Palatsista ei synkkään vankilaan ole kuin yksi askel – melkein voisi hypätä välillä olevan kapean kanavan poikki. Toisen kerroksen tasalla kulkee sen poikki Huokausten jykevä kivisilta – silta, joka oikeastaan on katettu tunneli – on mahdoton nähdä niitä, jotka sen yli kulkevat. Se on pitkittäin kahtia jaettu, toista puolta kulkivat ne, joilla ennen vanhaan oli lievät tuomiot, toista puolta synkkinä ne kovaonniset, jotka nuo kolme olivat tuominneet vankikomeroissa kurjuudessa riutumaan ja ainaiseksi unohtumaan, taikka äkilliseen salaperäiseen kuolemaan. Syvällä vedenpinnan alapuolella saimme savuavain soihtujen valossa nähdä ne kosteat, paksuseinäiset kopit, joissa yksinäisen vankeuden pitkällinen kurjuus oli loppuun jäytänyt monenkin ylpeän patriisin elämän – pimeässä, ilman, kirjain puutteessa; alastomana, ajelemattomana, kampaamattomana, täynnään syöpäläisiä; hyödytön kieli tehtävänsä unohtaen, ilman ketään, kenen kanssa puhuisi; elämän päivät ja yöt ilman huomattavaa rajaa, aika hukkuen ainaiseen tapauksettomaan yöhön, kaukana kaikista rattoisista äänistä, haudan hiljaisuuteen kätkettyinä, voimattomain ystäväin unohtamana ja uhrin kohtalo heille ainiaan synkkänä arvoituksena, menettäen lopulta oman muistinsa, tietämättä edes lopulta sitä, kuka hän oli tai kuinka hän sinne tuli, syöden leipäpalan ja juoden veden, jotka näkymätön käsi koppiin työnsi, ja vaivaamatta lopulta enää riutunutta mieltään toiveilla, pelolla, epäilyksillä ja vapauden kaiholla, lakaten riipustamasta seinille turhia rukouksia ja valituksia, joita ei kukaan, ei edes hän itse saattanut nähdä, ja alistuen vihdoin toivottomaan välinpitämättömyyteen, jaarittelevaan lapsellisuuteen ja hulluuteen! Monen monta tämmöistä sydäntä särkevää kohtaloa nämä seinät voisivat kertoa, jos niillä olisi puhelahja.
Pienessä lähellä olevassa käytävässä meille näytettiin, mihin monikin vanki, komeroissa viruttuaan, kunnes kaikki muut kuin hänen vainoojansa olivat hänet unhottaneet, oli tuotu, minkä jälkeen naamioidut pyövelit hänet kuristivat tai neuloivat säkkiin, pienestä akkunasta työnsivät veneeseen ja yön pimeydessä veivät johonkin etäiseen paikkaan sinne hukuttaakseen.
Tapana oli katsojille näyttää kidutuskojeet, joilla kolmen neuvoston oli tapana syytetyistä kiristää salaisuuksia – katalia koneita peukaloiden ruhjomiseksi, jalkapuu, jossa vanki istui liikkumattomana veden tippa tipalta pudotessa hänen päällänsä, kunnes kidutus kävi yli sen, mitä ihmisluonto saattoi kestää, ynnä pirullinen teräskoje, johon vangin pää pantiin kuin pommin sisään ja ruuvilla hitaasti ruhjottiin. Siinä oli vielä tahroja verestä, jota ennen muinoin oli sen liitoksista vuotanut, ja sen toisella puolella oli pykälä, jolle kiduttaja laski kyynärpäänsä, voidakseen mukavammin kumartaa alas korvansa kuulemaan kojeen sisässä tuhoutuvan kärsijän voihkinaa.
Tietysti kävimme katsomassa Venezian vanhan suuruuden kunnianarvoisinta muistomerkkiä, San Marcon tuomiokirkkoa, jonka kivilaskoksia plebeijien ja patriisien jalat tuhatkunnan vuotta ovat kuluttaneet. Se on kokonaan rakennettu kallisarvoisista, Itämailta tuoduista marmoreista – kotoista ei sen sommittelussa ole mitään. Vanhuuttaan harmaiden traditioittensa vuoksi se on mitä syvimmän mielenkiinnon esine välinpitämättömimmällekin muukalaiselle, ja tässä mielessä se viehätti minuakin; mutta ei sen enempää. En voinut haltioitua sen karkeista mosaiikeista, sen epäkauniista bysantilaisesta tyylistä enkä sen viidestäsadasta omituisesta sisäpilarista, jotka ovat yhtä monesta etäisestä kivilouhoksesta. Kaikki oli lopen kulunutta – jokainen kivilohkare oli sileä ja melkein muodoton kätten ja hartiain hankauksesta, kaikkien noitten lukemattomain tyhjäntoimittajain, jotka kuluneina vuosisatoina ovat täällä hartaina vetelehtineet ja kuolleet ja menneet helv – ei, minä vain tarkoitan: kuolleet.
