Read the book: «Suomalaisen teatterin historia III», page 17

XVI. Kuudestoista näytäntökausi, 1887-88

Emilie ja Kaarlo Bergbomin kirjeistä, joista alempana teemme otteita, näkyy, että sisarukset toukokuun loppupuolella olivat yhdessä matkustaneet ulkomaille, etupäässä Parisiin ja Berliniin. Jälkimäisessä kaupungissa he erosivat heinäkuun ensi päivinä, matkustaakseen Emilie kotiin ja Kaarlo Norjaan, missä hän asettui Laurvigin vesiparannuslaitokseen.

(Helsinki 7/7). "Rakas Kaarlo! – Täällä näyttää hiljaiselta, ikävältä, kuolleelta, mutta onhan se luonnollista meluavan iloisen elämän jälkeen, jota olen viettänyt viimeisinä viikkoina. Kiitos koko tästä ajasta! Kuinpa sinulla ei olisi ollut liiaksi haittaa seurastani. Sanomattoman hupaista on ollut vähän katsoa ympärilleen maailmassa ja sydämestäni iloitsen, että olen saanut tehdä tämän matkustuksen. Kotimatkani meni erittäin hyvin. – Tukholmassa olin päivällisillä Winterhjelmillä. Hedvig oli niin erinomaisen ystävällinen ja rakastettava, etten pitkiin aikoihin ole nähnyt häntä semmoisena. Sinun on välttämättömästi käytävä hänen luonaan palatessasi Tukholman kautta." – Emilie sanoo turhaan etsineensä Pikku orjatarta antikvariaateista [s.o. Crusellin laulukappaletta Lilla Slafvinnan, jonka Kaarlo tahtoi esittää].

(Laurvig 10/7). "Armahin! – Tunnen vielä tyhjyyttä erinomaisen miellyttävän matkamme jälkeen, joka kaikessa oli niin onnellinen – osaksi kiitos olkoon rakkaan seurasi, osaksi sen onnen tähden, joka meillä oli näyttämöllisessä suhteessa. Wallenstein, Talvinen tarina, Kesäyönunelma, Romeo ja Julia, Hamlet, Cid, Saituri, L'Ecole des femmes, Bajazet sekä Gendre de Mr Poirier ja Zalamean tuomari, jotka eivät ole viimeksi muistettavat. Pierre de touchekin samoinkuin Claudie ja Beaux Messieurs de Bois doré kuuluvat miellyttäviin muistoihin. Francillon on sitä vastoin unohtunut, enkä Raymondesta muista juontakaan; Goldfische on niinikään mielestä mennyt."

"Matkani tänne ei ollut onnellinen. Hampurissa tuuli niin kauheasti, että kiltisti palasin Cuxhavenista ja matkustin Tanskan halki Jyllandiin (Fredrikshavn). Sieltä höyrylaivalla. Tuuli sangen kovasti, mutta kun en syönyt koko päivänä, vaan makasin liikkumatta, niin pääsin siitä huokealla. Ja kuitenkin olen harvoin eläessäni ollut niin enragé [suuttunut] kuin sillä laivalla. Sain näet tietää Ibsenin paraikaa olleen Fredrikshavnissa mennäkseen hakemaan kesäasuntoa Skagenin rannikolle. Ajatteles, kuinka helposti olisin voinut hänen kanssaan sopia Rosmersholmista. Nyt en tiedä kuinka teen. Kirjoittaako hänelle? Mutta mihin? Käydäkö hänen luonaan? On ikävä kolmeksi päiväksi – sillä se siihen menisi – katkaista kylpeminen. Matkustaako hänen luokseen kylpyajan jälkeen? Se on kai sopivinta. Mutta silloin jää käynti Ida Basilierin luona tekemättä, sillä en tule ollenkaan Kristianiaan; suorin tie menee Göteborgin kautta Tukholmaan. Ei auta, näimmehän Björnsonilla [Parisissa], kuinka paljo helpompaa ja päätökseen johtavampaa on suullisesti suorittaa asia." – Laurvigissa oli hiljaista, yksinkertaisempaa kuin Sandefjordissa, mutta ilma ja kylvyt hyviä ja niin myös lääkäri, ensimäinen kylpylääkäri, joka Kaarlossa oli herättänyt luottamusta. Suomalaisia oli noin 20, useimmat, ihme kyllä, fennomaaneja – puhekieli sentähden suomi. Gabriel Lagus rouvineen, vakavasti sairaana, oli jo lähtenyt, Kaarlon häntä tapaamatta. Alituista katarriaan vastaan Kaarlo käytti m.m. nenä- ja kurkkukylpyjä, joita hän kiittää. – "Vielä kerran – kiitos iloisista matkamuistelmistamme, joihin sinulla oli niin suuri osa. Oma Kaarlosi."

