VI
"Heikkilä" nimellinen talo oli vähän matkaa kylästä peltojen takana; isäntänä siellä oli parhaassa ijässä oleva mies, ankaranluontoinen ja ahkera työntekijä. Renkeinä hänellä tavallisesti oli nuoria alaikäisiä poikia, joilla hän osasi teettää työtä kelpolailla, ja jotka palvelivat pienestä palkasta. Kuuli hän sitten, eräänä syksynä, että Mattilassa oli poika, joka sai huudosta vapautensa ja joka ei enää tulisi talossa eteenpäin olemaan. Mattilaan silloin läksi Heikkilän isäntä renkiä pestaamaan, toivoen saavansa hyvät kaupat. Mutta siellä selitettiin hänelle, ett'ei tuommoista poikakloppia kannata ensinkään ruokkia, eihän se mitään viitsi tehdä, eikä osaa, sitäpaitsi on se vielä luonnostaan tavattoman ilkeä—"ja" lisäsi Mattilan emäntä—"meillä häntä on hyvin kasvatettu ja opastettu, mutta se oli semmoinen vesa, ett'ei se mistään parantunut."—"Jaa jaa," mumisi Heikkilä, "taitaa kyllä niinkin olla, mutta ainahan tuon ikäinen poika sentään voi jotain toimittaa."—Heikko ja huono raasu, ajatteli hän sitte katseltuaan poikaa, ei totta tuommoiselle kannata kallista palkkaa maksaa.—"Kuules Jussi! etkös sinä tulisi meille rengiksi?" Jussi ei tiennyt mitä tähän oikein pitäisi sanoa—hänkö rengiksi? sehän oli aivan tavatonta.—"Niin voudiksi," ehätti Kalle sanomaan, "etkö nyt, tuhmikko kuule mitä Heikkilä sanoo? oivallinen se voudiksi onkin tuo meidän Jussi, sen minä takaan." Heikkilä naurahti hiukan, ja Jussi loi Kalleen kiukkuisen katseen vaan samalla itsekseen mumisi: "kyllä minä tulisin jos huolitaan."
"Kyllä minä huolin, mitäs minä turhia kyselisin," sanoi Heikkilä, "mutta sen tahdon ilmoittaa, että meillä tarvitsee tehdä työtä saantonsa mukaan, enkä minä nyt ensinnä voi sinulle suurta palkkaa maksaa. Vaan jos näytät mies olevasi, niin sitten lisään—tästä saat nyt hiukan pestin," jatkoi hän, antain Jussille markan rahan.—Se oli ensimmäinen markka, melkeimpä ensimmäinen raha Jussilla, ja hän katseli sitä mielihyvillään. Mutta siitäkin oli hänelle pian enemmän kiusaa kuin iloa, sillä heti karkasivat pojat hänen kimppuunsa, ihmettelivät, ja uhosivat tuota suurta aarretta. He tuumasivat, että mitenkäs se Jussi nyt uskaltaa maatakkaan panna, kun oli rengin pesti taskussa, kun ei hän nyt vaan rosvojen pariin joutuisi.
Ja muutaman päivän perästä rupesi Jussi hankkimaan talosta pois, ja silloin tuli Mattilaisille ankara laskeminen, mitähän tuolle annetaan myötä? Ei häntä sopinut alastoinna menemään panna, mutta ei sille olisi hyviä vaatteitakaan kannattanut antaa. "Niitä uusia vaatteita, jotka hänelle suvella ripillä käydäkseen tehtiin, en anna suinkaan, vaikka mätänis," sanoi Mattilan emäntä, "ne auttavat kyllä Iivarille." Jussi itki ja kyseli, mitävasten niitä sitten oli hänelle tehtykään, koskei niitä annetakkaan. Isäntäkin tuumasi jo antaa pojan saada vaatteensa, mutta silloin avasi emäntä taas kiljuvan kitansa, ja silloin oli rauhallisinta olla ääneti.
Huonoilla, melkeimpä ryysyisillä vaatteilla läksi Jussi Mattilasta, ja tämä tuotti vielä enemmin kiukkua tuota lapsuutensa kotoa kohtaan. Hän itki ja kiroili mennessään, pui nyrkkiänsä taloa kohden ja mutisi: "Huuto-Jussi! katsele nyt Mattilan emäntä, jo se nyt menee, jopa nyt pääset siitä riivatusta elukasta—joka sinua palveli ja passasi, sai lyöntiä ja haukkumista, ja sitten päälle päätteeksi nämät koreat ryysyt."
Pian tuli Heikkilä huomaamaan, ett'ei Mattilaiset olleetkaan aivan turhia laskeneet Jussin huonosta työkyvystä, sillä uusi renki todellakaan ei osannut tehdä juuri mitään. Ensi alussa oli Jussilla kuitenkin ankara halu oppia jotakin tekemään, ja tuli siitä kuitenkin aina sitä ja tätä valmista, varsinkin kun ei hänen täällä tarvinnut kuulla niin paljon pilkkaa ja toria kuin Mattilassa.
