V
Eräänä päivänä siitä sitten oltiin valmiit lähtemään.
Hiirakko seisoi vakavana, huuli lerpallaan ja käänsi tuo tuostakin laiskasti päätänsä katsomaan kun kuormaa pantiin. Sitä ehkä kummastutti tuo lukuisa hyörivä lauma ympärillä. Huokasikin toisinaan raskaasti ja pitkään. Mahtoiko vaistomaisesti tuntea isäntäväkensä kovaa kohtaloa … mahtoiko aavistaa että lautakopsa hänen perässään olevalla reellä tulisi toistaiseksi olemaan seitsemähenkisen perheen ainoa koti?…
Niin, mutta mitäs hiirakko-vanhus tuollaisista… Se ehkä vaan huoli omia asioitaan ja harmitteli kohtaloaan. Ei muistanut varmaankaan aikaa, jolloin olisi saanut vatsansa täyteen syödä, sitä ainakin todisti kuihtunut, romuinen luuranko, jota nahka kuitenkin vielä koossa piti.—
"Tpruu hiirakko!" Aukusti piteli suitsista ja kuvitteli mielessään kuinka muhkealta se näyttäisi kun hän saisi ajaa. "Isä, eikös näin pidetä ohjaksista kun ajetaan?"
"Mitä sinä, mutta minä… Katsos noin se pitää käydä … noin! Eikö niin isä?" Hemmu näytti taitoansa ja sai hiirakon kärsimättömästi liikahtamaan.
"Noo siinä … olkaa siivolla!"
Isä ei joutanut poikia kehumaan, kun oli muuta touhua.
Tuppu ja Liinu käärittiin reen perään vanhoihin vällyrauskoihin. Sinne Sanna Miinalle ja itselleenkin myös tilaa teki. Muuten sujoteltiin rekeen kaikellaista kamaa, jota matkalla katsottiin sopivaksi mukaan ottaa, s.o. melkein perheen koko omaisuus.
Hemmoa ja Aukustia vaadittiin ottamaan sijansa reen etupuolelle, mutta he anastivat oikeuden istua kaidepuille, saadakseen katsella mailmaa ja nauttia hevosella ajamisen riemusta. Matti vihdoin itse istui poikittain reen pohjaan ja sitten sai hiirakko lähteä.
Heistrokin Liisa sattui juuri kulkemaan pihan poikitse.
"Joko siinä nyt lähdetään?" hän hymyillen kysyi, ikään kuin olisi tahtonut ulospäin näyttää pitävänsä asiaa hyvinkin tavallisena.
"Jo," vastasi Sanna vastenmielisesti. Pertun Mikon vaimoon kääntyen, hän huusi:
"Hyvästi nyt Anna!"
"Hyvästi, hyvästi!"
Ei saattanut Sanna hyvästiä huutaa Heistrokin Liisalle … oli mielestänsä kovin ulkokullattu ihmiseksi ja muistui pahalta mieleen, kun ei ollut paloyönä huonesensa laskenut.
Akat jäivät Pertun Mikon pihaan katselemaan meneväin perään. Totiseksi muuttuivat kumpanenkin, eivätkä vähään aikaan mitään virkanneet toisilleen.
"Kirjava on tikka metsässä, mutta ihmisen ikä kirjavampi," huokasi vihdoin Heistrokin Liisa.
"Niin on, niin on, kova on tässä mailmassa köyhän kohtalo," liitti toinen.
"Kova se on, J:la paratkoon, noidenki."
"Kyllähän niitäkin moni nauraa ja pilkkaa ja pian sanotaan että se on oma syykin tuohon tilaan joutua, mutta ei se ole niinkään oma syy… Kun olisi raukoilla edes se tupa-pahanen pysynyt palamatta, niin ei olisi tarvinnut noin joukolla lähteä. Mutta kun ei ole kotoa ei kortteeria, niin kovaa se on kun lapsiakin on niin monta ja pieniä."
"Niin, hyvä ihminen, sano muuta. Sinä iltana kuin se palo tapahtui…"
Heistrokin Liisa alkoi taas kertoa vanhaa juttua itkien.
"Hyi kun on kylmäkin," keskeytti Anna. Akat menivät tupaan, lämpimälle takkakivelle istumaan ja keskustelemaan.