(Helsinki 19/7). – "Olipa sinulla huono onni, kun et tavannut Ibseniä. Sinun täytyy kuitenkin välttämättömästi käydä hänen luonaan, kun olet niin lähellä. Ei ainoastaan Rosmersholmin tähden, vaan kaikkien hänen draamainsa tähden on hyvä että saat puhutella häntä. Winterhjelmit pitivät suurena mielettömyytenä ollenkaan ajatella Rosmersholmia! Jos ottaa kappaleen, niin täytyy olla valmis at tabe sine penger [menettämään rahansa], sillä ei se menesty! hän selitti. Me olemme tottuneet 'at tabe vare penger', ja minun mielestäni tulee meidän pysyä päätöksessämme, jos Ibsen vaan suostuu." – Emilie sanoo, Kaarlon pyynnöstä, lähettävänsä [Jonas] Castrénin lentokirjan [Mikä on oikea ohjelma suomalaisuuden asiassa?] ja A. Meurmanin vastauksen sekä mainitsee Castrénin vielä jatkavan, nähtävästi estääkseen Meurmanin valitsemista valtiopäiville.

(Laurvig 16/7). Kaarlo valittaa epäsuotuisia ilmoja, ainoastaan kaksi kaunista päivää. Hän tekee laajasti selkoa alkavan näytäntökauden ohjelmistosta.

(Helsinki 16/7). Emilie kertoo Inez Borgin matkallaan Oulusta hengenvaarallisesti sairastuneen ja makaavan Turussa vatsakalvotulehduksessa. Häntä ei siis saa ottaa lukuun teatterin lähimmässä toiminnassa.

(17/7). "Tiistaina saapuivat tavaramme [teatteria varten] Parisista hyvässä kunnossa; mutta tulli tuli hirveän kalliiksi. Niin varsinkin silkkikankaista, vaikka oltiin niin kilttiä, että ne merkittiin puolisilkiksi. Olen hyvin levoton saksalaisten tavarain tähden. Jos sametti otetaan silkkisamettina, niin saamme maksaa kauheasti, mutta toivon sen saavan mennä puuvillasamettina, jonka tulli ei ole kovin kallis. – Eilen tapasin rva Anni Levanderin (o.s. Canth) ja kuulin Hilda Aspin olevan Lammella. Hän on rva Canthilta saanut Brandesin Hovedströmninger käännettäväksi; ikävä olisi, jos hän sentähden olisi jättänyt Rosmersholmin. Olen kirjoittanut hänelle siitä ja kysynyt, ottaako hän Hansikkaan suomennettavakseen? – Uskotko että minusta Hansikas oli ensi muodossaan miellyttävämpi. Svavan rooli tuntuu nyt pienemmältä ja Riisin suuremmalta." —

(24/7). – "Hyvin hauskaa oli saada kirjeesi syksyn ohjelmiston kanssa, mutta valitettavasti se ei pysy muuttamatta. – Kaarola ja nti Stenberg olivat pari päivää sitten kaupungissa ja oikein hupaista oli kuulla mitä kertoivat Salasta. Hän oli ollut aivan väsymätön Oulussa: päivät ja yöt teatterissa. Venetian kauppias oli ollut erinomaisen hyvin järjestetty, ja molemmat sanoivat etteivät he käsittäneet, miten hän sai kaikki niin hyvään kuntoon niin vähillä apukeinoilla." —

(26/7). – "Vihdoin ovat tavarat Berlinistä tulleet. Hylkiöt olivat antaneet niiden mennä Pietarin kautta, joten lähetys tuli kovin kalliiksi. – Olen saanut vastauksen Hildalta: Rosmersholm on valmis! – Castrén y.m. tyytymättömät ovat kiertokirjeellä kehottaneet hengenheimolaisiaan kokoontumaan Viipuriin maanviljelysnäyttelyn aikana keskustelemaan uudesta ohjelmasta ja uusista johtajista. Hän on kerrassaan väsymätön." —

(Laurvig 26/7). – "Olen saanut Castrénin lentokirjan ja Meurmanin vastauksen. Tämä jatkuva polemiikki on tuskallinen. Castrén on puolestaan kieltämättä taitavampi taistelussa kuin Meurman, mutta minun mielestäni Meurman kömpelyyksilläänkin voittaa enemmän kuin Castrén advokaattiviekkaudellaan, joka ei tahdo saada esiin totuutta, vaan ainoastaan solmeta vastustajaa. Kirjeestäsi päättäen näyttää tämä vain olevan alkusoitto ja oikea polemiikki vasta alkavan. Ja tämän eripuraisuuden aikana liittyvät ruotsinmieliset yhä lähemmin keskenään. Lähin tulevaisuus tarjoaa monta pimeää kohtaa. – Jopa meille persoonallisestikin. Inezin sairaus – Inez parka! On kuin paha kohtalo vainoisi häntä. Aina kiviä hänen tiellään. Hänen vastoinkäymisensä ovat kovin koskeneet sydäntäni. – Palaan kotia parin viikon päästä. Tulevana perjantaina (5/8) matkustan Fredrikshavniin tavatakseni Ibseniä." – Tähän päätämme pienet otteet kirjeistä, joista useat ovat 2-3 arkkia pitkiä ja aina niin täysiä kuin paperi myöntää. Otteet näyttävät mitkä asiat enimmin kiinnittivät sisarusten mieltä. Kaarlon käynnistä Ibsenin luona ei ole lähempiä tietoja.

