– Ah, sanoi Elli, minä aijon heti onnitella teitä lyyrystä ja valkolakista, onko nyt teidän vakaa päätöksenne jättää meidät?
– Ei koskaan! huudahti hän lämpimästi, – kansakoulunopettajan kutsumus on minulle liian kallis, ja Jumalan avulla en koskaan petä lippuani; mutta minä en luule, että tämä kahden vuoden luku on ollut ilman hedelmiä elämäntyölleni; minä olen myöskin matkustellut ja tutkinut kouluoloja muissa maissa, ikä on oppia ei elää!
Elli nyökäytti myöntäen.
– Kotona, jatkoi Rautio, olemme äitini ja minä luovuttaneet maata uudelle kansakoululle, sekä rakentamisessa avustaneet sitä; sinne tulen syksystä opettajaksi, mutta ensi vuonna saamme kylässämme vihkiä kauan puuhatun kansanopiston. Nuoriso on valmistettu siihen ja on ilolla astuva sen oppisaleihin, ja me vanhemmat, jotka kärsivällisyydellä ja luottamuksella olemme sitä auttaneet, me tervehdimme tätä uuden ajan merkkiä sydämellisellä kiitollisuudella. Minun käsitykseni teidän mielilauseestanne toteutuu myöskin meillä, lisäsi hän hieman hymyillen, jokainen uusi valon pylväs seisookin aina kuin vastauksena pimeyden voimaa vastaan, jota vastaan meidän on taisteleminen koko elämämme!
Hän katsoi ikkunasta kauas etäisyyteen, aivan kuin hän katseellaan olisi tahtonut syleillä koko kallista synnyinmaataan, jonka tulevaisuuden hyväksi hän työskenteli, ja katsellessaan tuli hänen silmiinsä valoisa, kaunis ilme, mikä melkein kirkasti nuot miehekkäät kasvot.
Elli kääntyi pois ja katkera hymy pujahti hänen huulilleen. Niin, kyllä mies voi täyttää elämänsä toimeliaisuudella, niin että ei ole mitään tilaa kaipaukselle eikä ikävälle, ehkä ei myöskään millekään vanhalle muistolle, joka kuitenkin kerran on saattanut sydämen sykkimään niin rajusti. Toisin on naisten! Hänellä tuntui olevan itku tulossa, ja väkisten teki kyyneliä. Ei, ne täytyi saada salatuksi, onhan vasta niiden varalle monta hetkeä.
Juna vihelsi taas asemalla, Rautio nousi. – Pitiköhän heidän jo erota? Ei, ei vielä; hän otti vain esille kirjan matkalaukustaan ja istui lukemaan – peläten häiritsevänsä Elliä jatkamalla puhetta, kun tämä äkkiä oli herennyt äänettömäksi ja käynyt alakuloiseksi. Elli tarttui taas aikakauskirjaansa, ei lukeakseen, vaan jotta sen suojasta sai katsella miestä tuossa vastapäätä, »tuota talonpoikaa», josta eroamisen tähden hänen sydämensä nyt vapisi. Täytyihän hänen saada selville, oliko hän entisensä.
Luonnollisesti oli hän vanhentunut, iho oli saanut vahvemman ruskean värivivahduksen, ja parta oli pitempi ja tiheämpi, hänen leveällä otsallaan näkyi myöskin jo joku hieno ryppy; ei voinut häntä sanoa juuri kauniiksi mieheksi, mutta silmissä oli harvinaisen viisas ja ajatteleva ilme ja koko tuossa suuressa olennossa oli kuten ennenkin jotain miehekästä ja voimakasta, joka synnytti luottamusta ja kunnioitusta, tahtoa ja luonteenlujuutta oli hänessä sormen neniin asti. Mutta kuinka tyyneenä hän tuossa istui, eikö hän sitten ensinkään aavistanut, että sydän aivan hänen vieressään sykki rakkautta ja kaihoa? Miten voi hän kahden vuoden perästä olla noin tyyni tavatessaan! Tuli uusi tuulen puuska ulkoa ja ravisti Ellin aikakauskirjan lehtiä.
– Kentiesi tuulee kuitenkin liiaksi? sanoi Rautio nousten sulkemaan ikkunaa; Ellin katse sattui Raution kirjaan, jonka tämä oli pannut sohvalle, ja kummallinen, selittämätön riemun tunne valtasi Ellin sydämen: Rautio oli pitänyt kirjaa ylösalaisin! Siis hän ei kuitenkaan ollut mikään kivikuva.
