XXVII LUKU
"Teurastettu, että Rooma saisi juhlapäivän" – Eräs, joka ei koskaan valittanut – Tuskastuttava asia – Aasimaisia oppaita – Rooman katakombit – Pyhimys, jonka kylkiluut intoutuminen sai katkeamaan – Ihmeellinen verta vuotava sydän – Ara Coeli-legenda.
Sikäli siis kaikki on kuin pitääkin. Jos kenelläkään on, oikeutta tuntea itsensä ylpeäksi ja tyytyväiseksi, niin epäilemättä minulla. Sillä enkö minä ole kirjoittanut Colosseumista ja gladiaattoreista, marttyyreista ja leijonista käyttämättä kertaakaan fraasia "teurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän". Minä olen ainoa vapaa valkoinen mies vakaantuneella iällä, joka olen tämän aikaan saanut sitten kun Byron tuon sananparren keksi.
Teurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän kuuluu hyvältä ensimmäiset seitsemän- tai kahdeksantoistasataatuhatta kertaa, minkä sen näkee painettuna, mutta sen jälkeen se alkaa väsyttää. Olen sen nähnyt kaikissa Roomaa koskevissa kirjoissa – ja tässä se nyt muistuttaa minua tuomari Oliverista. Oliver oli nuori lakimies, juuri kouluista päässyt, ja hän oli lähtenyt ulos Nevadan erämaihin elämäänsä alkamaan. Hänestä tuo maa ja se elämänlaatu, jota siellä vietimme niinä varhaisina aikoina, koko lailla erosi Uuden Englannin tai Pariisin elämästä. Mutta hän puki ylleen villapaidan ja vyötti laivastorevolverin vyölleen, iski kiinni läskiin ja papuihin, joita maa tarjosi, ja päätti olla Nevadassa Nevadan tavalla. Oliver tyytyi asemaansa niin täydelleen, että vaikka monetkin hänen ratkaisemansa jutut varmaan tuottivat hänelle surua, hän ei koskaan valittanut – toisin sanoen, hän ei koskaan valittanut muuta kuin yhden kerran. Hän, kaksi muuta ja minä itse lähdimme sitten Humboldt-vuoriston uusille hopeakaivoksille – hän olemaan Humboldt-kauntin tuomari ja me hopeata kaivamaan. Matka oli kaksisataa mailia. Oli sydäntalvi. Ostimme kahden hevosen vaunut ja kuormasimme niihin tuhatkahdeksansataa naulaa sianlihaa, jauhoja, papuja, vuoriruutia, kakkuja ja kihveleitä. Ostimme kaksi surkean näköistä meksikolaista hevoskaakkia, joiden karva kasvoi nurjaan suuntaan ja joiden ruumiissa oli enemmän kulmia kuin Omarin moskeijassa; valjastimme ja lähdimme matkaan. Se oli kamala retki. Mutta Oliver ei valittanut. Hevoset kiskoivat vaunujamme kaksi mailia kaupungin ulkopuolelle ja sitten heittivät. Sitten me kolmen työnsimme vaunuja seitsemän mailia ja Oliver kulki edellä ja kiskoi perässään hevosia suitsista. Me valitimme, Oliver ei. Maa oli jäässä ja se palelsi selkäämme maatessamme. Viima pyyhkieli naamaamme ja palellutti nenämme. Oliver ei valittanut. Viisi päivää työnnettyämme vaunuja päivällä ja yöllä vilua kärsittyämme tulimme matkamme pahalle osalle – neljänkymmenen mailin erämaahan tai Great American Desertiin, jos se nimi paremmin miellyttää teitä. Eikä vieläkään tämä miehistä tasaisin, mitä on milloinkaan elänyt, ollut valittanut. Lähdimme poikki yrittämään kahdeksan aikaan aamulla, kiskoen läpi hiekan, joka oli pohjatonta. Ponnistaen päivän pitkän tuhansien vaununrauskain ja kymmenientuhansien häränluurankojen ohi. Ohi niin lukemattomain pyöränvanteitten, että niillä olisi voinut vyöttää Washingtonin muistopatsaan ylös saakka ja ohi häränkahleitten, joita