Alttarin alla lepäävät Pyhän Markuksen luut – ja Mattheuksen, Luukkaan ja Johanneksen niinikään, sen mukaan kuin olen kuullut. Venezia kunnioittaa näitä pyhiä jäännöksiä enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Neljätoista vuosisataa on Pyhä Markus ollut sen suojeluspyhä. Kaikki mitä kaupungissa on, näyttää saaneen hänestä nimensä tai saaneen muuten nimen, joka jollain tavalla liittyy häneen. Se näyttää olevan idea. Venezian toiveitten kaikkein korkein päämäärä näyttää olevan hyvä sopu Pyhän Markuksen kanssa. Pyhällä Markuksella sanotaan olleen kesy jalopeura, jonka keralla hän matkusti – ja kaikkialle, minne Pyhä Markus meni, sinne seurasi ehdottomasti jalopeurakin. Se oli hänen suojelijansa, ystävänsä, kirjastonhoitajansa. Ja niinpä on San Marcon siivellinen jalopeura, jolla on avoin piplia käpälänsä alla, tässä kuulussa vanhassa kaupungissa suosituimpia tunnuskuvia. San Marcon suurella aukiolla se luo varjoa Venezian vanhimman pylvään päästä alla tunkeilevain vapaitten kansalaisten päälle, ja on tehnyt samoin jo monta pitkää vuosisataa. Siivekkään leijonan tapaa kaikkialla – eikä luultavasti täällä, missä siivekäs jalopeura on, tarvitse mitään pahaa pelätä.
Pyhä Markus kuoli Egyptissä, Aleksandriassa. Luullakseni marttyyrinä. Mutta se ei millään tavalla kuulu legendaani. Siihen aikaan kun Venezian kaupunki perustettiin – noin neljäsataaviisikymmentä vuotta jälkeen Kristuksen – (Venezia on paljon nuorempi kuin mikään muu Italian kaupungeista) – kuuli muuan pappi enkelin hänelle unessa sanovan, ettei kaupunki koskaan kohoisi kansain kesken suureen mahtiin, ennenkuin Pyhän Markuksen jäännökset tuotaisiin Veneziaan. Pyhimyksen ruumis oli anastettava, tuotava kaupunkiin ja suurenmoinen kirkko rakennettava sen päälle. Sinä päivänä, jona venezialaiset sallisivat siirtää pyhimyksen pois uudesta leposijastaan, olisi Venezia häviävä maan päältä. Pappi kertoi unensa ja Venezia ryhtyi paikalla toimiin hankkiakseen pyhimyksen ruumiin. Retkikunta toisensa jälkeen yritti, mutta ei menestynyt. Siitä huolimatta tuumasta ei luovuttu neljäänsataan vuoteen. Lopulta se onnistui sotajuonen avulla, vuonna kahdeksansataa ynnä niin ja niin paljon lisää. Erään venezialaisen retkikunnan komentaja pukeutui valepukuun, varasti luut, erotti ne toisistaan ja kätki silavalla täytettyihin astioihin. Mahometin uskonnon tunnustajat kauhistuvat kaikkea, mitä vain siasta saadaan, ja kun siis upseerit kaupungin porteilla pidättivät kristityn, eivät he muuta kuin katsahtivat hänen kallisarvoisiin vasuihinsa, kääntääkseen sitten paikalla pois nokkansa saastaisesta silavasta ja laskeakseen hänet menemään menojaan. Jo monet ajat oli suuri tuomiokirkko pyhiä luita odottanut, ja nyt ne vihdoinkin voitiin haudata sen holveihin. Näin Venezia saattoi olla hyvässä turvassa ja tulevaisuudestaan varma. Vielä tänä päivänä luulee Veneziassa moni, että jos tämä pyhä tomu varastettaisiin ja vietäisiin pois, katoisi tämä vanha kaupunki kuin uni ja sen perustukset ainaiseksi hautaantuisivat muistamattomaan mereen.
XXIII LUKU
Kuulu gondola – Gondolan epärunollinen puoli – Pyhän Markon suuri tori ja siivekäs leijona – Keikarit meillä ja muualla – Suurten vainajain hautoja – Letkaus "vanhoille mestareille" – Oppaamme – Salaliitto – Jälleen liikkeellä.
Venezialainen gondola on liukuvassa liikunnossaan vapaa ja siro kuin käärme. Se on kahdesta- kolmeenkymmeneen jalkaan pitkä ja kapea ja syvä kuin kanootti. Sen terävä keula ja perä kaartavat vedestä ylöspäin kuin uuden kuun sakarat, kaaren jyrkkyys vain hieman lievennettynä.
