Read the book: «Hedelmällisyys», page 22

Nyt syntyi salissa iloista hälinää. Gaude näyttäytyi säännöllisten kiertokulkujensa väliaikana, ja hän teki väliin siten todistaakseen totteleville uhreilleen isällistä huolenpitoaan. Hänen mukanaan oli ainoastaan yksi alilääkäri nimeltä Sarraille, vahvajäseninen nuorimies, jolla oli viekkaat silmät ja yksinkertaiset kasvot. Gaude itse sitävastoin oli pitkä, kaunis, vaaleanverinen mies, joka säteili intelligenssia ja voimaa, hyvin juhlallisen näköinen ja ystävällinen kuin kansanmieleinen ruhtinas. Kun hän näki, että yksi hänen naisistaan, se, jota hän kutsui "pieneksi helmekseen", itki noin katkerasti, tuli hän esiin kysymään syytä. Kun hän oli saanut tietää sen, hymyili hän rakastettavasti ja anteeksiantavasti.

"Te kyllä tulette lohdutetuksi, pikku helmeni. Tämä on sellaista, johon hyvin helposti tyytyy, sen saatte tulevaisuudessa nähdä."

Hän oli itse naimaton ja eli ihmiskuntaa halveksuvassa aviottomuudessa. Mitä vähemmän ihmisiä hankitaan maailmaan, sitä parempi. Aina oli sittenkin tarpeeksi tyhmeliinejä ja lurjuksia. Ja paljon puhuttiin hänen lempiseikkailuistaan leikkaamiensa naisten kanssa, hänellä oli kokonainen haaremi hedelmättömiä naisia, jotka antautuivat tekemisiin hänen kanssaan varmana siitä, että se ei ollut heille vaarallista.

Mainfroy vei hänen hetkeksi syrjään ja esitteli sitten paroonitar de Lowiczin. He alkoivat vaihtaa hymyilyjä ja kohteliaita lauseparsia, jo ensi näkemällä ymmärsi kumpikin toisensa, ja käynti tämän kuuluisan kirurgin luona määrättiin joksikin päiväksi ensi viikolla. Kun Gaude lähti, likisti hän vaatimattoman virkaveljensä Mainfroyn kättä erityisen lujasti, ja kauppa oli valmis. Cécile yhä itki kasvot tyynyyn painettuina. Hän ei vastannut, hän ei kuullut, kun häntä puhuteltiin.

"Minä näen, että te olette tehnyt päätöksenne" sanoi Mathieu Sérafinelle, kun hän saattoi häntä ulos. "Se on vakava asia."

"En voi auttaa sitä, minulla on liian vaikeat tuskat", vastasi Sérafine tyyneesti. "Muuten en minä voi päästä tuosta omituisesta mielipiteestäni, ja siitä täytyy tulla loppu."

Neljätoista päivää tämän jälkeen tehtiin Sérafinessä leikkaus eräässä pensionaatissa, jota nunnat pitivät de Lillen kadun varrella. Se oli eräänlainen puutarhain ympäröimä luostari, ja siellä Gaude liljanvalkeassa luostarielämässä käsitteli "ylhäisiä naisiaan". Hänellä ei ollut muuta apumiestä kuin Sarraille, joka häränkorvineen, lyhyine kauloineen, liehupartoineen ja sileine hiuksineen ei juuri ollut naisten mieleinen, mutta Gaude tiesi, että hänellä Sarraillessa on uskollinen koira, innokas kätyri, joka alistuu mihin tekoihin tahansa, kun hän vaan pääsee eteenpäin. Ja leikkaus oli luonnollisesti ihmeteltävä, näppäryyden mestarinäyte, joka tuntui melkein ylenluonnolliselta. Sérafine, joka oli terve ja vahva, kesti leikkauksen sangen helposti, parani nopeasti ja näyttäytyi taaskin seuraelämässä riemuitsevana, terveyttä uhkuvana, aivan kuin vuoristomatkan tai kylpykauden jälkeen. Mathieu, joka nyt tapasi hänen kerran, näki hänen hehkuvan ja sädehtivän julkeaa iloa ja voitonriemua siitä, että hän vihdoinkin oli hedelmätön, että hän pelotta voi antautua kelle tahansa.