olisi riittänyt koko Long Islandin ympäri. Ohi ihmishautain. Kurkkumme kaiken aikaa janosta käheänä. Huulemme alkalipölystä verisinä. Nälkäisinä, hikoillen ja ylen, ylen uupuneina – niin uupuneina, että kun aina viidenkymmenen askelen kuluttua laskeusimme hiekalle hevosia lepuuttamaan, niin tuskin jaksoimme hereillä pysyä – Oliver vain ei valita. Eikä seuraavana aamunakaan, kun kolmen aikaan pääsimme poikki, puolikuolleina uupumuksesta. Herätessämme pari kolme yötä myöhemmin puoliyön aikaan ahtaassa kurussa siitä, että lunta satoi kasvoillemme, ja kauhistuen uutta vaaraa, että lumi meidät hautaisi alleen, valjastimme hevoset ja ponnistimme aamulla kello kahdeksaan, kuljimme vedenjakajan poikki ja tiesimme, että olimme pelastuneet. Ei valituksia. Viisitoista vuorokautta vaivaa ja uupumusta koettuamme pääsimme kahdensadan mailin matkamme päähän eikä tuomari vaan ollut valittanut. Ihmettelimme, tokko mikään
saattoikaan
tuskastuttaa häntä. Rakensimme Humboldt-majan. Se tehdään näin. Vuoren juurelle kaivetaan jyrkkään rinteeseen neliskulmainen hauta ja kaivetaan maahan kaksi pystypatsasta ja niiden päälle pannaan kaksi niskahirttä. Niskahirsien päälle pannaan sitten suuri kangas, niin että se peittää ne ja vielä etusivunkin maahan saakka. Kangas muodostaa talon katon ja etuseinän. Sivuseininä ja takaseinänä on kaivettaessa nostettu multa. Savupiippu on helppo tehdä siten että katon yhtä kulmaa käännetään auki. Oliver istui eräänä iltana yksin tässä kolkossa kopissa marunavarvuista tehdyn valkean ääressä ja kirjoitti runoja; hänen mielitöitään oli tuo runojen kaivaminen itsestään, tai räjäyttäminen, jos ne istuivat kovassa. Hän kuuli jonkun eläimen käyskentelevän katon ääressä; kivi tai pari ja jonkun verran multaa varisi läpi ja putosi hänen viereensä. Hän kävi levottomaksi ja sanoi "Hoi! – menetkös sieltä, hoi hoi!" – aina vähän väliä. Mutta sitten hän sattui siinä torkahtamaan ja tuota pikaa putosi savupiipusta sisään muuli! Tuli lensi joka suuntaan ja Oliver kaatui selälleen. Kymmenisen iltaa kului kunnes hän taas rohkaisi mieltään sen verran että uudelleen alkoi kirjoittaa runoutta. Ja taas hän sattui torkahtamaan ja muuli jälleen putosi savupiipusta. Tällä kertaa sortui muulin kanssa sisään melkein puolet majan siitä osasta. Ponnistellessaan jalkeille muuli potkaisi kynttilän sammuksiin ja särki suurimman osan kyökkiastioista ja nosti melkoisesti pölyä. Nämä väkivaltaiset herätykset varmaankin lienevät tuntuneet Oliverista harmillisilta, mutta hän ei kertaakaan valittanut. Hän muutti toiseen majaan, joka oli kurun vastakkaisella puolella, hän kun oli huomannut, ettei sillä puolella käynyt muuleja. Eräänä iltana hän kahdeksan aikaan puuhaili runonsa päättelemisessä, kun sisään vierähti kivi – sitten ilmestyi vaatteen alle sorkka – sitten lehmästä toinen puoli – peräpuoli. Hän kauhistuneena nojautui taapäin ja huusi "Hoi nyt! hoi! menetkös siitä!" ja lehmä ponnisteli urhoollisesti – menetti jalansijaa kaiken aikaa – multaa ja pölyä ryöppysi alas ja ennenkuin Oliver pääsi kunnolla pois, putosi koko lehmä katon läpi pöydälle ja särki kaikki muodottomaksi läjäksi!
Silloin, ensi kerran eläissään luullakseni, Oliver valitti Hän sanoi:
"
Tämä alkaa käydä yksitoikkoiseksi!