Mutta koditon joukko ajoi hiljaksensa pois, ohitse entisten kodin raunioitten, mistä nokisia jätteitä vielä lumen alta törötti.
Itketti Sannaa taas, eikä hän viime aikoina ollutkaan usein ollut vieras sille tunteelle. Ei Matti juuri itkenyt, mutta vakava ja miettiväinen hän oli. Pojat kaidepuilla käänsivät ja väänsivät itseänsä istumaan jos johonkin laihin. Vilkasta keskustelua he välinsä pitivät. Se tuotti heille iloa mikä vanhemmille syvää murhetta. Lapset tuskin olisivat hevosta vaihettaneet tuohon vanhaan kotiin. Tuppu ja Liinukin tahtoivat peittojen alta katsella. Hekin olisivat itsensä onnelliseksi tunteneet jos olisivat saaneet olla tuossa, missä Hemmu ja Aukusti. Väliin yhtä ja väliin toista paikkaa valittivat ahdistavan ja puhuivat äidillekin siitä. Äiti ei ottanut tuota huomatakseen. Hän oli omiin ajatuksiinsa kiintynyt, oli vaipunut muistelemaan entisiä nuoruuden aikoja, jolloin piikana palveli, missä milloinkin ja ainoana suruna oli, kun emännät joskus ilkeästi puhuivat ja haukkuivat. Hän muisti, miten silloin oli useinkin itkenyt enemmän kiukusta ja itsekkäisyydestä, kuin todellisesta syystä.—Ei ne syyt ainakaan tällä kertaa mielessä niin todellisilta näyttäneet … muisti miten oli silloin aina miestä ikävöinyt ja mielessään kuvitellut, että kun sen saa, niin huolet loppuvat ja tulee niin hyvä olla. Mutta nuo ajat nyt muistuivat niin onnellisilta.
Tuli sitten Matti. Ei hän siitä muistanut alussa paljoa välittäneensä, mutta vähitellen rupesi tykkäämään … ja siitä koitui kokoon avioliitto. Ruunuhäätkin pidettiin.
Tässä Sannan ajatukset enimmän aikaa viipyivät. Kävi viileitä väreitä läpi ruumiin ja sydämen valtasi hetkiseksi omituinen kovemman tuskan puuskaus, kun ajatuksiin johtui, mitä kaikkea hän silloin uneksi ja toivoi häittensä verrattomassa humussa… Väkeä oli ollut siellä niin paljon … rikkaitakin … ja kaikki nähtävästi olivat niin hyvin viihtyneet… Hän ja Matti olivat isäntänä ja emäntänä olleet… Kaikkeen oli heiltä määräystä odotettu, kaikkeen neuvoa kysytty.
Ja säästöä ne olivat tuottaneet toista sataa markkaa, jolla ostettiin tupa…
Ei tuosta ollut vielä kovin pitkä aika, ainoastaan 10 vuotta.
Nyt on jo näin … edessä elettävänä vielä mahdollisesti monia kymmeniä vuosia…
"Herra Jumala armahda!" Sannan sydän oikein kokoon kutistui ja pakoitti ääneensä huokaamaan. Matti kyllä tuon kuuli, mutta ei se hänen huomiotansa herättänyt… Hänenkin ajatuksensa kulkivat yhtä surullisilla aloilla ja tuo huokaus tuntui ikään kuin omasta rinnasta tulevalta.
Pojat kaiteilta katsahtivat äitiin.
"Mitä äiti siunaa?" kysyi Aukusti.
"Ei mitään … ole nyt vaan…" Äiti ei suonut itseänsä häirittävän.
Poikiin vaikutti masentavasti, sillä he aavistivat äidin nyt olevan kovin pahan olla.
Kerjäläis-joukoksi heitä nimitettiin, mihin vaan tulivat. Kun kylmä säälimättä hätyytteli, niin sai kuleskeleminen poikainkin mielestä ikävän muodon. Kun taipale oli ajettu ja kyläkunnissa jonkun talon pihaan tultiin, niin pojat etumaisina tupaan kopistivat, Liinu ja Tuppu perässä sekä perimäisenä äiti Miinaa kantaen. Ennen kuin äiti ehtikään, olivat lapset jo tavallisesti takkakiven vallanneet, missä hampaitansa lotistaen kohmettuneita jäseniänsä sulailivat.