Tuli sitten talvi kylmine pakkasineen ja luminietoksineen, ja silloin muuttuivat Jussinkin olot kahta kamalammiksi: vaatteensa, nekin vähät, mitä hänellä oli Mattilasta, olivat tyyni pilalle kuluneet, ja mitä hänelle talosta annettiin, oli usein aivan riittämätöntä.
Tuskimpa kerkesikään Heikkilä muuta ajattelemaan, kuin työtään, talvisinkin nousi hän ylös jo kello kahden, kolmen aikana, sitten lähdettiin metsälle, oli pyry tai pakkanen, ja silloin oli Jussinkin lähteminen, ei siinä kysytty, pysytkö sulilla vai et.
Kurjana, hytisten ja tutisten, istui Jussi reen kulmassa, isäntä ja toiset rengit pakoittivat häntä liikkumaan, jotta pysyisi lämpimänä, mutta silloin rupesi Jussi pahasti poraamaan ja intti, että sitten hänen tulee vaan paremmin vilu. Eikä tuo väite ollutkaan perätön, sillä hänen vähät vaatteensa olivat pahoja napittomia riekaleita, joista kävellessä löi yksi lieve sinne, toinen tänne, ja tuon tuostakin vilkahti osa alastontakin ruumista vaatetten lomista. Ja sitten sai hän kuulla, joka muuten olikin totta, ett'ei hänestä ollut apua niin rahtuakaan, ei kuorman teossa eikä hevosen ajossa, kyllähän hänen puolestaan saivat kuormat mennä sinne tänne pitkin tienvieriä ja sinne kaatua; Jussille oli siinä kyllin, että pysyi mukana.—Kun sitten oli iltapuhdetta kulunut jo hyvät tuokiot, käytiin viimein sisälle ja kun Jussi sai muurin liepeillä hautoa kohmettuneita jäseniänsä, tuntui se aivan hauskalta. Mutta sitä iloa hämmenti tieto, että pian taas oli ulos pakkaseen lähdettävä.
Kerran taas, kun pakkanen oli ollut tavallista ankarampi, Jussi entistä viluisempi ja laiskempi, istui hän, hyvin ansaitut torat saatuaan, muurin penkillä lämmittelemässä. Siinä päätti hän itseksensä, että hänen elämänsä tätä nykyä oli kurjaakin kurjempi, joka kyllä oli totta sekin. Mitäpä minusta, ajatteli hän, kyllä se on tosi, ett'ei minusta ole mieheksi—taitaisi vielä käydä laatuun, jos olisi vaatteet, mutta nyt minä jäädyn auttamattomasti. Hiljaa nyyhkien kävi hän vuoteellensa ja väänteli itseään rauhattomasti, mutta sitten, kun arveli talonväen nukkuneen, hiivi hän hiljaa ylös, puki itsensä, otti korista jonkin leivän ja pujahti ulos kirkuvaan pakkaseen. Hiljaa juostessaan kylää kohden arveli hän, että tämä mahtoi olla rohkea teko. Mutta ei hän sitä sentään kerinnyt niin paljon miettimään, pää-asia oli että pääsisi kylään jonkun lämmitettyyn saunaan makaamaan.
Näin olivat ne mieheksi pyrkimisen aikeet, jotka Jussia syksyllä hieman innostuttivat, saaneet viimeisen iskunsa. Tämä olikin melkein välttämättömyys, sillä liikaa olisi vaatia ketään pakkasessa puolialastomana kuljeksimaan ja työtä tekemään. Tämä todella olikin ainoa syy, minkätähden Jussi paikastaan lähti, sillä muutoin tyytyi hän oloihinsa paremmin kuin koskaan ennen. Hän oli tälläkin kerralla osunnut väärään paikkaan, tosin ei nyt pilkkaajain ja kiusantekijäin pariin, mutta kovaluontoisten ihmisten, semmoisten, jotka tuskin joutuuvat omaa itseänsäkään hoitamaan, saati sitten toista. Hoitoa hän olisi tarvinnut, henkistä ja ruumiillista, mutta mistä sitä tulee kaikille, tarvitsijoita on niin paljon.
Ei ollut sekään mitään hauskaa elämää, jota Jussi kylän kulkurina vietti, sillä tässä hänelle entisten lisäksi ilmestyi uusi kamala kumppani, joka useasti uhkaili hyvinkin ankaralla tavalla, tämä hiljainen kamala kumppani oli nälkä. Vilua hänen nyt sen sijaan tarvitsi vähemmin kärsiä, sillä eipä ihmiset voineet olla niin julkeita, että olisivat hänen pakkaseen ajaneet, varsinaisena asuntona hänellä oli saunat ja muutti hän aina sen mukaan, missä lämpöisempi oli.
