Pari muutakin lisää on vielä viime vuosien aikana tullut siihen varsin köyhään haukkumasanastoon, joka on yleisön käytettävänä taidetta vastaan. Nämä sanat ovat "sairaalloinen" ja "teennäinen". Viimemainittu ei ilmaise muuta kuin häviävän sienen raivoa kuolemattomia, hurmaavan kauniita ja sanomattoman ihania kämmeköitä kohtaan. Se on kunnianosoitus, jolla ei ole mitään merkitystä. "Sairaalloinen" sana kaipaa kuitenkin lähempää tarkastusta. Se on oikein huvittava sana, niin kummallinen, että ne, jotka käyttävät sitä, tuskin ymmärtävät, mitä se merkitsee.
Mitä se sitten merkitsee? Mikä on terve ja mikä sairaalloinen taideteos? – Kaikki lausunnot, jotka me annamme jostain taideteoksesta, koskevat, mikäli teemme sen oikein, joko tyyliä tai aihetta taikka sitten molempia niitä. Tyylinsä puolesta on taideteos terve, kun aineesta, mitä siihen on käytetty – oli se sitten joko sanoja tai pronssia, värejä tai norsunluuta – kuvastuu kauneus, jolla on esteettinen vaikutus. Aiheensa puolesta taas on taideteos terve, kun aiheen valinta on tapahtunut taiteilijan mielenlaadun mukaan ja välittömästi hänestä lähtenyt. Lyhyesti sanoen: taideteos on terve, kun siinä esiintyy niin hyvin täydellisyyttä kuin henkilöllisyyttäkin. – Luonnollisestikaan ei taideteoksessa voida eroittaa muotoa ja sisältöä, ne kun aina ovat yksi ja sama. Mutta tutkimuksen kannalta voimme silti hetkeksi jättää huomioon ottamatta tuon esteettisen näkökannan, jakamattomuuden, ja ajattelijan tapaan käsitellä sitä ikäänkuin ne olisivat erillisiä. Sairaalloinen on toiselta puolen taideteos, kun sen tyyli on tavallista, punottua ja jokapäiväistä, ja kun sen aihe on huolellisesti valittu sitä silmällä pitäen, että yleisö maksaa taiteilijalle siitä, jolloin hän on ryhtynyt työhönsä ei huvin vuoksi, vaan palkan takia. Itse asiassa onkin suosittu romaani, jota yleisö sanoo terveeksi, aina läpeensä sairaalloinen tuote, kun taas romaani, jota yleisö sanoo sairaalloiseksi on aina kaunis ja terve taideteos.
Lienen sentään tehnyt väärin yleisöä kohtaan, kun olen supistanut sen sanavaraston niin vähiin kuin sanoihin: "käsittämätön", "säädytön", "teennäinen" ja "sairaalloinen". Sillä on vielä yksi sana, jota se käyttää, vaikka harvoin, nimittäin: "alhainen". Tämän sanan tarkoitus on niin selvä, ettei se kehtaa sitä usein käyttää. Mutta yhä silloin tällöin se esiintyy, näkeepä sen joskus sanomalehdissäkin. Taiteesta puheen ollessa se on tietysti naurettava sana. Sillä mitä on alhaisuus muuta kuin sielun tila tai ajatuksenjuoksu, jota ei voida selittää. Yleisöön kuuluvat ovat kaikki alhaisia, sillä yleisö ei osaa ilmaista käsitystään mistään. Taiteilija ei ole koskaan alhainen, hän ilmituo kaikki. Hän on aiheensa yläpuolella ja luo siten verrattomia taiteellisia teoksia. Sanoa taiteilijaa alhaiseksi sen takia, että hän käsittelee alhaisuutta aineena, on yhtä mieletöntä kuin olisi kutsua Shakespeare'ia pahamaineiseksi sen perusteella, että hän on kirjoittanut kuningas Learin.
Suurin piirtein katsottuna on taiteilijalle Englannissa joksikin hyödyksi, jos hänen kimppuunsa hyökätään. Hänen yksilöllisyytensä tulee sen kautta karaistuksi, hänestä tulee vielä enemmän oma itsensä. Nämä hyökkäykset ovat kylläkin hyvin karkeita, hävyttömiä ja halpamaisia, mutta kun kaikki käy ympäri, ei kukaan taiteilija odotakaan hienotunteisuutta jokapäiväisiltä henkilöiltä, paremmin kuin kirjoitustaitoakaan rihkamahienostolta. Tyhmyys ja ilkeämielisyys ovat nykyaikaisen elämän kaksi tavallisinta ilmiötä. Se on valitettavaa kyllä, mutta mitään sille ei mahda. Siinä on tutkimusainehistoa, kuten missä tahansa muuallakin. Ja vain lojaalista, on jos meidän aikamme sanomalehtimiehiin nähden toteamme, että he aina kahden kesken pyytävät taiteilijalta anteeksi sen johdosta, mitä he ovat julkisuudessa kirjoittaneet häntä vastaan.
Minun tarvitsee tuskin sanoa, etten hetkeäkään valittele sitä, että yleisö ja sanomalehdistö käyttää väärin tätä sanaa. Sillä minä en tosiaankaan voi käsittää, kuinka ne lainkaan osaisivat oikein arvostella taidetta, jonka ymmärtämystä niiltä puuttuu. Minä vain totean tämän väärinkäytön, jolloin sen syykin on helposti selitettävissä samoin kuin koko ilmiön merkityskin. Me palaamme takaisin tuohon barbaariseen auktoriteetti-käsitteesen. Se johtaa meidät näkemään sellaisen yhteiskunnan luontaisen kyvyttömyyden, joka itsevaltaisen hallituksen kautta on liiaksi turmeltunut voidakseen ymmärtää tai antaa arvoa yksilöllisyydelle. Sanalla sanoen, väärinkäyttö johtuu siitä epätäydellisyydestä ja ymmärtämättömyydestä, mikä ilmenee yleisessä mielipiteessä, joka on hyväntahtoinen ja pahansuopa, kun se tahtoo ohjata ihmisten toimintaa, mutta ilkeä ja pirullinen, kun se koettaa sekaantua henkisen työn ja taiteen alalle.
Oikeastaan voidaankin pikemmin puolustaa kansan väkivaltaa kuin sen ajatuskantaa. Sillä edellinen voi olla hyvää ja kaunista, kun taas jälkimäisen pakostakin täytyy olla tyhmää. On usein sanottu, ettei väkivallalla voida mitään ratkaista. Se riippuu kuitenkin tykkänään siitä, mitä tahdotaan ratkaista. Useat hyvin tärkeät kysymykset, kuten henkilökohtaisen komennon säilyttäminen Englannissa ja läänitysaatelin pysyttäminen Ranskassa, on viime vuosisatojen aikana ratkaistu yksinomaan aineellista voimaa käyttämällä. Juuri väkivaltainen toiminta on vallankumouksessakin se, joka hetkeksi sallii kansan esiintyä suuremmoisesti ja loistavasti. Mutta onneton oli se päivä, jolloin kansa huomasi, että kynä on parempi ase kuin katukivi. Silloin se haki ja löysi heti sanomalehtimiehet, kehitti heitä ja teki heistä työkalujaan. Sitä ei voi muuta kuin valittaa. Katusulkujen takana on sentään paljon jaloa ja sankarillista, mutta mitä on pääkirjotusten takana? Tuskin muuta kuin luulottelua, tyhmyyttä, teeskentelyä ja tyhjänpäiväistä lavertelua. Ja kuitenkin nämä yhdessä muodostavat pelottavan voiman, nykyaikaisen määrääjävallan.
