Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

64.
D'Artagnan havaitsee herra intendentin ja hänen ylhäisyytensä yli-intendentin välillä suuren eron

Colbert asui Rue Neuve-des-Petits-Champsin varrella talossa, joka oli varemmin kuulunut Beautrulle. D'Artagnanin vireät sääret patikoitsivat matkan neljännestunnissa.

Hänen saapuessaan uuden suosikin luo piha kuhisi täynnänsä kaupungin vartion ja poliisilaitoksen miehiä, jotka tulivat joko onnittelemaan intendenttiä tai puolustelemaan itseänsä sen mukaan, mille tuulelle hän sattuisi. Imarteluhenki on riippuvaiseen asemaan tyytyvillä henkilöillä vaistomaista; heillä on siihen erityinen vainu niinkuin metsänelävällä tavallista tarkempi kuulo tai hajuaisti. Nämä miehet ja heidän päällikkönsä olivat niin ollen ajatelleet, että Colbert hyvillä mielin kuulisi kerrottavan, millä tavoin hänen nimeään oli huudeltu mellakan aikana.

D'Artagnan ilmestyi esiin juuri kun vartion päällikkö selosti kohtausta. Hän jäi ovisuuhun kaupungin aseellisten palvelusmiesten taakse. Upseeri otti Colbertin sivummalle erityisesti puhuteltavakseen tämän ilmeisestä vastahakoisuudesta huolimatta, joka ilmeni tuuheitten kulmakarvojen rypistyksenä, ja huomautti:

"Siinä tapauksessa, monsieur, että todellakin halusitte luovuttaa kansan huostaan nuo kaksi kavaltajaa, olisi ollut viisasta antaa meille siitä tieto, sillä meidänhän piti nyt panna täytäntöön ohjeemme, niin tukalaa kuin meidän olikin ajatella, että saatoimme siten tuottaa teille mielipahaa tai häiritä aikeitanne."

"Kolminkertainen pölkkypää!" ärähti Colbert raivoissaan ravistaen mustien suortuvainsa harjaa; "mitä järjettömyyttä siinä lavertelettekaan? Mitä! Minullako olisi ollut osuutta kapinassa? Oletteko hullu vai humalassa?"

"Mutta, monsieur, metelin tunnuslauseenahan oli: eläköön Colbert!" vastasi vartion päällikkö hölmistyneenä.

"Kourallinen salaliittolaisia…"

"Ei, ei, sitä huusi suuri yleisö!"

"Ohoo, niinkö?" äännähti Colbert paremmin mieltyen kertomukseen; "suuri yleisökö sitä huusi? Oletteko varma väitteestänne, monsieur?.."

"Eihän siinä tarvinnut muuta kuin avata korvansa, tai oikeastaan ummistaa, sillä hurraus oli niin huumaavan voimakasta."

"Ja huutajat olivat yleisöä, todellista kansaa?"

"Ehdottomasti, monsieur, – mutta se todellinen kansa antoi meille aluksi selkään."

"Vai niin oli asia", jatkoi Colbert mietteissään. "Te siis oletatte, että kansa siinä vain tahtoi laahata tuomitut roviolle?"

"No, se on selväkin seikka, monsieur."

"Se muuttaa asian… Teitte siis lujaa vastarintaa?"

"Menetimme kolme kunnon miestä, monsieur."

"Te ette ainakaan surmannut ketään?"

"Kyllä aukiolle jäi muutamia metelöitsijöitä, joista yksi ei ollutkaan ihan tavallinen henkilö."

"Mikä hän oli miehiään?"

"Muuan Menneville, jota poliisi on jo ennen etsiskellyt."

"Menneville!" huudahti Colbert; "se konna, joka Rue de la Huchettella surmasi siivon kansalaisen, tämän pyytäessä lihavaa kananpoikaa?"

"Sama pukari kyllä, monsieur."

"Ja huusiko muka hänkin: eläköön Colbert?"

"Kaikkia muita kaikuvammin, – kuin villitty."

Colbertin otsa meni pilveen ja rypistyi. Hänen kasvojaan oli kirkastanut jonkunlainen hyväillyn kunnianhimon sädekehä, mutta se sammui nyt kuin ruohikossa polkaistun kiiltomadon hohde.

