Hilary Joycen opinalkeet
Tämä tapahtui siihen aikaan kun mahdikapinan hyöky, joka valtavana tulvana oli aaltoillut isoiltajärviltä ja Darfurista Egyptin rajoille asti, vihdoin oli saavuttanut huippunsa, jopa muutamien mielestä alkanut näyttää laskeutumisenkin oireita. Alussa se oli ollut kamala. Se oli niellyt Hicksin armeijan, haudannut kenraali Gordonin Khartumissa, vyörynyt brittiläisten joukkojen takana näiden peräytyessä alas virtaa ja lopuksi räiskäyttänyt rosvojoukkoja niinkin kauvas pohjoiseen kuin Assuaniin asti. Sitte se löysi toisia kulkuväyliä itään ja länteen, Keski-Afrikaan ja Abessiniaan, ja vetäytyi hieman sivulle Egyptistä. Syntyi kymmenvuotinen lepotila, jonka kuluessa rajalinnueet turhaan tähystelivät Dongolan etäällä siintäviä kukkuloita. Niiden punertavien usvien takana oli veren ja kauhun maa. Silloin tällöin tunkeutui joku seikkailunhaluinen etelään päin noita utuisia vuoria kohti, himoten kumia ja norsunluuta, mutta kukaan ei koskaan palannut. Kerran pääsi eräs typistelty egyptiläinen ja kerran eräs kreikkalainen nainen, hulluna janosta ja kauhusta, takaisin rajalinnoituksiin asti. Se oli ainoa tuote tuosta pimeyden maasta. Toisinaan muutti päivänlasku nuo etäiset usmat tulipunaiseksi pilvikerrostumaksi, jonka kammottavasta helmasta synkät vuoret kohosivat kuin saarina verimeressä. Se näytti kolkolta vertauskuvalta eteläisellä taivaalla, Wady Halfan linnotetuilta kunnailta katseltuna.
Kymmenen vuoden hyörinä Khartumissa, kymmenen vuoden hiljainen työ Kairossa, ja sitte oli kaikki valmiina sivistyksen tehdä jälleen retki etelään vaeltaen asestetussa saattueessa, kuten sen tapana on. Kaikki oli valmiina, aina viimeisen kameelin kuormasatulaa myöten, eikä kuitenkaan kukaan sitä aavistanut, sillä perustuslain kahlehtimattomalla hallitusmuodolla on etunsa. Suuri hallitusmies oli kiistellyt, luovinut ja houkutellut; suuri soturi oli järjestänyt ja suunnitellut, ja pannut piasterit tehoamaan puntina. Ja sitte eräänä yönä nämä kaksi valtiashenkeä kohtasivat toisensa ja löivät kättä, ja soturi katosi pois omissa asioissaan. Ja juuri silloin ilmestyi Hilary Joyce Kairoon, otettuaan eronsa Royal Mallows fusiliereista ja saatuaan toistaiseksi määräyksen yhdeksänteen sudanilaisrykmenttiin.
Napoleon oli sanonut, ja Hilary Joyce oli painanut muistiinsa, että ainoastaan Itämailla mies voi hankkia itselleen suuren maineen. Tässä hän nyt oli itämailla, matkatavaroina neljä tinalevylaatikkoa, Wilkinson-sapeli, Bond-pistoli ja kappale Greenin "Johdantoa arapiankielen tutkimiseen." Kun on sellainen lähtökohta ja nuoruuden veri juoksee kuumana suonissa, niin kaikki tuntuu helpolta. Hän hiukan pelkäsi kenraalia, kuultuaan kertomuksia hänen ankaruudestaan nuoria upseereita kohtaan, mutta kohteliaalla käytöksellä ja sävyisyydellä hän toivoi suoriutuvansa siitäkin. Hän jätti tavaransa Shepheardin hotelliin ja kävi pääkortteeriin ilmottautumassa.
Häntä vastaanottamassa ei ollut kenraali, vaan tiedustajaosaston päällikkö, sillä ylipäällikkö oli vielä tuolla asiallansa. Hilary Joyce seisoi lyhyen, vantteran, lempeä-äänisen upseerin edessä, rauhallinen sävy verhosi tavattoman terävää ja tarmokasta luonnetta. Tuolla tyynellä hymyllään ja viattomalla naamallaan hän oli petkuttanut viekkaimmatkin itämaalaiset. Hän seisoi paperossi sormien välissä ja katseli tulijaa.