Äiti tavallisesti Hemmun ja Aukustin tullessaan syrjään karkotti päästäksensä Miinaa lämmittämään. Pojat tottuivat lämmittämään itseänsä teuhaamisella. Tuohon äitikin luotti, kun heiltä lämmittelemä-tilan ryösti.
Ihmiset tavallisesti alussa aina katselivat äänettöminä ja vakavina tuota tulokasten käytöstä. Ei vakavuudessa ollut aina surkuttelua huomattavana, moittimista yleisemmin, kun suloisen kotorauhan häiritsivät ikävän näköiset repaleiset kerjäläiset.
Vasta silloin useinkin talonväen puolelta ensimäinen lause äännettiin, kun joku pojista sattui talon kapineita koskettamaan … ja siihen ei paljoa aikaa tarvittukaan.
"Anna olla rauhassa poika!" Ääni oli aina moittiva ja ankara. Pojat tuohon pian siksi tottuivat, etteivät paljoa välittäneet. He olivat vaistomaisesti oppineet tietämään että tuollainen kielto tuli enemmän kärsimättömyydestä, kuin peläten kalun vahingoittumista. Jospa hitaasti laskivatkin luotansa kielletyn kapineen, niin silmät kuin samassa kiintyivät johonkuhun toiseen esineesen, kädetkin unohtuivat sitä käpälöimään… He olivat lapsia hekin, vaikka kerjäläisiä… Heidänkin luontonsa kaipasi huvitusta ja mieli oli utelias, kuten muillakin lapsilla.
Mutta sitä vaan eivät ihmiset suvainneet että he olisivat saaneet huvitella. Asian mukaisempi oli nähdä heitä myrryisinä ja sorrettuina paikallaan istuvan. Kenenkään mieleen ei olisi pujahtanut samallaisista asioista muistuttaa siisteihin vaatteihin puettuja lapsia, kuin näitä muistutettiin. Mutta se nyt oli seikka sellainen … syntihän olisi ollut antaa kerjäläisen suun vetäytyä tyytyväisyyden hymyyn!
"Eipä ne pojat saata olla koskematta talon kapineita!"
Tuo uudistettu muistutus oli tavallisesti hyvin ankaralla äänellä lausuttu. Silloin äiti sekautui hätäytyneenä asiaan:
"Pannetteko heti pois, kun kuulette, että käsketään! Oppivat niin tottelemattomiksi, kun pitää tässä talosta taloon reduta, että…"
Pojat nolostuivat hätyyttämisistä ja tottelivat.
"Mistä kaukaa nämät kulkevaiset ovat?" kyseltiin. Äiti kertoi, jatkoi vielä tuvan palosta y.m.
Kun Matti ehti tupaan, niin hän jo piippuun pannessaan rupesi kyselemään josko akoille lumppuja olisi keräytynyt.
Akat yleensä eivät olleet aivan ketteröitä lähtemään rääsypankkojansa penkoamaan. Mieluimmin kielsivät, asiasta pikemmin päästäksensä.
Matin kaupanpuuhat kävivät, semminkin ensin alussa hyvin huonosti niin, että pelotti jo het' sillään konkurssin edessä olevan. Mutta vähitellen siihen harjautui, kunnes pakko ja toimessa olo opetti uusia keinoja.
Jonkun verran tuotti voittoa, kun ensimäiset vaihtotavaransa olivat loppuneet ja lumppuvarastonsa möi eräälle joka suuremmassa määrässä tätä kauppaa harjoitti. Enempääkin oli Matti toivonut. Mutta osaksi vähensi sekin säästöä kuin yöpaikoissa täytyi tavaroilla heiniä hiirakolle vaihettaa ja ruoan puolta pienemmille lapsille.
"Tulevathan nuo nyt ilmankin toimeen," tapasi Matti sanoa, kun Sanna varoja pyysi maitotilkan ostoon lapsille.
"Hyvä ihminen," vastusteli Sanna, "mitä nuot toimeen tulevat kuivalla leivällä ja silakoilla… Joskus edes tarvitsevat maitotilkan, lapsiraukat … ei noilla muutenkaan ole herkulliset olot.." Sanna heltyi ja Matti rupesi vastahakoisesti taskujaan kaivelemaan.
