KYMMENES LUKU
Nämä kauheat sanat kuullessamme seisoimme siinä kuin kivettyneinä emmekä voineet ainakaan minuuttiin liikuttaa jäsentäkään. Kun olimme hiukan toipuneet säikähdyksestämme, nostimme vanhuksen ylös ja asetimme hänet takaisin tuolilleen; hän antoi Bennyn silitellä ja suudella itseään, ja täti raukkakin koetti rauhoittaa häntä. Mutta he olivat molemmat niin hämmentyneet ja suunniltaan, että tuskin tiesivät mitä tekivät. Mutta kaikkein onnettomin oli Tom itse. Häntä kauhistutti ajatus, että hän oli ehkä syössyt setänsä turmioon. Jollei hän olisi ollut niin kunnianhimoinen ja halunnut tulla kuuluisaksi ja jos hän olisi jättänyt ruumiin etsimisen, niinkuin muutkin ihmiset, niin eihän lopultakaan olisi tullut milloinkaan mitään ilmi. Mutta ei kulunut aikaakaan, kun hän malttoi mielensä ja muutti ajatuksensa.
"Älä sano sitä enää toistamiseen, setä Silas; tuollaiset puheet ovat vaarallisia, ja myöskään ei niissä ole siteeksikään totta", vakuutti hän päättävästi.
Täti Sally ja Benny hengähtivät helpotuksesta nämä sanat kuullessaan; mutta setä pudisti surullisesti päätään.
"Ei, ei – minä sen tein – Jupiter raukka – minä sen tein!" – sanoi hän epätoivon äänellä, kyynelten valuessa alas pitkin poskia. Se oli kauheata kuulla.
Sitte hän kertoi edelleen, että se oli tapahtunut samana päivänä, jona Tom ja minä tulimme, auringon laskun aikaan. Jupiter oli häntä kiduttanut ja suututtanut, kunnes viha sai hänessä vallan ja hän löi häntä sauvalla päähän, niin että hän kaatui maahan. Hän katui heti tulisuuttaan; hän polvistui Jupiterin viereen, nosti ylös hänen päänsä ja pyysi, että hän toki puhuisi ja sanoisi, ettei hän ollut kuollut. Hän virkosikin pian; mutta kun hän näki, kuka piteli hänen päätään, hyppäsi hän ikäänkuin kuoliaaksi säikähtyneenä ylös, oli yhdellä harppauksella aidan toisella puolella, juoksi metsään päin ja katosi. Silloin setä luonnollisesti toivoi, ettei hän ollut tuottanut hänelle mitään vahinkoa.
"Mutta voi", jatkoi hän, "vain pelko oli puhaltanut häneen tuon viimeisen kipinän elinvoimaa, joka pian sammui; hän vaipui sitte maahan pensaikossa, missä ei kukaan voinut häntä auttaa, ja heitti henkensä."
Vanha mies vaikeroi ja itki; hän sanoi, että hän oli murhaaja, kantoi Kainin merkkiä ja saattoi perheensä huutoon ja häpeään. Hänen rikoksensa keksittäisiin, ja se veisi hänet hirsipuuhun.
"Siitä ei ole puhettakaan", sanoi Tom. "Sinä et ole häntä lainkaan tappanut. Yksi ainoa isku ei kuoleta. Murhan on tehdyt joku toinen."
"Ei, minä sen tein eikä kukaan muu. Kelläpä muulla, paitsi minulla, olisikaan ollut mitään häntä vastaan?"
Hän katsoi meihin, ikäänkuin olisi toivonut, että me olisimme voineet mainita jonkun, jolla olisi ollut kaunaa tuota vaaratonta ihmistä vastaan. Mutta se oli turhaa; meidän kaikkien täytyi vaieta. Kun hän näki sen, valtasi hänet suru uudelleen; oli vallan sääli nähdä hänen surkeata katsettaan.