"Kuulin teidän saapuneen. Pahottelen ettei päällikkö ole täällä teitä vastaanottamassa. Hän on lähtenyt rajalle."
"Rykmenttini on Wady Hallassa. Minun on kai ilmottauduttava sinne heti?"
"Ei, sain toimekseni antaa teille määräyksen." Hän astui seinällä riippuvan kartan luo ja viittasi paperossillaan. "Näette tuon paikan. Se on Kurkurin keidas – hieman hiljainen, pelkään, mutta raitis ilma siellä on. Teidän tulee lähteä sinne niin pian kuin mahdollista. Siellä tapaatte komppanian yhdeksättä rykmenttiä ja puoli skvadronaa ratsuväkeä. Te otatte päällikkyyden."
Hilary Joyce katseli nimeä, joka oli painettu kahden mustan viivan risteykseen; ylt'ympäri oli kartta aivan tyhjä useamman tuuman alalla.
"Kylä, sir?"
"Ei, lähde. Eikä varsin hyvää vettäkään, mutta te totutte pian natroniin. Se on tärkeä paikka, kahden karavanitien yhtymäkohta. Kaikki tiet ovat nyt luonnollisesti suljetut, mutta ei voi koskaan tietää, vaikka jonkun onnistuisi pujahtaa läpi."
"Olemme siellä kai estääksemme rosvoomista?"
"Meidän kesken sanoen siellä ei tosiaankaan ole mitään rosvottavaa. Olette siellä nappaamassa kiinni sanansaattajia. Niiden täytyy levätä lähteillä. Olette vasta äskettäin saapunut, mutta tunnette kai jo sen verran tämän maan oloja että tiedätte paljo tyytymättömyyttä olevan vallalla ja kalifin luultavasti yrittävän antaa tietoja puoluelaisilleen. Senoussi taasen asuu tuolla päin" – hän heilautti paperossiaan länteen päin, "ja kalifi ehkä lähettää hänelle sanansaattajan sitä tietä. Velvollisuutenne kaikessa tapauksessa on vangita jokainen tulija, ja ottaa selvä hänen hommistaan ennen kuin päästätte hänet. Ette kai puhu arapiankieltä?"
"Opettelen sitä parast'aikaa, sir."
"No, siellä saattekin hyvää aikaa opiskella. Ja teillä on alkuasukasupseeri, Ali … mikä hänen sukunimensä nyt olikaan – hän osaa englantia ja voi olla tulkkina teille. Hyvästi nyt, mainitsen ilmottautumisenne päällikölle. Lähtekää nyt paikallenne niin nopeasti kuin voitte."
Rautateitse Balianiin, postilaivalia Assuaniin ja sitte kamelin seljässä kaksi vuorokautta libyalaisessa erämaassa joku Ababdeh oppaana ja mukana kolme kuormakamelia, jotka näännyttävät ihmiset sietämättömällä hitaudellaan. Mutta neljäkin kilometriä tunnissa tekee lopulta matkaa, ja vihdoinkin kolmantena iltana saattoi Hilary Joyce siltä mustalta kuonaläjän kummukkeelta, jota kutsutaan Jebel Kurkuriksi, katsoa alas etäiseen palmuryhmään, ja hänen mielestään tuo viileä vehreyden pälvi keskellä armahtamattoman mustaa ja keltaista hieta-aavikkoa oli kaunein värivaikutus mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Tunnin kuluttua hän saapui pieneen leiriin, vahti tuli ulos tekemään kunniaa, hänen alkuasukas-ajutanttinsa tervehti häntä oivallisella englanninkielellä, ja äkkiäpä hän jotenkin kotiutui.
Se ei ollut mikään houkutteleva paikka pitempää oleskelua varten – leveä, maljamainen, ruohottunut notko, joka loiveni kolmeen kaivoon päin, joissa oli ruskeaa suolan sekaista vettä. Siellä oli myös palmulehto, kaunis katsella, mutta ärsyttävä, kun ajattelee että luonto oli istuttanut vähemmin varjoiset puunsa juuri siihen missä varjoa paraiten tarvittiin. Yksi ainoa tuuhea akasiapuu oli jonkinlaisena korvauksena. Siinä torkkuili Hilary Joyce helteellä, ja kun oli viileätä, hän harjotteli leveäharteisia, kapeakoipisia sudanilaisiaan, jotka olivat hauskan näköisiä iloisine mustine naamoineen ja lystikkäine pikku leirilakkeineen. Joyce oli oikea harjotuspaholainen, ja mustat pitivät harjotuksista, joten hän pian tuli suosituksi heidän keskuudessaan. Mutta toinen päivä oli aivan toisensa kaltainen. Ilma, näköala, toimet, ruoka kaikki oli samaa. Kolmen viikon kuluttua hän oli mielestään ollut siellä jo lukemattomia vuosia. Mutta vihdoin tapahtui jotakin, mikä keskeytti yksitoikkoisuuden.