"
Hän luopui tuomarinvirastaan ja lähti Humboldt-kauntista. "Teurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän" on käynyt minulle yksitoikkoiseksi.
Haluan tässä yhteydessä lausua sanan Michelangelo Buonarottista. Olin ennen aina ihaillut Michelangelon mahtavaa neroa – tuon miehen, joka oli suuri runoilijana, maalarina, kuvanveistäjänä, arkkitehtina – suuri kaikessa, mihin hän ryhtyi. Mutta minua ei maita Michelangelo aamiaiseksi – lunshiksi – päivälliseksi – teen särpimeksi – illalliseksi – välipalaksi. Haluan joskus vaihteluakin. Genovassa kaikki oli hänen käsialaansa. Milanossa hänen tai hänen oppilaittensa käsialaa. Como järvi oli hänen käsialaansa. Padovassa, Veronassa, Veneziassa, Bolognassa, kuulimmeko oppaitten puhuvan kenestään muusta kuin Michelangelosta? Firenzessä hän maalasi kaikki, suunnitteli kaikki, melkein, ja mikä ei ollut hänen suunnittelemaansa, sitä hänen oli ollut tapana katsella joltain mielikiveltään, ja meille tämä kivi näytettiin. Pisassa hän piirsi kaikki paitsi tuota vanhaa haulitornia, ja senkin he olisivat antaneet hänelle, ellei se olisi niin kamalan pahasti poikennut pystysuorasta. Livornon rantasillat ja Civita Vecchian tullisäädökset, hänen työtään. Mutta täällä – täällä hän on kerrassaan hirveä. Hänen käsialaansa on Pyhän Pietarin kirkko, hänen paavi, hänen Pantheon, hänen paavin sotamiesten univormut, Tiber, Vatikaani, – Colosseum, Capitolium, Tarpejilainen kallio, Barberiini-palatsi, Pyhän Johanneksen Lateraani, Campagna, Via Appia, Rooman seitsemän kukkulaa, Caracallan kylpylät, Claudiuksen akvedukti, Cloaca Maxima – eikö tuo maanvaiva liene piirustanut koko Ikuista kaupunkia, ja elleivät kaikki ihmiset ja kirjat valehtele, maalasi hän siinä kaikki! Dan sanoi tuonaan oppaalle: "Riittää, riittää! Älkää sanoko enempää! Sanokaa summakaupalla kaikki! Sanokaa, että Luoja teki koko Italian Michelangelon piirustuksista!"
En ole koskaan tuntenut olevani niin hartaan kiitollinen, niin lohdutettu, niin tyyni, niin täynnään siunattua rauhaa kuin eilen kuullessani, että Michelangelo oli kuollut.
Mutta sen me olemme saaneet tästä oppaasta puserretuksi. Hän on näyttänyt meille mailittain tauluja ja veistoksia Vatikaanin loppumattomissa käytävissä; ja mailittain tauluja ja veistoksia kahdessakymmenessä muussa palatsissa; hän on näyttänyt meille Sixtiiniläisen kappelin suuren taulun ja niin paljon freskoja, että niillä voisi varustaa kaikki taivaat – ja melkein kaikki tuntui olevan Michelangelon käsialaa. Olemme sen vuoksi hänen kanssaan pitäneet somaa peliä, jolla olemme niin monta muutakin opasta voittaneet. Nuo arvon miehet eivät koskaan epäile – heillä ei ole käsitystäkään ivasta.
Hän näyttää meille taideteosta ja sanoo: "Statu brunzo." (Pronssinen kuvapatsas.)
Katselemme sitä välinpitämättömästi ja tohtori kysyy: "Michelangelon tekemä!"
"Ei – ei tiedä kenen."
Sitten hän näyttää Rooman vanhan Forumin. Tohtori kysyy:
"Michelangelon tekemä?"
Opas tuijottaa häneen hämmästyneenä "Ei – tuhannen vuosi ennen hän synty."
Sitten egyptiläisen obeliskin. Taas: "Michelangelon tekemä?"
"Oh,
mon dieu
, hyvä herra! Tämä
kaksi
tuhannen vuosi ennen hän synty!"
