KUOLONSINETTI
[Tämä kertomus puhuu siitä liikuttavasta kohtauksesta, josta mainitaan Carlyles'n teoksessa "Letters and Speeches of Oliver Cromwell." – M.T.]
I
Se tapahtui Oliver Cromwellin aikana. Eversti Mayfair oli nuorin arvoisistaan upseereista tasavallan armeijassa, sillä hän oli ainoastaan 30-vuotias. Mutta niin nuori kuin olikin, oli hän vanha taisteluissa ahavoittunut ja tummentunut sotilas, sillä hän oli alkanut sotilaselämänsä seitsemäntoista vuoden vanhana; oli taistellut monissa tappeluissa ja niin askel askeleelta sotilaallisen urhoollisuutensa vuoksi voittanut korkean virka-asemansa ja saanut osakseen ihmisten arvonannon. Mutta nyt oli hän hyvin alakuloinen; muuan varjo oli pimentänyt hänen valoisan uransa.
Oli talvi-ilta, ulkona myrskysi ja oli pimeä, sisällä vallitsi alakuloinen äänettömyys, sillä eversti ja hänen nuori vaimonsa olivat keskustelleet surustaan, lukeneet iltalukunsa ja rukoilleet iltarukouksensa, eikä ollut enää mitään muuta tekemistä kuin istua käsikkäin ja tuijottaa leimuavaan tuleen ja ajatella ja – odottaa. Heidän ei tarvitsisi odottaa kauan, sen he tiesivät, ja vaimoa pöyristytti se ajatus.
Heillä oli pikku tyttö – Abby, seitsenvuotias, heidän epäjumalansa.
Hän tulisi pian hakemaan hyväyö-suuteloaan, ja eversti sanoi:
– Kuivaa kyyneleesi ja näyttäkäämme iloisilta hänen tähtensä. Meidän täytyy silmänräpäykseksi unohtaa se mitä tulee tapahtumaan.
– Kyllä, sen kyllä teen. Suljen kyyneleet sydämeeni, joka on pakahtumaisillaan.
– Ja meidän on alistuttava siihen kohtaloon, joka on osaksemme tullut, ja kestettävä se kärsivällisesti, hyvin tietäen, että mitä Hän tekee, sen tekee Hän oikeudenmukaisesti ja hyvässä tarkoituksessa…
– Ja me sanomme: tapahtukoon Sinun tahtosi. Niin, minä voin sen sanoa koko ymmärrykselläni, koko sielullani – toivon voivani sanoa sen myöskin sydämelläni. Voi, jos sen voisin. Jos tämä armas käsi, jota nyt puserran ja suutelen viimeistä kertaa…
– Hiljaa, rakkaani! Hän tulee!
Yöpukuun puettu kiharainen pikku olento tuli ovesta ja juoksi isänsä luo ja painautui hänen rintaansa vasten, ja isä suuteli häntä tulisesti kerran, kaksi, kolme. – Ei, isä, noin et saa suudella minua; sinä satutat hiuksiani.
– Voi, minä olen niin pahoillani, kovin pahoillani, annatko minulle anteeksi rakkaani?
– Kyllä, luonnollisesti, isä. Mutta oletko pahoillasi? Etkö ole olevinasi, vai oletko tosiaankin oikein kovin pahoillasi?
– Kyllä, sen voit nähdä itsekin, Abby, – ja hän peitti kasvonsa käsillään ja oli nyyhkyttävinään. Lapsi sai ankarat omantunnon tuskat huomatessaan, minkä surullisen tilan hän oli saanut aikaan, ja hän alkoi itse itkeä ja puristella hänen käsiään ja puhella:
– Isä, ole nyt kiltti ja älä itke; ei Abby sitä tarkottanut, Abby ei enää milloinkaan tee niin. Kiltti pappa! – Koettaessaan irroittaa hänen sormiaan huomasi Abby isänsä silmät sormien takaa ja huudahti:
– Ahaa, sinä ilkeä isä, sinähän et itkekään! Sinä vaan teeskentelet!
