"Mitäs siinä vaakutte, Parlay", sanoi muuan kapteeneista. "Ei nyt tuulta tule."
"Jos olisin voimakas mies, en saisi koukkua irti kyllin pian lähteäkseni", piipitti ukko vanhuksen falsettiäänellä. "Jos olisin nuori mies, viinin maku vielä suussani. Mutta ette lähde te. Kaikki jäätte. Enkä neuvoisi lähtemäänkään, jos luulisin teidän aikovan. Et saa korppeja lähtemään haaskalta. Ottakaa ryypyt, uljaat merimiehet. Well, well, mitä ihminen uskaltaakaan pienten osteripisarain vuoksi. Tuossa ne ovat, kalleudet, huutokauppa huomenna, täsmälleen kymmeneltä. Ukko Parlay myy loppuun, ja korppikotkat ovat koossa. Ukko oli aikoinaan voimakkaampi mies kuin yksikään heistä, mutta näkee vielä useimpain heidän kuolemansa."
"Se taitaa olla vanha kiero sälli", kuiskasi Malahinin päällysmies
Peter Geelle.
"Mitä sitten jos tuuleekin", sanoi Dollyn kapteeni. "Ei Hikihohoa koskaan ole puhtaaksi vienyt."
"Sitä enemmän syytä pelätä, että nyt menee", vastasi kapteeni
Warfield.
"Enpä luottaisi siihen."
"Kukas vaakkuu nyt", varoitti Grief.
"Enpä halusta menettäisi sitä uutta konetta, ennekuin se on itsensä maksanut", vastasi kapteeni Warfield jurosti.
Parlay asteli ihmeen ketteränä huoneessa olevan joukon keskitse ilmapuntarin luo.
"Katsokaahan, uljaat merimiehet", hän huudahti innokkaasti.
Lähin mies katsahti lasiin. Hänen kasvoillaan näkyi heti tehdyn havainnon vaikutus.
"Pudonnut kymmenen." Siinä hänen ainoat sanansa, mutta kaikki kasvot kävivät huolestuneiksi, ja jokainen näytti aikovan rientää katsomaan.
"Kuulkaa", komensi Parlay. Hiljaisuuden tultua kuului ulkorannan veden kohina kuin entistä kovempana. Uhkaavana.
"Hyökyaaltoja", sanoi joku, ja kaikki kokoontuivat ikkunain ääreen. Harvojen kookosten lomitse he katselivat merelle. Sarjana syöksyivät hyökyrivit korallirantoja vasten. Muutaman minuutin ajan he katselivat harvinaista näytelmää ja puhelivat matalin äänin, ja niiden hetkien aikana kävi kaikille selväksi, että aaltojen koko yhä kasvoi. Tuo aaltojen kohoileminen kuolemantyvenessä oli kammottava, ja tiedottomasti alenivat äänet hiljaisiksi. Vanha Parlay säikytti heidät äkillisellä vaakkunallaan.
"Vielä on aika päästä vesille, uljaat merimiehet. Menkää venein yli laguunin."
"All right, vanha mies", sanoi Darling, Cactuksen nuori perämies.
"Etelään päin on tuuli. Me emme siitä saa pihaustakaan."
Helpotuksen henkäys kävi läpi huoneen. Keskustelu alkoi taas, ja puhe kävi äänekkäämmäksi. Useat ostajat palasivat pöydän ääreenkin helmiä arvioimaan. Parlayn kimakka kotkotus kävi kovemmaksi. "Hyvä on", hän rohkaisi. "Vaikka maailmanloppu olisi käsissä, niin kauppaa te teette."
"Me ostamme nämä huomenna siitä huolimattakin", vakuutti Isaacs.
"Sen kaupan teette sitten helvetissä." Epäuskoisen naurun hohotus säesti ukon puhetta. Hän kääntyi kiukkuisena Darlingiin päin.
"Milloin ovat teidänkaltaiset lapset oppineet myrskyn merkkejä tuntemaan? Ja kuka se mies on, joka on pannut merkille tuulispäiden suunnan Paumotulla? Minä purjehdin näillä vesillä ennenkuin vanhinkaan teistä oli henkeään vetäissyt. Minä tiedän. Itään päin tekevät tuuliaiset niin laajan kaaren, että jälki on kuin suora viiva. Länteen tekevät äkkimutkan. Muistelkaa karttojanne. Kuinka tapahtui, kun 91:n hirmumyrsky vei Aurin ja Hiolaun? Kaari, poikaseni, kaari! Tunnin, kahden, ehkä kolmenkin päästä tulee tuuli. Kuulkaas tuota!"
