Read the book: «Säätynsä uhri», page 19
V
Lilystä tuntui nyt, kun rouva Penistonin ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, että hän sanoi lopulliset hyvästit entiselle elämälleen. Tulevaisuus näytti hänestä synkältä ja tyhjältä kuin autio, pitkä Viides avenue, ja valopilkut näyttivät siinä yhtä niukoilta kuin kyydittäviä vainuavat harvat ajoneuvot, joita kyydittäviä ei kuitenkaan kuulunut. Tämän yhtäläisyyden täydellisyyttä häiritsi kuitenkin hänen päästessään jalkakäytävälle ajoneuvojen nopea läheneminen. Hänet nähdessään vaunut pysähtyivät.
Vaunuista viittilöitiin hänelle, ja seuraavassa silmänräpäyksessä rouva Fisher hyppäsi kadulle ja syleili häntä.
"Lily kulta, vieläkö sinä olet kaupungissa? Kun näin sinut taannoin Sherryllä, ei minulla ollut aikaa kysyä —" Hän vaikeni ja lisäsi sitten avomielisyyden puuskassa: "Totta puhuen minä olin kauhuissani, Lily, ja siitä lähtien olen halunnut puhua kanssasi."
"Oh —", vastusteli Miss Bart vetäytyen pois hänen hyvittämissyleilystään, mutta rouva Fisher jatkoi tavallisella suorasukaisuudellaan: "Katsos tänne, Lily, äläkä ole milläsikään, sillä tyhjän luuloittelu saa aikaan puolet elämän hämmennystä. Se ei ole minun tapaistani, ja minun täytyy vain sanoa, että kovasti häpeän omaa itseäni, että seurasin toisten naisten esimerkkiä. Mutta tästä me puhumme myöhemmin – kerro nyt minulle, missä sinä oleskelet ja mitä suunnitelmia sinulla on. En luule, että pidät yhdessä taloa Grace Stepneyn kanssa, ethän? Minua hämmästyttää, että voisit olla tuuliajolla."
Lily ei voinut nykyisellään vastustaa tätä vilpitöntä ystävyyden ilmausta ja hän sanoi hymyillen: "Minä olen tätä nykyä tuuliajolla, mutta Gerty Farish on vielä kaupungissa ja hän on kyllin hyvä antaakseen minun olla seurassaan, milloin ikinä hänellä on aikaa."
Rouva Fisher teki pienen kasvojenilmeen. "Hm – se on vaatimatonta iloa. Niin, Gerty on tietenkin kunnon ihminen ja vastaa kaikkia meitä yhteensä, mutta sinun paikkasi on hieman ylempänä, eikö niin, kultaseni? Ja sitäpaitsi, luulen hänen itsensäkin matkustavan pois ennen pitkää – elokuun 1 päivänä, niinhän sinä sanoit? No niin, näethän, ettet voi viettää kesääsi kaupungissa. Puhumme tästä vielä myöhemmin. Mutta mitäs siihen sanot, jos sitä ennen pistäisit muutamia kapineita matka-arkkuun ja tulisit minun kanssani tänä iltana Sam Gormer'eille?"