Nyt menee Abby äidin luo; sinä et tee oikein Abbya kohtaan.
Hän aikoi solua pois sylistä, mutta isänsä kiersi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi:
– Ei, jää minun luokseni, rakkaani; isä oli ilkeä ja tunnustaa sen ja on pahoillaan – kas niin, anna hänen suudella pois kyyneleet – ja hän pyytää Abbyltä anteeksi ja tekee kaiken, mitä Abby tahtoo häntä rangaistuksekseen tekemään; nyt on kyyneleet suudeltu kuiviin eikä kiharaakaan ole epäkunnossa – ja mitä tahansa Abby vaan käskeekin…
Niin solmittiin rauha, ja tuossa tuokiossa pääsi taas päivä näkyviin ja säteili kirkkaana lapsen kasvoilla, ja Abby taputteli isänsä poskia ja sanoi rangaistuksen:
– Kertomus! Kertomus!
Hiljaa!
Vanhemmat pidättivät hengitystään ja kuuntelivat. Askeleita! Ne kuuluivat epäselvästi tuulenhuminan seasta. Ne tulivat lähemmäs, lähemmäs – kuuluivat kovemmin, kovemmin – menivät sitte ohi ja vaikenivat. Vanhemmat huokasivat helpotuksesta, ja isä sanoi:
– Vai niin, vai kertomus? Hauskako?
– Ei, isä; synkkä.
Isä tahtoi vaihtaa sen johonkin hauskempaan, mutta lapsi piti kiinni oikeuksistaan – olihan näet sovittu, että hän saisi kaikki mitä käskisi. Isä oli rehellinen puritaanisotilas ja oli antanut lupauksensa – hän tahtoi sen myöskin pitää. Abby sanoi:
– Isä, älkäämme aina halutko hauskoja kertomuksia. Imettäjäni sanoo, ettei ihmisillä aina ole hauskaa. Onko se totta, isä? Hän sanoo niin.
Äiti huokasi, ja hänen ajatuksensa liitelivät vaan surun maailmassa.
Isä sanoi lempeästi:
– Se on totta, rakkaani. Murheiden täytyy tulla; se on surullista, mutta totta.
– Oi, kerro sitte tarina niistä, isä – kolkko, niin että meitä pöyristyttää ja että meistä tuntuisi siltä kuin koskisi se juuri meitä. Äiti, tule lähemmäksi ja pidä kiinni Abbyn käsistä, niin että jos tarina on hyvin kamala, on meidän helpompi sitä kuulla, kun olemme lähekkäin. Nyt voit alkaa, isä.
– Niin, oli kerran kolme everstiä…
– Älä, ajatteleppas! Everstejä olen nähnyt! Olethan sinäkin eversti, minä tunnen univormun. Jatka, isä.
Ja eräässä tappelussa olivat he rikkoneet käskyjä vastaan.
Nuo suuret sanat soivat hauskoilta lapsen korvissa ja hän katsoi isäänsä hämmästyneenä ja uteliaana ja sanoi:
– Onko se jotain hyvää, isä?
Vanhemmat miltei hymyilivät ja isä vastasi:
– Ei, se on jotain aivan toista, rakkaani. He olivat rikkoneet saamansa määräykset.
– Onko se jotain?..
– Se on aivan samaa. Heidän oli käsketty tehdä valehyökkäys muuatta vahvaa varustusta vastaan eräässä tappelussa, joka näytti jo menetetyltä, houkutellakseen viholliset syrjään ja tehdäkseen siten tasavallan joukoille tilaisuuden peräytymiseen, mutta innostuksissaan rikkoivat he käskyn, sillä valehyökkäyksen sijasta tekivät he tosihyökkäyksen, valloittivat varustuksen väkirynnäköllä ja voittivat tappelun, niin että päivästä tulikin voitonpäivä. Ylikenraali pahastui tuosta tottelemattomuudesta, moitti heitä kovin ja käski heidän saapua Lontooseen vastaamaan hengenrikoksesta.