Ennen muinoin oli ihmisillä kidutuspenkkejä, nyt heillä on sanomalehdet. Totta kyllä, että se on edistystä sekin. Mutta silti on asianlaita yhä perin huonosti ja vaikuttaa alentavasti. Joku – muistaakseni Bruke? – on kutsunut sanomalehdistöä neljänneksi säädyksi. Se olikin epäilemättä oikein hänen aikanaan. Mutta meidän aikanamme on se oikeastaan ainoa sääty. Se on syönyt nuo kolme muuta. Aatelisto ei puhu mitään, piispoilla ei ole mitään sanomista eikä myöskään alahuoneella, joka sen itsekin sanoo. Sanomalehdistö hallitsee meitä. Amerikan presidentti on neljä vuotta ruorissa, mutta sanomalehdistö on vallassa aina ja ikuisesti. Onneksi on Amerikan sanomalehdistö sentään antanut tuon ylivallan johtaa itsensä äärimmäiseen raakuuteen ja hävyttömyyteen. Luonnollisena seurauksena siitä on ollut voimakas vastustus. Sille nauretaan tai käännetään ylenkatseella selkä, aina sen mukaan, minkälainen luonne asianomaisella henkilöllä on. Se ei enää ole sellainen mahti kuin ennen. Siihen ei suhtauduta vakavasti. Meillä sitävastoin sanomalehdistö, se kun muutamia harvoja tapauksia lukuunottamatta ei ole ottanut tavakseen mennä liiallisuuksiin, näyttelee vielä huomattavaa osaa ja on yhä todellinen mahti. Se tyrannius, mitä se harjoittaa ihmisten yksityiselämään nähden, on minun mielestäni äärettömän suuri. Tämä johtuu siitä, että yleisön uteliaisuudella ei ole mitään rajaa. Yleisö tahtoo tietää kaikki, yksinpä senkin, mikä on tietämisen arvoista. Sanomalehdistö taas, joka tuntee tämän tosiasian, tyydyttää kysyntää kauppamiehen tavoin. Ennen muinoin naulasi yleisö sanomalehtimiehen korvat pumppuun kiinni. Se oli hyvin rumasti tehty, se. Mutta nyt naulaavat sanomalehtimiehet itse korvansa avaimenreikään kiinni. Se on vielä paljon huonompaa. Ja mikä pahinta on, on se, että ne sanomalehtimiehet, jotka ansaitsevat eniten moitetta, eivät suinkaan ole pilalehtien pakinoitsijat. Kaikkein vahingollisimmat ovat nuo vakavat ja raskasmieliset sanomalehtimiehet, jotka tapansa mukaan paljastavat jonkun tapauksen suuren valtiomiehen yksityiselämästä, miehen, jolla on joku valtiollinen asia ajettavanaan tai joka on jonkun valtiollisen mahdin luoja, ja jättävät tämän tapauksen julkisuuden seulottavaksi saadakseen mikäli mahdollista yleisön sanomaan painavan sanansa sen johdosta ja ryhtymään kaikin tavoin vastustamaan häntä, hänen puoluettaan ja maataankin, mikä ei ole muuta kuin diktaattorin osan näyttelemistä, kansan saattamista naurunalaiseksi, moukkamaiseksi ja vahingolliseksi. Yleisölle ei pitäisi ilmoittaa mitään ihmisten yksityiselämästä, se ei sille kuulu. Ranskassa onkin siinä suhteessa jo päästy paremmalle kannalle. Siellä ei esimerkiksi avioliittojutussa saa julkaista yksityiskohtaisia tietoja yleisön huviksi tai parjaushalun tyydyttämiseksi. Yleisö saa tietää vain, että ero on päätetty myöntää toisen tai toisen vastapuolen vaatimuksesta, siinä kaikki. Ranskassa siis rajoitetaan sanomalehtimiehen vapautta, kun taas taiteilijan vapaus on melkein rajoittamaton. Englannissa taas on sanomalehtimiehellä aivan täysi vapaus, mutta taiteilijan vapaus sitävastoin on hyvin rajoitettu. Yleinen mielipide Englannissa – sanottakoon se suoraan – koettaa ehkäistä, pidättää ja polkea miestä, joka luo kauneusarvoja, mutta pakottaa sanomalehtimiehet levittämään itselleen juttuja, jotka ovat sekä rumia että vastenmielisiä ja tympäseviä, mistä on seurauksena se, että meillä on maailman jokapäiväisimmät sanomalehtimiehet ja vaatimattomimmat lehdet. Ei ole ensinkään liioiteltu, jos sanoo, että tämä johtuu pakosta. Joku osa sanomalehtimiehistä saattaa kyllä olla sellaisia, että heitä epämiellyttävien asiain julkaiseminen huvittaa, ja osa on niin köyhiä, että he vaanivat skandaaleja, mistä voivat saada tuloja, mutta on myös olemassa paljon sellaisia sanomalehtimiehiä, jotka ovat sivistyneitä ja hyvän kasvatuksen saaneita ja joille minun mielestäni niin ollen täytyy olla todella vastenmielistä julkaista sellaisia asioita. He tietävät, että on väärin tehdä niin, ja tekevät sen vain siksi, että epäterveet olosuhteet, joissa he harjoittavat ammattiaan, pakottavat heidät siihen. He eivät voi muuta kuin antaa yleisölle mitä se haluaa, kilpailla muiden sanomalehtimiesten kanssa kansan ruokahalun tyydyttämisessä hankkimalla niin väkevää ruokaa kuin mahdollista. Se on jokaiselle sivistyneelle henkilölle hyvin alentavaa, ja minä en epäile, etteivätkö useimmat heistä sitä elävästi tunne.
