NELJÄS LUKU.
Yön miehiä
Minulla ei ollut isosti aikaa miettiä tätä omituista ja masentavaa tilaani, johon olin yhtäkkiä joutunut, sillä minut nostettiin ylös kuin pieni lapsi ja sitten paiskattiin reporeuhkana alas, niin että selkäni jymähti kivilattiaan, jotta henki salpausi.
"Elkää tappako vielä, Toussac", sanoi toinen ääni. "Antakaa, että katsellaan ensin, mikä se on miehiään."
Minä tunsin leuvallani peukalon ja kurkkuani sormien puristavan, ja päätäni väännettiin sivulle niin, että lopulta alkoi tuska olla ihan sietämätön.
"Neljäs osa tuumaa vielä … eikä mitään merkkejä", sanoi se kumea ääni.
"Te voitte luottaa minun vanhaan kätevyyteeni."
"Eläkää tappako, Toussac, elkää tappako, kuuletteko!" sanoi sama ääni, joka äskenkin oli kiellellyt. "Olen teidän nähnyt tekevän sen jo yhden kerran, ja onnettoman kauhea huuto kaikui sitten korvissani pitkät ajat. Ajatelkaa, että kaksi suurta paksua sormea sammuttaa tuolla tavoin elämän pyhän liekin niin helposti! Henki tosin voi voittaa aineen, vaan ei silloin, kun tuollainen ulkonainen väkivalta tulee siihen väliin."
"Mutta tosiasia on ja tosiasiana pysyy, että tuon miehen hallussa on meidän salaisuutemme, ja että kysymyksessä, Charles, on joko meidän tai hänen henkensä."
Äänestä tunsin viimeisen puhujan Lucien Lesageksi. "Velvollisuus itsiämme kohtaan pakottaa toimimaan niin, että hänestä ei tule meille vahinkoa. Päästäkää hänet ylös Toussac, ei hän kuitenkaan pääse karkuun."
Minä sain kovan iskun niskaani, jonka voimasta lensin istualleni, ja nyt vasta voin katsella ympärilleni ja niitä miehiä, joiden vallassa nyt olin. Siitä, mitä olin nähnyt ja kuullut, käsitin, että nämät miehet olivat olleet murhamiehiä ja että heillä oli murhamiesten aikeet. Minä ymmärsin myös, että keskellä tätä autiota suota olin täydellisesti heidän vallassaan. Vaan minä muistin nimeni kunnian ja koetin kaikin tavoin salata kauhistuksen tunteen, joka minut oli vallannut.
Nyt oli kolme miestä huoneessa, edellinen tuttuni ja kaksi vasta tullutta. Lesage seisoi pöydän luona paksu ruskea kirja kädessään ja katseli minua hillityin katsein, vaan silmissä kuitenkin näkyi tuo leikillinen, tutkiva väike, joka on sakkipelin mestarilla, kun hän on onnistunut sulkemaan kaikki vastustajansa liikkeet. Laatikolla hänen vieressään seisoi noin viidenkymmenen mies, jolla oli askeettinen muoto ja sairaloiset silmät, juhlallisesti yhteen nipistetyt huulet ja kurttuinen iho, joka riippui veltosti ulkonevan leukansa alla väreilevien jänteitten päällä. Hän oli nuuskan ruskeassa puvussa, polvihousuissa, ja pohkionsa olivat naurettavan hienot. Hän pudisti minulle päätään niin surullisen viisaan näköisenä, eikä mitään lohdutusta voinut lukea hänen ankarista, harmaista silmistään. Vaan enin minua pelotti tuo Toussac niminen mies. Hän oli suuri, ei pitkä, vaan tanakka ja jäsenensä olivat tavattoman kehittyneet. Pitkät jalkansa olivat väärät kuin suurella apinalla, ja koko hänen olennossaan oli todella jotakin eläimellistä, sillä hän oli partanen silmiä myöten, ja hänen kätensä, joka edelleen oli takkini kauluksessa kiinni, oli paremmin käpälä kuin käsi. Hänen kasvojensa ilmeistä ei saanut mitään selvää, kun hän oli niin partanen, vaan hänen mustat silmänsä katselivat kamalan kysyvästi vuoroon minua, vuoroon toisia. Jos he olivat tuomareita, niin oli selvä asia, kuka heistä oli oleva pyöveli.
"Mistä hän tuli? Miten hän tiesi kätköpaikan?" kysyi hän laihalta mieheltä.
"Kun hän tuli, niin minä luulin häntä teiksi", vastasi Lesage. "Teidän täytyy myöntää, että tällaisena yönä ei juuri voi ajatella vieraita kulkevaksi täällä suolla. Kun huomasin erehdykseni, niin sulin oven ja kätkin paperit. En muistanut, että hän ovenravosta voi nähdä, vaan kun menin ulos näyttämään hänelle tietä, niin huomasin ravon, ja heti ymmärsin, että hän on nähnyt, mitä olen tehnyt, ja että hän siis sitä tuumailee ja siitä puhuu. Minä sen vuoksi käskin hänet majaan, saadakseni aikaa miettiä, mitä minun oli hänen kanssaan tehtävä."