Vavahdus väräytti koko riutan perusteita. Talo liikahti. Alkuasukaspalvelijat, pullot käsissään, painuivat kokoon kuin turvaa etsien ja tuijottivat kauhuisin katsein ulos, missä valtava hyökyaalto huuhteli kaukana maalla olevaa kopra-kasaa. Parlay katsoi ilmapuntariin ja virnisteli vierailleen. Kapteeni Warfield astui katsomaan.
"26.75", luki hän. "Taas laskenut viisi lisää. Hyvä jumala. Tuo vanha perkele on oikeassa. Tulee se, ja minä lähden laivalle."
"Pimeäksi vetää", kuiskasi Isaacs.
"Jupiter auta, niin on kuin näyttämöllä", sanoi Mulhall Griefille, kelloaan katsoen. "Kello on kymmenen aamupäivällä, ja on pimeä kuin hämärissä. Valot himmenevät ja murhenäytelmä alkaa. Missä on ääniään vaimentava musiikki?"
Vastaukseksi järkäytti taloa ja riuttaa toinen jattiläishyöky. Kuin pakokauhun vallassa juoksivat kaikki ovelle. Valjussa valossa näyttivät heidän kasvonsa aavemaisilta. Isaacs huohotti kuin hengenahdistuksen helteen painon alla.
"Mihinkäs kiire?" ivaili Parlay poistuvia vieraitaan "Ottakaahan lähtöryyppy, uljaat miehet." Kukaan ei häntä huomannut. Heidän lähtiessään simpukankuoripolkua painaltamaan rantaa kohti pisti hän päänsä ulos ovesta ja huusi: "Älkää unohtako, herrat, että kello kymmenen täsmälleen huomisaamuna vanha Parlay myy helmensä."
3
Rannalla oli alkanut outo näytelmä. Vene toisensa jälkeen kiskaistiin kiivaasti vesille ja ne painoivat suoraa päätä aluksiaan kohti. Yhä pimeämmäksi oli käynyt ilma. Tyyni oli yhä painostava, ja hiekka vavahteli heidän jalkainsa alla hyökyjen törmätessä ulkoriuttaa vasten. Narii Herring asteli jouten hiekalla. Hän naureskeli kapteenien ja kauppiaiden kiirettä. Lähellä olivat kolme hänen omaa kanakkiansa ja Tai-Hotauri.
"Veneeseen ja airo käteen"; komensi kapteeni Warfield viimeksimainittua. Tai-Hotauri läheni kaartaen, Narii Herringin ja hänen kanakkiensa katsellessa neljänkymmenen jalan päästä.
"En ole enää palveluksessanne, kapteeni", sanoi Tai-Hotauri röyhkeästi ja ääneen. Mutta hänen kasvonsa pettivät ja katumuksen vilahdus näkyi kasvoilla. "Erottakaa minut, kapteeni", pyysi hän nopeasti kasvojensa taas ilmaistessa jotakin. Kapteeni otti onkeensa ja kävi toimeen. Hän kohotti äänensä ja nyrkkinsä. "Mene tuohon veneeseen, tai minä kolistan sinusta seitsemän kelloa ulos."
Kanakki vetäytyi taaksepäin, ja Grief astui väliin tyynnyttämään kapteeniaan.
"Minä menen Nuhivalle", sanoi Tai-Hotauri liittyen toiseen sakkiin.
"Tule takaisin tänne", uhkasi kapteeni.
"Hän on vapaa mies, kapteeni", sanoi Narii Herring. "Hän on ollut minulla ennenkin ja tulee nyt takaisin."
"Tulkaa pois, täytyy mennä alukselle", sanoi Grief. "Tulee pimeä."
Kapteeni myöntyi, mutta veneen edetessä hän heristi perässä seisoen nyrkkiään rannalle päin. "Tästä teemme vielä tiliä, Narii", hän huusi. "Olette ainoa mies sakista, joka varastaa toisten miehiä." Hän istahti ja mutisi: "Mikähän sille Tai-Hotaurille tuli? Jotakin hän hankitsee, mutta mitä?"
4
Veneen tullessa Malahinin viereen he kohtasivat Hermannin huolestuneen katseen. "Pohja putoo ilmapuntarista", ilmoitti hän. "Kyllä nyt tulee tuuli. Heitin tyyrpuurin ankkurin."
