tuntematta edes enää sen painostusta. Kun toisinaan lyhdyn valo kävi tavallista enemmän sinertäväksi, painoi joku hiilenkaivaja korvansa seinää vastaan kuunnellen suhinaa, mikä on ominainen kaasulle, joka murtautuu esiin jostain kolosta.
Pelottavampia olivat kuitenkin maanvieremät. Se ei ollut yksin paalutusten syy, vaan myös huono maaperä, joka oli aivan kostea ja tuskin pysyi koossa.
Maheun täytyi kolmasti päivässä paaluttaa. Kello oli nyt puoli kolme ja työmiehet hankkiutuivat lähtöön. Kellottaen kyljellään oli Etienne juuri lopettamaisillaan iskemästä hiilenmöhkälettä, kun äkkiä kumahti etäinen jyrinä, ikäänkuin maanalainen ukkonen olisi tärisyttänyt kaivoksen.
– Mitä se on? huudahti hän ja nakkasi kuokan kädestään kuunnellakseen.
Hänestä tuntui, että koko käytävä hänen takanaan oli vierinyt alas.
– Se on maanvieremä!.. Pian! Pian! huusi Maheu syöksyen edeltä käytävää alas.
Kaikki heittäytyivät hänen jälkeensä levottomuuden valtaamina. Lyhdyt hyppivät heidän käsissään, ympärille oli syntynyt kuolon hiljaisuus. He juoksivat tuttua tietä kumartuen, melkein nelinryömin, vaihdellen juostessaan katkonaisia kysymyksiä ja vastauksia: Missä se oli? Ehkä murtopaikassa? Ei, se kuului alhaalta. Ehkä kuljetuskäytävässä. Kun he saapuivat savutorven luo, ryhmittyivät he työntäen toinen toisiaan, estäen toinen toistaan.
Jeanlin oli tänä päivänä myös kaivoksessa, uskaltamatta jäädä pois, sillä hän tunsi vielä nahoissaan edellisen päivän löylytyksen. Hän juosta köpitti avojaloin rattaitten jonon jälestä sulkien ilmavaihtoluukkuja. Toisinaan, kun hän ei pelännyt voudin näkevän hyppäsi hän viimeisille rattaille istumaan, vaikka se oli kielletty, sillä pelättiin hänen vaipuvan uneen. Hänen suurin huvinsa oli jonon pysähtyessä antaakseen tietä vastaantulevalle jonolle, hiljaa hiipiä Bebertin luo, joka istui ohjaksissa ja nypistää häntä verille tai tehdä jotain muuta koiruutta. Tällaisina hetkinä oli hän aivan apinan näköinen, keltatukkainen ja hörökorvainen kuin oli. Hän oli ketterä, kuin villikissa ja kehittynyt kuin jokin epäsikiö, josta tunsi sen polveutuvan eläimestä.
Iltapäivällä oli Mouque tuonut Bataillen pojille. Kun hevonen äkkiä pysähtyi raitiotien mutkassa, hiipi Jeanlin Bebertin luo ja kysyi:
– Mitä tuo vanha kaakki pysähtyy? Olin vähällä taittaa sääreni.
Mutta Bebert ei voinut vastata. Vastaan kulki toinen jono rattaita, joita kuljetti Trompette ja vanhan tuttavansa tunnettuaan oli Bataille äkkiä vilkastunut, niin että Bebertilla oli aika työ pidättääkseen sen. Ensimäisestä päivästä saakka oli Bataille alkanut tuntea hellää ystävyyttä sitä kohtaan ikäänkuin tahtoisi opettaa sille kärsivällisyyttä ja itsensä hallitsemista. Mutta Trompette ei ollut vieläkään tottunut tilaansa, vaan kuletti rattaita alas painunein päin kaihoten aurinkoa. Joka kerta kun he tulivat vastakkain kurotti Bataille päätään kerskuen, tahtoen nuolasta toista kuonoon rohkaistakseen sitä edes vähän hyväilyllään.
– Nyt nuo kirotut taas nuoleskelevat, mörähti Bebert.
Kun Trompette oli mennyt ohi, vastasi hän Jeanlinille:
– Se on käynyt jo helkkarin vanhaksi, tuo raato! Jos vaan tiellä sattuu jokin kuoppa tai kivi, pysähtyy se ikäänkuin pelkäisi loukkautuvansa. Jumala tiesi, mitä se tänään erikoisesti pelkää luukkujen takana. Työntää ne auki, mutta sitten pysähtyy. Oletko huomannut mitään?
– En muuta kuin että vettä on polviin saakka, vastasi Jeanlin.