"Perhana! Pari iskua tuolla kirveellä ja sitten tuonne suohon vetelimpään kohtaan, sillä olisi päässyt asiasta hyvin helposti," sanoi mies, joka istui minun vieressäni.
"Aivan oikein, rakas Toussac, vaan tavallisesti ei lyödä heti ensimmäisenä valtti-ässää pöytään. Vähän kekseliäisyyttä … vähän viekkautta…"
"No, mitä sitten teitte?"
"Ensin piti saada tietää, oliko tämä Laval…"
"Mikä? Mikä hänen nimensä on?" huudahti laiha mies.
"Hänen nimensä on Laval, oman ilmoituksensa mukaan. Ensin oli saatava selville, oliko hän nähnyt minun kätkevän papereita vai eikö. Se oli tärkeä kysymys meille. Minä sen vuoksi tein pienen suunnitelman. Odotin kunnes näin teidän tulevan, ja silloin jätin hänet yksinään majaan. Minä kurkistin majan akkunasta ja näin hänen kiiruhtavan kätköpaikalle. Silloin me astuimme sisään, ja minä pyysin teitä Toussac olemaan hyvä ja nostamaan hänet alas – ja tuossa hän makaa."
Nuori mies katseli ylpeästi ympärilleen aivan kuin odottaen suosion-osotuksia tovereiltaan.
"Te, Lesage, olette tosiaan ollut aika ovela", sanoi laiha mies. "Kun uusi tasavaltamme valitsee poliisiministerin, niin me nyt tiedämme, kenestä hänen saamme. Minä tunnustan, että kun Toussac'in kanssa tulimme tälle majalle ja sitten teidän kanssanne astuimme sisään ja näin kaksi jalkaa pistävän näkyviin takasta, niin minä, vaikka en ole tyhmimpiä miehiä, en tahtonut ymmärtää asiaa. Vaan Toussac tarttui kääsiin. Meidän Toussac on aina käytännöllinen."
"No, tässä on kylläksi suuta soitettu!" murisi partainen olento, joka istui vieressäni. "Sen vuoksi juuri tuolla Buonapartellakin on kruunu päässään ja pää kaulan nenässä, kun me olemme suuta pieksäneet emmekä toimineet. Tehdään tästä nyt loppu, että pääsemme itse asiaan."
Lesagen lempeät piirteet synnyttivät minussa toivoa, että hän suojelee minua, vaan hänen suuret, mustat silmänsä olivat yhtä kylmät kuin ennenkin, kun hän katsoi minuun.
"Toussac on oikeassa", sanoi hän. "Oma varmuutemme joutuu vaaraan, jos hän pääsee menemään salaisuuksinemme."
"Mitä te puhutte varmuudestamme", sanoi Toussac. "Mitä sillä on tämän asian kanssa tekemistä? Me panemme suunnitelmamme vaaraan – se on pahempi."
"Nämät kaksi asiaa riippuvat läheisesti toisistaan", sanoi Lesage. "Liittosääntöjemme 13:s pykälä määrää selvästi, mitä tällaisessa tapauksessa on tehtävä. Meidän täytyy vain tehdä sen mukaan. Meillä ei ole muuta kuin seurata 13:ttä pykälää."
Sydämeni jähmettyi, kun tämä runoilijan näköinen mies yhtyi tuon hirviön mielipiteeseen. Vaan toiveeni sai uutta viritystä, kun laiha mies, joka tähän asti ei ollut sanonut monta sanaa, alkoi näyttää levottomalta toveriensa verenhimoisten esitysten vuoksi.
"Rakas Lucien", sanoi hän lempeämmällä äänellä, "meillä filosofeilla ja järjen-ihmisillä täytyy olla kunnioitusta ihmishenkeä kohtaan. Sen pyhyyteen ei saa tarttua heti ensimmäiseksi. Mehän aina olemme olleet yksimielisiä, että jos Marat ei vain olisi tehnyt yllätyksiä…"
"Minä kunnioitan teidän mielipidettänne, Charles", keskeytti toinen. "Te kai tunnustatte, että aina olen ollut taipuisa ja tottelevainen oppilas. Vaan minä vieläkin kerran sanon, että meidän personallinen turvallisuutemme on kysymyksessä, ja että, mikäli minä ymmärrän, ei ole muuta neuvoa. Kukaan ei voi sen kovemmin inhota julmuutta kuin minä, vaan te olitte läsnä, niin kuin minäkin, kun Toussac tukki Bow Streetin miehen suun, ja sen hän teki todella niin kätevästi, että tuo toimi oli varmaan vaikeampi katsojista kuin itse uhrista. Hän varmaankaan ei kuullut itse huutoa, joka ilmoitti hänen lähtönsä tästä maailmasta. Jos teillä niinkuin minullakin oli kylliksi kestävyyttä sitä sietämään – ja minä hyvin muistan, että se tapahtui juuri teidän neuvostanne, – niin tottahan voimme nyt, kun paljo tärkeämpi tapaus…"
"Ei, ei, Toussac, antakaa olla!" huuti laiha mies, ja kohotti äänensä oikeaksi huudoksi, kun jättiläisen karvanen käsi taas tarttui leukaani. "Minä vetoan teihin, Lucien, niin hyvin siveellisistä kuin käytännöllisistäkin syistä, elkää antako tämän tapahtua! Ajatelkaa, että jos asianne ei onnistuisi, niin tämäkin ryöstäisi meiltä kaiken anteeksisaannin toivon. Ajatelkaa myöskin…"
Tämä seikka näytti joksikin aikaa hämmästyttävän nuorta miestä, jonka olivinvärinen iho oli käynyt vähän vaaleammaksi.
