Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

14.
Kuningas ja luutnantti osoittavat, että heillä kumpaisellakin on hyvä muisti

Maailman kaikkien rakastavaisten tavoin kuningas katseli kauan ja kiihkeästi, miten hänen lemmittyänsä kuljettavat vaunut katosivat näköpiirin taa. Moneen kertaan hän kääntyi pois ja jälleen takaisin, ja vasta kun hänen oli onnistunut hiukan tyynnyttää sydämensä ja ajatustensa kuohua, muisti hän, että hän ei ollut yksin.

Upseeri piteli yhä ratsuja suitsista eikä ollut vielä kokonaan menettänyt toivoa, että kuningas reipastuisi päättäväiseksi.

"Hän voisi vielä nousta ratsaille ja karauttaa vaunujen perässä; kannattaa odottaa", tuumi hän.

Mutta muskettiluutnantin mielikuvitus oli liian kerkeä; kuningas kyllä varoi antautumasta sellaisiin mielenmuutoksiin.

Hän tyytyi lähestymään upseeria ja huomauttamaan alakuloisesti:

"No, me olemme valmiita… ratsaille."

Upseeri matki tätä sävyä, tätä laimeata suruisuutta, ja veltosti ja apeasti hän kapusi satulaansa. Kuningas joudutti kulkua, luutnantti kiirehti perässä.

Sillaikaa Ludvig kääntyi viimeisen kerran. Upseeri – pitkämielisenä kuin jumala, jolla on ikuisuus edessään ja takanaan, – toivoi vieläkin tarmon paluuta. Mutta se oli turhaa, mitään ei ilmennyt. Ludvig poikkesi kadulle, joka johti linnaan, ja päätyi perille kellon juuri lyödessä seitsemän.

Kuninkaan mennessä huoneisiinsa kaikkinäkevä muskettisoturi huomasi kardinaalin ikkunassa uutimen kulman kohoutuvan. Sitten hän hengähti syvään kuin ihminen, joka on kirvoitettu mitä kireimmistä kahleista, ja virkahti puoliääneen:

"Jo nyt taisi tulla loppu siekailustasi, luutnanttiparkaseni!"

Kuningas kutsui hetkisen kuluttua kamarijunkkarinsa.

"En ota vastaan ketään ennen kello kahta", hän sanoi, "kuulettehan, monsieur?"

"Sire", vastasi aatelismies, "täällä juuri pyytää eräs pääsyä."

"Kuka hän on?"

"Teidän muskettiluutnanttinne."

"Joka juuri oli mukanani?"

"Niin, sire."

"Vai niin!" virkkoi kuningas. "No, hän tulkoon."

Upseeri astui huoneeseen.

Kuningas teki merkin, aatelismies ja kamaripalvelija poistuivat.

Ludvig seurasi heitä katseellaan, kunnes ovi sulkeutui heidän jälkeensä, ja verhojen pudottua alas hän aloitti:

"Te muistutatte mieleeni läsnäolollanne, monsieur, mitä unohdin äsken huomauttaa, nimittäin että tämän aamun asioista on noudatettava ehdotonta vaitioloa."

"Oh, sire, että teidän majesteettinne viitsiikään huomauttaa minulle sellaista! Kyllä näkee, että te ette minua tunne."

"Tarpeetonta se tietenkin oli, monsieur. Minä tiedän teidät vaiteliaaksi; mutta kun en ollut antanut siitä mitään ohjetta…"

Upseeri kumarsi.

"Teidän majesteetillanne ei ole mitään muuta minulle sanottavaa?" hän kysyi.

"Ei, monsieur, te voitte poistua."

"Saisinko luvan olla sitä tekemättä ennen kuin olen puhutellut kuningastani, sire?"

"Mitä teillä on asiana? Selittäkää toivomuksenne, monsieur."

"Sire, asiani on ihan merkityksetön teille, mutta minulle se on peräti tärkeä. Suokaa minulle senvuoksi anteeksi, että puhun siitä teille. Ilman ehdotonta pakkoa en sitä olisi koskaan tehnyt, vaan olisin kadonnut mykkänä ja vähäpätöisenä kuten olen aina ollut."

"Mitä! Kadonnutko? En ymmärrä teitä."

"Sire, lyhyeen lausuen", sanoi upseeri, "tulin pyytämään lähtölupaa teidän majesteetiltanne."

Kuningas liikahti kummastuneena, mutta upseeri seisoi kuin kuvapatsas.

"Lähtölupaa – teille, monsieur? Ja kuinka pitkäksi aikaa, sanokaahan?"

"Ka, iäksi, sire."

"Mitä, jättäisittekö palvelukseni, monsieur?" äännähti Ludvig, ja hänen liikkeensä ilmaisi muutakin kuin ihmetystä.

"Sire, jätän mielipahakseni."

"Mahdotonta."