Keula on koristettu teräskammalla sotatapparoineen, jotka joskus uhkaavat katkaista kahtia ohi kulkevan veneen, mutta eivät sitä kuitenkaan milloinkaan tee. Gondola on mustaksi maalattu, syystä että Venezian loistoaikana gondolat alkoivat olla liian prameat, minkä vuoksi senaatti päätti, että kaikesta tästä koreilusta täytyi tulla loppu ja velvoitti kaikki käyttämään vakavaa korutonta mustaa. Jos totuus tulisi tunnetuksi, saataisiin epäilemättä nähdä, että rikkaat plebeijit alkoivat herättää liian suurta huomiota patriisien joukossa Suurella kanavalla, minkä vuoksi he kaipasivat terveellistä nolausta. Pyhän entisyyden ja sen muistojen kunnioittaminen pitää tätä kolkkoa muotia voimassa yhä vielä, vaikk'ei pakkoa olekaan. Jääköön vain minun puolestani. Se on surun väri, Venezia suree.
Veneen perä on kannellinen ja kannella gondolieri seisoo. Hänellä on vain yksi airo – pitkälapainen tietysti, sillä hän seisoo melkein suorana. Oikeanpuolisessa laidassa on puinen hanka, puoltatoista jalkaa pitkä, toisessa syrjässä kaksi matalaa kuoppaa, toisessa yksi. Tätä hankaa vastaan gondolieri airollaan ponnistaa, muuttaen sen milloin hangan toiselle, milloin sen toiselle puolelle, tai laskien sen johonkin kuopista, miten ohjaaminen kulloinkin vaatii – ja miten maailmassa hän voi huovata ja pysäyttää, kiidättää suoraan eteenpäin tai äkkiä kiepahtaa nurkan ympäri ja saada airon pysymään näissä vähäpätöisissä pykälissä, se on minulle arvoitus ja ainaisen mielenkiinnon aihe. Pelkäänpä katselevani enemmän gondolierin ihmeteltävää taitoa kuin palatseja kuvanveistoksineen, joiden keskellä kuljemme. Hän viilettää kulman ohi niin tarkkaan, silloin tällöin, tai sivuaa toisen gondolan niin läheltä, ettei siihen jää hiuskarvankaan vertaa tyhjää tilaa ja että hermojani karmii aivan kuin likaisen pyörän raapaistessa kylkeeni. Mutta kaikki laskunsa hän tekee täsmällisimmällä tarkkuudella ja puikkelehtii kaikkein vilkkaimmankin venevilinän läpi huolettoman luottavasti kuin paras pika-ajuri Broadwayn pahimmassa sekasorrossa. Erehdy hän ei koskaan.
Toisinaan kiidämme suuria kanavia sitä luikua, ettemme joudu kuin vilaukselta näkemään talojen ovia, ja etukaupunkien pimeissä kujissa taas vakaannumme juhlallisuuteen, kuten hiljaisuuteen, homeeseen, happanevaan veteen, kiinni tavoitteleviin vesikasveihin, autioihin taloihin ja paikan yleiseen elottomuuteen sopii, ja liikumme vakavan mietiskelyn henkeen.
Gondolieri on maalauksellinen veitikka, vaikk'ei hänellä olekaan satiinijakkua, sulkalakkia eikä silkkikaatioita. Hänen ryhtinsä on uljas; hän on notkea ja sukkela; kaikki hänen liikkeensä ovat suloa täynnään. Kun hänen pitkä aironsa ja kaunis vartalonsa perässä olevalla korkealla seisontapaikalla kuvautuvat iltataivasta vastaan, on siinä kuva, joka ulkomaalaisen silmälle on sangen uusi ja mieleen painuva.
Istumme hytissä pehmeillä patjoilla, uutimet syrjään vedettyinä, ja polttelemme tai luemme tai katselemme ulos ohi viliseviä veneitä, taloja, siltoja, ihmisiä ja nautimme tästä paljon enemmän kuin kotonamme nupukivikaduillamme reutovissa vaunuissa. Tämä on sujuvinta, miellyttävintä kulkua, mitä olemme milloinkaan kokeneet.
Mutta kummalta – kovin kummalta – näyttää, kun venettä käytetään yksityisten vaunujen tavoin. Näemme liikemiesten tulevan talonsa ovelle ja astuvan gondolaan, eikä ajurinvaunuun, ja lähtevän sillä konttoriinsa.