Mutta jättäkäämme tämä puoli asiasta, joka on niin likainen, ja palatkaamme kysymykseen kansan vaikutusvallasta taideasioissa, millä minä ymmärrän yleistä mielipidettä, joka määrää taiteilijalle muodon mitä hän on käyttävä, tavan ja suunnan, mitä hän noudattaa, ja aineen, mistä hän teoksensa valmistaa. Olen sanonut, että Englannissa se taide, jota ei kansa suosi, on parhaalla kannalla. Näytelmäkirjallisuuteen nähden, joka on sen suosima, onkin huomattava, että ne saavutukset, mihin siinä viimeisten viidentoista vuoden aikana on päästy, ovat luettavat muutamien yksilöllisten taiteilijain ansioksi, jotka eivät taipuneet ottamaan joukkojen mauttomuutta ohjeekseen tai pitämään taidetta vain tarjonnasta ja kysynnästä riippuvana asiana. Loistavalla ja elävällä henkilöllisyydellään, väririkkaalla tyylillään, tavattomalla luomiskyvyllään ja taidollaan mukailla, olisi Irving, jos hänellä olisi ollut tarkoituksena tehdä vain yleisön mieliksi, voinut esittää mitä hupaisempia kappaleita mitä näppärämmällä tavalla ja hankkia sillä niin paljon menestystä ja rahaa kuin kukaan vain koskaan voi haluta. Mutta se ei ollut hänen tarkoituksensa. Hänen tarkoituksensa oli oman täydellisyytensä toteuttaminen taiteilijana määrätyillä ehdoilla ja määrättyä muotoa noudattaen. Ensin kääntyi hän vain harvojen puoleen, nyt hän on kasvattanut jo monta. Hän on istuttanut makua ja muokannut luonnetta. Yleisö arvostelee äärettömiksi hänen taiteelliset saavutuksensa. Minä kysynkin sen johdosta usein itseltäni, tietääkö yleisö, että näistä saavutuksista saadaan kiittää juuri sitä tosiasiaa, että hän seurasi omaansa eikä sen mittapuuta. Yleisön mittapuun mukaan olisi Lyceumteatterista tullut toisen luokan teatteri, kuten niin monesta muusta Lontoon teatterista. Jos se tietää tämän tai ei, joka tapauksessa jää kuitenkin tosiasiaksi se, että yleisön makua ja taipumuksia voidaan jossain määrin muokata ja että yleisöllä siinä suhteessa on edellytyksiä kehittyä. Kysymys on siis siitä, miksei yleisö enemmän tule osalliseksi kulttuurista? Sillä täytyy olla syynsä, jotain on sen tiellä?
Esteenä tässä suhteessa on se, että yleisö tahtoo olla määrääjänä taiteilijoihin ja taideteoksiin nähden, sanottakoon se vieläkin kerran. Monessa teatterissa, kuten Lyseum- ja Haymarket-teattereissa, näyttää yleisö saavan hyvän vaikutuksen. Näissä teattereissa on kummassakin ollut yksilöllisiä taiteilijoita, jotka ovat onnistuneet kasvattamaan kuulijakuntansa luonnetta, mihin juuri taide kohdistuu, ja oma kuulijakuntansa taas on jokaisella Lontoon teatterilla. – Minkälaisen pitää siis yleisön luonteen olla, kysyttänee? Vastaanottavaisen, ei muuta.