"Miksi sitten sanoittekaan, että mellakka oli kansan aloite?" huomautti intendentti pettyneenä. "Menneville oli vihamiehiäni; olisin hirtättänyt hänet, ja hän tiesi sen hyvin. Hän oli abbé Fouquetin seurakumppaneita… koko juttu on lähtöisin Fouquetista – olivathan tuomitut hänen lapsuudenystäviään!"

– Kas niin, – ajatteli d'Artagnan, – nythän olenkin selvinnyt kaikista epäilyksistäni! Sanonpa vain vieläkin, että olkoon herra Fouquet mitä muuta hyvänsä, hän on joka tapauksessa ritarillinen mies.

"Ja onko sitten aivan varmaa, että tuo Menneville on kuollut?" jatkoi Colbert.

D'Artagnan katsoi hetken tulleen esiintyä keskustelussa.

"Ehdottomasti, monsieur", hän vakuutti astahtaen esille.

"Kas, tekö täällä, monsieur?" virkkoi Colbert.

"Minä itse", vastasi muskettisoturi jämeästi. "Vai oli Menneville teille pikku vihamiehen tapainen?"

"Ei minulla ollut mitään vihamiestä, monsieur", vastasi Colbert, "vaan kuninkaalla kunnoton alamainen."

– Kaksinainen nauta! – ajatteli d'Artagnan; – näyttelet minulle sekä kopeutta että ulkokultaisuutta… "No niin", hän pitkitti, "olenpa kovin hyvilläni niin sopivan palveluksen tekemisestä kuninkaalle, – suvaitsetteko lausua sen hänen majesteetilleen, herra intendentti?"

"Minkä toimen te minulle annatte, ja mitä saan lausuakseni, monsieur? Selittäkää tarkemmin, pyydän", vastasi Colbert ynseästi ja yltyvää vihamielisyyttä ennustavalla äänellä.

"En anna teille mitään luottamustehtävää", sanoi siihen d'Artagnan säilyttäen tyyneytensä kuten sukkelat luonteet väittelyssä yleensä. "Arvelin teidän voivan vähällä vaivalla ilmoittaa hänen majesteetilleen, että minä se sattumalta paikalle osuneena toimitin Mennevillelle rangaistuksensa ja palautin järjestyksen."

Colbertin silmät revähtivät suuriksi, ja hän loi kysyvän katseen vartiopäällikköön.

"Niin, se on totta", vahvisti tämä, "monsieur oli pelastajamme."

"Miksette heti sanonut tulleenne kertomaan sitä, monsieur?" virkahti Colbert kateellisesti; "nythän kaikki selvisi ja edullisemmin teille kuin kellekään muulle."

"Te erehdytte, herra intendentti; minä en ollenkaan tullut tänne siitä kertomaan."

"Suuresta urotyöstänne?"

"Hoh, tottumus turruttaa mielen semmoisille tempuille" selitti muskettisoturi huolettomasti.

"Minkä johdosta siis kunnioitatte minua käynnillänne?"

"Kuningas vain käski minun pistäytyä."

"Ahaa!" sanoi Colbert saaden jälleen jäykän ryhtinsä, kun näki d'Artagnanin vetävän taskustaan paperin; "teille on maksuosoitus?"

"Juuri niin, monsieur."

"Olkaa hyvä ja odottakaa, monsieur; suoriudun ensin vartion raportista."

D'Artagnan kiepahti jokseenkin röyhkeästi kannoillaan, ja ensimmäisen kierroksensa jälkeen joutuessaan Colbertin kanssa vastakkain hän kumarsi tälle ylen juhlallisesti kuin ilveilijä, mutta käännähti sitten jälleen ovelle päin ja marssi suoraan sitä kohti.