"Mutta odottakaahan", huudahti Tom äkkiä, "jonkun on toki täytynyt haudata hänet. Kuka se sitte lienee – "
Pidemmälle hän ei päässyt. Tiesin kyllä miksi, ja minua puistatti. Olimmehan molemmat nähneet tuona yönä setä Silasin pitkä lapio olalla. Bennynkin oli täytynyt huomata hänet; hän oli kerran maininnut siitä jotain. Tom koetti nyt innokkaasti taivuttaa setää olemaan ilmaisematta itseään; me muut olimme samaa mieltä ja sanoimme, että jos setä olisi vaiti, ei sitä saataisi tietää milloinkaan, eikä hänen pitäisi itse syyttää itseään, koska meidän kaikkien sydän murtuisi, jos hänelle tapahtuisi jotain pahaa. Se ei tuottaisi kenellekään hyötyä ja tekisi vain hänen omaisensa onnettomiksi. Viimein hän lupasikin sen, ja nyt koetimme lohduttaa ja ilahuttaa häntä, mikäli voimme. Koko juttu painuisi pian unhotuksiin, sanoimme, eikä kukaan ihminen ajattelisi sitä enää. Ei kenenkään päähän pälkähtäisi edes unissakaan ruveta epäilemään setä Silasia; hän on siksi liian hyvässä maineessa ja on niin lempeä ja ystävällinen jokaista kohtaan.
"Ajatelkaahan vain", sanoi Tom suurella ponnella, "sehän on vallan selvää: setä Silas on ollut täällä niin ja niin monta vuotta saarnaajana ilman penninkään palkkaa; hän on tehnyt kaikkea mahdollista hyvää; nuoret ja vanhat rakastavat ja kunnioittavat häntä. Kuinka hän, rauhallisin ihminen maailmassa, joka ei milloinkaan ole sekaantunut vieraisiin asioihin, kuinka hän olisi tullut tehneeksi väkivaltaa jollekin. Häntä vastaan ei voi syntyä mitään epäluuloa; se on yhtä mahdotonta kuin – "
"Arkansasin valtion nimessä ja määräyksestä vangitsen minä teidät Jupiter Dunlapin murhaajana", huusi samassa silmäräpäyksessä sheriffi ovelta.
Se oli kauheata. Täti Sally ja Benny tarttuivat itkien ja huutaen setä Silasiin eivätkä tahtoneet päästää häntä menemään; neekeritkin juoksivat ulisten paikalle; se oli sydäntäsärkevä kohtaus, ja laitoin, että jouduin ylös huoneeseeni.
Kun häntä vietiin pieneen kylävankilaan, saatoimme häntä kaikki, sanoaksemme hänelle jäähyväiset. Tomilla oli jo päässään valmiina ja selvänä suunnitelma, miten vapauttaisimme hänet sankarillisesti jonakin pimeänä yönä. Mutta kun hän hiukan vihjaisi siitä sedälle, kävi hänelle nolosti. Vanhus parka arveli, että hänen velvollisuutensa oli kärsiä rangaistus, minkä laki hänelle määräisi; vaikka vankilan ovi olisi selkosen selällään, ei hän poistuisi sieltä. Tietysti Tom oli hyvin pettynyt, mutta hänen piti mukautua siihen. Mutta ajatuksesta pelastaa setänsä hän ei silti vielä luopunut; hän katsoi sen velvollisuudekseen, sillä hän tunsi olevansa tavallaan vastuussa hänestä.
Hän lupasi myös täti Sallylle, ettei hän lepäisi päivällä eikä yöllä, ennenkuin saisi setänsä viattomuuden toteennäytetyksi; hänen ei pitäisi olla huolissaan. Täti syleili häntä hellästi, kiitti häntä ja sanoi olevansa vakuutettu, että hän tekisi kaikki, mitä hän suinkin voi. Sitte hän pyysi meitä vielä auttamaan Bennyä talouden ja lasten hoidossa, ja kun olimme kyynelsilmin ottaneet häneltä jäähyväiset, palasimme farmille. Täti aikoi jäädä asumaan vanginvartian vaimon luo, kunnes lokakuussa asian käsittely oikeudessa alkaisi.
YHDESTOISTA LUKU
Seuraava kuukausi oli meille kaikille hyvin surullinen, Benny raukka koetti olla niin levollinen kuin voi; myöskin Tom ja minä teimme parastamme ilahuttaaksemme muita, mutta siitä oli vähän apua. Kävimme joka päivä katsomassa vanhuksia, mikä oli julman surullista. Setä Silas ei saanut enimmäkseen unta öisin tai sitte käveli unissaan; hän oli surkuteltavan näköinen ja kävi ruumiiltaan ja sielultaan yhä raihnaammaksi, niin että pelkäsimme kaikki, että hän sairastuisi ja kuolisi surusta.