Eräänä iltana päivänlaskussa Hilary Joyce ratsasti hitaasti alas vanhaa karavanitietä. Häntä viehätti tämä kapea polku, joka mutkitellen kallionlohkareiden lomitse ja kumpujen yli jatkui Afrikan tuntemattomaan sydämeen. Lukemattomien kamelien askeleet olivat vuosisatojen kuluessa polkeneet sen sileäksi, joten se nyt käyttämättömänä ja hyljättynäkin kiemurteli yhä eteenpäin, merkillisimpänä kaikista teistä jalan levyisenä ja parin tuhannen penikulman pituisena. Joyce tuumiskeli ratsastaessaan milloin sitä viimeksi olikaan ihmisolento etelästä päin vaeltanut, ja yht'äkkiä hän katseensa nostaessaan näki miehen astelevan pitkin tietä. Ensi katseella Joyce otaksui hänet omaksi miehekseen, mutta älysi sitte ettei tämä ollut mahdollista. Vieras oli puettu arapialaisen liehuvaan kaapuun eikä sotamiehen ihonmukaiseen khakiin. Hän oli hyvin pitkä, ja korkea turbani sai hänet näyttämään jättiläiseltä. Hän asteli reippaasti, pää pystyssä ja ryhdikkäänä kuin mies joka ei tiedä mitä pelko on.
Kuka saattoi tuo olla, tuo pelottava jättiläinen, joka astui esiin tuntemattomasta erämaasta? Kenties jonkun villin keihäsmieslauman etumies. Ja mistä saattoi hän tulla? Lähin lähde oli runsaasti sata engl. penikulmaa etelämpänä. Kurkurin rajavartio ei missään tapauksessa voinut antaa satunnaisten matkustajien kulkea esteettömästi. Hilary Joyce käänsi hevosensa, nelisti leiriin ja hälyytti miehet koolle. Kaksikymmentä ratsumiestä takanaan hän sitte taas ratsasti ulos tutkimaan.
Mies lähestyi yhä noista sotaisista varusteluista huolimatta. Hetkisen oli hän epäröinyt ensin nähdessään ratsuväen, mutta pakoa ei voinut ajatellakaan, ja hän lähestyi kuten ainakin se joka tahtoo tehdä pahassa pulassa parhaansa. Hän ei tehnyt vastarintaa eikä sanonut mitään, kun kahden soturin kädet laskeutuivat hänen hartioilleen, vaan käveli tyynesti heidän hevostensa välissä leiriin. Heti sen jälkeen palasivat patrullit takaisin. Ei näkynyt vilahdustakaan mistään dervisheistä. Mies oli yksinään. Oiva ratsastuskameli oli löydetty kuolleena jonkun matkan päässä tien varrella. Vieraan salaperäinen saapuminen oli nyt selitetty. Mutta minkätähden, mistä ja minne? ne olivat kysymyksiä, joihin innokkaan upseerin tuli löytää vastaus.
Hilary Joyce tunsi pettymystä, kun ei mitään dervishejä näkynyt. Olisi ollut kaunis alku hänelle egyptiläisessä armeijassa, jos hän olisi saanut taistella pikku kahakan omin päin. Mutta olihan hänellä sentään harvinainen tilaisuus edukseen vaikuttaa esimiehiinsä. Hän tahtoi mielellään osottaa kuntoaan tiedustajaosaston päällikölle ja vielä enemmän tuolle jurolle ylipäällikölle, joka ei milloinkaan unohtanut kelpo tekoa eikä milloinkaan anteeksiantanut velttoutta. Vangin puku ja ryhti osotti että hän oli tärkeä henkilö. Kaikki eivät ratsasta täysiverisillä kameleilla. Joyce valeli päätään kylmällä vedellä, hörppi kupillisen väkevää kahvia, asetti päähineeseensä mahtavan upseerintöyhdön kypärin asemesta ja istuutui akasiapuun juurelle tuomariksi.