Jo talvella teatteri oli saanut kutsun tulla Viipuriin näyttelemään elokuun loppupuolelta alkaen, koska silloin maanviljelysnäyttelyn ja – kokouksen tähden sinne odotettiin paljon kansaa. Siellä seurue siis kokoontuikin, ja julkinen toimi alkoi Yhdistysjuhlan esittämisellä 21/8. Ensi aikoina oltiin niin ahkeria, että annettiin 11 päivänä 10 näytäntöä, ja menestys oli samassa määrässä loistava: ensi iltana oli tulo 550 mk, mutta sen jälkeen näyteltiin täysille huoneille. Saatuaan tietoa tästä Emilie kirjoittaa Helsingistä 26/8:

"Rakas Kaarlo! Kuinka erinomaisen hupaista onkaan, että Viipurissa käy niin hyvin. Olemmehan 4 ensimäisenä iltana saaneet yli 3,500 mk! Käyköön edelleenkin niin. Alkaako seurue väsyä? Että sinä olet väsynyt ja kovin rasitettu on selvää: olet kai ollut 16 tuntia vuorokaudessa teatterissa näinä aikoina, oletan minä. Pahinta on ettet sinä tuskin koko Viipurissaolon aikana saa huoahtaa. Minkälainen on mieliala ollut? Onko Ida ollut kiltti? Voi jos kaikki ottaisi onnistuakseen tänä vuonna!" – Ja 29/8 nti Elfvingille: (mainittuaan loistavasta menestyksestä) "Kaarlo parka on ollut tulessa: hän kirjoittaa olleensa teatterissa klo 8: sta aamulla klo 11: een ehtoolla, joka on luonnollista kun joka ilta on uusi ohjelma. Viisi teatterin jäsentä erosi kesäkuulla. Lindfors on Parisissa ja Borg makaa sairaana, siis seitsemän roolit luettavat ja harjotettavat. Hauskaa on toki ollut, kun tulos on ollut niin erinomainen kuin nyt; emmepä ole hemmoteltuja." (Ja sitten toisesta ilon aiheesta.) "Voit uskoa, että matkamme oli hupainen! Kyllä oli hyvin Berlinissäkin, mutta Parisissa oli aivan erinomaista. En koskaan olisi luullut, että niin äärettömästi mieltyisin Parisiin, kuin todella tapahtui."

Kaarlo puolestaan vastasi Emilien kysymyksiin m.m. seuraavaa: "Kaikki ovat olleet ystävällisiä ja auliita. Ida Aalberg on ollut hyvin rakastettava. – Hamlet (sanotaan samassa kirjeessä) meni täpötäydelle huoneelle. Jo aamupäivällä oli kaikki myyty. Tulo yli 1,100 mk. Vaikka ei oltu harjotettu koristusten kanssa, sujui kaikki liukkaasti. Kun on mennäkseen, niin menee – sen kokemuksen saa semmoisissa tapauksissa." – Keskellä tätä touhua, elokuun lopulla, Bergbom sai Minna Canthilta kirjeen, jossa tämä omasta ja Yrjö Kiljanderin⁸⁶ puolesta hartaasti pyysi, että teatteri Viipurista tulisi Kuopioon. He lupasivat hankkia vapaan matkan, toimittaa että näyttämö laajennettaisiin, puuhata pilettien tilauksen y.m. Tähän täytyi Kaarlon vastata kieltäen.

Arkadia Helsingissä, hän sanoi, oli jo vuokrattu, eikä ollut sopivaa ohjelmistoa. Viipurissa näyteltiin "nuo ikivanhat Noorat, Leat, Murtovarkaudet, Roinilaiset, Nummisuutarit, Saimaan rannalla, jotka Kuopiossa esitettäisiin tyhjille seinille". Se ohjelmisto, joka olisi ollut uusi Kuopiossa, oli hajalla useiden jäsenten poismenon kautta ja samoin laulurepertoari, joka maaseudulla on välttämätön, Inez Borgin sairauden tähden. Muitakin syitä hän lupasi mainita suullisesti, kun hän saapuisi Kuopioon. "Silloin saamme keskustella toisestakin asiasta, joka on paljo tärkeämpi kuin teatterin tulo Kuopioon – Teidän uudesta draamastanne. Siitä ette sano mitään. Voi, voi kuinka iloinen olisin, jos siitä syntyisi jotain kelvollista. Sanotte olevanne liian rauhallisella tuulella. Hankkikaa itsellenne Nya Pressen, niin kyllä siitä Teissä sappea nousee. – Saimi Svan oli toissa iltana Sillankorvan Sanna ja menestyi jotenkin hyvin. Siitä ynnä muista asioista (esim. Erkon draamasta) puhumme suullisesti." – Kirjeestä Emilielle näemme, että Kaarlo 5/n lähti Kuopioon:

– "Ylihuomenna matkustan Kuopioon – hyvin vastahakoisesti, sen tunnustan. Mutta Minnan uusi draama on meille niin tärkeä, että kaikkien mukavuuskysymysten täytyy sentähden väistyä. Kuinpa se nyt vain valmistuisi!" – Teatterin tähden Bergbom viipyi Kuopiossa ainoastaan kaksi päivää, jotka hän jakoi Minna Canthin ja Ossian veljensä perheen välillä, joka asui siellä Savon rautatien rakentamisaikana. Palattuaan Viipuriin hän kirjoitti sisarelleen:

