Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

35.
Kanavalla

Läpinäkymättömän vihreänä läikkyvällä kanavalla, jonka marmorireunuksiin aika oli jo siroitellut tummia laikkuja ja sammaltukkojaan, solui majesteettisesti pitkä, litteäpohjainen huvipursi, jonka kunniakatos kohotti uljaasti ilmaan kuninkaallisen viirin ja laahasi damastiseinämiensä upeita ripsuja vedenkalvossa. Kahdeksan soutumiestä nojaili keveästi airoihinsa, saaden saiman lipumaan pitkin kanavaa sorean tasaisesti kuin joutsenet, jotka häiriintyneinä aluksen ilmestymisestä ikivanhoille asuinsijoilleen tarkkasivat etäältä tätä loistoa ja hälinää, sillä purressa oli neljä kitaran- ja luutunsoittajaa, kaksi laulajaa ja useita kullassa ja jalokivissä välkkyviä hovilaisia, jotka kilvan näyttelivät valkoisia hampaitaan hauskuuttaessansa lady Stuartia, Henrik IV: n tyttärentytärtä, Kaarle I: n tytärtä ja Kaarle II: n sisarta, jolla oli kunniasija saiman verhotaivaan alla.

Me tunnemme nuoren prinsessan, olemme hänet nähneet Louvressa äitinsä mukana polttopuiden ja leivän puutteessa, koadjutorin ja parlamentin auttelemana.²⁵ Hänellä oli siten ollut kolkko nuoruus kuten veljilläänkin; sitten hän oli vastikään yhtäkkiä havahtunut tästä pitkällisestä ja kamalasta unesta, huomaten istuvansa valtaistuimen askelmilla hoviloiston ja mielistelijäin ympäröimänä. Niinkuin Maria Stuart vankilasta päästessään hengitti siis hänkin nyt täysin vedoin elämää ja vapautta sekä lisäksi valta-aseman ja rikkauden huumetta.

Lady Henriettestä oli varttuessaan kehittynyt huomattava kaunotar, ja nyt kuningasvallan palattua hänen suloutensa oli käynyt kuuluisaksi. Onnettomuus oli vienyt siltä ylpeyden loisteen, mutta menestys oli tuonut sen heti takaisin. Hän säihkyi huolettomassa viihtymyksessään kuin kasvihuoneen kukkaset, jotka yhdeksi yöksi syyskylmän ensimmäiseen uhoon unohtuneina ovat painuneet nuokkumaan, mutta seuraavana päivänä kohottautuvat entistään hehkeämpinä, tuntiessaan jälleen sen ilmakehän lämpöä, jossa ovat kasvun alkuun päässeet.

Lordi Villiers – Buckinghamin herttua, jonka isä esitti huomattavaa osaa näiden muistelmien alkuluvuissa,²⁶ – komea nuori ritari, raskasmielinen naisten seurassa ja leikinlaskija miesten parissa, ja lordi Wilmot, Rochesterin herttua, joka nauratteli kumpaakin sukupuolta, seisoivat tällähaavaa lady Henrietten edessä ja kilpailivat siitä, kumpaisen etuutena olisi saada häneltä hymyily osakseen.

Nuori ja kaunis prinsessa nojaili kultaompeleiseen samettipielukseen ja antoi sormiensa veltosti riippua veteen asti; hän oli huolettomasti kuuntelevinaan laulua ja soittoa, niitä kuulematta, ja seurasi noiden kahden hovimiehen haastelua olematta sitä tarkkaavinansa.

Seikka oli nimittäin sellainen, että lady Henriette, tämä Ranskan ja Englannin sulojen viehkeän yhtymän edustaja, ei ollut vielä rakastunut, joten hän oli julma keimailussaan. Niinpä ei myhäily, tuo nuorten tyttöjen luonteva suosionosoitus, kirkastanutkaan hänen kasvojaan, ja jos hän toisinaan kohotti katseensa, suuntasi hän sen niin tiukasti jompaan kumpaan keikariin, että heidän kyllä rohkeaksi karaistunut mielistelynsä hämmentyi ja arastui.

Huvipursi pitkitti yhä kulkuaan, soittajat panivat parastaan, ja hovimiehet alkoivat hengästyä kuten hekin. Mutta huviretki kävi nähtävästi yksitoikkoiseksi prinsessalle, sillä äkkiä hän ravisti kärsimättömästi päätänsä ja sanoi: "No, riittää jo; palatkaamme, hyvät herrat."

"Voi, madame", pahoitteli Buckingham, "olemme kovin onnettomia, kun meidän ei ole onnistunut tehdä retkeilyä mieluisaksi teidän korkeudellenne."

"Äitini odottaa minua", vastasi lady Henriette. "Ja tunnustan teille suoraan, messieurs, että minua ikävystyttääkin."