Hän toivotteli että hänen perheensä olisi nähnyt hänet nyt, molemmat mustat palvelijat takanaan ja egyptiläinen upseeri vieressään. Hän istui telttipöydän ääressä, ja vanki tuotiin esille tarkasti vartioittuna. Hän oli kaunis mies, jolla oli rohkeat, harmaat silmät ja pitkä musta parta.
"Mitä ihmettä!" huudahti Joyce. "Tuo lurjus irvistelee minulle."
Omituinen värähdys oli ilmaantunut miehen kasvoille, mutta hävinnyt niin nopeasti, että se saattoi olla hermotykähdys. Nyt hän oli itämaalaisen tyynimielisyyden esikuva.
"Kysy häneltä kuka hän on ja mitä hän tahtoo."
Alkuasukas-upseeri teki sen, mutta vieras ei vastannut, vaan sama värähdys ilmaantui taas hänen kasvoilleen.
"Hiisi vieköön!" huudahti Hilary Joyce, "enpä ole hävyttömämpää konnaa tavannut! Hän vieläkin iskee silmää minulle. Kuka olet, senkin otus! Tee selkoa itsestäsi! Kuuletko?"
Mutta pitkä arapialainen oli yhtä kuuro englannin- kuin arapiankielelle. Egyptiläinen koetti uudelleen ja yhä uudelleen. Vanki katseli Joycea hyvin omituisesti ja murti silloin tällöin kasvonpiirteitään, mutta ei kertaakaan avannut suutaan. Joyce repi ähmistyneenä tukkaansa.
"Kuules, Mahomet Ali, meidän täytyy saada selkoa tästä miehestä. Sanot ettei hänellä ole mitään papereita?"
"Emme löytäneet mitään."
"Ei minkäänlaista vihjausta?"
"Voi arvata että hän tulee kaukaa. Juoksijakameli ei hevillä kuole. Hän on tullut vähintäinkin Dongolasta."
"No, meidän täytyy pakottaa hänet puhumaan."
"On mahdollista että hän on kuuromykkä."
"Eikä ole. En ole eläissäni nähnyt miestä, joka olisi näyttänyt kaikin puolin niin täysikykyiseltä kuin hän."
"Voittehan lähettää hänet Assuaniin."
"Ja antaa jonkun toisen saada kunnia! Ei, tämä on minun saaliini. Mutta kuinka saisimme hänen kielenkantansa irrotetuksi?"
Egyptiläisen mustat silmät harhailivat pitkin leiriä ja pysähtyivät keittiön lieteen.
"Kenties", sanoi hän, "jos bimbashi katsoo sopivaksi – ." Hän katseli vankia ja sitte räiskyviä kekäleitä.
"Ei, ei se kelpaa. Ei saamari, se olisi liian pitkälle mentyä."
"Aivan hiukkanenkin ehkä auttaisi."
"Ei, ei. Se voi käydä päinsä täällä, mutta se kuulostaisi aivan kamalalta, jos Lontoon lehdet saisivat sen tietoonsa. Mutta kuules", kuiskasi hän, "voimmehan pelottaa häntä hieman. Siinä ei ole mitään pahaa."
"Ei."
"Riisuttakoon mieheltä kaapu. Käske panna hevosenkenkä tuleen ja kuumentaa se."
Vanki katseli valmistuksia ilmeellä, joka näytti enemmän huvitetulta kuin levottomalta. Hän ei edes räpäyttänyt silmiään, kun musta kersantti lähestyi tulikuuma hevosenkenkä pajunetin kärjessä.
"Tahdotko puhua nyt?" kysyi Joyce rivakasti.
Vanki myhäili partaansa sivellen.
"Heittäkää pois koko roska!" huudahti Joyce suuttuneena ja hypähti seisaalleen. "Ei kannata yrittää pelottaa tuota miestä. Hän tietää ettemme voi ryhtyä tositoimiin. Mutta minä voin pieksättää hänet ja sen teen, jollei hän saa takaisin kielensä käyttöä huomisaamuksi; nahan minä nyljetän hänen seljästään, niin totta kuin nimeni on Joyce. Sano se hänelle. Joko sanoit?"
"Jo, sir."
"Sen päälle saat nukkua, senkin Adonis, ja antakoon se sinulle makeita unia."
Hän keskeytti istunnon, ja järkähtämättömän tyynenä kuten ennenkin kulki vanki vartijainsa saattamana saamaan illallistaan, riisiä ja vettä.