Näemme visiitillä käyväin nuorten naisten seisovan eteisen ovella ja nauravan ja suutelevan toisiaan erotessaan ja heiluttelevan viuhkaansa ja sanovan: "Tule pian – tulekin – olet taas ollut niin häijy kuin suinkin – et tiedäkään, kuinka äiti on sinua ikävöinyt – ja me kun olemme muuttaneet uuteen taloon, ah, kuinka hieno se on! – niin lähellä postitoimistoa ja kirkkoa, ja Nuorten Miesten Kristillistä Yhdistystä; ja me kalastamme ja olemme vallattomia ja uimme kilpaa takapihassa – ah, sinun täytyy tulla – mikä matka tämä nyt on, ja jos tulet ensin San Marcon ohi ja Huokausten sillan ali ja sitten oikaiset kujan poikki Santa Maria dei Frarin kirkolle ja siitä Suureen Kanavaan, niin ei ole vähääkään virtaa – tule nyt, Sally Maria – hyvästi, kultaseni!" ja sitten tuo pikku humpuuki sipsuttaa alas portaita, hyppää gondolaan ja sanoo puoliääneensä: "Ikävä vanha hupakko, minä toivon, että hän ei tule!" ja mennä pyyhkäisee pois nurkan ympäri; ja toinen tyttö mäjäyttää kiinni ulko-oven ja sanoo: "Hyvä, tuosta kiusankappaleesta nyt ainakin pääsi – mutta luultavasti minun kuitenkin täytyy käydä heillä – väsyttävä nenäkäs houkka!" Ihmisluonto näyttää olevan aivan samanlainen kaikkialla maailmassa. Näemme arastelijanuorukaisen, silkkiviiksisen, runsastukkaisen, jonka aivokoppa on yhtä tyhjä kuin hänen pukunsa on hieno, näemme hänen laskevan hänen isänsä talolle, käskevän ajuriaan viskaamaan veden ja odottamaan, pelokkaasti lähtevän portaita nousemaan ja kohtaavan "vanhan herran" aivan kynnyksellä! – kuulemme hänen kysyvän, millä kadulla uusi brittiläinen pankki on – ikäänkuin hän olisi sitä varten tullut – ja sitten loikkaavan takaisin veneeseensä ja livistävän tiehensä, pelkurimainen sydän aivan saappaissaan! – näemme hänen tuota pikaa hiipivän takaisin kulman takaa, raottaen uutimiaan vanhan herran katoavaa gondolaa kohti, ja ulos luikkii hänen Susannansa, parvi pieniä italialaisia hyväilysanoja huulilta lepatellen, ja lähtee hänen kanssaan ajelemaan vetisiä katuja kohti Rialtoa.
Näemme rouvain lähtevän ostoksilleen, mitä luonnollisimmin, ja juoksevan kadulta kadulle ja myymälästä myymälään, aivan siihen tunnettuun hyvään tapaan, sillä erotuksella vain, että he yksityisten vaunujensa asemesta jättävätkin gondolansa kynnyksen eteen pariksi tunniksi odottamaan – odottamaan sen aikaa kuin he antavat nuorien hienojen apulaisten vetää hyllyiltä alas tonnikaupalla silkkejä ja sametteja ja moareita ja muita. Ja sitten he ostavat paperillisen nuppineuloja ja meloskelevat pois suomaan tuhoisan suojeluksensa jollekin toiselle myymälälle. Ja aina pitää ostokset lähettää heille kotiin siihen vanhaan tunnettuun tapaan. Ihmisluonto, on hyvin samanlaista kaikkialla maailmassa; ja se on niin oman rakkaan synnyinkotini kaltaista, kun näen venezialaisen rouvan menevän myymälään ostamaan kymmenellä sentillä sinistä nauhaa ja antavan sen tulla proomulla kotiin. Ah, nämä luonnon pikku piirteethän ne liikuttavat kyyneliin näissä etäisissä vieraissa maissa.
Näemme pienien tyttöjen ja poikain hoitajattariensa keralla lähtevän gondolalla raikasta ilmaa saamaan. Näemme vakavien perheitten rukouskirjoineen ja helmi nauhoineen parhaissa pyhävaatteissaan astuvan gondolaansa ja viilettävän kirkkoon. Ja puolenyön aikaan näemme teatterien lopettavan näytäntönsä ja purkavan sisästään tulvanaan iloista nuoruutta ja kauneutta; kuulemme ajuri-gondolierien huutelevan ja näemme tepastelevan ihmispaljouden löytävän kukin omansa ja veneitten mustan parven vaahtoavin keuloin pyyhkäisevän pitkin kuutamoisia katuja; näemme, kuinka veneitä siellä täällä eroilee ja katoaa poikkikujiin; heikkoa naurun ääntä ja jäähyväishuudahduksia kantaa vettä pitkin luoksemme etäisyydestä; ja sitten, tämän omituisen juhlayleisön hälvettyä, meillä on taas autioita matkoja kimaltavaa vettä – juhlallisia rakennuksia – mustia möhkälevarjoja – kummia, kuutamoon esiin hiipiviä naamoja – hylättyjä siltoja – liikkumattomia veneitä kytkyissään. Ja yli kaiken vaanii tuo salaperäinen hiljaisuus, hiipivä lepo, joka niin hyvin sopii tälle unelmain vanhalle Venezialle.