– "Minnan draama ei tahdo edistyä. Kolme näytöstä on tosin kirjoitettuna, mutta kun minä kokonaan hylkäsin puolentoista näytöstä, on ainoastaan ekspositsioni valmis. Leveä kuvaus rautatietyöläisten elämästä on hyvä – epäselvemmät olivat varsinaiset toimivat henkilöt. Minna parka on joutunut vaikeaan umpikujaan. Hän ei tahdo kirjoittaa suuttumus- (indignatsioni) draamaa eikä riittävästi hallitse ainetta kuitenkin saadakseen yhtenäisyyttä, ilman ettei tämä yhtenäisyys synny teennäisen tendenssin kautta. Kaikki tahtoo hajota episoodeiksi. Hän sanoi: tuleva draamani on oleva säätyläisnäytelmä, minä en voi enään ottaa kansandraamaa niin naivisti kuin ennen. Ettemme me Minnan uudesta kappaleesta saa mitään Työmiehen vaimoa, katson varmaksi – niin sekä hyvässä että pahassa. Kuinpa se vaan ei tulisi liian heikoksi! Tämä kaikki luonnollisesti meidän kesken. Kenties se selviää paremmin kuin nyt voin ajatella." – Paitse draamaa Minna Canth kirjoitti tähän aikaan novellejakin, ja niistäkin tuli Bergbomin antaa arvostelunsa. Kuinka tärkeää tämä oli kirjailijattarelle, näkyy seuraavasta. – Vasta oli melkoista melua herättävä novelli "Salakari" valmistunut ja Kaarlo oli sen lukenut käsikirjoituksessa, mutta (niinkuin kohta saamme nähdä) pätevästä syystä ollut mitään siitä sanomatta. Silloin Minna kirjoittaa 24/9: "Ette ole kirjoittanut sanaakaan tuosta novellista. Oliko se Teidän mielestänne hyvin heikko? Onko syytä jättää se tykkänään painattamatta? Neuvokaa, hyvä Tohtori, sanokaa ajatuksenne." Ja hän vakuuttaa, ettei hän lähetä sitä kustantajalle (G. W. Edlund) ennen kun tohtori sanoo, onko se painettava vai pistettävä tuleen? Tähän Bergbom vastaa 29/9:

– "Tulin juuri tänään Pietarista ja löysin kirjeenne pöydältäni. Koska vielä tänään yöjunassa lähden Helsinkiin, ei ole aikaa pitkiin kirjoituksiin."

"Ette voi aavistaa hämmästystäni, kun luin kirjeenne. Kun sain uutelonne, annoitte sen seuraavilla ehdoilla: 'Te ette saa tehdä mitään muistutuksia. Se on nyt niinkuin se on (!)' Ja nyt näen että olisitte suvainnut muistutuksia, vieläpä olette odottanut semmoisia."

"Te kysytte, onko se niin huono, ettei se sovi painettavaksi? Ei millään muotoa. Ei se tule kunniaanne kartuttamaan, mutta ei se tule sitä vähentämäänkääu. Se on sujuvasti kirjoitettu ja siinä on monta hienoa kohtaa. Päämuistutukseni olisi se ettei ollenkaan tiedä mistä nämä ihmiset tulevat. Mitkä ovat Annan [Alman] edellytykset? Mihin piiriin hän kuuluu? Millaisesta kodista hän on lähtenyt? Kuinka kasvatettu? Millainen on hänen uskonsa? Te sanotte semmoisia naisia löytyvän meilläkin – siinä olette ihan oikeassa – ja mainitsette esimerkkinä rva Strindbergin. Rva Strindbergin edellytykset ovat kuitenkin hyvin mutkalliset ja tavattomat, niin että ne vaatisivat paljon selityksiä, jos hän olisi jonkun novellin päähenkilönä. Kuinka esim. ovat Alma ja miehensä ennen eläneet yhdessä?"

"John on hyvin onnistuneesti skitserattu, mutta Nymalm (tai Nymark – oliko se niin?) on sitä epäselvempi. Onko hän rakastunut Almaan, vai onko se hetken himollinen oikku, joka ohjaa häntä? – Eikö Almassa olisi enemmän vedettävä esiin noita esteettisiä motiiveja, jotka vievät hänet harhatielle: hienosti sivistyneen naisen tyytymättömyys pikkukaupungin proosaelämään, tuo hänen salainen vihansa miehen käytännöllisiä toimia vastaan kävisi silloin luonnollisemmaksi."

"Mutta – onhan mahdollista, että kaikki tämä on olemassa. Luin, näette, uutelonne niin hätäisesti, ja kun olitte kieltänyt kaiken kritiikin, niin en ollenkaan lukenut sitä arvostelijan silmillä. Nyt on jo paljo haihtunut muistostani, ainoastaan pääpiirteet ovat jääneet. Muistan vaan että koko ajan kysyin – mistä Alma tulee? Hän on kuin 'en Trane i sparvedans', mutta kuinka on tuo kurki joutunut varpusten joukkoon?"