Kun puhuimme hänelle rohkaisevia sanoja, pudisti hän vain päätänsä ja arveli, ettemme tietäneet, mikä taakka oli kantaa murhaa sielullaan; muuten puhuisimme toisin. Niin usein kuin toistimmekin hänelle, ettei ollut kysymyksessä murha, vaan varomattomuudessa tehty tappo, ei hän luopunut mielipiteestään. Niin, kun oikeudenkäyntipäivä lähestyi, oli hän vallan valmis tunnustamaan, että hän oli tappanut miehen edelläkäyneen harkinnan jälkeen. Se teki asian tietysti sata kertaa pahemmaksi; täti Sally ja Benny olivat menehtyä tuskasta. Kuitenkin otimme sedältä lupauksen, ettei hän muiden läsnäollessa puhuisi tavuakaan murhasta, ja olihan se edes lohdutus.
Kokonaisen kuukauden Tom mietti puhki päänsä, keksiäkseen jonkun keinon. Monta yötä minun täytyi valvoa hänen kanssaan ja punoa suunnitelmia, mutta väsytimme itseämme vain turhanpäin, sillä ei se johtanut mihinkään tuloksiin. Olin vihdoin niin masentunut ja alakuloinen, että neuvoin Tomia luopumaan koko yrityksestä; mutta hän oli toista mieltä eikä lakannut puhkomasta päätään yhä uusilla suunnitelmilla.
Niin tuli lokakuun keskivaiheilla oikeudenistuntopäivä. Olimme kaikki siellä, ja sali oli tietysti tupaten täynnä. Vanha setä Silas raukka näytti itse melkein kuin kuolleelta, niin onttosilmäiseltä, kuihtuneelta ja surkealta. Benny ja täti Sally istuivat hänen vasemmalla ja oikealla puolellaan, tiiviissä hunnussa ja surun murtamina. Mutta Tom istui puolustusasianajajamme vieressä ja yhtyi vähä väliä puheeseen; yleinen syyttäjä antoi hänen olla ja tuomari niinikään. Usein hän katsoi paremmaksi ottaa asian puolustajan käsistä kokonaan, sillä tämä oli vain nurkka-asianajaja eikä ymmärtänyt juuri hölynpölyä.
Valamiesten vannottaminen oli toimitettu, ja yleinen syyttäjä piti puheensa. Hän sanoi niin kauheita asioita setä Silasista, että täti Sally ja Benny alkoivat itkeä. Se, mitä hän kertoi murhasta, salpasi miltei hengityksemme, niin toista se oli kuin sedän kertomus. Hän sanoi todistavansa, että kaksi luotettavaa todistajaa oli nähnyt, kuinka setä Silas oli tappanut Jupiter Dunlapin. Se oli tapahtunut harkinnan jälkeen, sillä hän oli huutanut lyödessään sauvalla, että hän tahtoi tehdä hänet kylmäksi; sitte oli hän raahannut Jupiterin pensaikkoon, ja tämä oli silloin ollut jo vallan kuollut. Myöhemmin oli setä Silas palannut ja kuljettanut ruumiin tupakkamaalle, minkä seikan kaksi miestä voi todistaa. Yöllä hän oli sitte haudannut sen, ja silloinkin oli joku nähnyt hänet.
Ajattelin, että vanha setä raukka oli varmasti valehdellut meille, koska hän luotti siihen, ettei kukaan ollut nähnyt häntä, eikä tahtonut murtaa täti Sallyn ja Bennyn sydäntä. Siinä hän oli tehnyt aivan oikein; jokainen, jolla on vähänkin tunnetta ruumiissaan, olisi myös valehdellut, säästääkseen noilta kahdelta, jotka eivät kuitenkaan sille mahtaneet mitään, murhetta ja sydänsurua. Meidän puolustajamme naama kävi aattelevaiseksi, ja Tomkin oli silmäräpäyksen, ikäänkuin olisi saanut läimäyksen vasten suutaan, mutta pian hän taas malttoi mielensä ja oli olevinaan hyvin varma – mutta kuitenkin hänen mielensä oli levoton, sen tiedän. Kuulijain kesken syntyi puheen kestäessä kauhea kiihtymys.