Ja kun Lily pysyi sanattomana tuon äkillisen ehdotuksen kuultuaan, jatkoi hän kevyesti naurahtaen: "Sinä et tunne heitä, eivätkä he sinua, mutta se ei tee yhtään mitään. He ovat ottaneet Van Alstyne'in paikan Roslynissä ja ovat antaneet minulle valtuuden tuoda sinne ystäviäni – mitä enemmän sitä parempi. He osaavat järjestää kadehdittavan hyvin, ja tällä viikolla siellä pitäisi olla jokseenkin iloinen seura —" Hän keskeytti puhetulvansa Miss Bartin vaikeasti selitettävän ilmeen vaihtumisen takia. "No, enhän minä tarkoita tietenkään erikoisesti sinun seurapiiriäsi: siellä on jokseenkin kirjava seura, mutta hyvin hauskaa siellä on. Tosiasia on, että Gormerit ovat järjestäneet omaan tapaansa, he toivovat erikoisesti, että olisi hauskaa ja sitä he toivovat pitävänsä omalla tavallaan ja siihen he haluavat ihmisiä, joiden seurassa he voivat todellakin tuntea olevansa kotonaan. Jokseenkin omaperäistä heiltä, eikö niin? Mattie Gormerilla on yhä vielä kiihkeitä haluja; naisilla niitä on aina. Mutta hän on kadehdittavan kevytluontoinen eikä Sam tahdo kiusaantua; molemmat he ovat mielellään ympäristönsä tärkeimpiä henkilöitä ja niinpä he ovat panneet pystyyn jonkinlaisen oman yhtenäisen seurapiirin, jonkinlaisen hupisaaren, johon jokainen on tervetullut, joka osaa pitää kyllin suurta melua. Siellä on taiteilijoitakin, jokin sievä näyttelijätär j.n.e. Tällä viikolla esim. niillä on Andrey Anstell, jolla oli viime keväänä niin suuri menestys 'The Winning of Winny'ssa'; ja Paul Morpeth – hän maalaa paraillaan Mattie Gormeria – ja Dick Bellingerit ja Kate Corby – niin, kaikki, joiden luulet olevan iloisia ja pitävän melua. No, älä siinä seiso nenä pystyssä, kultaseni – siellä tulee olemaan koko lailla parempaa kuin kaupungin sunnuntai-ikävässä ja siellä tapaat älykkäitä ihmisiä yhtä hyvin kuin nenäkkäitäkin – Morpeth, joka ihailee Mattieta hirveästi, tuo aina yhden tai pari omasta piiristään."
Rouva Fisher veti Lilyä vaunuihin ystävällisen määräävästi. "Sisään nyt vain, ajamme hotelliisi ja pakkaamme tavarasi ja sitten juomme teetä, ja molempien palvelijattaret voivat tavata meidät junalla."
* * * * *
Oli koko lailla parempaa kuin kaupungin sunnuntai-ikävässä – sitä ei Lilyn tarvinnut epäilläkään, kun hän siinä leväten lehtevän verannan varjossa katseli merelle nurmikon yli, jolle pitsipukuiset naiset ja tennispukuiset herrat muodostivat maalauksellisia ryhmiä. Tuo suunnaton Van Alstynen talo ja sen laajat sivurakennukset olivat täpö täynnä Gormerien loppuviikkovieraita, jotka nyt säteilevänä sunnuntaiaamupäivänä olivat hajaantuneet ylt'ympäri etsien niitä eri huvituksia, joita paikka tarjosi: tennispelistä ampumarataan, bridge-pelistä ja whiskeystä automobiili- ja höyrylaivaretkiin asti. Lilyllä oli omituinen tunne siitä, että hänet oli otettu tuohon joukkoon yhtä välinpitämättömästi kuin matkustajan ottaa sisäänsä pikajuna. Vaalea ja nerokas rouva Gormer esitti konduktöörin osaa rauhallisesti osoittaen paikat matkustajajoukolle, kun taas Carry Fisher esitti kantajaa toimittaen heidän matkalaukkunsa paikalle, antaen heille päivällisnumeronsa ja ilmoittaen heille, milloin oli lähdettävä junasta. Juna oli sillävälin tuskin vähentänyt vauhtiaan – elämä kulki eteenpäin korviahuumaavalla melulla ja pauhulla, jossa ainakin yksi matkustaja löysi tervetulleen pakopaikan omien ajatustensa telmeeltä.
