Read the book: «Oja-Pappalan joulu», page 3

II

Jo anivarhain joulupäivä-aamuna killui punaiseksi värjätty rakko Oja-Pappalan kaivovivun huipussa ja loisti veripunaisella valolla.

Hemmua se kaikkein paraiten miellytti ja aina saunanovelta asti hän sitä meni huviksensa katselemaan.

"Se, se on ylhäällä!" hän huusi toisille pojille, jotka saunanorsilta alas väänsivät toista syltä pitkää tervaslamppua.

"Mitä se, mutta täällä se äijä on!" huusi Ellu saunasta. "Näettekö pojat voimaa! Yksin otan tuosta orren päästä olalleni ja tuon sinne lattiaan." Raskas oli kuitenki kantamus ja kovin tutisivat Ellun sääret kun ensimäiselle tikkupuikolle astui … ja lunistui. Kovalla ratinalla tuli tervas-lamppu lattiaan ja Ellu mukana.

"Ai, ai", hän rupesi valittamaan ja taisi kirotakin. Villellä melkein sentään oli suurempi hätä, huusi niin että Hemmukin riensi ulkoa sisään.

"Ellu, kävikö sun hyvin huonosti?"

"Kun luisti jalkani, eikä tuo mikään raskas ollut." Ellun kävi vihaksi, loukkautumisesta ei auttanut ollenkaan huolia.

Yksissä miehin lamppu kannettiin pellolle vähään matkaan kartanosta maantien viereen. Tuli pistettiin latvaan ja pian syttyivät kuivat tervakset vireästi palamaan. Hauska oli siinä temmeltää valkean hohteessa hangella. Joukko kylänpoikiakin keräytyi, meteli ja rähinä kasvoi. Kirkkoväkeä ajoi ohitse kovalla vauhdilla ja kulkusten helinä täytti ilman. Toisillakin pojilla oli kotinsa läheisyydessä samallaisia tervaslamppuja ja niitä katselemaan miehissä mentiin. Kirkkoonkin meno oli pojilla ollut mielessä, mutta kovin kului aika hupaisesti, niin että unohdettiin aikanansa sitä varten kotiin mennä. Joulukirkko kynttilöineen muistui vihdoin kuitenkin Hemmun mieleen niin elävästi, että tervaslamppujen ja toverien viehätys kadotti kaiken merkityksensä.

"Et sinä ehdi enää. Aikoja sitten ovat isä ja äiti jo menneet", sanoivat toiset. Ei Hemmu sitä uskonut, kotiin tahtoi lähteä katsomaan.

Mutta rakkoa ei näkynyt enään, ei mitään punaista kiilunut kaivon vivun nenästä. Hemmu koetti jo sitä tirkistää, mutta ei mitään. Juoksun päästi poika matkaan ja itkukin pakkasi. Tupaan ryntäsi hän kovin läähättäen.

"Missä mun lamppuni on?"

"Paloi", sanottiin. Se väänsi pojalta itkun. Isä ja äitikin olivat jo kirkkoon menneet ja Jaska lähtenyt kyytiin.

Ikävästi kului kirkonaika pojilta. Kun isä ja äiti tulivat, niin tuotti se vähän vaihtelevaisuutta, kun äiti näkemänsä kirkosta kertoi. Mutta sekin huvi oli pian ohi mennyt ja ikävä rupesi taas tulemaan, kun yleistä tapaa seuraten ei koko joulupäivänä saanut kylään mennä.

Muutkin näyttivät väsyneiltä. Nuoret loikoivat sängyissään ja koettivat nukkumalla päivän loppuun päästä.

Isäntä yksin viljeli kirjaa koko päivän; kun väsyi veisaamaan, niin rupesi lukemaan. Emäntä koetti veisuussa ulkomuistilta joukkoon hyräellä. Mutta takkakivellä kun istui, niin siinä oli niin rauhaisaa ja väsyttävää että toisinaan torkahti.

"Kyllä kai siinä on perää", hän unisena haukotellen rupesi jälkeenpuolisen sanomaan, "että joulupäivä on jo kukon askelta pitempi kuin muut syyspäivät".

Isäntä pani pois kirjan, haukotteli, iski piippuun ja kävi ikkunasta maantielle tirkistelemään, eikö jo edes ketään syntistä liikkeellä näkyisi. Ei näkynyt, rauhaisaa oli kaikkialla, niin juhlallisen hiljaista.