"Heitetään isokin", komensi kapteeni Warfield astuen johtamaan. "Ja vetäkäähän tämä vene kannelle; sitokaa se kiinni pohja ylöspäin."
Kaikkien kuunarien kannella oli kiireistä touhua. Ankkuriketjut kalisivat, toinen toisensa jälkeen ne vetivät ensin sisään, sitten heittivät toisen ankkurin. Ne, joilla kuten Malahinilla oli kolmas ankkuri, varustautuivat sen heittämään, kun näkyisi mistä päin tuuli tulisi.
Hyökyaaltojen möyrinä kasvoi yhä, vaikka laguuni oli peilikirkas.
Elon merkkiäkään ei rannalla, missä Parlayn talo kohosi hiekasta.
Veneet, kopra- ja simpukankuorikasat näyttivät oman onnensa nojaan jätetyiltä.
"Kahdesta sentistä minä nostaisin ankkurit ja lähtisin", sanoi Grief. "Tekisin sen joka tapauksessa, jos olisi avoin meri. Mutta nuo pohjoisen ja idän riutat sulkevat meidät pussiin. Täällä on sittenkin parempi mahdollisuus selvitä. Mitä tuumaatte, kapteeni?"
"Olen samaa mieltä, vaikka laguuni ei olekaan mikään myllylampi tuulenpitoa varten. Ihmettelenpä mistäpäin se aikoo tulla. Halloo. Tuolla menee jo yksi Parlayn kopra-kasoista."
He näkivät ruohopeitteisen kasan kohoavan ja hajoavan, samalla kuin hyökyaalto nuolaisi hiekan sen harjalta sileäksi ja syöksyi eteenpäin laguuniin.
"Yli pärskähti", huudahti Mulhall. "Siinä on alkua kyllä. Taas tulee." Ja kasan jätteet lentelivät nyt rantahiekalle. Kolmas aalto työnsi niitä eteenpäin laguunia kohti.
"Jos tulisi tuuli, olisi viileämpi" mutisi Hermann. "Ei voi hengittää. Kuuma on. Olen kuiva kuin uuni."
Hän iski auki kookospähkinän isolla puukollaan ja tyhjensi sisällyksen suuhunsa. Toiset seurasivat esimerkkiä, pysähtyen sitten taas katsomaan erään Parlayn simpukkakasan menoa. Ilmapuntari osoitti nyt 29.50.
"Ollaan aika lähellä alimman paineen keskustaa", sanoi Grief reippaasti. "En ole koskaan mennyt tuuliaisen silmän läpi ennen. Siitä tulee kokemus lisää teillekin, Mulhall. Ja ilmapuntarin kiireestä päättäen tulee siitä iso kylläkin."
Kapteeni mörisi, ja kaikkien silmät kääntyivät häneen päin. Hän katseli kaukolaseilla pitkin laguunia kaakkoon.
"Tuolta se tulee", sanoi hän hiljaisesti.
Ei tarvittu enää laseja ilmiön näkemiseksi. Oudonkirjava kelmu näytti vedetyn yli laguunin. Sen rinnalla, yhtä nopeana, kulki palmujen kumarrus rannalla ja lentävien lehtien ryöppy. Tuulen etupäässä oli terävä nauha tummaa, tuulista vettä. Sen edellä joitakin tuulen heittämiä täpliä. Sen takana näytti olevan neljännesmailin laajuinen palsta tyyntä. Sitten seurasi tumma, tuuliväreinen aaltoliike, ja sen takana kuohui laguuni valkoisessa vaahdossa.
"Mikä tuo tyyni paikka on?" kysyi Mulhall.
"Tyyntä se on", vastasi kapteeni.
"Mutta se kiitää yhtä nopeasti kuin tuulikin."
"Sen täytyy, sillä muutoin sen tuuli valtaisi. Tuo on kaksipäinen.
Savailissa näin kerran tuollaisen. Räiskis. Iski ensin. Sitten aivan tyyni. Sitten toinen isku. Hei, pitäkää kiinni nyt. Tässä se tulee.
Katsokaa Robertaa!"
Lähinnä tuulen puolella oleva Roberta ajautui löysin kahlein kylki edellä kuin korsi. Sitten sen ketjut kiristyivät, ja retkahtaen se pysähtyi tuuleen kääntyen. Kuunari kuunarin jälkeen, Malahini muiden mukana, kiiti nyt tuulen käsissä ja pysähtyi ankkuriketjujensa mitan päähän. Mulhall ja useat kanakit eivät pysyneet jaloillaan, kun tempaus tuli. Ja sitten tuuli loppui. Kiitävä tyyni paikka oli heidän kohdallaan. Grief sytytti tulitikun, ja suojaamaton liekki paloi lekottaen tyynessä ilmassa. Hämärä oli hyvin tumma. Yhä alemma laskenut pilvi näytti nyt olevan aivan meren yllä.
Toisen tuuliaisen tullen kiristyivät jo Robertan ketjut ja sitten aluksen toisensa jälkeen, nopeassa tahdissa. Valkoinen meri kuohui pieninä sylkyryöppyinä. Malahinin kansi värisi miesten jalkain alla. Kiristetyt purjenuorat taputtivat taajaan mastoja, ja kuin väkevän käden pudistamana alkoi koko riki hurjasti rummuttaa. Oli mahdoton hengittää tuuleen päin seisten. Mulhall, joka oli kyykyllään toisten mukana kajuutan takana, havaitsi tämän. Hänen keuhkonsa pakkautuivat äkkiä niin täyteen ilmaa, että hän oli vähällä tukehtua, ennenkuin pääsi käännähtämään selin.
"Uskomatonta", hän änkytti, mutta kukaan ei kuullut.
Hermann ja useita kanakeita mateli keulaa kohti heittämään kolmatta ankkuria ulos. Grief nyhjäisi kapteenia kylkeen ja osoitti Robertoa. Se painautui heitä kohti. Warfield painoi huulensa Griefin korvaan ja huusi: "Me ajaudumme myös."
Grief juoksi peräsinrattaaseen ja käänsi sen nopeasti ohjaten Malahinia satamaa kohti. Kolmas ankkuri piti, ja Roberta meni ohitse perä edellä kymmenkunnan yardin päässä. He heilauttivat kättään Peter Geelle ja Robinsonille, jotka miehineen olivat keulassa touhuissaan.
"Ne iskevät ketjut poikki", huusi Grief. "Yrittävät ulos. Täytyy.
Ankkurit liukuvat."
"Me pysymme nyt", kuului huuto vastaan. "Tuolla menee Cactus. Misiä kohti. Se tekee niistä selvän."
Misi olisi pysynyt, mutta kun tuli lisäksi Cactuksen paino, oli se liikaa, ja toisiinsa tarttuneet kuunarit liukuivat edelleen kuohuvaa vedenpintaa pitkin. Miesten nähtiin niillä iskevän ja riuhtovan saadakseen ne erilleen. Roberta, ankkureistaan päässeenä, tervakangas nokassa, kiiti väylää kohti, joka oli laguunin luoteispäässä. He näkivät sen pääsevän sinne ja kiitävän merelle. Mutta Misi ja Cactus eivät selvinneet toisistaan, vaan ajautuivat rannalle puolen mailin päähän väylän suusta.
Tuuli vain kiihtyi ja kiihtyi yhä. Sen täyttä painoa vasten oleminen vaati täydet miehen voimat ja muutaman minuutin vastatuuleen konttaaminen kannella väsytti miehen tyyten. Hermann ja kanakit olivat alinomaa touhussa sitoen köysiä ja köyttäen yhä uusia peitteitä purjeiden turvaksi. Tuuli repeli heidän ohuita paitojaan hajalle. He liikkuivat hitaasti, kuin ruumiinsa olisivat painaneet tonneja, koskaan hellittämättä kätensä otetta, ennenkuin toinen oli tanakasti kiinni. Köyden vapaa pää pysyi vaakasuorana ilmassa, ja kun mutka läiskähti, lensi pää irralleen.
Mulhall viittasi rannalle. Ruohopeitteiset kasat olivat kadonneet, ja Parlayn talo huojui kuin juopunut. Kun tuuli puhalsi pitkin saarta, olivat mailimäärät kookospuita olleet talon turvana. Mutta yli rysähtävät hyökyaallot kaivoivat pois sen perusteita ja repivät sitä kappaleiksi. Se oli jo hiekkavallin laidalla, ja sen loppu näytti olevan käsissä. Siellä täällä oli ihmisiä, jotka olivat sitoneet itsensä kookospuihin kiinni. Puut eivät heiluneet eivätkä reutoneet. Tuulen kaareksi painamina ne pysyivät siinä asennossa ja värisivät. Niiden alla hiekalla kuohui hyökyjen valkoinen ryöppy.
Iso aalto hyökyi jo pitkin laguuniakin. Sillä oli kymmenen mailin matkalla hyvä tila kohota, ja kuunarit keikauttivat peränsä ja sukelsivat siihen. Malahinin emäpuu oli jonkun kerran vilahtanut näkyviin, ja laitoja myöten täyttyi kansi vedellä.
"Nyt on koneenne aika", huusi Grief, ja kapteeni kapusi konehuoneen luukulle antaen touhuissaan komennuksiaan.
Koneen käydessä täyttä vauhtia käyttäytyi Malahini paremmin. Se kyllä edelleen ryyppäsi laineet kannelleen, mutta sen ankkurit eivät temponeet niin kiukkuisesti. Mutta eipä saanut kone ankkuriketjuja hellittämään. Sen neljäkymmentä hevosvoimaa saattoivat parhaimmillaan vain keventää ankkuriketjujen kiristystä.
Mutta yhä kiihtyi tuuli. Pieni Nuhiva, joka oli lähellä ja likempänä rantaa, kone yhä epäkunnossa ja kapteeni maissa, näytti olevan lujilla. Se syöksyi niin syvälle veteen, että he ihmettelivät, vieläkö se sieltä selviää. Kello kolmen aikaan iltapäivällä se jäi aallon alle niin pitkäksi aikaa, ettei ennättänyt ylös, ennenkuin toinen sen peitti, ja se jäi pohjaan.
Mulhall katsoi Griefiin. "Paikat pettäneet", huusi tämä. Kapteeni Warfield viittasi Winifrediin, pieneen kuunariin, joka heidän ulkopuolellaan sukelteli ja tempoili, ja huusi Griefin korvaan. Sanat tulivat väliaikain päästä tuulen vihurien lomassa.
"Vanha mätä… Ankkurit pitää… Mutta pysyykö koossa… Vanha kuin…"
Tunnin kuluttua Hermann osoitti sitä. Keula mastoineen oli mennyt, ankkurit repineet kölin irti. Se kääntyi kyljelleen, kellahti ja painui päälleen sekä alkoi ajautua tuulen mukana.
Jäljellä oli vain viisi alusta, ja vain Malahinilla oli kone. Peläten Nuhivan tai Winifredin kohtaloa kaksi niistä seurasi Robertan esimerkkiä iskien ketjut poikki ja laskien ulkoväylää kohti. Dolly ensin, mutta sen tervapurje meni riekaleiksi ja se murskautui riutan rantaa vasten lähelle Misiä ja Cactusta. Antamatta tämän peloittaa itseään irroittautui Moana ja sai saman kohtalon.
"Hyvä kone tämä, vai mitä?" huusi kapteeni Warfield herralleen. Grief ojensi kätensä ja puristi kapteenin kouraa. "Se maksaa itseään", huusi hän takaisin. "Tuuli kiertää etelän puolelle, ja asemamme taitaa helpottaa."
Hitaasti ja säännöllisesti, mutta yhä kiihtyen tuuli kiersi etelään ja lounaiseen, kunnes jäljelläolevat kolme kuunaria osoittivat suoraan rantaa kohti. Parlayn talon raunio painautui laguuniin, heitä kohti. Malahinin ohi kulkien se iski Paparaan, joka oli neljännesmailin päässä. Sen keulapuolella syntyi aika touhu, ja neljännestunnin kuluttua meni talo edelleen, mutta vieden mukanaan Paparan etumaston ja keulapuun.
Rannanpuolella heistä oli Tahaa, solakka ja jahtimainen alus, mutta liian painavilla mastolaitoksilla varustettu. Sen ankkurit pitivät yhä, mutta kapteeni koetti vähentää tuulen painoa katkaisuttamalla mastot.
"Onpa se hyvä kone", onnitteli Grief kapteeniaan. "Se vielä meille tikkumme pelastaa."
Kapteeni pudisti päätään epäilevästi. Laguunin aallokko kyllä aleni tuulen kääntyessä, mutta he alkoivat tuntea ulkomeren hyökyjen painoa niiden syöksyessä yli riutan. Monta puuta ei enää ollut jäljellä. Toisista oli jäänyt kanto, toiset olivat tempautuneet irti juurineen. Erään puun, jossa kolme henkeä roikkui, he näkivät katkeavan keskipaikalta ja kiitävän tuulen mukana laguuniin. Kaksi erkani siitä uiden Tahaahan. Pian sen jälkeen, hämärän tullessa, toinen niistä heittäytyi mereen ja ui Malahinia kohti valkoisena kuohuvassa aallokossa.
"Tai-Hotauri", sanoi Grief. "Nyt saadaan uutisia."
Kanakki tarttui keulapuun nuoriin, kiipesi yli laidan ja mateli peräpuolelle. Sai aikaa hengähtää ja sitten hän kajuutan suojassa katkonaisin sanoin ja enimmäkseen merkein kertoi tarinansa.
"Narii … kirottu rosvo … tahtoo varastaa … helmet … tappaa Parlayn … mies tappaa Parlayn … ei tiedä kuka … kolme kanakkia, Narii ja minä … viisi hernettä … hattu … Narii sanoi yksi herne musta … ei tiedä … se tappaa Parlayn … Narii kirottu valehtelija … koprakasa … pimeä … kaikki saa musta herne … iso tuuli … ei tilaisuutta … kaikki puuhun … ei niillä helmillä onnea … minähän sanoin … ei onnea."
"Missä Parlay?" huusi Grief.
"Puussa … kolme hänen kanakkia samassa puussa. Narii ja kanakki toisessa puussa… Minun puu puhalsi helvettiin … tulin tänne."
"Missä helmet ovat?"
"Puussa Parlaylla. Ehkä Narii saa ne."
Grief kertoi korvaan huutaen kullekin Tai-Hotaurin tarinan. Kapteeni Warfield oli etenkin kiihtynyt. Hän kiristeli hampaitaan. Hermann toi alhaalta lyhdyn, joka heti sammui. Kompassilamppu paloi sentään monien yritysten jälkeen.
"Mainio yötuuli", ulvoi Grief kapteenin korvaan. "Ja yhä! parantaa."
"Paljonko on?"
"Sata mailia tunnissa … kaksisataa … en tiedä … kovemmin kuin koskaan olen nähnyt."
Yli riutan syöksyvät hyökyaallot kohottivat yhä korkeammalle laguunin merenkäynnin. Hirmumyrsky oli ryöpyttänyt liikkeelle meren sadat legioonat, ja ne voittivat pakovedenkin. Ja heti kun vuoksi tuli, kohosivat aallot huomattavasti. Kuu ja tuuli kokosivat Etelämeren vedet Hikihohon riutan kimppuun. Kapteeni palasi konehuoneesta tuoden tiedon, että koneenkäyttäjä oli pyörtynyt.
"Ei voi keskeyttää koneen käyntiä", päätti hän avuttomasti.
"All right", sanoi Grief. "Tuokaa hänet kannelle. Minä menen tilalle."
Konehuoneen luukku oli tukittu ja pääsy sinne avattu kajuutasta. Kuuma ja kaasuhöyryt olivat tukahduttavat. Grief tutki nopeasti koneen ja pienen huoneen sisustuksen. Sitten hän sammutti lampun, paitsi mitä näki sikarin hehkulla, joita loppumattomasti poltteli, sytyttäen ne kajuutassa. Vaikka olikin tyynimielinen, alkoi hän pian odottaa vaikutuksia siitä, että oli tungettuna pieneen huoneeseen konehirviön kanssa, joka jyskytti ja nyyhki ja änkytti pimeässä. Alastomana miehustaan asti, rasvan ja öljyn vallassa, aluksen kallistellessa saatuja haavoja ja mustelmia täynnä, pää kaasujen hajun huumaamana hän teki työtä, tuntimääriä hoitaen ja hyväillen, kiroten ja siunaten konetta ja kaikkia sen osia. Sytyttäjä alkoi pettää. Polttoaine ei ollut hyvää. Ja sylinterit alkoivat liiaksi kuumeta. Kajuutassa pidetyssä neuvottelussa puoliverinen koneenkäyttäjä pyysi ja rukoili, että pysäytettäisiin kone puoleksi tunniksi; täytyisi jäähdyttää ja puhdistaa. Kapteeni vastusti. Koneenkäyttäjä vannoi, että se pysähtyy kuitenkin ja kokonaan. Grief, tuijottavin silmin, rasvassa ja haavoissa, kiljui ja komensi. Mulhall, päällysmies ja Hermann pantiin siivilöimään gasoliinia. Konehuoneen lattiaan hakattiin reikä, ja kanakki ammensi sieltä vettä sylintereille Griefin alinomaa rasvatessa koneen käyntiosia.
"En tietänyt teidän olevan gasoliinintuntijan", ihmetteli kapteeni, kun Grief tuli kajuuttaan hengittämään vähemmin myrkyllistä ilmaa.
"Minä uin gasoliinissa", purki hän hampaittensa lomitse. "Minä syön sitä."
Mitä muita käyttötapoja hän sille olisi keksinyt, siitä ei saatu tietoa, sillä samassa miehet ja gasoliinit lennähtivät keulanpuoleista seinää vasten Malahinin sukeltaessa syvälle. Useita minuutteja he pystyyn pääsemättä kieriskelivät ympärinsä, lentäen seinästä seinään. Suurten hyökyjen käsissä alus ryski ja ritisi ja käyttäytyi hurjasti veden painon alla. Grief pysytteli konekopissaan, ja kapteeni odotti tilaisuutta päästäkseen kannelle. Puolen tunnin kuluttua hän vasta pääsi.
"Vene mennyt", raportteerasi hän. "Kaikki mennyt paitsi kansi ja luukut. Ja jos ei kone olisi ollut käynnissä, olisimme menneet mekin. Pitäkää käynnissä vain."
Puolen yön aikaan olivat koneenkäyttäjän pää ja keuhkot sen verran höyryistä puhdistuneet, että hän voi astua Griefin tilalle, joka meni kannelle päätään ja keuhkojaan selvittämään. Hän liittyi kajuutan turvissa pysytteleväin joukkoon. Se oli ainoa suojaisa paikka, ja yhtenä kasana siinä oltiin, köysillä vielä kytkettyinä. Jotkut olivat kapteenin kutsusta pistäytyneet kajuutassa, mutta paenneet sieltä höyryjen takia. Malahini sukelsi vähän väliä, ja he hengittivät ilmaa ja pärskettä ja vettä.
"Saittepa ilman, Mulhall", huusi Grief vieraansa korvaan. Tämä kurkkuaan kakistellen voi vain nyökäyttää päätään. Laitareiät olivat ennättäneet tyhjentää vettä kannelta. Kuunari ryyppäsi sitä toisen laidan yli ja sitten toisen; aluksen sukeltaessa vesi keulasta sisään tullen syöksyi yli kajuutan ja sen suojassa olevain sekä meni menojaan yli perälaidan.
Mulhall näki hänet ensin ja osoitti Griefille: Narii Herring kyykisteli siinä, mihin lampun himmeä valo sattui. Oli aivan alaston, vain paljas veitsi vyön alla. Kapteeni Warfield irroitti siteensä ja kömpi toisten yli hänen luokseen. Hänen lampun valossa välähtävät kasvonsa olivat kiukkuiset. Näkivät hänen puhuvan. Hän osoitti yli laidan. Narii ymmärsi. Hänen valkoiset hampaansa paljastuivat iloiseen ja ivalliseen nauruun, ja hän nousi, komea mies.
"Se on murhaa", huusi Mulhall Griefille.
"Hän on murhannut Parlayn."
Hetken oli kansisyvennys vedestä tyhjänä, ja Malahini kohosi tasakölilleen. Narii yritti kävellä laitaa pitkin, mutta tuuli heitti hänet alas. Hän tavotti käsin, haparoi ja katosi pimeään, ja kaikki tiesivät hänen menneen yli laidan. Malahini sukelsi syvälle ja heidän selvittyään vesihuuhteesta huusi Grief Mulhallin korvaan: "Ei se huku. On Tahitin kala-mies. Ui yli laguunin ja nousee riutalle, jos on riuttaa enää."
Viisi minuuttia myöhemmin, heidän taas sukeltaessaan, tupsahti heidän niskaansa ruumiskasa. He pysäyttivät sen ja veden mentyä tutkivat. Parlay makasi siinä selällään kaksi kanakkiserkkuaan vierellään. Kaikki alastomina ja verisinä. Yhden kanakin käsivarsi riippui katkenneena. Toisen päässä oli iso verihaava.
"Nariiko tämän teki?" kysyi Mulhall.
Grief pudisti päätään. "Ei, sen he ovat saaneet iskiessään alusta vasten."
Yht'äkkiä jokin pysähtyi, ja he jäivät ällistyttävään epävarmuuteen. Oli vaikea käsittää, ettei ollut tuulta. Kuin miekalla lyötynä se oli katkaistu. Kuunari keikkuili yhä, ja taas he voivat kuulla ankkuriketjujen tempoilun. Ja ensi kerran kuulivat he veden roiskunan kannelta. Koneenkäyttäjä pysäytti propellin ja seisautti koneen.
"Olemme kuolleessa keskuksessa", sanoi Grief. "Hetken. Se tulee taas niin kovana kuin koskaan." Hän katsoi ilmapuntariin. Luki: "29.32." Ei voinut hän hetkessä hillitä huutamaan tottunutta ääntään, vaan puhui niin että toisten korvia vihloi.
"Kaikki kylkiluut poikki", sanoi päällysmies, tunnustellen Parlayn kylkiä. "Hengittää yhä, mutta menoa se on."
Vanhus korisi, liikautti toista kättään ja avasi silmänsä. Niissä välähti tuntemisen ilme.
"Uljaat herrat", hän kuiskasi. "Älkää unohtako … huutokauppa … kello kymmenen … helvetissä."
Hänen silmänsä sulkeutuivat. Mutta hän voitti hajoittavat voimat vielä hetkeksi voidakseen päästää vaakkuvan ivanaurun.
Taas pääsivät hirmuhenget raivoamaan. Tuuli vinkui jälleen, ja Malahini lähti kovasti kallistuen kylki edellä liukumaan, kunnes ankkuriketjut kiristyivät ja se järähtäen pysähtyi melkein pystyyn kohoten. Kone pantiin käymään jälleen.
"Luoteessa", huusi kapteeni Griefille, kun tämä tuli kannelle.
"Siirtyi kahdeksan piirua kuin ammuttu."
"Narii ei nyt pääse yli laguunin."
"Sitten hän tulee tänne takaisin."
5
Myrskykeskuksen mentyä alkoi ilmapuntari kohota. Yhtä nopeasti heikkeni tuuli. Kun se oli enää vain ulvovana vihurina, kohosi kone paikoiltaan, eroitti pohjalevynsä neljänkymmenen hevosvoiman viime ponnistuksella ja kallistui kyljelleen. Vesisuihku kohdistui siihen, ja höyry kohosi pilvenä. Koneenkäyttäjä valitti suruaan, mutta Grief heitti koneen jätteisiin hyväilevän katseen ja meni kajuuttaan puuvillanöhdällä kuivaamaan rasvoja pinnaltaan.
Aurinko oli korkealla, kun hän tuli kannelle ommeltuaan kiinni yhden kanakin päähaavan ja pantuaan sijoilleen toisen käsivarren. Malahini oli aivan lähellä rantaa. Keulassa oli Hermann miehistön kanssa selvittelemässä ankkuriketjuja. Papara ja Tahaa olivat menneet, ja kapteeni tutki laseilla riutan toista laitaa.
"Ei tikkuakaan jäljellä niistä", sanoi hän. "Niin käy, kun ei ole koneita. On tietenkin heittänyt ne yli, ennenkuin iso tuulenvaihdos tapahtui."
Rannikolla, missä Parlayn talo oli ollut, ei ollut sen merkkiäkään. Kolmensadan yardin alueella, mistä meri oli hyökynyt, ei ollut puunkantoakaan. Kauempana oli joitakin palmuja ja eripituisia kantoja. Yhden elävän palmun latvassa sanoi Tai-Hotauri näkevänsä jotakin elävää. Malahinilla ei ollut veneitä, ja he seurasivat silmin häntä hänen uidessaan rannalle ja astellessaan puun luo. Kun hän palasi, auttoi hän yli laidan nuoren tytön, joka oli kuulunut Parlayn huonekuntaan. Ensinnä tyttö ojensi kovin rytistetyn kopan. Siinä oli kissanpoikia – kaikki kuolleita, paitsi yksi, joka vikisi ja ojenteli käpäliään.
"Halloo", sanoi Mulhall. "Kukas tuolla on?" Pitkin rantaa kävellen tuli mies. Hän asteli vapaasti kuin aamukävelyllään. Kapteeni Warfield kiristeli hampaitaan. Mies oli Narii Herring.
"Halloo, kapteeni", huusi Narii laivan kohdalle päästyään. "Saanko tulla aamiaiselle?"
Kapteenin kasvot ja niska alkoivat paisua käyden purppuranpunaisiksi.
Hän yritti puhua, mutta ääni kähisi vain.
"Kahdesta sentistä – kahdesta sentistä…" sai hän sammalletuksi.