Olemme gondolallamme kuljeksineet melkeinpä kaikkialla. Olemme myymälöistä ostaneet helmiä ja valokuvia ja vahatikkuja San Marcon suurella torilla. Viimeksimainittu huomautus antaa aihetta pieneen syrjäpoikkeukseen. Kaikki lähtevät iltaisin tälle suurelle torille. Sotilassoittokunnat soittavat sen keskellä ja kummallakin puolella käyskentelee edestakaisin naisia ja herroja lukemattomat parit ja plutoonittain niitä kaiken aikaa ajelehtii vanhaa tuomiokirkkoa kohti ja ohi ikäarvoisen patsaan, jonka päässä Pyhän Markuksen siivekäs leijona on, ulos rantaan kytketyille veneille; ja gondoloista kaiken aikaa tulee uusia plutoonia suureen ihmisvilinään yhtyäkseen. Kävelijäin ja syrjäkäytäväin välillä istuskelee sadoittain ihmisiä pienien pöytäin ääressä tupakoiden ja nauttien granitaa (se on jäähyytelön lähin orpana); syrjäkäytävillä on toisia, jotka ovat samassa toimessa. Torin kolmella sivulla on muurit korkeita taloja, joiden alakertain myymälät ovat kirkkaasti valaistut, ilma on täynnään soitantoa ja iloisia ääniä ja kaiken kaikkiaan tämä on niin kirkasta ja rattoisaa ja hauskuutta pulppuavaa kuin suinkin toivoa saattaa. Se ilahuttaa meitä kerrassaan. Nuorista naisista monet ovat erinomaisen sieviä ja pukeutuvat harvinaisen hyvällä aistilla. Vähitellen ja suurella vaivalla alamme oppia sen pahan tavan, että silmääkään räväyttämättä katselemme heitä kasvoihin – emme sen vuoksi, että moinen käytös olisi meille mieluinen, vaan koska se on maan tapa ja neitosten sanotaan siitä pitävän. Tahdomme oppia kaikkien eri maitten omituiset ulkomaalaiset tavat, niin että voimme loistaa niillä ja hämmästyttää ihmisiä, kun tulemme kotiin. Tahdomme herättää matkustamattomain ystäväimme kateutta kummilla ulkomaalaisilla tavoillamme, joita emme enää voi karistaa itsestämme pois. Kaikki matkustajamme pitävät tätä asiaa tarkkaan mielessään yllä mainitsemallani tarkoituksella. Ystävällinen lukijani ei koskaan, koskaan aavista, mikä maailmanlopun aasi hänestä voi tulla, ennenkuin hän lähtee ulkomaille. Puhun nyt tietysti edellyttäen, ettei ystävällinen lukija ole ollut ulkomailla ja ei siis jo ole maailmanlopun aasi. Jos asian laita kuitenkin on toinen, niin pyydän anteeksi ja ojennan hänelle toveruuden sydämellisen käden ja sanon häntä veljekseni. Olen aina ilolla, matkani päätettyäni, kohtaava aasin, joka on oman mieleni mukainen.
Tästä puheen ollessa sallittakoon minun huomauttaa, että Italiassa tapaa amerikkalaisia, jotka kolmessa viikossa ovat unohtaneet äidinkielensä – unohtaneet sen Ranskassa. He eivät voi englannin kielellä edes nimeään kirjoittaa hotellin vieraskirjaan.
Minä pidän tuonkaltaisista ihmisistä… Muuan tuommoinen huvittava idiootti, jonka nimi oli Gordon, antoi kadulla huutaa nimeään kolme kertaa, ennenkuin suvaitsi kuulla, ja sitten pyysi mille pardons ja sanoi tottuneensa niin kuulemaan itseään kutsuttavan M'sieu Gor-r-_dong_iksi, r:ää tärähyttäen, ettei hän enää tuntenut nimeään, kun se lausuttiin hänen omalla kielellään! Hän käytti ruusua napinreiässään; hän tervehti ranskalaiseen tapaan – kaksi kertaa vilkuttaen kädellään kasvojensa edessä, sanoi Parisia Pärriiksi, piti rintataskussaan kirjekuoria, joissa oli ulkomaalaiset postimerkit, viljeli viiksiä ja imperiaalia (leukapartaa) ja koetti kaikin tavoin uskotella katsojalle, että hän oli Louis Napoleonin näköinen…
… Nauramme kotona englantilaisille, kun he niin jäykästi pitävät kiinni kotimaansa tavoista, mutta ulkomaalla arvostelemme tuota hyvin anteeksiantavalla mielellä. Ei ole hauskaa nähdä amerikkalaisen tungettelevaisesti näyttelevän ulkomailla kansallisuuttaan, mutta voi, aivan säälittävää on nähdä hänen tekevän itsestään olennon, joka ei ole uros eikä naaras, ei kala eikä lintu – surkea, säälittävä hermafrodiitti ranskalainen vain!