Tämän julman sanan virkkaessaan prinsessa yritti katseellaan lohduttaa kumpaistakin nuorta herrasmiestä, joita tuollainen suorapuheisuus näytti tyrmistyttäneen. Silmäys teki tehonsa, molempien kasvot kirkastuivat; mutta ikäänkuin kuninkaallinen keimailijatar olisi arvellut osoittaneensa liiallista suosiollisuutta halpoja kuolevaisia kohtaan, hän heti liikahti syrjään, kääntyi selin kahteen puhuttelijaansa ja näytti vaipuvan unelmoimiseen, jossa heillä ilmeisesti ei ollut mitään osaa.

Buckingham puri huultansa pahastuneesti, sillä hän oli todella rakastunut lady Henrietteen ja otti senvuoksi prinsessan esiintymisen aina vakavalta kannalta. Rochester puri niinikään huultansa, mutta kun hänen järkensä aina vallitsi sydäntä, pidätteli hän siten vain häijyä naurunpurkausta. Prinsessa oli nuorista ylimyksistä kääntänyt katseensa harhailemaan pitkin rantarinteen heleänvihreää kukkanurmikkoa, ja huomasi silloin etäällä Parryn ja d'Artagnanin.

"Kuka tuolla tulee?" hän kysyi.

Aatelismiehet pyöräyttivät päänsä sille suunnalle nopeasti kuin salama.

"Parry", vastasi Buckingham, "pelkkä Parry vain."

"Anteeksi", huomautti Rochester, "mutta minä olen näkevinäni hänellä kumppanin."

"Niin, siltä näyttää", vahvisti prinsessa raukeasti. "Mutta sanokaahan, mylord, mitä merkitseekään tuo 'pelkkä Parry vain'?"

"Minun nähdäkseni, madame", vastasi Buckingham nyreästi, "tuo uskollinen Parry, harhaileva Parry, iänikuinen Parry ei ole kovinkaan tärkeä henkilö."

"Te erehdytte, herttua: Parry, harhaileva Parry, kuten te sanotte, on aina harhaillut sukuni palvelukseksi, ja tuon vanhuksen näkeminen on minulle aina hauskaa."

Lady Henrietten mielentila kehittyi sievien ja olletikin keimailevien naisten tavalliseen tapaan: oikullisesta hän kävi vastustushaluiseksi, ja pantuaan teikarin kokemaan oikullisuutta hän nyt tahtoi nöyryyttää hovimiestäkin vastaväitteillään. Buckingham kumarsi mitään vastaamatta.

"On totta, madame", myönsi Rochester kumartaen vuorostaan, "että Parry on palvelijain esikuva; mutta hän ei enää ole nuori, ja me voimme mieltyä ainoastaan hauskoihin näkyihin. Mitä huvittavaa on vanhassa ukossa?"

"Riittää, mylord", lausui lady Henriette kuivasti, "tämä puheenaine loukkaa minua."

Sitten hän lisäsi kuin itsekseen puhuen:

"On tosiaan ihan kummallista, kuinka vähän veljeni ystävät välittävät hänen palvelijoistaan!"

"Voi, madame", huudahti Buckingham, "teidän korkeutenne lävistää sydämeni omien käsienne muovaamalla tikarilla!"

"Mitä merkitseekään tuollainen ranskalaisen madrigaalin kuosiin sommiteltu lauselma? En käsitä sitä, herttua."

"Tarkoitin lausua, madame, että te itse, niin suopea, herttainen ja hienotuntoinen kuin olettekin, olette usein nauranut – pyydän anteeksi, piti sanomani myhäillyt – tuon kelpo Parryn joutaville jaarituksille, vaikka teidän armonne tänään onkin ihmeteltävän herkkä hänen puolestaan."

"No niin, mylord", vastasi lady Henriette, "jos olen tässä kohden joskus horjahtanut, on kuitenkin sopimatonta muistuttaa minua siitä."

Ja hän käännähti kärsimättömästi.

"Kunnon Parry luullakseni tahtoo puhutella minua. Lord Rochester, tahdon poiketa maihin."

Rochester kiirehti toistamaan prinsessan käskyn. Minuutin kuluttua saima pysähtyi rantaan.

"Lähtekäämme, messieurs", lausui lady Henriette astuen ottamaan vastaan Rochesterin tarjoaman käsivarren, vaikka Buckingham paljon likempänä osoitti samaa kohteliaisuutta. Rochesterin huonosti salattu ylpeys vihlaisi kovaonnisen Buckinghamin sydäntä tuskallisena survaisuna, kun loordi vei prinsessan pikku sillalle, jonka palveluskunta oli työntänyt kuninkaallisesta huvipurresta kanavan kaltaalle.

"Minne teidän armonne menee?" kysyi Rochester.

"Näettehän sen, mylord, – kunnon Parrya kohti, joka harhailee, kuten mylord Buckingham sanoo, etsiessään minua meidän onnettomuuksissamme vuodatettujen kyynelten himmentämillä silmillään."

"Voi, hyvä Jumala", virkahti Rochester, "kuinka surkealla päällä teidän korkeutenne tänään onkaan! Tuntuu tosiaan siltä kuin me teidän silmissänne näyttäisimme naurettavilta hupsuilta."

