XI luku: Kapteeni ja miehistö
– Hei! Herää! Me laskemme ankkurin.
Joe heräsi kavahtaen pystyyn, ymmällä omituisesta ympäristöstään; sillä uni oli karkottanut hänen huolensa, eikä hän muistanut, missä parhaillaan oli. Sitten se selvisi hänelle. Tuuli oli yön kuluessa lientynyt. Meri aaltoili vielä voimakkaana, mutta Salama lipui juuri erään kalliosaaren suojaan. Taivas oli pilvetön ja ilmassa varhaisen aamun raikas tuntu. Laineiden harjat kimmelsivät auringossa, joka parhaillaan nousi itäiselle taivaanrannalle. Etelässä sijaitsi Alcatraz-saari, ja sen tykkien reunustamalta harjalta tervehti torvien toitotus alkavaa päivää. Lännessä ammotti Golden Gate Tyvenen valtameren ja San Franciskon lahden välissä. Nousuveden mukana liukui verkalleen sisään täystamineinen laiva, kaikki purjeet, yksinpä äärimmäiset prammipurjeetkin koholla.
Joe hieroi unen silmistään ja nautti tuosta kauniista, loistavasta näystä, kunnes Friskon poika käski hänen mennä keulapuulle ja valmistua laskemaan ankkurin.
– Vedä valmiiksi auki noin viisikymmentä syltä ketjua ja pidä sitten ankkuri varalla, komensi tilapäinen kapteeni. Hän pyörsi laivan lievästi tuuleen päin, hellittäen samalla haavaa halkaisijan kuutin. – Heitä irti viistopurjeen valli ja kiristä alasvetäjää!
Joe oli edellisenä iltana nähnyt saman toimituksen ja kykeni nyt suorittamaan sen kunnollisesti.
– No nyt! Mereen mutakoukku! Pidä varasi käännöksessä! Joutuin!
Ketjut soluivat mereen huimaavaa vauhtia, ja Salama pysähtyi paikalleen. Friskon poika siirtyi keulapuolelle auttamaan, ja yhdessä he laskivat alas isonpurjeen, korjasivat sen merimiestapaan ja työnsivät haarukan puomin alle.
– Tästä saat sangon, sanoi Friskon poika sitten, ojentaen Joelle astian. – Huuhdo nyt kansi, äläkä arastele vettä tai likaakaan. Ja tässä on luuta. Ala nyt hangata, niin että laiva kiiltää kuin kulta. Kun se on tehty, niin tyhjennä vene vedestä, se alkoi yöllä vähän ryypiskellä liitoksistaan. Minä lähden aamiaista keittämään.
Pian vesi loiskuili hilpeästi pitkin kantta, sillä välin kuin kajuutan lakeisesta kohoava savu ennusti aamiaiseksi koituvan herkkuja. Aika ajoin Joe kohotti päätään kesken työtään, ympäristöä tarkastaakseen. Se oli omiaan viehättämään jokaista reipasta poikaa, eikä hän suinkaan ollut mikään poikkeus. Siinä piilevä romanttisuus ja seikkailun tuntu hurmasi hänet omituisella tavalla, ja hänen onnensa olisi ollut täydellinen, jos hän vain olisi saattanut olla muistamatta, keitä ja minkälaisia hänen toverinsa olivat miehiään. Mutta ajatellessaan tätä ja varsinkin alhaalla humalassa nukkuvaa Ranskan Pekkaa hän tunsi kaiken tuon ihanuuden himmenevän. Hän ei ollut tottunut moisiin asioihin, elämän karu todellisuus häntä inhotti. Jos hän olisi ollut luonteeltaan heikompi, olisi se vaikuttanut häneen vahingollisesti, mutta näin ollen se vain vahvisti hänen puhtaana ja voimakkaana pysymisen haluaan. Hän tahtoi aina säilyttää kunnioituksen omaa itseään kohtaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja huokasi. Miksi eivät ihmiset saattaneet olla rehellisiä? Oikein tuntui pahalta, että tästä täytyi suoria tiehensä ja jättää kaikki hauskuudet; mutta yölliset tapahtumat vaikuttivat vereksinä hänen muistissaan, ja pysyäkseen uskollisena itselleen hänen täytyi miettiä pakoa.