– Onko se suuri kenraali Cromwell, isä?
– Kyllä.
– Oi, hänet minä olen nähnyt, isä! Kun hän ratsastaa soturiensa kanssa suurella ratsullaan meidän talomme ohi, näyttää hän niin – niin – en tiedä miltä, mutta hän näyttää siltä kuin olisi tyytymätön, ja minä näen, että ihmiset pelkäävät häntä, mutta minä en pelkää häntä, sillä niin hän ei ole katsellut minua.
– Ai sinua, pikku lörpöttelijä! No, everstit saapuivat vankeina Lontooseen ja pääsivät kunniasanaansa vastaan vapaiksi ja saivat tilaisuuden tervehtiä perheitään viimeisen kerran…
Kuulkaa!
He kuuntelivat – taaskin askeleita; mutta taas menivät ne ohi. Äiti painoi päänsä miehensä olkaan salatakseen kalpeutensa.
– Ne tulivat tänä aamuna.
Lapsi terästi katseensa.
– Oi, isä, onko tuo tosi kertomus?
– On, rakkaani.
– Oi, niin hauska! Voi, ne ovat aina vaan hauskempia. Jatka, isä. —
Ei, äiti, rakas äiti… itketkö sinä?
– Älä välitä siitä, rakkaani; minä ajattelin… niitä perheraukkoja.
– Voi, älä itke. äiti; se loppuu kyllä hyvin, sen saat nähdä… kertomukset loppuvat aina hyvin. Jatka, isä, aina siihen asti, että he elivät yhdessä onnellisina vielä monta vuotta; sitte ei hän itke enää. Saat nähdä, äiti. Jatka isä.
– Ensin veivät ne heidät Toweriin ennenkuin päästivät heidät kotiin.
– Towerin olen minä nähnyt! Me voimme nähdä sen täältä. Kiiruhda, isä!
– Minä jatkan niin pian kuin voin nykyisissä olosuhteissa. Towerissa tutki heitä sotaoikeus tunnin ajan ja katsoi heidät syyllisiksi ja tuomitsi ammuttaviksi.
– Surmattaviksiko?
– Niin.
– Hyi, miten häijysti! Rakas äiti, nyt itket taas. Älä tee sitä, äiti; pian saa kertomus onnellisen käänteen, sen saat nähdä. Kiiruhda, isä, äidin tähden; sinä kerrot liian hitaasti.
– Tiedän kyllä, että teen niin, mutta se tapahtuu senvuoksi, että minun täytyy niin usein keskeyttää ajatellakseni.
– Mutta sitä et saa tehdä, isä; sinun on vaan jouduttava.
– No niin… ne kolme everstiä…
– Tunnetko heidät, isä?
– Tunnen, lemmittyni.
– Voi, jos minäkin tuntisin? Minä pidän eversteistä. Luuletko, että saisin heitä suudella?
Eversti vastasi hiukan epävarmalla äänellä:
– Kyllä, yhtä heistä, rakkaani! No – suutele minua hänen sijastaan.
– Noin, pappa – ja nämä ovat niiden toisten puolesta. Minä luulen, että saisin suudella heitä, kun sanoisin: minun isäni on myöskin eversti ja hän olisi tehnyt niinkuin te teitte, niin että se ei voi olla väärin, mitä tahansa sitte ihmiset sanovatkin, ja että teidän ei tarvitse ollenkaan hävetä. Silloin he kyllä antaisivat minun suudella – eikö totta, isä?
– Kyllä, Jumala sen tietää, lapseni!
– Äiti! – Sinä et saa, äiti! Pian tulee hän siihen kohtaan, missä käy hyvin. Jatka, isä.
– Silloin olivat kaikki suruissaan – niin, kaikki he olivat; minä tarkoitan sotaoikeuden herroja. Ja he menivät ylikenraalin luo ja sanoivat täyttäneensä velvollisuutensa – sillä se oli heidän velvollisuutensa, ymmärräthän – ja nyt he pyysivät, että kaksi everstiä armahdettaisiin ja ainoastaan yksi ammuttaisiin. Heistä riitti kyllä yksikin esimerkiksi armeijalle. Mutta ylikenraali oli hyvin ankara ja moitti heitä siitä, että he, täytettyään oman velvollisuutensa ja kevennettyään omantuntonsa, koettivat taivuttaa häntä laiminlyömään velvollisuutensa ja siten tahraamaan sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat, etteivät pyytäneet häneltä muuta kuin mitä itsekin tekisivät, jos olisivat hänen korkeassa asemassaan ja jos heillä olisi jalo armahtamisoikeus käsissään. Se vaikutti häneen: hän vaikeni, seisoi ja mietti, ja ankaruus väheni hänen kasvoiltaan. Hän pyysi heitä odottamaan ja meni pieneen yksityiseen kamariinsa pyytämään rukoilemalla neuvoa Jumalalta; ja tultuaan takaisin hän sanoi: Vetäkööt arpaa. Se ratkaiskoon asian, ja kaksi heistä jää eloon.
– No, tekivätkö he sen, isä, tekivätkö he sen? Ja kenen tulee kuolla? Voi miesparkaa!
– Eivät. He kieltäytyivät.
– Eivätkö he tahtoneet sitä tehdä.
– Eivät.
– Minkävuoksi?
– He sanoivat että se, joka vetäisi onnettoman arvan, tuomitsisi itsensä kuolemaan vapaaehtoisesti, eikä se olisi muuta kuin itsemurha, miksi tahansa sitä kutsuttaisiinkin. He sanoivat olevansa kristittyjä ja raamattu kielsi itsemurhan. Sen tervehdyksen he lähettivät ja sanoivat, että tuomio voitaisiin panna täytäntöön milloin tahansa.
– Mitä se merkitsee, isä?
– Sitä että… heidät ammuttaisiin joka ainoa.
– Kuulkaa!
Puhallustako? Ei. Tram – tram – trum – tram – trum – .
– Avatkaa! Ylikenraalin nimessä!
– Oi, isä, ne ovat sotilaita! Minä pidän sotilaista! Salli minun laskea heidät sisälle, isä, salli minun!
Hän hyppäsi alas sylistä, juoksi ovelle ja avasi sen ja huusi iloisesti: Tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Täällä he ovat, isä! Tarkk'ampujat! Minä tunnen tarkk'ampujat!
Sotilaat marssivat sisälle, asettuivat riviin ja laskivat kiväärinsä; heidän upseerinsa teki kunniaa, tuomittu eversti oli noussut ylös ja vastannut tervehdykseen, vaimonsa seisoi hänen vieressään kalpeana ja kasvonsa tuskan jäykistäminä, mutta muuten ilmaisematta suruaan, ja lapsi katseli sotilaallista näytelmää loistavin silmäyksin…
Ensin pitkä isän, äidin ja lapsen syleily, sitte käsky: Eteenpäin – Toweriin! Sitte läksi eversti kodistaan, säilyttäen sotilaallisen käyntinsä ja ryhtinsä; sotilaat seurasivat perässä ja ovi suljettiin.
– Oi, äiti, eikö se loppunut hyvin? Minähän sanoin, että niin kävisi; nyt menevät he Toweriin ja siellä saa hän tavata heitä. Hän…
– Voi, anna kun syleilen sinua, pikkuraukkani!
II
Seuraavana aamuna ei murtunut äiti voinut jättää sänkyään; lääkärit ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja kuiskailivat keskenään silloin tällöin. Abby ei saanut tulla huoneeseen, vaan käskettiin hänet menemään ulos leikkimään – äiti oli kovin sairas. Talvipukimiinsa puettuna meni Abby ulos ja leikki kadulla hetkisen; mutta sitte tuntui hänestä hyvin kummalliselta ja epäoikeutetulta, että hänen isänsä saisi olla Towerissa sellaisessa tilaisuudessa, kuitenkaan mitään tietämättä. Sen täytyi muuttua; hän ottaisi itse asian huolekseen.
Tunti senjälkeen menivät sotaoikeuden jäsenet ylikenraalin luo. Hän seisoi tuimana ja selkä suorana, nojaten rystyillään pöytään, ja antoi merkin, että oli valmis heitä kuulemaan. Puhemies sanoi:
– Me olemme kehottaneet heitä ajattelemaan, olemme kerjänneet ja rukoilleet heitä, mutta he pysyvät päätöksessään. He eivät tahdo vetää arpaa. He haluavat kuolla, mutta eivät tehdä syntiä uskontoa vastaan.
Ylikenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei sanonut mitään. Hän seisoi hetkisen miettiväisenä, sitte hän lausui:
– Kaikki eivät saa kuolla; heidän puolestaan on vedettävä arpaa.
Sotaoikeuden jäsenten kasvoilla kuvastui kiitollisuus.
– Lähettäkää noutamaan heitä. Viekää ne tuohon huoneeseen. Asettakaa heidät vierekkäin kasvot seinää vasten ja kädet ristiin selän taa. Ilmoittakaa minulle, kun he ovat saapuneet.
Jäätyään yksin hän istuutui ja antoi käskyn ajutantilleen:
– Menkää kadulle ja noutakaa sieltä tänne ensimäinen pieni lapsi, joka kulkee ohitse.
Mies oli juuri mennyt ulos ovesta, mutta palasi samassa takaisin saattaen Abbya, jonka vaatteet olivat aivan lumiset. Hän meni heti valtion päämiehen luo, tuon pelätyn miehen, jonka pelkän nimen kuullessaan maailman ruhtinaat ja mahtavat vapisivat. Abby kiipesi hänen polvelleen ja sanoi:
– Minä tunnen teidät, herrani; te olette ylikenraali; olen nähnyt teidät, kun olette ratsastanut talomme ohi. Kaikki olivat peloissaan, mutta minä en pelännyt, sillä te ette katsonut minuun tuimasti… muistatteko sen? Minulla oli ylläni punanen puku… siniset nauhat etupietimissä. Ettekö muista sitä? Hymyily hälvensi ankaruutta protektorin kasvoilta, ja hän alkoi miettiä valtioviisasta vastausta:
– Niin, anna kun katson… minä…
– Minä seisoin aivan talon luona… oman taloni luona, huomatkaa.
– Kyllä, rakas pikkuystäväni, minun pitäisi hävetä, mutta tiedätkö…
Lapsi keskeytti hänet moittien:
– Ei, te ette muista sitä. Enhän minä ole unohtanut teitä.
– Niin, minua hävettää tosiaankin, mutta nyt en sinua enää koskaan unohda, pikku ystäväni, siihen annan sinulle kunniasanani pantiksi. Tahdotko nyt antaa minulle anteeksi ja olla kanssani hyvä ystävä, nyt ja aina?
– Kyllä, sen minä tahdon, vaikka en voikaan käsittää, miten te voitte sen unohtaa; teidän täytyy olla hyvin huonomuistinen; mutta samaa minäkin olen väliin. Minun ei ole lainkaan vaikea antaa anteeksi, koska uskon, että te tahdotte olla hyvä ja tehdä oikein, ja minä luulen, että te olette myöskin kiltti – mutta teidän tulee puristaa minua lähemmäksi itseänne, niinkuin isäkin tekee – on niin kylmä.
