Font:Smaller АаLarger Aa
Orvonkukka
Tuoll' orvonkukka kedolla
Juur' yksin seisoi varjossa;
Se herttainen ol' kukka.
Tul' nuori paimen tyttönen,
Tul' kevein jaloin, riemuiten,
Ja käy, ja käy
Ain' kenttää laulaen.
Jos, mietti orpo, oisin ma
Ehk' kauniin kukka luonnossa
Oi, hetkeksi vaan aikaa!
Mua kunnes kulta poimia sais
Mun rinnoillensa asettais!
Ei muuta, ei,
Kuin hetken aikaa vaan.
Vaan, oi, tuo tyttö kulkee vaan.
Eik' häntä huomannunnakaan
Vaan tallas kukka-raukkaa.
Se kuol ja kuollen laulaapi;
Ma kuolen, vaan sun kauttasi,
Kautt' sun, kautt' sun,
Sun jaloillasi tok.
Metsolainen
Ken yöllä ajelee myöhäiseen?
Sep' isä on lapsukaisineen;
Hän poikasta kainaloss' pitääpi,
Hänt' syleilee, suojelee lujasti.
Miks, poikasein, peittelet silmiä? —
Metsolaistako, isä, et näe sä?
Metsänhaltiaa tuolla sauvallaan? —
Se, poikani, on sumupilkku vaan.
"Sa armas laps, käy kanssani sa!
Sull' somia leikkiä opetan ma;
Mont' kaunist' kukkaa on tarhassain!
Mont' kultapukua maammollain!"
Mun isäni, taattoni, kuuletko.
Mit' metsolainen mull' lupaa jo? —
Ol' vaiti, ol' rauhassa, poikasen',
Tuo lehvissä humisee tuulonen.
"Sa kaunis poika, sa seuraa mua!
Mun tyttärein haluuvat hoidella sua;
Net öisin tuoll' aholla hyppelee,
Sua tuutien unehen laulelee".
Mun taattoni, etkö jo näe sä
Tuolla varjossa haltian tyttäriä? —
Mun poikueni, kyllä näen ma tuot':
Ne haamottaa vanhat halavat nuot.
"Mua kaunosi viettää, sua lemmin ma,
Et tahallas käy, otan vallalla". —
Mun isäni, taattoin, jo viepi minut!
Mua metsolainen on loukaillut!
Isä kauhussa kiidättää ratsuansa,
Hän pitääpi parkuvaa lastansa,
Juur vaivalla pääseepi kodollens,
Hänen sylissään kuollut on lapsuens.
Pohjolan kuningas
Ol kuningas Pohjolassa
Ain' lujin sydämin,
Joll' armaans kuolemassa
Soi muistoks pikarin.
Häll' kallis hautaan asti
Ol kulta pikar tuo;
Hän itki katkerasti,
Ain' koska siitä juo.
Kun tunsi kuolimensa,
Hän luki aarteitaan,
Kaikk antoi pojallensa,
Ei pikaria vaan.
Hän istui atrialla,
Seurassa uroitten,
Tuoll' ranteen kukkulalla
Linnassa isien.
Tääll' kanssa ystävitten
Joi maljan viimeisen,
Ja pyhän pikarin sitten
Hän heitti merehen.
Hän näk' sen putovan, pohjaan
Sen näki siirtyvän.
Hän sulki silmäns; koskaan
Ei juonut enähän.
Kulkeva kello
O1 kerran laps, se konsanaan
Ei kyennyt kirkonteille,
Vaan pyhäisin näät ainiaan
Ties hiipiä tantereille.
Sa, virkkoi äiti, kuuleppas:
Jo kello kutsuileepi,
Ja jos et lähe tahallas,
Se väkisin sua viepi.
Vaan poika mietti: kello, ho,
Kyll' pysyy paikallansa.
Ja täyttä laukkaa tiehens jo,
Juur kuni koulustansa!
Ei kello, kello enään soi,
Tuot' äiti juoruaapi.
Vaan, kauhu! – perässänsä —
Jo kello kiiruhtaapi.
Se kulkee, kaikuu yhä vaan;
Jo poika leikkins heittää
Ja kiidähtää kuin unissaan:
Jo kello hänet peittää.
Vaan kuinka hyppii, viertelee
Sek' ohjaa polkuansa,
Jo kotihinpa kiertelee —
Ja kirkkoon suorastansa.
Sit' myöten sunnuntaisin ain'
Hän pitää pyhäst' huolta,
Eik' suo, ett' itse kello vain
Hänt' hakee ulkoa tuolta.