Pojat olivat oppineet koko hyviksi kerjäämään. Leipäpalanen,—useinkin jo ennen jyrsitty ja siihen kellahtunut silakka päälle, oli tavallisin annos, mitä taidoissa saivat. Tuollaiseen anteliaisuuteen olivat ihmiset niin tottuneet, että harvalle mieleenkään juolahti ajatella, että kerjäläinen mitään muuta tarvitsisi. Jos joku sitä ajattelemaan sattui, niin leipäpalasta antaessaan, käski mennä toiseen paikkaan piimää pyytämään … valittivat itsellään olevan sitä niin vähäsen.
Mutta ei silti nälkää, nimittäin leivän nälkää, tarvinnut nähdä eikä kestää.
Äidillä, kuin hän pienempäin kanssa yksikseen kuleksi taloissa, oli parempi onni. Ihmiset antoivat tuoreempia ruokia, niinkuin perimäin- ja puuronloppuja. Pojat kun tuon huomasivat pakkausivat äitinsä joukkoon herkuttelemaan. Mutta ihmiset eivät silloin antaneetkaan… Olihan ihan mahdoton tuollaisen joukon vatsoja täyttää! Parempi kun ei anna juuri mitään,—niin ajattelivat ihmiset. Äiti keksikin keinon: ajoi pojat erikseen juoksentelemaan toisissa taloissa, niin sai itse pienemmille lievempää ruokaa.
Matti oli aina, niin kauan kuin kyläkunnissa viivyttiin, aivan eri joukkoa. Hän ei kerjäämään ryhtynyt suorastaan pyyteli van paikottain palovahingon apua ja harjoitti rääsyliikettään.
Äiti koetti itseänsä varten aina parhaimman näköisiä taloja valita, joissa toivoi olevan varoja köyhää sääliä, ja käski poikia muihin menemään. Oli niin vaikeata ja raskasta alinomaa lasta kantaen talosta taloon kulkea. Siispä, kuin parempia ihmisiä tapasi, viipyikin niiden parissa siksi kuin kylästä pois mentiin. Mutta helpoksi ei käynyt aina semmoisia paikkoja löytää. Monasti sattui tietämättänsä semmoisiin menemään missä pojat jo olivat käyneet. Niissä emännät toisinaan alkoivat haukkua. Sanoivat, että tähän aikaan on hyvin hävyttömiä kerjäläisiä, kun tahtovat oikein talot kuiviin syödä! … eivät yhtään häpeä mokomat, kuin kulkevat moneen kertaan, sama joukko, yhden talon…
Silloin ei auttanut vaikka Sanna sanoi, ettei hän tietänyt poikain täällä käyneen ja, ettei hän suinkaan emännältä riidan päälle tahtonut. Kun hän masennettuna semmoisista paikoista kääntyi pois päin menemään, niin jotkut emännät hänelle oven suuhun leivänpalasen veivät, motkottaen:
"Ei suinkaan siitä muulla pääse kuin antamalla!… Jos ei niille anna, niin sitten pitkin mailmaa molottavat, että siellä ja siellä oltiin niin kovia… Tuos on, ota nyt!"
Paha oli tuosta kädestä vastaan ottaa, mutta ei uskaltanut kieltääkään, sillä sitten vasta olisi pärinää noussut, kerjäläisten ylpeydestä. Tuon oli hän kohta, tämän matkan alussa karvaasti kokenut ja oppinut. Parempi siis ottaa vastaan niin pääsee vähemmällä haukkumisella, hän ajatteli. Mutta karvaalta se maistui tuo leipä … kyllä vei jo nälän sen paljas näkeminenkin. Katkerat kyyneleet vuosivat sydämen tuskallisten tunteiden vaikuttamina, kun vapisevin polvin asteli noiden uhkeain talojen portailta alas, Tuppu ja Liinu hameen helmasta kiini pitäen, ja Miinaa kantaen useinkin paksuissa kinoksissa rompi toisiin taloihin. Silmillään koetti taloja tutkia, missä mahdollisesti saisi edes haukkumiselta rauhassa olla, kun ei mitään pyytäisi. Ei se sillä tavalla selvinnyt missä armelioita ihmisiä asui. Onnensa nojaan täytyi vapisten ja peläten koettamaan mennä… Eivät nuo sentään lyöneet koskaan ja haukkua pääsi pakenemaan. Sisään tullessa täytyi vaistomaisesti seisahtua muuripieleen sydämen kovasti taistellessa ja silmäin pelokkaasti vakoellessa tuvassa olijain katseita.