"Puhukaa omalta osaltanne, mylord", keskeytti Buckingham närkkäästi; "minulle hänen korkeutensa on niin karsas, etten näy hänelle olevan yhtään mitään."

Kumpainenkaan ei vastannut, lady Henriette vain näytti vetävän kumppaniansa joutuisampaan käyntiin. Buckingham jäi taammaksi ja käytti tätä eristäytymistä äkänsä purkamiseksi nenäliinaan, jota hän pureskeli niin raivokkaasti, että hieno batisti jo kolmannesta hampaiden hyökkäyksestä oli siekaleina.

"Parry, hyvä Parry", huusi prinsessa hennolla äänellään, "tule tätä kautta; näen sinun etsivän minua ja odotan."

"Kah, madame", sanoi Rochester armeliaasti auttaakseen toveriansa, jonka mainitsimme jääneen jäljemmäksi, "jollei Parry näe teidän korkeuttanne, niin sokeallekin kelpaisi päteväksi oppaaksi hänen seuralaisensa, jonka silmät leimuavat tänne asti kuin johtelevana kaksoismajakkana."

"Valaisten kerrassaan komeata ja sotaista olemusta", virkkoi prinsessa yhäti kiusanhaluisena kaikessa, lausuttiinpa hänelle mitä hyvänsä.

Rochester kumarsi.

"Siinä on sellainen voimallisen soturin ilmestys, jollaisia ei näe muualla kuin Ranskassa", lisäsi prinsessa osoittaen rankaisemattomuudestaan varman naisen itsepintaisuutta.

Rochester ja Buckingham katselivat toisiaan kuin sanoaksensa: – Mutta mikä häntä vaivaakaan?

"Kuulustakaahan, herttua, mitä Parry tahtoo", käski lady Henriette nyt Buckinghamia; "menkää."

Nuori mies katsoi tätä määräystä suosiollisemman mielialan ilmaukseksi; reipastuen hän juoksi Parryn luo, joka d'Artagnanin yhä saattamana hitaasti lähestyi ylvään kumppaninsa rinnalla. Parry käveli verkkaan iällisyytensä painostamana. D'Artagnan asteli hiljalleen ja ylevästi niinkuin tulikin esiintyä sellaisen d'Artagnanin, joka nojausi kolmannesmiljoonan varallisuuteen, – ilman pöyhkeilyä, mutta myös vähääkään arastelematta. Prinsessa oli pysähtynyt marmorirahille istumaan ikäänkuin uupuneena muutamista askelistaan, ja suurella kiireellä toteuttaessaan hänen määräyksensä oli Buckingham enää vain jonkun askeleen päässä Parrysta, ennen kuin tämä tunsi hänet.

"Ah, mylord", huohotti palvelija hengästyksissään, "suvaitseeko teidän armonne noudattaa kuninkaan tahtoa?"

"Millä tavoin, herra Parry?" kysyi nuori mies, jonka kylmäkiskoisuutta lievensi halu olla prinsessan mieliksi.

"No, hänen majesteettinsa pyytää teidän armoanne esittelemään herran lady Henriette Stuartille."

"Herra kenet, ensiksikin?" tiedusti herttua korskeasti.

D'Artagnania oli helppo pahastuttaa, kuten tunnettua; herttuan sävy närkästytti häntä. Hän tähysti hovimiestä tiukasti, ja kuroutuneiden silmäkulmien alta välähti kaksi salamaa. Mutta hilliten mielensä hän samassa vastasi rauhallisesti:

"Herra chevalier d'Artagnanin, mylord."

"Suokaa anteeksi, monsieur, mutta tuosta en saa selville muuta kuin nimenne."

"Tarkoitatte?"

"En toisin sanoen tunne teitä."

"Minä olen teitä onnellisempi, monsieur", vastasi d'Artagnan, "sillä minulla on ollut kunnia tuntea paljonkin teidän sukuanne ja eritoten kuuluisa herttua-isänne."

"Isäni?" sanoi Buckingham. "Tosiaan, monsieur, nyt olenkin muistelevinani… Herra chevalier d'Artagnan, sanoitte?"

D'Artagnan kumarsi.

"Omassa persoonassaan", hän vahvisti.

"Suokaa anteeksi, ettekö te olekin niitä ranskalaisia, joilla oli joitakin salaisia välejä isäni kanssa?"

"Aivan, herra herttua, niitä ranskalaisia minä olen."

"Sallikaa minun siis lausua teille ihmetykseni siitä, monsieur, että isäni ei eläissään kuullut puhuttavan teistä."

"Ei kylläkään, monsieur, mutta hän kuuli kuolemansa hetkellä; minä hänelle toimitin Anna-kuningattaren kamaripalvelijan välityksellä varoituksen vaarasta, joka häntä uhkasi, – valitettavasti viesti saapui liian myöhään."