Hilary Joyce oli hyväsydäminen mies ja hänen omaa untaan suuresti häiritsi ajatus siitä rangaistuksesta, jonka oli määrännyt seuraavaksi päiväksi. Hän toivoi että paljas pampun ja ruoskan näkeminen saisi vangin luopumaan uppiniskaisuudestaan. Sitte hän ajatteli kuinka kamalaa olisi, jos mies sitte jälkeenpäin todellakin huomattaisiin mykäksi. Se mahdollisuus teki häneen niin pahan vaikutuksen, että hän päivän koittaessa miltei oli päättänyt lähettää muukalaisen vahingoittamattomana Assuaniin. Mutta kuinka huono ratkaisu se olisi jutulle! Hän makaili vielä vuoteellaan ja mietiskeli, kun kysymys äkkiä selvisi itsestään. Ali Mahomet ryntäsi telttiin.
"Sir", huusi hän, "vanki on poissa!"
"Poissa!"
"Niin, ja teidän paras ratsastuskamelinne. Telttiin on leikattu reikä, ja hän on aamuyöstä päässyt livahtamaan pakoon!"
Joyce toimi kaikella mahdollisella tarmolla. Ratsuväkeä lähetettiin joka haaralle, patrullit tutkivat pehmeätä hietaa kummuilla, löytääkseen jälkiä pakolaisesta, mutta kaikki turhaan. Mies oli kerrassaan kadonnut. Raskaalla sydämellä kirjotti Hilary Joyce virallisen raportin asiasta ja lähetti sen Assuaniin. Viisi päivää myöhemmin hän sai päälliköltä lyhyen määräyksen saapua sinne. Hän pelkäsi pahinta ankaralta soturilta, joka säästi muita yhtä vähän kuin itseään.
Ja hänen pahimmat aavistuksensa toteutuivat. Tomuisena ja väsyneenä saapui hän eräänä iltana pääkortteeriin. Papereilla ja kartoilla täytetyn pöydän ääressä istui tuo kuuluisa soturi ja tiedustajaosaston päällikkö syventyneinä asemakarttoihin ja piirustuksiin. He tervehtivät kylmäkiskoisesti.
"Kuulin, kapteeni Joyce", sanoi kenraali, "että olette antanut hyvin tärkeän vangin livahtaa käsistänne."
"Olen hyvin pahoillani, sir."
"Niinpä kyllä. Mutta se ei auta asiaa. Saitteko tietää häneltä mitään, ennenkuin päästitte karkuun?"
"En voinut saada häntä puhumaan."
"Mitä te teitte?"
"Uhkasin käyttää väkivaltaa."
"No mitä sanoi?"
"Ei sanaakaan."
"Niin, kapteeni Joyce", sanoi kenraali ankaralla järkähtämättömällä äänellään, "en voi onnitella ensimäisiä opinalkeitanne egyptiläisessä armeijassa. Kuten tiedätte on jokainen englantilainen upseeri tässä armeijassa huolellisesti valikoittu, sillä onhan minulla koko brittiläinen armeija, mistä saa miehiä. Olisi vääryys toisia kohtaan, jos jättäisin sikseen ilmeisen selvän älyn tai innon puutteen. Otaksun että everstinne Royal Mallows-rykmentissä, josta olette tullut, on iloissaan, kun saa teidät takaisin rykmenttiinsä."
Hilary Joycen sydän oli niin raskas, ettei hän voinut hiiskua sanaakaan.
"Huomenna ilmotan teille ratkaisevan päätöksen."
Joyce teki kunniaa ja kääntyi ovelle.
"Sen päälle saat nukkua, senkin Adonis, ja tuottakoon se sinulle makeita unia!"
Joyce kääntyi hämmästyneenä. Missä oli nuo sanat lausuttu ennen? Kuka oli käyttänyt niitä?
Kenraali oli noussut seisaalleen. Sekä hän että tiedustajaosaston päällikkö nauroivat. Joyce tuijotti tuohon kookkaaseen vartaloon, suoraan ryhtiin ja harmaisiin tutkimattomiin silmiin.
"Hyvä Jumala!" läähätti hän.
"Niin, kapteeni Joyce, nyt olemme kuitit!" sanoi kenraali ja ojensi hänelle kätensä. "Tuotitte minulle epämieluisan hetken kirotulla hehkuvanpunaisella hevosenkengällänne. Olen maksanut teille samalla mitalla. Eikä enää puhettakaan teidän siirtämisestänne Royal Mallows-rykmenttiin."