Jono lähti edelleen. Seuraavan ilmaluukun edessä Bataille pysähtyi taas ja hirnahti. Se työnsi sen päällään, mutta kauan ei tahtonut mennä siitä. Vihdoin ryntäsi se siitä vauhdilla.
Jeanlin, joka sulki oven, jäi jälkeen. Hän kumartui tarkastaakseen suota, jossa hän kahlasi. Sitten kohotti hän lyhdyn ja huomasi, että kannattimet olivat taipuneet tunkevan veden painosta. Samassa saapui paikkaan eräs kivihiilenkaivaja nimeltä Berloque Chicot, joka kiiruhti kotiin vaimonsa luo, joka makasi lapsivuoteessa. Hän pysähtyi myös tutkiakseen paalutusta. Mutta juuri kuin poika oli tahtonut juosta hevosensa perästä, kajahti hirveä rytinä ja sekä mies että lapsi hävisivät maanvieremän alle.
Täräyksestä kohosi sakea tomu ilmaan. Kaikilta haaroilta ryntäsi työmiehiä paikalle soastuna ja tukahtumaisillaan iskusta. Vilkkuvat lyhtyjenvalot valaisivat hämärästi pelästyneitten ihmisten hahmoja, jotka riensivät myyränkoloistaan onnettomuuspaikalle.
Ne, jotka ensimäisinä olivat saapuneet paikalle, alkoivat huutaa tovereitaan. Toiset, jotka olivat vieremän toisella puolen, vastasivat. Heti kävi selville, että katto oli romahtanut kymmenen metrin alalla. Siis ei ollut erikoista vaaraa, mutta heidän sydämiään kouristi kun multakasan seasta alkoi kuulua kuolemankorahduksia.
Bebert jätti hevosensa ja juosten paikalle, huusi: – Jeanlin jäi sinne! Jeanlin jäi sinne!
Samassa saapui Maheu, Sakarias ja Etienne, Maheun oli vallannut toivoton raivo ja hän kiroili myötäänsä.
Katarina, Mouquette ja Lydia, jotka myös olivat rientäneet paikalle, alkoivat itkeä kauhusta ja surusta, turhaa oli saada heidät vaikenemaan. Ympärillä vallitsi kauhea hämminki ja pimeys musteni.
Vouti Richomme oli myös rientänyt paikalle epätoivoissaan, ettei insinööri Negrel'iä eikä Dansaert'ia ollut kaivoksessa. Hän kuunteli korva maata vasten ja selitti lopuksi, ettei se ollut lapsen, vaan miehen valitusta: Jokin työmies oli varmaankin siellä. Maheu oli jo parikymmentä kertaa kutsunut Jeanlinia saamatta vastausta. Varmaankin oli poika musertunut kuoliaaksi.
– Rientäkäämme! sanoi Richomme tehden valmistuksia onnettomien pelastamiseksi. – Sitten ehdimme jaaritella.
Kivihiilenkaivajat alkoivat molemmilta puolin kaivaa vieremää lapioilla ja kuokillaan. Chaval työskenteli ääneti Etiennen ja Maheun rinnalla, Sakarias piti huolta mullan viemisestä pois tieltä. Lähestyi kotiinpaluunaika, eikä kukaan heistä ollut saanut mitään suuhunsa, mutta sitä ei ajateltu, koska toveri oli vaarassa. Joku lausui, että kotona oltaisiin levottomana, kun ei kukaan palaa, mutta ei Katarina eikä Mouquette ei edes Lydiakaan tahtonut lähteä. He tahtoivat tietää, mitä oli tapahtunut. Vihdoin otti Levaque tehtäväkseen kertoa vähäisestä maanvieremästä, joka ei ole aiheuttanut mitään onnettomuutta. Kello oli jo lähes neljä. Yhden tunnin kuluessa olivat työläiset tehneet yhtä paljon kuin koko aamupäivänä. Suurin osa multaa oli jo saatu tieltä, mutta katto yhä varisi. Maheu työskenteli kiihkolla iskien sitä rivakkaammin, jos joku tahtoi vaihtaa häntä.
– Hiljaa! kehotti Richomme. – Taidamme olla perillä… Kunpa emme satuttaisi heitä.
Korahdukset kuuluivat yhä selvemmin. Nuo yhtämittaiset vaikerrukset olivat pelastajien osviittana. Nyt kuuluivat ne aivan kuokkien alta. Ja äkkiä hiljenivät.