Kun sattui onni, että kovan kohtauksen perästä armelioita ihmisiä löysi, jossa esim. istumaan käskettiin, niin siihen hän jäi pitemmäksi aikaa lepäämään. Ja kun siinä ihmiset kaikellaista kyselivät ja ystävällisesti puhuivat, niin tuli jo mainituksi siitäkin kuinka kova ja ilkeä oli ollut tuon (naapurin) emäntä… Sitähän sitä kieleltä pyrki ulos tulemaan mikä paraillaan sydämessä liikkui. Tuntui niin helpottavalta, kun muutkin ihmiset rupesivat toisten kovuutta ihmettelemään ja samalla ikään kuin hänen puoltansa pitämään.—
"No ettekö ole saaneet työtä?" kyselivät muutamat osoittaen käytännöllisyyttään ja samalla näyttäen tietävänsä että paljas laiskuus oli tuon joukon matkaan ajanut.
"Eihän sitä saanut," koetettiin vakuuttaa.
"Eipä tainnut olla haluakaan," jatkettiin toiselta puolen.
"Hyvät ihmiset! luuletteko että sitä vaan noin huvikseen näin kuleksitaan? Olisitte tilaisuudessa päivänkin kulkea meidän teitä, niin ettepä enää asiaa leikiksi tekisi." Tuota sanoessa alkoi ääni värähdellä, kumpi sitä vaan sanomaan sattui, Matti eli Sanna, ja kyseliän täytyi ruveta epäilemään entisiä mielipiteitään asiasta.
Yösijain etsinnässä useinkin kohtasi suuria vastuksia. Mikä missäkin oli estelemiseen useimmilla syynä: oli itselläkin paljon väkeä, toiset olivat hyvin suorapuheisia, sanoivat ettei heillä ole mikään kerjäläisten kestikievari, ja osoittivat toisiin taloihin. Näissä toisissa taloissa taas valitettiin, kuinka heillä on tuommoisia joukkoja melkein joka yö, eikä heillä mielestänsä ole velvollisuutta paremmin antaa kuin muillakaan… Joutaisivat ne antaa toisetkin… Menkää nyt vielä katsomaan edes tuonne…
Tällä tavalla meni monasti, vaikka jo hämärässä alkoi pyytää, hyvinkin myöhäiseen. Lopulta sellaisissa tapauksissa, kun tahtoi ulos yön selkään jäädä, täytyi niin nöyrästi rukoilla, että kovakin sydän toisinaan heltyi.
Tapasivat he helliviäkin ihmisiä. Muuten olisikin kohtalo käynyt ehkä liian raskaaksi, mutta toivo, että taas ehkä tapaa "oikein hyviäkin ihmisiä," piti vireillä jonkullaista riutuvaa elämänhalua. Vaikka kuvitelmat siinä suhteessa niin usein pettävätkin, niin—kuitenkin eleli toivo.
Eräänä lauantaina osuivat he jonkun taipaleen kulettuaan varakkaasen taloon, mistä ainoa lapsi oli viikko sitä ennen haudattu.
Kun Sanna tuli laumansa kanssa tupaan, niin emännältä pääsi itku.
"Hyvä Jumala, kuinka on monta!" hän puoli ääneen huudahti, lapsia tarkoittaen.
Sanna huomasi tuon. Äkkäsi siitä, että nyt oli saavuttu tunnollisten ihmisten pariin.
"Monta niitä on … ja kun tällä tavalla pitää talosta taloon kulkea, niin se on niin katkeraa, että…"
Äiti heltyi. Laitteli lapsia lämmittelemään, sillä kylmä oli ulkona ja vilu jokaisen. Tupun hän asetti istumaan takalle hiilten rajaan ja piteli käsillään takanperässä Miinaa, kun sekin kitisi ja värisi. Suuremmat tukkivat itse itsensä niin lähelle kuin mahdollista. Mutta ei siitä paljoa lämpöä lähtenyt, koska hiilet olivat jo kauan sitten räytyneet.