Niistä monista kirkoista, taidekokoelmista ja muista, joissa Veneziassa kävimme, mainitsen vain yhden – Santa Maria dei Frarin kirkon. Se on luullakseni noin viittäsataa vuotta vanha ja kaksitoistatuhatta paalua kannattaa sitä. Siinä lepäävät Canovan ruumis ja Tizianin sydän loistavain muistopatsaitten alla. Tizian oli kuollessaan melkein satavuotias. Siihen aikaan raivosi rutto, johon sortui viisikymmentätuhatta henkeä, ja suuren maalarin nauttimaa kunnioitusta todistaa se seikka, että hän oli ainoa, jolle tasavalta tuona hirmun ja kuoleman aikana myönsi valtion hautauksen.
Tässä kirkossa on myös doogi Foscarin muistopatsas, jonka nimen lordi
Byron Veneziassa asuessaan runoili kuuluksi.
Doogi Giovanni Pesaron muistopatsas, joka niinikään on tässä kirkossa, on koristuksiltaan kumma. Se on kahdeksankymmenen jalan korkuinen, julkipuoli kuin haaveellinen pakanallinen temppeli. Sitä vastassa seisoo neljä jättiläiskokoista nuubialaista, mustaa kuin yö, valkoisiin marmorivaatteihin puettuina. Mustat sääret ovat paljaat ja hihain ja housujen haloista näkyy iho, joka on hohtavaa mustaa marmoria. Taiteilijan kekseliäisyys ei ollut pienempi kuin hänen sommittelunsa luonnottomuus. Kaksi luurankoa on kuvattu paperikääröt kädessä ja kaksi suurta lohikäärmettä kannattaa arkkua. Korkealla, kaiken tämän kumman keskellä, istuu doogi vainaja.
Luostarirakennuksissa, jotka liittyvät tähän kirkkoon, ovat Venezian valtion arkistot. Emme käyneet niitä katsomassa, mutta niissä sanottiin olevan miljoonia asiakirjoja. "Näihin asiakirjoihin kirjoitettiin muistiin mitä valppaimman, huomaa vimman ja epäluuloisimman hallituksen teot ja toimet vuosisatain kuluessa – niihin kätkettiin kaikki, eikä mitään julkaistu." Ne täyttävät melkein kolmesataa huonetta. Niiden joukossa on asiakirjoja lähes kahdentuhannen perheen ja luostarin arkistosta. Niissä on Venezian salainen historia tuhannelta vuodelta – sen salaliitot, salaiset oikeudenkäynnit, salamurhat, sen palkattujen vakoojain ja naamioitujen pyövelien teot – valmista aineistoa vaikka kuinka moneen synkkään ja salaperäiseen romaaniin.
Niin, luulen nähneemme, mitä Veneziassa on nähtävää. Olemme näissä vanhoissa kirkoissa nähneet ylenpalttisen määrän kalliita taidokkaita hautakoristuksia, runsauden moisen, ettemme olisi osanneet semmoista aavistaakaan. Olemme seisoneet näiden ikäarvoisten pyhättöjen hämärässä uskonnollisessa valossa, Venezian suurten vainajain tomuttuneiden muistopatsaitten ja kuvain pitkäin rivien keskellä, kunnes tunsimme vaipuvamme takaisin, takaisin, takaisin juhlalliseen menneisyyteen ja katselevamme näiden etäisen muinaisuuden ihmisten elämää ja seurustelevamme heidän kanssaan. Olemme kaiken aikaa kuin puolivalveilla nähneet unta. En tiedä, miten muutoin voisin tämän tunteen kuvata. Osa olemuksestamme on edelleenkin jäänyt yhdeksänteentoista vuosisataan, mutta toinen osa on tuntunut jollain selittämättömällä tavalla vaeltavan kymmenennen haamujen keskellä.