Kun syyttäjä oli lopettanut, istuutui hän ja todistajat huudettiin esille. Ensin tuli useampia todistamaan, että setä Silas oli ollut vihamielinen murhattua kohtaan. He sanoivat kuulleensa usein hänen lausuneen uhkauksia Jupiteria kohtaan; suhde oli lopulta käynyt niin kireäksi, että koko maailma puhui siitä. Murhattu, joka pelkäsi henkeään, oli sanonut useammalle heistä, että setä Silas tappaa hänet vielä joskus.
Ristikuulustelusta, jonka Tom ja puolustusasianajaja panivat toimeen näiden todistajien kanssa, ei ollut mitään hyötyä; he pysyivät todistuksessaan.
Sitte astui Lem Beebe todistamaan. Se muistutti mieleeni tulomme päivän, kuinka Lem oli Jim Lanen kanssa kulkenut ohitsemme ja sanonut, että hän aikoi lainata koiran Jupiter Dunlapilta. Kaikki toistui muistissani: Bill ja Hans Withers, jotka puhuivat neekeristä, joka oli varastanut jyviä setä Silasilta, ja kummituksemme, joka tuli vaahterametsiköstä ja säikähdytti meitä niin kovin. Se istui nyt ilmielävänä edessäni, ja sillä oli kuuromykkänä ja vieraana oikein eri tuoli aitauksen sisäpuolella; siinä hän saattoi kaikessa rauhassa heittää säärensä toisensa päälle, samalla kun muut kuulijat olivat niin yhteensullotut, että voivat tuskin hengittää.
Lem Beebe vannoi valan ja alkoi: "Toisena päivänä syyskuuta auringon laskiessa menin Jim Lanen kanssa syytetyn aitauksen ohi. Silloin kuulimme äänekästä puhetta ja toraa aivan lähellämme; vain pähkinäpensaikko oli välillämme. Tunsimme syytetyn äänen, joka huusi: 'Olen sinulle monasti sanonut, että vielä tapan sinut!' Sitte näimme sauvan, joka nostettiin ylös ja taas hävisi pensasten taa; kuulimme kumean iskun ja heti senjälkeen ähkynän. Nyt hiivimme hiljaa lähemmäksi, ja kun kurkistimme aidan läpi, näimme Jupiter Dunlapin makaavan kuolleena maassa ja hänen vieressään seisoi syytetty sauva kädessä. Hän raahasi ruumiin pois, kätkeäkseen sen; mutta me kumarruimme, ettei meitä näkyisi, ja pötkimme pois."
Se oli hirmuista. Kuulijoilta hyytyi melkein veri suonissa, ja koko salissa vallitsi äänetön hiljaisuus. Vasta kun todistaja oli lopettanut, kuultiin ihmisten huokaisevan, ja he katselivat toisiaan kauhistunein katsein.
Mutta eniten minun täytyi ihmetellä Tomia. Ensimmäisten todistajien aikana hän oli ollut tarkkaavainen kuin vainukoira, ja niin pian kuin joku oli lopettanut todistuksensa, iski hän kiinni hänen sanoihinsa ja teki kaikkensa saadakseen hänet kiinni valheesta ja heikentääkseen hänen todistustaan. Nytkin, kun Lem alkoi eikä sanonut mitään siitä, että hän oli puhunut Jupiterin kanssa ja pyytänyt häneltä koiraa lainaksi, hehkui Tom innosta, ja huomasin, kuinka hän vain vaani, saadakseen Lemin ristikuulusteluun. Silloin arvelin, että me molemmat esiintyisimme todistajina ja kertoisimme, mitä olimme kuulleet Lemin omasta suusta. Katsahdin taas Tomiin, mutta hän oli yht'äkkiä ikäänkuin muuttunut. Hän ei kuunnellut enää lainkaan mitä Lem sanoi, vaan istui siinä mietteisiinsä vaipuneena, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat harhailleet jossain kaukana, kaukana. Kun Lem oli lopettanut, tyrkkäsi puolustusasianajajamme Tomia kyynärpäällä; hetkisen hän näytti hämmentyneeltä ja sanoi: "Kuulustelkaa todistajaa, jos tahdotte, mutta antakaa minun olla rauhassa – minun täytyy ajatella."