Eräänä aamupäivänä kun Mathieu oli aamiaisella Boutanin luona, puhelivat he tästä asiasta. Tohtori tunsi tarkalleen kaikki nämä jutut ja lausuili alussa surullisella mutta sitten yhä vihaisemmalla äänellä:

"Gaude on ensi luokan kirurgi, ja minä uskon mielelläni, että hän toimii ainoastaan suuresta harrastuksesta taitoonsa. Mutta jos te tietäisitte, millaisiin väärinkäytöksiin muut ryhtyvät, nuo muut, jotka vetoovat hänen esimerkkiinsä, ja tekevät hirveitä vahinkoja isänmaalle ja ihmiskunnalle! Sellainen naisten silpominen on aivan yksinkertaisesti rikoksellista, jos se nimittäin ei ole ehdottomasti välttämätöntä hengen pelastamiseksi. Kahdestakymmenestä naisesta, jotka meidän päivinämme leikataan, voisi vähintään viisitoista parantaa huolellisella hoidolla. Katsokaa esimerkiksi molempia Moineaudin tyttäriä: minä olen käynyt Euphrasien luona, häntä vaivasi epäilemättä ainoastaan kroonillinen tulehdus, tosin hyvin kipuja tuottava, mutta jonka olisi voinut parantaa ankaran tarkalla hoidolla, ja mitä tulee Cécileen, jota minä myöskin olen hoidellut, niin hän on hermosairas, hän kärsi nähtävästi vaikeata neuralgiaa. Kalvetustautisten ja hermoheikkoisten leikkeleminen on hulluutta, sellainen teko ansaitsisi kuritushuonevankeutta! Kaikkialla, kaikkien yhteiskuntaluokkien keskuudessa ansaitaan rahaa tuolla kauhealla teollisuudella, hedelmättömyyden luomisella. Mitäkö se merkitsee, jos on yksi nainen vähemmän, yksi puoliso tai äiti? Mutta tiedättekö, kuinka pitkälle jo on menty? Sairashuoneissa kuohitaan kaksi tai kolme tuhatta joka vuosi. Tämä luku on vähintäin kaksinkertainen yksityisissä klinikoissa, joissa ei ole pelättäviä todistajia eikä minkäänlaista tarkastusta. Yksistään Pariisissa on leikkausten lukumäärä viitenätoista vuotena noussut kolmeenkymmeneen tai neljäänkymmeneen tuhanteen. Koko Ranskassa lasketaan sen nousevan viiteen sataan tuhanteen, siis puoli miljoonaa naista, joitten äiteyden kukka on kitketty pois kuin rikkaruoho. Puoli miljoonaa … suuri Jumala … puoli miljoonaa hyödyttömiä, kummituksen tapaisia olentoja!"

Hän lausui nuo sanat vihaisella äänellä ja hän lopetti puheensa tuskaa tuottavan halveksumisen tunteilla:

"Pahinta on, että tuo kaikki on ainoastaan valhetta, petosta ja varkautta. Heidän virallinen, kopeileva tilastotieteensä valhettelee. He pettävät tulevia potilaitaan, he varastavat heiltä, sillä he eivät melkein koskaan voi täyttää niitä toiveita, joita ovat herättäneet. Koko tämä kuohitsemismuoti perustuu suureen petokseen, sillä ei siinä ole kylliksi, että itse leikkaus onnistuu, vaan pitäisi myöskin pitää silmällä leikattuja, tiedustella, mitä heistä tulee, millaiset ovat lopulliset tulokset yksilölliseltä ja yhteiskunnalliselta näkökannalta katsottuina. Ja mitkä kauheat pettymykset, mihinkä surun, viheliäisyyden ja turmeluksen kuiluun uhrit syöksyvät! Lopputuloksena on ainoastaan se, että menetetään äärettömän paljon ihmiselämää. Naisten silpoojain veitsi on kymmenenä vuotena tehnyt keskuudessamme suurempia tuhoja kuin preussilaisten luodit onnettomuusvuonna." —

Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä viljelivät, loivat ja hankkivat lapsia. Niinä neljänä vuotena, jotka taas olivat kuluneet, olivat he suoriutuneet voittajina elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja kiitos siitä perheen ainaiselle kasvamiselle ja hedelmälliselle maalle, joka heitä elätti ja antoi heille iloa ja voimaa. Jumalallinen intohimo puhalteli heihin kuin kuuma tuuli teki heidät hedelmällisiksi, antoi heille voimaa rakastaa, kykyä olemaan hyvinä ja terveinä, ja muun teki heidän tahdonlujuutensa, heidän tyyni kestävyytensä välttämättömässä, luovassa ja maailmaa järjestävässä työskentelyssään. Mutta kahtena ensi vuonna eivät he saaneet voittoa ilman alituista taistelua. Tuli kaksi ankaraa talvea lumineen ja pakkasineen; kun maaliskuun tuulet puhaltelivat, satoi rakeita ja rankka sade löi viljan lakoon. Tapahtui niin kuin Lepailleur oli kateellisesti nauraen ennustanut: näytti siltä kuin maa olisi ollut äitipuoli, kiittämätön heidän työstään ja välinpitämätön heidän tappioistaan. Nämä kaksi vuotta voivat he tulla toimeen ainoastaan niitten kahdenkymmenen hehtaarin avulla, jotka he äskettäin olivat ostaneet Séguinilta ylämäen itäpuolelta, uuden suomaasta valloitetun peltomaan avulla, jonka ensimäinen sato hallasta huolimatta tuli äärettömän runsaaksi. Heidän maatilansa kasvoi nopeasti, ja kun se nyt oli laajentunut, voi se kestää onnettomuudetkin. Heillä oli myöskin perheensä keskuudessa ollut suuria suruja, nuo viisi lasta tuottivat yhä enemmän huolta ja paljon vaivaa. Samoin kuin maan oli lastenkin tähden joka päivä taistelua, huolia, pelkoja ja jokapäiväistä pelastustyötä. Gervais, nuorin poika, oli vähällä kuolla tulirokkoon. Myöskin Rose sai heidät pahanpäiväisesti pelästymään, hän kun putosi puusta; onneksi oli tästä seurauksena ainoastaan pieni nyrjähdys. Mutta kolme muuta, Blaise, Denis ja Ambroise olivat terveitä kuin nuoret tammet. Ja kun Marianne synnytti kuudennen lapsensa, tytön, joka sai tuon iloisen nimen Claire, otti Mathieukin ilolla vastaan tämän heidän rakkautensa uuden lahjan ihastuneena tästä vallan ja rikkauden uudesta lisäyksestä.

Kahden seuraavan vuoden kuluessa jatkuivat alituiset taistelut vaihdellen ilon ja surun välillä, ja samaan voittoon johtivat ne. Marianne sai vieläkin lapsen, Mathieu valloitti uutta maata. Aina paljon työtä ja suuria voittoja elämälle. Nyt täytyi laajentaa peltoja nummeen päin, noille hiekkasille ja kivisille viertomaille, joilla vuosisatoihin ei ollut mitään kasvanut. Ylämaan vesi, joka johdettiin näille viljelemättömille alueille, teki ne vähitellen hedelmällisiksi ja peitti ne yhä lisääntyvällä kasvullisuudella. Alussa he toiveissaan pettyivät ja he melkein pelkäsivät jo tappiota, niin että heidän kärsivällisyytensä ja tahdonlujuutensa tuli kovaan koettelemukseen. Mutta näittenkin alueitten sadot tulivat runsaiksi, ja ostetuissa metsäpalstoissa ryhdyttiin viisaihin, voittoa tuottaviin hakkauksiin, niin että he alkoivat ajatella vastaisuudessa viljellä avarat, aukeat paikat niitten sisällä, joilla tähän asti oli kasvanut ainoastaan ohdaketta. Lapset kasvoivat sen mukaan kuin maatila laajeni. Kolme vanhinta poikaa oli täytynyt lähettää Pariisiin alkeiskouluun; he lähtivät aina ensimäisellä junalla ja palasivat illalla. Kolme muuta lasta, Gervais, Rose ja Claire, kasvoivat vielä täydellisessä vapaudessaan. Heistä oli ainoastaan pikkuhuolia: he voivat pahoin, joka tauti parannettiin hyväilyllä, he itkivät, mutta auringon säde kuivasi heidän kyyneleensä. Mutta kun seitsemäs lapsi syntyi, silloin oli Mariannella ankara taistelu, niin että Mathieu hetken aikaa pelkäsi kadottavansa hänen. Ainoastaan hänen vahva ruumiinrakennuksensa pelasti hänen. Kun hän taas oli terve ja Mathieu näki hänen istuvan hymyilevänä urhea, pieni Grégoire sylissään, niin suuteli hän innokkaasti puolisoaan; hän oli taaskin saanut voiton kaikista suruista ja kärsimyksistä. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta voimaa, jota oli lahjoitettu maailmalle, uusi sarka, joka oli kylvetty tulevaisuutta varten.

Heillä oli yhä vaan sama suuri ja jalo elämäntehtävä; hedelmällisyys laajeni naisen ja maan kautta, se voitti kuoleman, toi uusia elinehtoja jokaiselle uudelle lapselle, loi alituisesti yhä enemmän elämää ja yhä enemmän toivoa.

II

Taaskin kului kaksi vuotta. Näinä kahtena vuotena saivat Mathieu ja Marianne vielä yhden lapsen, tytön, ja tällä kertaa lisääntyi yhdessä perheen kanssa myöskin Chantebledin alue kolmellakymmenellä hehtaarilla uutta metsää, ja kolmekymmentä hehtaaria uutta nummea viertomaalla sai maatilan rajat ulottumaan aina Monvalin kylän luokse, rautatien varteen. Kun tuo vanha metsästyspaviljonki ei nyt enään ollut riittävä, täytyi rakentaa lisää, tehdä asuntohuoneita, latoja, talleja ja navetoita palvelusväkeä ja karjaa varten, joitten lukumäärä lisääntyi joka kerta, kun uutta maata hankittiin. Se oli vastustamatonta elämän valloitusta, hedelmällisyys leveni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen esteistä ja suruista huolimatta, korvasi tappiot, vuodatti joka hetki maailman suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Mathieun täytyi matkustaa Pariisiin useammin kuin hän olisi tahtonut Séguinin kanssa tehtyjen kauppojen tähden tai myymään ja ostamaan kaikenlaista tavaraa. Eräänä polttavan kuumana elokuun aamupäivänä tuli hän konepajaan katsomaan uudenaikaista leikkuukonetta. Hän ei tavannut Constancea eikä Mauricea, he olivat matkustaneet pois yhdessä Beauchênen kanssa, jonka piti jätettyään heidät johonkin merikylpypaikkaan Houlgaten seuduilla palata takaisin maanantaina. Kun hän oli nähnyt koneen, jonka suunnittelu ei häntä miellyttänyt, meni hän tervehtimään Morangea, joka yhä vaan oli kesät ja talvet sulkeutuneena konttooriinsa.

"Se on hyvin rakastettavaa, että aina käytte tervehtimässä minua, kun tulette tänne ylös. Meidän ystävyytemmehän ei ole eilispäivän lapsia."

"Ei, ja te tiedätte, että minä suuresti pidän teistä."

Morange oli rauhoittunut, palannut elämään, hän hymyilikin nyt aivankuin vanhaan, hyvään aikaan. Vaimonsa hirveä kuolema oli tehnyt hänen ainoastaan yhä heikommaksi, tunteellisemmaksi ja hellämielisemmäksi. Ainoastaan Reine oli voinut saada aikaan tämän ihmetyön, hän oli nyt isänsä koko onni, ja hänessä löysi isä joka päivä yhä enemmän rakastamansa vainajan luonnetta ja piirteitä. Kaksikymmenvuotias Reine oli ilmielävä Valérie sellaisena kuin tämä oli ollut mennessään naimisiin Morangen kanssa. Tuo kauhea näky – verinen ruumis lavitsalla – oli kadonnut, ja sen sijaan oli tullut tämä päivänpaisteinen, uudestaan syntynyt ilo, joka täytti koko talon. Morange ei enään säpsähtänyt pienimmästäkin äänestä, hänen omantunnon vaivoistaan oli jälellä ainoastaan raskaus sydämessä, nukkuva suru, jota kauhu ei enään herättänyt. Hän rakasti Reineä hulluuteen asti menevällä kiihkolla ja kaikilla rakkauden eri lajeilla. Hän tuli uudestaan nuoreksi, hänestä tuntui kuin hän olisi ollut vasta eilen sulhasena, hän eli uudestaan rakastamansa naisen kanssa, joka oli lahjoitettu hänelle nuorena neitseenä. Ja kaiken tämän kiihkonsa tuhlasi hän pyhälle olennolle, saavuttamattomalle jumaluudelle, jota hän polvillaan voi rukoilla.

"Tulkaa aamiaiselle minun kanssani, niin olette hyvin kiltti", sanoi hän. "Te ette tiedäkään, että minä olen eilisestä alkaen leski."

"Leskikö?"

"Niin, Reine on matkustanut kolmeksi viikoksi erääseen linnaan Loiretissa. Paroonitar de Lowicz pyysi niin itsepintaisesti minulta saada Reine mukaansa maalle erään tutun perheen luokse. Minä suostuin lopulta, kun näin, miten tämä rakas lapsi halusi kuljeskelemaan metsissä ja niityillä. Ajatelkaahan, minä ja hän emme ole koskaan ollut Versaillesia kauempana! Mutta kyllä minulla oli suuri halu kieltää."

Mathieu hymyili.

"Oh, ettehän te voi vastustaa mitään, jota teidän tyttärenne tahtoo."

Se olikin totta. Niinkuin Valérie oli muinoin hallinnut itsevaltaisesti kodissa, samoin oli Reinekin nyt tullut siksi kaikkivaltiaaksi tahdoksi, jota hän kuunteli.

"Ja hän tulee kihlattuna takaisin", sanoi Mathieu hieman pilkallisesti.

Nyt hermostui Morange.

"Ei, minä toivon, että hän ei sitä tee, minä olen puhellut paroonittaren kanssa. Reine on vielä lapsi eikä hänellä ole vielä niitä myötäjäisiä, jotka minä olen hänelle tahtonut antaa, jotta hän saisi sellaisen miehen, jonka hän ansaitsee. Mutta minä teen työtä noitten myötäjäisten tähden, ja jonakin päivänä saamme sitten nähdä. Ei, ei, hän pitää liian paljon minusta, hän ei saata minulle sitä surua, että menee naimisiin minun suostumuksettani. Ja hän tietää, että se päivä ei ole vielä tullut, että se olisi nyt minulle kuolemaksi, ell'en minä voisi toteuttaa unelmaani ja luoda koko sitä onnea, jota toivoin vaimoparkani eläessä ja jonka rakas tyttäreni nyt lahjoittaa minulle. Ja jos te tietäisitte, miten onnellisia me olemme pienessä asunnossamme! Minun täytyy luonnollisesti jättää hänen koko päiväksi yksikseen, mutta näkisittepä meidän ilomme, kun me taas illalla tapaamme toisemme. Hän on niin lapsellinen ja viaton, hänen ei tarvitse vielä mennä naimisiin; siihen ei ole kiirettä."

Hän hymyili taas ja jatkoi:

"No, tehän tulette siis aamiaiselle minun kanssani. Me puhumme sitten Reinestä, minä kerron pieniä salaisuuksiani, mitä minä suunnittelen ja valmistelen, ja sitten näytän minä teille hänen viimeisen valokuvansa, joka ei vielä ole edes kahdeksan päivän vanha. Olisi niin hauskaa, jos te pitäisitte minulle seuraa, kun hän on poissa. Me panemme kukkavihon hänen paikalleen pöydässä. Niin, se on siis päätetty; te tulette noutamaan minua täältä kello kaksitoista."

Mutta Mathieu ei voinut valmistaa hänelle tätä iloa.

"Ei, se on mahdotonta, minulla on tänään liiankin paljon juoksemista. Mutta ylihuomenna täytyy minun taaskin tulla Pariisiin. Jos se päivä sopii teille, niin lupaan minä silloin syödä aamiaista teidän kanssanne."

He päättivät niin ja likistivät toistensa kättä, ja Mathieu toimitti asiansa ja söi sitten aamiaista pienessä ravintolassa de Clichyn kadun varrella, jolla suunnalla hänellä oli ollut asioita. Kulkiessaan alas Amsterdam katua erään Gaumartin kadun varrella asuvan pankkiirin luokse, jolle hänellä oli asiaa, johtui hänen mieleensä kulkea Londreskadulta oikotietä Tivolin käytävän kautta, autiota, katettua kujaa myöten, jota tuskin muut jalankulkijatkaan käyttävät kuin tämän korttelin asukkaat; itse ei hän muistanut vuosikausiin kulkeneensa sitä. Hän katseli uteliaana ympärilleen tässä vanhan Pariisin unohdetussa sopukassa, tässä kosteassa kujassa, joka on pimeä auringonpaisteisinakin päivinä, hän silmäili noita köyhiä, ummehtuneita taloja, joissa oli pieniä, hämärän verhoomia myymälöitä.

Silloin sattui hänen silmiinsä odottamaton näky. Komeat, katetut vaunut olivat siinä odottamassa pyörät katuojassa, ja inhoittavimmasta talosta tuli ulos kaksi naista, jotka astuivat vaunuihin ja katosivat. Hunnuista huolimatta tunsi Mathieu Sérafinen ja Reinen. Hän epäili hetken, oliko se todellakin Sérafine, sillä hän ei ollut nähnyt Sérafineä moniin kuukausiin ja nyt näytti hän omituisesti muuttuneelta; mutta hän ei voinut erehtyä Reinen suhteen, jonka kauniit kasvot olivat olleet häneen päin kääntyneinä ilman että tyttö kuitenkaan tunsi häntä. Sérafinen vaunut olivat jo sekaantuneet Saint-Lazarekadulla viliseväin vaunujen joukkoon, mutta Mathieu seisoi vielä kuin kiinni naulittuna samassa paikassa. Mitä? Tuo kaunis tyttö, jonka isänsä luuli olevan jossakin linnassa lähellä Orléansia, ei siis ollutkaan lähtenyt Pariisista! Ja tänne, tuohon inhoittavaan pesään oli paroonitar kulettanut hänet salaisesti sen sijaan, että olisi kävellyt hänen kanssaan suuressa puistossa satavuotisten puitten siimeksessä! Mathieu tunsi hengenahdistusta ja aavisti jotakin kauheata. Hän katseli tuota rappeutunutta kaksikerroksista taloa, joka näytti hyvin epäilyttävältä. Uteliaisuus voitti vihdoin, hän hiipi pimeään, likaiseen eteiseen ja tuli sitten pihalle, joka oli vihertävä kuin kaivon pohja; siellä ei ollut portinvartijaa, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Ei ainoatakaan elävää olentoa, ei ääntäkään kuulunut. Hän kääntyi takaisin yhtä viisaana kuin sisään mennessäänkin; silloin näki hän eräällä ovella messinkilevyn, johon oli kaiverrettu kirjoitus: Tohtori Sarraillen klinikka. Nyt ymmärsi hän. Hän muisti tohtori Gauden apulaisen, jolla oli härän kuono, ja muutamia tohtori Boutanin lausumia sanoja, joka tunsi miehen. Mitähän tämä kaikki merkitsi? Ehkä jotakin tautia, jota tahdottiin pitää salassa, tai ehkä täällä oli suurimmassa salaisuudessa pidetty joku neuvottelu? Ja Mathieu läksi sieltä tuntien pöyristystä eikä tahtonut päästää epäluulojaan valtaan, mutta äkkiä hämmästytti häntä hirveä yhdennäköisyys: sama vastenmielinen näky täällä Tivolin kujassa Sarraillen luona kuin rouva Rouchen luonakin Rocherkadun varrella, samallainen haiseva eteinen, samallainen likainen pihamaa, sama rikoksien ja häpeän leima. Oi, miten hauskaa oli päästä lämpimän elokuun auringon paisteesen Pariisin leveille kaduille, joilla oli työniloa ja elämän halua!

Tässä oli aivan loogillinen juttu siitä johtuvine välttämättömine seurauksineen. Reine, joka koko lapsuutensa ajan oli ahminut sisäänsä rahan ja huvitusten himoa, oli kasvanut ylellistä elämää varten, joka kuitenkin yhä odotutti itseään ja kiihoitti hänen halujaan äärimmäisyyksiin asti. Niin kauvan kuin äiti eli, ei Reine kuullut hänen puhuvan mistään muusta kuin komeista puvuista, vaunuista, ainaisista juhlista, ja sitten kuin hän jäi yksikseen isänsä kanssa, oli hän yhä himoinnut samain kunnianhimoisten unelmain toteutumista. Pahimmaksi tuli asia silloin kun häntä ei enään valvottu, kun hän päiväkaudet oli yksikseen piikatytön kanssa. Hän väsyi pian pianoon ja kirjoihin, oleskeli balkongilla tähystellen hänelle luvattua prinssiä, jonka piti tulla kullalla kuormitettuna vapauttamaan hänet vaatimattomasta elämästään ja lahjoittamaan hänelle ihanan elämän huvituksissa, joita hänen vanhempansa olivat luvanneet hänelle. Kaiken muun suhteen oli hän välinpitämätön, hän vaati, että hänen unensa heti toteutuisi, ja hänen ennen aikaansa herännyt aistillisuutensa vaati täyttämistä. Ja Sérafine oli ainoa, joka koetti häntä huvittaa, hän vei hänet Boulognen metsään ja teaatteriin huvitettuna itsekin tuon lapsen yksinkertaisesta ilosta, tuon lapsen, jossa hän aavisti olevan samaa hehkuvaa nautinnonhimoa kuin itsessäänkin. Ja kun Reine sitten kasvoi naiseksi, tulivat hänen ja Sérafinen välit vieläkin ystävällisemmiksi, he unohtivat eroituksen ijässä, ja lopulta ei heidän välillään enään ollut mitään salattavaa toisiltaan. Huvitus oli kummankin uskontona. Paroonitar, jolla oli suuri kokemus, antoi nuoremmalle ystävättärelleen hyviä neuvoja, miten häväistysjuttuja on vältettävä, mitenkä hieno yhteiskunnallinen asema voidaan säilyttää loukkaamattomana, mitenkä voidaan olla koskaan paljastamatta elintapojaan, ja ennen kaikkea, mitenkä voidaan välttää lapsen synnyttämistä, joka oli auttamaton onnettomuus. Melkein vuoden ajan kävi tämä nuori tyttö usein viiden ja seitsemän välillä juomassa teetä ystävättärensä salaperäisessä asunnossa Marignonkadun varrella, ja siellä tapasi hän rakastettavia kavaljeereja ilman että sattui tuota niin pelättyä onnettomuudentapausta.

Mutta välttämättömyys oli lähestymässä. Eräänä päivänä selvisi Reinelle, että hän oli raskaana. Hän oli näkevinään isänsä muserrettuna tämän häpeän tähden, itkevänä ja kuolevana. Ei mikään hyvityskään ollut mahdollista, sillä miehellä oli jo vaimo ja lapsia, hän oli korkea virkamies, joka mielellään kävi ulkona salaisissa seikkailuissa. Kun Reine kyynelissä kylpien ripitti itsensä ystävättärelleen Sérafinelle, suuttui tämä niin, että oli vähällä lyödä häntä. Mutta pelko siitä, että joutuu itse häpeään ja menettää hienon naamarinsa, palautti taas Sérafinen julkean kylmäverisyyden. Hän suuteli ja lohdutteli tyttöparkaa ja vakuutteli, ett'ei hän jätä Reineä, vaan tahtoo auttaa hänet pulasta onnellisesti ja hyvin. Sérafine ajatteli heti sikiön ulosajoa, hän odotti muutamia päiviä, puhui sitten Reinen kanssa asiasta, mutta sai aikaan ainoastaan uuden kauhun purkauksen ja hysteeristä itkua. Reine oli kauvan uskonut, että hänen äitinsä oli kuollut keskosen synnyttämisen tähden, niinkuin oli kerrottu, ja vasta Sérafinen varomattomuuden tähden heidän kerran luottavasti keskustellessaan keskenään sai hän tietää totuuden; taikauskoinen kauhu valtasi nyt Reinen ja hän väitti kuolevansa samalla tavalla kuin äitinsäkin, jos antautuisi saman käsittelyn alaiseksi. Sérafine tuli itsekin lopulta siihen mielipiteesen, että kätilö on liian vaarallinen liittolainen, johonka ei ole luottamista. Toinen rohkeampi tuuma syntyi hänen ajatuksissaan; Reinen pitäisi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja antaa leikata itsensä samoin kuin hänkin oli tehnyt, sillä se pelastaisi hänen samalla nykyisestä tilastaan ja vapauttaisi hänen ainaisesti tulemasta äidiksi. Hän puhui tästä Reinelle ensin varovin sanoin, kertoili, mitä hän oli kuullut eri kirurgeista, jotka olivat erehtyneet luullessaan olevansa tekemisissä kasvannaisen kanssa, mutta leikkauksessa ovatkin huomanneet sen sikiöksi. Eiköhän voitaisi kääntyä jonkun puoleen näistä lääkäreistä? Leikkauksestahan ei olisi mitään vaaraa, siitä oli Sérafine itse ilmielävänä esimerkkinä. Ja kun hän näki, että Reine oli epätiedossa, alkoi Sérafine puhua hänen isästään, huomautti, että Reine asiain näin ollen voisi jäädä isänsä luokse, koska isää niin suuresti vaivasi se ajatus, että Reine joskus menisi naimisiin ja Reine itse piti vapaata, siteistä ja velvollisuuksista vapaata elämää parempana. Eikö olisi ihanata saada rakastaa hetkellisen oikun vaatimuksesta, antautua mille miehelle tahansa tahtoisi, aina varmana siitä, ett'ei koskaan tule äidiksi? Reine olisi silloin elämänsä itsevaltainen hallitsijatar ja hän saisi tyhjentää pohjaan ilon pikarin ilman pelkoa ja omantunnon vaivoja. Hänen tarvitsisi ainoastaan salata iloisen elämänsä, joka olisikin täydellisesti luvallista ja helposti näyteltyä ilveilyä helläsydämiselle ja heikolle Morangelle, joka muuten vietti koko päivät konttoorissaan. Ja kun Sérafine näki, että Reine oli rauhoittunut ja tehnyt päätöksensä, suuteli hän häntä intohimoisesti ja oli ihastunut nuoren, kauniin proselyyttinsä tähden, jota hän nyt kutsui rakkaaksi tytökseen.

Nyt piti vaan etsiä kirurgi, joka toimittaisi leikkauksen. Sérafine ei hetkeäkään ajatellut Gaudea, hän oli liian suuri mies, hän ei luonnollisesti tohtisi ryhtyä näin uhkarohkeaan juttuun. Mutta pian löysi Sérafine oikean miehen, Sarraillen, Gauden oppilaan, joka oli ollut avustamassa häntä itseäänkin leikattaessa. Hän tunsi tämän miehen erittäin hyvin, hän oli ollut parantumisaikanaan hänen uskottunsa, hän tiesi, että Sarraille oli vimmoissaan rumuutensa, karkeain piirteittensä ja liuhupartansa tähden, jotka estivät hänen koskaan saamasta naispotilaitten suosiota. Hän oli köyhän talonpojan ainoa poika, hänen oli lukiessaan lääketiedettä Pariisissa täytynyt elää kuin isännätön koira etsien luunpalastaan ja yönsä vietti hän yksinkertaisessa työssään voidakseen suorittaa tutkintonsa. Vaikka Gaude, joka osasi antaa arvon hänen uutteruudelleen, suojasi häntä, oli hän kuitenkin nyt lopetettuaan palveluksensa sairashuoneessa aivan turvaton. Ollen ilman praktiikkia, joka olisi voinut saada osakseen julkisen tunnustuksen, oli hän pelastuakseen nälkään nääntymästä avannut tämän epäilyttävän klinikan Tivolin kujassa, ja siellä eli hän niistä muruista, jotka putoilivat toisten pöydiltä, vaarallisista sairaustapauksista, jotka jätettiin hänen huostaansa. Pahinta oli se, että häntä poltti tarve päästä nopeasti kohoamaan, hän etsi aina tilaisuutta tähän, uneksi maailman ja sen nautintojen valloittamista, vaikka se olisikin maksanut hänen henkensä. Hän oli siis juuri sellainen mies, jota Sérafine etsi. Sérafine oli katsonut tarpeelliseksi kertoa Sarraillelle keksimänsä jutun, sillä olihan tarpeetonta panna Sarraillen omaatuntoa liian kovaan koettelemukseen tekemällä hänen julkisesti kanssarikokselliseksi. Reine oli muka Sérafinen sisarentytär, jonka vanhempansa olivat lähettäneet maaseudulta kysymään neuvoa omituisen säryn suhteen, joka hänellä oli vatsanpohjassa, vaikka hän näyttikin terveeltä. Sérafine tarjosi Sarraillelle tuhannen frankia, ja ensi tarkastuksen jälkeen selitti tohtori, että hänessä oli kasvannainen. He tapasivat toisensa usein, Reinellä oli olevinaan aina vaikeammat tuskat, ja hän parkasi pienimmästäkin kosketuksesta. Lopuksi päätettiin panna toimeen leikkaus, joka muka oli ainoa tepsivä keino. Päätettiin, että sairas leikattaisiin itse Tivolin kujanteen klinikassa, ja siellä saisi hän sitten olla parantumassa kaksi tai kolme viikkoa. Ja senjälkeen oli Sérafine keksinyt jutun kutsuista erääsen linnaan Loiretissa, ja sinä päivänä, jolloin Mathieu oli nähnyt heidän tulevan Sarraillen luota, olivat he käyneet siellä huomispäivän valmistuksia varten. Samana iltana kuin Reine sitten saapui paroonittaren kotiin, kirjoitti hän isälleen hellän kirjeen, joka oli täynnä iloisia pikkujuttuja, ja erään palvelukseen halukkaan henkilön piti panna tämä kirje postiin kysymyksessä olevan linnan läheisessä kylässä.

Kun Mathieu kaksi päivää tämän jälkeen tuli lupauksensa mukaan syömään aamiaista Morangen luokse hänen asunnossaan Grenellen bulevardin varrella, tapasi hän Morangen iloisena kuin lapsi.

"Vai niin, te tulette täsmällisesti, mutta nyt saatte odottaa hieman, sillä palvelijatar on myöhästynyt. Tulkaa sisään saliin!"

Se oli yhä vaan sama sali kullalla kukitettuine tapetteineen, valkeaksi kiilloitettuine huonekaluineen à la Ludvig XIV, ja siellä oli vielä tuo musta piano samalla paikalla, johon Valérie oli antanut asettaa sen monta vuotta sitten. Tomua oli paksulta kaikkialla, huomasi, että se oli tarpeeton huone, jota ei koskaan käytetty.

"Tämä asunto on luonnollisesti liian suuri meille kahdelle", sanoi Morange. "Mutta muuttaminenkin olisi koskenut kipeästi sydämeen. Ja sitten on meillä omat pienet tapamme. Reine asuu makuuhuoneessa. Tulkaa katsomaan, miten kauniisti hän on kaikki järjestänyt. Minä näytän teille parin vaaseja, jotka olen antanut hänelle."

Tuo vaaleansininen makuuhuonekaan ei ollut muuttunut. Molemmat emaljeeratusta kristallista tehdyt vaasit olivat hyvin kauniit. Siellä oli muuten joukko kaikenlaisia hienoja esineitä, lahjoja, joita isä oli antanut tyttärelleen. Morange kulki varpaillaan kuin pyhätössä, puhui hiljaan, hartaalla äänenpainolla. Sitten vei hän salaperäisen näköisenä Mathieun asumuksen toiseen päähän, jossa hänen oma huoneensa oli ja sekin vaimon kuoleman jälkeen muuttumattomassa kunnossa. Mutta kamiinihylly, pöydät ja seinät olivat täynnä valokuvia, siellä olivat kaikki vaimovainajan valokuvat, jotka hän oli saanut kokoon haalituiksi, sekä lukemattomia tyttären valokuvia, joita oli otettu joka seitsemäs kuukausi tytön lapsuudesta asti.

"Tulkaa, niin saatte nähdä… Minähän lupasin näyttää teille Reinen viimeisen valokuvan."

Ja hän antoi Mathieun asettua eräänlaisen pienen pyhimyskappelin eteen, joka oli rakennettu pöydälle. Kaikkein kauniimmat valokuvat olivat siinä järjestetyt sopusointuisasti kahden muun ympärille, jotka olivat keskipisteenä: tyttären viimeinen valokuva ja äidin samanikäisenä otettu valokuva toistensa vieressä kauniina ja hymyilevinä kuin kaksoispari.

Kyyneleet olivat tulleet Morangen silmiin. Hän änkytti liikutuksesta:

"Mitä te tästä sanotte? Eikö siinä ole minun rakas, kauvan itketty Valérieni, jonka pikku Reineni on lahjoittanut minulle takaisin? Minä vakuutan teille, että he ovat sama nainen. Nyt te itsekin näette, että minä en näe unta, vaan että toinen on toisen ylösnousemus, samat silmät, sama suu, samat hiukset. Ja miten kaunis hän sitten on! Minä seison tässä tuntikaudet, hän on minun jumalani."

Mathieu, joka itsekin oli tullut liikutetuksi nähdessään tuollaista hartautta, kauhistui ajatellessaan näitä molempia naisia, joista toinen oli kuollut ja toista uhkasi salaperäinen, hirveä kohtalo, jonka Mathieu oli toissapäivästä asti tietänyt. Mutta nyt tuli palvelijatar sanomaan, että pöytä oli katettu, ja Morange pyysi Mathieun lähtemään ruokasaliin, jossa Morange välttämättömästi tahtoi, että balkongin ovi olisi auki, jotta voitaisiin nauttia kauniista näköalasta. Pöytä oli katettu ainoastaan kahdelle, mutta Reinen tavallisella paikalla oli vihko valkeita ruusuja.