"Saa nähdä", hän sanoi, tehtyään tuon havainnon, "meneekö tämä joulu nyt näin sievästi loppuun asti… On niillä sentään vielä vähän jälellä kristillistä häpyä, etteivät joulupäivänä lähde kuleskelemaan."

* * * * *

Toisena joulupäivänä tiesi Jaska jo aikaisin harmitella tämän päivän liiallista lyhyyttä, toivoi että se olisi puolta pitempi ollut.

"Mitä varten?" kysyi Littu.

"Että paremmin olisi aikaa ryypätä."

"Kun on juhlaa kaksi viikkoa, niin kyllä siinä on aikaa."

"Ei ne ole enään muut päivät Tapaninpäiviä."

Nuoret kävivät tänään kirkossa. Sieltä tullessa ei pojissa ollut enään makuuhalua, ei mitään uneliaisuuden merkkejä. Sitä vastoin alkoivat he hankkiutua tapanille lähtemään. Oikein pulskaksi tahtoivat pojat itsensä pyntätä: pestä kädet ja kasvot saipuavedellä ja pukea verkavaatteet päälle.

Jaskaa auttoi äitinsäkin, ainakin vaatteiden haussa. Jussin täytyi yksin valmistuksistaan huolta pitää, itse etsiä joka liuskan, hänellä kun ei ollut äitiä.

Hiuksiansa Jaska kampasi, silitteli.

"Onko tuo jakaus suora, äiti?"

"Ei oikein … annas minä…" Äiti otti luukahvelin pöytälaatikosta ja toimitti sen avulla jakauksen suoraksi. Sitä tehdessään alkoi sanoa:

"Älkäähän nyt lapsikullat kovin ryypätkö, nuoret pojat."

"Hmm", pani Jaska ylenkatseellisesti. Eihän hän enään mikään lapsikulta ollut, tuommoinen nuori poika, joka ei olisi itse tietänyt, kuinka paljon ryyppää!

"Ei suinkaan varoitus liiaksi ole", sanoi Jussi, "kun toisinaan tahtoo tulla vähän liiaksikin ryypättyä".

"Niin tokikin!"

"Hmm", pani Jaska uudestaan… Jussi puhuu äidin kanssa mielin kielin…

"Mennään nyt jo." Jaska alkoi kävellä ulospäin ja Jussi seurasi. Isäntä tuli tallista ja väänsi päätä pojille sanoessaan:

"Tietäkääkin kulkea kunnialla, ettette siaksi juo itseänne."

"Nooh!" kuului poikain vahva lupaus ja portin takana päästi Jaskalta oikein naurahdus, kun ajatteli varoituksia joilla oli matkaan evästetty … ikäänkuin ei itse jo tietäisi mitä tekee… Pyh! … varottelevat kuin mukuloita!

– Ellu tuli juosten hohuuttaen iltapäivällä kylästä kotiin.

"Mikä nyt on?" kysyi äiti ja isäkin näkyi häntä kysyväisesti silmäilevän. Poikaa vain hohuutti ja nauratti, sana näkyi suusta ilmoille pyrkivän, mutta Ellulla ei tahtonut olla uskallusta sitä laskea.

"Sano, mikä on?" isä kiivaammin kysyi.

"Toiset menivät Tapanille", sai poika häveliäästi vihdoinkin sanotuksi.

"Tapanille! Tuollaiset naljuksetkinko?" äiti ihmeissään kyseli.

"Niin."

"Ja pitäiskö sinunki mennä?" kysyi isä ivallisesti myhäillen.

"Ne toiset niin tahtovat joukkoonsa, että…"

"Ja onko niillä kaikilla viinaa?"

"On … melkein jokaisella."

"Onko niitä montakin?"

"Ainakin seitsemän ja jos minäkin pääsisin, niin ainakin kahdeksan."

Isä kuunteli naurussasuin, mutta äiti rupesi huutamaan:

"Ei ajattelemistakaan sulla! Vai kakaratkin! Missä Hemmu ja Ville ovat?"

"Tuolla … lymmysillä."