"Eipä väliä, monsieur", sanoi Buckingham, "käsitän nyi että kun kerran aloitte tehdä palveluksen isälleni, katsotte voivanne pyytää pojan suojelusta."

"Ensiksikään, mylord", vastasi d'Artagnan tyynesti, "en pyydä kenenkään suojelusta. Hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II, jolle minulla on ollut kunnia tehdä muutamia palveluksia (minun sietänee sanoa teille, monsieur, että elämäni onkin kulunut sellaisessa), kuningas Kaarle II tahtoo kunnioittaa minua erityisellä suopeudella ja on lausunut haluavansa, että minut esitellään hänen sisarelleen lady Henriettelle, koska muka saattaa koitua onnekseni osoittautua hänellekin vastedes hyödylliseksi. Mutta tietäessään teidän olevan tällähaavaa hänen korkeutensa seurassa, kehoitti hän minua Parryn opastuksella kääntymään asiassa teidän puoleenne. Ei siinä ole sen ihmeellisempää. En pyydä teiltä yhtään mitään, ja jos te ette suvaitse esitellä minua hänen korkeudelleen, täytyy minun mielipahaksenne sivuuttaa teidät ja rohjeta esittäytyä itsekseni."

"Ainakaan, monsieur", huomautti Buckingham, joka ei hevillä jättänyt viimeistä sanaa toiselle, "ette perääntyne antamasta selvitystä kysymykseen, jonka olette omilla sanoillanne aiheuttanut."

"En milloinkaan peräänny, monsieur", vastasi d'Artagnan.

"Kun siis olette ollut salaisissa väleissä isäni kanssa, niin kyennette mainitsemaan jonkun erityisen yksityiskohdan?"

"Ne välit ovat jo kaukana meistä, monsieur, sillä te ette ollut vielä syntynytkään, eikä tosiaankaan maksa vaivaa herättää niitä muistoja joidenkuiden vaivaisten timanttikoristeiden takia, jotka sain häneltä viedäkseni Ranskaan."

"Ah, monsieur", huudahti Buckingham vilkkaasti lähestyen d'Artagnania ja ojentaen hänelle kätensä, "te se siis olitte, te, jota isäni niin hartaasti etsi ja jolla oli niin paljon odotettavana meiltä!"

"Odotettavana, monsieur! Sepä tosiaan onkin minun alani, ja odotellut olen kaiken ikäni."

Sillävälin oli prinsessa kyllästynyt muukalaisen pysähdykseen ja lähtenyt lähestymään seuruetta.

"Ette toki jää odottamaan esittelyä, jota minulta pyydätte, monsieur", virkkoi Buckingham.

Sitten hän kääntyi kumartamaan lady Henriettelle ja lausui:

"Madame, kuningasveljenne toivomuksen mukaisesti on minulla kunnia esitellä teidän korkeudellenne herra chevalier d'Artagnan."

"Jotta teidän korkeudellanne olisi tarpeen tullen vankka tuki ja taattu ystävä", lisäsi Parry.

D'Artagnan kumarsi.

"Teillä on vielä jotakin sanottavaa, Parry?" kysyi lady Henriette hymyillen d'Artagnanille, vaikka osoittikin sanansa vanhalle palvelijalle.

"Niin, madame, kuningas haluaa, että teidän korkeutenne säilyttää tarkoin muistissanne herra d'Artagnanin nimen ja ansiot, joita hänen majesteettinsa sanoo saavansa kiittää kuningaskuntansa takaisinperimisestä."

Buckingham, prinsessa ja Rochester katselivat toisiansa hämmästyksissään.

"Tuo", virkkoi d'Artagnan, "on toinen pikku salaisuus, josta minä kaiken todennäköisyyden mukaan en kersku hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II: n pojalle niinkuin tässä äsken timanttikoristeista teille."

"Madame", lausui Buckingham, "monsieur on jo toistamiseen johdattanut mieleeni tapauksen, joka niin suuresti kiihdyttää uteliaisuuttani, että rohkenisin pyytää teiltä lupaa viedä hänet hetkiseksi syrjään seurastanne, puhutellakseni häntä erikseen."

"Tehkää se, mylord", myöntyi prinsessa, "mutta toimittakaa hyvin pian takaisin sisarelle tämä veljen paras ystävä! Ja hän tarttui jälleen Rochesterin käsivarteen, samalla kun Buckingham pisti kätensä d'Artagnanin kainaloon.

"Voi, kertokaa minulle siis, chevalier", kärtti herttua, "koko tuo timanttiseikkailu, jota Englannissa ei lähemmin tunne kukaan, ei edes sen miehen poika, joka siinä oli päähenkilönä."

"Mylord, yhdellä ainoalla henkilöllä oli oikeus kertoa koko se seikkailu, joksi sitä nimitätte, ja hän oli teidän isänne; hän on harkinnut oikeaksi pysyä vaiti, minä pyydän saada noudattaa hänen esimerkkiään."