"Draamastanne ette kirjoita mitään. Minä mietin sitä usein. Tehkää väli molempain insinöörein välillä likeiseksi. Isä ja poika? Tai ehkä paremmin, vanhempi ja nuorempi veli. Sillä tuo vanhempi on pakotettu suvaitsemaan nuoremman käytöstä, vaikka hän moittii sitä. – Oletteko puhutellut Ossiania rautatieseikoista draamassanne? Tänään näytellään Rosmersholm."

Viipurissaolon lopulla annettiin m.m. Luulosairas – jossa Lindfors, joka juuri oli palannut Parisista, "oli paljo voittanut tasaisuuteen ja luonnollisuuteen nähden, se oli aika hyvä Molièrenäyte, samoin [nti] Saleniuskin teki kaikin puolin onnistuneen debyytin Toinettena" – Faust, joka tuotti kolme hyvää huonetta, joskin ensi rivi tavan mukaan oli harva, ja Hilda Aspin suomentama Ibsenin Rosmersholm ensi kerran 29/9. Siitä Emilie kirjoittaa nti Elfvingille (3/10):

"Viime viikolla kävin Viipurissa nähdäkseni Rosmersholmin. Se on hyvin mieltäkiinnittävä, täydellinen yökappale. Se näytellään erinomaisen hyvin, minun mielestäni paljo, paljo paremmin kuin Berlinin Residenztheater'issa, jossa me näimme sen toukokuulla. En luule kenenkään tulevan katsomaan Rosmersholmia kahta kertaa, niin että ei siitä tule kassa- eikä aploodikappaletta."

Viimeinen näytäntö oli 2/10. Lopputulos oli semmoinen, että Bergbom saattoi ilmottaa johtokunnalle tulojen riittäneen palkkoihin ja muihin menoihin – mikä ei suinkaan ollut tavallista.

Helsingissä alotettiin 5/10 Rosmersholmilla, ja Emilien ennustus toteutui: arvotuksellinen, pessimistinen näytelmä näyteltiin vain kolme kertaa vähenevälle katsojakunnalle, eikä siitä saanut syyttää Schumannin ja Buschin sirkuksia, jotka muuten tänä syksynä kilvan tyydyttivät helsinkiläisten "kauneudenjanoa". Esitys oli kumminkin etevä. Ida Aalberg kuvasi itsenäisesti luovan taiteilijattaren tavalla salaperäisen Rebekan intohimoista sielunelämää tyynen ulkomuodon alla. Oivallinen oli Leinokin Krollina ja kiitettäviä muutkin: Sala Rosmerina, Ahlberg Ulrik Brendelinä, Lindfors Mortensgårdina ja nti Stenberg matami Helsethinä. Tunnelma oli tukala kuin pitikin.⁸⁷ – Echegarayn Parjauksen kirous, sekin Helsingissä uusi, meni samoin kolme kertaa, ensi-ilta 19/10. Siinä nähtiin ensi kerran miten etelämaalainen runoilija käsittelee uudenaikaista, realistista aihetta. Kirjallisuutta harrastavat olivat siitä kiitollisia samoin kuin Rosmersholmistakin, mutta suurempi yleisö jäi välinpitämättömäksi. Leino esitti vaikuttavasti, kuinka Julianissa luonnollinen jalous tuskallisesti kukistui parjauksen herättämän hirmukouraisen epäilyksen alle; rva Rautio oli miellyttävä Theodorana, vaikka intohimoiset loppukohtaukset olisivat sietäneet voimakkaampaa esitystä; Salalla oli Ernesto runoilijassa luonteensa mukainen rooli ja menestyi siis samoin kuin Weckman Pepitona, parjaajana. – Vihdoin annettiin kuukauden lopulla 26/10 kotimainen uutuus, R. Kiljanderin 1-näytöksinen Postikonttorissa, samantapainen naurattava vähäpätöisyys kuin T. Hagmanin Kyökissä, ja kauan ohjelmistossa pysynyt.

Lokakuulla vallinneen vastatuulen muutti myötäiseksi Schillerin Orleansin neitsyt, joka meni ensi kerran 2/11 ja taas todisti, kuinka otollisia suuret klassilliset näytelmät olivat Suomalaisen teatterin yleisölle. Se näyteltiin näet täysille taikka hyville huoneille: marraskuulla peräkkäin 7 kertaa, joulukuulla 3 ja vielä maaliskuulla 2 – yhteensä siis 12 kertaa näytäntökauden kuluessa. Ja menestys oli ansaittu. Ida Aalbergista Johannana lausuu U. S. ensi-illan jälkeen: "Hänen olentonsa oli niin vieras ja ylimaailmallinen, jotta mielikuvituksellekin oli vaikeata luoda mitään täydellisempää kuvaa tuosta Ranskan pelastajahengettärestä." Myöhemmin arvostellaan Valvojansa tyynemmin:⁸⁸