Tällöin hänet kutsuttiin aamiaiselle. Hän huomasi Friskon pojan yhtä kunnolliseksi kokiksi kuin merimieheksikin ja kiiruhti osottamaan hyväksymystään. Pöydällä oli puuroa ja tina-astiassa säilytettyä maitoa, pihvipaistia ja paistettuja perunoita ja lisäksi vielä oivallista ranskanleipää, voita ja kahvia. Ranskan Pekka ei ottanut osaa ateriaan, vaikka Friskon poika koetti parikin kertaa saada hänet hereille. Hän mutisi ja murisi, avasi puoleksi tahmeat silmänsä ja rupesi sitten jälleen kuorsaamaan.
– Ei sitä tiedä koskaan, milloin hän saa tuon puuskansa, Friskon poika selitti, kun Joe astiat pestyään saapui kannelle. – Väliin hän kestää kokonaisen kuukauden, ja väliin taas hän ei jaksa pysyä siivolla viikonkaan aikaa. Toisinaan hän on hyvänahkainen, toisinaan vaarallinen. Niin että sinun on parasta jättää hänet rauhaan ja pysytellä poissa tieltä. Äläkä ärsytä häntä, sillä siitä saattaa koitua ikävyyksiä. – Mutta käydäänpäs uimaan, hän lisäsi, valiten äkisti miellyttävämmän puheenaiheen. – Osaatko sinä uida?
Joe nyökäytti päätään.
– Mikä tuo paikka on? hän tiedusteli seisoessaan valmiina hyppäämään veteen. Hän osotti erästä saaren poukamaa, jonka rannalla oli useita rakennuksia ja joukoittain telttoja.
– Karanteenilaitos. Kiinan laivoilla saapuu nykyään paljon isoonrokkoon sairastuneita, ja ne toimitetaan tuonne, kunnes lääkärit antavat niille luvan päästä maihin. Ja siinä ne ovatkin kauhean tarkkoja. Tiedätkös, kun – Loiskis! Jos Friskon poika olisi lopettanut lauseensa viivytellen hyppäämistään vielä hetkisen, niin Joe olisi pelastunut monesta harmista. Mutta sitä hän ei tehnyt, ja Joe syöksähti veteen hänen jälkeensä.
– Kuuleppas, Friskon poika ehdotti puolta tuntia myöhemmin, kun he riippuivat vesitaakissa kavutakseen jälleen alukseen. – Pyydetäänpä kaloja päivälliseksi ja käydään sitten nukkumaan, että saadaan korvausta yöllisestä valvonnasta. Mitäs siihen sanot?
He pyrkivät kilvan kannelle, mutta Joe pulpahti jälleen veteen. Kun hän lopulta pääsi ylös, oli toinen poika jo tuonut esiin parin ongensiimoja, joissa oli raskaat lyijypainot ja isot koukut, sekä nelikollisen suolaisia sardiineja.
– Siin' on syöttejä, hän selitti. – Pane vain ne kokonaisina. Eivät ne sumeile rahtuakaan, nielaisevat syötin ja koukun kaikkineen päivineen ja uivat sitten tiehensä. Nyt koetetaan kilpaa – se, joka ei saa ensimmäistä kalaa, peratkoon koko saaliin.
Molemmat koukut alkoivat samalla haavaa painua syvyyteen, ja siimaa suollettiin seitsemänkymmentä jalkaa, ennenkuin ne pysähtyivät. Mutta samassa kuin onki ennätti pohjaan, Joe tunsi siimansa jännittyvän ja nykivän koukkuun tarttuneen kalan ponnistuksista. Ruvetessaan sitä kiskomaan hän vilkaisi Friskon poikaan ja huomasi, että tämäkin nähtävästi oli jo saanut kalan koukkuunsa. Kilpailu kävi jännittäväksi. Märät siimat siukuivat nopeasti käsien välitse kannelle. Mutta Friskon poika oli tottuneempi ja hänen kalansa lennähti ensimmäisenä kuiville. Seuraavassa tuokiossa Joen saalis seurasi esimerkkiä – se oli kolmen naulan painoinen kallioturska. Hän oli aivan haltioissaan riemusta. Miten komea saalis – suurin kala, minkä hän koskaan oli pyydystänyt tai nähnyt pyydystettävän. Mereen sujahtivat siimat jälleen, ja taas ne vedettiin kilpaa kannelle ja toivat mukanaan parin kalaa edellisten kumppaneiksi. Tämä oli oikein ruhtinaallista urheilua. Joe olisi varmaankin jatkanut sitä, kunnes oli tyhjentänyt lahden kaloista, ellei Friskon poika olisi taivuttanut häntä lopettamaan.