Ja d'Artagnan kumarsi sävyltään miehenä, johon oli ilmeisesti mahdoton saada vaikutetuksi.

"Koska asian laita on sellainen, monsieur", sanoi Buckingham, "niin suokaa minulle anteeksi tungetteluni, ja jos minäkin jonakuna päivänä matkaisin Ranskaan…"

Hän kääntyi luomaan viimeisen silmäyksen prinsessaan, joka ei näkynyt olevan hänestä millänsäkään, vaan tuntui kokonaan syventyneen keskusteluunsa Rochesterin kanssa. Buckingham huokasi.

"Jos mitä?" tiedusti d'Artagnan.

"Niin, jos minäkin jonakuna päivänä matkaisin Ranskaan…"

"Sinne te lähdette, mylord", tokaisi d'Artagnan hymyillen, "sen takaan."

"Miksi niin?"

"Hoo, minulla on ihmeellistä ennustusvaistoa, ja tulevaisuutta aavistellessani petyn harvoin. No, jos siis tulette Ranskaan…"

"Niin, monsieur, kuninkaat tavoittelevat kallisarvoista ystävyyttänne, joka toimittaa heille kruununsa, mutta minäkin rohkenisin pyytää teiltä rahtusen siitä suuresta harrastuksesta, jota olette osoittanut isääni kohtaan."

"Mylord", vastasi d'Artagnan, "uskokaa, että katson liialliseksi kunniakseni, jos te siellä suvaitsette vielä muistaa tämän tapaamisemme. Ja nyt, sallikaa…"

Palaten sitten lady Henrietteä kohti hän lausui:

"Madame, teidän korkeutenne on Ranskan tytär, ja siinä ominaisuudessanne toivon näkeväni teidät jälleen Pariisissa. Onnekas on minulle se päivä, jolloin teidän korkeutenne jonkun käskyn antamisella minulle osoittaisi, että te ette ole kokonaan unohtanut korkean veljenne suosituksia."

Ja hän kumarsi nuorelle prinsessalle, joka kuninkaallisen armollisesti ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

"Ah, madame", sanoi Buckingham hiljaa, "mitä pitäisikään tehdä saadakseen teidän korkeudeltanne tuollaisen suosionosoituksen?"

"Totisesti, mylord", vastasi lady Henriette, "kysykää herra d'Artagnanilta, – hän selittää teille."

36.
Miten d'Artagnan haltiattaren tavoin loihtii kuusisesta arkusta huvilan

Kuninkaan huomauttelu Monkin itserakkaudesta oli hyvinkin pahasti huolestuttanut d'Artagnania. Luutnantti oli koko ikänsä osannut mitä varovaisimmin valita vihollisensa, ja leppymättömien ja voittamattomien suuruuksien kanssa hän oli käynyt kilpasille ainoastaan milloin hän ei ollut millään verukkeella voinut sitä välttää. Mutta näkökannat muuttuvat paljon elämässä. Se on taikalyhty, johon ihmissilmä vuosittain vaihtaa kuvat. Siitä johtuu, että sen vuoden viimeisen päivän, jonka kuluessa kaikki on kuvastunut ruusunhohteessa, eroittaa vain yksi yö seuraavasta vuodesta, joka jo ensimmäisenä päivänään saa maailman näyttämään mustalta.

Kun d'Artagnan lähti kymmenen rehentelijänsä kanssa Calaisin satamasta, oli hän yhtä huolettomasti valmis käymään jotakuta Goliatia, Nebukadnesaria tai Holofernestä vastaan kuin mittelemään miekkoja ensikertalaisen kanssa tai kuuntelemaan majatalonsa emännän suukopua. Hän muistutti silloin varpushaukkaa, joka nälkiinnyksissään hyökkää oinaan kimppuun. Nälkä sokaisee. Mutta kylläisellä, rikkaalla, voitollisella ja vaikean pulman selvittämisestä ylpeällä d'Artagnanilla oli liian paljon menetettävänä, hänen ollakseen visusti harkitsematta vastoinkäymisen mahdollisuuksia.

Esittelystänsä palatessaan hän senvuoksi vain kaiken aikaa pohti, miten kohditella sellaista mahtimiestä kuin Monkia, jonka edessä itse Kaarle kursaili, niin kuningas kuin olikin – sillä vastikään valtaistuimelle nousseena saattoi äskeinen suojatti vielä kerran tarvita suojaajaa, joten Kaarle ei siis suinkaan asettuisi jyrkästi kieltävälle kannalle, jos tulisi kysymykseen sotapäällikön pikku tyydytykseksi karkoittaa d'Artagnan rangaistussiirtolaan tai sulkea hänet johonkin Middlesexin torniin tai hukuttaa hänet matkalla Doverista Boulogneen. Sellaisia tyytyväisyytensä todistuksia kuninkaat kyllä mutkattomasti antavat varakuninkailleen.