Henkien laulu yli vetten
Sa ihmis-sielu
Oot kaltainen ve'en:
Se taivaast' tulee,
Se taivaan nousee.
Ja taasen ales
Sen maahan täytyy
Ain' vaihetellen.
Jos korkealt' virtaa
Vuori-kyljeltä
Kirkas suihkunsa,
Hän heittäyy hellästi
Pilvilaineina
Sulja-paadelle;
Sen suosimana
Sitt' kulkee verkoillen
Ja hiljaa vilisten
Ales syvyyteen.
Jospa kallioit' kohoo
Tiellä putouksen,
Hän vihoissaan kuohuu
Ain' asteettain
Ales kuiluhun.
Laaka-uomassaan
Sitte laaksoja luikkii;
Ja pinnassaan
Jo ihailee kasvojans'
Kaikki tähdet.
Tuuli on aaltojen
Ylkämies armas,
Tuuli ain' pohjalta
Kuohuja tuo.
Sa ihmis-sielu
Kuin moinen oot ve'en!
Sa ihmis onni
Kuink' kaltainen tuulten!
Promeetteo
Sa peitä taivahas, Zeys,
Sumupilvilläs,
Ja harjoittele, kuni lapsi
Jok' ohdakkeita latvoo,
Sa iskua tammien, kukkulain;
Mutta maahani tok
Et pysty sa,
Etkä mökkiini, jota et sa ole tehnyt,
Etkä lieteheni,
jonka liekistä
Mua kadehdit.
En tunne ma köyhempää
Alla auringon teit', jumalia!
Te ruokitte kurjasti
Uhrianteilla
Ja rukouksilla
Ylevyytenne,
Ja nääntyisitte, jos oisi
Eivät houruja toiveisia
Kerjäläiset ja lapset.
Lasna ollessain,
Kun tiennyt en minne, kunne,
Ma kiersin eksyneet silmäni
Päin taivahan, ikään kuin oisi
Tuolla ylhäällä korva mua kuullakseen,
Olis sydän, kuin mun,
Ahdistettua armahtaakseen.
Mua suojeli ken
Ylpeydestä titaanien?
Ken kuolosta pelasti,
Orjuudesta ken?
Eikö kaikki tuo oo sun työs,
Pyhä hehkuva sydämeni?
Vaan sa, pettynyt, hehkuit
Pelastuksestas kiitokset
Tuolla ylhäällä uinahtavalle.
Mun kunnioittaa sua? Miksi?
Ootko ahdistetun sa tuskat
Lievitellyt sa milloinkaan?
Ootko pyyhkäissyt kyyneleitä
Sa kiusatun konsanaan?
Eikö mieheksi mua oo taonut
Kaikkivaltias aika vaan
Ja sallimus ikuinen,
Minun herrat ja sun?
Sa ehkä arvelet,
Ett' mun elämää vihata pitäis
Sekä paeta erämaihin,
Kosk' kaikki ei unelmani
Ole kukkia tuoneet?
Tässä istun ma, kaavaan inehmoja
Mun kuvani mukaan,
Luon heimoa, minun kaltaista,
Kärsimähän ja itkemään,
Nauttimahan ja iloitamaan,
Pitämättä sinusta lukua
Kuin ma!
Ihmisyyden ääret
Kosk' ikivanha
Isänen pyhä
Vakavin käsin
Pauhaavist' pilvist'
Leimuvat tulensa
Luo yli maan,
Ma suutelen viimeistä
Vaippansa helmaa,
Kauhua lapsen
Povessani.
Sillä verroille
Ei pyrkikö jumalain
Ihminen.
Jos ylös hän kohoo,
Tavottaaksensa
Kiireelläns tähtiä,
Jo leijoileepi
Hän horjuvin jaloin,
Ja leluks hän joutuu
Pilvein ja tuulten.
Josp' vakavilla,
Kiinteillä kannoilla
Vankalla, vahvalla
Maalla hän jää,
Eip' ulotu hän
Edes tammien
Tai viinapuitten
Rinnalle.
Mi ompi väli
Jumaloitten ja ihmisten?
Ett' monta aaltoa
E'ellä noitten kulkee
Ikivirtana:
Meit' aalto nostaa,
Meit' aalto nielee
Ja uuvumme.
Pieneen piirrokseen vaan
Meidän ikämme äärryy;
Vaan lukuisat polvet
Pysyväisesti
Ain' liittääpi olons'
Loppumattomaan jaksoon.