Kello oli viiden tienoissa iltapäivällä. Sää oli ihana. Aurinko painui erämaan taakse upoten purppuraiseen hohteeseen; ilma oli niin täynnä kultaista loistetta, että silmiä häikäisi. Maa paistoi sinipunervana, ja kaukaiset kummut hohtivat ametistin värein. Koko maailma oli kuin satua ja taivaallisten valojen leikkiä.
Niin kauan kuin he ajoivat vihreitä vainioita pitkin, kamelinkuljettaja-beduiini johti karavaania käymäjalkaa, mutta heti kun kova hiekka alkoi rouskahdella kamelien jalkain alla, kaikki muuttui kerrassaan.
– Jalla! Jalla! alkoivat villit äänet huutaa. Samassa kuului piiskanläimäyksiä ja kamelit lähtivät kiitämään kuin vihuri lennättäen kavioillaan erämaan hiekkaa ja soraa.
– Jalla! Jalla!
Hurja ajo huvitti lapsia aluksi, mutta sitten se ja kova keinutus alkoi pyörryttää, ja jonkin ajan kuluttua, kun vauhti ei hiljentynyt, rupesi pikku Nelin silmissä mustenemaan.
– Stas, miksi me lennämme näin? tyttö huudahti kääntyen matkatoverinsa puoleen.
– Luulen, että kamelit ovat pillastuneet ja he eivät pysty hillitsemään niitä, Stas vastasi.
Mutta kun hän huomasi tytön kasvojen kalvenneen, hän alkoi huutaa edellä ajavalle beduiinille pyytäen heitä ajamaan hiljemmin. Vastaukseksi pojan huutoihin kuului jälleen: "Jalla! Jalla!", ja kamelit kiisivät yhä hurjempaa vauhtia.
Ensin poika arveli, etteivät beduiinit olleet kuulleet häntä, mutta huudettuaan uudestaan saamatta vastausta hän huomasi, että Gebr yhä vain hoputti heidän kameliaan. Nyt hän rupesi ajattelemaan, etteivät kamelit rientäneet tällä tavoin itsestään, vaan niitä kannustettiin jostakin syystä yhä kiireemmin eteenpäin.
Hänen mieleensä juolahti, että ehkä he olivat kulkeneet harhaan ja nyt yritettiin voittaa menetetty aika, jotteivät isät toruisi heitä myöhästymisestä. Mutta kohta hän oivalsi, ettei asia voisi olla näin. Rawlison näet suuttuisi paljon enemmän Nelin rasittamisesta. Mitä tämä siis merkitsi? Miksi he eivät totelleet? Pojan viha alkoi nousta ja hän alkoi myös pelätä Nelin puolesta.
– Seis! hän huusi jaksonsa edestä kääntyen Gebriin päin.
– Uskut! (vaiti), huusi sudanilainen vastaukseksi.
Ja he kiisivät eteenpäin.
Egyptissä yö alkaa kello kuuden tienoissa. Iltarusko sammui siis pian, ja jonkun ajan kuluttua nousi taivaalle suuri, punertava kuu levittäen lempeätä valoa erämaan ylle.
Hiljaisessa yössä kuului kamelien raskas huohotus, kavioitten kolkot iskut hiekkaan ja joskus ruoskan läimäys. Nel oli jo niin uuvuksissa, että Stasin täytyi tukea häntä. Tyttö kyseli vähän väliä, eikö jo tultaisi perille, ja vain toivo siitä, että hän pian saisi nähdä isänsä, näytti antavan hänelle voimaa kestää. Turhaan lapset katselivat ympärilleen. Kului tunti ja toinen: ei näkynyt telttoja eikä tulia missään.
Stasin tukka nousi kauhusta pystyyn, sillä nyt hän ymmärsi, että heidät oli ryöstetty.
6
Rawlison ja Tarkowski todellakin odottivat lapsia, mutta eivät Wadi-Rajanin hiekkakummuilla, minne heillä ei ollut asiaa eikä halua matkustaa, vaan aivan toisella suunnalla, El-Fachenin kaupungissa, samannimisen kanavan varrella. Rawlison odotti lasten saapuvan heti auringonlaskun jälkeen, jos he, kuten hän laski, olivat lähteneet Medinetistä saman päivän aamulla.
– Niin, vastasi Tarkowski, – olen lähettänyt Stasille kirjeen, jossa kielsin matkustamasta yötä myöten, ja koska kysymyksessä on Nelin terveys, niin poikaan voi luottaa, vaikka hänen mielensä tekeekin rientää tänne.
– Hän on terhakka poika ja minä luotan häneen täydellisesti.
Ystävykset istuivat nyt tarkastamaan kanavatöiden suunnitelmia, ja tätä puuhaa kesti iltaan asti.
Kello kuusi, jolloin yö alkaa, he olivat jo asemalla ja kävelivät edestakaisin asemasillalla keskustellen hartaasti lapsistaan.
Merkinannot junan lähestymisestä lopettivat keskustelun. Hetken kuluttua alkoivat veturin lyhdyt näkyä pimeydestä ja kohta liukui jono valaistuja vaunuja asemasillan viereen. Juna pysähtyi.