"Se on vakava pyyntöni, sire. Alan tulla vanhaksi; neljä- tai viisineljättä vuotta olen nyt ollut varuksissa, ja tunnen väsymystä heikontuneissa hartioissani, – minun on jätettävä paikkani nuoremmille. Minä en kuulu uuteen aikakauteen; minulla on vielä toinen jalkani menneessä kehitysjaksossa. Siitä johtuu, että kun kaikki näyttää silmissäni oudolta, minua ihmetyttää ja hämmennyttää koko ympäristöni. Lyhyeen sanoen minulla on kunnia anoa eroani teidän majesteetiltanne."

"Monsieur", sanoi kuningas katsellen upseeria, joka kantoi sotilaspukuansa niin keveästi, että hänen ryhtiänsä olisi nuori mies voinut kadehtia, "te olette voimakkaampi ja vireämpi kuin minä."

"Oh!" vastasi upseeri teennäisen vaatimattomasti hymyillen; "teidän majesteettinne sanoo niin, koska minulla on vielä jokseenkin välttävä silmä ja kompastelematon jalka, – koska en istu huonostikaan satulassa ja viikseni ovat vielä pysyneet tummina. Mutta se kaikki on pelkkää turhuutta, sire, harhanäkyä vain, pettävää ulkonaisuutta, sire! Näytän kyllä vielä nuorelta, mutta sisällisesti olen vanha, ja olen varma siitä, että puolen vuoden kuluessa raihnaudun luuvaloiseksi, murtuneeksi. Senvuoksi, sire…"

"Monsieur", keskeytti kuningas, "muistakaa toki eilisiä sanojanne. Lausuitte minulle juuri samalla paikalla, missä nyt seisotte, että Ranskassa ei kellään ole parempaa terveyttä, – että uupumus on teille tuntematonta, että teille ei ole ollenkaan raskasta viettää yöt ja päivät vartiopalveluksessa. Ettekö puhunut siten? Koettakaa muistella, monsieur."

Upseeri huokasi.

"Sire", hän myönsi, "vanhuus on turhamainen, ja elähtäneille on annettava anteeksi, jos he hiukan kehuskelevatkin, sitten kun kukaan muu ei heitä kiitä. On kyllä mahdollista, että vakuutin tuolla tavoin; mutta varmaa kuitenkin on, sire, että tunnen suurta väsymystä, joten tahdon vetäytyä lepoon."

"Monsieur", sanoi kuningas lähestyen upseeria, ja hänen ilmeessään kuvastui terävyyttä ja majesteettisuutta, "te ette ilmoita minulle todellista syytä. Tahdotte jättää palvelukseni, sen käsitän, mutta te salaatte minulta menettelynne vaikuttimen."

"Uskokaa, sire…"

"Minä uskon, mitä näen, monsieur. Näen tarmokkaan, vireän miehen, jolla on järkkymätön mielenmaltti, – Ranskan kenties parhaan soturin, ja ulkomuotonne ei millään tavoin salli minun arvella, että tarvitsette lepoa."

"Voi, sire, kuinka ansaitsematonta ylistystä!" haastoi luutnantti katkerasti. "Teidän majesteettinne saa minut ihan hämille. Tarmokas, vireä, järkkymätön, armeijan paras soturi! Teidän majesteettinne liioittelee vähäisiä ansioitani siinä määrin, etten tosiaankaan enää tunne itseäni, niin hyvä käsitys kuin minulla itsestäni onkin. Jos olisin kyllin turhamainen uskoakseni puoletkaan teidän majesteettinne arvostelusta, niin pitäisin itseäni tärkeänä ja välttämättömänä miehenä; minä sanoisin, että niin loistavista ominaisuuksista tunnettu palvelija on verraton aarre. Mutta minun on päinvastoin sanottava, sire, että minua on mielestäni koko ikäni arvosteltu melkoisesti alle oikean tasoni, paitsi tänä päivänä. Toistan siis, että teidän majesteettinne suvaitsee liioitella."

Kuningas rypisti silmäkulmiaan, sillä hän tajusi upseerin sanoihin sisältyvän karmeata ivaa.

"Kuulkaahan, monsieur", hän sanoi, "käykäämme suoraan käsiksi asiaan. Onko palvelukseni teille vastenmielinen? No, vastatkaa avoimesti, ilman kiertelyä, se on tahtoni."

Upseeri, joka oli tovin jokseenkin hämillään pyöritellyt hattuansa hyppysissään, kohotti nyt päänsä.

"Ah, sire, nyt tunnen oloni hiukan helpommaksi", hän sanoi. "Noin suoramielisesti esitettyyn kysymykseen vastaan yhtä vilpittömästi. Totuuden puhuminen on ihanaa sekä sydämensä keventämisestä koituvan tyydytyksen tähden että harvinaisuutensa vuoksi. Lausun siis kuninkaalleni totuuden, mutta pyydän samalla anteeksi vanhan soturin suorasukaisuutta."

Ludvig silmäili upseeriansa kiihkeän levottomuuden vallassa, jota hänen kiivaat liikkeensä ilmaisivat.

"No niin, puhukaa", hän käski, "sillä minä olen kärsimätön kuulemaan totuuksianne."

Upseeri heitti hattunsa sivupöydälle, ja hänen aina älykkäät ja sotilaalliset kasvonsa saivat äkkiä omituisen suuruuden ja juhlallisuuden sävyn.