No, sepä oli jo liikaa; se kävi yli ymmärrykseni. Näin myös, kuinka Benny ja hänen äitinsä työnsivät hunnun syrjään ja katsahtivat Tomiin levottoman näköisinä, kohdatakseen hänen katseensa, mutta se oli heiltä turhaa vaivaa; hän tuijotti vain yhä edelleen yhteen kohtaan. Nurkka-asianajaja kuulusteli tosin todistajia, mutta ei saanut mitään esille, vaan pilasi päällepäätteeksi koko jutun.
Sitte huudettiin esiin Jim Lane; hän kertoi tapauksen kulun samoin. Mutta Tom ei kuunnellut; hän istui vielä siinä syvissä mietteissä eikä huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Puolustajan täytyi taas kysellä vallan yksin, ja tuloskin oli sama; Nyt näytti yleinen syyttäjä sangen tyytyväiseltä, mutta tuomari oli äkäisen näköinen, sillä Tomin asema oli melkein kuin oikean asianajajan. Arkansasissa sai nimittäin syytetty lain mukaan valita puolustajansa apumieheksi kenet hän halusi. Tom oli suostuttanut setä Silasin uskomaan hänelle tuon toimen, ja nyt hän ei tehnyt mitään asian hyväksi, mikä luonnollisesti ei miellyttänyt tuomaria.
Lopuksi puolustusasianajaja kysyi Lemiltä ja Jimiltä:
"Miksi ette heti ilmoittaneet, mitä olitte nähneet?"
"Pelkäsimme, että sekaantuisimme juttuun", kuului vastaus. "Mutta kun kuulimme, että ruumista etsittiin, menimme heti Brace Dunlapin luokse ja kerroimme hänelle kaikki."
"Milloin se tapahtui?"
"Lauantai-iltana, yhdeksäntenä päivänä syyskuuta."
Nyt tuomari sanoi:
"Sheriffi", sanoi hän, "vangitkaa nämä molemmat todistajat syypäinä murhan salaamiseen."
"Herra tuomari", huudahti syyttäjä suuresti kiihtyneenä, "minä panen vastalauseeni, tätä tavatonta – "
"Istukaa", vastasi tuomari ja asetti tikariveitsensä eteensä pöydälle.
"Pyydän, että osoitatte tuomioistuimelle sille tulevaa kunnioitusta."
Seuraava todistaja oli Bill Withers.
Vannottuaan valan hän kertoi: "Kuljin lauantaina, toisena päivänä syyskuuta, auringonlaskun aikaan veljeni Hansin kanssa vangitun pellon ohi. Silloin näimme miehen, joka kantoi selässään raskasta taakkaa. Saatoimme nähdä hänet ainoastaan epäselvästi, mutta näytti siltä kuin hän olisi raahannut ihmistä, jonka jäsenet riippuivat niin hervottomina, että arvelimme hänen olevan juovuksissa. Mies oli käynnistään päättäen pastori Silas, ja ajattelimme, että hän oli löytänyt maantienojasta tuon juoppolallin Sam Cooperin, jota hän jo kauan oli koettanut parantaa, ja kantoi häntä kotia."
Ihmisiä pöyristytti, kun he kuvittelivat mielessään, miten vanha setä Silas oli raahannut murhatun tupakkamaahansa, josta koira sitte oli kaivanut ruumiin esiin. Mutta paljon sääliä ei näkynyt kasvoilla, ja naapurit sanoivat toisilleen: "Hirvittävää kantaa kuollutta noin pitkin ja kuopata se sitte maahan niinkuin mikäkin elukka – ja sellaista voi pastori tehdä!"
Tätäkin todistajaa sai puolustaja kuulustella yksinään; Tom oli kuin sokea ja kuuro eikä liikahtanutkaan.
Billin jälkeen tuli Hans Withers ja toisti kaikki, mitä veljensä oli sanonut.
Sitte huudettiin Brace Dunlap esille. Hän näytti niin murheelliselta, kuin olisi ollut vähällä purskahtaa itkuun. Salissa syntyi vilkasta liikettä; kaikki ojentautuivat kuulemaan, jottei sanaakaan menisi heiltä hukkaan. Naiset kuiskailivat: "Mies parka!" ja monen nähtiin kuivaavan kyyneliään.