Colbert ähmistyi tästä karskiudesta, jollaiseen hän ei ollut tottunut. Tavallisesti soturit hänen luoksensa tullessaan olivat niin kovassa rahan tarpeessa, että heiltä olisivat pikemmin jalat juurtuneet lattiaan kuin kärsivällisyys ehtynyt. Oliko d'Artagnan menossa niine hyvineen kuninkaan puheille – ja valittamaanko huonosta kohtelusta vai kunnostautumisestaanko kertomaan? Sitä asiaa sieti vakavasti miettiä. Joka tapauksessa hetki oli huonosti valittu d'Artagnanin palauttamiseksi tyhjin toimin, tulipa hän juuri nyt kuninkaan tahdosta tai omin päin. Muskettisoturi oli tehnyt niin suuren palveluksen ja niin äskettäin, ettei sitä sopinut heti palkita kylmäkiskoisuudella. Colbert katsoikin paremmaksi luopua kaikesta korskeudesta ja kutsua d'Artagnanin takaisin.

"Hei, herra d'Artagnan!" huusi hän. "Mitä! Lähdettekö noin pois?"

D'Artagnan kääntyi takaisin.

"Miksen lähtisi?" hän vastasi levollisesti; "eihän meillä liene sen enempää puhuttavaa?"

"Teillä on ainakin rahoja nostettavana?"

"Minullako? Ei suinkaan, hyvä herra Colbert."

"Onhan teillä maksumääräys, monsieur! Ja samoin kuin te annatte kuninkaan puolesta miekaniskun silloin kun vaaditaan, samaten minä maksan, kun minulle esitetään hänen vahvistamansa määräys. Näyttäkää tänne."

"Ei hyödytä, hyvä herra Colbert", selitti d'Artagnan salaisesti mielissään siitä hämmingistä, jota hänen käyntinsä tuotti Colbertin mielessä; "tällä määräyksellä olen jo saanut rahat."

"Saanutko rahat! Keltä?"

"Yli-intendentiltä tietysti."

Colbert kalpeni.

"Selittäkää siis", sanoi hän tukahtuneella äänellä; "jos olette perinyt rahanne, niin miksi näytättekään minulle paperianne?"

"Ohjeeni mukaan osoittaakseni sitä tottelevaisuutta, josta juuri puhuitte niin kauniisti, hyvä herra Colbert: kuningas sanoi minulle, että minun piti nostaa hänen myöntämänsä vuosirahan neljännes…"

"Minulta?.." keskeytti Colbert.

"Ei aivan niinkään. Kuningas sanoi: 'Menkää herra Fouquetin luo; yli-intendentillä ei kenties ole rahoja, ja sitten käytte herra Colbertin luona.'" Colbertin kasvot kirkastuivat hetkiseksi; mutta hänen katsantonsa oli kuin myrskytaivas, jota vuoroin salama valaisee, vuoroin pilvi pimittää.

"Ja… yli-intendentillä oli rahoja?" hän kysyi.

"Oli toki aikalailla", vastasi d'Artagnan. "Näkyi olevan liiemmältikin, koska tahtoessani nostaa vain neljännesmaksuna viisituhatta livreä…"

"Neljännesmaksuna viisituhatta livreä!" huudahti Colbert hämmästyen kuten äsken yli-intendenttikin näin runsaasta soturin palkasta; "vuosirahaksenne on siis määrätty kaksikymmentätuhatta?"

"Ihan oikein, herra Colbert; peste, te laskette kuin edesmennyt Pytagoras! Kaksikymmentätuhatta livreä, niin."

"Kymmenkertaisesti raha-asiain intendentin palkka. Minä onnittelen teitä", sanoi Colbert sapekkaasti hymyillen.

"Oh, kuningas pahoittelikin vuosirahani vähäisyyttä", vastasi d'Artagnan, "ja lupasi korjata asian päästyänsä parempiin varoihin… Mutta puhun loppuun, kun minulla on kiire."

"Niin, vastoin kuninkaan oletusta yli-intendentti maksoi teille?"

"Niinkuin te vastoin kuninkaan oletusta kieltäysitte maksamasta."

"Enhän minä kieltäytynyt, monsieur, vaan pyysin odottamaan. Herra Fouquet siis heti suoritti teille viisituhatta livreänne?"

"Sen olisitte te parhaassa tapauksessa tehnyt… mutta hän menetteli paremminkin, hyvä herra Colbert."

"Mitenkä niin?"