"Sire", hän aloitti, "minä jätän kuninkaan palveluksen, koska olen tyytymätön. Palvelija voi näinä aikoina kunnioittavasti lähestyä herraansa niinkuin minä nyt, esittää hänelle työnsä hedelmät, luovuttaa hänelle takaisin työkalut, tehdä hänelle tilin kaikesta haltuunsa uskotusta ja sanoa: Herra, päivätyöni on päättynyt, suvaitkaa maksaa minulle, ja erotkaamme."

"Monsieur, monsieur!" huudahti kuningas tulistuneena.

"Voi, sire", sanoi upseeri hetkiseksi taivuttaen polvensa, "milloinkaan ei palvelija ole ollut kunnioittavampi kuin minä olen teidän majesteettinne edessä; mutta te käskitte minun puhua totta, sire. Ja kun nyt kerran olen aloittanut, on sen tultava julki kokonaan, vaikka vaatisitte minua vaikenemaankin."

Upseerin tiukentuneissa kasvonpiirteissä ilmeni sellaista päättäväisyyttä, että Ludvig XIV: n ei tarvinnut pyytää häntä jatkamaan. Hän pitkitti siis kuninkaan katsellessa häntä ihailun ja uteliaisuuden vaiheilla.

"Sire, tulen jo viisineljättä vuotta palvelleeksi Ranskan hallitsijahuonetta, kuten sanoin; harvat miehet ovat tässä palveluksessa kuluttaneet yhtä monta miekkaa kuin minä, ja minun käyttämäni säilät ovat olleet kelpo kapineita, sire. Olin nuorukainen, kaikesta muusta paitsi urheudesta tietämätön, kun teidän kuninkaallinen isänne aavisti minussa olevan miestä. Olin mies, sire, kun kardinaali de Richelieu etevänä ihmistuntijana oivalsi minussa vihollisen. Näiden muurahaisen ja leijonan vihamielisten välien historian olisitte voinut lukea ensimmäisestä viimeiseen riviin saakka sukunne salaisesta arkistosta, sire. Jos saatte joskus halua siihen, sire, niin lukekaa se historia, sillä sanonpa teille, että se maksaa vaivan. Saatte siitä nähdä, miten leijona väsytettynä, nääntyneenä ja huohottavana viimein rukoili armoa, ja oikeuden nimessä on myönnettävä, että se itsekin armahti. Oi, se oli kaunista aikaa, sire, taistelurikasta kuin Tasson tai Arioston sankarirunoelma! Sen ajan ihmeet, joita meidän aikamme ei uskoisikaan, olivat meille tavallisia tapauksia. Viiden vuoden mittaan esiinnyin joka päivä sankarina, ainakin mikäli muutamat ansiokkaat henkilöt ovat minulle huomautelleet, ja uskokaa minua, sire, viisivuotinen sankaruus on pitkällinen koe! Kuitenkin uskon noiden miesten vakuutusta, sillä he olivat päteviä arvostelijoita: heitä olivat herra de Richelieu, Buckinghamin herttua, herra de Beaufort, kardinaali de Retz, joka oli myös erinomainen katutaisteluiden järjestäjä, kuningas Ludvig XIII ja itse kuningatar, teidän korkea äitinne, joka näki aihetta erityisesti kiittää minua eräänä päivänä. En satu muistamaan, mikä palvelus minulla oli ollut onni tehdä hänelle silloin. Suokaa anteeksi, sire, että puhun näin rohkeasti; mutta minulla on ollut jo kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että kertomani on historiaa."

Kuningas puraisi huultansa ja heittäysi kiivaasti istumaan nojatuoliin.

"Minä ikävystytän teidän majesteettianne", jatkoi luutnantti. "Niin, sire, sellaista on totuus! Se on armoton seuralainen, rautapiikkinen; se haavoittaa tapaamaansa ja toisinaan myöskin esittäjäänsä."

"Ei, monsieur", vastasi kuningas; "olen kehoittanut teitä puhumaan, pitkittäkää siis."

"Kuninkaan ja kardinaalin palveluksen jälkeen tuli holhoushallitus, sire; taistelin melkoisesti frondelaisuudenkin aikana, mutta vähemmän kuitenkin kuin varemmin. Ihmiset alkoivat kutistua. Johdin sentään teidän majesteettinne muskettisotureita muutamissa vaarallisissa tilanteissa, jotka on merkitty komppanian päiväkäskyihin. Olipa minulla silloin oiva asema! Olin kardinaali de Mazarinin suosikki; 'Luutnantti tänne, luutnantti tuonne! Luutnantti oikealle, luutnantti vasemmalle!' Silloin ei Ranskassa annettu ainoatakaan kolhaisua muutoin kuin teidän nöyrän palvelijanne tultua määrätyksi iskemään. Mutta piankaan ei kardinaali tyytynyt ainoastaan Ranskaan; hän lähetti minut Cromwellin asioille Englantiin. Tämä oli herrasmies, jonka kanssa ei käynyt leikitteleminen, sen vakuutan, sire. Minulla on ollut kunnia tutustua häneen, ja olen pätevä arvostelemaan häntä ansioittensa mukaan. Minulle oli luvattu paljon tästä lähetystoimesta. Tehtyäni kokonaan toista kuin oli toimekseni annettu sainkin anteliaan palkan, sillä minut nimitettiin vihdoinkin muskettisoturien kapteeniksi, hovin halutuimpaan virkaan, joka antaa haltijalleen etusijan Ranskan marskien rinnalla, mikä onkin kohtuullista, koska muskettivartion kapteeni merkitsee ensimmäistä soturia ja urhojen kuningasta!"