Gormerien seurapiiri edusti sellaista seuraelämätasoa, jota Lily oli aina huolellisesti karttanut. Mutta nyt, kun hän oli siinä, se tuntui hänestä vain hänen oman maailmansa leimahtelevalta jäljennökseltä, todellisuutta lähentelevältä karikatyyriltä kuten seurapeli lähentelee vierashuoneen tapoja. Häntä ympäröivät ihmiset tekivät samaa kuin Trenorit, Van Osburghit ja Dorsetit, erotus ilmeni alkuasun ja tapojen sadoissa vivahduksissa miesten liivien kuosista naisten äänien väreeseen saakka. Kaikki oli viritetty korkeampaan sävellajiin ja kaikkea oli enemmän: enemmän melua, enemmän väriä, enemmän samppanjaa, enemmän tuttavallisuutta – mutta myöskin enemmän suopeutta, vähemmän kateutta ja suurempaa nauttimiskykyä.
Miss Bartin tuloa tervehdittiin ystävällisyydellä, joka oli vapaa kritikoimisesta ja joka ensin suututti hänen ylpeyttään ja sitten sai hänen elävästi tajuamaan oman asemansa elämässä, joka hänen täytyi ottaa vastaan tällä hetkellä ja josta hänen oli tehtävä parasta mahdollista. Nämä ihmiset tunsivat hänen tarinansa, siitä ei hänen ensimmäinen pitkä keskustelunsa Carry Fisherin kanssa jättänyt epäilystäkään: hän oli julkisesti merkitty omituisen seikkailun sankarittareksi. Mutta sen sijaan, että he olisivat väistäneet häntä, kuten hänen omat ystävänsä, he mitään kyselemättä ottivat hänet kirjavaan piiriinsä. He sulattivat hänen menneisyytensä yhtä helposti kuin Miss Anstellinkin; muuta he eivät häneltä pyytäneet kuin että hän olisi samanlaisena lisänä – omalla tavallaan, sillä he tunnustivat taipumusten ja kykyjen erilaisuuden – yleiseen hauskuuteen kuin tuo viehättävä näyttelijätär, jonka lahjat näyttämön ulkopuolella olivat mitä erilaatuisimpia. Lily tunsi kerta kaikkiaan, että yritys nostaa nokkaansa, osoittaa erikoisuuttaan ja hienostuneisuuttaan, tekisi lopun hänen viipymisestään Gormerien seurapiirissä. Joutuminen sellaiseen piiriin oli kyllin raskasta hänessä piilevälle ylpeydelle. Mutta hän käsitti, että siitä pois joutuminen olisi lopultakin vielä kovempaa. Sillä hän oli ehkä äkkiä tuntenut salaista viehätystä siitä, että pääsi takaisin elämään, josta kaikki aineelliset vaikeudet olivat siloitetut pois. Äkillinen poispääsy tukahduttavasta hotellista ja pölyisestä autiosta kaupungista ilmavaan, suureen ja loisteliaaseen maakartanoon, jonka yli leppoisat merituulet leyhkivät, oli saanut hänet moraalisen raukeuden tilaan, joka oli niin miellyttävä edellisten viikkojen hermojännityksen ja fyysillisen epämukavuuden jälkeen. Tällä hetkellä hänen täytyi myöntyä siihen virkistykseen, jota hänen hermonsa vaativat; tämän jälkeen hän korjaisi jälleen asemansa ja pitäisi neuvoa arvonsatunnon kanssa. Hänen hauskuuttaan tässä ympäristössä häiritsi kuitenkin se epämieluinen tunne, että hän otti vastaan niiden vieraanvaraisuutta ja tavoitteli niiden suosiota, joita hän oli halveksinut toisissa oloissa. Mutta hän oli käynyt vähemmän herkäksi sellaisissa asioissa ja jokainen myönnytys lisäsi hieman tuota välinpitämättömyyttä.