Mutta nautti Jussi toisinaan kuitenkin lihaviakin aterioita. Milloin oli jossakin talossa sonnan ajo, tai joku muu kiireisempi hevostyö, silloin sai Jussikin hevosen ajellaksensa ja silloin ei ollut nälällä mitään sanomista.—Kyllähän Jussi kylää kulkiessaan sai osakseen monta ankaraa sanaa ja pilkkaa yllin kyllin, mutta vähitellen oppi hänkin laskettelemaan suustansa kaikenlaista vastapainoa ja täten hämmentämään pahimmat pilkat. Muutoinkin rupesi hänestä lapsuuden raukkamaisuus aikaa myöten katoomaan. Tosin ei hänellä nytkään ollut itsestään mitään yleviä ajatuksia ja mistä niitä olisi syntyä voinutkaan, mutta vähitellen ilmaantui hänessä jommoistakin koiramaista ylpeyttä, tai oikeammin sanoen hävyttömyyttä. Parin vuoden kuluttua ei hän enää ollut niin aivan raukka ruumiinsakkaan puolesta, hän oli tavallisen miehen mittainen, vaikka muuten heikko. Mutta sitä myöten kuin ruumis kasvoi, kasvoivat myös kaikenlaiset paheet ja ilkeydet—Alusta aikain oli Jussi ollut näpistelijä ja näin tehnyt itsensä kyläläisten vihattavaksi. Mutta niin kauan kuin tuo näpisteleminen rajoittui leipäpalasiin ja muuhun syötävään, ei siitä pidetty suurta lukua; vasta kun Jussin rupesi mieli tekemään muitakin tavaroita, kohdeltiin häntä hieman ankarammin. Ei kuitenkaan se ankaruus kovin käynyt pitkälle; usein palasi Jussi jo toisena päivänä, aivan turvallisesti samaan taloon, josta toisena oli varastanut.
Missä oli kortti- tai juomaseuroja, siellä oli Jussi aina juoksupoikana, ja näin pääsi hän seuraan osalliseksi, vaikka tosin ala-arvoisena miehenä. Kiiluvin silmin kurkisti hän silloin, voisiko jostakin rahapennisen napata. Tämä toimi onnistui toisinaan paremmin toisinaan huonommin, usein siitä vaan seurasi selkäsauna.
Yhdeksäntoista vuotiaana oli Jussi jo kohtalaisen pitkä, kuiva ja suora nuorukainen, kasvonsa ei alkuaan olleet rumat, mutta vilkkuva, ilkeä katse antoi niille pahan näön. Kyläläiset nimittivät häntä nimillä, jotka ei aivan kauniilta kuuluneet; tavallisimpia olivat: roikale- ja revake-Jussi, Joutilas, ynnä muita sellaisia.—Ei Jussi sentään ollut enää aivan ryysyinen rekale, sillä toisinaan teki hän vähäisen työtä ja oli hänellä jo muitakin keinoja, joilla sai rahoja kokoon.
Eipä hän enää ollut aivan itkusilmäinen raukkakaan, hänestä oli tullut kavala ilkiö, joka sydämmessään vihasi kaikkia onnellisempia, eikä kammonut mitään konnantyötä, jota vaan uskalsi tehdä. Kun sisimmässä povessaan asui tunne, joka sanoi hänen muita huonommaksi, ja sen mukaan päätti hän elääkin.
Mattilaisia kohtaan asui hänessä katkera viha, sitä taloa ja sen haltijoita kartti hän jo kaukaa. "Poika häpee, kun hän tuommoiseksi on ruvennut, vaikka hyvän kasvatuksen sai," sanoivat Mattilaiset. Mutta häveliäisyyden oli Jussi jo aikoja sitten heittänyt, eikä suinkaan sentähden karttanut entisiä kasvatusvanhempiaan; syynä siihen oli yhä karttuva viha, ja ne koston tuumat, joita hänellä alinomaa oli mielessä.
Jussilla ei tietysti ollut monta ystävää, jos sitä nimeä ollenkaan voi käyttää tällaisten miesten tovereille. Mutta eipä hän kuitenkaan ollut ainoa laatuaan; löytyi niitä semmoisia, jotka hänellekin seurakumppaneiksi sopivat.
Kerran oli Mattilassa renkinä Mikko niminen mies, toisesta pitäjästä kotoisin. Kuljeksivana työmiehenä oli hän seudulle ilmestynyt ja sittemmin rengiksi ruvennut. Aika veitikka näytti mies olevan alusta aikain, hän joi ja pelasi, milloin vaan oli tilaisuutta, sekä näytti epärehelliseltä. Tästä miehestä sai Jussi seurakumppanin, oikeinpa hyvän toverin. Useasti seurustelivat he yhdessä ja silloin melkein aina juovuksissa, heillä näytti olevan yhteinen kukkaro ja tuo kukkaro ei ollut suinkaan tyhjä, se oli varma asia. Mutta yhtä varma oli, ett'ei nuot rahat olleet kummankaan ansaitsemia, sillä Jussi teki työtä entistäkin vähemmän, eikä Mikonkaan pieni palkka voinut niin riittää pitkälle.
* * * * *
Oli syksy, uusikuun aika, yö musta ja pimeä. Kaksi miestä istuu peltokedolla, katajapensaan varjossa; heidän välillään on pullo, josta toinen mies ehtimiseen tarjoo toiselle. "Ryyppääs nyt aika kulaus asian alkajaisiksi," sanoo tarjooja muun muassa. Toinen ottaa ryypyn, tarjoo pullon takaisin ja sanoo: "etpä vielä ole sanonut, mikä tuo asia onkaan?"