"Kapteeniksi, monsieur?" oudoksui kuningas. "Te erehdytte, tahdotte tietysti puhua luutnantista."

"Ei, sire, minä en koskaan erehdy. Teidän majesteettinne voi tässä kohdassa luottaa minuun; herra de Mazarin antoi minulle valtakirjan."

"No?"

"Mutta kardinaali ei ole aulis antimissaan, sen tiedätte te paremmin kuin kukaan, ja ottaapa hän joskus takaisinkin mitä on antanut. Rauhan palattua, kun hän ei enää tarvinnut minua, hän peruutti valtakirjan. En tosin ollut arvokas seuraaja maineikkaalle de Trévillelle; mutta paikka oli minulle kuitenkin luvattu ja annettu, ja siihen olisi asian pitänyt jäädä."

"Siitäkö olette tyytymätön, monsieur? No niin, minä kuulustan asiaa. Harrastan oikeutta, ja vaatimuksenne ei minua pahastuta, niin sotilaallisesti kuin se onkin esitetty."

"Oh, sire", sanoi upseeri, "teidän majesteettinne on ymmärtänyt minua väärin; en enää tee mitään vaatimusta."

"Liiallista arkatuntoisuutta, monsieur! Mutta minä tahdon valvoa asioitanne ja myöhemmällä…"

"Voi sitä sanaa, sire! Myöhemmällä! Kolmekymmentä vuotta olen saanut tyytyä tähän suopeaan sanaan, jonka monet korkeat henkilöt ovat lausuneet, kunnes nyt jouduin kuulemaan sen teidänkin huuliltanne. Myöhemmällä! Sen varassa olen saanut kaksikymmentä haavaa ja päässyt neljänkuudetta ikäiseksi tyhjin kukkaroin ja kertaakaan tapaamatta suojelijaa taipaleellani, minä, joka olen ollut niin monien turvana! Minä muutankin kaavaa, sire, ja kun minulle tästälähtein sanotaan: myöhemmällä, vastaan minä: nyt heti. Anon lepoa, sire. Se voitaneen minulle myöntää: se ei maksa mitään kellekään."

"En odottanut saavani kuulla tällaista puhetta, monsieur, liiatenkaan mieheltä, joka on viettänyt ikänsä korkeissa piireissä. Te unohdatte puhuttelevanne kuningasta, aatelismiestä, joka lienee yhtä hyvää syntyperää kuin tekin, ja kun sanon myöhemmällä, niin se on varmaa."

"En sitä epäile, sire; mutta nyt tulee sen tukalan totuuden loppu, joka minulla oli teille sanottavana: jos näkisin tällä pöydällä tarjona marskinsauvan, konnetabelinmiekan, Puolan kruunun, niin vannonpa, sire, että minä yhä sanoisin nyt heti enkä myöhemmällä. Suokaa minulle anteeksi, sire, olen kotoisin teidän isoisänne Henrik IV: n maakunnasta: en puhu usein, mutta puhuessani sanon kaikki."

"Vastainen hallitukseni ei näy olevan teille kovinkaan houkutteleva, monsieur?" huomautti Ludvig korskeasti.

"Unohdusta, kaikkialla unohdusta!" huudahti upseeri ylevästi; "herra on unohtanut palvelijan, ja nyt käy palvelijalle pakolliseksi unohtaa herransa. Elän onnettomana aikana, sire! Näen nuorison masentuneena ja arkana, näen sen saamattomana ja köyhyyden painamana, kun sen pitäisi olla voimakasta ja rikasta. Eilen illalla esimerkiksi avasin Ranskan kuninkaan oven Englannin kuninkaalle, jonka isän minä vaivainen olisin saanut pelastaa, jollei Jumala olisi asettanut minua vastaan valittuansa Cromwellia! Minä avasin tämän oven, sanon, – veljen palatsin veljelle, ja minä näin, sire, – oi, se kourii sydäntäni! – minä näin kuninkaani ministerin häätävän pois maanpakolaisen ja nöyryyttävän hallitsijaansa, tuomitsemalla kurjuuteen toisen kuninkaan, hänen vertaisensa. Näenpä myös lopuksi ruhtinaani, joka on nuori, kaunis, urhea, – jolla on miehuutta sydämessä ja salamaa silmissä, näenpä hänet vapisemassa papin edessä, joka nauraa hänelle makuukammionsa uutimien takaa, kun hän vuoteellaan haalii koolle kaiken kullan Ranskasta ja sitten kasailee sen tietymättömiin aarrekirstuihinsa. Niin, kyllä ymmärrän katseenne, sire. Käyn hullunrohkeaksi, mutta mikäs minun auttaa! Olen vanha soturi, ja sanon nyt teille, kuninkaani, asioita, jotka sulloisin takaisin sen kurkkuun, joka minun edessäni pyrkisi sellaista puhumaan. Te käskitte minun tyhjentää teille sydämeni, sire, ja minä vuodatan teidän majesteettinne jalkojen juureen kaiken sen sapen, mitä olen koonnut kolmenkymmenen vuoden aikana, niinkuin vuodattaisin kaiken verenikin, jos teidän majesteettinne sitä vaatisi."

Kuningas kuivasi sanattomana kylmää hikeä, joka helmeili hänen otsallaan.

Tätä kiivasta purkausta seurannut äänettömyyden hetki muistutti sekä puhujan että kuulijan mieleen loppumattomia kärsimyksen vuosia.

"Monsieur", aloitti viimein kuningas, "te mainitsitte unohdusta. Kuulin vain sen sanan, ja vastaankin siis ainoastaan siihen. Toiset ovat voineet olla unohtavaisia, mutta minä en sitä ole, ja siitä on todisteena, että muistan metelipäivän, jolloin raivoisa rahvas meren lailla kohisten täytti Palais-Royalin. Olin nukkuvinani vuoteellani, kun yksinäinen mies paljastetuin miekoin ja päänaluseni taakse kätkeytyneenä varjeli henkeäni valmiina vaarantamaan omansa minun tähteni, niinkuin hän oli jo kaksikymmentä kertaa pannut elämänsä alttiiksi sukuni jäsenten puolesta.¹⁶ Eikö tämä aatelismies, jonka nimeä silloin kysyin, ollut herra d'Artagnan, sanokaahan, monsieur?"

"Teidän majesteetillanne on hyvä muisti", vastasi upseeri kylmäkiskoisesti.

"Katsokaahan, monsieur", pitkitti kuningas, "jos minulla on niin selviä muistoja lapsuudestani, niin mitä muistoja voinkaan koota järjen ikäkautena?"

"Teidän majesteettinne on saanut taivaalta runsaat lahjat", sanoi upseeri äskeiseen tapaansa.

"Kuulkaa, herra d'Artagnan", jatkoi Ludvig kuumeellisen kiihtyneesti, "ettekö te voi olla yhtä kärsivällinen kuin minä? Ettekö voi tehdä samoin kuin minäkin? Sanokaa!"

"Ja mitä teette, sire?"

"Odotan."

"Se käy laatuun teidän majesteetillenne, koska olette nuori, mutta minulla, sire, ei ole aikaa odottaa. Vanhuus vaanii ovellani, ja sen kintereillä kuolema, pilkistellen jo majaani. Teidän majesteettinne vasta aloittaa elämän; se on täynnä toiveita ja tulevaista onnea. Mutta minä, sire, seison näköpiirin toisella äärellä, ja me olemme niin etäällä toisistamme, että minulla ei mitenkään riitä aikaa odottamaan, kunnes teidän majesteettinne ehtii minun kohdalleni."

Ludvig asteli kierroksen kamarissaan yhä pyyhkien otsaltaan runsasta hikeä, joka olisi hätäännyttänyt lääkärit, jos he olisivat nähneet kuninkaan sellaisessa tilassa.

"Hyvä on, monsieur", virkkoi Ludvig XIV sitten jämeästi; "te haluatte vetäytyä rauhaan, – sen saatte tehdä. Te esitätte minulle eronpyyntönne muskettisoturien luutnantin arvosta?"

"Asetan sen nöyrästi teidän majesteettinne jalkojen juureen, sire."

"Se riittää. Toimitan eläkkeenne määrätyksi."

"Olen teidän majesteetillenne tuhatkertaisesti kiitollinen."

"Monsieur", huomautti kuningas vielä väkinäisesti ponnistautuen, "luulen teidän sentään menettävän hyvän isännän."

"Ja minä olen siitä varma, sire."

"Löytänettekö koskaan samanlaista?"

"Oh, sire, tiedän hyvin, että teidän majesteetillanne ei ole maailmassa vertaistanne. Tästälähtein en enää rupeakaan minkään kuninkaan palvelukseen; jättäydyn omaksi herrakseni."

"Te lupaatte sen?"

"Vannon sen teidän majesteetillenne."

"Panen mieleeni vakuutuksenne, monsieur."

D'Artagnan kumarsi.

"Ja te tiedätte, että minulla on hyvä muisti", jatkoi kuningas.

"Niin, sire, ja kuitenkin toivoisin teidän majesteettinne muistin nyt pettävän, jotta unohtaisitte kaiken sen kurjuuden, joka minun on ollut pakko paljastaa nähtäväksenne. Teidän majesteettinne on niin kerrassaan yläpuolella köyhien ja vähäpätöisten, että toivon…"

"Minun majesteettini, monsieur, johtuu tekemään kuten aurinko, joka näkee kaikki, suuret, ja pienet, rikkaat ja köyhät antaen loistoa toisille, lämpöä toisille, kaikille elämää. Hyvästi, herra d'Artagnan, hyvästi, te olette vapaa."