Kuninkaan ei edes tarvinnut toimivasti esiintyä tällaisessa jälkinäytöksessä, jossa Monk saisi kostonsa. Kuninkaan osa voisi yksinkertaisesti supistua siihen, että hän antaisi anteeksi Irlannin varakuninkaalle sen kaiken, mihin tämä ryhtyisi d'Artagnania vastaan. Albemarlen herttuan omantunnon rauhoittamiseen ei tarvittaisi muuta kuin hymyillen lausutut te absolvo, tai pergamentin alareunaan piirretyt harakanvarpaat: Charles the king, ja näillä kahdella lausutulla tai kolmella kirjoitetulla sanalla olisi d'Artagnan-poloinen ainiaaksi haudattu kekseliäisyytensä raunioihin.

Ja sitten oli toinen seikka kylläkin huolestuttava niin eteensäkatsovalle miehelle kuin muskettisoturimme oli: hän tunsi olevansa yksin, eikä Atoksen ystävyys riittänyt rauhoittamaan häntä. Jos olisi ollut kysymys kunnollisista miekaniskuista, olisi muskettisoturi luonnollisesti luottanut ystävänsä apuun, mutta arkaluontoisissa tekemisissä kuninkaan kanssa, kun onneton sattuma kenties kelpaisi Monkin tai Kaarle II: n puhdistautumiseen, tunsi d'Artagnan Atoksen kyllin hyvin, ollakseen varma siitä, että tämä uskoisi jälkeenjääneen vilpittömyyteen ja tyytyisi vuodattamaan runsaita kyyneliä vainajan haudalla, jos vainajaksi nimittäin joutuisi hänen ystävänsä, sekä kuittaisi asian sitten sepittämällä hautakirjoitukseksi mitä komeimpia korusanoja.

– Ehdottomasti, – ajatteli gascognelainen edellä selostamamme hiljaisen mietiskelyn tuloksena, – ehdottomasti minun täytyy sopia herra Monkin kanssa ja hankkia varma todistus siitä, että hän on täydellisesti välinpitämätön menneisyyden suhteen. Jos – mistä Jumala varjelkoon – hän on vielä yrmeä ja umpimielinen, silloin jätän rahani Atoksen huostaan ja jään itse Englantiin ottamaan lopullisen selon hänen todellisesta mielentilastaan; tarkkasilmäisenä ja nopsajalkaisena livahdan tieheni ensimmäisen vihamielisyyden oireen ilmetessä ja kätkeydyn Buckinghamin herttuan luo, joka tuntuu olevan pohjaltaan hyvä ihminen; vieraanvaraisuuden palkkioksi kerron hänelle silloin koko timanttijutun, kun asia voi nyt enää haitata vain vanhan kuningattaren mainetta ja sopiikin otaksua hänen olleen muinoin niin komean ylimyksen kuin Buckinghamin herttuan rakastajatar, koska hän nykyään on Mazarinin kaltaisen raihnaan saiturin puoliso. Mordioux, se on päätetty asia! Monkia en päästä voittajakseni. Kas, nytpä johtuikin mieleeni vielä aatos!

Aatoksiahan d'Artagnanilta ei yleensä puuttunutkaan, kuten tiettyä. Se johtui siitä, että hän äänettömissä yksinpuheluissaan napitti takkinsa leukaan asti, eikä mikään niin elvyttänyt hänen mielikuvituksensa lentoa kuin tämä valmistautuminen jonkunlaiseen taisteluun, muistuttaen toimitusta, jolla oli roomalaisten keskuudessa nimenä accinctio. Hän saapui hyvin kiihtyneenä Albemarlen herttuan asuntoon. Hänet johdettiin varakuninkaan luo niin joutuisasti, että häntä selvästi pidettiin huonekuntaan kuuluvana henkilönä. Monk oli työhuoneessaan.

"Mylord", aloitti d'Artagnan, ja hänessä kuvastui se avomielisyys, jota gascognelainen niin hyvin osasi esittää viekkailla kasvoillaan, "mylord, tulen pyytämään neuvoa teidän armoltanne."

Sisällisesti yhtä umpinaiseksi sonnustautuneena kuin puhuttelija ulkonaisesti vastasi Monk:

"Lausukaa pyyntönne, hyvä ystävä."

Ja hänen kasvojensa ilme ei ollut vähemmän avomielinen kuin d'Artagnaninkaan.

"Ensiksi, mylord, luvatkaa minulle vaitiolonne ja suopeutenne."

"Lupaan teille mitä pyydätte. Mistä on kysymys, sanokaa!"

"No niin, mylord, minä en ole oikein tyytyväinen kuninkaaseen."

"Kas, niinkö? Ja miksi, jos suvaitsette selittää, hyvä luutnantti?"

"No, hänen majesteettinsa toisinaan laskettelee pilaa, joka tuottaa pahoja vaurioita meille miekkamiehille."

Monk ponnisti kaikkensa ollakseen kavaltamatta ajatustansa, mutta d'Artagnan väijyi häntä niin hellittämättömän tarkkaavasti, että hänen silmäänsä ei välttänyt melkein huomaamaton punehdus herttuan poskilla.