Maanantaina, jolloin seurapiiri hajaantui meluisasti hyvästellen, paluu kaupunkiin saattoi selvemmin näkyviin sen elämän viehätykset, jonka hän jätti. Toiset vieraat hajaantuivat jatkaakseen samanlaista elämää toisessa ympäristössä: muutamat Newportissa, muutamat Bar Harbourissa, muutamat Adirondaekin leirin varta vasten laitetussa maalaisympäristössä. Gerty Farishkin, joka lausui Lilyn tervetulleeksi hellällä huolella, varustausi pian lähtemään tätinsä kanssa viettämään kesäänsä, kuten tavallisesti, George-järven rannalle. Lilyllä itsellään ei vain ollut mitään suunnitelmaa, hän oli joutunut suuren huvitusten virran vanaveteen. Mutta Carry Fisher, joka tahtoi kivenkovaan viedä hänet omalle talolleen, minne hänen oli poikettava päiväksi tai pariksi matkallaan Bry'in leirille, tuli avuksi uudella ehdotuksella.
"Katsos, Lily – asia on näin: etkö astuisi minun sijalleni Mattie Gormerin seuralaiseksi tänä kesänä. He lähtevät retkelle Alaskaan ensi kuussa omalla autollaan, ja Mattie, joka on maailman laiskin nainen, tahtoo minut mukaan päästäkseen asioiden järjestämisvaivasta. Mutta Bryit pyytävät minua myöskin – ja ollakseni suora – vaikka pidänkin enimmän Gormereista, on Bryistä minulle eniten hyötyä. Seikka on se, että he haluavat koettaa Newportia tänä kesänä, ja jos hankin heille siellä menestystä – no niin, he tuottavat menestystä minulle." Rouva Fisher taputti käsiään ihastuksesta. "Tiedätkö, Lily, mitä enemmän ajattelen tuumaani, sitä enemmän siitä pidän – aivan yhtä paljon sinun kuin itsenikin takia. Molemmatkin Gormerit ovat hirveästi mieltyneet sinuun, ja Alaskanmatka on – niinpä niin – sinulle parasta, mitä voit toivoa tällä hetkellä."
Miss Bart nosti silmänsä katsoen tiukasti. "Päästäkseni pakoon ystävieni tieltä, sitäkö tarkoitat?" sanoi hän levollisesti, ja rouva Fisher vastasi häntä sovittavasti suudellen: "Ollaksesi pois heidän näkyvistään, kun he huomaavat, miten paljon he kaipaavat sinua."
* * * * *
Miss Bart meni Gormerien kanssa Alaskaan, ja tuolla retkellä oli, joskaan se ei tuonut mukanaan hänen ystävättärensä ennustamaa vaikutusta, ainakin se kielteinen etu, että se erotti hänet arvostelun ja keskustelun ylpeästä keskuksesta. Gerty Farish oli asettunut vastustamaan matkasuunnitelmaa hieman kritiikittömän luonteensa koko tarmolla. Jopa hän oli tarjoutunut jättämään sikseen George-järven matkansa ja jäämään kaupunkiin Miss Bartin kanssa, jos tämä luopuisi retkestään. Mutta Lily saattoi salata todellisen vastenmielisyytensä tätä suunnitelmaa kohtaan riittävän pätevällä perustelulla.
"Sinä viaton sielu, etkö näe", väitti hän vastaan, "että Carry on aivan oikeassa ja että minun täytyy alkaa jälleen entinen elämäni ja olla ihmisten kanssa niin paljon kuin mahdollista. Jos vanhat ystäväni tahtovat mieluummin uskoa minusta valheita, on minun hankittava uusia, siinä kaikki. Ja tiedäthän, ettei kerjäläisillä ole valinnan varaa. Eipä silti, etten pitäisi Mattie Gormerista – minä pidän hänestä: hän on hyvä ja rehellinen ja suora; ja etkö luule, että tunnen kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän on avosylin ottanut minut vastaan aikana, jolloin – kuten itse olet nähnyt – omat sukulaiseni ovat kuin yhdestä tuumasta pesseet kätensä minusta?"
Gerty pudisti päätään äänettömästi epäillen. Hän ei tajunnut ainoastaan sitä, että Lily halvensi omaa itseään turvautumalla seurusteluun, jota hän ei olisi koskaan harjoittanut, jos hän olisi saanut valita, vaan myöskin sen, että joutuessaan nyt takaisin entiseen elintapaansa, hän turmeli viimeisen mahdollisuutensa päästä siitä koskaan. Gertyllä oli vain hämärä käsitys siitä, mitä Lilyn nykyinen kokemus oli ollut; mutta sen seuraukset olivat tehneet hänen säälinsä pysyväksi sitten tuon ikimuistoisen yön, jolloin hän oli paljastanut oman salaisen toiveensa ystävättärensä äärimmäisessä pulassa. Gertyn kaltaisille luonteille sellainen uhraus sisältää moraalisen vaatimuksen sen henkilön kohtaloon, jonka hyväksi se on tehty. Autettuaan kerran Lilyä hänen täytyi edelleenkin auttaa häntä; ja auttaessaan häntä hänen täytyi uskoa häneen, koska usko on sellaisten luonteiden päävaikutin. Mutta joskin Miss Bart, jälleen mielistyttyään elämän viehätyksiin, olisi palannut elokuisen New Yorkin kuivuuteen, jota oli lieventämässä vain Gerty-paran läsnäolo, olisi hänen elämänviisautensa neuvonut häntä luopumaan sellaisesta kieltäymysteosta. Hän tiesi, että Carry Fisher oli oikeassa, että poissaolo sopivalla ajalla olisi ensimmäinen askel sovintoon ja että ennen kaikkea sesonginvastainen kaupungissaoleskelu olisi kohtalokas tappion tunnustaminen.
Palatessaan matkaltaan Gormerien seurassa läpi heidän syntymäseutunsa, matkalta, joka oli ollut yhtä voittokulkua, hänellä oli muuttunut käsitys asemastaan. Jälleentottuminen ylellisyyteen – saadessaan joka aamu herätä huolettomuuteen ja aineelliseen mukavuuteen – tylsistytti vähitellen hänen mielensä näitä arvoja kohtaan ja jätti hänet tietoisemmaksi siitä tyhjästä tilasta, jota ne eivät voineet täyttää. Mattie Gormerin muuttumaton suopeus ja hänen ystäviensä huoleton seuramieli, jotka ystävät kohtelivat Lilyä aivan kuten toisiaankin – kaikki tämä alkoi koetella hänen kärsivällisyyttään. Ja mitä enemmän hän katseli seuratoverejaan arvostelevin silmin, sitä vähemmän hän käsitti, miksi hän käytti heidän seuraansa. Hänen ikävänsä päästä takaisin entiseen ympäristöönsä kasvoi kiinteäksi ajatukseksi. Mutta tuon aikomuksen varmistuessa hän ehdottomasti havaitsi, että sen saavuttaakseen hänen täytyi vaatia ylpeydeltään uusia myönnytyksiä. Nämä edellyttivät tällä hetkellä, ikävä kyllä, jatkuvaa pysymistä isäntäväkensä seurassa heidän Alaskasta palattuaan. Niin vähän kuin hän sulautuikin heidän ympäristöönsä, olivat hänen suunnaton seuraelämäkykynsä ja hänen pitkäaikainen tottumuksensa mukautua toisiin, hankkineet hänelle tärkeän aseman Gormerin seurapiirissä. Joskaan hän ei ottanut osaa heidän äänekkääseen hilpeyteensä, antoi hän seurapiirille kevyen eleganssin sävyn, joka oli Mattie Gormerista suuremman arvoinen kuin suurisuinen ilonpito. Sam Gormer ja hänen kumppaninsa tunsivat hieman pelonsekaista kunnioitusta häntä kohtaan; mutta Mattien seurue, Paul Morpeth etunenässä, antoi hänen tuntea, että he kunnioittivat häntä niiden ominaisuuksien takia, jotka heiltä erikoisesti puuttuivat. Joskin Morpeth, jonka välinpitämättömyys seuraelämää kohtaan oli yhtä suuri kuin hänen taiteellinen toimeliaisuutensa, oli jättäytynyt Gormerien seuraelämän kulkuun, jossa vähimmätkin kohteliaisuuden vaatimukset olivat tuntemattomia tai ei niistä välitetty, säilytti hän kuitenkin ylemmyyden tunteen ja arvonantonsa viehkeyttä kohtaan, vaikk'ei hänellä ollut aikaa sitä viljellä. Bryin eläviä tauluja valmistellessaan häntä olivat suunnattomasti hämmästyttäneet Lilyn plastilliset mahdollisuudet – "eivät kasvot, joiden ilme oli liian harkitseva, vaan hänen muu olemuksensa, taivas, mikä malli!" – ja vaikka Morpethin kauhu sitä maailmaa kohtaan, jossa hän oli nähnyt Lilyn, oli liian suuri, jotta hän olisi ajatellut etsiä häntä sieltä, elähdytti häntä suuresti se etuoikeus, että hän saattoi häntä katsella ja kuunnella hänen vetelehtiessään Mattie Gormerin sekasotkuisessa vierashuoneessa.
Lily oli täten muodostanut ympäristönsä melussa pienen ystävällisten suhteiden keskuksen. Hän sai myöskin silloin tällöin heikkoja välähdyksiä maailmastaan, erittäinkin kun Newportin sesongin päätyttyä seuraelämävirta suuntautui jälleen Long Islandiin. Kate Corby, jonka taipumukset tekivät hänet yhtä populaariksi kuin Carry Fisher oli, tuli sattumalta Gormereille, jossa hän ensi hämmästyksestä toinnuttuaan otti Lilyn läsnäolon ehkä liiankin luonnostaan selvänä asiana. Rouva Fisher, joka usein ilmaantui lähimaille, tiedoitti kokemuksiaan ja toimitti Lilylle, kuten hän itse kutsui viimeisen raportin ilmahavaintoasemalta. Ja Lily, joka ei ollut koskaan ollut häneen suoranaisen läheisissä suhteissa, saattoi kuitenkin puhua hänen kanssaan vapaammin kuin Gerty Farishin kanssa, jonka läsnäollessa oli mahdotonta omaksua paljoakaan siitä, mitä rouva Fisher piti aivan luonnollisena.
Rouva Fisher ei sitäpaitsi ollut kiusaavan utelias. Hän ei halunnut saada selville Lilyn tilanteen sisäisiä seikkoja, vaan katsella sitä yksinkertaisesti ulkoapäin ja tehdä senmukaisesti johtopäätöksensä. Ja nämä johtopäätökset hän keskitti erään tuttavallisen keskustelun päätyttyä seuraavaan huomautukseen: "Sinun täytyy mennä naimisiin niin pian kuin voit."
Lily naurahti hieman – tällä kertaa rouva Fisheriltä puuttui alkuperäisyyttä. "Onko tarkoituksesi Gerty Farishin tavoin suositella 'hyvän miehen rakkauden' aina tepsivää yleislääkettä?"
"En – en luule, että kumpikaan ehdokkaistani vastaisi sitä vaatimusta", sanoi rouva Fisher hetken ajan mietittyään.
"Ei kumpikaan? Onko niitä tällä kertaa kaksikin?"
"On kuin onkin, tai ehkä minun pitäisi sanoa puolitoista – tällä haavaa."
Miss Bartia tämä huvitti yhä enemmän. "Koska muu on minulle yhdentekevää, niin luulisin, että mieluimmin ottaisin puolimiehen. Kuka hän on?"
"Älä nyt hyökkää kimppuuni, ennenkuin olet kuullut perusteluni – George Dorset."
"Oh —", mutisi Lily pahoittelevasti, mutta rouva Fisher oli hellittämätön. "No, miksei? Heillä oli heti Euroopasta palattuaan muutaman viikon kuherruskuukausi, mutta nyt heidän asiansa ovat taas huonosti. Bertha on käyttäytynyt mielettömämmin kuin koskaan ennen ja Georgen herkkäuskoisuus on miltei lopussa. He oleskelevat täällä, kuten tiedät, ja minä vietin viime sunnuntain heidän kanssaan. Se oli surullinen seurue – ei ketään muita kuin tuo Neddy Silverton raukka, joka tekee kaleeriorjan vaikutuksen (niillä oli tapana sanoa, että minä teen tuon poikaraukan onnettomaksi!) – ja lunch-aterian jälkeen George vei minut pitkälle ajelulle ja sanoi minulle, että siitä oli pian tuleva loppu."