Toisinaan hän siihen määrään väsyy tämän herkeämättömän kyselyn johdosta, ettei hän tahdo uskaltaa näyttää meille mitään. Hän on kaikilla tavoilla, mitä suinkin on keksiä voinut, koettanut saada meidät ymmärtämään, että Michelangelon vastuulle tulee vain osa maailman luomisesta, mutta syystä tai toisesta hän ei ole vielä siinä onnistunut. Silmämme ja korvamme, jotka ovat tutkimuksista ja kiertokatselusta liian rasittuneet, ovat huojennuksen tarpeessa, taikka meistä ehdottomasti tulee idiootteja. Tämän oppaan täytyy sen vuoksi kärsiä edelleenkin. Ellei se häntä huvita, sen pahempi hänelle, Meitä se huvittaa.
Voisinpa tähän paikkaan sovittaa pienen luvun näistä maanvaivoista, eurooppalaisista oppaista. Moni mies on sydämessään toivonut, että hän tulisi oppaatta toimeen. Mutta tietäen, ettei se käy päinsä, hän koettaa saada hänestä jotain huvitusta korvaukseksi hänen seuransa tuottamasta rasituksesta. Meille tämä onnistui, ja jos meidän esimerkkimme voi olla toisille hyödyksi, niin kehoitamme sitä kaikin mokomin koettamaan.
Oppaat osaavat englantia juuri sen verran, että osaavat kaikki asiat sekoittaa, niin ettei niissä ole pontta, ei perää. He osaavat sanottavansa ulkoa – jokaisen näyttämänsä veistoksen, maalauksen, katedraalin tai muun ihmeen historian. He osaavat sen ja latelevat sitä kuin papukaija – ja jos keskeytätte ja suistatte heidät radalta, täytyy heidän palata takaisin ja alkaa taas alusta. Koko elämänsä heidän täytyy näytellä ulkomaalaisille ihmeteltäviä esineitä ja kuulla heidän ihastuksen purkauksiaan. Ihmisluonnolle ominaista on iloita, kun voi herättää ihastusta. Se se yllyttää lapsia sanomaan voimallisia asioita ja tekemään nurinkurisia ja kaikin tavoin herättämään huomiota, kun on seuraa läsnä. Se se saa juorusuut lähtemään liikkeelle sateesta ja myrskystä huolimatta voidakseen ensimmäisenä kertoa jonkun huomiota herättävän pienen uutisen. Helppo on siis käsittää, mikä intohimo siitä oppaassa kehittyy, hänelle kun on suotu joka päivä näyttää vieraille ihmisille ihmeitä, jotka saavat heidät ihailusta kerrassaan haltioihinsa! Hän siitä pöyhistyy niin, ettei mitenkään enää voisi elää vaatimattomammassa ilmakehässä. Kun olimme tämän perille päässeet, emme enää koskaan joutuneet haltioihimme – emme enää koskaan ihailleet mitään – emme koskaan osoittaneet muuta kuin liikkumattomia naamoja ja tyhmää välinpitämättömyyttä, vaikka opas olisi meille näyttänyt kuinka yleviä ihmeitä. Olimme keksineet heidän heikon kohtansa. Olemme siitä pitäen mitä parhaiten käyttäneet keksintöä hyväksemme. Toisinaan olemme saaneet oppaan suuttumaan, mutta oma rauhallisuutemme ei ole koskaan järkkynyt.
Tavallisesti tohtori esittää kysymykset, hän kun osaa säilyttää vakavan naamansa ja näyttää enemmän haltioituneelta idiootilta ja äänensä sävyyn panna enemmän typeryyttä kuin kukaan toinen elävä ihminen. Hänelle se on luontaista.
Genovan oppaat opastavat erikoisella mielihyvällä amerikkalaisia seuroja, koska amerikkalaiset niin kovasti ihmettelevät kaikkia Columbuksen muistoja ja osoittavat niin paljon tunteellisuutta ja mielenliikutusta niiden edessä. Meidän oppaamme oli täynnään vilkkautta – täynnään malttamattomuutta. Hän sanoi:
"Tule minu kanssa, hyvä herra! – tule! Minä teille näyttä Christoforo Colombo käsikirjoitus! – hän itse kirjoitta! – hän itse kirjoitta oma käsi kanssa! – tule!"