"No ei mihinkään se sovi, että tuollaisille nallikoille jo viinaa annettaisiin! Ota kirja kätees, muutama… Kylläpä nekin ovat vanhuksia, jotka viinaa antavat tuollaisille. Varmaan Hemmu ja Villekin tahtovat, kuinkas muuten?"

"Ei Ville ja Hemmu tiedäkään, että minä… Minä niiltä karkasin", muistutti poika asiallisesti.

"Vaikka, mutta ei!" vakuutti äiti.

"Kaljaahan ennenkin ovat tuollaiset ryypänneet", muistutteli isä.

"Kaljaa", matki poika, "mitäs siitä että ennen".

"Tukitko suus!" Äiti löi jalkaa lattiaan. Häntä rupesi jo pelottamaan, että isä ehkä myöntyisi pojan ruikutuksiin.

"Onpa Jaskallakin ollut monena jouluna, ja kun niillä toisillakin on, jotka ovat nuorempia kuin minä… Enkä minä Villelle ja Hemmulle sanoisi … yhyy… Ja kun isä lupasi, yhyy…" Poika antoi pakoittavan itkun nyt vapaasti tulvata.

"Isä lupasi", matki äiti ihmetellen, "oletko sinä luvannut tuolle?"

Isä ei katsonut tarpeelliseksi vastata mitään äidille. Toimessaan hän vain, ikäänkuin äidin puhetta huomaamatta, ryhtyi vakavasti keskeyttämään poikaa:

"Älä nyt siinä… Saat itsellesi tilkan. Mene sitten toisten joukkoon jos tahdot. Mutta jos juovuksiin ryyppäät itsesi tuommoinen kelvoton nallikka, niin…" Hän otti takalautaselta ison pullon ja rupesi kaatamaan pienempään.

"Ja meinaat siis antaa tuolle viinaa?" äiti harmistuneena kysyi.

"Kun lapsi saa, mitä se pyytää, niin se on vaiti", arveli isä.

"Voi tätä aikaa!" huokasi äiti. Sitten hän vielä sanoi: "Mene nyt sitten, ennenkuin ne toiset hyvät ehtivät tulla. Minä panen pullosi tuonne kaappiin, josta saat ottaa. Mutta tiedäkin se, ettet saa ryypätä itse muuta kuin pikkuisen huuliisi panna!"

"Nooh!" Ellu lenti kylään.

"Kumma, että tuolle annoit", sanoi äiti pojan mentyä.

"Tuumailen sitä, että jos niiden vapautta kovin rajoittaa, niin ne omavaltaisemmaksi tultuansa rupeevat juomaan sitä hurjemmin. Meinaan, että kun ne pienestä pitäen saavat siihen tottua hiljalleen, niin oppivat kestämään, etteivät koskaan sitä kovin himoksesta vedä", puolusteli isä totisena.

"Joskopahan niin olis!" huokasi äiti, "mutta minä tuumailen, ettei niille saisi antaa noin pienenä vielä, oppivat ne siitä ryyppäämään kuitenkin. Pitäisi estää kaikesta pahuudesta niin kauan kuin voi, ei ne sitten enää huoli, kun korva korvan tasalle nousee."

"Ei niistä nyt siltä juoppoja tule, minkä minä niille viinaa annan. Jos Jumala tahtoo heitä varjella juoppoudesta, niin kyllä hän varjelee", puolusteli isä tuntien täydellistä omantunnon rauhaa.

Ei ollut pitkää aikaa kulunut Ellun lähdöstä, kun jo Ville ja Hemmukin tulivat kotiin.

"Onko Ellu ollut kotona?" kysyivät.

"Oli se."

"Menikö se jälleen kylään?"

"Kuka tietää; en teitäkään tietäisi, jos ette siinä olisi." Äiti istui tuolilla takan vieressä ja tahtoi näyttäytyä kokonaan tietämättömältä asiasta. Tarkkasi kuitenkin poikain vehkeitä. Nauru rupesi hermoja kutkuttamaan, kun huomasi, että pojilla oli jotain sydämen päällä, eikä löytänyt uskallusta sitä sanoa. Äiti aavisti asian.

Vihdoin Hemmu lähestyi häntä.

"Äiti."

"Mitä?"

"Saiko Ellu viinaa?" (Hyvin ujosti.)

"Hääh! mitä sitten?"

"Villekin pyytää."