"Hän laski kohteliaasti eteeni koko vuotuissumman sanoen, että kuninkaan asioissa ovat kassat aina täynnä."

"Koko vuotuissumman! Suorittiko herra Fouquet teille kaksikymmentätuhatta livreä viidentuhannen sijasta?"

"Täsmälleen, monsieur."

"Ja minkätähden?"

"Säästääkseen minulta kolme uutta käyntiä yli-intendentin virastossa, ja niinpä minulla nyt on taskuissani koko se komeus varsin koreina uutukaisina kultarahoina. Näette siis, että voin lähteä matkoihini, minä kun en lainkaan tarvitse teitä, vaan poikkesin ainoastaan muodon vuoksi."

Ja d'Artagnan napautti taskujaan leveästi hymyillen, mikä paljasti Colbertille kolmekymmentäkaksi yhtä virheetöntä ja valkoista hammasta kuin saattaa nähdä viidenkolmatta ikäisellä, ja ne näyttivät omalla tavallaan haastavan: "Tarjotkaa meille kaksineljättä pikku Colbertia, niin kyllä me ne näpsästi jauhamme."

Käärme on yhtä urhea kuin jalopeura, varpushaukka niin miehuullinen kuin kotkakin, sitä ei voi kieltää. Vasiten aroiksi sanottuja eläviä myöten saavat elolliset olennot rohkeutta puolustautumiseen. Colbert ei säikkynyt soturin uhkeita hampaita; hän suoristausi ja virkkoi äkkiä:

"Herra yli-intendentillä ei ollut oikeutta menetellä siten, monsieur!"

"Mitä sanottekaan?" kummeksui d'Artagnan.

"Sanon, että teidän kaavakkeenne… suvaitsetteko näyttää sen minulle, valtuutuksenne?"

"Mielelläni, – tuossa."

Muskettisoturi huomasi hiukan rauhattomasti, kuinka innokkaasti Colbert sieppasi paperin, ja häntä alkoi heti kaduttaa, että oli sen antanut.

"Kas niin, monsieur", muistutti Colbert, "kuninkaan määräys kuuluu: 'Näytettäessä maksettakoon herra d'Artagnanille viisituhatta livreä neljänneksenä vuosirahasta, jonka olen hänelle myöntänyt.' Sen summan oli siis kuningas teille antamassa, – minkätähden teille on suoritettu enemmän?"

"Sentähden että rahoja liikeni enemmän ja että minulle tahdottiin maksaa enemmän; se ei kuulu kehenkään."

"On kyllä luonnollista", sanoi Colbert huoletonta ylemmyyttä ilmaisevaan tapaan, "että te ette tunne tililaitoksen sääntöjä; mutta kun teillä on tuhannen livreä maksettavaa, monsieur, niin mitä teette?"

"Ei minulle koskaan sellaisia velkoja synny", vastasi d'Artagnan.

"No… no", huudahti Colbert tuohtuneena, "kun teillä on joku maksu suoritettavana, niin maksatte kaiketi ainoastaan sen määrän, mikä teiltä vaaditaan?"

"Tuo ei todista mitään muuta kuin että teillä on omat erityiset tapanne tilinpidossa ja herra Fouquetilla omansa", tuumi d'Artagnan.

"Minun tilitysjärjestelmäni on oikea, monsieur."

"Sitä en mene kieltämään."

"Ja te olette ottanut vastaan mitä ette ollut saamassa."

D'Artagnanin silmistä leimahti salama. "Mitä en ollut vielä saamassa, tahdotte sanoa, herra Colbert, sillä jos olisin ottanut vastaan mitä en ollut laisinkaan saamassa, jos olisin syypää varkauteen."

Colbert ei vastannut tähän sattuvaan päätelmään, vaan sanoi kateellisen kiihtymyksensä kannustamana:

"Olette siis viisitoistatuhatta livreä velkaa valtionrahastoon."

"Merkitkää se tililleni luotoksi", vastasi d'Artagnan hieman ivallisesti.

"En suinkaan, monsieur!"

"Ka, kuinka niin?.. Otatteko muka minulta takaisin kolme kultakääryäni?"