– Meillä on nyt riittävästi kolmeksi ateriaksi, hän selitti. – Tarpeetonta on kiskoa niitä mätänemään. Ja sitä paitsi, mitä enemmän sinä pyydystät, sitä enemmän sinulla on perattavaa. Parasta kun heti käyt käsiksi. Mutta minäpäs panen maata.
XII luku: Joe yrittää karata
Perkaustyö ei suinkaan ollut Joesta vastenmielistä. Hän oli päinvastoin iloissaan siitä, ettei ollut ensimmäiseksi saanut kalaa, sillä siten hän saattoi helpommin toteuttaa pienen suunnitelmansa, joka oli juolahtanut hänen mieleensä uintiretkellä. Hän heitti peratun kalan vesisankoon ja vilkaisi ympärilleen. Karanteeniasema ei ollut kilometrinkään päässä, ja hän saattoi erottaa sotamiehen, joka vartijana asteli rannalla edes ja takaisin. Pistäytyen kajuuttaan hän kuunteli nukkuvain raskasta hengitystä. Saadakseen vaatemyttynsä hänen olisi täytynyt kulkea niin läheltä Friskon poikaa, että hän päätti antaa sen jäädä. Palattuaan jälleen kannelle hän veti veneen varovaisesti laivan luo, laskeutui siihen mukanaan airopari ja irrotti köyden.
Ensinnä hän souti varsin rauhallisesti asemaa kohti, varoen synnyttämästä kolinaa, joka olisi voinut herättää nukkujat. Mutta vähitellen hänen vetonsa kävivät voimakkaammiksi, kunnes vene kiiti eteenpäin melkoista vauhtia. Suoritettuaan puolet matkasta hän vilkaisi taakseen. Pako oli onnistunut, sillä hän tiesi, että vaikka hänet keksittäisiinkin, ei Salama kuitenkaan ennättäisi lähteä liikkeelle ja tavottaa häntä, ennenkuin hän jo oli joutunut rantaan ja tuon miehen suojaan, joka kantoi Samuli sedän [Samuli setä – Yhdysvaltain vertauskuva. Suom. huom.] sotapoikain univormua.
Rannalta kajahti kiväärin pamaus, mutta hän istui selin maihin eikä viitsinyt kääntyä ympäri. Kuului toinenkin laukaus, ja luoti suhahti veteen parin jalan päähän hänen airostaan. Tällä kertaa hän käännähti. Rannalla seisova sotamies suuntasi kiväärin häntä kohti ampuakseen kolmannen kerran.
Joe oli pulassa, vieläpä varsin tukalassa. Muutaman minuutin voimakas soutu veisi hänet rantaan ja turvaan; mutta juuri tuolla rannalla seisoi muuan Yhdysvaltain sotamies, joka aivan käsittämättömästä syystä itsepintaisesti uhkasi häntä pyssyllään. Nähdessään kiväärin kolmannen kerran kääntyvän kohti Joe alkoi kiireisesti huovata. Vene pysähtyi ja sotilas antoi kiväärin vaipua tarkastellen häntä kiinteästi.
– Minä tahdon päästä rantaan! Minulla on tärkeätä asiaa! Joe huusi hänelle.
Sotamies pudisti päätään.
– Mutta se on ylen tärkeätä! Antakaa nyt minun päästä rantaan!
Kiireisesti hän vilkaisi Salamaan päin. Laukaukset olivat ilmeisesti herättäneet Ranskan Pekan, sillä isopurje oli ylhäällä, ja vielä hänen katsellessaan nostettiin ankkuri ja halkaisija vedettiin paikoilleen.
– Tänne ei saa tulla! karjui sotamies. – Isoarokkoa!
– Mutta minun täytyy! Joe huusi, tukahuttaen rinnasta nousevan nyyhkytyksen ja valmistautuen soutamaan.
– Silloin minä ammun, kajahti rohkaiseva vastaus, ja jälleen kivääri kohosi olkapään varaan.
Joe mietti nopeasti. Saari oli laaja. Kenties ei kauempana ollut sotilaita, ja kunhan hän vain pääsisi rannalle, ei olisi laisinkaan väliä, vaikka vangitsisivatkin hänet. Häneen saattoi kyllä tarttua isorokko, mutta mieluummin hän otti senkin kuin palasi takaisin rosvojen pariin. Hän käänsi veneen puoliksi oikealle ja rupesi tarmonsa takaa soutamaan. Lahti oli melkoisen suuri, ja lähin kohta, minne hänen oli pyrittävä, sijaitsi aikamoisen matkan päässä. Jos hänessä olisi ollut enemmän merimiestä, hän olisi suunnannut veneensä toiselle taholle ja siten pakottanut ahdistajansa pyrkimään vastatuuleen. Mutta näin ollen Salama sai purjeisiinsa kyllin tuulta saavuttaakseen hänet.