Ja kuningas kiirehti viereiseen huoneeseen tukahduttaen käheän nyyhkäisyn.

D'Artagnan otti hattunsa pöydältä, jolle oli sen heittänyt, ja läksi.

15.
Pakolainen

D'Artagnan ei ollut vielä ehtinyt portaiden juurelle, kun kuningas kutsui kamarijunkkarinsa.

"Minulla on teille tehtävä, monsieur", hän sanoi.

"Olen teidän majesteettinne käskettävissä."

"Odottakaa siis."

Ja nuori kuningas ryhtyi kyhäämään seuraavaa kirjettä, joka hänelle maksoi montakin huokausta, vaikka hänen silmissään samalla hehkui jotakin voitonriemun kaltaista:

'Herra kardinaali!

Teidän hyvien neuvojenne ansiosta ja etenkin lujuutenne johdosta olen kyennyt taltuttamaan ja voittamaan heikkouden, joka oli kuninkaalle sopimaton. Te olette niin taitavasti järjestänyt tulevaisuuteni, että kiitollisuuskin estää minua nyt tuhoamasta työtänne. Käsitän olleeni väärässä, kun tahdoin suunnata elämäni syrjään siltä tolalta, jonka te olitte sille harkinnut. Olisi tosiaankin ollut onnetonta Ranskalle ja suvulleni, jos minun ja ministerin kesken olisi päässyt huono sopu vallalle.

Siten olisi kuitenkin tapahtunut, jos olisin ottanut sisarentyttärenne puolisokseni. Tajuan sen täydellisesti, ja tästälähtein en mitenkään vastusta suunnitelmienne toteutumista. Olen siis valmis menemään naimisiin infantinna Marie-Thérèsen kanssa. Voitte nyt lopullisesti määrätä neuvottelujen alkamisesta.

Ludvig.' Kuningas tarkisti kirjeen ja sulki sen sinetillä.

"Viekää tämä kirje herra kardinaalille", hän käski.

Aatelismies poistui. Mazarinin ovella hän kohtasi Bernouinin jännittyneenä odottamassa.

"Mitä kuuluu?" kysyi ministerin kamaripalvelija.

"Monsieur", ilmoitti aatelismies, "tässä on kirje hänen ylhäisyydelleen."

"Kirje! Kas, sitä olemme tässä varronneetkin, aamullisen pikku retken jälkeen."

"Ah, te tiesitte, että hänen majesteettinsa…"

"Pääministerinä on meidän velvollisuutenamme tietää kaikki. Ja hänen majesteettinsa arvattavasti anoo, rukoilee?"

"En tiedä, mutta kovin hän kirjoittaessaan huokaili."

"Niin, niinpä niin, kyllä me tiedämme, mitä se merkitsee. Ihminen huokailee onnesta kuten mielenkarvaudestakin, monsieur."

"Kuningas ei palatessaan kuitenkaan näyttänyt olevan hyvällä tuulella, monsieur."

"Te ette ole katsonut tarkoin. Sitäpaitsi olette nähnyt hänen majesteettinsa ainoastaan hänen palatessaan, koska hänellä oli mukanaan vain vartioluutnanttinsa. Mutta minä sain käyttää hänen ylhäisyytensä kaukoputkea silloin kun hän väsyi sitä pitelemään. Molemmat nuoret itkivät, se on varma."

"No, onnestako se itkukin lähti?"

"Ei, vaan rakkaudesta, ja he vannoivat toisilleen tuhansia lemmenvaloja, joiden täyttämiseksi kuningas on valmis tekemään mitä hyvänsä. Tämä kirje tietysti on alkuna niiden toteuttamiselle."

"Ja mitä hänen ylhäisyytensä arvelee tästä rakkausjutusta, joka ei näy olevan kellekään salaisuus?"

Bernouin tarttui Ludvigin sanansaattajan käsivarteen ja vastasi hiljaa, noustessaan ylös portaita:

"Kaikessa luottamuksessa sanoen, hänen ylhäisyytensä toivoo sille menestystä. Tietysti se johtaa sotaan Espanjan kanssa, mutta eipä väliä, – sota miellyttää aatelia. Herra kardinaali antaa sitäpaitsi sisarentyttärelleen kuninkaalliset ja enemmänkin kuin kuninkaalliset myötäjäiset. Liikutellaan kosolti rahoja, juhlitaan ja karkeloidaan; kaikki saavat tyydytyksensä."

"No niin, minusta kuitenkin tuntuu", huomautti kamarijunkkari päätänsä pudistaen, "että tämä kirje on kovin kevyt, sisältääkseen sitä kaikkea."

"Hyvä ystävä", vakuutti Bernouin, "olen varma puheestani: herra d'Artagnan on kertonut minulle kaikki."

"Vai niin! Ja mitä hän sanoi, antakaahan kuulla!"

"Minä lähestyin häntä tiedustaakseni uutisia kardinaalin puolesta, tietenkään ilmaisematta aikeitamme, sillä herra d'Artagnan on nokkela vainukoira.