"Meillä ei ole toivoa missään tapauksessa, Charles", sanoi hän. "Meillä ei ole muuta neuvoa kuin seurata 13: tta pykälää."
"Meille on kuitenkin annettu toiminnan vapaus. Me itse kuulumme keskuskomiteaan."
"Vaan tarvitaan määrätty luku ääniä pykälän muuttamiseen, eikä meillä ole mitään valtaa sitä tekemään." Hänen alahuulensa vapisi, vaan hänen silmäinsä ilme ei ollut sitä lempeämpi. Julmien sormien painamisesta leukani alkoi taas painua olkapäätä vasten, ja minä annoin sieluni pyhän neitsyen ja pyhän Ignatiuksen haltuun, joka aina on ollut perheemme erityinen suojeluspyhä. Vaan n. s. Charles, joka jo oli minua puolustanut, hyökkäsi esiin ja alkoi kiskoa Toussac'in käsiä kiihkeästi, menettäen koko äskeisen filosofin tyyneyden.
"Te ette saa tappaa häntä!" huusi hän suutuksissaan. "Kuka voi asettua minun tahtoani vastaan? Päästäkää hänet irti, Toussac! Ottakaa peukalonne hänen leuvastaan! Minä kiellän, että se ei saa tapahtua!"
Vaan kun hän tovereittensa muodosta näki, että uhkaukset tässä eivät enää auttaneet, niin hän muutti äkkiä äänensä neuvottelevaksi.
"Kuulkaa, Lucien. Antakaa minä kuulustelen häntä. Jos hän on poliisivakoja, niin saa hän kuolla. Silloin saatte Toussac käyttää peukaloanne. Vaan jos hän on vain viaton matkailija, joka onnettoman sattuman kautta on joutunut tänne ja mielettömän uteliaisuuden houkutuksesta joutunut pistämään nenänsä meidän asioihimme, niin silloin teidän tulee jättää hänet minulle."
Minä en ollut koko aikana avannut suutani puolustuksekseni, josta sitten jälestäpäin olin hyvin hyvilläni, vaikka olinkin äänetön ylpeyden vuoksi enkä niinkään rohkeuttani. Minä en voinut sitä sietää, että samalla kertaa olisin menettänyt henkeni ja arvoni. Nyt katsoin noita petoja, vuoroon sitä, joka piteli minua kiinni, vuoroon toista, joka oli tuominnut minut hengiltä. Edellisen röyhkeydestä en niin välittänyt kuin toisen itsekkäisyydestä, sillä ei koskaan kukaan muu ole niin vaarallinen kuin pelkuri, ja kaikista tuomareista ankarin on se, jolla on syytä pelätä.
Henkeni oli riippuva niistä vastauksista, joita suojelijani oli saava. Lesage naputteli kynsillään hampaitansa ja hymyili halveksien toverinsa intoa.
"Pykälä 13! Pykälä 13!" lausui hän kiusoittavan lempeällä äänellään.
"Minä otan vastuulleni kaikki."
"Minä teille muistutan muuatta seikkaa", sanoi Toussac tuimalla äänellään. "Paitse 13: sta pykälää on vielä toinen pykälä, ja siinä pykälässä sanotaan, että jos joku puolustaa rikollista, niin on hänen kanssaan meneteltävä niin kuin olisi hän itse syypää rikokseen."
Tämä huomautus ei saanut puolustajani tyyneyttä horjumaan.
"Te olette erinomainen käytännön mies, Toussac", sanoi hän tyynesti, "vaan jos on kysymys oikean tavan valitsemisesta, niin on se jätettävä viisaammalle päälle kuin teidän."
Hänen tyyni etevämmyytensä näytti lannistavan tuon raa'an olennon, joka piteli minua kiinni. Hän kohautti tyytymättömänä olkapäitään.
"Mitä teihin tulee, Lucien", jatkoi ystäväni, "niin minua ihmetyttää, siihen asemaan nähden, johon te pyritte perheessäni, että te hetkeksikään voitte asettua toivettani vastaan. Ketä teidän on kiitettävä siitä, että te olette omistaneet vapauden todet periaatteet, ja että olette muuan etuoikeutettuja, joka ei epäile tasavaltaa?"