"Tietysti luovutatte ne minun hoitamaani rahastoon."

"Minäkö! Älkää luulkokaan, herra Colbert!"

"Kuningas tarvitsee rahojaan, monsieur."

"Ja minä kuninkaan rahoja, monsieur."

"Vaikka, mutta palautus on tehtävä."

"Ei tule kysymykseenkään. Olen sitäpaitsi aina kuullut mainittavan tilitysjärjestelmästä, joksi sitä sanotte, että hyvä rahastonhoitaja ei annettua ota koskaan takaisin."

"Saammepa siis nähdä, mitä kuningas sanoo, kun näytän hänelle tämän määräyksen, joka todistaa, että herra Fouquet ei ainoastaan maksa mitä valtio ei ole maksamassa, vaan vieläpä ei huoli pitää kuittiakaan maksuistaan."

"Ahaa, nyt käsitän", huudahti d'Artagnan, "mitä varten otitte minulta tuon paperin, herra Colbert!"

Colbert ei ollenkaan oivaltanut uhkaa siinä erityisessä äänensävyssä, jolla hänen nimensä nyt lausuttiin.

"Huomaatte sen hyödyllisyyden myöhemmin", hän vastasi kohottaen paperisuikaletta hyppysissään.

"No, ei minun sitä odottaa tarvitse, kun olen asiasta jo ihan selvillä, herra Colbert", tokaisi d'Artagnan, nopealla liikkeellä siepaten maksumääräyksen, jonka pisti vikkelästi taskuunsa.

"Monsieur, monsieur!" huudahti Colbert; "tämä väkivalta…"

"Joutavia! Kannattaako ottaa huomioon sotilaan käytöstapoja!" vastasi muskettisoturi. "Vastaanottakaa sormisuukkoseni, hyvä herra Colbert!" ja nauraen tulevaiselle ministerille päin silmiä hän poistui huoneesta.

– Tuo mies mieltyy minuun ikihyväksi, – ajatteli hän; onpa vahinko, etten voinut pitempään viipyä hänen seuranaan.

65.
Sydämen ja järjen todistelua

Epälukuisten vaarojen karkaisemalle miehelle d'Artagnanin asema Colbertiin nähden oli vain hullunkurinen. Tyytyväisin mielin muskettisoturi myhäilikin intendentin nolostukselle Rue Neuve-des-Petits-Champsilta aina Rue des Lombardsille asti. Se oli pitkä taival, joten d'Artagnanilla oli kauan hupinsa. Hän hymyili vielä, kun Planchet niinikään naurusuin ilmestyi talonsa ulko-ovelle häntä vastaan. Entisen isäntänsä paluusta ja englantilaisten guineain ensimmäisestä helskeestä asti Planchet nimittäin oli enimmän aikaansa juuri siinä mielentilassa kuin d'Artagnan oli ollut nyt kävelynsä viimeisellä taipaleella.

"Saanpa siis vieläkin ilahtua seurastanne, rakas herrani!" virkkoi Planchet vilpittömästi hyvillään.

"Ei, ystäväiseni", vastasi muskettisoturi, "minä erkanen sinusta ihan hetimiten: illastan vain ja sitten käyn suoraa päätä makuulle, nukun viisi tuntia ja aamun valjetessa hyppään satulaan… Onko ratsuni nyt saanut puolitoista annosta?"

"Kah, rakas herrani", vastasi Planchet, "tiedätte hyvin, että teidän hevosenne on taloni silmäterä, – että puotipojat hyväilevät sitä kaiken päivää ja syöttävät sille sokerini, pähkinäni ja korppuni. Kysytte, onko se saanut kaura-annoksensa runsaampana? Tiedustakaa pikemmin, eikö se ole jo kymmenesti ollut vaarassa revetä kylläisyyteensä."

"Hyvä, hyvä, Planchet. Siirryn siis omaan kohtaani: illallinen?"

"Valmis: höyryävä paisti, valkoista viiniä, krapuja, vereksiä kirsikoita. Se on uutta, isäntä."

"Olet oiva mies, Planchet; aterioitkaamme siis, jotta pääsen yöpuulle."