Keveästi ja sanaakaan sanomatta pani Elli pienen hienon kätensä hänen kätensä päälle ikkunan pielessä; sillä vähäisellä liikkeellä oli kerrassaan kummallinen voima, sillä se pakotti heti Raution polvilleen Ellin eteen. Vapisevin huulin kuiskasi hän: Elli, Elli sano minulle, että se ei ole unelmaa!
Nukkukaa nyt suloisesti te hyvät eukot siellä; ja yksinäinen, vanhanuorimies paina pitkä, punainen nenäsi oikein syvään sanomalehteesi, ja sinä, kunnianarvoisa konduktööri, viivy kierroksellasi tällä kertaa, – kaksi sydäntä, jotka ovat löytäneet toisensa pysyäkseen ainiaaksi eroittamattomina, eivät tarvitse mitään todistajia!
Ja Rautio sai vastauksen kysymykseensä; se ei ollut mikään unelma, vaan todellinen onni, että hän muutamia minuttia myöhemmin istui matkatoverinsa vieressä ja kertoi hänelle, ettei hän koskaan ollut lakannut rakastamasta, että Elli oli ollut ja pysyikin hänen naisellisena ihanteenaan.
Kuinka paljon heillä oli sanottavaa toisilleen! Miten onnelliselta tuntui tulevaisuus. Pieni uutisasunto kummulla koivikossa, josta Rautio kertoi, aivan kuin kutsui Elliä, joka tunsi, että hän, koditon, siellä löytää rauhaisan turvallisen sataman ja hän ylisti äärettömästi Herraa, että hän nyt oli oppinut rakastamaan ja palvelemaan.
– Sinä et usko, sanoi Elli katsoen innokkaasti sulhaseensa, miten minusta on tullut oikein talouden ihminen, minä osaan sekä leipoa että tehdä kaljaa, kehrätä ja kutoa, sinun ei tarvitse hävetä minun tähteni äitisi edessä!
– Niin, työ ei pilaa ketään, minä vaan pelkään, että äitini liian mielellään haluaa ottaa kaikki vaivat ja huolet sinun hartioiltasi, lapseni, sanoi Rautio hymyillen; hän pitää sinua kerrassaan oikeana »Peukaloliisana»; minä näen jo kuinka hän panee suuren vahvan kätensä sinun pääsi päälle ja hymyilee onnellisena, kun hän on saanut noin lapsekkaan pienen tyttären.
– Oh, minä olen jotensakin vahva, vastusti Elli ja nosti kuten ennenkin rohkeasti päätään.
– Pieni, mutta reipas, niin, sinä olet oikeassa, mutta katso, nyt olemme asemalla, minne minun täytyy pysähtyä, Tuolla seisoo jo vanha Taavetti kärryineen; sinä tulet mukaan, ei mitään vastaväitteitä. Lukukausihan alkaa vasta viiden päivän perästä, ja ennen sitä täytyy sinun saada nähdä se vanha talo, missä minä olen syntynyt ja kasvanut, äitini, Katrinan ja – tulevan kotisi. Jumalan kiitos, eilen, kun kulin tätä tietä, niin olin köyhä, tänään minä olen rikas kuin kuningas. Tule, tule, rakkaani, ja anna minun näyttää sinulle se maanpalsta, missä me Jumalan avulla ja Hänen siunauksellaan aijomme elää ja työskennellä lähimmäistemme hyväksi. Tästä päivästä tulet minulle kumppaniksi taistelussa valon puolesta ja yhdessä toteutamme sinun tunnussanasi »elämä on taistelua», niin kuin minä olen sen käsittänyt. Ei taistelua maallisilla aseilla ja voimalla, vaan hengen mahtavalla voimalla, mikä Jumalaan turvaten tuottaa rauhan epäsovun, ja sopusoinnun hajanaisuuden sijaan, mikäli se voi tapahtua täällä maassa, joka on täynnä puutteita, sillä täällä jää kuitenkin jaloinkin elämäntyö vain puolinaiseksi, ainoastaan lupaukseksi, mikä toteutuu ijankaikkisuudessa, missä elämä vasta saavuttaa täydellisyytensä.