"Se pyytää itsekin!" oikaisi Ville.

"Älä valehtele!"

"Tukkikaa nyt joutuin suunne hyvät kelvottomat tahi minä…" Äiti osoitteli menevänsä loukkoon, missä luuta seisoi aina valmiina tarjoamaan suosiollista apuansa. Pojat rupesivat itkua hynkkäämään ja pyytelemään, ettei piiskattaisi. Vähäisen loma-ajan perästä, kun mielet jo olivat ehtineet asettua, uskalsi Ville taas sanoa:

"Saipa Ellukin… Ei olisi hänellekään antaa tarvinnut."

"Älä nyt Ville enää kiusaa minua sillä asialla, taikka… Isä tosin antoi Ellulle pienen tilkan, hyvin pienen, mutta Ellu onkin jo iso poika."

"Ei ole kuin kahta vuotta vanhempi," intti Ville.

"No odota edes siksi, kun sinäkin tulet Ellun iälle."

Mutta nyt oli äiti Villen mielestä jo vähän leppyneempi ja asiaan käsiksi sopi ryhtyä uudella innolla.

"Hmm", pani hän, "en minä saa silloinkaan, kun en nyt jo saa."

"Antakaa nyt äiti", rupesi Hemmukin taas kauniisti ja viattomasti pyytämään.

"Sinullekinko?" äiti kysyi.

Hemmu ei nyt mitään vastannut, mutta ujoudestansa voi päättää, että hän sitä ajatteli.

"Antakaa nyt", ruikutti Ville.

"Olettekos nyt…!" Äiti löi pieksua lattiaan. "Kun isänne tulee, niin selkäänne saatte, ihan varmaan."

Isä tulikin juuri tupaan.

"Mistä nyt selkään luvataan?" hän kysyi.

"Mistä!" matki äiti, "viinaa nyt pitäisi olla sille kelvottomimmallekin!"

Isän tullessa ja äidin kantelemisen aikana, menivät poikain sormet suun puoleen, silmät kyräilivät tutkien, mitä isä asiasta mahtaisi ajatella.

"Jopa nyt sitten poikia oikein pyörryttää", sanoi isä matalalla passoäänellä, joka muuten tuntui olevan kovasti ankara. "Selkään!" lisäsi hän vielä.

Pojilla ei ollut uskallusta enään asiasta puhua. Sydämystyksissään istuivat he vähän aikaa penkillä vierekkäin. Lähtivät sitten ulos valittamaan, kun Ellua pidetään parempana kuin heitä.

* * * * *

Illan joutuessa rupesi kylässä poikain "tapanilla kulun" hedelmiä näkymään, joka näkemään sattui, mutta kuului kyllä sattumattomankin korviin, miten iloinen nuoriso vietti joulujuhlaa.

Kun pojat Oja-Pappalaan tulivat, ei isännän tarvinnut mennä ulos katsomaan keitä talossa oli, äänestä hän sen jo tiesi päättää.

Eivät kulkijat olleet vielä kovin monessa talossa käyneetkään, mutta kuitenkin jo muutamat Oja-Pappalan porstuassa heittivät häränpyllyä.

Kun vihdoin ehdittiin tupaan ja talonväki penkinloukkoihin soukkaa olemaan asettui, niin pojat alkoivat käyttää satunnaista isäntä-oikeuttaan: kompuroiden kuleksia kiistailevissa ryhmissä kautta puhtaaksi pestyn lattian. Kaksin ja kolmin he käsikaulassa tanssailivat ja rämisevällä äänellä, anteeksi annettavalla ylpeydellä kehuivat itseänsä ja pahaa luontoansa. Useat kyselivät isännältä ja emännältä, paheksuisivatko he tätä elämää. Tietysti eivät ne sanoneet paheksuvansa. Joukon muutamat jäsenet istuivat myöskin selväpäisempinä penkeillä ja huvitettuna kumppaliensa sukkeluudesta yhteen mittaan laskivat suosiollisia naurun hohotuksia.

Tupakkalaatikkonsa toivat Oja-Pappalan pojat pöytään ja käskivät piippuun panemaan. Sitä useimmat tekivätkin yhteen jaksoon, kopistivat toisia tupakoita pois piipustaan ja menivät uudestaan täyttämään, jota tehdessään varistelivat niitä vieressä olevaan kaljatuoppiin. Juomasta siten syntyi sekoitus, jota toiset halukkaasti imivät, mutta toiset suutansa vääristellen pois syljeskelivät.