Miss Bart teki torjuvan liikkeen. "Sitä menoa saa jatkua kuinka kauan tahansa, loppua siitä ei koskaan tule – Bertha kyllä aina tietää, miten saada hänet takaisin, kun hän tahtoo häntä."
Rouva Fisher katsoi häneen yhä tutkivasti. "Eipä niinkään, jos Dorsetilla olisi joku toinen, jonka puoleen kääntyä! Niin – siitä se juuri riippuu, tuo miesparka ei tule toimeen yksin. Ja minun mielestäni hän on oikea vekkuli, täynnä elämää ja innostusta." Hän pysähtyi ja jatkoi sitten kääntäen katseensa Lilyn katseesta: "Dorset ei eläisi kymmentä minuuttia Berthan kanssa, jos hän tietäisi —"
"Tietäisi —?" toisti Miss Bart.
"Mitä sinun täytyy, esimerkiksi – niillä edellytyksillä, mitä sinulla on ollut! Jos hänellä olisi varma todiste, tarkoitan —"
Lily keskeytti hänet syvän vastenmielisyyden puuskassa. "Jätetään tämä asia, Carry, se on minulle liian vastenmielinen." Ja vetääkseen toverinsa huomion toisaalle hän lisäsi helpotuksesta huokaisten: "Entä toinen ehdokkaasi? Emme saa unohtaa häntä."
Rouva Fisher yhtyi hänen nauruunsa. "Ethän vain huudahda yhtä kovasti, jos sanon – Sim Rosedale?"
Miss Bart ei huudahtanut: hän istui hiljaa, ajatuksissaan tuijottaen ystävättäreensä. Tuo ehdotus ilmaisi tosiaankin mahdollisuuden, jota hän oli viime viikkoina useita kertoja ajatellut. Mutta hetken kuluttua hän sanoi huolettomasti: "Herra Rosedale haluaa vaimon, joka voi toimittaa hänet Van Osburghien ja Trenorien helmaan."
Rouva Fisher kävi kiivaasti hänen kimppuunsa. "Ja mitä sinä saisitkaan aikaan – hänen rahoillaan! Etkö huomaa, miten ihanaa se olisi teille molemmille?"
"En näe mitään keinoa saada hänet huomaamaan sitä", vastasi Lily naurahtaen ja aikoen siten päästä asiasta. Mutta todellisuudessa se askarrutti hänen ajatuksiaan pitkän aikaa rouva Fisherin lähdettyä. Lily oli nähnyt herra Rosedalea hyvin vähän sen jälkeen kuin hän oli liittynyt Gormereihin, sillä Rosedale koetti yhä itsepintaisesti tunkeutua siihen suljettuun paratiisiin, josta Lily oli nyt ulossuljettu. Mutta kerran tai pari Rosedale oli paremman puutteessa pistäytynyt sinne sunnuntaiksi, ja näissä tilaisuuksissa Lilylle ei jäänyt epäilystäkään Rosedalen suhtautumisesta hänen tilanteeseensa. Että hän yhä ihaili häntä, oli enemmän kuin koskaan ennen loukkaavan ilmeistä, sillä Gormerien seurapiirissä, missä hän oli oikein omassa elementissään, ei mikään häiritsevä sovinnaisuus ollut estämässä häntä osoittamasta mielin määrin mieltymystään. Mutta hänen ihailunsa laadusta Lily näki, miten ovelasti hän arvioi hänen asemansa. Hän nautti antaessaan Gormerien nähdä, että hän oli tuntenut "Miss Lilyn" – Lily oli nyt hänelle "Miss Lily" – ennenkuin heillä oli vähäisintäkään asemaa seuraelämässä; nautti vieläkin enemmän saadessaan erikoisesti hämmästyttää Paul Morpethia heidän läheisen tuttavuutensa pitkäaikaisuudella. Mutta hän antoi tuntea, että tuo läheinen tuttavuus oli pelkkää karehtimista eteenpäin vierivän seuraelämän virran pinnalla, jonkinlaista huvittelua, jota laajaharrastuksinen ja monipuuhainen mies sallii itselleen joutohetkinään.