"Niin Charles, minä myönnän, että olette oikeassa", vastasi nuori mies hyvin liikutettuna. "Tietysti en haluaisi asettua koskaan teidän toivettanne vastaan, vaan tässä tapauksessa pelkään, että teidän hyvä sydämmenne johtaa teitä väärään. Voittehan tehdä mitä kysymyksiä vain tahdotte, vaan minä olen varma, että tästä asiasta on tuleva loppu."
Sen uskoin minäkin, sillä minullahan oli näiden ihmisten salaisuus hallussani, ja mitä toivoa voisi silloin olla, että he laskisivat minut majasta hengissä? Ja kuitenkin on elämä niin rakas, että lyhinkin aika, minkä saa hengelleen, on mieluinen, niin että kun murhaava käsi hellitti leukani, niin lampunvalo muuttui aivan kuin kirkkaaksi valomereksi. Minun pääni oli taas vapaa, ja minä katselin tutkintotuomarini omituisia, kuihtuneita kasvoja.
"Mistä olette tullut?" kysyi hän.
"Englannista."
"Vaan olette ranskalainen?"
"Niin olen."
"Milloin tulitte?"
"Tänä iltana."
"Millä tavoin?"
"Laivalla Doverista."
"Mies puhuu totta", murisi Toussac. "Minun täytyy myöntää, että hän puhuu totta. Me näimme laivan, ja joku tuotiin siitä maihin heti sen jälkeen kuin vene, jolla minut oli tuotu, lähti taas merelle."
Minä muistin nyt tuon veneen, joka oli ensimmäinen, mitä olin nähnyt Ranskan rannalla. En osannut silloin ajatella, mikä merkitys sillä on oleva minulle!
Ja nyt rupesi asianajajani kyselemään kaikellaista epämääräistä ja joutavaa, niin että Toussac alkoi murista. Tämä tutkiminen minusta näytti olevan joutavaa kujeilua, ja kuitenkin tutkijan tavassa oli jotakin intoa ja omituista jännitystä, niin että päätin hänellä olevan jonkun erityisen tarkotuksen. Hän ehkä tahtoi vain voittaa aikaa. Aikaa, mitä varten? Niin kuin aina ne, joiden hermot ovat jännityksissään jonkun äärimmäisen vaaran takia, ovat teräviä huomaamaan, niin minäkin nyt pian olin vakuutettu, että hän odottaa jotakin. Minä näin sen hänen levottomasta muodostaan, hänen taivuksissa olevasta päästään ja harhailevasta katseestaan. Hän odotti jotakin keskeytystä ja puheli, puheli, puheli voittaakseen vain aikaa. Minä olin siitä niin varma kuin olisi hän kuiskannut minulle sen salaisuutena, ja jähmettyneessä mielessäni alkoi taas vilkkua pieni lämmin toivon säde.
Vaan Toussac julmistui tästä sanatulvasta ja hän keskeytti sen kiroamalla.
"Olen jo tarpeeksi kuullut", sanoi hän. "Tällaista lapsen leikkiä varten en pannut päätäni vaaraan lähtiessäni tänne. Eikö meillä ole mitään tärkeämpää puhuttavaa kuin tästä miehestä? Luuletteko minun tulleen Lontoosta tänne kuuntelemaan vain teidän kauniita lauseitanne? Tehdään loppu tästä ja ruvetaan sitten oikeihin asioihin."
"Kernaasti minun puolestani", vastasi puolustajani. "Täällä on mainion hyvä pieni soppi, joka sopii erinomaisesti vankilaksi. Panemme hänet sinne, ja ryhdymme asioihimme. Voimmehan sitten taas jatkaa tutkintoa hänen kanssaan, kun olemme saaneet asiamme puhutuksi."
"Ja antaisimme hänen kuulla kaikki, mitä puhumme?" sanoi Lesage.
"Minä, lempo vie, en ymmärrä, mikä teitä vaivaa?" sanoi Toussac ja katsoi epäilevästi suojelijaani. "En ikipäivinä ennen ole teitä nähnyt noin arkatuntoisena, ettekä ollut noin epäilevä, kun oli kysymys Bow Streetin miehestä. Tällä miehellä on salaisuutemme hallussaan, ja hänen on kuoltava tai muuten hän ilmestyy meitä vastaan todistajana. Mitä hyötyä on suunnitelman rakentamisesta, kun sitten viime hetkessä päästetään irralleen mies, joka on kukistava meidät kaikki? Taitetaan häneltä niskat, niin asia on selvä."
Suuret karvaiset kädet tarttuivat taas minuun, vaan Lesage hyppäsi yhtäkkiä pystöön. Hän oli kalman kalpea, ja hän seisoi ja kuunteli etusormi suorana ja pää kallellaan. Tuo pitkä, kapea, hienohipeäinen käsi vapisi kuin kaisla virrassa.