– Heitä ei näy ikkunassa, Rawlison sanoi.
– Istuvat kai peremmällä vaunussa ja tulevat kohta ulos.
Matkustajat alkoivat poistua vaunusta, mutta he olivat etupäässä arabeja. Lapsia ei näkynyt.
– Joko Chamis on lähtiessä myöhästynyt junasta, sanoi Tarkowski surullisena, – tai hän on nukkunut liikaa yön matkustettuaan, ja siinä tapauksessa he tulevat vasta huomenna.
– Mahdollisesti, vastasi Rawlison huolestuneena.
– Mutta entä jos joku heistä on sairastunut?
– Stas olisi sähköttänyt siinä tapauksessa.
– Kuka tietää, vaikka sähkösanoma odottaisikin meitä hotellissa.
– Niin, lähdetäänpä sinne.
Mutta hotelliin ei ollut tullut sanomaa. Rawlisonin huolestuminen kasvoi.
– Tiedätkö, mitä vielä on voinut tapahtua, Tarkowski sanoi. – Jos Chamis on nukkunut liikaa, niin hän ehkä ei ole puhunut lapsille mitään, vaan on tullut heidän luokseen vasta tänään ja sanonut, että he matkustaisivat vasta silloin. Meille hän sitten selittää ymmärtäneensä väärin. Minäpä sähkötän Stasille varmuuden vuoksi.
– Ja minä Fajumin mudirille.
He lähettivät kaksi sähkösanomaa. Mutta vaikka ei vielä ollut syytä olla huolissaan, niin insinöörit nukkuivat seuraavan yön huonosti ja nousivat varhain aamulla.
Mudirilta tuli kello 10 tienoissa tällainen vastaus:
"Olen tiedustellut asemalta. Lapset matkustivat eilen
Garak-el-Sultaniin."
Saattaa helposti ymmärtää, että moinen tieto sekä ihmetytti että suututti isiä. Hetken he katselivat toisiaan ikään kuin eivät olisi ymmärtäneet sähkösanomaa, mutta sitten tulinen Tarkowski löi nyrkillä pöytään ja sanoi:
– Se on Stasin keksintöä, mutta kyllä minä pian vieroitan hänet sellaisesta.
– Sitä ei olisi häneltä odottanut, Nelin isä vastasi ja kysyi hetken kuluttua: – Entä Chamis?
– Joko hän ei ole tavannut heitä eikä tiennyt, mitä tehdä, tai on hän lähtenyt ajamaan heitä takaa.
– Niin minäkin luulen.
Tuntia myöhemmin he matkustivat Medinetiin. Teltoissa he saivat tietää, etteivät kamelimiehetkään olleet siellä, ja asemalla vakuutettiin, että Chamis oli lasten kanssa matkustanut El-Garakiin. Asia muuttui yhä sekavammaksi ja saattoi selvitä vasta El-Garakissa.
Tällä asemalla alkoi vihdoin kauhistuttava totuus tulla ilmi.
Asemapäällikkö, sama uninen egyptiläinen, jolla oli punainen fetsi päässä ja tummat silmälasit nenällä, kertoi nähneensä neljätoistavuotiaan pojan ja kahdeksanvuotiaan tytön vanhanpuoleisen neekerinaisen seurassa ja näiden ajaneen erämaahan. Hän ei muistanut, oliko kameleja ollut kahdeksan vai yhdeksän, mutta yksi oli ainakin ollut kuormattu kuin pitkälle matkalle ja kahdella beduiinilla oli ollut suuret mytyt satuloihin sidottuina. Hän muisti myös erään sudanilaisen kamelimiehen sanoneen, että lapset olivat englantilaisten, jotka aikaisemmin olivat lähteneet Wadi-Rajaniin.
– Palasivatko englantilaiset takaisin? kysyi Tarkowski.
– Palasivat eilen mukanaan kaksi tapettua sutta, vastasi asemapäällikkö, – ja minua vielä ihmetytti, miksi he palasivat ilman lapsia. Mutta en kysynyt heiltä syytä siihen, koska asia ei kuulunut minulle.
Sen sanottuaan hän poistui omiin toimiinsa.
Asemapäällikön kertoessa Rawlison valahti kalpeaksi kuin paperi. Tuskainen ilme silmissä hän katsoi ystäväänsä, otti hattunsa, nosti kätensä tuskan hien kostuttamalle otsalle ja horjahteli ikään kuin kaatumaisillaan.
– Rawlison, ole mies! Tarkowski huusi. – Lapsemme on ryöstetty.
Meidän täytyy pelastaa heidät.
– Nel, Nel! huokasi onneton englantilainen.
– Nel ja Stas! Syy ei olekaan Stasin. Heidät molemmat on kavalasti petetty ja ryöstetty. Mutta mistä syystä? Ehkä lunnaiden toivossa. Chamis on epäilemättä mukana juonessa, Idrys ja Gebr myöskin.