"Mutta minä puolestani", sanoi Monk mitä luonnollisimmin, "en ole pilan vihaaja, hyvä herra d'Artagnan; sotamieheni voisivat kertoa teille, että minä monta kertaa leirissä aivan välinpitämättömänä ja tavallaan nautinnoksenikin kuuntelin ivalauluja, joita Lambertin armeijasta kaikui meille ja jotka varmaan olisivat kuumentaneet herkkäluontoisemman sotapäällikön korvia."

"Niin kyllä, mylord", lausui d'Artagnan, "minä tiedän, että te olette täydellinen, – että te jo kauan olette ollut inhimillisten heikkouksien yläpuolella; mutta kaikki pila ei ole samanlaista, ja mitä minuun tulee, vimmastun totisesti ihan silmittömäksi eräänlaisesta pilasta."

"Saisiko tietää, millaista se onkaan, my dear?"

"Sellaista, joka kohdistuu ystäviini tai kunnioittamiini henkilöihin, mylord."

Monk liikahti huomaamattomasti, mutta sen huomasi kuitenkin d'Artagnan.

"Ja missä kohden", kysyi Monk, "missä kohden voi neulanpisto, joka raapaisee lähimmäistänne, syyhyttää teidänkin nahkaanne? Sanokaa minulle se."

"Mylord, minä selitän asian yhdellä lauseella: oli kysymys teistä."

Monk astahti d'Artagnania kohti.

"Minusta?" hän sanoi.

"Niin, ja juuri sitä minä en voi käsittää; mutta kenties en tunnekaan kuninkaan luonnetta. Kuinka voi kuninkaalla olla sydäntä naljailuun miehestä, joka on tehnyt hänelle niin monta suurta palvelusta? Miten voi selittää sen, että hänestä on hupaista usuttaa yhteen sellainen jalopeura kuin te ja minunlaiseni hyttynen?"

"En minäkään voi käsittää, että hän tekisi niin", sanoi Monk.

"Kuitenkin se on totta! Lyhyeen sanoen, kun kuningas oli minulle velkaa palkkion, olisi hän voinut palkita minut soturina, keksimättä mokomaa lunnasjuttua, joka loukkaa teitä, mylord."

"Ei", vastasi Monk nauraen, "se ei vähääkään loukkaa minua, sen vannon."

"Ei minun osaltani, sen kyllä huomaan; te tunnette minut, mylord, minä olen niin vaitelias, että hautaa voisi pitää juorukellona minuun verraten. Mutta… ymmärrättekö minua, mylord?"

"En", väitti Monk itsepintaisesti.

"Jos joku toinen tietäisi sen salaisuuden, jonka minä tiedän…"

"Minkä salaisuuden?"

"Voi, mylord, sen onnettoman Newcastlen salaisuuden."

"Ahaa, kreivi de la Fèren miljoonasta?"

"Ei, mylord, ei; tarkoitan teidän ylhäisyyttänne vastaan tapahtunutta salahanketta."

"Se oli hyvin harkittu kepponen, chevalier, siinä kaikki, Ja siitä ei ole sen enempää sanomista. Te olette soturi, sadalla kertaa sekä urhoollinen että älykäs, niin että teissä yhdistyy Fabiuksen ja Hannibalin kunto. Niinpä olettekin käyttänyt keinojanne, voimaa ja viekkautta; siihen ei ole mitään sanomista, ja minun asiani olisi ollut pysyä varuillani."

"Ah, minä tiedän sen, mylord, en odottanutkaan vähempää teidän tasapuolisuudeltanne; ja jos olisikin kysymyksessä ainoastaan kiinnijoutumisenne, mordioux, se ei merkitsisi mitään, – mutta…"

"Mitä sitten?"

"Poisviemisenne olosuhteet."

"Mitkä olosuhteet?"

"Te tiedätte kyllä, mitä tarkoitan, mylord!"

"En, toden totta!"

"Kiusana on… mutta siitä on perin vaikea puhua."

"Kiusana on?"

"No, ka, se lemmon laatikko!"

Monk punastui huomattavasti.

"Se viheliäinen kirstu", jatkoi d'Artagnan, "kuusinen arkku, muistattehan?"

"Oh, sen olin unohtanut!"

"Tuo honkalipas", pitkitti d'Artagnan, "hengitysreikineen. Totisesti, mylord, kaikki muu menettelisi, mutta kirstu, kirstu! Se kuitenkin oli aivan liian ilkeätä pilaa."

Monk vääntelehti joka puolelle.

"Ja kuitenkaan ei siinä ole mitään", jatkoi d'Artagnan, "että minä käytin sellaista keinoa, – minä seikkailijain päällikkö, sillä aseman suuri merkitys lieventää hiukan kevytmieliseltä näyttänyttä menettelytapaani, ja olenhan sitäpaitsi ymmärtäväinen ja vaitelias mies."