"Minä kuulin jotakin", kuiskasi hän.
"Minä myös", sanoi vanhempi mies.
"Mitä sitte?"
"Hiljaa. Kuulkaa."
Me kaikki kuuntelimme jonkun minuutin ajan, jolloin tuuli vonkui savupiipussa ja rämyytti rikkinäistä akkunaa.
"Ei se ollut mitään", sanoi Lesage lopuksi nauraen hermostuneesti.
"Myrsky väliin synnyttää kummallisia ääniä."
"En minä mitään kuullut", sanoi Toussac.
"Hiljaa", huusi toinen. "Taas kuului."
Kova kasvava melu kuului myrskyn seasta, sellainen raivoisa ääni, joka kuului syvältä alhaalta ja kimeni teräväksi ulvonnaksi.
"Koira!"
"Verikoira!"
Lesage syöksyi takkaan, ja minä näin hänen viskaavan paperinsa tuleen ja murentavan tuhkan kenkäinsä koroilla.
Toussac tarttui kirveeseen, joka oli seinää vasten nojallaan. Vanha mies vetäsi verkkokasan syrjään joukosta ja avasi pienen oven, josta pääsi pieneen sopukkaan.
"Tänne", kuiskasi hän minulle, "joutuin."
Kun olin päässyt piilopaikkaani, niin kuulin hänen sanovan toisille, että siellä olin hyvässä turvassa, josta he voivat minut ottaa milloin hyvänsä.
VIIDES LUKU.
Verikoiria
Kaappi – sillä joku sellainen se oli, johon minut oli pantu, oli matala ja ahdas, ja pimeässä tunsin, että se oli täynnä kummallisia, pyöreitä, palmikoituja koppia, jotka sitten huomasin kravun pyydyksiksi. Siellä oli pilkkoisen pimeä, vaan vanha ovi oli halkeillut ja ravot olivat niin leveitä, että minä näin koko huoneen. Minä olin uuvuksissa ja heikko ja aivot vielä sekaisin kuoleman kauhusta, vaan kuitenkin minut valtasi täydellisesti se näky, joka nyt oli edessäni.
Vanha mies oli taas istunut puulaatikolle yhtä juhlallisen tyyneenä kuin ennenkin. Kädet ristissä toisen polven ympäri hän keinui pitkäveteisesti, ja minä huomasin, että hänen leukapielensä kävivät tahdinmukaisesti aivan kuin kalan kituset. Hänen vieressään seisoi Lesage kasvot kalpeina ja kiiltävinä hiestä, ja alahuuli vapisi kauhusta. Hän koetti hillitä itseään, vaan aina sellaisen yrityksen jälkeen tuli uusi kauhun puuska, joka huuhtoi pois kaiken rohkeuden ja pani hänet vapisemaan, Toussac seisoi nuotion ääressä, vaikuttavan näköisenä, kirvestä pidellen nojallaan jalkaa vasten ja pää uhkaavasti taaksepäin, niin että hänen suuri partansa oli suorana eteenpäin. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan jokainen jäntere oli taisteluvalmiina. Kun koiran ulvonta kuului kovemmin suolta, niin hän meni ja työnsi oven auki.
"Elä laske koiraa sisälle!" huusi Lesage kuolemantuskassa.
"Oletko tyhmä! Ainoa keinomme on tappaa koira."
"Vaan sitä on joku taluttamassa."
"Siinä tapauksessa ei meitä voi mikään pelastaa. Vaan jos koira, niinkuin luulen, juoksee irrallaan, niin voimme vielä päästä pakoon."
Lesage kumartui pöytää vasten silmät liikahtamatta luotuna avonaiseen oveen, joka oli kuin musta neliö seinässä. Mies, joka minua oli tähän asti suojellut, keinuskeli yhä omituinen hymy suupielissään. Hänen ryppyinen kätensä kopeloi paidan röyhelöä, ja minä ymmärsin, että hänellä oli siellä ase. Toussac seisoi heidän ja oven välillä, ja niin kuin häntä pelkäsinkin ja inhosin, niin en saanut silmiäni hänen uljaasta muodostaan. Tämä näky ja näitä kolmea miestä uhkaava vaara oli niin vallannut mieleni, että oma kohtaloni oli kokonaan unohtunut. Tällä mitättömällä näyttämöllä näyteltiin kauhea, jännittävä näytelmä, ja minä olin ainoa katselija istuessani kyyristyneenä likaisessa kolossani. Minä pidätin henkeä ja odotin.
