IX LUKU
Elizabeth oli viettänyt melkein koko yön sisarensa huoneessa ja aamulla hän voi ilokseen antaa rauhoittavan tiedon hra Bingleyn lähettämälle sisäkölle ja hänen sisartensa mahtaville kamarineidoille. Sairaan verrattaisesta hyvinvoinnista huolimatta hän halusi lähettää kirjeen Longbourniin pyytääkseen äitiään tulemaan katsomaan Janea ja päättämään tilanteesta. Kirje toimitettiin oitis perille, ja kohta aamiaisen jälkeen saapuikin rva Bennet kahden nuorimman tyttärensä kera.
Jos äiti olisi tavannut Janen hyvin huonona, niin olisi hän tietysti säikähtänyt, mutta nähdessään tyttärensä hymyilevän rauhallisesti pielukseltaan ei hänellä ollut lainkaan kiirettä toimittaa häntä kotiin. Hän ei senvuoksi tahtonut kuullakaan tyttärensä pyyntöä päästä palaamaan, eikä apteekkarikaan arvellut muuttoa vielä hyväksi. Istuttuaan hetkisen Janen luona äiti ja hänen kolme tervettä tytärtään noudattivat nti Bingleyn kutsua ja lähtivät alas ruokasaliin. Hra Bingley tuli heitä tervehtimään ja lausui toivovansa, ettei rva Bennet ollut tavannut nti Bennetiä huonompana kuin oli odottanut.
"Olen tosiaankin, hyvä herra", vastasi huolekas äiti. "Hänestä ei millään muotoa ole vielä muutettavaksi. Herra Joneskin siitä varoitti. Meidän täytyy vielä vähän aikaa turvautua teidän pitkämielisyyteenne."
"Muutettavaksiko!" huudahti Bingley. "Sellaista ei saa ajatellakaan.
Sisarenikaan ei tahdo kuulla mitään muuttamisesta, siitä olen varma."
"Voitte luottaa siihen", sanoi nti Bingley jäätävän kohteliaasti, "että neiti Bennet saa mahdollisimman parasta hoitoa meidän luonamme ollessaan."
Rva Bennet tulkitsi kiitollisuuttaan sangen laajasanaisesti.
"Olen varma", hän lisäsi, "että jollei hänellä täällä olisi niin hyviä ystäviä, niin en tiedä kuinka hänen kävisikään, sillä hän on tosiaankin hyvin kipeä ja kärsii armottomasti, vaikka hän kestää sen enkelin kärsivällisyydellä, sillä hänellä on tosiaan laupiain ja lempein luonne mitä koskaan olen nähnyt. Olen monesti sanonut toisille tytöilleni, etteivät he ole mitään hänen rinnallaan. Teillä on todellakin kaunis talo täällä, herra Bingley, ja entä mikä ihana näköala soratien yli. En tiedä koko kreivikunnassa toista paikkaa, joka olisi niin viehättävä kuin Netherfield. Toivon, ettette kovin pian ajattele muuttaa täältä, vaikka tiedän teidän vuokranneen talon vain lyhyeksi ajaksi."
"Kaikki, mitä minä teen, tapahtuu aivan äkkiä", vastasi Bingley, "niin että jos saisin päähäni muuttaa pois Netherfieldistä, kävisi se viidessä minuutissa. Tätä nykyä en kuitenkaan ajattele mitään sellaista."
"Sitä minä odotinkin teiltä", sanoi Elizabeth.
"Mitä – oletteko vaivannut itseänne ajattelemalla minua?" huudahti
Bingley ja kääntyi tyttöön päin.
"Olen kylläkin – minä ymmärrän teidät täydellisesti."
"Tahtoisin kernaasti käsittää tuon puheenne imarteluksi, mutta on samalla peloittavaa tuntea olevansa läpinäkyvä kuin lasi."
"Se riippuu luonteesta. Eihän ole sanottu, että syvällinen ja monimutkainen luonne olisi enemmän tai vähemmän arvokas kuin teidän läpinäkyvä luonteenne."
"Lizzy", hätäili hänen äitinsä, "muista toki missä olet, äläkä Herran tähden ole täällä samanlainen raivopää kuin kotona saat olla."
"Enpä ennen tiennyt, että te olette sellainen luonteiden tutkija", jatkoi Bingley kevyeen sävyyn. "Se mahtanee olla varsin huvittava tutkimusala."
"On kylläkin, mutta enimmin huvittavat minua tuollaiset monimutkaiset luonteet. Se etu niillä ainakin on toisiin verraten."
"Mutta maaseudulla", puuttui Darcy puheeseen, "teillä lienee sangen vähän tutkimisen arvoisia ihmisiä. Maallahan te liikutte hyvin rajoitetuissa ja alati muuttumattomissa seurapiireissä."
"Mutta ihmiset muuttuvat sen sijaan itse niin paljon, että heissä huomaa alituisesti uusia piirteitä."
"Niin tosiaankin", kivahti rouva Bennet, jota maaseudun halveksiminen syvästi loukkasi. "Kyllä meillä täällä sen puolesta on kaikki yhtä hyvää kuin kaupungissakin."
Kaikki ällistyivät tästä sangen hämärästi tulkittavasta väitteestä. Darcy katseli puhujaa pitkään ja pyörähti sitten ääneti ympäri. Uskoen täydellisesti nolanneensa kaupunkilaiskeikarin jatkoi rouva Bennet voitonriemuisesti:
"En minä vain jaksa käsittää, missä suhteessa Lontoossa elettäisiin meitä maaseutulaisia edellä, jollei oteta lukuun puoteja ja teatteria. Onhan maalla sentään paljon hauskempi elää, eikö totta, herra Bingley?"
"Kun minä asun maalla", vastasi tämä, "niin ei minua koskaan haluta muuttaa sieltä pois, ja kun olen Lontoossa, niin on juttu aivan sama. Kummallakin taholla on omat etunsa, ja minä viihdyn mainiosti kummassakin."
"Niin kai – se riippuu siitä, että teillä on suora ja siloinen luonnonlaatu. Mutta tuo toinen herra", hän katseli Darcyyn, "tuntuu mielessään panevan maaseudun pataluhaksi."
"Äiti, nyt sinä aivan erehdyt", huudahti Elizabeth, punastuen äitinsä takia. "Sinä käsität herra Darcyn väärin. Hän tarkoitti vain, ettei täällä maalla tapaa niin monenlaisia ihmisluonteita kuin suurkaupungissa, ja sehän täytyy sinunkin myöntää todeksi."
"Tietysti, rakkaani, kukapas muuta voi väittääkään. Mutta mitä siihen tulee, ettei täällä naapuristossamme tapaisi paljon arvokasta väkeä, niin siinä väitteessä ei ole totta eikä perää. Kuuluuhan meidänkin seurustelupiiriimme ainakin pari tusinaa kelpo perhettä."
Ainoastaan sääli ja hellyys Elizabethia kohtaan pidätti Bingleytä purskahtamasta nauruun. Hänen sisarensa ei ollut yhtä hienotunteinen, ja katsellessaan Darcyyn hänen huulillaan väreili hyvin merkitsevä hymy. Koettaen kaikin mokomin kääntää äitinsä ajatukset toiselle tolalle Elizabeth tiedusti häneltä, oliko Charlotte Lucas käynyt Longbournissa hänen sieltä lähdettyään.
"Kyllä, kävihän hän eilen isänsä kanssa meillä. Siinä vasta kerrassaan miellyttävä mies, tuo Sir William – eikö tottakin, herra Bingley? Sellainen hieno suuren maailman käytös, ja aina niin herttainen ja puhelias! Aina on hänellä jotain sanottavaa jokaiselle. Kas siinä on minun ihanteeni hienosta kunnianmiehestä – kerrassaan toista maata kuin sellaiset, jotka luulottelevat mukamas olevansa jotain suurta eivätkä saa pelkästä ylpeydestä suutansa auki ollessaan ihmisten parissa."
"Kuule – jäikö Charlotte meille päivällisille?"
"Ei, hänellä oli kiire kotia. Arvaan, että häntä tarvittiin siellä laittamaan lihapasteijaa. Siinä se taas nähdään, herra Bingley – minä pidän aina sellaisia palvelijoita, jotka osaavat tehdä tehtävänsä; minun tyttärieni ei tarvitse keittiössä heiskua. Mutta jokainenhan voi itse paraiten arvostaa omat lapsensa, ja Lucasin tytöt ovat kyllä kelpo tyttöjä, sen vakuutan, vaikka askaroivatkin keittiöhommissa. Sääli vain, etteivät he ole sen sievempiä! En minä sitä tarkoita, että Charlotte olisi mikään naurisnaama; onhan hän meidän tyttöjen paraita ystäviä."
"Hän tuntuu todellakin hyvin miellyttävältä neitoselta", sanoi Bingley.
"Niin kyllä – mutta muistakaa, ettei hän ole paljon minkään näköinen. Lady Lucas on itse sen sanonut minulle monesti ja kadehtinut Janen kauneutta. En tahdo ollenkaan kerskua omasta lapsestani, mutta Jane – hänen veroistaan tyttöä ei totisesti näekään monesti! Kaikki sen sanovat. Kun hän oli vasta viidentoistavuotias heilakka, niin muuan nuori herra veljeni Gardinerin puodissa Lontoossa rakastui häneen niin silmittömästi, että kälyni pelkäsi hänen kosivan tyttöämme, ennenkuin pääsimme lähtemään kotia. Sitä hän ei kuitenkaan tullut tehneeksi. Ehkäpä hän piti Janea vielä liian nuorena. Joka tapauksessa hän rustasi runoja hänelle, ja aika sieviä ne olivatkin."
"Ja siihen päättyi koko hänen lemmenhehkunsa", sanoi Elizabeth kärsimättömästi. "Luulen monelle toisellekin käyneen samalla tapaa. Tahtoisinpa tietää, kukahan se ensin keksi runot parhaaksi vastamyrkyksi hupsulle lemmen kiihkolle."
"Minä olen tottunut pitämään runoutta rakkauden ylläpitäjänä", sanoi
Darcy.
"Niin – terveen, vakavan ja todellisen rakkauden kenties. Kaikkihan kehittyy ja vaurastuu, mikä itsessään on vankkaa ja väkevää. Mutta tuollaisen tuulentuoman, huikentelevaisen mieltymyksen pystyy hyvä sonetti tappamaan nälkään, siitä olen vakuutettu."
Darcy tyytyi vain hymyilemään ja kaikkien jäädessä äänettömiksi pelkäsi Elizabeth sydämessään äitinsä taas laskevan uusia kömpelyyksiä. Hän tahtoi kiihkeästi puhua itse jotakin, mutta ei hädissään keksinyt mitään aihetta.
Vihdoin rva Bennet katkaisi äänettömyyden toistellen kiitoksensa talon isännälle hänen Janelle osoittamastaan hellästä huolenpidosta ja pyydellen anteeksi Lizzyn taloon jäämistä. Hra Bingley vastasi vääjäämättömän kohteliaasti ja pakotti sisarensakin olemaan kohteliaat. Rva Bennet oli tyytyväinen ja pyysi ajamaan vaununsa portille. Hänen nuorimmat tyttärensä olivat supatelleet keskenään koko keskustelun ajan, ja supatuksen tuloksena oli, että Lydian piti muistuttaa hra Bingleylle hänen aikaisempaa lupaustaan, että hän heti maalle palattuaan panisi toimeen tanssiaiset Netherfieldissä.
Lydia oli kookas, varhain kehittynyt viisitoistavuotias. Hänellä oli hyvin terve ihonväri ja reipas, ujostelematon käytös. Hän oli äitinsä lemmikki, ja sitä seikkaa hän sai kiittää siitä, että oli päässyt liian varhain mukaan seuraelämään. Hänen luontainen itsetuntonsa oli saanut hyvää virikettä miliisiupseerien huomaavaisuudesta, joita hänen enonsa hyvät päivälliset ja hänen oma suorasukainen käytöksensä oli houkutellut hänen ympärilleen. Hän kävi nytkin ujostelematta muistuttamaan hra Bingleylle hänen lupaustaan, sanoen että sen unohtaminen olisi anteeksiantamatonta. Isännän vastaus tähän äkkinäiseen hyökkäykseen oli kuin hunajaa huolekkaan äidin korviin.
"Olkaa varma, että aion mitä tarkimmin täyttää lupaukseni ja kohta kun sisarenne on täysin terve, pyydän teidän itsenne määräämään tanssiaispäivän. Ettehän toki tahdo tanssia hänen vielä kipeänä ollessaan?"
Lydia oli tyytyväinen. "Niin kai – parempi lienee odottaa, kunnes Jane pääsee jalkeille; ja siihen aikaan arvaan kapteeni Carterinkin jo palanneen Merytoniin. Ja tiedättekös mitä – kun teidän tanssiaisenne ovat ohi, niin vaadin upseerejakin pitämään samanlaiset. Minäpä käyn kohta eversti Forsterin kimppuun."
Rva Bennetin ja hänen tyttäriensä lähdettyä Elizabeth. palasi oitis Janen luo jättäen talon naiset ja hra Darcyn vaihtamaan mielipiteitä hänen ja hänen omaistensa käyttäytymisestä. Viimemainitulla herrasmiehellä ei kuitenkaan tuntunut olevan halua arvostella hänen käytöstään, huolimatta kaikista nti Bingleyn herttaisista sutkauksista kauniista silmistä.
X LUKU
Seuraava päivä kului jokseenkin samaan tapaan kuin edellinenkin. Rva Hurst ja nti Bingley istuivat aamupäivällä jonkun aikaa potilaan luona, jonka paraneminen jatkui hitaasti; ja illalla Elizabeth liittyi toisten seuraan salissa. Pelipöytää ei tänään kuitenkaan ilmestynyt näkyviin. Hra Darcy kirjoitteli kirjeitä ja nti Bingley istui hänen vieressään häiriten häntä alituisesti lähettämällä terveisiä hänen sisarelleen. Hrat Hurst ja Bingley panivat kahdenmiehen pikettipeliä ja rva Hurst seurasi pelin menoa.
Elizabeth istui syrjässä neulomuksineen ja vaarinotti huvitettuna hra Darcyn ja tämän naapurin välejä. Neidin alinomaiset huomautukset kirjoittajan sirosta käsialasta, tasaisista riveistä, kirjeen pituudesta j.n.e. sekä kirjoittajan kylmäkiskoiset vastaukset olivat todella mielenkiintoista kaksinpuhelua ja vahvistivat yhä enemmän Elizabethin aikaisempaa käsitystä kummankin luonteenlaadusta.
"Kuinka mieliinsä neiti Darcy tuleekaan, kun saa tuollaisen kirjeen!"
Ei vastausta.
"Te kirjoitatte tavattoman nopeasti."
"Siinä erehdytte. Kirjoitan päinvastoin hyvin hitaasti."
"Kuinkahan paljon kirjeitä te saattekaan vuoden kuluessa panna kokoon! Ja asiakirjeitä niiden joukossa – huu! Minua ihan puistattaa ajatellessani asiakirjeitä."
"Sittenpä on onneksi, että niiden kirjoittaminen lankee minun osakseni eikä teidän."
"Mainitkaapa sisarellenne, kuinka kovasti minä ikävöin saada tavata häntä."
"Siitä pyynnöstänne jo kerran mainitsin."
"Pelkään, että te ette pidä kynästänne. Antakaas kun minä teroitan sen.
Minä olen mainion näppärä teroittamaan kyniä."11
"Kiitos vain – minä aina teroitan itse kynäni."
"Kuinka te osaattekaan kirjoittaa noin tasaisia rivejä?"
Ei vastausta.
"Kirjoittakaa sisarellenne, että olin kovin iloinen kuullessani, että harppu oli hänen mieleensä, ja kertokaa hänelle, että ihastuin ikihyväksi hänen verrattomasta pöytäliinanmallistaan, joka on minusta äärettömän paljon kauniimpi kuin neiti Grantleyn piirtämä."
"Sallitteko ehkä minun säästää teidän ihastuksenne ensi kirjeeseeni?
Tässä ei ole enää tarpeeksi tilaa sen tulkitsemiseen."
"Oh, samantekevä! Tapaanhan hänet itsensä tammikuussa. Mutta kirjoitatteko te aina hänelle noin ihastuttavan pitkiä kirjeitä?"
"Pitkiä ne tavallisesti ovat, mutta niiden ihastuttavuudesta ei ole minun asiani päätellä."
"Minä olen aina ajatellut, että sen, joka kirjoittaa niin helposti pitkiä kirjeitä, täytyy kirjoittaa aina kauniisti."
"Tuo ei ollut ollenkaan imartelevaa Darcylle, Caroline", huudahti hänen veljensä, "sillä häneltä ei kirjoittaminen käy helposti. Hän miettii liian perusteellisesti pitkiä sanojaan. Eikö totta, Darcy?"
"Ainakin kirjoitan eri tavalla kuin sinä."
"Oo – Charles kirjoittaa niin huolimattomasti, ettette voi uskoakaan", huudahti nti Bingley. "Hän jättää pois puolet sanoista ja tuhraa loputkin aivan lukemattomiksi."
"Ajatukset kulkevat päässäni niin nopeasti, etten ennätä panna niitä paperille; ja siksipä eivät vastaanottajat välistä pääse ollenkaan selville minun ajatuksistani."
"Teidän alistuvaisuutenne, herra Bingley, vääntää moittijalta aseet kädestä", huomautti Elizabeth.
"Mikään ei ole niin pettäväistä kuin näennäinen alistuvaisuus", sanoi Darcy. "Useinkaan se ei ole muuta kuin pelkkää välinpitämättömyyttä toisten mielipiteestä ja välistä epäsuoraa kerskumistakin."
"Kummalla tavalla sinä tulkitset minun tämänkertaisen vaatimattomuuteni?"
"Mitä se on muuta kuin kerskumista, sillä sinä todella ylpeilet kirjoitusvirheistäsi, koskapa selität niiden muka johtuvan ajatustesi kerkeydestä. Jollet tuota suorastaan pidä jonain ansiona, niin ainakin kuvittelet herättäväsi sillä toisten mielenkiintoa persoonaasi. Joutuisuutta ja kerkeäkätisyyttä pidetään suurena ansiona, useinkaan muistamatta, että joutuin tehty työ on enimmäkseen hutiloitua. Kun aamulla sanoit rouva Bennetille, että jos päättäisit luopua Netherfieldistä, niin toteutuisi päätöksesi viidessä minuutissa, ja sitä luulottelit mukamas mainioksikin urotyöksi puoleltasi – mutta mitäpä kiitettävää itse asiassa onkaan moisessa hätäilemisessä, jolloin paljon tärkeitä asioita jää vaarinottamatta ja tekemättä ja josta ei ole tosi hyötyä itselle eikä muille?"
"Oh, oh", huudahti Bingley, "jopa sinä menet liian pitkälle kun muistuttelet kaikkia aamullisia hassutuksia! Ja kuitenkin, kunniani kautta, silloin minä uskoin todella niin kuin sanoin ja uskon sen vieläkin. Ainakaan en ehdoin tahdoin tahtonut esiintyä joutavana hätikkönä naisten edessä."
"Olen kyllä vakuutettu, että uskoit sanasi todeksi, mutta enpä sittenkään luule, että lähtisit täältä sellaisella silmittömällä hopulla. Sinun menettelysi olisi silloin aivan sattuman varassa, ja vaikka jo istuisit hevosen selässä ja joku ystävä sanoisi sinulle: Bingley, tekisit kai paremmin kun lykkäisit lähtösi ensi viikkoon – niin epäilemättä tekisit niin, epäilemättä lykkäisit lähtösi vielä kuukauden päähän."
"Tuolla kaikella te olette ainoastaan todistanut", huudahti Elizabeth, "ettei hra Bingley tehnyt oikeutta omalle sopuisalle luonnonlaadulleen. Te olette nyt kuvannut hänet paremmin kuin hän itsekään osasi sen tehdä."
"Tunnen itseni perin imarrelluksi", sanoi Bingley nauraen, "kun kannatatte ystävääni hänen kuvatessaan minut lauhkeaksi lampaaksi. Mutta pelkäänpä, että te sen kautta annoitte asialle käänteen, jota hän ei mitenkään tarkoittanut, sillä arvaan hänen varmastikin panevan minuun suurempaa arvoa, jos vastaisin hänen taivutukseensa jyrkästi kieltäen ja laskettaisin tieheni täyttä laukkaa."
"Sovittaisiko siis teidän myöhempi itsepäisyytenne herra Darcyn mielestä aikaisemman hätiköimisenne?"
"Tuota, totta vie, en kykene oikein selittämään – vastatkoon Darcy itse siihen kysymykseen!"
"Sinä nähtävästi odotat minun rupeavan selittämään mielipiteitä, joita suvaitset sanoa minun omikseni, vaikken ikinä ole tunnustanut niitä omikseni. Pysyäksemme kuitenkin kosketellussa tapauksessa, neiti Bennet, tulee teidän muistaa, että tuo ystävä, jonka otaksuimme toivovan hänen vielä viipyvän täällä, lausui pelkän toivomuksensa perustelematta sitä millään tavoin."
"Ettekö siis pidä minään ansiona, että mies taipuu ystävänsä suostutukseen – alttiisti ja perusteluja pyytämättä?"
"Sokea taipuminen ilman omaa vakaumusta ei ole kunniaksi kummallekaan."
"Minusta tuntuu, että te, herra Darcy, ette myönnä ystävyydelle ja hellyydelle minkäänlaista vaikutusvaltaa. Katsekin pyytäjään riittää usein pyydetylle, jotta hän taipuu pyyntöön, vaatimatta ollenkaan vakuuttavia todisteluja. En tässä tarkoita erityisesti tuota herra Bingleyn suhteen oletettua tapausta. Hänen menettelystään sellaisessa tapauksessa voinemme keskustella, kun todellinen tilaisuus tarjoutuu. Mutta ylipäänsä ja aivan jokapäiväisissä tapauksissa, kun ystävysten kesken toinen pyytää toista muuttamaan päätöksensä jonkin tärkeän asian suhteen – ajatteletteko te silloin hänestä halveksien, jos hän täyttää pyynnön ilman muuta?"
"Eiköhän olisi viisasta, että ennenkuin käymme pitemmältä kehittämään tätä mielenkiintoista kiista-aihetta, ensin määrittelisimme tarkemmin kyseenä olevasta pyynnöstä aiheutuvan ratkaisun tärkeyden sekä noiden miesten välillä vallitsevan ystävyyssuhteen syvällisyyden?"
"Tottahan toki", huudahti Bingley, "älkäämme toki unohtako tärkeitä yksityisseikkoja, kuten miesparkojen pituutta ja painoa, sillä niillä saattaa olla enemmänkin merkitystä asian ratkaisussa kuin mitä te, neiti Bennet, osaatte arvatakaan. Sillä minä vakuutan, että jollei Darcy olisi noin pitkä hongankolistaja minuun verraten, en osoittaisi hänelle puoltakaan sitä arvonantoa, jota hän nyt nauttii minun puoleltani. Ja minä väitän, että vaikea on ajatellakaan sen kunnianarvoisempaa patriarkkaa kuin Darcy saattaa olla erinäisinä hetkinä ja erinäisissä tilanteissa. Omassa kodissaan esimerkiksi ja nimenomaan sunnuntai-illoin, kun hänellä ei ole mitään tekemistä."
Hra Darcy hymyili, mutta Elizabethista tuntui, kuin olisi hän hiukan loukkaantunut, ja sen vuoksi hän tukahdutti naurunsa. Nti Bingley kiiruhti kiihkeästi hillitsemään veljensä kevytmielistä pilantekoa.
"Huomaanpa mihin sinä pyrit, Bingley", sanoi hänen ystävänsä. "Sinä tahdot välttää väittelyä ja panna meidät tuppisuiksi."
"Ehkä olet oikeassa. Väittelyt minusta liiaksi muistuttavat sanakopua. Jos sinä ja neiti Bennet säästätte loppuottelunne siksi kunnes pääsen karkuun kuulemasta sitä, niin olen hyvin kiitollinen – sitten saatte minun puolestani otella mielenne hyviksi."
"Teidän pyyntönne", sanoi Elizabeth, "ei vaadi minulta mitään uhrausta; ja herra Darcyn olisi kenties parempi lopettaa kirjeensä."
Sen tehtyään Darcy pyysi naisilta vähän soittoa ja laulua. Nti Bingley hypähti oitis pianon ääreen, ja pyydettyään Elizabethia kohteliaasti aloittamaan, jonka pyynnön tämä yhtä kohteliaasti torjui, istahti hän itse soittamaan.
Rva Hurst lauloi sisarensa säestämänä; ja selaillessaan sillä aikaa pianon kannella olevia nuottilehtiä ei Elizabeth voinut olla huomaamatta, että hra Darcy katseli usein ja tutkivasti häntä. Hänen oli vaikea arvata, minkä vuoksi tuo mainio mies valitsi juuri hänet ihailevan tarkastuksensa esineeksi, ja tietäessään olevansa Darcylle perin vastenmielinen joutui hän yhä enemmän ihmeisiinsä. Muuta syytä hän ei lopulta voinut keksiä, kuin että hänen mielipiteensä ja lausuntonsa olivat Darcysta ehkä paljon nurinkurisemmat ja moitittavammat kuin tämä oli olettanutkaan. Mutta tuo ajatus ei Elizabethia paljonkaan surettanut. Hän välitti liian vähän tuosta ylpeästä herrasta kaivatakseen hänen suosiollista hyväksymistään.
Esitettyään joitakuita italialaisia lauluja rupesi nti Bingley muutteeksi soittamaan vilkasta skottilaista kansansävelmää, jonka johdosta hra Darcy sai aihetta lähestyä Elizabethia ja kysyä tältä:
"Eikö tuo sävel houkuttele teitä, neiti Bennet käyttämään tilaisuutta ja esittämään meille reelin?"12
Elizabeth hymyili, mutta ei vastannut. Darcy uudisti kysymyksensä, hiukan oudostellen tytön äänettömyyttä.
"Ah, kuulin kyllä kysymyksenne jo ensi kerralla", sanoi tämä, "mutta en voinut heti päättää, mitä siihen oikein vastaisin. Te toivoitte tietystikin minun vastaavan myöntävästi, jotta saisitte mielihyviksenne moittia huonoa makuani, mutta minusta on aina hauskaa torjua sellaiset yritykset ja vetää moittijoitani nenästä. Olen senvuoksi päättänyt vastata teille, ettei minua lainkaan haluta tanssia reeliä – ja moittikaapas nyt minua jos rohkenette."
"En todellakaan rohkene."
Elizabeth, joka oikeastaan oli tahtonut vastauksellaan ärsyttää häntä, oli hiukan ihmeissään hänen suopeasta mukautumisestaan; mutta hänen omassa sävyssään oli ilkamoisuus aina niin viehkeän herttaista, että hänen oli vaikea ärsyttää ketäkään – ja Darcy puolestaan tiesi, ettei vielä kukaan nainen ollut vaikuttanut häneen niin kiehtovasti kuin tuo pieni maalaistyttö. Jollei tämä olisi ollut niin halpaa sukua, niin olisi Darcy saattanut uskoa olevansa vaarassa ihastua häneen vakavastikin.
Nti Bingley näki tai epäili nähneensä kylliksi tunteakseen mustasukkaisuuden kalvavaa matoa. Hänen suureen huoleensa "rakkaan Janen" pikaisesta parantumisesta liittyi palava halu päästä pian eroon tämän epämieluisesta sisaresta.
Hän koetti usein herättää Darcyssa vastenmielisyyttä Elizabethia kohtaan jatkamalla vanhaa naljailuaan heidän otaksutusta naimisestaan ja hänen tulevasta avio-onnestaan.
"Minä toivon", hän sanoi, kun he seuraavana päivänä kävelivät yhdessä puistossa, "että opetatte tämän mieluisan tapauksen jälkeen tulevan anoppinne hiukan suistamaan kerkeätä kieltään ja, mikäli mahdollista, nuorempia sisaruksia juoksentelemaan vähemmin upseerien parissa. Ja – jos sallitte minun kosketella niin arkaluontoista asiaa – koettakaa myöskin hillitä lemmittynne hieman liiaksi silmäänpistävää itserakkautta."
"Eikö teillä satu olemaan vielä joitakin muita toivomuksia minun tulevan kotionneni suhteen?"
"Tottahan toki. Tietysti te asetatte tulevan enonne Philipsin ja tämän arvoisan puolison kuvat Pemberleyn taulukokoelmaan. Ne sopivat hyvin oman kuuluisan tuomari-enonne viereen – toimivathan molemmat miehet samalla alalla, vaikka vähän eri haaroilla. Mutta Elizabethinne kuvaa te ette valitettavasti sinne saa, sillä mikä maalari voisikaan uskottavasti esittää tuota ihanaa silmäparia?"
"Ei todellakaan kävisi helpoksi kuvata niiden vaihtelevaa ilmettä, mutta niiden värin ja muodon ja kauniit ripset voi kyllä hyvästi esittää."
Samassa tuli heitä toisella käytävällä vastaan rva Hurst ja puheenaihe itse.
"En arvannut, että tekin aioitte lähteä kävelemään", sanoi nti Bingley hiukan hämillään, peläten että tulijat kenties olivat kuulleet heidän viime sanansa.
"Teitte molemmat kerrassaan kelvottomasti karatessanne tänne yksin, puhumatta meille minne lähditte", huudahti rva Hurst harmissaan ja tarrautui Darcyn toiseen käsivarteen, jättäen Elizabethin kävelemään yksin heidän perässään.
Polulle mahtui vain kolme henkeä rinnakkain. Harmitellen naistensa epäystävällisyyttä sanoi Darcy oitis:
"Me emme kaikki mahdu tässä kävelemään. Lähtekäämme tuonne keskitielle."
Mutta Elizabethilla ei ollut lainkaan halua jäädä heidän pariinsa, ja hän huudahti nauraen:
"Ei, ei, pysykää vain siinä missä olette. Te muodostatte ihmeen soman ryhmän. Neljäs henkilö pilaisi kauniin kokonaisvaikutuksen. Hyvästi!"
Hän juoksi iloisesti tiehensä ja nautti ajatuksesta, että hän pääsi jo päivän tai parin päästä palaamaan kotia. Jane oli jo siksi virkeä, että hän voi illalla tulla pariksi tunniksi toisten seuraan.