Jos joku nähdessään taideteoksen tahtoo määrätä jotain sen tai taiteilijan suhteen, niin on hänet vallannut henki, joka tekee hänelle mahdottomaksi tuntea mitään taidenautintoa. Taideteoksen tulee ottaa katselija valtoihinsa, katselijan täytyy olla pidättyväinen ja vastaanottavainen. Hänen on oltava soittimena mestarin kädessä. Ja mitä täydellisemmin hän voi luopua omista vanhanaikuisista mielipiteistään, vääristä ennakkoluuloistaan ja tyhmistä päähänpistoistaan sopivaisuuteen ja sopimattomuuteen nähden taiteessa, sitä helpompi hänen on ymmärtää taideteosta ja arvostella sitä. Tämä on tietysti itsestään selvä, mikäli kysymys on vain niistä miehistä ja naisista, jotka muodostavat tavallisen teatteriyleisön. Mutta sama koskee myös n.s. sivistyneitä. Sillä sivistyneen ajatukset taiteesta ovat luonnollisesti peräisin juuri siitä, mitä taide on ollut, kun taas uusi taideteos viehättää uutuudellaan, t.s. sillä, mitä taide ei ole koskaan ollut, joten siis se, joka arvostelee sitä vanhan mittapuun mukaan, oikeastaan tulee käyttäneeksi mittapuuta, mistä hänen täydellisyytensä takia olisi päästävä irti. Vain sellainen luonne, joka mielikuvituksen alalla ja avulla kykenee huomaamaan uusia ja kauniita vaikutteita, pystyy arvostelemaan taideteosta. Ja jos kerran asian laita on niin kuvanveistoon ja maalaukseen nähden, niin vielä paremmalla syyllä sen täytyy olla niin sellaiseen taiteenhaaraan kuin näytelmäkirjallisuuteen nähden. Sillä taulu tai patsas eivät ole ristiriidassa ajan kanssa, niissä ei asiajärjestys merkitse mitään. Yhtenä ainoana hetkenä voidaan niistä saada eheä ja kokonainen kuva. Kirjallisuuden laita sitävastoin on toisin. Siinä vaaditaan aikaa ennenkuin yhtenäinen vaikutus voidaan saada aikaan. Siten saattaa näytelmäkappaleen ensimäisessä näytöksessä tapahtua jotain, jonka tositaiteellinen arvo vasta kolmannessa tai neljännessä näytöksessä selviää katselijalle. Pitääkö meikäläisen kunnon miehen sen takia suuttuman ja yhtymän häiritsemään näyttelemistä tai sättimään taiteilijaa? Ei. Meikäläisen miehen tulee arvonsa mukaisesti pysyä tyynenä ja oppia tuntemaan itsessään sitä ihanaa tunnetta, mikä johtuu hämmästyksestä, odotuksesta ja jännityksestä. Hänen ei pidä mennä teatteriin pilaamaan hyvää tuultaan, vaan hänen tulee käydä teatterissa saamassa taiteellista virikettä. Hänen tulee käydä teatterissa tavoittelemassa toisenlaista mielentilaa, taiteellista luonnetta. Hän ei ole taideteoksen tuomari. Hän on vain mies, joka on tilaisuudessa katselemaan taideteosta ja, jos teos on kaunis, sen vaikutuksesta unohtaa oman itsekylläisyytensä, kaiken sen, mikä häntä vaivaa, olipa se sitten sivistyksestä tai tietämättömyydestä johtuvaa. Tähän näytelmäkirjallisuuden erikoisuuteen ei luullakseni vielä ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Minä voin vallan hyvin kuvitella mielessäni, että jos "Macbeth'ia" ensi kertaa esitettäisiin nykyaikaiselle Lontoon yleisölle, moni läsnäolija varmaankin tulisi ankarasti ja epäröimättä moittimaan noitien esiintymistä ensimäisessä näytöksessä, heidän hirvittävää puhetapaansa ja naurettavia sanojaan. Mutta kun koko kappale on ohi, huomataan, että noitien nauru "Macbeth'issa" on yhtä kauheata kuin mielipuolen nauru "Lear'issa". Ainoakaan muu taiteenharrastaja ei tarvitse niin vastaanottavaista mielentilaa kuin juuri näytelmän katselija. Sillä hetkellä, kun hän koettaa käyttää auktoriteettiaan, tulee hänestä ilmi vihollinen taiteelle ja omalle itselleenkin. Taide ei pysähdy siihen, mutta hän itse kärsii sen takia.