Äkkiä huomasin, että he näkivät jotain, jota minä en voinut nähdä. Minä sen huomasin heidän jäykistyneistä kasvoistaan ja tuijottavasta katseestaan. Toussac heilautti kirveen olkansa taakse ja valmistausi iskemään. Lesage kyyristyi ja piti kättä silmillään. Toinen herkesi keinumasta ja istui kuin pieni puu-ukko pöydän laidalle. Kuului porskuvia askeleita ja jotakin kellertävää lensi huoneeseen, ja Toussac antoi sille iskun. Kirves vihlasi eläimen kurkun ja lensi kauas lattialle, vaan isku oli ollut niin ankara, että Toussac itsekin suistui kumoon. Nyt vyöryivät he lattialle, karvainen koira ja karvainen mies, muristen ja meluten ankarassa taistelussa. Hän tavotti koiraa kurkusta, enkä minä voinut nähdä, mitä hän teki, vaan äkkiä kuulin tuskan kiljuntaa ja kirisevää ääntä aivan kuin vaate repäistessä halki. Mies nousi verisin käsin, ja kellanruskea kasa purppuran punaisella ammottavalla haavalla makasi hengettömänä lattialla.
"Nyt!" huusi Toussac ja syöksyi ulos majasta.
Lesage oli tunnottomana pelosta ryöminyt loukkoon sillä aikaa kun Toussac otteli koiran kanssa, vaan nyt hän kohotti tuskallisen muotonsa, joka oli märkä kuin olisi kastettu.
"Niin, niin", huuti hän, "meidän pitää paeta, Charles. Koira on päässyt pakoon polisilta, ja me voimme vielä pelastaa itsemme."
Vaan toinen kasvot jäykkinä, leuka vain liikkeessä niinkuin ennenkin meni ja sulki oven.
"Minusta, Lucien", sanoi hän, "on parasta, että jäämme tänne."
Lesage katsoi häneen, ja hänen kasvoillaan kauhu muuttui vähitellen hämmästykseksi.
"Vaan te, Charles, ette ymmärrä…" lausui hän.
"Kyllä minä ymmärrän", vastasi toinen.
"He ovat täällä muutaman minutin perästä. Koira on päässyt irti, niinkuin näette, ja juossut suolle, vaan he tulevat tänne aivan varmaan, sillä täällä ei ole muita asunnoita."
"Niin, he tulevat ihan varmaan tänne."
"No niin, paetkaamme siis. Me voimme vielä päästä pakoon pimeässä."
"Ei, me jäämme tänne."
"Hullu, uhratkaa te henkenne, vaan en minä sitä aijo tehdä. Jääkää tänne, jos tahdotte, vaan minä puolestani menen tieheni."
Hän juoksi ovelle, vaan toinen asettui eteen niin käskevästi, jotta nuori mies horjui takaisin, aivan kuin olisi iskun saanut.
"Narri!" sanoi hänen toverinsa. "Te kurja raukka, miten olette antanut pettää itseänne!"
Lesage seisoi suu auki, polvet koukussa ja sormet harallaan, kurjin pelkuruuden kuva, mitä koskaan olen nähnyt.
"Te, Charles, te – ?" änkytti hän, koristen joka sanalle.
"Niin, minä!" vastasi toinen katkeralla hymyllä.
"Koko ajan olette ollut polisimiehenä! Te, joka olette ollut liittomme sieluna! Te, joka olette ollut keskuskomiteassa! Te, joka olette ollut johtajanamme! Oo, Charles te olette sydämetön. Charles, minusta kuulustaa, että he nyt tulevat. Antakaa minun mennä, minä pyydän ja rukoilen, antakaa minun mennä!"
Toinen, kasvot kuin kivi, pudisti päätään.
"Vaan minkä vuoksi minut! Minkä vuoksi ette Toussacia?"
"Jos koira olisi voittanut Toussacin, niin minulla olisi nyt te molemmat. Vaan ystävämme Toussac on liian vankka mies näin pienelle heikolle miehelle kuin minä olen. Te, Lucien, olette määrätty olemaan minun voitonmerkkinä, ja teidän tulee tyytyä kohtaloonne."
Lessage löi otsaansa, aivan kuin tutkiakseen, eiköhän tämä vain ollut unta.
"Polisikätyri", toisti hän, "Charles polisikätyri!"
"Minä arvelin juuri, että eiköhän se teitä hämmästytä."
"Vaan tehän olitte kaikkein tasavaltalaisin meistä kaikista! Meistä ei kukaan ollut teidän mielestänne tarpeeksi innokas. Kuinka monta kertaa olemmekaan kokoontuneet teidän ympärillenne kuuntelemaan filosofiaanne! Ja Sibylle! Ette suinkaan tahdo sanoa, että Sibyllekin oli polisikätyri? Vaan te laskette leikkiä, Charles, sanokaa, että te laskette leikkiä."
Mies heitti katkeran muotonsa ja hänen silmänsä välkkyivät tyytyväisinä.
"Teidän hämmästyksenne on hyvin mieluista minulle", sanoi hän. "Minä tunnustan, että luulen näytelleeni osani varsin viekkaasti. Ei ole minun syyni, että nuo rahjukset laskivat irti koiransa, vaan minä voin ylistellä itseäni, että olen yksinäni saanut kiinni hurjan ja vaarallisen salaliittolaisen." Hän hymyili kuvatessaan näin vankiaan. "Keisari tietää, miten palkitsee ystävänsä", lisäsi hän, "ja myöskin, miten hän rankaisee vihollisensa."