Olemme nähneet kuuluisia tauluja, kunnes silmämme ovat väsyneet niitten katselemiseen, eivätkä enää suostu niissä mitään mielenkiintoista huomaamaan. Mutta onko se ihme, kun Veneziassa on tuhatkaksisataa Palma nuoremman taulua ja Tintoretton tuhatviisisataa? Ja muistakaamme, että Tizianin ja muitten taiteilijain tauluja on samassa suhteessa. Olemme nähneet Tizianin kuulun "Kainin ja Abelin", hänen "Davidin ja Goljatinsa" ja hänen "Abrahamin uhrinsa". Olemme nähneet Tintoretton jättiläismaalauksen, joka on seitsemääkymmentäneljää jalkaa pitkä, enkä tiedä kuinka monta jalkaa korkea, ja minusta se oli sangen tilava taulu. Olemme nähneet kylläksemme marttyyrien tauluja ja pyhimysten tauluja varustaaksemme niillä vaikka koko maailman. Minun ei pitäisi sitä tunnustaa, mutta koska Amerikassa ei ole tilaisuutta oppia kriitillisesti taidetta arvostelemaan ja koska en voinut toivoa siihen perehtyväni Euroopassakaan muutaman lyhyen viikon kuluessa, niin voin huoletta myöntää, asianmukaisesti itseäni puolustellen, että minun mielestäni kun olin nähnyt yhden näistä marttyyreistä, niin olin nähnyt ne kaikki. Ne kaikki ovat huomattavassa määrässä keskenään sukua, niillä on kaikilla samanlainen puku, karkea munkkikaapu ja sandaalit, kaikki ne ovat kaljupäisiä, kaikki seisovat melkein samassa asennossa, ja kaikki ilman poikkeusta katselevat taivasta kohti kasvoilla, joiden amerikkalaiset matkailijat minulle ilmoittavat olevan täynnään "ilmettä". Minusta näissä mielikuvituksen muotokuvissa ei ole mitään todellista, ei mitään, mihinkä voisin tarttua ja minkä vuoksi tuntea vilkasta mielenkiintoa. Jos suurella Tizianilla vain olisi ollut profeetan lahjat ja hän olisi heittänyt hiiteen kaikki marttyyrit ja lähtenyt Englantiin ja maalannut Shakespearesta kuvan, vaikkapa vain poikana, johon kuvaan kaikki nyt voisimme luottaa, olisi maailma viimeiseen sukupolveensa saakka hänelle antanut anteeksi jonkun menetetyn marttyyrin saatuaan sen sijaan runoilijasta luotettavan kuvan. Eiköhän jälkimaailma olisi voinut luvusta jättää vielä jonkun toisenkin marttyyrin kuvaa, jos olisi saanut Tizianin omalta ajalta ja hänen itsensä maalaaman historiallisen taulun – esimerkiksi löytämästään Uudesta maailmasta palanneen, kahleihin pannun Columbuksen. Vanhat mestarit maalasivat joitakuita tauluja Venezian historiasta, ja niitä me emme väsyneet katselemaan, vaikka semmoiset, joissa kuvattiin kuolleitten doogien juhlallinen esittely Neitsyt Maarialle pilvien takaisissa seuduissa, mielestämme olivat koko pahasti ristiriidassa sopivaisuuden kanssa.
Mutta vaikka olemmekin taideasioissa nöyrät ja vaatimattomat, eivät tutkimuksemme maalattujen munkkien ja marttyyrien kesken kuitenkaan ole olleet aivan turhat. Olemme ponnistelleet kovasti oppiaksemme. Meillä on ollut jonkun verran menestystä. Olemme päässeetkin muutamain asiain perille, joilla ehkä on oppineitten silmissä vähän merkitystä, mutta meille ne tuottavat tyydytystä, ja me olemme yhtä ylpeät pienistä saavutuksistamme kuin muut, jotka ovat oppineet paljon enemmän, ja me yhtä suurella nautinnolla niitä julistamme. Kun näemme munkin, joka vaeltaa leijonan kanssa ja rauhallisesti katselee taivaaseen, tiedämme hänet Pyhäksi Markukseksi. Kun näemme munkin, jolla on paperia ja kynä ja joka rauhallisesti katselee taivaaseen ja etsii sanaa, niin tiedämme Pyhän Matheuksen olevan edessämme. Kun näemme munkin istuvan kalliolla ja rauhallisesti katselevan taivaaseen, vieressään ihmisen pääkallo, mutta ei mitään muita kapistuksia, niin tiedämme hänet Pyhäksi Hieronymukseksi. Sillä tiedämmehän hänen aina juoksennelleen vähillä matkakapistuksilla. Kun taas näemme asianomaisen kuvattuna rauhallisesti katselemassa taivaaseen vähääkään tuntematta, että nuolia ammutaan aivan hänen ruumiinsa läpi, tiedämme hänet Pyhäksi Sebastianiksi. Kun näemme muita munkkeja, jotka rauhallisesti katselevat taivaaseen, mutta joilla ei ole firmamerkkiä, kysymme aina, ketä he ovat. Me teemme sen siitä syystä, että nöyrästi haluamme oppia. Olemme nähneet kolmetoistatuhatta Pyhää Hieronymusta ja kaksikymmentäkaksituhatta Pyhää Markusta ja kuusitoistatuhatta Pyhää Mathiasta ja kuusikymmentätuhatta Pyhää Sebastiania ja neljä miljoonaa lajiteltua munkkia, nimittämätöntä, ja tämä rohkaisee meitä luulemaan, että kun olemme nähneet enemmän näitä kaikenlaisia maalauksia ja saaneet laajemman kokemuksen, niin alamme syventyä niihin samanlaisella mielenkiinnolla kuin Ranskassa käyneet hienostuneet maanmiehemmekin.