Hän vei meidät kunnan palatsiin. Vaikuttavan avainten etsimisen ja lukkojen avauksen jälkeen tuo tahraantunut vanha asiakirja levitettiin eteemme. Oppaan silmät säteilivät. Hän tanssi ympärillämme ja naputti pergamenttia sormellaan:
"Mitä minä sano, herra! Onkko se niin? Katso! Christoforo Colombo käsikirjoitus! – hän itse kirjoitta!"
Teeskentelimme välinpitämättömyyttä. Tohtori tutki asiakirjaa sangen tarkkaavasti, kiusallisen paussin vallitessa. – Sitten hän sanoi, minkäänlaista mielenkiintoa osoittamatta:
"Ah – mitä – mikä se olikaan sen asianomaisen nimi, joka tämän kirjoitti?"
"Christoforo Colombo! se suuri Christoforo Colombo!"
Uusi tarkka tutkistelu.
"Ah – kirjoittiko hän sen itse, vai – vai mitä?"
"Hän itse kirjoitta! – Christoforo Colombo! Häne oma käsikirjoitus, hän itse kirjoitta!"
Tohtori sitten laski asiakirjan kädestään ja sanoi:
"Mitä, minä olen Amerikassa nähnyt tuskin neljätoistavuotiaitten poikain kirjoittavan paremmin kuin tuo. – "
"Mutta teme ole se suuri Christo – "
"Mitä minä huolin siitä, kuka se on! Se on huonointa käsialaa, mitä olen milloinkaan nähnyt. Älkää luulko voivanne meitä pettää, vaikka olemmekin muukalaisia. Me emme aio kärsiä semmoista kohtelua. Jos te voitte meille todella näyttää hyvää kaunokirjoitusta, niin tutustumme siihen mielihyvällä, mutta ellette voi, niin älkäämme viivytelkö täällä."
Kuljimme edelleen. Oppaan mieli oli melkoisesti järkkynyt, mutta tämä teki vielä toisen yrityksen. Hänellä oli varalla jotain muuta, jonka hän toivoi voittavan meidät. Hän sanoi:
"Ah, hyvä herra, tule minu kanssa! Minä näyttä kaunis, oi, suuremoine
Christoforo Colombo kuvapatsas! – ihana, mainio, loistava!"
Hän vei meidät kauniin kuvapatsaan eteen – se todella
oli
kaunis – ja hypähti taapäin ja asettui takakenoon:
"Ah, katso, hyvä herra! – kaunis, suuremoine – Christoforo Colombo kuvapatsas! – kaunis patsas, kaunis pedestaal!"
Tohtori pisti silmään monokkelin – jonka hän oli tämmöisiä tilaisuuksia varten hankkinut:
"Ah – mikä tämän herran nimi olikaan?"
"Christoforo Colombo! – se suuri Christoforo Colombo! Christoforo Colombo – se
suuri
Christoforo Colombo. Well, mitäs
hän
on tehnyt?"
"Löytä Ameerika! – löytä Ameerika, oh helvetti!"
"Löytänyt Amerikan. Ei. Tuo väitös ei mene meihin. Me olemme juuri itse tulleet Amerikasta. Emme ole siitä mitään kuulleet. Christoforo Colombo – kaunis nimi – onko – onko hän kuollut?"
"Oh, corpo di Bacho! – kolmesata vuosi!"
"Mihin hän kuoli?"
"Ei minä tiedä! – Ei minä voi sanoa."
"Ehkä isoonrokkoon?"
"Ei minä tiedä, hyvä herra! – Ei minä tiedä,
mihin
kuole."
"Luultavasti tuhkarokkoon?"
"Ehkä – ehkä – minä
ei
tietä – minä luule hän johonki kuoli."
"Elävätkö vanhemmat?"
"Mahtoton!"
"Ah – mikä on kuvapatsas ja mikä pedestaali?"
"Santa Maria! –
teme
se kuvapatsas! –
teme
se pedestaal!"
"Ah, kyllä näen, kyllä näen – onnistunut yhdistelmä – sangen onnistunut yhdistelmä, tosiaan. Onko – onko tämä ensi kerta, kun tälle herralle yleensä on patsasta tehty?"