Koko ajan oli hän pitänyt kättä povessaan, ja nyt hän veti sen esiin sen verran, että pistolin piippu välkkyi sieltä.
"Ei siitä ole mitään hyötyä", sanoi hän vastaukseksi toisen katseeseen.
"Te pysytte täällä majassa, elävänä tai kuolleena."
Lesage pani kädet kasvoilleen ja alkoi itkeä kovalla äänellä ja rajusti nyyhkien.
"Tehän olette ollut pahin meistä kaikista, Charles", voihki hän. "Tehän käskitte Toussacin tappaa senkin Bow Streetin miehen, ja tehän sytytitte talon rue Basse de la Rampartin varrella ja nyt te käännytte meitä vastaan!"
"Minä tein niin, kun tahdoin saada kaikki selville – ja oikealla hetkellä."
"Varsin hyvin, Charles, vaan mitä ajatellaan, kun minä kerron kaikki puolustaessani itseäni? Miten voitte selittää kaiken tuon keisarille. Vielä on aika estää minua puhumasta kaikkea, mitä tiedän teistä."
"Minä itse asiassa tunnen, että te olette oikeassa, ystäväni", sanoi toinen vetäessään pistolinsa esiin ja virittäessään sen. "Olen ehkä mennyt vähän määräysteni rajojen ulkopuolelle. Vaan se ei paljoa merkitse, jätänkö teidät elävänä tai kuolleena, ja yleensä luulen olevan parasta, että te kuolette."
Kauheaa oli ollut nähdä Toussacin repivän koiralta kurkun, vaan sitä olin kuitenkin voinut katsella kylmiä väreitä tuntematta. Minä säälin ja inhosin tätä onnetonta nuorta miestä, jonka luonto oli laatinut elämään vaatimattomana ylioppilaana tai haaveilevana runoilijana, vaan jonka lujemmat tahdot kuin hänen omansa olivat saattaneet näyttelemään osaa, jonka lapsikin olisi paremmin suorittanut. Minä annoin hänelle anteeksi viekkauden, jolla hän oli minut saanut paulaan, ja itsekkään pelkuruuden, jonka vuoksi hän olisi minut uhrannut. Hän oli heittäytynyt lattialle ja väänteli siinä kauhun kouristuksissa, jolloin hänen kauhea, pieni toverinsa seisoi vierellä hymyillen raakamaisesti, pistoli kädessä. Hän leikki avuttoman, läähöttävän pelkurin kanssa niinkuin kissa leikkii hiiren kanssa; vaan minä luin hänen kylmistä silmistään, että leikki oli kaukana, ja hänen sormensa näyttivät jo olevan liipasimella. Kauhistuneena niin kylmäverisestä murhasta työnnälsin kaapin oven auki ja syöksyin esiin anomaan armoa onnettomalle uhrille, jolloin kuului ulkoa kovaa ääntä ja aseitten kalsketta. Kiven kova ääni huuti: "Keisarin nimessä!" ja yhdellä ainoalla rajalla sysäyksellä työntyi ovi auki.
Vielä tuuli aika kovasti ja avonaisesta ovesta näin taajan joukon ratsumiesten huiskuvia töyhtöjä ja hulmuavia kaapuja ja sateesta kimaltelevia univormuja. Niiden vieressä näkyi majasta tulevan valon loistossa kaksi kaunista hevosta, joita piteli raskaseen, punapäällystäiseen karhunnahkalakkiin puettu husaari. Ovella seisoi toinen husaari, korkea-arvoinen mies, päättäen hänen komeasta puvustaan ja arvokkaasta ryhdistään. Hänellä oli saappaanvarret polviin saakka, ja vaaleansininen, hopealla koristeltu univormu, joku soveltui hänen ratsastajavartalolleen erinomaisesti. Ei voinut muuta kuin ihailla hänen käytöstapaansa, kun hän seisoi siinä ovella terävin katsein ja silmäsi tuvassa olijoita. Hänen kasvonsa olivat kauniit, kalpeat ja säännölliset, tuuheat viikset, jotka osaksi peittivät karhunnahkaisen lakin kirkkaan leukanauhan.
"No", sanoi hän, "no?"
Vanhempi mies oli taas piilottanut pistolin povitaskuunsa.
"Tämä on Lucien Lesage", sanoi hän.
Husaari katseli vastenmielisesti olentoa, joka makasi lattialla.
"Onpa kelpo salaliittolainen!" sanoi hän. "Nouse ylös, sinä mateleva koira! Tulkaa tänne, Gérard, ottakaa hänet ja viekää leirille."
Nuorempi upseeri ja hänen kintereillään kaksi sotilasta tuli majaan aseet kalisten, ja kurja olento puoleksi hoiperrellen, puoleksi laahaten vietiin pois ulos pimeään.