"Nti Aalberg yritti nähtävästi tekemään sankaritarta niin todelliseksi ihmiseksi kuin mahdollista. Niin hän lausui mainion jäähyväismonoloogin kauniisti ja tuntehikkaasti tekemättä sitä miksikään bravuuriaariaksi. Ensi kohtauksessa kuninkaan edessä hän oli tyyni ja maltillinen, antaen kutsumuksensa suuruuden vaan ilmaantua sanojensa ja käytöksensä vakavuudessa ja ylevyydessä. Soma oli äänen muutos, kun hän puhuttuaan maallisille herroille, kääntyi piispan puoleen ja luottavaisesti, melkein lapsellisesti kertoi kutsumuksestaan. – Korkeimmilleen kohoaa hänen taiteensa hänen lausuessaan suurta monoloogia neljännen näytöksen alussa ja palavaa rukousta tyrmässä. Epätoivo toisessa ja uudestaan herännyt luottamus toisessa esitettiin yhtä nerokkaasti ja täydellisesti. Sanalla sanoen Orleansin neitsyt on tinkimättä asetettava näyttelijättären entisten suurimpien luomien rinnalle ja epäiltävää on, onko yksikään toinen johdonmukaisemmin toimitettu. – Huolellinen yhteisnäytteleminen ja kappaleen taidokas näyttämöllepano olivat menestyksen pääehtoja. Se tarkkuus, jolla johtaja, säästämättä vaivojaan, oli koettanut puvuissa ja muissa laitoksissa uskollisesti kuvata todellista elämää 15:n vuosisadan alkupuolelta on meidän oloihimme nähden harvinaista, eikä ulkomaillakaan moni teatteri ole semmoisissa asioissa niin harras. Useat puvut, niinkuin kuninkaan ensimäinen ja Burgundin herttuan toinen erittäin loistokas vaatteus, ovat tehdyt heidän aikuistensa kuvien mukaan ja muutkin mahdollisuuden mukaan noudattaen ajan muotia. Erityistä kiitosta ansaitsee somasti järjestetty, suurenmoinen kansankulkue vaihtelevine pukuineen – siinä kuuluu 115 henkeä olevan osallisena. Liiallista olisi siis enempää vaatia näytelmän ulkopuoleen katsoen ja siinäkin, minkä teatteri jo melkein on ottanut tavakseen yleisölle tarjota, on kenties vähän liikaa – ei ole kaukana se vaara, että yleisö rupeaa vaatimaan yhä enemmän ja kenties pitämään tuota ulkonaista puolta näyttelemistä s.o. taidetta tärkeämpänä."

Seitsemännen illan jälkeen keskeytettiin Orleansin neitsyen esittäminen "esiintulleesta syystä". Ida Aalberg oli mennyt kihloihin lakitiedetten kandidaatti Lauri Kivekkään kanssa, ja hääpäivä lähestyi. Sitä ennen annettiin 18/11 johtokunnan päätöksestä näytäntö näyttelijättären hyväksi, joka itse oli valinnut Nooran ohjelmaksi. Huone oli kukkuroillaan, ja "ilta muodostui täydelliseksi riemujuhlaksi suositulle taiteilijattarelle". Toiselta puolen ihailtiin ja ylistettiin hänen taidettaan tänäkin iltana (Noora oli entiseen verraten täydentynyt, varsinkin viime näytöksessä, jossa loppusuoritus Helmerin kanssa tapahtui tyynemmin, luonnollisemmin ja todenmukaisemmin kuin kirjassa, jossa runoilija tuntuu Nooran sanoissa), toiselta puolen ilmaistiin lahjoilla ja muuten sydämellistä osanottoa morsiamelle. Toverit teatterissa antoivat hopeaisen hedelmämaljan, hämäläiset ylioppilaat parin kandelabereita ja yleisö V. Vesterholmin maalaaman maisemataulun uuden kodin koristamiseksi, puhumatta laakeriseppeleistä ja runsaasta kukkasadosta. Innostuksenpurkaukset taukosivat vasta kun illan sankaritar "astui esiin ja kiitti syvästi liikutettuna ylenpalttisesta kunniasta, toivottaen että tämä yleisön suosio vaikuttaisi elähyttävästi ja sammumatta Suomen nuoreen näytelmätaiteeseen". – Pariskunnan vihkiminen tapahtui 22/11 Nikolainkirkossa klo 7 i.p. Häihin saapui onnentoivotussähkösanomia muun muassa Ibseniltä, Brandesilta, Lieltä, Kiellandilta ja Svendseniltä.

Syyskauden viimeinen uutuus oli Salan suomentama Erkmann-Chatrianin 3-näytöksinen näytelmä Fritz ystävämme. Alarik Böök oli heikko pääroolissa, mutta Olga Finne viehättävä naivina maalaistyttönä ja Leino luontehikas rabbiini. Kappale – ensimäinen, suuren menestyksen saanut ranskalainen, realistinen näytelmä (Théâtre français'ssa ensi kerran 1876) – meni meillä vain kaksi kertaa (!). Paremmin vetivät joulukuulla ja vuoden vaihteella Nummisuutarit (Pesonen oli Kalliolta perinyt Sepeteuksen), Sota rauhan aikana y.m. vanhat tutut ohjelmat.

* * * * *

Tultiin niin vuoteen 1888, joka silloin ilmestyneitten uusien kotimaisten näytelmien tähden on pidettävä oikeana merkkivuotena teatterin historiassa. – Uudenvuoden ensimäinen premiääri oli 4/1: 3-näytöksinen laulunsekainen Komedia Farinelli (Farinelli ou le Bouffe du roi, Saint-Georges'n, De Forges'n ja de Leuven'in tekemä), jonka soitannollisen puolen Bergbom oli uudestaan sommitellut, yhdistäen katkelmia eri oopperoista, niin että musiikki oli tullut pääasiaksi. Esiintyjistä mainitaan Vallenius (Farinelli), Lilli Kurikka (Inez) ja Lindfors (Gil Perez); Robert Kajanus orkesterineen suoritti säestyksen. Yleisö oli sitä enemmän mieltynyt kappaleeseen, kun viime aikoina oli saatu kuulla vähän laulua näyttämöltä. Se menikin 6 kertaa. Tänä vuonna täytti Z. Topelius 70 vuotta ja kun oli päätetty viettää merkkipäivä suurella kansalaisjuhlalla ylioppilastalolla, asetti teatteri juhlanäytäntönsä edelliseen iltaan 13/1.⁸⁹ Huone oli ahdinkoon täynnä, ja kun runoilija omaisineen, 30-vuotisen sodan marssin kaikuessa, oli asettunut ensi rivin peräaitioon ja häntä tervehditty eläköönhuudoilla, nousi esirippu Regina von Emmeritz-näytelmälle, joka esitettiin yhtä mainiosti ja pääosiin nähden samoilla voimilla kuin 1885 [nyt oli: Lindfors Larsson, A. Böök ruhtinas Emmeritz, Rautio Bertel, Lilli Kurikka Kätchen]. – "Kun näytännön loputtua esirippu jälleen nousi, seppelöitsi Regina runoilijan rintakuvan orkesterin toitottaessa ja koko näyttämö täynnä näytelmän kirjavaa kansaa; kun esirippu nousi toisen kerran, seisoivat vain Regina ja Kustaa Adolf runoilijan kuvan luona kunniavahtina; mutta kun esirippu nousi kolmannen kerran, nähtiin kuva yksinänsä, osotteeksi kuinka nerollisen runoilijan maine on muuttumatta elävä nykyisen näyttämön varjokuvien hälvettyä."

Kun sitte seuraavana päivänä kuntien, seurojen ja yhdistysten lähetystöt, niin pääkaupungista kuin maaseuduilta, kävivät onnittelemassa Topeliusta, esiintoi Kaarlo Bergbom yhdessä näyttelijäin Leinon ja Ahlbergin kanssa Suomalaisen teatterin onnentoivotukset. Vastatessaan runoilija, ensin kiitettyään edellisestä illasta, lausui, että hän ei ollut uskonut Regina von Emmeritzin pysyvän näyttämöllä, mutta niin esitettynä kuin hän oli sen nähnyt Suomalaisessa teatterissa luuli hän sillä olevan tulevaisuutta. Kullakin teatterilla on tehtävänsä. Suomalaisen teatterin ansio on se, että se on antanut Suomen runottaren puhua näyttämöltä voimakasta kieltä. Sen johtajaa ja näyttelijöitä ei Suomen kansa tule koskaan unhottamaan. – Näin otti Suomalainen teatteri tehokkaasti osaa suuren, unohtumattoman runoilijan kunniapäivän viettämiseen, yksi niitä viimeisiä kansallisjuhlia, joihin lähes kaikki sydämestään yhtyivät.⁹⁰

Toinen premiääri tuli 25/1, jolloin näyteltiin Hilda Aspin suomentama Björnsonin Hansikas. Ensi-iltana oli huone hyvänlainen, mutta toisena oli jo niin vähä väkeä, että kolmas ja viimeinen näytäntö ei voinut tulla kysymykseen yhdessä jaksossa, vaan seurasi puolentoista viikon päästä. Kumminkin esitys oli hyvä ja enemmänkin.

"Rva Aalberg-Kivekäs näytti Svavan osan erinomaisen kauniisti, hienotunteisesti ja hillitysti muodostuen näytösten mukaan. Ehkä hän kuitenkin oli etevin ensi näytöksessä, joka jo sisältää koko hänen tragediansa: avonainen, suloinen rakkaudeninnostus kohtauksessa sulhasen kanssa, harvinaisen todellisesti värähtelevät lyhyet lauseet, kun Hoff kertoo sulhasen salaisesta entisyydestä, ilman että hän asiaa ymmärtää, vaikka se häntä vaivaa, ja sitte kauhistus kun Alfin tullessa kaikki selviää – kaikessa oli näyttelijätär yhtä oivallinen." – Vallenius, jolla Riisinä oli entistä suurempi puheosa, teki luonteen turhamielisyyden liian tärkeäksi, mutta Leino oli kelpo Christensen samoin kuin Ahlberg nuhteeton Alf.

