Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

31.

Monk selittää kantansa

Vaikka d'Artagnan päättelikin nyt päässeensä paremman menestyksen tolalle, ei hän kuitenkaan oikein selvästi käsittänyt asemaansa. Hänelle tuotti vakavaa miettimistä Atoksen matka Englantiin, kuninkaan liittoutuminen Atoksen kanssa, ja kreivi de la Fèren hankkeiden omituinen kietoutuminen hänen omiin aikeisiinsa. Parasta oli odottaa asiain kehitystä. Oli jo tullut tehdyksi ajattelematon yritys, ja vaikka d'Artagnan olikin onnistunut suunnitelmansa mukaan, ei hän ollut kuitenkaan saavuttanut mitään etuja menestymisestään. Koska nyt se kaikki oli mennyt myttyyn, ei toimettomuudesta ollut mitään haittaakaan.

D'Artagnan saattoi Monkia leiriin. Kenraalin paluu oli tehnyt suurenmoisen vaikutuksen, sillä hänen oli luultu jääneen tietymättömiin. Mutta Monk näytti ankaralla katsannollaan ja jäätävällä sävyllään tiedustavan touhuavilta upseereiltaan ja ihastuneilta sotamiehiltään tämän innostuksen aihetta. Ja hän sanoikin alipäällikölle, joka tuli häntä vastaan ja selitti hänelle, kuinka suurta levottomuutta hänen poissaolonsa oli herättänyt:

"Minkätähden? Onko minun tehtävä teille tiliä toimistani?"

"Mutta, teidän korkea-arvoisuutenne, paimenettomat lampaat voivat vapista…"

"Vapista!" vastasi Monk tyynellä ja voimakkaalla äänellään; "onpa siinäkin sana!.. Hitto, sir, jos minun lampaillani ei ole hampaita ja kynsiä, niin heitänkin heidän paimentamisensa. Haa, te vapisitte, sir!"

"Teidän tähtenne, kenraali…"

"Huolehtikaa te vain omista asioistanne; jos minulla ei olekaan sitä henkistä näkemystä, jonka Jumala soi Oliver Cromwellille, niin minulla on kuitenkin sen verran älyä, että kykenen hoitamaan itseäni, ja siihen tyydyn."

Upseeri ei vastannut, ja kun Monk oli tällä tavoin velvoittanut väkensä olemaan puhumatta asiasta, jäivät kaikki siihen käsitykseen, että hän oli joko suorittanut tärkeän homman tai tahtonut koetella heitä. Liian vähän siinä tunnettiin tätä harkitsevaa ja kärsivällistä luonnetta. Jos Monkilla olisi ollut liittolaistensa puritaanien hehkuva usko, niin hän olisi hartaasti kiittänyt sitä suojeluspyhimystä, joka oli hänet auttanut selviytymään d'Artagnanin arkusta.

Kaiken aikaa muskettisoturimme ehtimiseen hoki itsekseen:

"Armias taivas, kunhan Monk ei vain olisi niin itserakas kuin minä! Sillä vakuutanpa, että jos joku olisi sulkenut minut hengitysrei'illä varustettuun kirstuun ja siten kuljettanut minut meren yli kuin vasikan, jäisi minulle niin karvas muisto surkeasta esiintymisestäni arkussa ja niin kirvelevä viha sinne sulkijaani vastaan, – minä pelkäisin niin pahasti näkeväni sen ilkimyksen naaman vetäytymässä härnäävään hymyyn tai hänen ryhtinsä kujeellisesti matkimassa asentoani kirstussa, että minä –

mordioux!

 – survaisisin kunnon tikarin hänen kurkkuunsa huohotusläpän palkkioksi ja naulaisin hänet todelliseen ruumisarkkuun sen teennäisen asemesta, jossa hän olisi minua kaksi vuorokautta homehduttanut!"

Ja d'Artagnan oli näissä ajatuksissaan ihan vilpitön, sillä gascognelaisemme oli varsin närkäs. Monk oli onneksi muissa mietteissä. Hän ei menneestä hiiskunut arastelevalle voittajalleen sanaakaan, vaan tutustutti hänet läheltä työskentelyynsä ja otti hänet mukaansa muutamille tarkastuksille, nähtävästi hyvin halukkaana saamaan edullisemman sijan d'Artagnanin arvostelussa. Jälkimmäinen kunnostausi nyt oikeana imartelun mestarina. Hän ihaili kaikessa Monkin taktiikkaa ja leirin järjestelyä, samalla kun hän lasketteli hauskaa pilaa Lambertin vallituksista: tämähän oli aivan suotta varustanut leiripaikan kahdellekymmenelletuhannelle miehelle, kun tynnyrinala olisi riittänyt niille korpraalin johtamille viidellekymmenelle huoville, jotka korkeintaan jäisivät lopulta päällikkönsä armeijaksi.