"Oh", sanoi Monk, "olkaa varma siitä, että minä tunnen teidät hyvin, herra d'Artagnan, ja että pidän teitä arvossa."

D'Artagnan ei päästänyt Monkia näkyvistään, urkkien häneltä kaikkea, mitä kenraalin sielussa liikkui hänen puhuessaan.

"Mutta minusta ei olekaan kysymys", lisäsi hän.

"Kenestä sitten on kysymys?" kysyi Monk, joka alkoi käydä kärsimättömäksi.

"On kysymys kuninkaasta, joka ei voi pitää suutansa kiinni."

"No, entä jos hän todella puhuisikin?" sanoi Monk sopertaen.

"Mylord", haastoi d'Artagnan, "minä pyydän, älkää teeskennelkö miehelle, joka puhuu niin suoraan kuin minä. Teillä on oikeus lausua suuttumuksenne niin säästävässä muodossa kuin tahdotte. Lempo soikoon, olittehan suljettuna kirstuun kuin mikäkin harvinainen luonnonesine, ja se ei voinut olla oiva sija teidänlaisellenne mahtimiehelle, joka leikkii kruunuilla ja valtikoilla kuin mustalainen viskelee palloja; tiedätte toki että kaikki vihollisenne nauraisivat sille pakahtuakseen, ja te olette niin suuri, niin ylväs ja jalomielinen, että teillä täytyy olla niitä paljon. Se salaisuus saisi puolet ihmiskuntaa kieriskelemään hohotuksensa väänteissä, jos teidät esitettäisiin tuohon arkkuun sullottuna. Ja soveliasta ei ole, että sillä tavoin naurettaisiin valtakunnan toiselle arvohenkilölle."

Ajatellessaan saavansa nähdä itsensä kuvattuna kirstussa Monk ei enää ollenkaan kyennyt peittämään mielialaansa.

Kuten d'Artagnan oli viisaasti oivaltanut, naurunalaiseksi joutuminen teki häneen sellaisen vaikutuksen, jota sodan vaarat, kunnianhimoiset pyrkimykset tai kuoleman kammo eivät olleet voineet saada aikaan.

– Hyvä! – tuumi gascognelainen, – hän pelkää; olen pelastunut.

"No, mitä kuninkaaseen tulee", sanoi Monk, "niin olkaa vain huoletta hänen suhteensa, hyvä d'Artagnan; minä vannon, ettei kuningas leikittele Monkilla!"

Hänen silmiensä välähdys ei välttänyt d'Artagnanin huomiota. Monk lievensi kuitenkin heti sävyään.

"Kuninkaalla", hän jatkoi, "on liian jalo luonne, kuninkaalla on liian ylevä sydän, hänen suodakseen pahaa kenellekään, joka on tehnyt hänelle hyvää."

"Niin kylläkin", huudahti d'Artagnan. "Olen aivan samaa mieltä teidän kanssanne kuninkaan tunteista, mutta en hänen maltistaan; hän on hyväsydäminen, mutta kevytmielinen sukkeluuksissaan."

"Kuningas ei ole kevytmielinen Monkia kohtaan; saatte luottaa siihen."

"Te olette siis huoletta, te, mylord?"

"Ainakin siltä taholta, kyllä, täydellisesti."

"Ahaa, minä ymmärrän, te olette huoletta kuninkaan osalle?"

"Kuten sanoin."

"Mutta te ette ole yhtä rauhallinen minun suhteeni?"

"Luulin vakuuttaneeni teille, että luotan teidän ystävällisyyteenne ja vaiteliaisuuteenne."

"Kaiketikin, kaiketikin; mutta kenties ajattelette erästä seikkaa…"

"Mitä niin?"

"Että minä en ole yksin, – että minulla on tovereita, ja millaisia tovereita ne ovatkaan!"

"Oh, niin, minä tunnen heidät!"

"Valitettavasti, mylord, ja hekin tuntevat teidät."

"No!"

"No, ka, he ovat Boulognessa ja odottavat minua."

"Ja te pelkäätte…?"

"Niin, pelkään todellakin, että he minun poissaollessani… Turkanen, jos vain olisin heidän luonansa, voisin kyllä vastata heidän vaitiolostaan!"

"Enkö ollut oikeassa, kun sanoin, että jos vaaraa todella on olemassa, se ei tulisi hänen majesteettinsa taholta, joskin hän on hiukan taipuisa naljailuun, vaan pikemminkin toverienne piiristä, joiksi niitä sanotte!.. Joutua kuninkaan kiusoiteltavaksi, se vielä on siedettävää, mutta armeijan renttujen… God damn!"

"Niin, minä käsitän, se on sietämätöntä, ja juuri sentähden nyt tulinkin kysymään, ettekö pidä parhaana, että minä lähden Ranskaan niin pian kuin mahdollista."

"Kyllä, jos luulette, että teidän läsnäolonne…"

"Tepsii kaikkiin noihin veijareihin? Aivan varmasti, mylord."