Kaikki tunsivat kuoleman hengen karmivan, mutta he jatkoivat kaivamistaan hiestyneinä ja uupuneina äärimäisyyteen. Vihdoin sattui joku jalkaan. Silloin alettiin kaivaa käsin kunnes koko ruumis vapautettiin mullan alta. Pää ei ollut murskautunut. Lyhdyn valo loi siihen valoa ja Chicot'n nimi kierteli huulilta huulille. Hän oli vielä lämmin, mutta selkäranka oli ruhjoutunut jonkun möhkäleen painosta.
– Käärikää hän vaippoihin ja pankaa rattaille, käski vouti. Mutta nyt etsikäämme pian poika!
Maheu iski viimeisen kerran tehden aukon jonka kautta saattoi tulla viileyteen toisella puolen olevien kanssa. Hänelle huudettiin, että Jeanlin oli juuri löydetty, hän on tainnoksissa, molemmat sääret murskatut, mutta hän hengittää vielä. Isä otti pojan käsivarsilleen ja lähti menemään. Lujasti kiristettyjen hampaitten takaa pääsi vain kirouksia, joihin hän purki tuskansa. Katarina ja muut naiset alkoivat taas itkeä ääneen.
Järjestettiin nopeasti jono. Bebert toi Bataillen, joka valjastettiin kaksien rattaitten eteen. Toiselle pantiin Chicot'n ruumis ja toiseen istui Maheu pitäen Jeanlinia sylissään. Poika oli kääritty johonkin rääsyyn, joka oli; revitty ilmavaihtoluukusta. Molemmissa rattaissa punotti lyhty kuin tähti. Lähdettiin hiljaa liikkeelle. Jonon perässä kulki noin viisikymmentä kivihiilenkaivajaa, jotka vasta alkoivat tuntea väsymystä ja laahasivat jalkojaan perässä. Yli puoli tuntia kesti ennenkuin he saapuivat nostokonehalliin.
Richomme'n määräyksestä, hänen tultua edellä nostohalliin, odotti tyhjä häkki heitä. Pierron sysäsi heti siihen molemmat hiilirattaat. Toisissa istui Maheu runneltuneine poikineen, toisiin täytyi Etiennen istua pitämään Chicot'n ruumista. Kun työmiehet olivat täyttäneet muut osastot, lähdettiin ylös, missä oltiin kahden minuutin kuluttua. Kylmä sade ryöppysi kattoon, miehet katsoivat kärsimättöminä ylös, milloin he tulisivat päivän valoon.
Onneksi oli poika, joka oli lähetetty hakemaan lääkäri Vanderhaghen'ia, löytänyt hänet ja tuonut kaivokseen. Jeanlin ja Chicot'n ruumis kannettiin voudin huoneeseen, missä vuoden ympäri paloi uuni. Vesisangot jalanpesua varten siirrettiin sivulle ja levitettiin kaksi matrassia penkeille, johon mies ja lapsi pantiin. Huoneeseen päästettiin ainoastaan Maheu ja Etienne, toiset työläiset, naiset ja pojat ryhmittyivät oven eteen istuen kyykyssä ja keskustellen puoliääneen.
Lääkäri vain katsahti Chicot'hon ja lausui:
– Loppunut! Voitte pestä hänet..
Kaksi työntarkastajaa riisui ja pesi sienellä ruumiin, joka oli aivan musta hiilentomusta ja hiestä.
– Pää on ehjä, jatkoi lääkäri laskettuaan polvilleen Jeanlinin eteen, – rinta samoin… Mutta jalat, jalat ovat rikki…
Hän riisui itse lapsen, riisui myssym, takin, veti housut jaloista ja paidan yltä käännellen poikaa imettäjän taitavuudella. Ja nyt makasi pieni alaston inehmoinen hänen edessään laihana kuin mato, likasena hiilipölystä, keltasesta mullasta ja veritahroista. Ei voinut mitään nähdä, ennenkuin pesi hänet. Pesusta näytti hän tulevan vieläkin laihemmaksi, niin että kalpean ihon läpi näkyivät luut. Hirveätä oli nähdä tuota onnetonta olentoa, osattoman rodun jälkeläistä, tuota pientä näännytettyä lasta, jonka vuorimassat olivat melkein runnelleet kuoliaaksi.
Jeanlin tointui ja alkoi vaikeroida. Maheu seisoi hänen jaloissaan ja katsoi poikaansa kääntämättä silmiään pois. Suuret kyynelkarpalot vierivät hänen silmistään.
– Oletko sinä hänen isänsä? – kysyi lääkäri, kohottaen päätään. – Älä itke, eihän hän ole kuollut… Parempi, jos auttaisit minua vähän.
Hän löysi kaksi yksinkertaista luurikkoa. Mutia oikea sääri teki hänet levottomaksi, mahdollisesti täytyisi leikata se.