"'Hyvä herra Bernouin', hän vastasi, 'kuningas on ihan hullaantunut mademoiselle de Manciniin. Muuta en voi teille sanoa.'

"'No', tiedustin häneltä, 'lieneekö hän kiintynyt siinä määrin, että luulette hänen voivan nousta kapinaan hänen ylhäisyytensä suunnitelmia vastaan?'

"'Voi, älkää kysykökään; uskon kuninkaan pystyvän mihin tahansa. Hän on itsepintainen kuin synti, ja mitä hän tahtoo, siinä hän pysyy. Jos hän on ajanut rautaiseen päähänsä, että hän ottaa puolisokseen mademoiselle de Mancinin, niin naimakauppa siitä tulee kuin tuleekin.'

"Ja sitten hän jätti minut mennäkseen talliin, otti sieltä ratsun, satuloitsi sen itse, hyppäsi selkään ja karautti ulos linnan pihalta kuin paholaisen ajamana."

"Luulette siis…?"

"Luulen, että herra kaartilaisluutnantti tiesi asiasta enemmän kuin hän tahtoi ilmaista."

"Joten teidän käsittääksemme herra d'Artagnan…"

"Kaiken todennäköisyyden mukaan nyt rientää karkoitettujen perässä huolehtimaan kaikista toimenpiteistä kuninkaan rakkauden edistämiseksi."

Siten pakisten olivat molemmat uskotut saapuneet hänen ylhäisyytensä työhuoneen ovelle. Kardinaali ei enää potenut jäsensärkyä, hän käveli jännittyneenä huoneessaan, kuunnellen ovilla ja vilkuen ikkunoista.

Bernouin astui sisälle aatelismiehen saattamana, joka kuninkaan käskyn mukaisesti antoi kirjeen hänen ylhäisyytensä omiin käsiin. Mazarin otti kirjeen, mutta ennen avaamista hän sommitteli huulilleen vakaan myhäilyn, joka oli mukava sävy kaikkinaisten tunteitten verhoamiseksi. Täten ei hänen kasvoillaan päässyt kuvastumaan mitään jälkiä siitä vaikutelmasta, jonka hän kirjeestä sai.

"No niin", sanoi hän luettuaan kirjeen kahteen kertaan, "tämäpä erinomaista, monsieur. Ilmoittakaa kuninkaalle, että minä kiitän häntä kuuliaisuudestaan leskikuningattaren toivomuksia kohtaan ja että teen kaikkeni hänen tahtonsa täyttämiseksi."

Aatelismies läksi. Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun kardinaali, joka ei käyttänyt naamiota Bernouinilie, heitti äskeisen sävynsä sikseen ja lausui synkästi:

"Kutsu herra de Brienne."

Kirjuri ilmestyi viiden minuutin kuluttua.

"Monsieur", virkkoi hänelle Mazarin, "olen juuri tehnyt suuren palveluksen yksinvallalle, suurimman, mitä olen sille milloinkaan saanut aikaan. Te viette tämän kirjeen, joka on siitä todisteena, hänen majesteetilleen leskikuningattarelle, ja saatuanne sen häneltä takaisin te panette sen B-salkkuun, johon palvelustani koskevat asiapaperit ja muut selvitykset kuuluvat."

Brienne meni asialleen, ja kun tätä niin kiintoisaa kirjettä ei ollut pantu uuteen kuoreen, ei hän jättänyt sitä lukematta matkallaan. Sanomattakin on selvää, että Bernouin, joka oli hyvissä väleissä kaikkien kanssa, sipsutti kyllin lähelle kirjuria, voidakseen lukea hänen olkansa yli. Uutinen levisi linnassa niin nopeasti, että Mazarin hetkiseksi pelkäsi sen ehtivän kuningattaren korviin ennen kuin de Brienne saisi hänelle Ludvig XIV: n kirjettä näytetyksikään. Tuokion kuluttua oli kaikki käskyt annettu matkallelähtöä varten, ja käytyään tervehtimässä kuningasta hänen näennäisen vuoteeltanousunsa hetkenä Condén prinssi merkitsi matkasuunnitelmaansa Poitiersin kaupungin heidän majesteettiensa seuraavaksi oleskelu- ja levähdyspaikaksi.

Siten raukesi äkkipikaa juoni, joka oli kaikessa hiljaisuudessa tuottanut paljon päänvaivaa kaikille Euroopan valtiomiehille. Lopullisesti ei siitä kuitenkaan ollut jäänyt selväksi ja uudeksi tulokseksi muuta kuin että köyhä muskettisoturien luutnantti menetti paikkansa ja palkkansa. Tosin hän korvaukseksi voitti vapautensa.

Saamme pian tietää, millä tavoin herra d'Artagnan käytti sitä. Lukija sallinee meidän hetkiseksi palata Médicis-ravintolaan, josta muuan ikkuna avautui juuri silloin kun linnassa jaeltiin käskyjä kuninkaan matkustuksesta.