Välttämättömyys sulattaa tämä katsantokanta heidän menneisyydestään ja suhtautua siihen leikillisen välinpitämättömästi uusien ystäviensä nähden oli Lilylle syvästi alentavaa. Mutta hän uskalsi vähemmän kuin koskaan ennen riitaantua Rosedalen kanssa. Se seikka, että Rosedale tiesi jotakin hänen suhteistaan Trenoreihin, näytti saattavan hänet auttamattomasti hänen valtaansa. Carry Fisherin vihjauksesta oli kuitenkin uusi toivo versonut hänessä. Niin epämieluinen kuin Rosedale hänelle olikin, ei hän häntä enää ehdottomasti halveksinut. Sillä Rosedale oli vähitellen saavuttamaisillaan elämäntarkoituksensa, ja se oli Lilyn mielestä aina vähemmän halveksittavaa kuin sen menettäminen. Lannistumattomalla sitkeydellä hän raivasi itselleen tietä seuraelämään sen monista vihamielisyyksistä huolimatta. Hänen mahtinsa ja mestarillinen tapansa käyttää sitä alkoivat antaa hänelle kadehdittavan aseman liikemaailmassa. Hänen nimensä alkoi senjohdosta näkyä komiteoissa ja yhdistyksissä, hän ilmaantui huomattaville vieraille toimeenpannuille juhla-aterioille ja hänen ehdokkuuttaan erään hienon klubin jäseneksi alettiin vastustaa yhä laimeammin. Hän oli ollut kerran tai pari Trenorien päivällisillä ja oppinut puhumaan oikealla halveksivalla sävyllä paksun Van Osburghin kemuista; ja kaikki, mitä hän nyt tarvitsi, oli vaimo, jonka seurapiiri lyhentäisi hänen ylenemisensä viimeisiä ikäviä askeleita. Tässä tarkoituksessa hän vuotta aikaisemmin oli kiinnittänyt katseensa Miss Bartiin. Mutta sillä välin oli hän noussut lähemmäksi päämääräänsä, kun taas Lily oli menettänyt mahtinsa lyhentää hänen tiensä jäljelläolevia askeleita. Lily näki kaiken tämän näkijän selvyydellä, minkä hän sai alakuloisuuden ja epätoivon hetkinä. Menestys häikäisi häntä – hän saattoi erottaa kyllin selvästi tosia-asioita epäonnistumisen hämärästä. Ja kun hän nyt koetti tunkeutua tuon hämärän läpi, hälvensi sitä vähitellen heikko toivon kipinä. Rosedalen hyötyätavoittelevan liehakoimisen takana hän oli tuntenut kyllin selvästi persoonallisen taipumuksen lämpöä. Hän ei olisi niin inhonnut häntä, jollei hän olisi tietänyt, että hän julkeni ihailla häntä. Entä jos tuo tunne pysyisi, vaikka muut syyt olivat lakanneet tukemasta sitä? Lily ei ollut koskaan edes koettanut miellyttää häntä – hän oli pyrkinyt lähenemään häntä huolimatta hänen ilmeisestä halveksimisestaan. Mitähän, jos hän, Lily, nyt katsoisi paremmaksi käyttää tuota mahtiaan, jonka hän, Rosedale, oli sen lepotilassakin tuntenut niin voimakkaaksi? Mitähän, jos Lily saisi hänen menemään kanssaan naimisiin rakkaudesta, nyt, kun ei hänellä ollut mitään muuta syytä mennä hänen kanssaan naimisiin?