Heti paluunsa jälkeen oli Monk suostunut esitykseen, jonka Lambert oli edellisenä iltana tehnyt kenraalien keskinäisestä kohtauksesta; Monkin upseerit olivat ensin vastanneet, että kenraali oli sairaana. Tämä kohtaus oli lyhyt ja merkityksetön. Lambert vaati kilpailijaansa tunnustamaan kantansa. Tämä selitti, että hänellä ei ollut muuta mielipidettä kuin mitä enemmistö ajatteli. Lambert kysyi, eikö olisi käytännöllisempää ratkaista kiista liitolla kuin taistelulla. Silloin Monk pyysi viikon verran miettimisaikaa. Sitä ei Lambert voinut häneltä evätä, vaikka hän tullessaan oli vakuuttanut nielevänsä Monkin koko armeijan. Kun kohtaus, jota Lambertin väki oli kärsimättömästi odottanut, ei johtanut mihinhän tulokseen, ei sovintoon eikä taisteluun, alkoi kapinallinen armeija, kuten d'Artagnan oli ennustanut, pitää hyvää sijaa mieluisampana kuin huonoa ja katsoa Tynkäparlamenttiakin paremmaksi kuin kenraali Lambertin aikeitten mahtailevaa mitättömyyttä.

Muisteltiin sitäpaitsi Lontoon hyviä aterioita, oluen ja sherryn runsautta, kun Cityn porvaristo kestitsi ystäviään sotamiehiä; silmäiltiin kammoten mustaa kenttäleipää ja Tweedin sameata vettä, joka oli liian suolaista juotavaksi ja liian suolatonta höyrytettäväksi, ja tuumittiin hiljakseen: "Eikö meidän olisi mukavampi olla toisella puolella? Eikö Lontoossa paraikaa varustella juhlapaisteja Monkin väelle?" Sen koommin ei Lambertin armeijasta kuultu mainittavan muuta kuin karkaamisia. Sotamiehiä kutsui periaatteiden voima, sillä ne ovat – kuten kurikin – välttämätön side jokaiselle määrätyssä tarkoituksessa kootulle joukkokunnalle. Monk puolusti parlamenttia, Lambert ahdisti sitä. Monkilla ei ollut parlamentin kannattamiseen sen suurempaa halua kuin Lambertillakaan, mutta hän oli sen ottanut lippunsa tunnuslauseeksi, joten vastapuolueelle jäi samalle sijalle

kapina

, ja se kuulosti puritaanilaisissa korvissa pahalta. Lambertin joukosta siirryttiin senvuoksi Monkin väkeen niinkuin syntiset kääntyvät Baalin palvelemisesta Jumalan puoleen.

Monkin arvion mukaan piti Lambertin armeijan riittää kahdeksikymmeneksi päiväksi, kun laski tuhannen karkuria kunkin päivän osalle. Mutta putoamisliikkeessä ilmenee sellainen painon ja vauhdinlisäyksen suhde, että nytkin ensimmäisenä päivänä poistui sata, toisena viisisataa ja kolmantena tuhat, jolloin Monk luuli tulluksi keskilukuun, mutta tuhannen karkaamismäärä nousi kahteen ja pian neljään, ja kahdeksan päivän kuluttua Lambert käsitti selvästi mahdottomaksi ryhtyä enää mihinkään taisteluun, jos sitä hänelle tarjottaisiin. Niinpä hän varsin järkevästi päättikin paremmaksi lähteä leiristään yön suojassa paluumatkalle Lontooseen, ehtiäkseen Monkin edellä jälleen vahvistautumaan sotilaspuolueen pirstaleilla.

Mutta vapaana ja huolettomana marssi Monk pääkaupunkia kohti voittajan tavoin, kartuttaen armeijaansa kaikilla tielleen sattuvilla epämääräisillä puolueryhmillä. Hän leiriytyi Bernetiin, neljän penikulman päähän Lontoosta, parlamentin rakastamana, kun eduskunta luuli hänessä näkevänsä suojelijan, ja kansan odottamana, sillä syvät rivit halusivat häntä selittämään kantansa, voidakseen arvostella häntä oikein.

D'Artagnankaan ei ollut kyennyt näkemään hänen aikeitaan. Hän tarkkaili ja ihmetteli. Monk ei voinut kansalaissotaa kohtaamatta tunkeutua Lontooseen, jos hän määritteli toimintasuunnitelmansa. Senvuoksi hän jonkun aikaa noudatti välttelevää politiikkaa.

Äkkiä Monk kenenkään aavistamatta toimitti sotilaspuolueen häädetyksi Lontoosta ja asettui parlamentin käskystä keskelle Cityn porvaristoa. Kun porvarit sitten napisivat Monkia vastaan ja itse sotamiehetkin syyttivät päällikköään, näki hän nyt olevansa varma enemmistöstä ja selitti parlamentille, että sen oli luovuttava valtuuksistaan, lopetettava istuntokautensa ja jätettävä paikkansa sellaiselle hallitukselle, jolle ei naurettaisi. Hän lausui tämän selityksensä nojautuen viiteenkymmeneentuhanteen miekkaan, joihin samana iltana yhtyi viisisataatuhatta hyvän Lontoon kaupungin asukasta riemastuksen hurmiossa hurraten.