Tämä pilapuhe ei enää mennyt oppaaseen – hän oli saanut kylläkseen.
Olemme koko lailla ylläpitäneet tämän roomalaisen oppaan mielenkiintoa. Eilen vietimme taas kolme tai neljä tuntia Vatikaanissa, tuossa omituisten nähtävyyksien ihmemaailmassa. Olimme jo hyvin vähällä ilmaista mielenkiintoa, toisinaan – ja ihastustakin – oli sangen vaikeata pidättyä siitä. Mutta onnistui se meille kuitenkin. Opas oli ymmällään – ei tiennyt mitä tehdä. Hän juoksi itsensä miltei läkähdyksiin etsiessään kaikenlaisia kummallisia nähtävyyksiä ja käytti meitä kohtaan kaiken kekseliäisyytensä, mutta yhtä huonolla seurauksella, emme kertaakaan osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa. Lopun lopuksi hän oli säästänyt sen, mitä hän piti suurimpana ihmeenä – kuninkaallisen egyptiläisen muumion, ehkä parhaiten säilyneen, mitä on koko maailmassa. Hän vei meidät sen luo. Hän oli tällä kertaa niin varma asiastaan, että hiukkanen vanhasta innostuksesta palasi häneen takaisin:
"Hyvä herra katso! – Muumio! Muumio!"
Monokkeli kohosi silmään yhtä tyynesti, yhtä tutkistelevasti kuin koskaan.
"Ah – minkä sanoittekaan olevan tämän herrasmiehen nimen?"
"Nimen? – ei hänellä ole nimi! – Muumio! – egyptiläine muumio!"
"Tietysti, tietysti. Täällä syntynyt?"
"Ei! Egyptiläine muumio!"
"Ah, aivan niin. Luultavasti ranskalainen?"
"Ei! –
ei
ranskalainen, ei roomalainen! – syntynyt Egyptassa!"
"Syntynyt Egyptassa. En ole koskaan ennen kuullut Egyptasta. Arvatenkin joku ulkomainen paikka. Muumio – muumio. Kuinka rauhallinen hän on – kuinka maltillinen. Onko, ah – onko hän kuollut?"
"Oo,
sacre bleu
, kuollu kolme tuhannen vuosi!"
Tohtori kääntyi hänen puoleensa vihaisesti:
"Kuulkaas nyt, mitä tarkoitatte tuommoisella käytöksellä? Pidätte meitä narrinanne, kun me olemme muukalaisia ja koetamme oppia! Koetatte tyrkyttää vanhaa kehnoa romuraatoanne
meille!
– tuli ja leimaus, minun tekee mieleni teille – teille – jos teillä on näytettävänä hyvä
veres
ruumis, niin tuokaa tänne! – tai kautta Yrjön me väännämme teiltä niskat nurin!"
Me pidämme tämän ranskalaisen mielenkiintoa kaikin puolin vireillä. Hän on kuitenkin, ainakin osaksi, maksanut meille samalla mitalla, vaikkei tiennyt siitä. Hän tuli tänä aamuna hotelliin kysymään, olimmeko jo liikkeellä, ja koetti parhaan taitonsa mukaan kuvata meitä, jotta ravintolan isäntä tietäisi, kenestä oli kysymys. Lopuksi hän sivumennen huomautti, että me olimme hulluja. Tämä huomautus oli niin viaton ja niin rehellinen, että se oppaan sanaksi oli kaikin puolin kunnioitusta herättävä.