Miksi ei kappale vetänyt? Eiköhän vastaus ole siinä, että realistiset draamat, joiden tarkotus oli "asettaa kysymyksiä keskustelunalaiseksi", ylipäätään menettivät viehätysvoimansa niin pian kun päämäärä oli saavutettu, se on kun kysymyksestä oli ruvettu väittelemään. Niin oli juuri Hansikkaan laita. Kappale ei ollut enään uusi ja sen asettama kysymys: eikö mieheltä ole vaadittava puhtautta niinkuin naiseltakin? oli jo meilläkin ollut väittelyn esineenä. Sen lisäksi saattaa sanoa, että "realismi" 80-luvun loppuvuosina jo alkoi väsyttää yleisöä. Omituista on että Suomalainen teatteri juuri silloin kun tämä tosiasia kävi tuntuvaksi oli valmis esittämään ensimäisen koko sarjasta alkuperäisiä kotimaisia draamoja, jotka voitokkaasti vaativat romanttisuudelle oikeutta olla olemassa. Ensimäinen uusi kappale Hansikkaan jälkeen oli näet Gustaf von Numersin "historiallis-romantillinen" näytelmä Eerikki Puke, Korsholman herra. Mutta tämä ilmiö keskellä realismin rehottamisaikaa oli muutoinkin outo. Se oli näet suomennos ja tekijän seuraavatkin draamalliset tuotteet esiintyivät ensi kerran suomennoksina suomalaisella näyttämöllä. Mistä tämä johtui, on lyhyesti selitettävä.

Gustaf von Numers on syntynyt Vaasassa ja kasvanut samoilla ruotsalaisilla seuduilla, joilla hänen ensimäinen näytelmänsä toimii. Hän oli jo 40 vuotta vanha, kun hän Eerikki Puken kautta tuli kirjailijana tunnetuksi, mutta hänen kirjalliset taipumuksensa olivat kyllä olleet vireillä koulu- ja yliopistoajoilta saakka. Ilman enempää halua tieteellisiin pyrintöihin kuin luontaista kykyä käytännöllisiin toimiin ei Numers, jonka terveyskin oli heikonlainen, erilaisilla yrityksillään saavuttanut mitään vakavampaa asemaa, ennen kun hän 1882 antautui rautatien palvelukseen. Kaiken aikaa hän oli kuitenkin itsekseen kirjoitellut milloin mitäkin runollista, mutta varsinkin draamallisia luonnoksia, niin että hänelle oli kokoontunut "melkoinen joukko keskeneräisiä teoksia". Näitä kyhäillessä oli Oehlenschläger ollut hänen ihanteensa, ja hän oli uneksinut Suomen historian esittämistä näyttämöllä sarjassa tanskalaisen runoilijan tapaan sommiteltuja näytelmiä. Oltuansa "ultraviikinki" hän oli, siihen aikaan kun häh esiintyi kirjailijana, Suinulan asemapäällikkönä Kangasalla suomalaisen ympäristön ja seuraelämän vaikutuksesta vähitellen asettunut yleisisänmaalliselle ja "jotenkin sosialistiselle kannalle".⁹¹

Eerikki Pukea Numers oli alkanut sommitella lyhentääkseen pitkiä iltoja Tuovilan (Toby) yksinäisellä asemalla Laihian ja "vanhan Vaasan" (Korsholman) välillä. Toivoen edes kerran saavansa nähdä jotakin kirjoittamaansa näytelmää näyttämöltä hän lähetti sen tarkastettavaksi Ruotsalaisen teatterin kirjalliselle avustajalle R. Hertzbergille, mutta pitkän odotuksen jälkeen hän sai käsikirjoituksensa takaisin ja sen mukana kirjallisen lausunnon, että kappaleesta korjaamallakaan ei tulisi mitään.⁹² Eräänä iltana Numers Kangasalan Haralassa kertoi vastoinkäymisensä V. Löfgrenille (Lounasmaa). Tämä luki näytelmän ja pyysi sitte saada lähettää sen Bergbomille. Numers myöntyi, ja siitä alkoi hänen tuttavuutensa Suomalaisen teatterin johtajan kanssa. Lukiessaan näytelmän Bergbom huomasi, että tekijällä, huolimatta kaikesta kokemattomuudesta ja kykenemättömyydestä johdonmukaisesti kehittämään toimintaa, oli vilkas mielikuvitus ja lahja keksimään tehokkaita vastakohtaisuuksia sekä että vuoropuhelussa oli luonnollista eloisuutta ja lyhyyttä, jota draama vaatii, ja niin hän viehättyi yhteistyöhön, joka tosin ei kestänyt kauemmin kuin neljä vuotta, mutta kumminkin tuotti kauniita hedelmiä. Käsitellen kyhäelmää epäkypsänä luonnoksena hän teki seikkaperäisiä muutosehdotuksia, antoi ohjeita ja viittauksia, ja niiden mukaan Numers kirjoitti uudestaan toisen näytöksen tai kuvaelman toisensa perästä kerran tai useammin, ja siten teos vähitellen valmistui. Näin syntyi se Eerikki Puke, joka tunnetaan näyttämöltä esitettynä ja painettunakin. Mahdotonta on kuitenkin määrätä toisen tai toisen osaa, sillä käsikirjoitukset ovat hävinneet, ja Bergbom antoi suureksi osaksi neuvonsa suullisessa keskustelussa, joko käyden Numersin luona Suinulassa taikka Numersin ollessa Helsingissä, ja – kaiken päätteeksi – kun ruotsinkielinen alkuteos oli valmis, loi Niilo Sala siitä sen sujuvan suomennoksen, joka nyt yksistään on arvosteltavanamme! Että tämä kertomus on sanasta sanaan tosi, vaikka Bergbom puolestaan luovutti kaiken kunnian Numersille, sen todistaa jälkimäisen kirjeet.⁹³