–"Jaa, tämä onkin aika asia, tuhannen markan asia—eikä siinä tarvitse kuin hiukkasen hyvää järkeä!"
–"Mikä tuhannen markan?" sanoi toinen ja siirtyi likemmäksi.
–"No kuultele sitten, tämmöinen se on: Heikkilä maksoi eilen velkansa meidän ukolle—tuhannen markkaa kauniita seteleitä,—rahat ovat piirongin laatikossa, avain peilin salakomerossa—minä olen kunnon renki ja tiedän tarkkaan talon asiat.—Nyt minä ajattelen, että tuo tuhannen markkaa saisi yhtähyvin olla meillä, kuin tuolla häijyn-ilkisellä, rikkaalla Mattilan äijälläkin."
"Ja sillä riivatulla ämmällä," ehätti toinen sanomaan, "saakeli soi! Paljaasta koston halusta tahtoisin ne ottaa häneltä, vaikka en itse saisi penniäkään, mutta kyllä ne taitaa ottamatta pysyä!"
"Kyllä tietysti nahjuksilta, mutta järkevä, reipas mies nappaa ne yks, kaks!"
–"Milläs lailla se voisi laatuun käydä?"
–"Aivan helposti, minulla on jo asia selvillä: huomenna on lauantai, tulee pimeä, kaikki väki käy kylpemään, tietysti minä myös, yks, kaks pujahdan minä kammariin, karautan rahat akkunalle ja juoksen saunaan, siksi kuin toisetkin. Sinä tietysti vartoot varalla, otat pois akkunan puolikkaan, sieppaat rahat ja sitten aika kyytiä toiselle puolen kylää."
"Minnekkäs minä sitten panen rahat?"
"Oh hoh, kyllä maar' onkin kiperä kysymys, huomenna sinulla on kyllä aikaa katsoa semmoista paikkaa; niitä on semmoisia sadoittaisin.—Mutta semmoinen se pitää olla, ett'ei siitä kukaan tiedä mitään ajatella, joku seinänrako, tai kiven halkeama. Huomenna menet sinä kuokkamaalles ja olet siellä kaiken päivää, ei missään tapauksessa saa antaa ihmisten mitään aavistaa, muutoin menee huonosti." Hän puhui huolettomasti, aina kuitenkin kuullellen, eikö ketään olisi lähellä, mutta jota enemmin hän puhui, sitä pelokkaammaksi kävi toverinsa ja sanoi epäröiden:
"Mutta mitenkäs me sentään uskallamme noin suurta summaa?"
–"Oi Jussi nahjusta," ilveili toinen, "vuosikausia on hän varastellut leipäpalasia ja kymmenpennisiä, joutunut kymmenen kertaa kiinni ja päässyt irti yhtä monta kertaa.—Ei Jussini! ei maksa vaivaa pitää varkaan nimeä tällaisten tähden. Kun kerran ottaa, pitää ottaa oikein tuntuvasti ja sitten taas olla ilman."
"Pahoin pelkään, että viet minun väärälle tielle, vaikka ei minun ole väliä, sen huonompaa, kuin olen, ei minusta enää voi tulla!"
"Jesta poo sitä poikaa! sehän on ihan vanhurskas!—katsoppas tätä poikaa, enpäs minä vaan ole huono, viheliäinen,—aika huoran mukula, saunan lonkossa kasvatettu, pienestä pitäin opetettu tämän maailman tavaroita tasimaan—mutta kiinni en ole joutunut, enkä hevillä joudukkaan. Olen jo jutellut, miten mennä vuonna Ilolan äijältä nappasin kuusi sataa markkaa; niillä rahoilla on useasti kastettu Jussi pojankin kaulaa. Mutta ne rahat ovat pian lopussa, toisia pitää hankkia, nyt olisi hyvä tilaisuus. Tulisi noin viisi sataa mieheen ja se huvi kaupan päälle—aatteles minkälainen elämä siitä nousee Mattilassa; parin päivän perästä ei tietysti löydy yhtä harakkaa koko kylässä."
–Jussi kavahti ylös, "se käy laatuun," sopersi hän, "minä teen vaikka mitä, jos sillä hiukkasen voin kostaa Mattilaisille! mitä huolin minä, jos kiinnikkin joudun; ei minun päiväni sillä paljon pahane."
"Kiinni! ei helkkarissa, sillähän olisi koko asia pilattu, pitää menetellä järjellisesti. Ensiksikin ei noilla rahoilla auta liiaksi leveillä—ryyppy nyt, veikkoseni! Kuule! jos niin huonosti kävis, että kiinni joutuisit, älä silloin minua asiaan sekoita, ei se hyödytä ollenkaan; jos minä joudun, lupaan minä sinulle samaa. Nyt menen ja hellitän hiukkasen akkunan nauloja, että sinä saat helpommin irti— vielä ryyppy, veikkoseni!"
Kun Mattilan emäntä lauantai-iltana kylpemästä tullessaan kävi kammariin, havaitsi hän akkunan puolikkaan pois otetuksi ja tuulen puhaltavan huoneesen. Silloin kiljaisi hän kamalasti ja syöksyi ulos, kompastui kynnyksiin ja huusi: "varkaita, rosvoja, auttakaa, oi voi!" Isäntä hyökkäsi kammariin, pojat kintereillä ja—oi hirmua!—akkunan puolikas oli poissa, piirongin laatikko auki, rahat tipotiessään—oi ijankaikkinen! Sitten juostiin, kirottiin ja raivottiin.—Emäntä vakuutti, että häntä lyötiin päähän, hän kun peljästyksissä päänsä ovipieleen kolasi.
Kun ensi mellakka hiukan haihtui, rupesi isäntä kovasti uhkaavana Mikkoa syyttämään. Mutta huoletonna vastasi veitikka: "ei, hyvät ystävät, minussa ole kahta persoonaa, ja niinkuin näitte, menin teidän kanssanne kylpemään ja yhdessä teidän kanssanne haudoin ja hassasin viimeisenkin synnillisen himon ruumiistani. Mitäs te minua suotta syyttelette?"
Silloin kääntyi epäluulo luonnollisesti Joutilas-Jussin puoleen; hän on vanha varas ja tuntee paikat, niin arveltiin. Ja sitten lähdettiin miehissä kylälle Jussia hakemaan, joukkoon yhtyi vielä muutamia kylän miehiäkin, pian paisui joukko kymmenmiehiseksi.
Jussi oikoili Toivolan saunan penkillä hyvillä mielin, mutta pelkäsi hän sentään, että hampaat helisivät. Ei hän tosin sitä huomannut, että kukaan olisi häntä teossaan nähnyt, mutta erittäin levoton hän sittenkin oli.—Ja nyt! nyt jyrisee, tullaan panemaan varasta kiinni— pako mahdoton—hui hirveää!
Siinä se seisoi Jussi miesjoukon keskellä nolona peloissaan, ja miehet puhuivat tuhannesta markasta, jonka hän äsken oli varastanut. Jussi tiesi sen kyllä itsekkin, että oli varastanut, eikä hän tainnut muuta ajatella, kuin että nuot kylän miehetkin sen tiesivät, koska niin suoraa päätä häntä syyttivät. Hieman vaikeaksi tulikin hänelle antaa oikein lujaa kieltävää vastausta, ja viimein tunnusti hän peloissaan kaikki tyyni.
Saadakseen Jussia tunnustamaan, lupasi Mattila jättää koko asian sikseen; mutta saatuaan rahat kouraansa vaati hän heti Jussin kiinni panemista, ja lähetti hänet paraillaan pidettäviin syyskeräjiin.
Siellä sai Jussi tuomionsa, vesikoppia, vankeutta; semmoisethan varkaalle kuuluvat, vaan Jussi virkkoi, naurahtain kylmästi: "Tuleekohan tuosta päivät paljoa huonommaksi, kuin ovat olleet tähän asti?"
Ja vanhurskaat vaimot, semmoiset kuin Tapalan emäntä ja moni muu, valittelivat mailman pahuutta, ja ihmettelivät, kun ei koko Luisulan lapsisarjassa ollut yhtään kunto ihmistä, vaikka isä ja äiti olivat koko hyviä ihmisiä.
VII
Pianhan ne kyläläisiltä unohtuivat koko Luisulan lapset, olivathan ne niinkuin olleet ja menneet. Anna tosin vielä joskus pikimmiten näyttäytyi kylässä, mutta eihän sillä ollut sen suurempaa merkitystä, hänellä oli tyttö ja hän asui metsätöllissä, se hänestä tiedettiin.
Ainoa paikka, missä heitä paremmassa muistossa pidettiin, oli Kantala. Useasti muisti vakava Kantalan ukko lahjakasta, uhkarohkeaa renkipoikaa, joka lähti maailmalle, muka siinä tarkoituksessa, että voisi saada paremman aseman.—Olihan Kantala kerran löytänyt kirjeenkin; tosin siitä oli poissa lähettäjän nimi, vieläpä sekin, kenelle se oli lähetetty, mutta sittenkin sai Kantala siitä monta tietoa entisten lisäksi. Kyllähän arvasi ukko, minkätähden Elsa niin jyrkästi hylkäsi kaikki ne edulliset kosiotarjoukset, joita alituiseen oli tarjonna, mutta hän ei virkannut sanaakaan, hiukkasen vaan huultaan puraisi. Eipä ollut hänellä yhtään halua antaa tytärtään maan kuleksijalle, jota yleisesti pidettiin rosvona ja jonka veli istui linnassa varkaudesta.
Toiselta puolen, mitä voisi hän sanoa, jos tuo rohkea, pulska nuorukainen yhtäkkiään astui hänen eteensä talonisäntänä ja pyysi Elsaa vaimoksensa; sillä täytyihän myöntää, että mies, joka omalla työllä ja taidollaan on koonnut jommoisenkin omaisuuden, on paljoa etevämpi upporikasta perijää, joka ei ole tehnyt mitään omaisuutensa eteen. Eikä Kantala pitänyt ollenkaan mahdottomana, että Matista talokas tulisi, olipa se poika tavattoman järkevä. Sitten tuo kirje?—puhuttiinhan siinä kymmenentuhannen urakoista, kolmentuhannen voitosta y.m.—Ja Elsa sitten, olipa se aina vaan hilpeällä mielellä, vaikka äiti ehtimiseen jamasi ja jankkas häntä sulhasille menemään; varmaankin tiesi tyttö jotakin Matin asioista. Näin ajatteli ja tuumi Kantalan ukko, puhumatta siitä kumminkaan sanaakaan, ei edes omalle emännälleen.
* * * * *
Kerran eräänä Syyskuun päivänä huomasi Kantalan Elsa, katsahtaissaan akkunasta ulos, nuoren miehen, hyvällä hevosella ajavan taloa kohden. Hiukkasen aikaa katseltuaan, poistui hän huoneesta, punastunein kasvoin. Tämän huomasi Kantalan tarkka isäntä, joka toisella puolella huonetta säkkejä tarkasteli, kävi akkunan luo ja silmäsi ulos.—"Tuon arvasin," mutisi hän itsekseen, heitti säkkikasan käsivarreltaan ja kävi vierasta vastan. "Kuules Antti," huusi hän pojalle, joka pihan perällä hakoja kakkasi, "tules ottamaan tämän vieraan hevonen ja vie se talliin!"
Siinähän se oli entinen Luisulan Matti ihka elävänä, paljon vaan oli poika miehistynyt; tullut aivan herrasmiehen näköiseksi, niinkuin Kantalan emäntä sanoi. Suoraan ja arvokkaasti, mutta entisellä vilkkaalla tavallaan tervehteli Matti entistä isäntäväkeään; kaikesta näkyi, että hän oli vielä sama Luisulan Matti, mutta nyt täysin varttuneena miehenä.
Ei kulunut montakaan tuntia, kun Matti jo oli kertonut koko historiansa siitä asti, kun Kantalasta läksi.—"Se meni kuin itsestään," sanoi hän, "ensin kymmenen, sitte sadan, sitte tuhannen markan urakoita. Ja viimein oikeen kymmenentuhannen töitä; siinä tulee rahoja kokoon, niinkuin mitäkin roskaa.—Sitten ne työmiehet," jatkoi hän, "eihän ne tarvitse muuta kuin joitakuita sukkelia sanoja, kun jo huhtoovat kuin hullut—yhdessä työhön ja työstä pois, kas se on jotakin, josta työn menestys on riippuvainen."
–Nyt oli Matti kuullut, että Toivolan talo viho viimeinkin oli myytävissä.—"Ja tarvitsis tuo raja jo hiukkasen korjata," sanoi Matti, "ja olenpa aikonut ottaa tuon tehdäkseni, jos vaan kaupat säilyy."
Niin ne kaupat sitten säilyi, että Matti jo ennenkuin viikko oli lopussa, oli isäntänä Toivolassa, tosin ei tämä isännyys vielä ollut kihlakunnan oikeudessa huudettu, mutta kaupat oli laillisesti tehty, talonhaltijain ja velkojain suostumuksella, ja rahat oli Matti paikalla maksanut. Eikä se Toivola aivan kallis talo ollutkaan, vaikka olikin laajat maat ja metsät; oli näet jo vuosikymmeniä ollut talon haltijoilla tapana elää vaan noin päivä kerrassaan, sen pitempää tulevaisuutta ajattelematta. Siispä kaikki työt olivat takapajulla ja tehtiin huonosti, siksi kuin ei talo enää tuottanut juuri mitään; sitten velkaannuttiin ja viimein täytyi myydä koko talo.
Vaan Matti ei niin paljon katsonut talon nykyistä rappiotilaa, kuin sitä, mitä siitä tulevaisuudessa voisi saada; hän tiesi Toivolassa olevan paljon laajoja maa-aloja, joista viljelyksellä voisi ehkä saada suuriakin tuloja: hän tiesi, että Toivola vielä voisi olla paras talo kylässä.
Kyläläisillä oli jos joitakin arveluita ja juttuja Matin rikkauksista; suuri osa pitivät häntä yleisenä rosvona, joka muka oli monta matkamiestä kuristanut; toiset taas tiesivät, että hän sukkelalla kepposella, ei tiedetty oikein minkälaisella, oli veijannut rahat eräältä Helsinkin kauppiaalta, ja monta muuta sellaista. Jos joku tahtoi väittää, että Matti rehellisellä tavalla oli rahansa koonnut, naurettiin hänen tyhmyyttään, mitenkä muka se olisi mahdollista, että poikanulkki muutaman vuoden ajalla voisi tuommoiset rahat koota?—Ja äärettömän paljon niitä oli, niitä rahoja Matilla, sen oli jokainen tietävinään ja aina toinen toistansa paremmin. Tulipa oikein riidan aineeksi kielikelloille Matin rahat, kun toiset tiesivät niitä olevan vaan kymmentuhansia ja toiset taas väittivät varmaan tietävänsä niitä olevan satojakin tuhansia.
Mutta rahakas mies on kuitenkin aina mies, niinpä Mattikin. Vaikka häntä yleisesti pidettiin rosvona ja varkaana, niin myönnettiin kuitenkin, että hän oli reipas mies ja odotettiin uteliaisuudella mitenkä hän alkaisi ruveta elämään uudessa talossaan.
Matti kyllä tiesi mitä hänestä kylällä ajateltiin ja puhuttiin; se koski häneen kipeästi, vaan hän ymmärsi ett'ei tässä mikään vastustus auttanut, Senpätähden ryhtyi hän vaan toimiinsa, tuntien sydämmessään, että paljon oli vielä tehtävä, ennenkuin tarkoituksen perille oli päästy.
Ensi aikoina oli Matin vaikea saada miehiä töihinsä, joihin hän heti innolla ryhtyi; mutta jos kerran jonkun sai, niin se hänellä pysyikin, eikä ne enää ollenkaan kärsineet isäntäänsä rosvoksi nimitettävän.
Ensi kevännä oli Toivolan talo ihka rauniona perustuksia myöden, siellä hääräsi miehiä, kirveet paukkuivat ja kanget kalisivat, ja ennenkuin kesä oli puolessa, oli jo kaksi sievää rakennusta kohonnut raunioista ylös.
Ihmetellen katselivat kyläläiset noita heidän mielestään varsin tavattomia työpuuhia ja laskivat niitä rahasummia, joita jo oli noihin töihin mennyt, vaan toiset naurahtain sanoivat: "eihän tuommoiset summat Matin rahoissa mitään tunnu."—Mutta niin se todella oli, että Matti näissä töissä ja puuhissa kulutti rahansa viimeiseen penniin, silloin lainasi hän Kantalalta ja jatkoi vaan töitään entisellä innolla.—Kun Kantala kerran kysäsi, kuinka paljon Matti jo oli pannut Toivolaan rahoja, sanoi Matti naurahtain: "noin viisi tai kuusitoista tuhatta kaikkineen, vaan yksi palsta Toivolan hirsimetsää maksaa enemmän, kuin tuon summan".
Sitä ei silloin vielä tiedetty, mikä rikkaus hongikoissa piili, mutta Matti oli maailmalla jo huomannut tuon uuden liikkeen ja hän aavisti, että Toivola, jossa oli suuri vankka metsä, pian olisi kalliimpia taloja.
Muutaman vuoden kuluttua nähtiin sekin ihme, että Toivolan pelloissa alkoi kasvaa ihan samannäköistä viljaa kuin muittenkin kyläläisten, ja sitä ei oltu nähty vuosikymmeniin. Mutta kaikki olikin siellä tehty ihka uudestaan, ojat, joista ennen tuskin enää sijaakaan näkyi, oli kaivettu suoriksi ja syviksi ja koko maa muokattu ihka uudella tavalla.
Pian muuttui kyläläisten arvostelut ja käytös Mattia kohtaan kokonaan toisenlaiseksi; harvoin enää kuului puheita varkaasta ja rosvosta, ja Matti oli pian suotuisa vieras joka talossa. Ei enää pidetty minään mahdottomuutena, että semmoinen mies voi koota rahoja lyhyessä ajassa. Ja sitten tiedettiin, että huhut Matin äärettömistä rahasummista olivatkin perättömiä, tiedettiin hänen Kantalasta rahoja lainanneen— kenties olikin ne parhaasta päästä Kantalan rahoja, joita Matti käytti talonsa parantamiseen.
Onni ja menestys näytti seuraavan Toivolan nuorta isäntää kaikilla aloilla, työväkensä kanssa oli hän aina hyvässä sovussa, ollen itse työssä etumiehenä. Se pilava leikillisyys, joka piili Matin lauseissa, viehätti jokaista, jopa niitäkin, jotka sanoivat häntä liian ylpeäksi ryhdikkään käytöksensä tähden.
Mutta yhä vielä oli Matti naimatonna, ja emännöitsijän virkaa hoiti eräs vanhanpuoleinen palkkapiika. Siihen toimeen oli Matti ensinnä aikonut sisartaan, mutta käytyään Ketolan torpassa, näki hän Annalla siellä olevan paremman kodin kuin ensinnä uskoakkaan voi, ja samassa huomasi hän, ett'ei Annalla ollut ollenkaan halua tämän kodin jättämiseen. Mutta tyytyväinen näytti hän olevan nykyiseenkin emännöitsijään, koska ei halunnut naimisiin mennä, vaikka kyllä puhemiehet parastaan kokivat.
"Tuohan on aivan kiusallista," Kantala itsekseen ajatteli,—"mikäpä lienee mielessä tuolla miehellä? Tyttö on kyllä jo naimaijässä, mitä hän vielä mahtaa varrota?"
Kantala oli jo vanhentunut, poikansa, parhaassa miehuuden ijässä, hankki tuoda miniää taloon; ukko ajatteli luopua talonhallituksesta nuorempien eduksi, mutta olisihan ensin sopivaa pitää häitä tyttärellensä.
Viimein se ilmestyikin kosija, eräänä kevätiltana, pitäen tyttöä kädestä, astui hän suoraan ja rohkeasti Kantalan vanhusten eteen, kysyen tahtoisivatko nämät antaa tyttärensä Luisulan Matille, entiselle kerjäläiselle.—"Ota hän", sanoi Kantala, "ja olkoon hän sinulle hyvä emäntä, sillä semmoisen sinä ansaitset paremmin, kuin moni muu."
–"Se, mitä olen," sanoi Matti liikutettuna, "on suurimmaksi osaksi teidän, ja erittäin tämän tytön ansio; täällä minussa eloon heräsi ihminen, joka mailmalla kulkeissani jo oli aivan turmeltunut. Täällä, hupaisan kodin suojassa, kasvoi ja varttui ihmiselliset tunteeni ja petomainen raakuus väheni—ja tämä tyttö sitten", jatkoi hän kiihkeästi, "on antanut minulle intoa toimissani; rakkauteni oli tulinen ja luja ja minä tiesin Elsankin minua rakastavan, vaan samalla tiesin, ett'ei hän ollut renkipojalle sopiva. Koska tunsin kykeneväni johonkin, päätin pyrkiä paremmalle asemalle, se on jo osaksi onnistunut ja nyt jo haluaisin täyttää suurimman toiveeni."
"Niin se on, vaan kukahan tätä olisi uskonut," sanoi Kantalan emäntä silmät kyynelissä, "minä hieman pelkäsin jotain tään tapaista jo aikoja sitten, en olisi mielelläni antanut tytärtäni rengille, enhän voinut aavistaa, että asiat voivat niin paljon muuttua."
Kun sitte pyhänä pappi saarnastuolissa julisti Matti Toivolan avioliittoon aikovan, kuulteli monikin herkillä korvin, kukahan morsian olisi, mutta kotia tultuaan väitti jokainen jo kauvan sitten asian arvanneensa.
Eihän tästä enää ole pitkiä sanottavia. Häät olivat pulskanlaiset talonpoikaishäät, morsiuspari näytti iloiselta ja onnelliselta, niinkuin luonnollista olikin; perustuihan heidän liittonsa todelliseen rakkauteen.
Joku aika häittensä jälkeen näki Matti kerran iltasella, pellolta tullessaan, miehen piilottelevan nurkkain takana. Hän päätti heti ottaa selvon, kuka tuo olisi, ja läksi häntä etsimään. Mies aikoi ensinnä paeta, mutta päätti kai sen turhaksi, koska jäi nolona seisomaan. Katseltuaan miestä vähäisen, huomasi Matti hänessä jotakin tuttavan tapaista ja heti iski mieleensä ajatus: tuo on varmaankin veljeni. Mitä kauvemmin hän katseli, sitä varmemmaksi tuli tämä ajatus; tuommoinen kurjannäköinen, roistomainen rekale varmaankin veljensä oli.—"Mikä sinä olet miehiäsi?" kysäisi Matti viimein. Mies ei vastannut mitään, katseli vaan alaspäin.
–"Oletko sinä veljeni Jussi?"—kysyi Matti taas. Jotain myöntävää murinaa kuului miehen kurkusta ja hän aikoi kääntyä pois.
Vaan Matti ei häntä enää päästänyt, melkein väkivallalla laahasi hän Jussin sisälle, joka yhä nurisi ja pyysi päästä pois.—Toisena päivänä nähtiin jo Jussi, paremmissa vaatteissa, työssä Toivolassa; melkein pakolla oli Matti hänen siihen asettanut. Ja Toivolaan Jussi sitten perästäkin jäi; tosin murisi hän ensimmältä useasti, eikä tahtonut työtä tehdä, uhkasipa toisinaan jättää koko talon, mutta tekemättä se kuitenkin jäi—Onneksensa huomasi Jussi, että hänellä nyt oli paremmat päivät kuin milloinkaan ennen ja sen huomattua pysyi hän paikoillaan.
Surukseen näki Matti, että Jussi kasvatuksensa ja luonteensa puolesta oli täysi raakalainen ja että hän tällaisena oli ainoastaan kiusaksi. Tätä epäkohtaa päätti hän heti parhaansa mukaan korjata ja ryhtyi heti opettajatoimeen. Kyllä se ensialuksi oli vaikeata työtä, sillä Jussi oli aivan halutoin ja murisi kiukuissaan; mutta vähitellen sai Matti yhtä ja toista parempaa aatetta hänelle päähän ja sitä myöten rupesi murinakin lakkaamaan. Vähitellen tuli Jussille oikeen jommoinenkin opinhalu; silloin opetteli hän lukemaankin, joka taito jo aikoja sitten oli kokonaan unohduksiin jäänyt. Myöskin jumalanpelko rupesi Jussille koittamaan, kun Elsa sunnuntaina talonväelle luki Raamatusta.