Jonkun aikaa kumminkin vauhti pysyi samanlaisena. Tuuli oli heikko ja hieman epätasainenkin, niin että toisinaan hän oli voitolla, toisinaan purjehtijat. Kerran se yltyi, ja alus pääsi jo satakunnan metrin päähän hänestä. Sitten tuuli lientyi äkkiä tykkänään, niin että Salaman isopurje lepatti velttona puolelta toiselle.
– Ahaa! Sinä varasta paatti! Ranskan Pekka karjui hänelle juosten kajuuttaan kivääriä noutamaan. – Minä sinu neyttä! Tule heti takasin tai minä tappa sinu! – Mutta hän tiesi sotamiehen vartioivan heitä rannalta eikä uskaltanut ampua edes pojan ylitse.
Joe puolestaan ei tullut ajatelleeksi tätä, sillä hän, jota ei ollut koskaan ennen elämässä ammuttu, oli jo neljänkolmatta tunnin kuluessa saanut olla kahdesti tulessa. Kerta enemmän tai vähemmän ei merkinnyt suuria. Ja niin hän veteli ripeästi edelleen Ranskan Pekan raivotessa kuin hullu, uhatessa häntä kaikenkaltaisilla rangaistuksilla, kunhan kerran saisi hänet uudelleen käsiinsä. Päälle päätteeksi Friskon poikakin rupesi osottamaan kapinallista mieltä.
– Ampukaa vain, jos uskallatte, niin kyllä minä toimitan teidät hirteen siitä hyvästä – se on varma se, hän uhkaili. – Kyllä teidän on parasta antaa hänen livistää. Hän on kunnon poika, hän ei ole luotu tällaiseen roskaelämään, jota me molemmat vietämme.
– Jassoo, sinä möös! kirkui ranskalainen suunniltaan raivosta. – Kyllä minä sinu neyttä, sinä koira!
Hän hyökkäsi kohti, mutta Friskon poika juoksutti häntä aika vauhtia pitkin kantta. Kun juuri silloin sattui tulemaan voimakas tuulenpuuska, Ranskan Pekka katsoi parhaaksi luopua siitä ajosta toiseen tärkeämpään ryhtyäkseen. Hän riensi ruorin ääreen ja hellitti isoapurjetta – sillä tuuli peräpuolelta – ja käänsi sitten aluksen karkuria kohti. Viimeksi mainittu ponnisti vielä voimainsa takaa, mutta luopui sitten epätoivoisena kilpailusta ja veti airot veneeseen. Ranskan Pekka päästi isonpurjeen valloilleen ja pyörsi aluksensa liikkumattoman veneen viereen, mistä hän sitten kiskoi Joen kannelle.
– Pidä kielesi hampaiden takana, kuiskasi Friskon poika hänelle sillä välin kuin kiukustunut ranskalainen joutuisasti sitoi kiinni köyttä. – Älä vastaa! Anna hänen puhua, mitä haluaa, pysy vain ääneti. Silloin pääset helpommalla.
Mutta Joen anglosaksilainen veri oli joutunut kuohuksiin, hän ei kallistanut korvaansa neuvoille.
– Kuulkaa nyt, herra Ranskan Pekka – tai mikä teidän nimenne lieneekin, hän alkoi puhua – Minä tahdon ilmottaa teille, että minua haluttaa päästä täältä pois, ja minä aionkin päästä. Niin että teidän olisi parasta laskea minut heti maihin. Jollette tee sitä, niin minä toimitan teidät vankilaan, niin totta kuin nimeni on Joe Bronson.
Friskon poika odotteli kauhuissaan tulosta, ja Ranskan Pekka töllisteli kummissaan. Häntä uhmailtiin hänen omalla aluksellaan – ja sen teki mokoma nulikka! Sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Hän tiesi menettelevänsä vastoin lakia, kun pidätti pojan vallassaan, mutta samalla häntä arvelutti päästää poikaa menemään, kun tämä jo tiesi yhtä ja toista aluksesta ja sen toiminnasta. Poika oli lausunut varsin epämiellyttävän totuuden, kun kehui voivansa toimittaa hänet vankilaan. Muuta keinoa ei ollut kuin nolata hänet perin pohjin.
– Vai toimitta? – Hänen kimakka äänensä kohosi korkeimmilleen. – Silloin saa sinä möös söurata mukan. Sinä oli souttamassa vänettä viime öön – mitäs sinä sihe sano! Sinä varasti kans rautta – mitäs sihe sano! Sinä jooksi pakko, – mitäs sihe sano! Ja sitt sinä sano, ett sinä toimitta minu fangiute? Pyh-hyh!
– Mutta enhän minä tietänyt koko hommasta mitään, Joe vastusteli.
– Hah-hah! Onks sinä hullu? Kärto vaa se toomarille; ehken hän möös naura?
– Mutta minä en tietänyt, Joe toisti miehuullisesti. – En tietänyt, että minä joutuisin tällä laivalla varasten pariin.
Friskon poika hätkähti tämän nimityksen kuullessaan, ja jos Joe olisi katsahtanut toveriinsa, hän olisi nähnyt, kuinka tämän kasvot lehahtivat hehkuvan punaisiksi.
– Ja nyt, kun minä sen tiedän, niin tahdon päästä maihin, hän jatkoi. – Lakipykälistä minä en kyllä tiedä mitään, mutta kyllä minä tiedän hiukkasen siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ja kyllä minä myöskin vastaan jokaisen tuomarin edessä, jos olen tehnyt jotain väärin – tulkoot vain kaikki Yhdysvaltain tuomarit samalla haavaa, niin minua ei pelota. Mutta sitäpä te ette uskalla sanoa, herra Ranskan Pekka.
– Vai niinks sinä luule? No hyvä. Mutta sinä on yks suurvaras —
– Enkä ole – ja uskaltakaappas sanoa se vielä kerta! Joen kasvot olivat kalpeat, ja hän vapisi koko ruumiiltaan, mutta ei suinkaan pelosta.
– Varas! Ranskan Pekka härnäili.
– Se on valetta!
Joe ei ollut turhan tautta elänyt poikana poikain parissa. Hän tiesi, mikä rangaistus tulisi hänen äsken lausumistaan sanoista, ja hän odotti sitä. Senpä vuoksi hän ei ollutkaan suuresti kummissaan, kun hetkistä myöhemmin sai kömpiä pystyyn kannelta pään vielä humistessa iskusta, joka oli osunut hänen silmäinsä väliin.
– Sano se karta veel, uhmaili Ranskan Pekka nyrkki koholla iskemään uudelleen.
Kiukun kyyneleet kohosivat Joen silmiin, mutta hän pysyi tyynenä ja kuoleman vakavana.
– Kun te sanotte minua varkaaksi, niin valehtelette, Pekka, te valehtelette. Vaikka tappaisitte minut, niin sanon sittenkin, että valehtelette.
– Antakaa olla! – Friskon poika oli kissan tavoin syöksähtänyt väliin, ehkäisten toisen lyönnin, ja painoi ranskalaista syrjään.
– Antakaa sen pojan olla rauhassa! hän jatkoi riistäytyen äkisti irti ja asettui molempain väliin, siepaten käteensä raskaan rautaisen ruorinvarren. – Tämä saa jo riittää. Ettekö näe, hölmö, mitä maata tuo poika on? Hän puhuu totta. Hän on oikeassa, ja hän tietää sen, ja te saisitte tappaa hänet saamatta häntä peruuttamaan sanojaan. Kas tässä on käteni, Joe, – Hän kääntyi ja ojensi kätensä Joelle, joka tarttui siihen lujasti. – Sinussa on sisua, etkä sinä arkaile näyttää sitä.
Ranskan Pekan suu vääristyi imelään hymyyn, mutta silmien häijy välke todisti hymyn petollisuuden. Hän kohautti olkapäitään ja virkkoi: – Ah, vai nii? Hän ei tykkä hyväilynimi. Hahhah! Se on vaa märimieste leikki. No pojat, annettan sitt antteks, ei panna – mitä sitä nyt sanottan – hamppan kolon. Justin nii, ei panna mittä hamppan kolon.
Hän ojensi kätensä, mutta Joe ei tarttunut siihen. Friskon poika nyökkäsi hyväksyvästi päätään, ja sitten Ranskan Pekka poistui kajuuttaan, yhä vielä kohautellen hartioitaan ja hymyillen.
– Hellittä isoseili, hän komensi, ja käänttä Hunter's Pointti päin. Tällä kärta minä keittä päivällisen, ja sitt te saa söödä oikken hyvä rookka. Franskan Pekka ole oikken ärinomanen kokki!
– Sillä lailla hän aina tekee – rupeaa oikein ystävälliseksi ja keittää, kun haluaa sovitella, huomautti Friskon poika, työntäen ruorin varren paikalleen ja totellen määräystä. – Mutta ei häneen sittenkään voi luottaa.
Joe nyökäytti päätään, mutta ei puuttunut puheeseen. Hänen ei tehnyt laisinkaan mieli keskustella. Äskeinen jännitys vavisutti häntä yhä vielä, ja sisimmässään hän harkitsi, kuinka hän oli käyttäytynyt. Mutta hän teki sen johtopäätöksen, ettei hänellä ollut mitään syytä hävetä omasta puolestaan.
XIII luku: Ystävykset
Iltapuolella tuuli alkoi puhaltaa ulapalta ja saapui jo navakoina puuskauksina Tyvenen valtameren puolelta. Enkelisaari jäi nopeasti peräpuolelle, ja San Franciskon satamaosa alkoi tulla näkyviin Salaman pyrkiessä siihen suuntaan. Pian he olivat joutuneet keskelle laivaliikennettä ja etenivät puikkelehtien alusten lomitse, joita oli tullut kaikilta maailman ääriltä. Vähäistä myöhemmin he liukuivat San Franciskon ja Oaklandin välisen höyrylauttaväylän poikitse. Eräs lautoista sattui kulkemaan niin läheltä, että matkustajat kerääntyivät reunalle katselemaan tuota sievää pikku alusta ja sen perässä istuvia poikia.
Joe tuijotti kademielin kasvoihin, jotka tarkastelivat häntä ylhäältä päin. Kaikki nuo ihmiset olivat nyt matkalla kotiinsa; hän taas – hänen tiensä kulki ties minne, Ranskan Pekan mielen mukaan. Häntä melkein halutti huutaa apua. Mutta hän tajusi, kuinka mieletöntä se olisi ollut, ja siksi hän pysyi äänetönnä. Hän käänsi päätään ja antoi katseittensa harhailla kaupungin savuisilla kukkuloilla. Ja sitten hän alkoi mietiskellä ihmisten ja alusten merkillisiä vaiheita.
Friskon poika tarkkasi häntä salavihkaa ja seurasi hänen ajatuksiaan aivan yhtä selvästi, kuin jos hän todella olisi lausunut ne ilmi.
– Onko sinulla koti jossain tuolla päin? hän kysäisi äkisti viitaten kädellään kaupunkia kohti.
Joe hätkähti, sillä toveri oli arvannut hänen ajatuksensa aivan kohdalleen. – On, hän vastasi yksinkertaisesti.
– Kerroppas siitä.
Nopeasti Joe kuvasi kotinsa, mutta toverin uteliaat kysymykset pakottivat hänet syventymään yksityiskohtaisempaan selontekoon. Kaikki herätti mielenkiintoa Friskon pojassa, mutta ennen kaikkea rouva Bronson ja Bessie. Viimeksi mainittuun hän ei näyttänyt laisinkaan kyllästyvän, vaan tiedusteli hänestä tiedustelemistaan. Eräät kysymyksistä olivat niin eriskummallisia ja yksinkertaisia, että Joe tuskin saattoi pidättää hymyään.
– Mutta kerroppas nyt sinäkin minulle omasta kodistasi, hän virkkoi päästyään viimein loppuun.
Friskon poika näytti äkkiä jäykistyvän, ja hänen kasvoilleen ilmestyi peräti vakava ilme, jommoista Joe ei ollut koskaan ennen huomannut. Hän heilutteli toista jalkaansa ja tirkisteli ilmeettömästi suurmaston taljoihin, jotka kuitenkin olivat täysin kunnossa.
– No annappas nyt kuulua, toinen rohkaisi.
– Ei minulla olekkaan kotia.
Nuo neljä sanaa heltisivät hänen suustaan, ikäänkuin ne olisi pakolla töytäisty ulos, ja hänen ne lausuttuaan huulet sulkeutuivat melkein lupsahtaen.
Joe tajusi koskettaneensa arkaan kohtaan ja koetti peräytyä pulmasta niin hyvin kuin taisi. – Kerro sitten kodista, joka sinulla ennen oli. – Hän ei saattanut uneksiakkaan, että maailmassa oli poikia, joilla ei ole koskaan ollutkaan kotia, tai että täten oli työntänyt okaan entistä syvemmälle.
– Minulla ei ole milloinkaan ollut kotia.
– Oh! – Hänen mielenkiintonsa oli herännyt, ja hän heitti varovaisuuden tuulen teille. – Entäs siskoja?
– Ei ole ollut niitäkään.
– No entäs äitiä sitten?
– Minä olin hänen kuollessaan niin nuori, etten enää muista häntä.
– Entäs isää?
– Häntä en ole nähnyt paljoakaan. Hän lähti merille – katosi jonnekin.
– Älä! – Joe ei tietänyt, mitä sanoisi, ja sitten syntyi painostava hiljaisuus, jota häiritsi vain keulasta kuuluva kuohujen kohina.
Juuri silloin Pekka saapui vapauttamaan heidät vahdista, jotta he pääsisivät syömään. Molemmat pojat tervehtivät hänen tuloaan helpotuksen tuntein, ja äskeinen hämmennys haihtui aterian ääressä, joka vastasi täysin laivurin kerskausta. Sen jälkeen Friskon poika asettui Pekan tilalle, ja tämän syödessä Joe puhdisti astiat ja siivosi kajuutan. Sitten kaikki kerääntyivät peräpuolelle, missä laivuri koetti pitää mielialaa edelleenkin hyvänä kertomalla heille Etelämeren helmensukeltajain elämästä.
Tällä tapaa iltapäivä saatiin kulumaan. San Francisko oli jo aikoja sitten jäänyt taakse, Hunter's Point kierretty, ja paraillaan purjehdittiin San Mateon rannan sivuitse. Kerran Joe erotti vilahdukselta joukon pyöräilijöitä, jotka livahtivat esiin San Bruno tien mutkasta, ja hän muisti ajan, jolloin hän oli omalla pyörällään kiitänyt pitkin samaista rataa. Siitä oli vain kuukausi tai pari, mutta oli kuin olisi siitä kulunut vuosikausia, sillä niin paljon oli ennättänyt sen jälkeen tapahtua.
Kun illallinen oli syöty ja astiat pesty, he olivat ennättäneet kauas lahdelle, sille kohdalle rämemaita, jonka takana sijaitsee Redwood City. Päivän laskiessa tuuli oli lientynyt, ja Salama eteni vain verkalleen. Tällöin he havaitsivat aluksen, joka suuntausi heitä kohti heikkenevän tuulen kuljettamana. Friskon poika tunsi sen heti Peuraksi, ja sen totesi Ranskan Pekkakin asiata perinpohjin tutkittuaan. Kohtaus tuntui olevan hänelle erinomaisesti mieleen.
– Sitä johtaa Puna-Nelson, Friskon poika ilmotti Joelle. – Ja siinä vasta on kamala mies. Minua aina pelottaa, kun hän saapuu lähistölle. Niillä on varmaan jotain suurempaa merrassa täällä päin, ja sitten ne tulevat aina Ranskan Pekkaa hakemaan avuksi. Saatpa nähdä, että hänellä on jotain vihiä asiasta.
Joe nyökkäsi ja tarkasteli uteliaana tuota lähenevää alusta. Se oli tosin hiukkasen isompi Salamaa, mutta muuten rakennettu samaan tapaan – toisin sanoen, ennen kaikkea mahdollisimman nopeakulkuiseksi. Isopurje oli niin laaja, että se soveltui pikemmin kilpapurjehdusalukseen, ja siihen oli varattu kokonaista kolme reiviä rajusäätä varten. Kannella ja mastoissa oli kaikki mitä parhaimmassa kunnossa, ei näkynyt mitään tarpeetonta tai kelvotonta. Köydet, taljat, purjeet, kaikki todistivat, että aluksella vallitsi perinpohjainen järjestys ja hyvä kuri.
Verkalleen Peura läheni yhä tummenevassa hämärässä ja laski ankkurin kivenheiton päähän. Ranskan Pekka seurasi esimerkkiä ja lähti sitten veneessään vierailulle naapurin luo. Pojat laskeutuivat pitkälleen kajuutan katolle odotellen siinä häntä palaavaksi.
– Pidätkö sinä tästä elämästä? Joe tiedusteli katkaisten äänettömyyden.
Toinen kääntyi kyynärpäänsä varaan. – Niin että pidänkö? Kyllähän minä tuota, mutta en sentään aina. Raikas ilma ja suolavesi ja muu sellainen ja sitten tämä vapaus – kyllä ne ovat poikaa. Mutta ikävää minusta on olla – tuota noin – . – Hän vaikeni hetkiseksi, ikäänkuin kieli olisi kieltäytynyt toimimasta, ja töytäisi sen jälkeen esiin: – Varas.
– Miksi et sitten jätä koko hommaa? Joe uteli, ja toveri miellytti häntä enemmän kuin hän uskalsi itselleen tunnustaa. Hän tunsi äkkiä joutuvansa käännytysinnon valtaan.
– Sen teenkin heti, kun voin ryhtyä johonkin muuhun.
– Mutta miksi et tee sitä heti paikalla?
Nyt on otollinen aika, kaikui Joen korvissa, ja jos kerran Friskon poika haluaisi lähteä tiehensä, niin olipa vahinko, ettei hän tehnyt sitä – ja viipymättä.
– Minne minä voisin lähteä? Mitäs minä voisin tehdä? Ei ole koko maailmassa ainoatakaan ihmistä, joka minua auttaisi – ei ole tähänkään asti ollut. Kerran koetin, mutta siitä opin toki niin paljon, etten yritäkkään uudelleen ensi vilauksessa.
– Mutta minäpä lähden kotiin, kun pääsen tästä leikistä. Isä taisi sittenkin olla oikeassa. Enkä minä oikein ymmärrä – tuota noin, mikset sinä voisi tulla minun kanssani? Hän esitti tämän ehdotuksen ajattelematta, äkillisen mielijohteen tuomana, ja Friskon poika älysi sen.
– Sinä et tiedä, mitä puhut, hän vastasi. – Ettäkö minä lähtisin sinun kerallasi? Mitäs sinun isäsi siihen sanoisi – ja – ja kaikki muut? Mitäs luulet hänen ajattelevan minun kaltaisestani? Ja mitäs luulisit hänen tekevän?
Joen sydäntä viilsi pahasti. Hän tajusi hetken innostuksen valtaamana esittäneensä kutsun, jonka hän tiesi järkevämmin ajatellessaan mahdottomaksi toteuttaa. Hän koetti kuvitella, kuinka isä ottaisi vastaan Friskon pojan kaltaisen ventovieraan – ei, se oli aivan mahdotonta. Unohtaen sitten oman pulansa hän alkoi vaivata päätään miettimällä toista keinoa, jonka avulla Friskon pojan voisi pelastaa nykyisestä tilasta.
– Hän jättäisi minut ehkä poliisin kynsiin, toveri jatkoi, ja lähettäisi minut vielä kasvatuslaitokseen. Mutta ennen minä kuolisin kuin alistuisin sellaiseen. Ja enhän minä sitä paitsi olekkaan samaa maata kuin sinä, Joe, ja kyllä sinä sen hyvin tiedät. Minä olisin kuin kala kuivalla maalla, niin on minulle outoa sinun maailmasi. Ehei, kyllä kai minun täytyy vielä odottaa vähän, ennenkuin pötkin täältä. Mutta sinun taas on parasta päästä suoraa päätä kotiin. Toimitan sinut maihin aivan ensi tilassa, ja sitten kyllä selvitän Ranskan Pekalle.
– Siitä ei tule mitään, Joe keskeytti kiihkeästi. – Minä en aio jättää sinua pulaan, kun kerran lähden. Niin että ei sinun kannata koettaakkaan mitään sellaista. Älä pelkää, minä pääsen kyllä tieheni, ja kun keksin hyvän keinon, niin tahtoisin saada sinut mukaan. Taikka tule mukaan joka tapauksessa, kyllä asia sitten selviää itsestään. Mitäs siihen sanot?
Friskon poika pudisti päätään, ja tuijottaen tähtien kirjailemaan taivaaseen hän antautui uneksimaan elämästä, jota hän olisi kernaasti viettänyt, mutta jonka ovet tuntuivat pysyvän hänelle armottomasti suljettuina. Joe tunsi sydämessään elämän vakavuuden entistään syvemmin, ja hän makasi äänetönnä, ankarasti mietiskellen. Peuralta kuului karkeiden äänten sorinaa; ja maalta päin kajahti ulapan poikki kirkon kellon juhlallinen sointu, kun kesäinen yö verkalleen verhosi heidät leppeään hämäräänsä.