Olemme käyneet katakombeissa. Se oli kuin olisi laskeutunut hyvin syvään kellariin, se vain oli kellari, jolla ei ollut päätä ensinkään. Kapeat käytävät on karkeasti kalliosta louhittu ja kummallekin puolelle on seinämiin louhittu hyllyjä; kullakin hyllyllä on kerran ollut ruumis. Melkein joka ruumisarkkuun on kaiverrettu nimiä ja kristittyjä symboleja ja rukouksia tai kristillisiä toiveita ilmaisevia lauseita. Päivämäärät ovat tietysti kaukaa kristillisen ajanlaskun alkuajoilta saakka. Täällä syvällä maanalaisissa luolissa ensimmäiset kristityt aika ajoin piilivät vainoa välttääkseen. Öisin he hiipivät ulos ruokaa hakemaan, päivät pysyivät piilossa. Pappi kertoi meille Pyhän Sebastianon eläneen maan alla jonkun aikaa häntä takaa ajettaessa. Eräänä päivänä hän lähti ulos, mutta sotamiehet keksivät hänet ja ampuivat hänet nuolillaan kuoliaaksi. Viisi tai kuusi vanhimmista paaveista – ne jotka hallitsivat noin kuusitoista vuosisataa takaperin – piti paavillista hoviaan ja opetti papistoaan syvällä maan uumenissa. Seitsemääntoista vuoteen – armon vuodesta 235 vuoteen 252 – paavit eivät ensinkään nousseet maan pinnalle. Neljä tällä ajalla valittiin tuohon korkeaan toimeen. Kukin hallitsi nelisen vuotta tai niille vaiheille. Tuo puhuu kylläkin selvää kieltä näiden maanalaisten kalmistojen epäterveellisyydestä asuinpaikkana. Myöhemmin eräs paavi vietti katakombeissa koko pontifikaattinsa – kahdeksan vuotta. Eräs toinen saatiin siellä kiinni ja murhattiin piispanistuimeensa. Paavina ei ollut hauska olla niihin aikoihin. Ikävyyksiä oli liian paljon. Rooman alla on satakuusikymmentä katakombia, jokaisessa sokkelo ristiinrastiin risteileviä käytäviä ja jokaisen käytävän seinät päästä päähän ja permannosta kattoon täynnään kallioon koverrettuja hautoja. Tarkan laskun mukaan on kaikkien näiden hautakäytäväin pituus, yhteensä yhdeksänsataa mailia ja hautain luku on seitsemän miljoonaa. Emme kulkeneet kaikkien katakombikäytäväin läpi. Olisimme kovin mielellämme sen tehneet ja olimmekin sitä varten ryhtyneet asianmukaisiin valmistuksiin, mutta ajan niukkuus pakotti luopumaan tuumasta. Haparoimme sen vuoksi vain Pyhän Calixtuksen kammottavan käytäväsokkelikon läpi, joka on Pyhän Sebastianon kirkon alla. Kaikissa katakombeissa on pieniä, kallioon karkeasti hakattuja kirkkoja, joissa ennen muinoin kristityt hämärässä, aavemaisessa valossa pitivät jumalanpalvelusta. Kuvitelkaahan messua ja saarnaa tuolla syvällä maan alla mutkikkaissa sokkeloissa!
Katakombeihin haudattiin Pyhä Cecilia, Pyhä Agnes ja useita muita kuuluimmista pyhimyksistä. Pyhän Calixtuksen katakombissa oli Pyhän Brigitan tapana viettää monet tunnit pyhissä tutkisteluissa ja Carlo Borromeon oli tapa viettää siellä yökausia rukouksissa. Siellä tapahtui sangen ihmeellisiäkin asioita.
"Tässä Pyhän Philip Nerin sydämen täytti jumalallinen rakkaus siihen määrään, että se mursi hänen kylkiluunsa."
Olen lukenut tämän vakavan tiedon kirjasta, joka on painettu New Yorkissa 1858 ja jonka on kirjoittanut "Past. William H. Neligan, oikeustieteen tohtori ja filosofian maisteri, Dublinin Trinity Collegesta, ja Suur-Britannian muinaistieteellisen seuran jäsen." Täytyy siis uskoa. Muutoin ei voisi. Muutoin olisin ollut utelias kuulemaan, mitä Philip oli päivälliseksi syönyt.
Sama kirjoittaja aina vähän väliä panee herkkäuskoisuuteni kovalle koetukselle. Hän kertoo eräästä Pyhästä Joosepista Calasanctiuksesta, jonka talossa hän Roomassa ollessaan kävi. Hän näki vain talon – pappi kuoli jo parisataa vuotta takaperin. Hän kertoo Neitsyt Maarian ilmestyneen tälle pyhimykselle. Sitten hän jatkaa: —
"Hänen kieltään ja sydäntään, joitten huomattiin vuosisadan kuluttua säilyneen ennallaan, kun ruumis kaivettiin maasta kanonisoitava