Nyt tuli paikalle insinööri Negrel ja Dansaert, joille oli ilmoitettu asiasta, Richommen seurassa. Edellinen kuunteli voudin kertomusta harmistuneen näköisenä. Ja huudahti kuohuksissaan: – aina tuo kirottu paalutus! Eikö ole satoja kertoja varoitettu, että se tulisi maksamaan ihmishengen. Ja vielä nuo naudat tahtovat ruveta lakkoon, jos heidät pakotettaisiin paaluttamaan huolellisesti! Pahinta oli, että yhtiön nyt täytyy maksaa tapahtumasta. Mahtaa herra Hennebeau ilostua!
Kuka tuo oli? kysyi hän Dansaert'ilta, joka ääneti seisoi raidilla peitetyn ruumiin ääressä.
– Chicot, paraita työmiehiämme, vastasi päävouti. – Hänellä on kolme lasta… mies parka!
Tohtori Vanderhaghen pyysi, että Jeanlin heti vietäisiin vanhempain luo. Kello löi kuusi, alkoi jo hämärtää ja olisi aika ajatella ruumiinkin viemistä. Insinöörin käskystä valjastettiin kuormavaunujen eteen ja tuotiin paarit. Lapsi pantiin paareille ja kuormavaunuille ruumis matrassille.
Oven luona olivat yhä vieläkin hiilirattaitten lykkääjät ja kivihiilenkaivajat, kaikki tahtoivat omin silmin saada nähdä haavoittuneita. Kun huoneen ovi avattiin, syntyi joukossa äänettömyys. Taas syntyi jono: edellä vaunut, sitten paarit ja perässä ihmisjoukko. Hitaasti kulki jono mäkeä ylös kylään päin. Marraskuun ensimäiset pakkaset olivat tehneet tasangon paljaaksi, yö laskeutui maahan kuin kuolleen kaapu.
Etienne kehoitti Maheu'ta lähettämään Katarinaa edelle valmistamaan äitiä, jottei isku tulisi liian odottamattomana. Isä, joka kulki kuin unessa paarien jälestä, nyökkäsi ääneti päätään. Nuori tyttö lähti juoksemaan, sillä heidän kotinsa oli jo lähellä. Mutta kylässä aavistettiin jo noitten tuttujen mustien vaunujen lähenemisestä. Naiset juoksivat raitille paljain päin. Pian oli heitä kolmekymmentä, hetken perästä viisikymmentä, kaikki saman kauhun vallassa. Siis on kuolleitakin? Mutta kuka? He olivat hetkeksi lohtuneet Levaquen kertomuksesta, mutta nyt olivat he sitä suuremman epätoivon vallassa kuvitellen mielessään mitä tärisyttävimpiä tapauksia. He eivät enää tahtoneet uskoa, että on kuollut vain yksi mies, vaan kymmenen, vaikka vaunut kulettivat heitä noin yksitellen.
Kun Katarina saapui kotiin, vaivasi Maheun vaimoa jo synkkä levottomuus ja tuskin tyttö oli ehtinyt avata suunsa, kun hän jo huusi:
– Isä on kuollut!
Turhaan koetti nuori tyttö väittää vastaan, puhuen Jeanlinista. Välittämättä hänestä syöksyi vaimo ulos. Kun vaunut etäältä kirkon takaa tulivat näkyviin, oli hän pyörtyä ja pysähtyi kalman kalpeana.
Vaunut ajoivat ohi ja samassa huomasi vaimo miehensä, joka kulki paarien jälessä. Kun paarit laskettiin hänen ovensa eteen ja hän sai nähdä Jeanlinin elävänä, vaikka viottunein säärin, tointui hän ja äkkiä valtasi hänet vimmattu raivo. Hänen silmänsä olivat kuivat kyyneleistä, kun hän huusi:
– Tää on jo kaiken huippu! Nyt jo aletaan tehdä lapsistamme raajarikkoja!.. Herra jumala, molemmat jalat! Mitä minä nyt hänen kanssaan?
– Hiljaa! sanoi tohtori Vanderhaghen, joka oli myös seurannut mukana sitoakseen Jeanlinin. – Olisiko parempi, jos hän olisi jäänyt sinne?
Mutta vaimo huusi välittämättä hänestä ja Alzire, Lenore ja Henry parkuivat minkä jaksoivat. Vaimo auttoi tohtoria siirtämään sairasta huoneeseen ja antoi hänelle, mitä hän tarvitsi, kuitenkaan lakkaamatta sättimästä. Mistä hän ottaisi rahaa ruokkiakseen vaivaisia! Eikö ollut kylliksi ukosta, nyt vielä poika kadotti jalkansa. Hänen sättimiseen ja vaikeroimiseen sekaantuivat tuskan huudot läheisestä talosta, missä Chicot'n vaimo ja lapset itkivät kadotettua isäänsä. Tuli pimeä yö, kivihiilenkaivajat rupesivat vihdoin ruualle, koko kylä tuli hiljaiseksi, vain onnettomien naisten huudot rikkoivat hiljaisuuden.