Säälien katseli emäntä tuota vilusta värisevää joukkoa, piikainkin rukit seisahtivat ja silmät kiintyivät kummastuneina tuijottamaan hyörinään takan ympärillä.
"Mistä te olette?" kysyi emäntä.
Sanna mainitsi kotipaikkansa.
Matti oli tullut jo hänkin tupaan ja ruvennut piippua latailemaan.
"Kumma että olette noiden pienten kanssa uskaltanut lähteä näin kylmällä talvella, kun ette ole kotiin jäänyt?" jatkoi emäntä Sannalle.
"Eihän sitä leikin olisi lähdetty, mutta kun tupa paloi tässä syksyllä, niin täytyi lähteä."
"Vai tupakin paloi! No terveinäkö pysyvät nuot lapset?"
"Terveitä ne ovat, jokseenkin."
"Tuo pieninkin?"
"Ei hänkään juuri kipeä ole, ja hukkaan tässä joutuisikin jos vielä sairastaisivat … sitä on muutenkin niiden kanssa tekemistä."
"Ja meillä kun kaikki kuolevat aina. Kolme on ollut ja kaikki kuolleet, nyt kaksi viikkoa takaperin viimeinenkin kahden vuoden vanhana."
Muistot elpyivät emännän mielessä ja pakoittivat itkemään, samalla kuin hän tunsi sydämessään kovaa kateutta tuota köyhää vaimoa kohtaan, jolla lapsia oli noin viljalta.
"Niinhän se on aina!" sanoi Sanna huudahtamalla, "että rikkailta, jotka kyllä halusta antaisivat lapsensa elää ja voisivat niitä elättää ja kasvattaa, niin niiltä ne vaan kuolevat… Köyhillä ne elävät … eivät kuole vaikka annettaisiinkin. Ei Jumala huoli anti paloista."
"Ja niin kuin minä ainakin olen koettanut hoitaa … niin kuin silmäterääni … ja kuolevat ne vaan," itki emäntä.
"Eei siihen hoito auta," vakuutti Sanna, "mitäpä nämät, niin kuin meidänkin mukulat, hoidon hyvyyden eläisivät, kun pyryssä ja pakkasessa saavat kärsiä vilua ja nälkää… Eei, kyllä se niin on, kuinka se sallitaan!"
"Niinhän se täytyy olla.—Tee sinä Tilta valkeata takkaan, että nuot lapset saavat lämmitellä," käski emäntä toista piikaa.
Sannan sydämessä alkoi liikkua harvinaisen lohdullisia tunteita.
Kun valkea takassa iloisesti roihusi ja lämmitti, kun tiesi, että tämä valkea oli ensimäinen joka kuukausien kuluessa oli taas sytytetty lämmittämään juuri heitä, kun tässä oli vapaus takan ympärillä hyöriä ja omistaa tuota herttaista lämmintä yhtä vapaasti kuin ennen omassa mökissä, niin se tuntui selittämättömältä tuo emännän hyväntahtoisuus. Olisi voinut Sanna emäntää syleillä ilman ulkokultailematta. Useammiten oli hän tottunut siihen, että kun kylmästä tuli ja valkean ääreen pakkasi, niin sanottiin aivan orjailematta: "Älkäähän nyt koko takkaa vallatko!" Tuohonkin oli jo ehtinyt siksi tottua, ettei siitä enää kaikin ajoin järin kovasti loukkautunutkaan. Pojat tuota tuskin ollenkaan pahoittelivat. He olivat tottuneet tuntemaan ihmisiä yleensä yrmysinä ja vastaamaan sitä härkäpäisyydellä. Sama koulu teki äitiin hiukan toisellaisen vaikutuksen: se uuvutti hänestä vähitellen tunteen, vaatia itselleen edes välttämättömimpiä ihmisellisiä oikeuksia. Lapsia kun syyttömästi kolhittiin, sitä ei hän tottunut sietämään, siinä suhteessa ei tunteet laimenneet … ne ennemmin kiihtyivät. Mutta nyt?