– Minä puristan sinua niin paljon kuin haluat, uusi ystäväni, joka tästälähin tulet aina olemaan vanha ystäväni, eikö totta? Sinä muistutat minun pikku tyttöäni – niin, hän on nyt sinua hiukan lyhempi – mutta hän oli rakastettava ja herttainen ja solakka varreltaan niinkuin sinäkin. Ja hänellä oli sinun viehätyskykysi, pikku noita – sinun vastustamattoman rakastettava, luottamuksellinen käytöstapasi niin hyvin ystäviä kuin vieraita kohtaan, tapa, joka tekee auliiksi orjiksi kaikki ne, joihin se kohdistuu. Hän lepäsi minun sylissäni, aivan niinkuin sinä nyt; ja me olimme tovereita ja vertaisia ja leikimme keskenämme. On tuntunut ijäisyydeltä sen perästä kun se ihana taivas hälveni ja katosi, ja nyt olet sinä lahjottanut sen minulle takaisin. Ota vastaan taakkojen uuvuttaman miehen siunaus tämän johdosta, pikku olentoni, joka nyt minun levätessäni kannat Englantia olkapäilläsi!
– Pidittekö hänestä ihan hirveän paljon?
– Pidin, sen voit ymmärtää siitä että hän käski ja minä tottelin.
– Te olette kerrassaan erinomainen! Haluatteko suudella minua?
– Kiitollisena – ja pidänpä sitä vielä päälle päätteeksi kunniana. Kas näin – tämä on sinulle; ja tämä – se on hänelle. Sinä pyysit, mutta olisit voinut käskeä, sillä sinä edustat häntä ja minun täytyy totella, mitä sinä käsket.
Lapsi taputti käsiään ihastuneena tähän suureen ylennykseen – sitte osui hänen korvaansa lähenevä ääni: marssivien miesten tahdikasta astuntaa.
– Sotilaita, sotilaita, kenraali! Abby tahtoo niitä nähdä!
– Sen saat, rakkaani; mutta odota silmänräpäys, minulla on annettavana sinulle eräs tehtävä.
Muuan upseeri astui sisään, kumarsi syvään ja sanoi:
– He ovat tulleet, teidän korkeutenne.
Hän kumarsi jälleen ja poistui.
Valtion päämies antoi Abbylle kolme vahasinettiä: kaksi valkosta ja yhden punasen; tehtävänä oli siis vetää sen everstin kuolinarpa, jonka tulisi kuolla.
– Oi, miten tuo punanen on kaunis! Saanko ne?
– Et, rakkaani, ne ovat aijotut toisille. Nosta tuon uutimen lievettä, sen takana on avonainen ovi; mene siitä sisälle, niin siellä saat nähdä kolme miestä seisovan rivissä selittäin sinuun, kädet selän takana – näin – kullakin toinen koura avoinna kuin malja. Pane yksi näistä sineteistä kuhunkin avonaiseen kouraan ja tule sitte takaisin minun luokseni.
Abby katosi uutimen taa ja protektori oli yksin. Hän sanoi nöyrästi:
– Varmaankin lähetti minulle neuvottomalle tämän hyvän ajatuksen Hän, joka on ainoa saapuvilla oleva auttaja epäilijöille, jotka Hänen apuaan etsivät. Hän tietää, miten vaali on ratkaistava, ja on lähettänyt viattoman sanansaattajattarensa täyttämään Hänen tahtoaan. Joku muu voisi erehtyä, mutta Hän ei voi erehtyä. Ihmeelliset ja viisaat ovat Hänen tiensä – siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä!
Pieni keijukainen antoi uutimen pudota takanaan ja seisoi silmänräpäyksen ajan katsellen uteliaana oikeussalin järjestelyä ja sotilaiden ja vankien suoria vartaloita; sitte levisi ilonvälke hänen kasvoilleen ja hän lausui itsekseen:
– Noistahan on isä yksi! Minä tunnen hänen selkänsä. Hänen täytyy saada kaunein!
Abby riensi iloisena heidän luokseen, pani sinetit avonaisiin käsiin, tirkisti sitte isänsä kainalon alta, näytti nauravat kasvonsa ja huudahti:
– Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! Minä olen antanut sen sinulle!
Isä vilkaisi tuohon onnettomuutta tuottavaan lahjaan, laskeusi sitte polvilleen ja painoi pienen viattoman pyövelinsä rintaansa vasten myrskyisen rakkauden ja liikutuksen valtaamana. Sotilaat, upseerit ja vapautetut vangit seisoivat kaikki silmänräpäyksen ajan kauhusta kivettyneinä nähdessään tämän murhenäytelmän, sitte sattui tuo tuskallinen kohtaus heidän sydämiinsä, silmänsä täyttyivät kyynelillä ja he itkivät ujostumatta. Muutamia minuutteja vallitsi syvä ja juhlallinen hiljaisuus, sitte astui kaartinupseeri vastahakoisesti esiin, pani kätensä vangin olalle ja sanoi lempeästi:
– Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuus käskee minua…
– Mitä? sanoi lapsi.
– Minun täytyy viedä hänet pois. Olen niin pahoillani…
– Viedä hänet pois? Mihin?
– Am… am… Jumala minua auttakoon!.. linnoituksen toiseen osaan.
– Sitä ette saa tehdä. Äitini on sairas ja minä vien hänet mukanani kotiin.
Hän päästäytyi irti, kiipesi isänsä selkään ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.
– Nyt on Abby valmis, isä – menkää nyt.
– Lapsiraukkani, minä en voi. Minun täytyy mennä heidän kanssaan.
Lapsi hyppäsi alas ja katseli kummastuneena ympärilleen. Sitte juoksi hän upseerin luo, polki vihaisena pientä jalkaansa ja huudahti:
– Minähän sanoin teille, että äitini on sairas, ettekö kuullut? Anna hänen mennä – sinun täytyy!
– Voi, lapsiparka, jospa Jumala sallisi, että voisin sen tehdä, mutta minun täytyy tosiaankin viedä hänet pois. Valmiiksi, sotilaat! Rivi suoraksi! Kiväärit lepoon!..
Abby oli poissa kuin salama. Silmänräpäyksen perästä palasi hän takaisin ja veti protektoria mukanaan. Kun tuo pelätty mies näyttäytyi, ojentuivat kaikki läsnäolijat suoriksi, upseerit tekivät kunniaa ja samoin sotilaat kivääreillään.
– Estäkää heitä, kenraali! Äitini on sairas ja tahtoo isää kotiin ja minä olen sanonut niille sen, mutta ne eivät kuulleet minua ja nyt vievät ne hänet pois.
Ylikenraali seisoi kuin kivettyneenä.
– Sinunko isäsi, lapseni? Onko hän sinun isäsi?
– On, luonnollisesti – sitä hän on aina ollut. Olisinko minä antanut sitä kaunista punasta jollekin muulle, kun niin paljon pidän hänestä? Enhän toki!
Kauhun ilme levisi protektorin kasvoille ja hän sanoi:
– Voi, Jumala minua auttakoon! Saatanan juonien kautta olen tehnyt julmimman teon, johon ihminen koskaan voi tehdä itsensä syypääksi – eikä ole olemassa mitään apua, ei mitään apua! Mitä voin minä tehdä?
Abby huusi levottomana ja kärsimättömänä:
– Kyllä, te voitte sanoa, että ne päästävät hänet menemään.
Ja hän alkoi nyyhkyttää.
– Sanokaa niille, että tekevät sen! Te pyysitte, että minä käskisin teitä, ja kun ensi kerran pyydän teitä tekemään jotain, ette sitä tee!
Lempeä valonkajastus kuvastui vanhoilta, karkeilta kasvoilta ja ylikenraali laski kätensä pikku tyrannin päälaelle ja lausui:
– Jumalan kiitos, että annoin tuon pelastavan, ajattelemattoman
lupauksen! Ja kiitos, sinä kaikista lapsista rakkain, siitä että
Hänen johdattamanaan muistutit minua unohtamastani lupauksesta!
Upseerit, totelkaa hänen käskyjään – hän puhuu minun puolestani.
Vanki on armahdettu, päästäkää hänet vapaaksi!