"Missä on toinen, n. s. Toussac?"
"Hän tappoi koiran ja juoksi tiehensä. Lesage olisi myöskin mennyt pakoon, vaan minä hänet sain pidätetyksi. Jos te olisitte pitäneet koiran kahleissaan, niin olisimme saaneet molemmat, vaan näinkin ollen, voitte, eversti Lasalle, toivottaa minulle onnea." Hän ojensi kätensä, sanoessaan näin, vaan toinen kääntyi äkkiä ympäri.
"Kuulkaa, eversti Savary?" sanoi hän ja katsoi ulos ovesta. "Toussac on päässyt karkuun."
Pitkä, mustapukuinen mies ilmestyi näkyviin. Kauniilla, mustaverisellä muodollaan näkyi vilkas hämmästyksen ilme, jonka tuo tieto vaikutti hänessä.
"Missä hän sitte on?"
"Siitä on joku neljännestunnin aikaa, kun hän lähti juoksemaan."
"Vaan hänhän on kaikkein vaarallisin niistä. Keisari raivostuu, kun hän saa kuulla tämän. Minnepäin hän juoksi?"
"Luultavasti maalle päin."
"Kuka tämä on?" kysyi eversti Savary osottaen minua. "Minä teidän ilmoituksistanne päätin, että täällä on kaksi paitse teitä herra…"
"Minusta on mieluisinta, ettei nimeä mainita", keskeytti toinen.
"Sen kyllä ymmärrän", vastasi eversti Savary halveksivasti.
"Minä olisin teille sanonut, että tämä maja on yhtymäpaikka, vaan siitä päätettiin vasta viime hetkessä. Olin asettanut niin, että olisitte voinut saada kiinni Toussacin, vaan te päästitte koiran irti. Te saatte luultavasti vastata keisarille siitä, miten olette hoitanut tämän asian."
"Se on minun asiani, hyvä herra", sanoi eversti Savary. "Vaan te ette ole sanonut kuka tämä mies on."
Tuntui turhalta salata nimeäni, kun minulla oli taskussani kirje, joka olisi ilmaissut sen.
"Nimeni on Louis de Laval", sanoin ylpeästi.
Minun täytyy tunnustaa, että me ehkä olimme siellä Englannissa liioitelleet oman arvomme. Olimme uskoneet, että koko Ranska ihmettelisi, jos me tulisimme takaisin, vaan itse asiassa olikin Ranska asiain nopean kehityksen aikana melkein kokonaan unohuttanut meidän olemassa olomme. Minun ylimyksellinen nimeni ei tehnyt eversti Savaryyn vähintäkään vaikutusta, hän sen vain kirjoitti muistikirjaansa.
"Herra de Lavalilla ei ole vähintäkään osaa asiassa", sanoi urkkija. "Hän on aivan sattumalta joutunut tänne, ja minä vastaan, että hän pidetään korjuussa, jos häntä satuttaisiin tarvitsemaan."
"Varmaan häntä tarvitaan", sanoi eversti Savary. "Vaan jos te tahdotte ottaa hänet vastuullenne ja viedä hänet leiriin, kun niin vaaditaan, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, että te pidätte hänet hallussanne. Minä lähetän teille sanan, jos häntä tarvitaan."
"Hän on keisarin käytettävänä."
"Onko täällä mitään papereita?"
"Ne poltettiin."
"Sepä ikävää."
"Vaan minulla on jäljennökset."
"Oivallista! Tulkaa, Lasalle! joka minuutti on kallis, ja täällä ei ole enään mitään tehtävää. Antakaa husaarien hajautua, vielä voimme hänet tavottaa."
Kumpikin roteva upseeri lähti majasta välittämättä sen enempää suojelijastani, ja minä kuulin heidän ankarat komentosanansa ja aseitten kalskeen, kun sotilaat nousivat hevosilleen. Silmänräpäyksen kuluttua ne olivat poissa, ja hevosten kavioiden kapse kuoli etäisyyteen. Pieni nuuskanruskea puoltajani meni ovelle ja katsoi heidän jälkeensä pimeään. Sitten hän tuli takaisin ja katseli minua kiireestä kantapäähän tavallisella kuivalla hymyllään.
"Niin, nuorimies", sanoi hän, "me olemme esittäneet muutamia eläviä tauluja huviksenne, ja te voitte kiittää minua arvokkaasta paikasta, joka teillä on ollut."
"Olen suuressa kiitollisuuden velassa teille, hyvä herra", vastasin kiitollisuudella ja vastenmielisyydellä. "En tiedä miten teitä kiittää".
Hän katsoi minuun omituinen ilme ivallisissa silmissään.
"Te saatte sitten tilaisuuden kiittää minua", sanoi hän. "Vaan koska olette vieras tällä rannikolla, niin kuin sanotte, ja kun minä olen vastuun alainen teistä, niin on viisainta teidän seurata minua, minä vien teidät sellaiselle paikalle, jossa te voitte huoleti nukkua."