Lopuksi, juuri kun kansa voitonilonsa ja taivasalla vietettyjen hälisevien kemujensa jälkeen haki katseillaan valtiasta, antautuakseen hänen ohjattavakseen, kuultiin aluksen lähteneen Englantia kohti Haagista, mukanaan Kaarle II ja hänen onnensa.

"Hyvät herrat", sanoi Monk upseereilleen, "minä lähden nyt laillista kuningasta vastaanottamaan. Ken on minun puolellani, hän seuratkoon minua!"

Raikuvat suosionhuudot tervehtivät näitä sanoja, joita d'Artagnan ei voinut kuulla ilosta vavahtelematta.

"Hitto", virkkoi hän Monkille, "se on rohkeata, monsieur."

"Tulettehan mukaan, vai kuinka?" kysyi Monk.

"Totta helkkarissa, kenraali! Mutta sanokaa minulle, mitä kirjoititte Atoksen myötä – kreivi de la Fèren, tarkoitan… samana päivänä kun palasimme?"

"Teille minulla ei ole salaisuuksia", vastasi Monk. "Kirjoitin vain sanat: 'Sire, odotan teidän majesteettianne kuuden viikon kuluttua Doverissa.'"

"Kas", virkkoi d'Artagnan, "nyt en enää sano, että se on rohkeata; sanon, että se on hyvin pelattu. Siinäpä näpsä valttaus!"

"Te kyllä ymmärrätte sellaisia yllätyksiä", arveli Monk. Se oli ainoa viittaus, minkä kenraali koskaan lausui Hollannin-matkastaan.

32.

Atos ja d'Artagnan haastelevat vielä kerran lontoolaisessa majatalossaan

Englannin kuningas saapui loistavassa kulkueessa Doveriin ja sitten Lontooseen. Hän oli kutsunut luokseen molemmat veljensä, hänellä oli mukanaan äitinsä ja sisarensa. Englanti oli ollut niin kauan jätettynä itsekseen eli mielivallan, keskinkertaisuuden ja järjettömyyden kaittavaksi, että kaikki kolme kuningaskuntaa joutuivat ihastuneelle juhlatuulelle Kaarle II: n paluusta hallitsijaksi, jonka englantilaiset kuitenkin tunsivat vain mestaamansa miehen pojaksi. Loppumattomat onnittelut ja kaikkialla tervehdykseksi kajahtelevat suosionhuudot saivatkin nuoren kuninkaan kumartumaan nuorempaan veljeensä Yorkin Jaakko-herttuaan päin ja virkkamaan hänen korvaansa:

"Totisesti, Jaakko, minusta tuntuu, että on ollut oma vikamme, kun olemme viipyneet niin kauan poissa maasta, missä meihin ollaan näin kiintyneitä."

Saattue oli mitä uhkein. Ihana sää suosi juhlapäivää. Kaarle oli saanut takaisin kaiken nuorekkuutensa, kaiken hyväntuulisuutensa; hän näytti kirkastuneelta, ja sydämet myhäilivät hänelle kuten aurinkokin.

Tässä hovilaisten ja ihailijain hälisevässä parvessa, joka ei ollenkaan näkynyt muistavan saattaneensa uuden kuninkaan isää Whitehallin mestauslavalle, seisoi muuan muskettisoturien luutnantin puvussa oleva mies, jonka ohuilla ja älykkäillä huulilla leikki alituinen hymyily, kun hän katseli milloin kansaa, joka luikkaili siunauksiaan, milloin ruhtinasta, joka tekeysi liikuttuneeksi ja tervehti olletikin naisia näiden heitellessä kukkavihkojaan hänen ratsunsa jalkoihin.

"Oiva ala sentään se kuninkaan virka!" tuumi tämä mies itsekseen mietiskelevälle päälle joutuneena ja aatoksiinsa niin syventyen, että hän pysähtyi keskelle tietä, antaen kulkueen lipua ohitseen. "Tuossa tosiaan loistelee ruhtinas kullassa ja kalleissa kivissä kuin Salomo ja kukitettuna kuin keväinen ruohikko; hän menee täysin käsin ammentamaan suunnattomasta aarrekirstusta, johon hänen vastikään peräti kapinallisina esiintyneet ja nyt aivan uskollisiksi palautuneet alamaisensa ovat hänelle koonneet pari vankkurillista kultaharkkoja. Hänelle viskellään kukkavihkoja niin että hän on hautautumaisillaan niiden röykkiöön, ja vielä kaksi kuukautta takaperin häntä olisi esiintyessään tervehditty samanlaisella luotisateella kuin nyt kukkaisryöpyllä. Ehdottomasti on syntyperällä merkitystä, moukkien uhalla, jotka eivät ole välittävinään moukiksi syntymisestään."

Juhlasaattue pitkitti yhä kulkuaan, ja kuninkaan mukana alkoivat suosionhuudot loitota palatsiin päin, mikä ei estänyt upseeriamme yhäti joutumasta alinomaa sysityksi.

"Hiisi vieköön", pitkitti järkeilijä, "tässä tunkeilee ihmispaljous, joka tahtoo survoa minut jalkoihinsa ja katsoo minut kovin halvaksi tai oikeastaan ihan mitättömäksi, koska he ovat englantilaisia ja minä ranskalainen. Jos kaikilta noilla ihmisiltä kysyttäisiin: 'Kuka on d'Artagnan?' niin he vastaisivat:

Nescio vos

. Mutta sanottakoonpa heille vain: 'Kas, tuossa menee kuningas, tuossa menee herra Monk', niin hepä yltyvät kiljumaan: 'Eläköön kuningas! Eläköön herra Monk!' kunnes läkähtyvät. Kuitenkin", hän jatkoi silmäillessään joukon tulvimista älykkäin ja toisinaan ylpeästi välähtelevin katsein, "harkitkaa hiukan, hyvät ihmiset, mitä Kaarle-kuninkaanne on tehnyt, mitä herra Monk on tehnyt, ja ajatelkaa sitten, mitä on saanut aikaan tämä köyhä tuntematon nimeltä d'Artagnan. Totta sentään on, että te ette sitä tiedä, koska hän on tuntematon, mikä tietenkin estää teitä siitä vertailusta. Mutta joutavia, eipä väliä! Se ei estä Kaarlea olemasta suuri kuningas, vaikka hän onkin värjötellyt kaksitoista vuotta maanpaossa, ja herra Monkia olemasta suuri päällikkö, vaikka hän onkin arkussa tehnyt matkan Hollantiin. Kun siis on selvä totuus, että toinen on suuri kuningas ja toinen suuri sotapäällikkö, niin:

Hurrah for the king Charles II! Hurrah for the captain Monk

!"

Hänen äänensä sekaantui tuhansien katselijain pauhinaan halliten sitä hetkisen, ja vielä paremmin esiintyäkseen uskollisena intoilijana hän kohotti hattunsa ilmaan. Joku tarttui käsivarteen sen parhaillaan viuhtoessa rajatonta kuningasmielisyyttä.

"Atos!" huudahti d'Artagnan. "Sinä täällä?" Ja ystävykset syleilivät toisiaan.

"Sinä täällä", jatkoi muskettisoturi, "etkä kuitenkaan esiinny kaikkien noiden hovilaisten seurueessa, kreiviseni? Mitä! Olet juhlan sankari etkä silti ratsasta palautetun majesteetin vasemmalla puolella niinkuin herra Monk kyllä komeilee oikealla! En totisesti laisinkaan ymmärrä sinun ja kuninkaan välejä, paitsi että hän on sinulle suuressa kiitollisuudenvelassa."

"Aina naljailutuulella, hyvä d'Artagnan", sanoi Atos. "Etkö siis milloinkaan paranna itsestäsi tuota säädytöntä vikaa?"

"Mutta ethän ole mukana juhlakulkueessa?"

"En ole mukana syystä etten tahtonut."

"Ja mikset tahtonut?"

"Minä en ole mikään Ranskan kuninkaan asiamies, lähettiläs tai muu edustaja, ja minusta ei ole soveliasta muutoin näyttäytyä muun kuninkaan seurassa kuin sen, jonka Jumalani on antanut valtiaakseni."

"Hitto, näyttäysitpä hyvin likeisenä isä-kuninkaan seurassa!"

"Se oli toista, veikkonen: hän oli kulkemassa kuolemaan."

"Mutta se, mitä olet tehnyt tämän hyväksi…"

"Sen tein syystä että se oli tullut velvollisuudekseni. Mutta minä karttelen yleensä julkisuutta, senhän tiedät. Kaarle-kuningas ei enää tarvitse minua; jättäköönkin hän minut siis nyt syrjäiseen lepooni, muuta en häneltä pyydä."

D'Artagnan huokasi.

"Mikä sinua vaivaa?" oudoksui Atos; "voisi luulin, että kuninkaan onnellinen paluu Lontooseen murehduttaa sinua, veikkoseni, joka olet kuitenkin tehnyt vähintään yhtä paljon kuin minäkin hänen majesteettinsa hyväksi."

"Eikö vainkin ole totta, että minäkin olen tehnyt hänen majesteettinsa hyväksi yhtä ja toista, kenenkään aavistamatta?" vastasi d'Artagnan purskahtaen gascognelaiseen ivanauruunsa.

"Kyllä kuningas sen tietää, hyvä ystävä", vakuutti Atos.

"Vai tietää?" virkahti muskettisoturi katkerasti; "sitä en totta tosiaan olisi luullut, ja yritinkin juuri itse unohtaa osuuteni hänen asioissaan."

"Mutta hän ei unohda, sen takaan, veikkonen."

"Tuon sanot vain lohduttaaksesi minua hiukan, Atos."

"Ja mistä?"

"

Mordioux

, kaikista kulungeistani! Olen syöksynyt häviöön, ystävä, häviöön tuon nuoren ruhtinaan toimittamiseksi takaisin valtaistuimelle, joka vastikään sivuutti meidät voikkoansa hypittäen."

"Kuningas ei tosin ole voinut kuulla, että sinä olet menettänyt omaisuutesi hänen tähtensä, mutta hän tietää saavansa kiittää sinua paljosta."

"Onko siitä minulle mitään etua, Atos, sanohan? Myönnän oikeuden ja kohtuuden nimessä, että sinä olet toiminut ylevästi. Mutta minä, joka näennäisesti olin aiheuttanut suunnitelmanne raukeamisen, olenkin todella toimittanut sen onnistumaan. Kuuntelehan vain päätelmääni: te ette kenties olisi suostuttelulla ja hyvillä sanoilla saaneet Monkia taivutelluksi, kun sitävastoin minä pitelin kunnon kenraalia niin kovakouraisesti, että ruhtinaasi sai tilaisuuden osoittautua jalomieliseksi; se jalomielisyys johtui Kaarlen mieleen minun onnellisesta erehdyksestäni, ja palkkioksi siitä näkee hän nyt Monkin palauttaneen hänet valtaistuimelle."

"Kaikki tuo on ilmeisesti totta, hyvä ystävä", myönsi Atos.

"No, niin selkeätä kuin se onkin, ei ole vähemmin totta, veikkonen, että nyt palaan – herra Monkin suureen suosioon päässeenä kylläkin, aina olen hänen puhuessaan vain

ny dear captain

, vaikken olekaan hänen kultasensa enkä kapteeninsa, ja saaneena osakseni suurta arvonantoa kuninkaalta, joka nyt on kyllä jo unohtanut nimeni, – ei ole vähemmin totta, kun sanon, että palaan kauniiseen isänmaahani niiden sotamiesten sätittäväksi, jotka pestasin suuren palkkion toiveisiin, kelpo Planchetin kirottavaksi, jolta hävitin tuntuvan osan hänen omaisuuttaan."

"Kuinka niin? Mitä lemmon tekemistä Planchetilla voi olla tässä jutussa?"

"Ka, on vain, ystäväiseni: herra Monk luulottelee kutsuneensa takaisin tuon loistelevan, hymyilevän ja palvotun kuninkaan, sinä kuvittelet tukeneesi häntä pääsemään näin pitkälle, minä usein uskon toimittaneeni hänet valtaan, kansa ajattelee voittaneensa hänet uudestaan valtiaaksensa, hän itse otaksuu toimineensa sillä tavoin, että sai valtaistuimensa jälleen, ja tuossa kaikessa ei ole rahtuakaan perää! Kaarle II: n, Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuninkaan, nosti takaisin valtaistuimelle ranskalainen maustekauppias, joka asuu Rue des Lombardsin varrella ja on nimeltään Planchet. Sellaista on maailman komeus! 'Turhuutta!' sanoo Saarnaaja; 'turhuutta, kaikki on turhuutta!'" Atos ei voinut olla nauramatta ystävänsä omituiselle purkaukselle.

"Hyvä d'Artagnan", hän virkkoi sydämellisesti puristaen kumppaninsa kättä, "etkö muka olisikaan laajamietteisempi järkeilijä? Eikö sinulle enää tuota tyydytystä se tieto, että sait pelastetuksi henkeni, tuodessasi niin parahiksi paikalle Monkin, kun nuo kirotut parlamenttilaiset tahtoivat polttaa minut elävältä?"

"No, no", tuumi d'Artagnan, "sellaista paistamista olit hiukan ansainnutkin, kreiviseni."

"Miten? Siitäkö hyvästä, että pelastin Kaarle-kuninkaan miljoonan?"

"Minkä miljoonan?"

"Kas, se on totta, sinä et ole sitä koskaan tiennyt, veikkonen; mutta älä pahastu siitä minulle, sillä salaisuus ei ollut minun. Se sana

Remember!

 jonka Kaarlo-kuningas viimeisekseen lausui mestauslavalla…"

"Ja joka merkitsee:

muista

?"

"Aivan, ja laajemmin se tarkoitti: Muista, että Newcastlen kellariholviin on haudattu miljoona, joka kuuluu pojalleni."

"Ahaa, kyllä ymmärrän! Mutta käsitän nyt myös sen ilkeän seikan, että aina kun hänen majesteettinsa Kaarle II ajattelee minua, hän sanoo itsekseen: 'Siinä mies, joka oli vähällä toimittaa kruununi menetetyksi. Onneksi olin ylevä, suurijärkinen!' Siten sanoo minusta ja itsestään se nuori herrasmies, joka nukkavieruun mustaan ihokkaaseen pukeueena tuli Bloisin linnaan hattu kädessään pyytämään minulta suosiollista pääsyä Ranskan kuninkaan puheille."

"D'Artagnan, d'Artagnan!" sanoi Atos laskien kätensä muskettisoturin olalle; "nyt olet kohtuuton."

"Olen oikeassa."

"Sitä et voi väittää, sillä sinä et tiedä tulevaisuutta."

D'Artagnan tähysti ystäväänsä suoraan silmiin ja remahti nauruun.

"Toden totta, hyvä Atos", hän sanoi, "sinulla on verrattomia korulauselmia, jollaisia olen kuullut kardinaali Mazarinin suusta!"

Atos liikahti.

"Suo anteeksi", jatkoi d'Artagnan yhä nauraen, "jos pahastutan sinua. Mutta tulevaisuus! Hohoi, oivallisia ovat nuo lupailevat sanat; kuinka sopivasti ne paremman puutteessa luistavatkaan kieleltä!

Mordioux

, olen tavannut ainaisia lupaajia, mutta milloin joudunkaan tekemisiin sellaisen kanssa, joka antaa? Mutta jättäkäämme tämä", lisäsi hän. "Mitä sinä teet täällä, Atos-veikkonen? Oletko kuninkaan rahastonhoitaja?"

"Kuinka niin?"

"No, kun kuninkaalla kerran on miljoona, niin tottapa hän tarvitsee rahastonhoitajan. Onhan Ranskankin kuninkaalla, jolla ei ole penniäkään, raha-asiain yli-intendentti, herra Fouquet. Tosin herra Fouquetilla sensijaan onkin kelpo määrä miljoonia."

"Oh, meidän miljoonamme on jo aikapäiviä kulutettu", virkkoi Atos vuorostaan nauraen.

"Niin aivan, se on tietenkin vaihtunut satiiniin, jalokivikoristeihin, samettiin ja kaikenlaatuisiin hepeniin. Ruhtinaan huonekunta olikin kipeässä vaatturin ja ompelijattaren tarpeessa… Hei, Atos, muistatko, mitä meiltä meni asumme ja ratsumme hankkimiseen, valmistautuessamme La Rochellen taisteluretkelle? Kaksi- tai kolmetuhatta livreä, hiisi vieköön! Mutta kuninkaan pukineilta vaaditaan enemmän, ja kai siihen tarkoitukseen hyvinkin saa miljoonan hupenemaan. Sanohan ainakin, Atos, – jos et olekaan rahastonhoitaja, niin olet kai muutoin huomattu mies hovissa?"

"Kautta kunniani, siitä en tiedä mitään", vastasi Atos yksinkertaisesti.

"Mitä kummaa! Et tiedä siitä mitään?"

"En, minä en ole tavannut kuningasta Doverista lähdettyämme."

"Hän on siis unohtanut sinutkin,

mordioux!

 Se sentään virkistää!"

"Hänen majesteetillaan on ollut kovin paljon puuhia!"

"Hoo!" huudahti d'Artagnan, ja hänen kasvonsa vetäysivät omituisen ilmeikkääseen irvistykseen; "kylläpä totisesti kiinnynkin jälleen monsignor Giulio Mazariniin! Kuningas ei siis ole sen koommin puhutellut sinua, hyvä Atos?"

"Ei."

"Ja sinä et ole vimmoissasi?"

"Minäkö! Ja minkätähden? Luuletko, hyvä d'Artagnan, että minä olen nykyään toiminut kuninkaan tähden? Tuskin tätä nuorta miestä tunnenkaan. Ei, minä puolustin aikoinani isää, joka minun silmissäni edusti pyhää periaatetta, ja saman periaatteen kannattaminen on johtanut minut pojan asioihin. Hän muuten oli jaloluontoinen ritari ja ylevä ihminen, tuo isä, senhän muistat."

"Se on totta, – urhea ja sävyisä mies, joka sai murheellisen elämän, mutta varsin kauniin kuoleman."

"No, hyvä d'Artagnan, käsitäthän toimintapohjani: tuolle kuninkaalle, jalolle ihmiselle, jota ajatuksissani rohkenin katsoa ystäväksi, vannoin viimeisellä hetkellä säilyttäväni uskollisesti salassa talletuksen, jonka piti joutua pojan avuksi hänen sitä parhaiten tarvitessaan; tämä nuori mies tuli minut tavanneeksi ja kertoi minulle onnettoman asemansa, tietämättä minua vaiheissaan muuksi kuin isänsä eläväksi muistoksi, ja minä täytin Kaarle II: n osalle, mitä olin Kaarle I: lle luvannut, siinä kaikki. Mitä siis merkitseekään minulle, onko hän kiitollinen vai eikö! Itselleni minä olen tehnyt palveluksen vapautuessani tuosta vastuusta, enkä hänelle."

"Olen aina sanonut", huokasi d'Artagnan, "että oman voiton pyytämättömyys on ihmisen kaunein ominaisuus."

"Mutta, hyvä ystävä", haastoi Atos, "etkö ole samassa asemassa kuin minäkin? Jos olen sinut oikein ymmärtänyt, niin olet antanut nuoren ruhtinaan onnettomuuden liikuttaa mieltäsi, ja se oli sinun toiminnassasi kauniimpana piirteenä kuin minun, sillä minulla oli aluksikin velvollisuus täytettävänä, kun sitävastoin sinua ei mikään sitonut marttyyrikuninkaan poikaan. Sinulla ei ollut hänelle maksamatta sen veripisaran hintaa, joka tipahti otsalleni hänen mestauslavansa permannon alla. Sinut on saanut toimimaan pelkästään sydän, se jalo ja avulias sydän, jonka verhona käytät näennäistä epäileväisyyttäsi ja pistelevää ivaasi; sinä olet pannut alttiiksi palvelijan omaisuuden, – kenties omasikin, epäilen, sinä antelias saituri! – ja uhraus jää huomaamattomaksi. Eipä väliä, – tahdotko toimittaa Planchetille hänen rahansa takaisin? Käsitän kiusaannuksesi, sillä aatelismiehen ei sovi lainata alemmaltaan suorittamatta hänelle kaikkea korkoineen. No niin, minä myyn La Fèren, jos on tarvis, tai jonkun pikku tiluksen, jos vähempi riittää. Sinä maksat Planchetille, ja usko minua, aittoihini jää vielä kylliksi viljaa meille kahdelle ja Raoulille. Tällä tavoin, hyvä ystävä, jäät vastuuseen vain itsellesi, ja jos tunnen sinut oikein, ei luonnollesi ole vähäisenä tyydytyksenä sanoa itsestäsi: 'Olen tehnyt kuninkaan.' Eihän?"

"Atos, Atos!" mutisi d'Artagnan mietteissään, "olen sinulle jo kerran sanonut, että sinä päivänä, jona sinä saarnaat, minä menen kirkkoon, ja sinä päivänä, jona vakuutat minulle helvetin olevan olemassa,

mordioux

, minä alan pelätä riehtilää ja hankoa. Sinä olet parempi ihminen kuin minä tai oikeastaan parempi koko muuta maailmaa, ja minä en tunne itselläni muuta ansiota kuin että minä en ole kateellinen. Kaikki muut viat minulla kyllä on,

God damn

, kuten englantilainen sanoo, mutta sitä yhtä vain ei."

"Minä en tunne ketään d'Artagnanin veroista", sanoi Atos. "Mutta tässäpä olemmekin hiljalleen tulleet asuntoni edustalle. Pistäydytkö luokseni, hyvä ystävä?"

"Kas, tämähän näkyy olevankin 'Hirvensarven' ravintola?" ihmetteli d'Artagnan.

"Tunnustan, että olen sen nyt vasiten valinnut. Minä kiinnyn vanhoihin tuttavuuksiin, istuudun mielelläni samalle paikalle, mihin sorruin ihan nääntyneenä väsymyksestä ja masentuneena epätoivoon juuri ennen kuin sinä tulit takaisin tammikuun 30 päivän iltana."

"Keksittyäni naamioidun pyövelin asunnon? Niin, se oli kamala päivä!"

24

24

Myladyn poika

, 71. luku.

"Tulehan siis", kehoitti Atos.

He astuivat entiseen tarjoiluhuoneeseen. Koko ravintola, mukaan luettuna tämä tarjoiluhuone, oli ollut suurten muutosten alaisena. Muskettisoturien vanha isäntä oli ravintoloitsijaksi riittävästi rikastuttuaan sulkenut anniskelunsa ja tehnyt mainitusta salista siirtomaatavarain varastohuoneen. Rakennuksen muuta osaa hän vuokrasi kalustettuina huoneina vieraille.

Hyvinkin liikuttuneena tunsi d'Artagnan toisessa huonekerrassa jälleen kaikki heidän silloisen asuntonsa vakinaiset piirteet: alaosan laudoituksen, seinäverhot, vieläpä sen maantieteellisen kartan, jota Portos niin mielellään tutkiskeli joutohetkinään.

"Siitä on siis yksitoista vuotta!" huudahti d'Artagnan. "Hitto, vuosisadalta se minusta tuntuu!"

"Ja minusta päivältä", sanoi Atos. "Kuinka keveä nyt onkaan ollakseni, veikkonen, kun näen sinut tuossa, kun saan puristaa kättäsi, heittää loitos miekan ja tikarin ja huolettomana kallistaa tätä sherry-pulloa. Mutta oi, sanomatonta onnea tuntisin, jos kaksi ystäväämmekin olisivat täällä, kumpainenkin omalla nurkallaan tämän pöydän ääressä, ja Raoul, rakas Raoulini, seisomassa ovella katsellen meitä isoilla, kirkkailla ja lempeillä silmillään!"