Minulle tuottaa todellista tuskaa, kun täytyy näin vähällä ymmärtämyksellä puhua vanhoista mestareista ja heidän marttyyreistään, sillä laivalla ovat hyvät ystäväni – ystävät, jotka perinpohjin ja tunnollisesti ymmärtävät niitä ja ovat joka suhteessa pätevät erottamaan hyvät taulut ala-arvoisista – ovat vaatineet minua omaksi parhaakseni olemaan saattamatta julkisuuteen sitä seikkaa, että minulta puuttuu tämä ymmärrys ja kriitillinen arvostelukyky. Minä luulen, että se, mitä olen kirjoittanut ja ehkä vielä kirjoitan tauluista, on tuottava heille tuskaa, ja minä olen siitä vilpittömästi pahoillani. Jo tulin luvanneeksi senkin, että kätkisin kömpelöt tunteeni omaan rintaani. Mutta ah! En ole koskaan kyennyt pitämään lupausta. En syytä itseäni tästä heikkoudesta, koska vika varmaan lienee ruumiinrakennuksessani. Luultavasti annettiin niin kovin runsaalla mitalla tilavuutta sille elimelleni, jonka toimesta kykenen antamaan lupauksia, että se elin, jonka pitäisi tehdä minulle mahdolliseksi pitää niitä, jäi tilanpuutteen vuoksi pois. Mutta minä en valita. Minä en pidä puolinaisuuksista. Mieluummin pidän yhden kyvyn, joka on jalosti kehittynyt, kuin kaksi tavallisen puoleista. Minä varmaan aion pitää tuon lupauksen, mutta nyt huomaan, etten voikaan. Italian läpi on mahdoton matkustaa tauluista puhumatta, ja voinko minä nähdä niitä toisten silmillä?
Ellen niin ihailisi niitä suuria tauluja, joita kaikkien vanhain mestarien ruhtinas, luonto, joka elämäni päivä eteeni levittelee, niin alkaisin toisinaan jo uskoa, etten minä kauneutta ymmärrä ensinkään.
Minusta tuntuu, että milloin tahansa minä ylpeydekseni olen luullut keksiväni vanhan maalauksen, joka on kaunis ja kaiken kiitoksen arvoinen, aina on se nautinto, jonka se minulle tuottaa, pettämätön todistus siitä, että se ei ole kaunis taulu eikä missään suhteessa suosituksen arvoinen. Juuri näin minulle on Veneziassa käynyt useamman kerran kuin saatan mainita. Jok'ainoassa tapauksessa opas on musertanut paisuvan innostukseni huomauttamalla:
"Ei se ole mitään – se on renessanssia."
Minä en tietänyt, mitä hittoa tuo renessanssi oli, jonka vuoksi minun joka kerta vain täytyi tyytyä sanomaan:
"Ah! niinpä onkin – minä kun en huomannut." En voinut tunnustaa tietämättömyyttäni sivistyneelle neekerille, etelä-carolinalaisen orjan jälkeläiselle. Mutta kun se sattui siksi usein tuo "ei se ole mitään – se on renessanssia", ettei minunkaan itsetyytyväisyyteni enää sitä kestänyt, niin sanoin lopulta:
"Kuka on tuo Renessanssi? Mistä hän oli tullut? Kuka antoi hänelle luvan tupata koko tasavallan täyteen kehnoja töherryksiään?"
Saimme silloin tietää, ettei renessanssi ollut ihminen; että renessanssi vain oli oppisana, jota käytettiin vaillinaisesta taiteen nuorennuksesta. Opas sanoi, että Tizianin jälkeen ja sen jälkeen kun nuo muut kaikille tutut suuret nimet kukoistivat, korkea taide oli rappeutunut; sitten se oli jälleen osaksi noussut – oli kasvanut ala-arvoisempi maalaripolvi, ja nämä tuhrustaulut olivat heidän käsialaansa. Minä silloin sanoin kiivaudessani, että minä "toivoin että korkea taide herran nimessä olisi rappeutunut jo viittäsataa vuotta aikaisemmin." Renessanssitaulut käyvät minusta sangen hyvin laatuun, vaikka totta puhuen tuo koulu liian mielellään maalasi todellisia ihmisiä eikä kylliksi harrastanut marttyyrejä.
Tässä mainitsemani opas on ainoa kaikista niistä, mitä meillä on ollut, joka on tiennyt jotain. Hän oli syntynyt Etelä-Carolinassa orjavanhemmista. Perhe tuli Veneziaan jo hänen lapsuudessaan. Hän on täällä kasvanut. Hän on saanut sangen hyvän kasvatuksen. Hän osaa lukea, kirjoittaa ja puhua englantia, italiaa, espanjaa ja ranskaa aivan sujuvasti; hän on harras taiteen ihailija ja siihen perinpohjin perehtynyt. Hän osaa ulkoa Venezian historian eikä koskaan väsy puhumaan sen mainehikkaasta menneisyydestä. Hänen pukunsa on luullakseni parempi kuin kenenkään meistä, ja hän on hienosti kohtelias. Veneziassa neekereitä pidetään yhtä hyvinä kuin valkoisiakin, eikä tällä miehellä sen vuoksi ole vähintäkään halua palata synnyinmaahansa. Hän arvostelee asian oikein.