Illallispöydässä d'Artagnan huomasi Planchetin tuon tuostakin hierovan otsaansa ikäänkuin hellitelläkseen lähtöön aistiinsa ahtautunutta aatosta. Hän silmäili sydämellisesti entisten koettelemustensa ansiokasta kumppania ja kilahuttaen lasiaan hänen pikarinsa syrjään, sanoen:

"No, Planchet veikkonen, mitäs nyt onkaan sinulla niin kiusallista ilmoitettavaa minulle? Mordioux, puhu suoraan, niin selviydyt joutuin."

"Seikka on semmoinen", aloitti Planchet, "että te näytte minusta olevan lähdössä johonkin erityiseen yritykseen."

"En väitä vastaankaan."

"Olette niin ollen saanut jonkun uuden aatoksen."

"Paljon mahdollista, Planchet."

"Sitten siihen saakin jälleen sijoitetuksi pääomaa? Panen likoon viisikymmentätuhatta livreä sen hankkeen hyväksi, jota lähdette kehittelemään."

Ja sen sanoessaan Planchet hykerteli riemastuneesti kämmeniään.

"Siinä on vain yksi paha puoli, Planchet", vastasi d'Artagnan. "Se nimittäin ei ole minun aatokseni… en saa ottaa siihen osakkaita."

Planchetin sydämestä puhkesi raskas huokaus. Ahneus on voimallinen kannustin; se nostaa miehensä vuorelle niinkuin kiusaaja Vapahtajan, ja kerran näytettyään onnettomalle kaikki maailman aarteet se saattaa huoletta jättää silleen, hyvin tietäen kumppaninsa – tyytymättömyyden – nyt pysyvän hänen sydäntään jäytämässä.

Planchet oli saanut esimakua rikkauden mukavuuksista, hänen oli nyt tukala pidättyä ajattelemasta nopeimpia keinoja varallisuutensa kartuttamiseksi yhä laajemmassa mitassa. Mutta kun hän ahneudestaan huolimatta oli kunnon mies ja hartaasti kiintynyt ihailtuun isäntäänsä, ei hän myöskään voinut olla nyt lausumatta tälle alituisia neuvoja, jotka osoittivat hänen hyvää harrastustaan. Hän ei olisi ollut pahoillaan, jos olisi samalla saanut napatuksi pikku murusen siitä salaisuudesta, jota soturi niin visusti säilytti, mutta mitkään viekkaat vihjaukset, paulaan päättyvät kehoitukset, salakuopat ja näpsästi osutetut kompastuskivet eivät häilähdyttäneet d'Artagnania luottavaiseksi yli alkuperäisen selityksensä. Siten kului ilta. Aterian jälkeen antoi matkareppu d'Artagnanille puuhaa; sitten hän käväisi tallissa, silitteli ratsuaan ja tutki sen kenkiä ja vuohisia; luettuaan lopuksi uudestaan rahansa hän meni makuulle ja ummisti silmänsä viiden minuutin kuluttua lampun sammuttamisesta, nukkuen rauhallisesti kuin kaksikymmenvuotias, hänellä kun ei ollut mitään huolta mielessään eikä katumusta tunnollaan.

Monetkin tapaukset olisivat silti voineet pitää häntä valveilla. Muuttunut yleinen asema, johon hänkin oli joutunut likeisesti osalliseksi, antoi tilaisuutta kaikenlaisille arveluille, ja d'Artagnan oli mestari laskeskelemaan tulevaisuutta; mutta siinä järkkymättömässä tyynimielisyydessä, joka toiminnan miehille on hyödyllisempi kuin nerokkuus, hän jätti mietiskelynsä huomiseen, arvellen olevansa tällaisen päivän lopulla kenties hiukan väsynyt näkemään selvästi eteensä.

Päivä valkeni. Rue des Lombards sai osuutensa ruusunpunaisen aamuruskon hyväilystä, ja d'Artagnan nousi niinkuin aurinkokin.

Hän ei herättänyt ketään, vaan otti matkarepun kainaloonsa ja laskeusi alas portaita, kertaakaan narahduttamatta askelmaa ja häiritsemättä ainoatakaan kuorsausta siinä kaikuvassa sarjassa, joka hyvästeli häntä ullakolta kellarin tasalle asti. Satuloituaan hevosensa sekä suljettuaan tallin ja myymälän hän käymäjalkaa läksi Bretagnen-retkelleen.