Mikä merkillinen tunne saattoi tuon emännän noin sääliväisesti kohtelemaan köyhää? Oliko se Jumalan sallimasta että köyhäkin voisi elämän toivoa säilyttää … ja kun Miinankin oli niin vilu?…
Sannalle ei se muuten selvinnyt, kuin Jumalan sallimaksi hän sitä ajatteli.
Onhan Jumala köyhäinkin Jumala ja salli heidänkin joskus synkässä elämässään valokohtia tavata, että voisivat uskossa pysyä, kun näkevät että Jumala on aina läsnä apunsa kanssa kun hätä on suurin.
Sanna tunsi, muuten hataran, uskonsa vahvistuvan. Tuli iloiseksi ja puheliaaksi. Kielsi Mattiakin kylään menemästä ennen kuin itsensä lämmittelisi hyvin ja puhui hänelle vielä pari muutakin iloista sanaa, jota ei ollut tapahtunut sitten tuvan palon.
Matti teki niin. Hän tunsi joitain saman suuntaisia tunteita kuin vaimonsakin, vaikka mahdollisesti hämäremmässä muodossa. Kumpasenkin ajatukset pakkausivat sanoiksi, tyytyväisyyttä ja ihmettelyä ilmoille tuomaan.
Emännän liikutus kasvoi, kun huomasi, miten vähäisellä uhrauksella oli saanut kurjuutta kärsivän perheen onnellisuutta tuntemaan. Se teki niin hyvää hänellekin. Ja jonkullainen sisällinen pakotus vaati häntä panemaan ruokaa pöydälle ja käskemään tuon joukon syömään.
Ei hän tullut tällä kertaa ollenkaan ajatelleeksi, että ruokavarat tuon kautta vähenisivät talosta. Ja jos sellainen ajatus olisikin mieleen johtunut, olisi hän varmaankin sille nauranut.
Kun isäntä tuli kotiin, ei hänkään yrminyt Nurkanperäisiä. Yötä saivat he olla talossa ja vielä kappaleen seuraavaakin päivää. Sannan ei tarvinnut tällä aikaa ulkona liikkua, vaan vaateita sai hän rauhassa korjaella sillä aikaa kun Matti ja pojat kylää kiersivät.
Seuraavana päivänä, kun matkaan lähtivät toivottivat he Jumalan siunausta talolle. Raskaampi oli lähtö kuin monesta muusta paikasta ja kyynelet vääntyivät äidin silmin.
Hiirakko sai vaan hiljaksensa astuskella, sillä ilmakin oli kauniin puoleinen ja kiire ei painanut päälle. Edessä oli taas yhtä tuntemattomat alat kuin ennenkin. Mutta sen verran kokemus oli antanut heille ennustus-voimaa, että milloin vaan jotain vähäistäkin onnellisuutta saivat nauttia, sitä heti kintereillä seurasi vastakohtaisuuden rasittava kummitus. "Jos vastakohtaisuutta nyt seuraa taas samalla mitalla tuon myötäkäymisen kanssa jota tuossa siunatussa talossa kohdattiin, niin…" Sitä Sanna ajatteli ja taikamainen pelko sai hänen valtoihinsa, ryösti kaiken sen onnen jota äskeisiä kohtauksia muistellessa muuten olisi saattanut tuntea.
Matti istui vakavana, kuten ainakin, kaiteella ja katseli ympäristöä.
Pitkän vaiti olon perästä hän vihdoin rykäsi ja virkkoi:
"Ei ruvennut tämä lumppuin keräyskään kannattamaan, ettei … ettei … olisi tarvinnut kerjätä."
Sanna äänähti jotain ilmoittaaksensa että hän oli kuullut puheen.
Vähän ajan kuluttua Matti taas huokasi ja sanoi perään.
"Kyllä se on surkeata kun ei ole sallittu ihmiselle työtä niin paljoa, että saisi perheensä elätetyksi kun … parhaassa iässään pitää kerjuulla…" Jonkullainen tyytymättömyyden leimaus välähti silmistä samassa kuin lujasti sivasi raipalla hiirakkoa joka kuitenkaan ei paljoa aristellut. Sen nahka oli kasvanut paksuksi elämän kovassa koulussa. Ja Matti rupesi ajattelemaan, että, kun tällainen ko