Se ikkuna kuului Kaarle II: n asuntoon. Kovaonninen prinssi oli viettänyt koko yön mietteissä, pää molempien käsien varassa ja kyynärpäät pöytään tuettuina, sillaikaa kun vanha ja raihnainen Parry oli ruumiiltaan ja sielultaan uupuneena nukahtanut loukkoon; omituinen kohtalo muuten oli tällä uskollisella palvelijalla, joka nyt näki edellistä sukupolvea vainonneiden vastoinkäymisten kamalan sarjan jatkuvan seuraavaankin. Kaikin puolin harkittuaan uutta tappiotansa oli Kaarle II tullut täydellisesti tajunneeksi, kuinka ypö yksinään hän oli nyt tämänkin toiveensa petyttyä; hän oli tuntenut ikäänkuin pyörrytystä ja kaatunut taaksepäin isoon nojatuoliin, jonka reunalla hän oli istunut.

Silloin oli taivas armahtanut onnetonta ruhtinasta ja lähettänyt hänelle unen, kuoleman viattoman veljen. Hän oli herännyt vasta puoli seitsemältä, kun aurinko jo paistoi huoneeseen ja Parry havahduttamisen pelosta hievahtamattomaksi jääneenä katseli tuskaisen murheellisesti nuoren miehen silmiä, jotka valvominen oli jo punerruttanut, ja poskia, jotka kärsimys ja puute olivat jo vaalentaneet.

Kaarle heräsi muutamien raskaiden vankkurien jymyyn, niiden vieriessä alas Loire-virtaa kohti. Hän nousi, silmäili ympärilleen kuin kaiken unohtaneena, huomasi Parryn, puristi tämän kättä ja käski hänen suorittaa isäntä Cropolen laskun. Parryn kanssa tilintekoon pakotettuna isäntä selviytyi nyt tehtävästään kunniallisen miehen tavoin, se on sanottava; hän vain lausui tavanmukaisen pahoittelunsa, että matkalaiset eivät olleet syöneet mitään, joten hänelle koitui siitä kaksinkertainen ikävyys, kun nimittäin sellainen välinpitämättömyys oli nöyryyttävä hänen keittiölleen ja hänen täytyi pyytää maksua ateriasta, joka oli jäänyt nauttimatta, mutta silti mennyt hukkaan. Parry ei nähnyt aihetta vastaväitteisiin, vaan maksoi.

"Toivoakseni", virkkoi kuningas, "ei hevosten laita ole ollut sama. En voi tietää, ovatko ne käyttäneet hyväkseen apettanne, mutta hankalaa olisi meidän lähteä pitkälle taipaleelle heikontuneilla ratsuilla."

Tämän epäilyksen kuullessaan Cropole omaksui majesteettisen sävyn ja vastasi, että Médicis-ravintolan soimet eivät olleet vähemmän vieraanvaraisia kuin sen ruokapöydät.

Kuningas nousi siis ratsaille, vanha palvelija teki samoin, ja matkalaiset suuntasivat kulkunsa Pariisia kohti, tapaamatta juuri ketään kaduilla tai kaupungin ulkopuolellakaan.

Ruhtinaalle oli viimeöinen isku sitä kovempi, kun se merkitsi uutta maanpakoa. Onnettomat kiintyvät vähäisimpiinkin toiveisiin niinkuin onnelliset suurimpiin siunauksiin, ja kun heidän täytyy poistua paikalta, missä sellainen toive on hivellyt heidän sydäntään, tuntevat he samaa vihlovaa kaipuuta, jota karkoitettu kokee astuessaan alukseen lähdössä pois isänmaastaan. Nähtävästi jo moneen kertaan haavoittunut sydän kärsii pienimmästäkin pistoksesta; se katsoo suureksi huojennukseksi hetkellistäkin pahan välttymistä, joka on pelkkää tuskan poissaoloa, ja kaikki tuo johtuu siitä, että Jumala on kamalimpiinkin onnettomuuksiin suonut meille toivon kuten vesipisarankin, jota syntinen rikas mies helvetissä anoi Lasarukselta.

Tovin oli Kaarlen toive ollutkin enemmän kuin hetkellistä ilahdusta, silloin kun hän oli saanut hyvän vastaanoton Ludvig-serkultaan. Toive oli silloin vahvistunut ja alkanut tuntua todellisuudelta, mutta sitten oli Mazarinin epuutus äkkiä saanut näennäisen varmuuden raukeamaan jälleen unelmaksi. Ludvig XIV: n väleen peruutunut lupaus tuntui pelkältä pilkalta. Pilkalta kuten hänen kruununsa, valtikkansa, ystävänsä, – kuten kaikki, mikä oli ympäröinyt hänen kuninkaallista lapsuuttaan ja hylännyt hänet nuoruudenaikaisessa maanpaossa. Pilkkaa! – kaikki oli Kaarle II: lle pilkkaa paitsi se kylmä ja musta lepo, jota hänelle hauta tarjosi. Sellaisia olivat onnettoman ruhtinaan ajatukset, kun hän hevosensa ohjakset höllälle heittäen taivalsi toukokuun lämpimässä ja lempeässä päivänpaisteessa, jota pakolaisen synkeä ihmisviha piti niinikään tuskansa ivana.