Jaska ja Jussi saivat viinansa hyvin kaupaksi. Kursaileminen oli halveksittu ominaisuus, jopa siihen määrään, että joukon "etevimmät", s.o. juopuneimmat tahtoivat pari, kolme ylimääräistä ryyppyä.

Vähän nolosti kävi Jaskalta ryyppyjen kaateleminen, niin että toisinaan hiukan pöydällekin viinaa vuosi pikarin laitain yli. Isäntä ei saattanut sitä enää maltillisena katsella, kun oikein pöydältä alas rupesi virtaamaan.

"Lempojako sitä siinä pöydälle kaatelee!" hän ärjäsi loukostaan.

Jaska luonnollisesti loukkautui. Hän rupesi syrjittäin kyräilemään ja itsekseen mutisemaan. Mutta muutamat tovereista, jotka tunsivat itsellänsä olevan vaikutusvaltaa, menivät isää sovittelemaan.

"Älkää isäntä suuttuko, perhana … kun Jaska on vähä hutikas … mutta ei haitalle … ei ollenkaan haitalle … kyllä sitä poikamiehet näin Tapaninpäivänä aina vähin ryypähtävät … ja onpa äijä tainnut itsekin aikoinansa maistahtaa…"

"No on", keskeytti toinen, "tämä Oja-Pappalainen onkin ollut aikoinansa hurja poika … kyllä minä tiedän!"

Tällä puheella oli tarkoituksena olla mairittelevaa kehumista. Mutta isäntä lähti kuuntelemasta kamariin.

Vihdoin alkoi joukko lähteä toisiin taloihin. Emäntä vaateli Jaskaa jo kotiin jäämään, mutta kun sitä kaksi hyvää tuttua ja horjuvaa toveria käsistä vei ystävällisellä väkirynnäköllä, niin eihän sitä kukaan olisi viitsinyt joukosta pois jäädä ja toisia suututtaa. Siis joukkoon Jaskakin vielä meni ja nyt vasta itsensä oikein vapaaksi tunsi. Ei tarvinnut siitä niin suuria välittää jos vähän viinoihinkin sattuisi joutumaan.

– "Koska ne kelvottomat tulevat?" rupesi isäntä päivittelemään, kun joukko oli mennyt eikä pikkupoikia ruvennut kuulumaan.

"Jos eivät vain pian tule, niin panen oven kiinni, enkä laske sisään yhtäkään", uhkasi emäntä.

Hemmu ja Ville rupesivat innokkaasti kehoittamaan äitiä panemaan ovea kiinni. Olisi ollut hauskaa siten Ellulle kostaa.

Mutta vaarinpa näkyivät nekin ajasta pitävän, sillä samassa rupesi porstuasta kuulumaan tuollaista tiheään säpistävää saapasten pauketta, joka on kaikille poikakloppi-joukoille niin ominaista. Tupaan he ryntäsivät, kuten vyöryvä aalto, juuri ovessa koettaen toinen toisensa ohi rientää.

Ellu meni orjaillen ja ujostellen isältään tupakkalaatikkoa kyselemään. Vähän vihaiselta isä näytti, kun ei ensinnä tahtonut kysymystä kuulevaan korvaansa ottaa, toisaalle vain katseli. Sanoihan kuitenki vihdoin:

"Kaapissa."

Sitten kävi kaikki järjestyksessä niinkuin miehiltäkin.

"Masa", käski Ellu ensimmäistä poikaa. Käsketty meni, kaasi ryypyn menemään että keikahti.

"Sinne on monija mennyt, eikä oo yhtään takaisin tullut", Masa vakaasti sanoi ja rupesi piippuansa lataamaan. Muita, yksin isäntääkin rupesi naurattamaan.

"Mitä te nauratte?"

Masalla oli mahtava hymy huulilla ja hän näytti olevan hyvin luottavainen kahdentoistavuotiseen kokemukseensa.

Vuoro vuoroon ryypättiin. Mutta kokonaista pikarin täyttä eivät uskaltaneet ryypätä muut kuin Masa ja eräs toinen; toiset vain hiukan maistelivat.