III LUKU
Matkustajat ylipäätään – Kaukana merellä – Ahdistusta patriarkkain kesken – Huvituksen etsiminen vaikeissa oloissa – Laivan viisi kapteenia.
Koko sunnuntain olimme ankkurissa. Myrsky oli laimentunut koko lailla, aallokko ei. Yhä kiipeili tuolla "ulkona" korkealle ilmaan vaahtoisia mäkiä, kuten kiikareillamme selvään näimme. Ei olisi ollut sopivaa alkaa huvimatkaa sunnuntaina; emme voineet viedä koettelemattomia vatsojamme noin armottomalle aallokolle alttiiksi. Meidän täytyi jäädä alallemme maanantaihin. Ja me jäimme. Mutta olihan meillä saarnat ja rukouskokoukset; ja niinpä me tietenkin olimme täällä yhtä hyvässä tallessa kuin missä muualla tahansa.
Sapatin aamuna nousin ylös ja aikaisin söin suurusta. Tunsin sangen luonnollista halua luoda matkustajiin pitkän, ennakkoluulottoman kunnon silmäyksen semmoisella hetkellä, jolloin he olisivat itsetietoisuudesta vapaat – joka juuri on aamiaisen aika, jos semmoista hetkeä yleensä on ihmisolentojen elämässä.
Hämmästyin suuresti nähdessäni niin paljon vanhanpuoleisia ihmisiä – voisin melkein sanoa kunnianarvoisaa väkeä. Kun loi silmäyksen päitten pitkään riviin, niin melkein teki mieli luulla, että ne olivat paljasta harmaata. Niin ei laita sentään ollut. Oli siinä seassa koko hyvä sekoitus nuortakin väkeä ja toinen melko hyvä sekoitus semmoisia herroja ja naisia, joiden ikä oli epämääräinen, he kun eivät olleet oikeastaan vanhoja, eivätkä ehdottomasti nuoriakaan.
Seuraavana aamuna vivuttiin ankkuri pohjasta ja lähdettiin merelle. Suuri ilo oli päästä matkaan tämän pitkästyttävän, mieltä lannistavan viivytyksen jälkeen. Minusta tuntui kuin ei ilmassa olisi koskaan ollut semmoista rattoa, auringossa moista kirkkautta, kauneutta meressä. Minä siis olin tyytyväinen piknikkiin ja kaikkeen, mitä siihen kuului. Kaikki häjyt vaistot olivat minussa kuolleet; ja Amerikan kadotessa taaksemme näkymättömiin tuntui minusta kuin olisi niiden sijan saanut armeliaisuuden tunne, joka, ainakin toistaiseksi, oli yhtä rajaton kuin aava valtamerikin, joka ympärillämme paisutteli aaltojaan. Minun teki mieleni purkaa tunteitani – minun teki mieleni korottaa ääneni ja laulaa; mutta minä en tiennyt, mitä laulaisin, ja sentakia täytyi siitä tuumasta luopua. Ei tainnut olla laivalle juuri vahinkokaan.
Vilpasta oli ja miellyttävää, mutta aallokko oli vielä aika tyly. Jos mieli käyskennellä, niin niskansa kaupalla; yhtenä hetkenä keulapuomi ampui suoraan päin aurinkoa, joka kaartoi keskitaivaalla, seuraavana yritti keihästää haikalan meren pohjasta. Kuinka kummalta tuntuukaan, kun laivan perä sukkelaan vaipuu alta ja samalla keula lähtee kiipeämään pilviin! Turvallisinta oli tuona päivänä takertua parraspuuhun kiinni ja pysyä siinä; käveleminen oli liian epäiltävää huvia.
Mikä lienee ollut onnen potkaus, mutta minä en ollut merikipeä. – Tässä oli ylpeyden syytä, en ollut sitä aina välttänyt. Jos maailmassa mikään tekee ihmisen ihmeellisen ja sietämättömän itserakkaaksi, niin ainakin se, kun huomaa vatsansa pitävän puoliaan ensimmäisenä päivänä merellä, kaikkien toverien ollessa merikipeitä. Pian ilmestyi peräkannelle salongin oveen eräs kunnianarvoisa fossiili, saalitettuna leukojaan myöten ja käärittynä kuin muumio, ilmestyi ja laivan seuraavan kerran kyljelleen kuukahtaessa ampui suoraan syliini. Minä sanoin:
"Hyvää huomenta, herrani. Kaunis päivä."
Hän laski kätensä vatsalleen ja sanoi: "Voi, mun!" ja sitten hoiperteli pois ja kukistui erään kailetin puurille.
Kohta syytää sama ovi sisästään toisenkin vanhan, herran, lujalla voimalla. Minä sanoin:
"Rauhoittukaa, hyvä herra – ei ole kiirettä. Kaunis päivä."
Hänkin laski kätensä vatsalleen ja sanoi: "Voi, mun!" ja hoippui pois.
Vähän ajan kuluttua purki sama ovi taas äkillisesti sisästään veteraanin, joka kynsi ilmaa kiinni pitääkseen. Minä sanoin:
"Hyvää huomenta, herra. Mainio huviretkipäivä. Te juuri aioitte sanoa – "
"Voi, mun!"
Sitä minä ajattelinkin. Ennätin ainakin ennenkuin hän. Taisin seisoa siinä tunnin, ja koko ajan minua pommitettiin vanhoilla herroilla; mutta minä en saanut heistä muuta lähtemään kuin "Voi, mun!"
Lähdin silloin pois, miettiväisenä. Ja sanoin, tämä on hyvä huviretki. Minä pidän siitä. Matkustajat eivät ole riitaisia, mutta siitä huolimatta he ovat seurallisia. Minä pidän näistä vanhoista herroista, mutta syystä taikka toisesta heidän "Voi munsa" näyttää olevan koko lailla epäkunnossa.
Tiesinhän minä mikä heidän oli. Merikipeitä. Ja se ilahutti minua. Meistä on kaikista hauskaa nähdä toiset merikipeinä, kun emme itse ole. Hauskaa on pelata vistiä salongin lampun ääressä, kun yöllä myrskyää; hauskaa on kävellä peräkannella kuutamossa; hauska polttaa tupakkaa keulamaston tuulisessa kopassa, kun uskaltaa sinne nousta; mutta kaikki nämä huvit ovat heikkoja ja jokapäiväisiä verrattuna siihen iloon, jota tuntee muiden väännellessä meritaudin kurjuudessa.
Iltapäivän kuluessa kokosin koko joukon tietoja. Kiipesin kerrankin peräkantta, juuri kun laivan perä oli korkealla ilmassa; poltin sikaria ja tunsin itseni tyytyväiseksi. Joku huusi:
"Te siellä, hei, tuo ei käy laatuun. Lukekaa kirjoitus —
TUPAKANPOLTTO KIELLETTY SIIPIEN PERÄPUOLELLA!"
Se oli kapteeni Duncan, retken päällikkö. Lähdin tietenkin keulapuoleen. Yläkannella näin ohjaushytin takana eräässä hytissä hyllyllä pitkän kiikarin ja tavoittelin sitä – näkyi laiva etäisyydessä:
"Ah, ah – heittäkää se. Tulkaa pois sieltä!"
Ja minä tulin pois. Sanoin kannen lakaisijalle – matalalla äänellä tietysti:
"Kuka on tuo mittava huligaani tuolla, jolla on viikset ja niin soriseva ääni?"
"Se on kapteeni Bursley – toimeenpaneva upseeri – purjehdusopas."
Käyskelin taas jonkun aikaa, ja kun ei ollut parempaakaan tehtävää, aloin siitä veitselläni vuoleskella porraspuuta. Joku sanoi nyt vakavalla, varoittavalla äänellä:
"Kuulkaahan – hyvä ystävä – eikö teillä ole parempaa tehtävää kuin vuolla tuolla tavalla koko laiva piipuiksi? Teidän sentään luulisi enemmän ymmärtävän."
Palasin takaisin ja löysin kannen lakaisijan:
"Kuka on tuo silkonaama huhtova kuvatus tuolla hienoissa vaatteissa?"
"Se on kapteeni L – , laivan omistaja – se on yksi pääpomoista."
Ajan kuluessa ajelehdin lopulta ohjaushytin "tyyrpuurin" puolelle ja satuin siellä näkemään penkillä sekstantin. Tosiaan, sanoin, tällä kojeella ne "ottavat auringon"; enköhän minä sillä näkisi tuota laivaa. Tuskin olin saanut sen silmälleni, kun joku kosketti olkapäätäni ja sanoi nuhtelevalla äänellä:
"Minun pitää – antakaapa minulle tuo, hyvä herra. Jos teitä haluttaa tietää, kuinka aurinko otetaan, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka sanoisinkin – mutta tuota kojetta en mielelläni usko kenellekään. Jos tahdotte, että lasken – Kohta, kohta!"
Hän katosi, häntä kutsuttiin toiselle laidalle. Minä menin kannen lakaisijan luo:
"Kuka on tuo hämähäkinsäärellinen gorilla tuolla, jolla on tuo tekopyhä naama?"
"Se on kapteeni Jones – ensimmäinen perämies."
"Hyvä. Tämä jättää kauas jälkeensä kaikki, mitä olen koskaan kuullut. Luuletteko – minä kysyn teiltä nyt ihmisenä ja veljenä – luuletteko te, että minä voisin tässä mihinkään suuntaan nakata tiilikiveä tapaamatta jotakuta tämän laivan kapteeneista?"
"Mene tiedä – kun ei vain mahtaisi käydä vahtikapteeniin, hän näyttää seisovan tuolla aivan keskitiellä."
Minä lähdin kannen alle – miettivänä ja hieman nyrpeissäni. Minä ajattelin, että jos viisi kokkia voi pilata liemiruoan, niin mitä voineekaan viisi kapteenia tehdä huviretkelle.
IV LUKU
Pyhiinvaeltajat kotiutuvat – Pyhiinvaeltajain elämä merellä – "Hevosbiljardi." – "Synagooga" – Kirjoituskoulu. – Jackin päiväkirja – "Q.C. Klubi" – Taikalyhty – Tanssiaiset kannella – Leikkikäräjöimistä – Arvoittelua – Pyhiinvaellusjuhlallisuutta – Hidasta musiikkia – Toimeenpaneva upseeri lausuu mielipiteen.
Urheasti kynnimme merta viikon päivät ilman minkäänmoisia mainitsemisen arvoisia oikeudellisia kahnauksia kapteenien kanssa. Matkustajat oppivat pian mukautumaan uusiin oloihin ja laivalla elämä kävi melkein yhtä järjestelmällisen yksitoikkoiseksi kuin kasarmissa. Sillä en suinkaan tarkoita, että se olisi ollut ikävystyttävää, sillä sitä se ei suinkaan joka suhteessa ollut – mutta siinä kuitenkin oli koko joukon yhtä ja samaa. Matkustajat alkoivat piankin oppia merimiessanoja, kuten merellä tapana on – merkki siitä, että he alkoivat kotiutua. Puoliseitsemän ei enää ollut puoliseitsemän näille Uudesta Englannista, Etelästä ja Mississipin laaksosta lähteneille pyhiinvaeltajille, vaan se oli "seitsemän lasia"; kello kahdeksan, kaksitoista ja neljä oli "kahdeksan lasia"; kun kapteeni määräsi pituusasteen, ei kello ollut yhdeksän, vaan "kaksi lasia". Sujuvasti puhuivat kaikki peräsalongista ja etusalongista, paapuurista ja tyyrpuurista ja kanssista.
Kun soitettiin seitsemän lasia, raikui malmirumpu ensi kerran. Kahdeksan lasin aikaan syötiin suurusta, ne nimittäin, jotka olivat siksi terveitä, että saattoivat syödä. Tämän jälkeen kaikki terveet kävelivät edestakaisin pitkällä kävelykannella nauttien kauniista kesäaamuista ja merikipeätkin kömpivät kannelle ja varustautuivat siipikojujen suojaan, nielläkseen siellä vaivaisen teensä ja vehnäpullansa, ja näyttivät surkeilta. Kello yhdestätoista lunshiin ja lunshista päivälliseen, joka syötiin kuuden aikaan illalla, hommattiin ja huviteltiin mikä mitenkin. Jotkut lukivat; hyvin monet polttivat tupakkaa ja neuloivat, vaikk'eivät samat kumpaakin; syvyyden kummituksia tietenkin katseltiin ja ihmeteltiin; vieraita laivoja tutkittiin teatterikiikareilla ja tehtiin niihin nähden viisaita päätelmiä; ja vielä lisäksi jokainen aivan persoonallisella mielenkiinnolla huolehti siitä, kohosiko meillä lippu mastoon ja taas kolmesti kohteliaasti laskettiinko alas vastaukseksi näiden vieraiden tervehdykseen; tupakkahuoneessa aina tapasi herroja, jotka pelasivat korttia, tammea ja dominoa, varsinkin dominoa, tuota ihastuttavan viatonta peliä; ja alhaalla pääkannella, kanakoppien ja lehminavetan etupuolella – siellä on "hevosbiljardin" paikka. Hevosbiljardi oli mainiota peliä. Se suo hyvää vilkasta ruumiinliikettä, hupia ja on erinomaisen jännittävää. Se on kahden vanhan kisan yhdistelmä ja sitä kisataan koukkusauvalla. Kanteen piirretään suuri tarha, samanlainen, jolla lapset kiveä hyppäävät, ja jokainen osasto merkitään numerolla. Kisaaja seisoo kolmen tai neljän askeleen päässä, edessään muutamia isoja puisia kiekkoja, jotka hän koukkusauvallaan tuimasti sysäten työntää tarhaan. Jos kiekko pysähtyy liituviivalle, ei työnnistä saa mitään, jos se jää 7:ään, saa siitä 7, jos 5: een, 5 ja niin edelleen. Joka ensin pääsee 100: aan, voittaa pelin; neljä voi ottaa siihen osaa samalla haavaa. Tämä kisa olisi ollut sangen yksinkertaista, jos tarha olisi pysynyt paikallaan, mutta meiltä se vaati kerrassaan tieteellistä taitoa. Meidän täytyi myös ottaa lukuun laivan kallistelu oikealle ja vasemmalle. Sangen usein kisaaja arviolaskussaan otti huomioon kallistumisen oikealle, mutta laiva heittäytyikin toiselle kyljelleen. Seuraus siitä oli, ettei kiekko osunut koko tarhaan, vaan meni askeleen tai pari sivu, ja tästä johtui toiselle puolelle nöyryytys, toiselle nauru.
Sateella matkustajain tietenkin täytyi pysyä kannen alla – tai ainakin kansisalongissa – ja kisailla siellä, lueskella, katsella akkunasta aaltoja, jotka alkoivat näyttää sangen tutuilta, ja jutella niitä näitä.
Seitsemän aikaan illalla päivällinen alkoi olla syötynä; seurasi tunnin kävely yläkannella; sitten helähti gongongi ja suuri osa retkeläisistä lähti rukoilemaan ylempään peräsalonkiin, joka oli suuri, viisi- tai kuusikymmentä jalkaa pitkä huone. Parantumattomat kutsuivat tätä salonkia "synagoogaksi". Hartaushetkeen kuului vain kaksi virttä "Plymouth-kokoelmasta" ja lyhyt rukous ja se harvoin kesti muuta kuin viisitoista minuuttia. Virsiä säestettiin harmoniolla, jos meri sattui olemaan siksi tyyni, että soittaja saattoi istua soittokoneen ääressä tarvitsematta köyttää häntä tuoliin kiinni.
Hartaushetken jälkeen synagooga tuota pikaa muuttui kuin kirjoituskouluksi. Onko missään laivassa mahdettu koskaan sen tapaista nähdä! Pitkäin ruokapöytäin ääressä salongin kummallakin puolella, hajallaan pitkin sen pituutta, istui pari kolmekymmentä herraa ja naista heiluvain lamppujen alla ja pari kolme tuntia ahkeraan kirjoitteli päiväkirjaansa. Voi voi! että niin laajasti aloitetut päiväkirjat sentään saivatkin niin velton ja saamattoman lopun kuin useimmat niistä saivat! Epäilen, onko koko joukossa ainoatakaan pyhiinvaeltajaa, jolla olisi näyttää sataakaan kunnollista päiväkirjasivua kahdenkymmenen ensi päivän matkasta "Quaker Cityllä"; ja olen siveellisesti varma siitä, ettei kymmenenkään koko seurasta voisi näyttää kahtakymmentä päiväkirjasivua niitten kahdenkymmenentuhannen mailin matkoista, jotka sitten seurasivat! Erikoisina aikoina ihmisen rakkaimmaksi haluksi käy kaikkien töittensä uskollinen kirjaan kirjoittaminen; ja hän hyökkää työhönsä käsiksi innolla, joka häneen istuttaa sen käsityksen, että päiväkirjan kirjoittaminen on paras ajanvietto maailmassa ja hauskin kaikista. Mutta jos hän sen jälkeen elää yksikolmattakaan päivää, huomaa hän piankin, että vain ne harvinaiset luonteet, joiden kokoomus on paljasta urhoollisuutta, kestävyyttä ja velvollisuudentuntoa velvollisuuden vuoksi ja lannistumatonta päättäväisyyttä, voivat uskaltaa ryhtyä niin hirmuiseen yritykseen kuin päiväkirjan pitäminen on, kärsimättä häpeällistä tappiota.
Jack, eräs suosituimmista nuorukaisistamme, mainio nuori mies, jonka pää on täynnään tervettä järkeä ja jonka sääret pituuteensa, suoruuteensa ja hoikkuuteensa nähden ovat kerrassaan ihmeelliset, kuvaili joka aamu mitä hehkuvimpia ja innostuneimpia sanoja käyttäen edistystään ja sanoi:
"Ah, se käy kuin rasvattu!" (hän käytti hieman alhaista kieltä hyvällä päällä ollessaan), "eilen illalla kirjoitin päiväkirjaani kymmenen sivua – ja niinkuin tiedätte, kirjoitin edellisenä iltana yhdeksän ja sitä edellisenä kaksitoista. Sehän on kerrassaan huvia!"
"Mitä te siihen kirjoitatte, Jack?"
"Kaikki tietysti. Leveys- ja pituusasteet joka päivä kello kaksitoista, ja kuinka monta mailia me kuljimme edellisen vuorokauden kuluessa; ja montako peliä dominoa olen voittanut, ja montako hevosbiljardia; ja valaista ja haikaloista ja delfiineistä; ja sunnuntaisin saarnan tekstin (se kun tiedättekös tekee kotona hyvän vaikutuksen); ja mitä laivoja olemme tervehtineet ja mitä kansakuntaa ne ovat; ja mistä tuuli käy ja onko aallokko kova ja mitä purjeita meillä on mastossa, vaikka meillä ei ole niitä koskaan ainoatakaan pääasiassa siitä syystä, että kuljemme vastatuuleen – mikä ihme siihenkin lienee syynä? – ja, montako valetta Moult on sanonut – kaikki, kaikki! Kaikki minä olen kirjoittanut kirjaan. Isäni käski minua pitämään tätä päiväkirjaa. Isä ei möisi sitä tuhannesta dollarista, kun se on valmis."
"Ei, Jack; se on enemmän kuin tuhannen dollarin arvoinen – kun se on valmis."
"Niinkö? – Niinkö te tosiaan luulette?"
"Tietysti, se on ainakin tuhannen dollarin arvoinen – kun se on valmis. Ehkä enemmänkin."
"Well, minä vähin luulen niin itsekin. Se ei olekaan mikään hutiluspäiväkirja."
Mutta pian siitä kuitenkin tuli mitä surkein "hutiluspäiväkirja". Eräänä iltana minä Pariisissa sanoin, ankaran kaupunginkatsomispäivätyön päätyttyä:
"Minä lähden ja käyn nyt vähän kahviloita katsomassa, Jack, ja annan sinulle tilaisuuden kirjoittaa päiväkirjaasi."
Hänen naamansa menetti intonsa. Hän sanoi:
"Well, ei, älkää välittäkö siitä. Taidan heittää sikseen koko päiväkirjan pitämisen. Se on kamalan ikävää. Tiedättekös – olen laskenut, että minä olen jäänyt ainakin neljätuhatta sivua jälkeen. Ranskaan en ole päässyt ensinkään. Ensin ajattelin, että jättäisin Ranskan pois ja alkaisin taas alusta. Mutta se ei kävisi päinsä, vai kävisikö se? Ukko sanoisi: 'Kuules, poika – etkö sinä nähnyt Ranskassa mitään?' Se kissa ei tappelisi. Ensin minä ajattelin, että jos ma kopioisin Ranskan matkaoppaasta, samoin kuin etukajuutassa vanha Badger, joka kirjoittaa kirjaa, mutta siinä on sitä enemmän kuin kolmesataa sivua. Niin, minun mielestäni ei päiväkirjasta ole mitään hyötyä – vai mitä? Ei niistä ole muuta kuin harmia, eikö niin?"
"Kyllä, kyllä, epätäydellinen päiväkirja ei ole paljonkaan arvoinen, mutta kunnollisen päiväkirjan arvo on tuhat dollaria – kun se on valmis."
"Tuhat! – well, kyllä varmaan. Minä en sitä jatkaisi loppuun miljoonastakaan."
Hänen kokemuksensa ei ollut sen kummempi kuin useimpainkaan niistä, jotka salongin iltakoulussa niin uutteraan kirjoittivat. Jos nuorelle ihmiselle tahdotte määrätä sydämettömän ja ilkeämielisen rangaistuksen, niin velvoittakaa hänet vuodeksi pitämään päiväkirjaa.
Keksittiin koko paljon keinoja retkeläisten huvittamiseksi ja pitämiseksi hyvällä tuulella. Kaikki matkustajat muodostivat klubin, joka hartaushetkien jälkeen piti kokouksiaan kirjoituskoulussa ja jossa luettiin ääneensä niistä maista, joita nyt lähestyttiin, ja pohdittiin täten saatuja tietoja.
Retkikunnan valokuvaaja moneen kertaan otti esiin läpikuultavat kuvansa ja antoi meille sangen soman taikalyhty-näytöksen. Hänen maisemansa olivat melkein kaikki ulkomaalaisia, mutta oli joukossa yksi tai pari kotimaastakin. Hän ilmoitti "näytännön alkavan peräsalongissa toista lasia soitettaessa (klo 9 j.p.p.), jolloin hän aikoi retkeläisille näyttää, minne nyt tultaisiin" – mikä kaikki oli kuin olla pitikin, mutta hullunkurisen sattuman vuoksi olikin ensimmäinen kuva, joka kankaalle välähti, Greenwoodin hautausmaa!
Useana tähtikirkkaana yönä tanssimme yläkannella päiväteltan alla ja ripustimme sen kannattimiin lamppuja, niin että se melkein oli kirkkaasti valaistu kuin tanssisali. Soitannon puolta hoiti melodeoni, jolla oli sangen tyydyttävä sekaohjelma, vaikka sitä hieman vaivasikin hengenahdistus, niin että se pidätti henkeään silloin kun sitä olisi pitänyt oikein kovaa puhaltaa; klarinetti, jonka korkeat äänet olivat hieman epäluotettavat, matalat koko lailla surumieliset; ja sangen moitittava akkordeoni, jolla oli jossain vuoto ja joka hengitti kovemmin kuin naukui – en satu tällä haavaa muistamaan hienompaa sanaa. Tanssi oli kuitenkin rajattomasti huonompaa kuin musiikki. Kun laiva kallistui tyyrpuurikyljelleen, hyökkäsi koko tanssijaplutoona sen mukaan tyyrpuurille ja päätyi joukolla parraspuulle; ja kun se kallistui paapuurille, ryöppysivät kaikki paapuurille samaa yksimielisyyttä osoittaen. Valssijat pyörähtelivät ympäri epävakaasti viisitoista sekuntia ja sitten laskivat mäkeä parraspuulle, ikäänkuin aikeissa mereen hypätä. Virginia-riili semmoisena kuin sitä "Quaker Cityssä" tanssittiin oli enemmän riiliä kuin ainoakaan riili, mitä olen ennen nähnyt, ja katsojalle se tarjosi yhtä paljon mielenkiintoa kuin tanssijoillekin epätoivon mahdollisuuksia ja täperiä pelastumisia. Lopulta luovuttiin koko tanssista.
Vietimme erään naisen syntymäpäivää maljoilla, puheilla, runoilla ja niin edespäin. Oli meillä leikkikäräjätkin. Onkohan koskaan laivaa lähtenyt merelle, ettei olisi leikkikäräjiäkin toimeenpantu. Rahastonhoitajaa syytettiin siitä, että hän oli hytistä n: o 10 varastanut päällystakin. Valittiin tuomari, kirjurit, konstaapelit, sheriffit, yleinen syyttäjä ja syytetyn asianajaja. Todistajia haastettiin sakon uhalla ja valatuomarit saatiin paljon jääväilyn jälkeen täysilukuisiksi. Todistajat olivat tyhmiä ja epäluotettavia ja puhuivat ristiin, kuten todistajain on aina tapa, syyttäjä ja asianajaja olivat kaunopuheliaita, vakuuttavia ja kostonhimoisesti letkauttelivat toisiaan, kuten asiaan oikeudella kuuluukin. Juttu lopulta jätettiin oikeuden ratkaistavaksi, minkä jälkeen tuomari sen asianmukaisesti päätti mahdottomalla päättelyllä ja naurettavalla tuomiolla.
Useana iltana näyttelivät nuoret herrat ja naiset salongeissa kuva-arvoituksia, ja kaikista huvitteluyrityksistä ja tämä kaikkein hienoin ja onnistunein.
Yritettiin saada kokoon väittelyklubi, mutta se meni myttyyn.
Laivalla ei ollut ainoatakaan puhujakykyä.
Kaikilla meillä oli hauska – luulen voivani huoletta tämän vakuuttaa, mutta ilomme oli rauhallista. Me soitimme pianoa sangen, sangen harvoin; soitimme yhdessä huilua ja klarinettia, ja soitimme hyvin, mitä soitimme, mutta soitimme aina samaa vanhaa nuottia; se oli sangen kaunis nuotti – kuinka hyvin sen muistan – ihmettelen itsekseni, mahdanko koskaan päästä siitä erilleni. Me emme koskaan soittaneet melodeonia emmekä harmoonia, paitsi hartaushetkinä – mutta minä pidän liiaksi kiirettä: nuori Albert osasi osan eräästä nuotista – jotain sen tapaista kuin "Voi ihme ja kumma kuinka suloista on tietää että hän on hänen olipahan mikä tahansa" (en tarkkaan muista sen nimeä, mutta se oli sangen valittava ja täynnään tunnetta); Albert soitteli sitä hyvin usein koko ajan, kunnes teimme hänen kanssaan välipuheen, että hän hillitsisi itseään. Mutta ei kukaan laulanut kuutamossa yläkannella, ja seurakunnan laulu kirkonmenossa ja hartaushetkinä ei ollut arkkitehtuuriltaan kaikkein parasta. Minä vältin sitä niin kauan kuin saatoin ja sitten yhdyin joukkoon ja koetin parantaa sitä, mutta tämä rohkaisi nuoren Yrjönkin joukkoon yhtymään, ja se pilasi kaikki; Yrjön ääni kun oli juuri kesken sorrosta, niin että kun hän paraillaan lauloi jonkinmoista kolkkoa bassoa, niin se singahtikin käsistä ja säikäytti kaikki mitä soraäänisimmillä kiekuvilla ylä-äänillä. Yrjö ei sitä paitsi osannut nuotteja, joka sekin haittasi hänen esiintymistään. Minä sanoin:
"Tule pois, Yrjö, älä improvisoi. Se näyttää liian itserakkaalta. Tekevät huomautuksia. Pidä sinä vain kiinni 'kruunauksesta', niinkuin muutkin. Se on hyvä nuotti – sinä et ainakaan voi sitä parantaa, noin vain, käden käänteessä."
"Mitä kanssa, enhän minä koetakaan parantaa sitä – minähän laulan niinkuin muutkin – juuri niinkuin nuoteissa seisoo."
Ja niin hän rehellisesti luuli tekevänsäkin; eikä hän sen vuoksi voinut syyttää muita kuin itseään, kun hänen äänensä toisinaan takertui keskikorkeuksille ja loppui kuin naulaan.
Parantumattomain kesken oli niitä, jotka luulivat ainaisen vastatuulemme johtuvan mieltä masentavasta köörilaulustamme. Oli niitä, jotka avoimesti sanoivat, että moinen kaamea musiikki oli kylläkin arveluttava silloinkin, kun se oli parhaimmillaan; mutta että synnin maljan yli vuotavaksi täyttäminen siten, että annettiin Yrjönkin auttaa, oli Kaitselmukselle kerrassaan isku vasten kasvoja. Nämä sanoivat, että kööri varmaan aikoi jatkaa raatelevia yrityksiään, kunnes jonain päivänä yllyttäisi niskaamme myrskyn, joka hukuttaisi koko laivan.
Rukoileminenkin herätti nurkumista. Toimeenpaneva upseeri sanoi, ettei pyhiinvaeltajilla ollut lähimmäisen rakkautta.
"Sinne menevät kannen alle joka ilta kahdeksannella lasilla ja rukoilevat myötätuulta – vaikka tietävät juuri yhtä hyvin kuin minäkin, että tämä on ainoa laiva, joka tähän aikaan vuodesta kulkee itää kohti, mutta että on tuhatkunta, jotka kulkevat länttä kohti – ja että se mikä on meille myötätuuli, on näille vastatuuli. – Kaikkivaltias antaa myötätuulen tuhannelle laivalle, mutta tämä seurakunta vaatii häntä kääntämään sen aivan ympäri yhden mieliksi – joka päälle päätteeksi on höyrylaiva! Se ei ole kohtuullista, eikä se ole tervettä järkeä eikä hyvää kristillisyyttä eikä edes tavallista lähimmäisenrakkautta. Pois se semmoinen joutavuus!"