Parempi olikin ollut hänen heittää mielestään edellisenä iltana kaikki huomioonsa tunkeutuneet valtiolliset ja diplomaattiset seikat, sillä raikkaassa aamuilmassa hän tunsi ajatustensa kehittyvän vapaasti ja hedelmällisinä. Ja ensi työkseen hän pistäysi ohimennen Fouquetin talon edustalle, työntäen yli-intendentin portinpielessä irvistävään isoon laatikkoon sen siunatun paperisuikaleen, jonka oli edellisenä päivänä niin täpärästi saanut pelastetuksi intendentin halukkaista hyppysistä. Sekaantumatta mihinkään kohtaukseen, joka olisi kenties hänen asemassaan ollut hankala, d'Artagnan siten niukavasti toimitti oikeaan paikkaan kuitin, niin että hänen ei tarvinnut vastedes moittia itseään tässä kohden.

– Nyt, – tuumi hän itsekseen, – hengittäkäämme täysin vedoin aamuilmaa huolettomuuden ja terveyden lähteeksi, antakaamme Zephyrenkin rauhassa tepastella itsensä vapaaksi savupöhöstä, ja olkaamme varsin näppäriä pikku harkitsemuksissamme. – On aika, – pitkitti d'Artagnan, – laatia taistelusuunnitelma. Herra de Turennella³⁸ on suuri pää täynnä kaikenkaltaisia hyviä ohjeita, ja hänen menetelmänsä mukaan on taistelusuunnitelman pohjaksi muodostettava ensin yleispiirteinen kuva niistä vihollispäälliköistä, joiden kanssa olemme tekemisissä.

– Ensimmäisenä esiintyy herra Fouquet. Mikä onkaan herra Fouquet miehiänsä? – Herra Fouquet, – vastasi d'Artagnan itselleen, – on pulska mies ja naisten suosikki; ritarillinen mies, johon runoilijat kiintyvät; lahjakas mies ja epattojen silmätikku. – Minä en ole nainen, en runoilija enkä epatto. Minä en niin ollen rakasta enkä vihaa herra yli-intendenttiä. Olen siis täydellisesti samassa asemassa kuin herra de Turenne Flandrian sotaretkellä. Hän ei vihannut espanjalaisia, mutta hän löylytti heidät perinpohjaisesti. – Ei, minä saan paremmankin esimerkin, mordioux: olen juuri sillä kannalla kuin samainen herra de Turenne silloin kun hänellä oli vastassaan Condén prinssi Jargeaussa, Gienissä ja Saint-Antoinen esikaupungissa. Hän ei ollut prinssille karsas, mutta hän totteli kuningasta. Herra prinssi oli ihailtava mies, mutta kuningas on kuningas; Turenne huokasi raskaasti, puhutteli Condéta serkukseen ja riisti häneltä armeijan. – Mitä nyt kuningas tahtoo? Se ei kuulu minuun. – Mitä herra Colbert tahtoo? Hoo, se on toista. Herra Colbert tahtoo kaikkea mitä herra Fouquet ei tahdo. – Mitä siis herra Fouquet tahtoo? Hohoi, se on varsin vakava kysymys. Hän tahtoo täsmälleen kaikkea mitä kuningaskin itselleen.

D'Artagnan puhkesi naurahdukseen, viuhauttaen raippaansa. Hän oli jo saapunut valtatielle, säikytellen lintuja pensasaidoissa ja kuunnellen jokaisella tärähdyksellä kultakolikkojen kilinää nahkatakkinsa taskusta, – ja tunnustakaamme pois, että d'Artagnan tuollaisissa olosuhteissa ei koskaan ollut pahoin hentomielinen.

– No, – mietti hän, – eipä tämä ole kovinkaan vaarallinen homma, ja matkani kehittynee kuten se näytelmä, jota katsomaan herra Monk vei minut Lontoossa ja jonka nimi oli muistaakseni: Paljon melua tyhjästä.³⁹