Brace Dunlap vannoi valan ja sanoi sitte:
"Olin jo kauan huolissani veliraukkani tähden, mutta toivoin kuitenkin aina, etteivät asiat olisi niin hullusti, kuin hän niitä kuvaili. Kuinka olisin voinut ajatellakaan, että kukaan voisi olla niin sydämetön, että saattaisi tehdä pahaa niin hyväluontoiselle olennolle. Ja että juuri pastori vaani hänen henkeänsä, se ei voinut juolahtaa mieleenikään. Mutta en milloinkaan, en milloinkaan anna itselleni anteeksi, etten heti tehnyt jutusta loppua; jos olisin sen tehnyt, olisi viaton veliraukkani vielä tänään elossa, ja nyt hän makaa tuolla – julmasti murhattuna!"
Liikutus valtasi hänet; hänen täytyi odottaa hetkinen, koska hänen äänensä tukahtui. Kaikkialta kuului osaaottavia sanoja, ja naiset itkivät. Sitte syntyi juhlallinen hiljaisuus; vain vanha setä Silas huokasi sydämensä syvyydestä, niin että jokainen kuuli sen.
Brace jatkoi: "Lauantaina, syyskuun toisena päivänä, hän ei tullut kotiin illalliselle. Kun tuli myöhä, lähetin yhden neekereistäni syytetyn asuntoon; mutta siellä veljeni ei ollut. Levottomuuteni kasvoi. Tosin asetuin levolle, mutta unta ei ollut ajattelemistakaan. Yöllä nousin vielä kerran ylös, menin syytetyn talolle ja harhailin siellä kauan ympäri, toivoen tapaavani veliraukkani. Ah, enhän tiennyt, että hän oli jo temmattu kaikesta vaivasta parempaan kotiin." Taas hänen äänensä tukahtui ja kuultiin naisten itkevän. Pian Brace otti uutta vauhtia: "Odottaminen oli turhaa. Menin kotia ja asetuin maata. Parin päivän kuluttua naapuritkin alkoivat huolestua ja alkoivat puhella uhkauksista, joita syytetty oli lausunut. En ollut heidän kanssaan samaa mieltä, että veljeni oli murhattu; mutta huhu levisi, alettiin etsiä ruumista. Olin sitä mieltä, että veljeni oli paennut jonnekin, saadakseen olla hiukan rauhassa, ja että hän ennen pitkää palaisi. Silloin tulivat lauantaina, yhdeksäntenä päivänä, Lem Beebe ja Jim Lane vielä myöhään illalla luokseni ja kertoivat minulle kaikki. – Niin sain tiedon tuosta hirvittävästä murhasta, joka oli murtaa sydämeni. Samalla muistui mieleeni eräs seikka, johon en ollut sitä ennen pannut sen suurempaa painoa, koska olin kuullut, että syytetty on unissakävijä ja tekee unissa kaikenlaista, tietämättä siitä itse mitään. Tuona kauhana yönä, lauantaina nimittäin, kun harhailin suruissani ja murheissani, satuin myös tulemaan syytetyn tupakkamaan luo ja kuulin ääniä, ikäänkuin olisi kaivettu maata. Hiivin lähemmäksi ja näin pensasaidan läpi miehen, joka ajoi lapiolla maata kuoppaan, joka oli jo melkein täyteen luotu. Hän seisoi selkä minuun päin, mutta kuunvalossa tunsin syytetyn hänen vanhasta viheriästä työnutustaan, jossa on hartiain välissä valkea pilkku, ikäänkuin olisi joku viskannut siihen lumipallolla. Hän hautasi parhaillaan miestä, jonka oli murhannut."
Itkien ja nyyhkyttäen Brace vaipui tuolilleen, ja läpi koko salin kulki valittava voihkaus. "Miten kamalaa, miten hirvittävää!" kaikui joka puolelta; levottomuus kasvoi joka minuutti. Silloin nousi yht'äkkiä vanha setä Silas; hän näytti kalpealta kuin liinavaate ja huusi:
"Se on kaikki totia sanasta sanaan – minä olen kylmäverisesti murhannut hänet!"
Ihmiset olivat ensin jäykkiä pelästyksestä, sitte nousi hurja hälinä.
Jokainen hypähti istuimeltaan ja kurkotti kaulaansa, nähdäkseen paremmin. Tuomari löi vasaralla pöytään, ja sheriffi kirkui: