– No, sitten et saa nähdäkään, virkkoi Jo päättävästi ja kääntyi kuin mennäkseen pois.
– Kyllä minä tahdon nähdä, mutta sinä saat vastata seurauksista, ja käskyä totellen Laurie urhoollisesti sulki silmänsä, jolloin jotakin laskettiin hänen syliinsä. Jo, Amy, rouva March, Hanna ja John purskahtivat nauruun, ja kun Laurie avasi silmänsä, hänen sylissään oli yhden pienokaisen sijasta kaksi.
Ei ihme että he nauroivat, sillä kveekarikaan ei olisi voinut pysyä vakavana nähdessään Laurien ilmeen, kun hän loi silmänsä pienistä, viattomista pulmusista hilpeihin katselijoihin. Hänen katseessaan kuvastui sellainen kauhu, ettei Jo voinut muuta kuin istua lattialle ja suorastaan ulvoa naurusta.
– Kautta Jupiterin, kaksoset! oli kaikki mitä Laurie sai hetkeen suustaan. Sitten hän kääntyi naisväen puoleen ja lisäsi kauhistuneen näköisenä:
– Ottakaa ne pian pois! Minäkin rupean kohta nauramaan ja ne voivat pudota.
John pelasti pienokaisensa ja alkoi astella edestakaisin huoneessa lapsi kummallakin käsivarrellaan, niin kuin tuntisi jo tarkoin kaikki lastenhoidon salaisuudet, ja Laurie nauroi niin, että kyynelet valuivat pitkin poskia.
– Tämä on vuoden paras juttu, eikö totta? En kertonut, koska päätin yllättää sinut, ja olen ylpeä siitä, että onnistuin, sanoi Jo kun vihdoin taas kykeni puhumaan.
– En eläissäni ole ällistynyt tällä tavalla. Eikö tämä ole hassua? Ovatko ne poikia? Mitkä nimet niille annetaan? Katsotaan niitä vielä. Tue minua, Jo, sillä kautta kunniani, toinen käy jo voimille, vastasi Laurie katsellen pienokaisia aivan kuten iso, hyvänsävyinen newfoundlandinkoira katselee kissanpoikasia.
– Tyttö ja poika. Eivätkös olekin kauniit? kysyi ylpeä isä ihastellen pieniä punaisia kääröjä, ikään kuin ne olisivat olleet enkeleitä, joilta vain siivet puuttuivat.
– Hienoimmat lapset, mitkä ikinä olen nähnyt. Kumpi on kumpi? kysyi
Laurie ja kumartui nähdäkseen nuo ihmeet lähempää.
– Amy sitoi ranskalaiseen tapaan pojalle sinisen ja tytölle punaisen nauhan kaulaan, siitä voit aina tuntea heidät. Sitä paitsi toisella on siniset, toisella ruskeat silmät. Suutele heitä, Teddy-setä, virkkoi Jo kujeillen.
– Se ei taitaisi olla niille mieleen, esteli Laurie, joka muutoin harvoin oli ujo tuollaisissa tilanteissa.
– Totta kai ne pitävät; ne ovat jo tottuneet siihen. Suutele heti, hyvä herra! komensi Jo peläten, että Laurie pyytäisi jonkun sijaisekseen.
Laurie irvisti ja hipaisi huulillaan kummankin poskea, mikä sai toiset taas nauramaan ja lapset huutamaan.
– Enkös minä sanonut, etteivät ne pidä siitä! Katsokaa, kuinka tuo poika potkii, hosuu jo nyrkeillään kuin mikäkin. Kas, kas, Brooken vesa, aiotko iskeä miehen kimppuun, joka on yhtä voimakas kuin sinä itse? huusi Laurie huvittuneena iskusta, jonka sai vasten kasvojaan pienistä avuttomina huitovista nyrkeistä.
– Hän saa nimekseen John Laurence ja tytöstä tulee Margaret äidin ja isoäidin mukaan. Daisyksi häntä kyllä sanotaan erotukseksi Megistä, ja pikkumiehestä tulee luultavasti Jack, jollemme keksi parempaa, Amy virkkoi osoittaen tätimäistä mielenkiintoa.
– Tehkää hänestä Demijohn ja sanokaa lyhyyden vuoksi Demiksi, ehdotti Laurie.
– Daisy ja Demi – sehän sopii! Tiesinhän, että Teddy keksii, huudahti Jo taputtaen käsiään.
Teddyn ehdotus hyväksyttiin, ja lapset saivat nimekseen Daisy ja Demi.
6.
VIERAILUJA
– Tule, Jo, on aika lähteä.
– Mihin?
– Et kai väitä unohtaneesi, että lupasit tulla tänään minun kanssani ainakin kuuteen kyläpaikkaan?
– Olen tosiaan tehnyt typeryyksiä ja ajattelemattomuuksia, mutta en varmasti ole ollut niin mieletön, että olisin luvannut lähteä kuudelle eri vierailulle yhtenä ja samana päivänä, kun jo yksikin pystyy pilaamaan minulta koko viikon.
– Sinä lupasit; mehän teimme vaihtokaupan: minun oli määrä piirtää sinulle Bethin kuva ja sinun tulla kanssani naapureille vastavierailuille.
– Kauniina päivänä – niinhän me sovimme, ja minä noudatan kirjaimellisesti sopimuksiani, Shylock. Idässä näkyy pilviä; nyt ei siis ole kaunis ilma enkä minä lähde.
– Älä yhtään kieroile. Nyt on ihana päivä, ei sateesta tietoakaan. Sinähän aina ylpeilet sillä, että pidät lupauksesi, ja nyt saat seistä sanojesi takana. Täytä velvollisuutesi, niin saat taas olla puolisen vuotta rauhassa.
Jo oli parhaillaan syventynyt puvun ompeluun. Hän näet oli perheen räätäli ja hänen erityiseksi ansiokseen luettiin, että hän osasi käyttää neulaa yhtä taitavasti kuin kynää. Oli kiusallista keskeyttää työ ennen ensimmäistä sovitusta ja lähteä kuumana heinäkuun päivänä juhlatamineissa kyläilemään. Hän vihasi kaikkia muodollisia vierailuja eikä suostunut lähtemään, jollei Amy saanut lahjotuksi häntä tai vedotuksi vanhoihin lupauksiin. Nyt Jo ei päässyt yli eikä ympäri, ja heitettyään sakset kiivaasti pöydälle ja väitettyään, että ilmassa tuntui ukkosta, hän antoi periksi. Hän pani työnsä syrjään, otti hattunsa ja hansikkaansa ja sanoi Amylle, että uhrilammas oli valmis.
– Jo March, sinä saat pyhimyksenkin raivostumaan! Et kai aio lähteä noissa vaatteissa, huudahti Amy silmäillen häntä hämmästyneenä.
– Miksen lähtisi? Pukuni on puhdas, vilpoinen ja mukava, juuri omiaan kävelylle pölyisenä kesäpäivänä. Jos ihmiset pitävät tärkeämpänä pukuani kuin minua itseäni, en halua tavata heitä. Sinä voit pukeutua meidän kummankin puolesta ja olla vaikka kuinka tyylikäs. Sinun sopii kyllä olla hieno, minun ei kannata, ja sitä paitsi koristukset vain vaivaavat minua.
– Voi, voi! huokasi Amy. – Nyt hän on taas oikea vastarannan kiiski, ja tulen varmaan hulluksi, ennen kuin saan hänet kuntoon. En kai minäkään ilokseni lähde tänään, mutta meillä on seurusteluvelvollisuutemme, ja muita ei nyt ole sitä täyttämässä kuin sinä ja minä. Teen mitä ikinä haluat, Jo, kunhan vain pukeudut kunnollisesti ja koetat olla kohtelias. Sinä osaat keskustella, näytät suorastaan ylhäiseltä parhaissasi ja käyttäydyt niin kauniisti, että olen oikein ylpeä sinusta. Pelkään lähteä yksinäni, tule minulle turvaksi.
– Oletpa sinä aika viekastelija, kun tuolla tavoin imartelet ja houkuttelet vanhaa sisartasi. Ajatella, minä muka näyttäisin ylhäiseltä ja käyttäytyisin hienosti ja sinä pelkäisit lähteä yksinäsi! Enpäs ole hullumpaa kuullut. No niin, minä lähden jos on pakko. Sinä saat olla retkikunnan johtaja ja minä tottelen sokeasti. Tyydytkö siihen? kysyi Jo, jonka itsepäisyys äkkiä muuttui lammasmaiseksi alistuvaisuudeksi.
– Olet oikea enkeli! Pukeudu nyt parhaisiisi, niin minä neuvon, miten sinun on meneteltävä, jotta tekisit hyvän vaikutuksen. Tahtoisin että ihmiset pitäisivät sinusta, ja kyllä he pitävätkin, jos vain koetat käyttäytyä hiukan miellyttävämmin. Kampaa tukkasi kauniisti ja pane vaaleanpunainen ruusu hattuusi; se sopii mainiosti, olet aika synkän näköinen yksinkertaisessa puvussasi. Ota vaaleat hansikkaasi ja kirjailtu nenäliina. Poikkeamme Megin luo ja pyydämme hänen valkoisen päivänvarjonsa lainaksi, niin sinä voit saada minun kyyhkynharmaani.
Samalla kuin Amy itse pukeutui, hän jakeli määräyksiään ja Jo totteli, ei kuitenkaan aivan vastustelematta, sillä tytöltä pääsi raskas huokaus, kun oli pukeuduttava uuteen vierailupukuun. Hän kurtisti kulmiaan sitoessaan hatun nauhoja moitteettomasti solmuun. Hän taisteli hakasten kanssa kaulusta kiinnittäessään ja veti irvistäen esiin nenäliinan, jonka koruompelu ärsytti hänen nenäänsä yhtäläisesti kuin edessä oleva vierailumatka hänen tunteitaan. Saatuaan lopulta kätensä ahtaisiin hansikkaisiin, joissa oli kolme nappia ja muodikkaat tupsut, hän arveli olevansa kyllin hieno, kääntyi Amyn puoleen kasvoillaan tylsän alistuvainen ilme ja lausui nöyrästi:
– Olen minä totisesti kurja; mutta jos sinun mielestäsi kelpaan esiintymään, kuolen onnellisena.
– Näytät oikein tyydyttävältä, käännyhän hitaasti ympäri, niin tarkastan sinua huolellisesti.
Jo totteli, Amy järjesti hänen pukuaan hiukan sieltä täältä, peräytyi sitten askelen ja virkkoi hyväksyen:
– Kelpaat oikein hyvin; mikään hattu ei pukisi sinua paremmin. Tuo valkoinen on ruusuineen suorastaan ihastuttava. Vedä olkapäät taakse ja anna käsien olla vapaasti, ei se mitään vaikka hansikkaat vähän kiristävät. Ja hartialiina, sinä tosiaan osaat pitää sitä – minä sen sijaan en osaakaan. On hauska nähdä miten taitavasti se sinulta käy ja olen iloinen, että sait tuon kauniin liinan Marchin tädiltä; se on yksinkertainen mutta hieno, ja laskokset käsivarsien kohdalla ovat todella taiteelliset. Onko minun liinani suorassa? Ja olenko kohottanut hameeni lievettä tasaisesti? Tahtoisin jalkojeni näkyvän, sillä ne ovat kauniit, vaikka nenäni ei olekaan.
– On kauneus sielun riemu ainainen, lainaili Jo Keatsiä, hän asetti kätensä kiikariksi ja oli tuntijan silmin tarkastavinaan, miltä sininen sulka näytti kullankeltaista tukkaa vasten. – Annanko parhaan pukuni laahata maantien tomussa, vai saanko kannattaa sitä, neitiseni?
– Matkalla saat kannattaa, mutta sisällä sen on laahattava maata. Se on kauniimpaa, ja sinun on opittava hoitelemaan helmojasi sirosti. Toinen kalvosimesi on puoliksi auki; napita se nopeasti. Et näytä koskaan huolellisesti pukeutuneelta, jollet ole tarkka pikku seikoissa, sillä niistä muodostuu miellyttävä kokonaisuus.
Jo huokasi ja kiinnitti kalvosimensa, mutta samalla hänen hansikkaan nappinsa ponnahtivat auki. Vihdoin viimein tytöt joutuivat valmiiksi ja lähtivät matkaan 'kuvankauniina', kuten Hanna selitti seisoessaan yläkerran ikkunassa katsomassa heidän jälkeensä.
– Jo hyvä, Chesterit ovat hienoa väkeä, ja minä toivoisin, että koettaisit esiintyä mahdollisimman sievästi. Älä lausu teräviä huomautuksia äläkä tee muitakaan tyhmyyksiä, ethän? Ole rauhallinen, hillitty ja vaitelias – se on varminta ja sopii parhaiten hienolle naiselle. Se käy sinulta kyllä helposti neljännestunnin ajan, virkkoi Amy heidän lähestyessään ensimmäistä vierailukohdetta, kun he sitä ennen olivat käyneet lainaamassa Megin päivänvarjon ja antaneet hänen tarkastaa heidät lapsi kummallakin käsivarrella.
– Vai niin. "Rauhallinen, hillitty ja vaitelias" – no, voin ehkä luvata, sillä olen joskus näytellyt hyvinkasvatettua nuorta naista ja tekee mieli koettaa, miten nyt onnistun. Minä olen lahjakas, saatpa nähdä; ole ihan huoleti.
Amy näytti helpottuneelta, mutta Jo veitikka noudatti hänen neuvoaan kirjaimellisesti: rauhallisena kuin kesäinen meri, viileänä kuin lumikinos ja vaiteliaana kuin sfinksi. Turhaan rouva Chester viittaili hänen ihastuttavaan romaaniinsa, ja turhaan Chesterin neitoset koettivat johtaa puheen kutsuihin, huviretkiin, oopperaan ja muotiin. Kaikkeen ja kaikille tuli vastaukseksi vain hymy, kumarrus tai heikko "niin" tai "ei", joka tyrehdytti keskustelun. Turhaan Amy koetti vetää Jon mukaan keskusteluun, sähkötti hänelle: "Puhu" tai polki salaa hänen varpaitaan. Jo oli kuin täysin tietämätön kaikesta, kasvoilla ilme, joka oli "jäisen liikkumaton ja loistavan tyhjä".
– Kylläpä tuo vanhempi Marchin neideistä on ikävä ja mahtava olento! kuului joku talon naisista sanovan heti kun ovi sulkeutui vieraiden jälkeen. Jo nauroi itsekseen, kun he kulkivat eteiskäytävän poikki, mutta Amy ei näyttänyt tyytyväiseltä.
– Kuinka sinä saatoit käsittää minut niin väärin? Tarkoitin vain, että käyttäytyisit arvokkaasti ja hillitysti, ja sinä tekeydyitkin kivipatsaaksi ja pölkkypääksi. Koeta olla hiukan seurallisempi Lambien luona, kerro juttuja kuten muut tytöt ja ole kiinnostunut pukeutumisesta, keimailusta ja kaikesta, mihin puhe kääntyy. He liikkuvat hienoimmissa seurapiireissä, ovat arvokkaita tuttavia meille ja haluaisin kaikin mokomin tehdä hyvän vaikutuksen.
– No, minä koetan olla miellyttävä. Lupaan lörpötellä ja kikattaa ja kauhistua ja ihastua miten kulloinkin haluat. Tämä onkin hauskaa, nyt esitän niin sanottua 'ihastuttavaa tyttöä'; osaan kyllä, sillä minulla on May Chester mallinani ja vien hänestäkin voiton. Onpa ihme, jolleivät Lambit sano: "Onpas tuo Jo March pirteä ja hauska tyttö!"
Amya pelotti vähän, sillä kun Jo alkoi oikkuilla, hänestä oli pääsemättömissä. Amyn kasvoilla kuvastui hämmästys, kun hän näki sisarensa sipsuttavan seuraavan vierailupaikan saliin, suutelevan sydämellisesti kaikkia nuoria neitosia, suovan suloisen hymyn nuorille herroille ja ottavan hämmästyttävän vilkkaasti osaa yleiseen keskusteluun. Rouva Lamb, joka erityisesti suosi Amya, otti hänet heti huostaansa ja pakotti hänet kuuntelemaan laajaa selostusta Lucretian viimeisestä sairaudesta, sillä aikaa kun kolme nuorta herraa pysytteli läheisyydessä voidakseen tilaisuuden tullen vapauttaa hänet. Amyn oli siis mahdotonta hillitä Jota, joka näytti pahan hengen riivaamalta, hän näet päästi valloilleen yhtä vuolaan puhetulvan kuin konsanaan vanha rouva. Toiset kerääntyivät häntä kuulemaan, ja Amy koetti terästää kuuloaan saadakseen selvää, mistä oli puhe; hän kuuli vain katkonaisia lauseita, jotka saivat hänet kauhistumaan. Hämmästyneet silmät ja kohotetut kädet kiihottivat hänen uteliaisuuttaan, ja alituiset naurunpuuskat saivat hänet toivomaan, että pääsisi itsekin osalliseksi hauskuudesta. Voi käsittää, että häntä kiusasi kuulla tämänsuuntaisia katkelmia keskustelusta:
– Hän ratsastaa mainiosti. Kuka häntä on opettanut?
– Ei kukaan; hän on itse opetellut nousemaan satulaan, pitelemään ohjaksia ja istumaan suorana vanhassa satulassa, jonka hän pani puun oksalle. Nyt hän ratsastaa hevosella kuin hevosella, sillä hän ei osaakaan pelätä, ja tallimestari antaa hänen käyttää hevosia halvalla, koska hän pystyy totuttamaan ne naisten ratsastukseen. Hän on innostunut siihen, ja minä sanon aina hänelle, että jos kaikki muu häneltä epäonnistuu, hän voi ruveta ratsuhevosten kouluttajaksi ja ansaita sillä tavoin leipänsä.
Tätä hirveätä puhetta kuullessaan Amyn oli vaikea hillitä kiukkuaan, kaikkihan tulivat tuon kertomuksen perusteella pitäneeksi häntä melkoisen hurjana nuorena neitinä. Ja se oli kuitenkin hänen suurin kauhunsa. Mitä hän saattoi tehdä? Vanha rouva oli vasta kertomuksensa puolivälissä, ja ennen kuin se päättyi, Jo oli taas vauhdissa, teki lisää huvittavia paljastuksia ja kauheita tyhmyyksiä.
– Niin, sinä päivänä Amy oli onneton, sillä kaikki hyvät hevoset oli tilattu ja kolmesta jäljelle jääneestä yksi oli rampa, toinen sokea ja kolmas sellainen ruohonsyöjä, että täytyi työntää multaa sen suuhun ennen kuin se lähti liikkeelle. Hienoja otuksia huviretkelle, vai mitä?
– Minkä hän valitsi? kysyi yksi nauravista herroista, joita kertomus kovin kiinnosti.
– Ei mitään niistä; hän oli kuullut puhuttavan joen vastarannalla olevan maalaistalon varsasta, ja vaikkei ainoakaan nainen ollut sillä ratsastanut, hän päätti yrittää, sillä hevonen oli kaunis ja virkku. Hän oli liikuttavan innostunut asiaan. Ei ollut ketään, joka olisi tuonut hevosen joen yli satuloitavaksi, ja silloin Amy vei satulan hevosen luo. Voitteko uskoa, hän souti itse joen poikki, nosti satulan päänsä päälle ja kantoi sen talliin vanhan rengin suureksi kummastukseksi!
– Ratsastiko hän tosiaan sillä hevosella?
– Tietysti, ja hänellä olikin oikein hauskaa. Luulin että hänet kannettaisiin kotiin palasina, mutta hän hallitsi hevosen täydellisesti ja oli joukon sielu.
– Se oli todella rohkea teko! virkkoi nuori herra Lamb ja loi Amyyn hyväksyvän katseen. Häntä ihmetytti, mitä hänen äitinsä oli mahtanut tytölle jutella, kun tämä oli niin punainen ja vaivautuneen näköinen.
Ja Amy punastui yhä enemmän ja näytti vieläkin vaivautuneemmalta, kun puhe samassa kääntyi vaatteisiin. Eräs nuorista neideistä tiedusteli Jolta, mistä tämä oli ostanut kauniin hattunsa, joka hänellä oli huviretkellä päässään. Jo ei kaikessa tyhmyydessään älynnyt mainita kauppaa, josta se kaksi vuotta sitten oli ostettu, vaan virkkoi tarpeettoman avomielisesti:
– Oh, Amy värjäsi sen. Ostohatuissa ei ole milloinkaan hienoja värejä, sen vuoksi värjäämme hatut itse. On kätevää, kun sisar on taiteilija.
– Sehän on mainio keksintö! huudahti neiti Lamb, jota Jon puhe kovasti huvitti.
– Se ei ole vielä mitään verrattuna hänen muihin kykyihinsä.
Se tyttö osaa tehdä mitä vain. Esimerkiksi hän tarvitsi siniset tanssikengät Sallien kutsuihin, ja silloin hän vain maalasi valkeat likaantuneet kenkänsä mitä ihanimman taivaansinisiksi, ja ne näyttivät ihan silkkikengiltä, lisäsi Jo niin ylpeänä sisarensa taidoista, että Amy olisi tahtonut heittää käsilaukkunsa vasten Jon kasvoja.
– Luimme hiljattain erään teidän kertomuksenne, ja se oli mielestämme oikein hyvä, huomautti vanhempi neiti Lamb tahtoen lausua kohteliaisuuden kirjailevalle neidille, vaikkei häntä tällä haavaa olisi sellaiseksi uskonut.
Jo tuli aina huonolle tuulelle, jos joku puhui hänen kyhäyksistään. Hän joko jäykistyi ja näytti loukkaantuneelta tai vaihtoi nopeasti puheenaihetta. Niin nytkin. – Ikävä ettei teillä ole parempaa luettavaa. Kirjoitan roskaa, koska se menee kaupaksi ja kansa pitää siitä. Aiotteko käydä New Yorkissa tänä talvena?
Jo huomasi heti hairahtuneensa melkoiseen epäkohteliaisuuteen, mutta peläten vielä pahentavansa asiaa hän päätti äkkiä lähteä ja sanoi hyvästinsä niin töksähtäen, että kolmelta henkilöltä jäi lause kesken.
– Amy, meidän on heti mentävä. Näkemiin, rakkaat ystävät, tulkaa toki pian meitä tervehtimään, odotamme teitä kernaasti joka päivä. En uskalla pyytääkään teitä, herra Lamb, mutta jos tulisitte, en varmastikaan hennoisi lähettää teitä pois.
Jo jäljitteli niin hullunkurisesti May Chesterin teeskentelevää puhetapaa, että Amy ei tiennyt itkeäkö vai nauraa, ja hän kiirehti huoneesta minkä pääsi.
– Enkö ollutkin hyvä? Jo kysyi tyytyväisen näköisenä, kun he jatkoivat matkaansa.
– Et olisi voinut olla hirveämpi, vastasi Amy murhaavasti.
– Mikä kumma sinut sai kertomaan minun satulastani ja hatuista ja kengistä ja kaikesta muusta.
– Mutta sehän oli hauskaa, ja ihmiset pitävät semmoisesta. He tietävät meidän olevan köyhiä, on ihan turhaa uskotella, että meillä on palvelijoita tai että ostamme kolme, neljä hattua vuodessa ja käytämme yhtä hienoja ja kalliita tavaroita kuin he.
– No ei sinun silti tarvitse mennä kertomaan kaikkia meidän niksejämme ja turhanpäiten julistaa köyhyyttämme. Sinussa ei ole hitustakaan ylpeyttä etkä ikinä opi tietämään milloin pitää puhua ja milloin olla hiljaa, virkkoi Amy epätoivoissaan.
Jo-rukka näytti masentuneelta ja hieroi äänettömänä nenänpäätään tärkätyllä nenäliinallaan.
– Miten minun pitää täällä käyttäytyä? kysyi Jo heidän lähestyessään kolmatta paikkaa.
– Käyttäydy miten haluat; minä pesen käteni, vastasi Amy lyhyesti.
– Sitten pidänkin hauskaa. Pojat ovat kotona ja meille tulee oikein mukavaa. Tarvitsen totisesti hiukan vaihtelua, sillä hienous ei sovi minun rakenteelleni, vastasi Jo, joka tunsi päänsä olevan kerrassaan pyörällä näiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen.
Kolme pitkää poikaa ja parvi herttaisia pikku lapsia tervehti tulijoita riemuissaan, ja Jon ärtyneet tunteet tyyntyivät heti. Hän jätti Amyn seurustelemaan emännän ja herra Tudorin kanssa, joka sattui parhaillaan olemaan talossa, liittyi nuorempien joukkoon ja huomasi vaihdoksen sangen virkistäväksi. Hän kuunteli kiinnostuneena koulujuttuja, leikki mukisematta koirien kanssa ja myönsi täydestä sydämestään, että "Tom Brown oli yliveto kaveri", huomaamatta mitään vikaa kiitoksen sanamuodossa.
Eräs pojista halusi näyttää kilpikonna-aitaansa, ja Jon innostus oli niin suuri, että talon emännän täytyi hymyillä oikoessaan päähinettään, joka poikien rutistusten jäljiltä oli sekasortoisessa tilassa.
Jätettyään sisarensa oman onnensa nojaan Amy nautti häiritsemättä olostaan. Herra Tudorin setä oli mennyt naimisiin englantilaisen naisen kanssa, joka oli ilmielävän lordin pikkuserkku, ja siksi Amy tunsi suurta kunnioitusta koko perhettä kohtaan. Sillä huolimatta amerikkalaisesta kasvatuksestaan hän ihaili suuresti hienoa syntyperää.
Mutta näinä autuuden hetkinäkään – keskustellessaan englantilaisen lordin etäisen sukulaisen kanssa – Amy ei unohtanut ajan kulkua. Säädettyjen vierailuminuuttien mentyä hän erosi vastahakoisesti ylhäisestä seurastaan ja lähti etsimään Jota toivoen, että parantumaton sisar ei olisi ryhtynyt mihinkään, mikä tuottaisi häpeää Marchin nimelle.
Olisi voinut tapahtua pahempaakin, mutta Amyn mielestä tämä jo oli kyllin hirveää. Jo näet istui nurmikolla poikaliudan ympäröimänä ja selosti ihailevalle kuulijakunnalleen Laurien uusimpia kujeita savikäpäläisen koiran loikoessa hänen juhlahameellaan. Yksi lapsista hätyytti kilpikonnia Amyn rakkaalla päivänvarjolla, toinen söi piparkakkua pitäen Jon hienoa hattua lautasena ja kolmas pelasi palloa hänen hansikkaillaan. Mutta kaikilla oli hauskaa, ja kun Jo keräili hujan hajan viskellyn omaisuutensa lähteäkseen, tuli koko joukko saattelemaan ja pyysi häntä tulemaan pian uudelleen.
– Reiluja poikia, vai mitä? Tunnen itseni taas nuoreksi ja virkeäksi, virkkoi Jo astellen tietä kädet tapansa mukaan selän takana, mutta tällä kertaa myös pitääkseen piilossa tahraantuneen päivänvarjon.
– Miksi sinä välttelet herra Tudoria? kysyi Amy huomauttamatta sanallakaan Jon kurjasta ulkoasusta.
– Minä en pidä hänestä; hän leuhkii aina, tiuskii sisarilleen, tuottaa harmia isälleen ja puhuu epäkunnioittavasti äidistään. Laurie sanoo että hän hurjistelee, enkä minä välitä hänen tuttavuudestaan.
– Pitäisi sinun olla edes kohtelias. Nyökkäsit hänelle vain kylmästi, sen sijaan hymyilit äsken kerrassaan ystävällisesti tervehtiessäsi Tommy Chamberlainia, jonka isä on vain sekatavarakauppias. Päinvastoin sinun olisi pitänyt menetellä, virkkoi Amy moittivasti.
– Eikä olisi, intti Jo. – En ihaile enkä pidä arvossa Tudoria hiukkaakaan, olkoon vain hänen isänsä sedän kummin kaima kolmannessa polvessa sukua lordille. Tommy on köyhä ja ujo, mutta hyväsydäminen ja hyvin lahjakas. Minä pidän hänestä ja osoitan sen mielelläni, sillä hän on gentlemanni isänsä ruskeista paperipusseista huolimatta.
– Sinun kanssasi ei kannata väitellä, valitti Amy.
– Ei kannatakaan, hyvä ystävä, myönsi Jo, niin että näytetään iloisilta ja jätetään tänne käyntikorttimme. Koko Kingin perhe näyttää olevan poissa kotoa, ja siitä olen syvästi kiitollinen.
Kun tuo velvollisuus oli suoritettu, jatkoivat tytöt matkaansa ja Jo sai taas uuden kiitoksen aiheen, kun viidennessä paikassa, johon he saapuivat, talon nuoret neidit eivät voineet ottaa vieraita vastaan.
– Mennään nyt kotiin ja jätetään Marchin tädin vierailu toiseen kertaan. Sinne voimme mennä milloin hyvänsä, ja on aika tylsää laahata tomussa parasta pukuaan, kun on vielä väsynyt ja pahalla tuulella.
– En minä ole pahalla tuulella, puhu vain itsestäsi. Täti on mielissään, jos osoitamme niin paljon kohteliaisuutta, että tulemme varta vasten vierailuasussa hänen luokseen; siitä ei ole meille paljon vaivaa, mutta se ilahduttaa häntä. Enkä usko, että pukusi likaantuu tiellä läheskään niin paljon kuin telmiessäsi likaisten koirien ja rajujen pojanviikareiden kanssa. Kumarruhan hiukan, että saan karistaa muruset hatustasi.
– Sinä olet hirveän kiltti, Amy, Jo sanoi katsahtaen nolona omista ryppyisistä vaatteistaan sisaren siistiin ja tahrattomaan pukuun. – Minä en ikinä huomaa ilahduttaa ihmisiä tuollaisilla pikku asioilla. Toisinaan aion tehdä jotakin, mutta en oikein sillä hetkellä ennätä. Siksi päästän pikku tilaisuudet käsistäni ja odotan hetkeä, jolloin voisin tehdä jonkin suuren palveluksen. Mutta loppujen lopuksi kai pienet ystävällisyyden osoitukset merkitsevät enemmän.
Amy hymyili ja lauhtui heti neuvoen äidillisesti:
– Naisen, varsinkin köyhän naisen, olisi opittava olemaan ystävällinen, sillä tavoin hän voi palkita muiden osoittaman hyväntahtoisuuden. Jos muistaisit sen ja käyttäytyisit sen mukaisesti, sinusta pidettäisiin enemmän kuin minusta, sillä sinä pystyisit parempaan.
– Minä olen oikukas otus ja sellaisena pysyn, vaikka myönnän, että sinä olet oikeassa. Minun vain on helpompi panna henkeni alttiiksi toisen edestä kuin koettaa miellyttää häntä, silloin kun se ei huvita. Onnetonta, että täytyy joko pitää ihmisistä kovasti tai inhota heitä.
– On vielä onnettomampaa, ettei voi peittää sitä. En pidä Tudorista sen enempää kuin sinäkään, mutta ei ole minun asiani osoittaa, että hän on sietämätön, eikä sinunkaan. Ei meidän kannata olla epämiellyttäviä, vaikka hän onkin.
– Mutta minun mielestäni tytön on näytettävä, milloin hän ei hyväksy pojan käytöstä; ja miten hän muuten sen osoittaisi kuin käytöksellään. Saarnaamisesta ei ole apua; tiedän sen surukseni yritettyäni turhaan paasata Laurielle. Mutta voin vaikuttaa häneen monin pikku keinoin sanomatta sanaakaan, ja sellaisia niksejä meidän olisi käytettävä toisiinkin.
– Teddy on ihan erikoistapaus, ei häntä voi ottaa esimerkiksi, sanoi Amy niin juhlallisen vakuuttavasti, että se olisi saanut tuon 'erikoistapauksen' vääntelehtimään naurusta. – Jos olisimme kauniita tai rikkaita ja ylhäisiä, voisimme käyttäytyä niin kuin meitä haluttaa. Mutta meidän ei auta rypistellä kulmiamme jollekin pojalle sen vuoksi, ettemme pidä hänestä, ja hymyillä toiselle, koska hän meitä miellyttää. Meitä ruvettaisiin vain pitämään omituisina ja ahdasmielisinä.
– Täytyykö sitten muka olla pitävinään ihmisistä, joita inhoaa, vain siksi, ettei ole kaunotar ja miljonääri? Hienoa moraalia tosiaan.
– En minä pysty siitä väittelemään, mutta niinhän kaikki tekevät, ja jos joku asettuu poikkiteloin, hänelle vain nauretaan. Minusta maailmanparantajat ovat hassuja, älä sinä vain rupea sellaiseksi.
– Mutta minä haluan olla maailmanparantaja. Vaikka heille nauretaan, ei mikään mene eteenpäin ilman heitä. Tästä ei kyllä kannata väitellä, sillä sinulla on vanhanaikaiset mielipiteet, minä taas olen uudenaikainen. Sinä pääset kyllä mukavammin elämän läpi, mutta minulla on hauskempaa. Minä nauttisin varmasti vihellyksistä ja kivityksestä.
– No rauhoitu nyt äläkä vaivaa tätiä uudenaikaisilla aatteillasi.
– Minä koetan olla siivosti, mutta hänelle minun tekisi mieli esittää aivan erityisen teräviä ja vallankumouksellisia mielipiteitä.
Carrolin täti oli parhaillaan vierailemassa vanhan neidin luona ja he näyttivät syventyneen mielenkiintoiseen keskusteluun. Tyttöjen tullessa puhe lakkasi heti ja tädit vilkaisivat toisiinsa niin syyllisen näköisinä, että saattoi arvata keskustelun koskeneen veljentyttäriä. Jo oli pahalla tuulella ja vastustushalu sai hänessä taas vallan. Amy joka oli kiitettävästi täyttänyt velvollisuutensa, pysynyt tyynenä ja tehnyt kaikille mieliksi, oli herttaisimmalla tuulellaan. Tämä rakastettava mieliala teki heti vaikutuksen, tädit tuhlasivat hänelle hellyyttään ja jäljestäpäin he virkkoivat merkitsevästi toisilleen:
– Tuo lapsi se aina vain kehittyy.
– Tuletko auttamaan myyjäisissä, kultaseni? kysyi rouva Carrol Amylta, kun tämä istuutui hänen viereensä olemuksessaan sellaista luottavaisuutta, josta vanhat ihmiset erityisesti nuorissa pitävät.
– Tulen, täti. Rouva Chester kysyi, tahdonko ottaa osaa puuhaan, ja minä tarjouduin hoitamaan jotakin pöytää, koska minulla ei ole muuta annettavaa kuin aikani.
– Minä en tule, puuttui Jo päättävästi puheeseen. – Minä en siedä, että minua kohdellaan alentuvasti. Chesterit pitävät suurenmoisena armonosoituksena, että sallivat meidän olla mukana noissa muka hienoissa myyjäisissä. Merkillistä että sinä suostuit, Amy; he tahtovat vain saada sinut työhön.
– Minä teen mielelläni työtä. Sehän koituu vapautettujen orjien hyväksi eikä vain Chesterien, ja minusta he ovat ystävällisiä antaessaan minun saada osani sekä työstä että hauskuudesta. Ei minua kiusaa, että ihmiset ovat minua kohtaan alentuvia, jos he tarkoittavat hyvää.
– Aivan niin. Pidän siitä, että sinulla on noin kiitollinen mieli, ystäväiseni. On hauskaa auttaa ihmisiä, jotka antavat arvoa vaivannäölle; muutamat eivät sitä ymmärrä ja se tuntuu vaikealta, huomautti Marchin täti katsellen silmälasiensa yli Jota, joka istui syrjässä keinutuolissa ja kiikkui jokseenkin synkän näköisenä.
Jos Jo olisi aavistanut mikä suuri onni häälyi vaa'assa heidän välillään, hän olisi hetkessä muuttunut lempeäksi kuin kyyhkynen. Se mitä Jo nyt sanoi, riisti häneltä monen vuoden hauskuudet ja antoi hänelle aiheellisen opetuksen pitää kielensä kurissa.
– Minä en pidä suosionosoituksista. Ne vaivaavat minua ja saavat minut tuntemaan itseni orjaksi. Hoidan mieluummin asiani omin päin ja olen riippumaton.
– Vai niin! myhähti Carrolin täti ja katsahti Marchin tätiin.
– Enkös minä sanonut, virkkoi Marchin täti nyökäten Carrolin tädille.
Jo ei onnekseen tiennyt minkä tyhmyyden oli tehnyt, vaan istui nenä pystyssä ja uhmaavan näköisenä, eikä se suinkaan parantanut hänen asemaansa.
– Puhutko sinä ranskaa, kultaseni? kysyi rouva Carrol Amylta.
– Jonkin verran. Siitä saan kiittää Marchin tätiä, joka antaa Esterin puhua sitä minun kanssani niin usein kuin haluan, Amy vastasi luoden tätiinsä kiitollisen katseen, joka sai tämän hymyilemään ystävällisesti.
– Miten sinun kielitaitosi laita on? kysyi rouva Carrol Jolta.
– Minä en osaa yhtään. Minulla on kova pää enkä voi sietää ranskaa, se on lipevää ja tyhjänpäiväistä kieltä, kuului Jon töykeä vastaus.
Vanhat ladyt vaihtoivat taas katseen, ja Marchin täti virkkoi Amylle:
– Olet kai terve ja hyvissä voimissa, kultaseni? Eivät kai silmäsikään enää vaivaa sinua.
– Kiitos, eivät ensinkään, täti hyvä. Voin oikein hyvin ja aion olla oikein ahkera ensi talvena, jotta olisin valmis matkustamaan Roomaan, kun se ihana aika koittaa.
– Se on oikein, tyttöseni! Sinä ansaitset sen matkan, ja olen varma, että kerran sinne pääsetkin, virkkoi Marchin täti ja taputti Amya hyväksyvästi päälaelle tämän kumartuessa ottamaan hänen lankakeräänsä lattialta.
– Ärripurri, musta murri, istuu pankolla ja kehrää,
kirkui Polly, lensi orreltaan Jon tuolin taakse ja kurkisteli häntä niin lystikkään tunkeilevasti ja nenäkkäästi, että kaikki purskahtivat nauruun.
– Erittäin huomiokykyinen lintu, virkkoi vanha lady.
– Tule kävelemään, kultaseni! huusi Polly ja lensi astiakaapille kerjäten sokeripalasta.
– Kiitos, kyllä minä lähden. Tule, Amy.
Jo päätti vierailun ja tunsi nyt selvemmin kuin milloinkaan, että kylässäkäynti vaikutti epäedullisesti hänen mielialaansa. Hän kätteli tätejä miesmäiseen tapaan, Amy sen sijaan suuteli kumpaakin, ja he lähtivät jättäen jälkeensä toinen varjon, toinen auringonpaisteen. Kun he olivat menneet, virkkoi Marchin täti:
– Niin on parasta tehdä, Mary; minulta saat rahat.
Ja Carrolin täti vastasi päättävästi: – Asia on selvä, jos vain hänen isänsä ja äitinsä suostuvat.