Kului kolme viikkoa. Oli onnistuttu välttää sahauttamasta Jeanlinin säärtä, mutta hän jäi ontuvaksi. Pitkien saivartelujen jälkeen oli yhtiö vihdoin myöntänyt Maheulle viidenkymmenen frankin korvauksen. Sitä paitsi lupasi se antaa pojalle työtä ylhäällä, kun hän parantuisi. Mutta kurjaa oli sittenkin heidän elämänsä. Isään oli tapaus vaikuttanut niin voimakkaasti, että hän sairastui kuumeeseen.
Vasta torstaina seuraavalla viikolla palasi Maheu työhön. Illalla johti Etienne puheen joulukuun ensimäiseen päivään, joka oli lähellä lausuen vakavia arveluitaan siitä, panisiko yhtiö uhkauksensa toimeen. Oltiin ylhäällä kello kymmeneen saakka, odottaen Katarinaa, joka viivästyi Chavalin seurassa. Hän ei palannut ja Maheun vaimo paiskasi sydämistyneenä oven kiinni.
Katarina ei palannut seuraavanakaan päivänä. Vasta iltapäivällä töitten jälkeen saivat Maheut tietää, että Chaval oli jättänyt Katarinan luoksensa. Hän oli niin kiusannut tyttöä, että tämä oli päättänyt mieluummin jäädä hänen luoksensa. Välttääkseen sättimistä oli Chaval lähtenyt Voreux'n kaivoksesta Deneulinin kaivokseen työhön, jonne myöskin Katarinakin palkkautui rattaitten lykkääjäksi. Muutoin asuivat he entisessä paikassa Montsou'ssa Piquetten luona.
Aluksi aikoi Maheu heti mennä rusikoimaan Chavalia, sekä potkaista tyttö kotiin. Mutta sitten tyyntyi hän pian ajatellen ettei kannattanut, niinhän aina käy, kun annetaan tytönheitukkojen vapaasti mennä juoksemaan miesten kintereillä. Paras oli tyynesti odottaa häitä. Mutta hänen vaimonsa ei mukautunut siihen yhtä kylmäverisesti.
– Olenko minä rääkännyt häntä, kun hän rupesi tuon Chavalin kanssa suhteisiin? – huusi hän Etiennelle, joka kuunteli häntä. – Tehän olette rehellinen mies, sanokaa! Eikö hänellä ollut täysi vapautensa? Herra Jumala, kaikkienhan täytyy sitä läpikäydä. Minä itse olin raskas, kun isä nai minut. Mutta minä en hyljännyt vanhempiani, enkä koskaan ollut niin halpamainen, että olisin antanut ansioni miehelle, joka sitä ei tarvitse. Se on kovin ilkeästi. Parempi olisi ollut jäädä ilman lapsia.
Etienne nyökäytti vain ääneti päätään.
– Tyttö juoksenteli joka ilta mihin tahtoi, jatkoi äiti. – Ja mikä kiire hänellä oli, eikö hän voinut odottaa, kunnes minä antaisin hänet miehelään, olisi siksi auttanut meidät pulasta. Sehän onkin lasten velvollisuus.
Alzire nyökäytti päätään. Lenore ja Henri hiljaa itkivät nähdessään äidin noin sättivän ja luettelevan kaikki onnettomuudet: ensiksi Sakarian naimisiin meno, sitten vanha Bonnemort, joka on kahlehdittu tuoliinsa, sitten Jeanlin, joka ei voi lähteä ulos ennenkuin kymmenen päivän kuluttua, sillä luut eivät vielä ole kasvaneet umpeen. Ja nyt tuo Katarina-lutka, joka on lopullisesti saattanut heidät häviöön. Nyt tekee isä yksin työtä. Voiko seitsemän henkeä, paitsi Estelleä, elää kolmella frankilla, jotka isä ansaitsee? Parempi olisi kaikkien hukuttautua kanavaan.
– Turhaan sinä kiihottelet, eihän sillä auta, – keskeytti Maheu hänet kumealla äänellä. – Ehkemme vielä joudu hukkaan.
Etienne, joka oli katsonut alas lattiaan, kohotti nyt silmänsä ja ikäänkuin unesta heränneenä lausui:
– Jo on aika, niin!