"Niin, niin", vahvisti d'Artagnan heltyneenä, "se on totta. Yhdyn etenkin ajatuksesi ensi osaan: on suloista myhäillä siinä, missä olemme niin täydellä syyllä vavahdelleet ajatellessamme, että herra Mordaunt saattoi minä hetkenä hyvänsä ilmestyä tuonne porrassillakkeelle."

Samassa ovi avautui, ja niin urhoollinen kuin d'Artagnan olikin, säpsähti hän väkisinkin hiukan säikähtyneesti. Atos käsitti hänen kammostumisensa ja virkkoi hymyillen:

"Isäntämme tässä vain tuo minulle jonkun kirjeen."

"Niin, mylord", sanoi isäntä, "kirje minulla on teidän jalosukuisuudellenne."

"Kiitos", sanoi Atos ottaen kirjeen, mutta katsahtamatta siihen.

"Sanokaas, hyvä isäntä, ettekö tunne tätä herrasmiestä?"

Vanhus kohotti päätänsä ja silmäili d'Artagnania tarkkaavasti.

"En", hän vastasi.

"Hän on niitä ystäviäni, joista olen teille puhunut", ilmoitti Atos, "ja asui täällä minun kanssani yksitoista vuotta sitten."

"Oh", virkkoi vanhus, "täällä on asunut kovin paljon muukalaisia!"

"Mutta me asuimme tammikuun 30: ntenä 1649", lisäsi Atos luullen tällä selvityksellä elvyttävänsä isännän unteloa muistia.

"Paljon mahdollista", myönsi ukko hymyillen, "mutta siitä on niin pitkä aika!"

Hän tervehti ja poistui.

"Kiitos!" tuumi d'Artagnan. "Suorita urotöitä, pane toimeen vallankumouksia, yritä vankalla miekalla piirtää nimeäsi kiveen tai pronssiin, – on olemassa kapinallisempaa ja kovempaa kuin teräs, pronssi ja kivi, nimittäin jonkun kaupoissaan rikastuneen ravintoloitsijan aivokoppa. Hän ei tunne minua! No, olisin minä totisesti tuntenut hänet!"

Atos avasi kirjeen hymyhuulin.

"Kas", hän virkahti, "Parrylta."

"Vai niin!" vilkastui d'Artagnan; "luehan, veikkonen, lue, varmaan siinä on jotakin uutta."

Atos pudisti päätänsä ja luki:

'Herra kreivi!

Kuningas oli kovin pahoillaan, kun ei nähnyt teitä seurueessaan tänään tullessaan kaupunkiin; hänen majesteettinsa jätti minun toimekseni ilmoittaa siitä teille ja pyytää teitä muistamaan häntä. Hänen majesteettinsa odottaa teidän jalosukuisuuttanne vielä tänä iltana Saint-Jamesin palatsissa kello yhdeksän ja yhdentoista välillä.

Olen kunnioittavasti, herra kreivi, teidän jalosukuisuutenne nöyrä ja kuuliainen palvelija

Parry

.' "Siinä näet, hyvä d'Artagnan", huomautti Atos; "ei sovi menettää luottamusta, että kuninkailla on sydän paikallaan."

"Luota vain, siihen on sinulla syytä", vastasi d'Artagnan.

"Oi, veikkonen, rakkahin veikkonen", pyysi Atos tajuten d'Artagnanin mielenkarvauden, "suo anteeksi. Olenko tahtomattani loukannut parasta toveriani?"

"Olet hupsu, Atos, ja siitä on todisteena, että minä tulen saattamaan sinua linnaan, – portille asti, tietysti, – jaloittelukseni."

"Sinä astut sisälle minun kanssani, hyvä ystävä; tahdon sanoa hänen majesteetilleen…"

"Älä nyt toki!" keskeytti d'Artagnan teeskentelemättömän ylpeästi ja ilman mitään sivuajatusta; "jos mikään on kehnompaa kuin kerjääminen, niin sitä on muiden kerjäyttäminen hyväkseen. No, lähtekäämme vain, veikkonen, – saamme hauskan kävelyn. Ohi mennessämme tahdon näyttää sinulle Monkin talon, – kerrassaan kauniin rakennuksen, josta hän on luovuttanut minullekin asunnon. Kenraalinarvo merkitseekin Englannissa enemmän kuin marskin asema Ranskassa, tiedätkös."

Atos antausi johdettavaksi, pahoilla mielin hilpeydestä, jota d'Artagnan teeskenteli.

Koko kaupunki oli hurmaannuksissaan; ystävykset törmäsivät ehtimiseen intoilijoihin, jotka haltioituneina vaativat heitä huutamaan: "Eläköön armollinen Kaarle-kuningas!" D'Artagnan vastasi murahduksella ja Atos hymyllä. Siten he saapuivat Monkin talon edustalle, se kun Saint-Jamesin palatsiin mentäessä olikin matkan varrella.

Atos ja d'Artagnan eivät paljonkaan pu