Nyt hän muisti Fatman sanoneen, että molemmat sudanilaiset kuuluivat Dangalien sukuun kuten Mahdikin ja että Chadigi, Chamiksen isä, on samaa sukua. Tätä ajatellessaan hänen sydäntään kouraisi kylmä. Nyt hän käsitti, että lapsia ei ollut ryöstetty lunnaita varten, vaan vaihdettaviksi Smainin vaimoa ja lapsia vastaan.
Mutta mitä mahtoivat nuo arabit tehdä heille. He eivät voi piiloutua erämaahan, missä nälkä ja jano uhkasivat, eivätkä myöskään Niilin varsille, sillä sieltä heidät löydettäisiin varmasti. He pakenevat siis kaiketi Mahdin luo lasten kanssa.
Tuo ajatus kauhistutti Tarkowskia, mutta vanhan sotilaan maltilla hän hillitsi pian itsensä ja alkoi harkita, mitä oli tapahtunut ja miten voisi pelastaa lapset.
– Fatmalla, hän arveli, – ei ollut syytä kostaa meille eikä lapsille, ja heidät on ryöstetty Smainille luovutettaviksi. Onni onnettomuudessa on kuitenkin se ettei heitä ainakaan uhkaa väkivaltainen kuolema. Mutta sitä vastoin heillä on edessään pitkä ja pelottava matka, joka saattaa käydä heille tuhoisaksi.
Hän ilmoitti heti mielipiteensä Rawlisonille:
– Idrys ja Gebr luulevat villien ja typerien ihmisten tapaan, ettei Mahdin väki ole kaukana, mutta Khartum, johon Mahdi nyt on tunkeutunut, on kahden tuhannen kilometrin päässä täältä. Tämä matka heidän on kuljettava poistumatta Niilin varrelta, sillä muuten kuolevat kamelit ja ihmiset janoon. Matkusta sinä Kairoon ja pyydä kediiviä heti ilmoittamaan sähkösanomilla kaikille sotilasasemille, että sekä oikealla että vasemmalla puolella Niiliä on heti ryhdyttävä takaa-ajoon. Lupaa Niilin sheikeille suuri palkinto pakenevien kiinniottamisesta. Pidätettäköön kylissä kaikki, jotka tulevat noutamaan virrasta vettä. Näin joutuvat Idrys ja Gebr viranomaisten käsiin ja me saamme lapsemme.
Rawlison rauhoittui.
– Minä matkustan, hän sanoi. – Ne roistot ovat unohtaneet, että Wolseleyn englantilainen armeija, joka rientää Gordonin avuksi, on jo matkalla ja erottaa heidät Mahdista. He eivät voi paeta! Lähetän heti sähkösanoman meidän ministerillemme ja sitten matkustan. Entä mitä sinä aiot tehdä?
– Pyydän sähkeitse loman pidennystä ja vastausta odottamatta lähden ajamaan heitä takaa Niiliä pitkin Nubiaan.
– Me tapaamme siis toisemme, sillä minä teen Kairosta päin samoin.
– Hyvä on! Nyt toimeen!
– Jumala meitä auttakoon! huudahti Rawlison.
7
Sillä välin kamelit kiitivät myrskynä kuun valaisemain hietikkojen yli. Sydänyö läheni. Kuu, joka ensin oli punainen ja suuri kuin pyörä, kalpeni ja kohosi korkealle. Kaukaiset kummut peittyivät hopeisiin sumuharsoihin, jotka eivät sulkeneet niitä kokonaan näkyvistä, vaan antoivat niille omituisen valaistuksen. Aika ajoin kuului kallioitten takaa sakaalien ulvontaa.
Kului vielä tunti. Stas kiersi käsivartensa Nelin ympäri yrittäen siten heikentää hurjan ajon aiheuttamaa heittelehtimistä. Tyttö alkoi yhä useammin kysyä, miksi he ajoivat näin kovaa ja miksei telttoja ja isiä jo näkynyt. Stas päätti vihdoin kertoa totuuden, jonka tyttö ennemmin tai myöhemmin saisi kuitenkin tietää.
– Nel, hän sanoi, – ota hansikkaasi ja pudota se salaa maahan.
– Minkä tähden, Stas?
Stas painoi tytön lähellensä ja sanoi hellästi:
– Tee nyt niin kuin sinulle sanoin.
Nel piteli toisella kädellä kiinni Stasista, sillä hän pelkäsi päästää irti, veti hampaillaan hansikkaan toisesta kädestä ja pudotti sen maahan.
– Pudota vähän matkan päästä toinenkin, Stas sanoi. – Minä olen jo omani pudottanut, mutta sinun hansikkaasi näkyvät paremmin koska ne ovat vaaleat.
Kun hän näki tytön kysyvän ilmeen hän jatkoi:
– Älä säikähdä, Nel… Mutta näetkös… ehkä me emme tapaakaan isiämme täällä… sillä nuo roistot ovat ryöstäneet meidät. Mutta älä pelkää… Sillä jos asia on niin, niin meitä lähdetään ajamaan takaa. Meidät saavutetaan ja pelastetaan aivan varmasti. Juuri siitä syystä minä pyysin sinua pudottamaan hansikkaasi, jotta takaa-ajajat pääsisivät jäljillemme. Toistaiseksi me emme voi tehdä mitään, mutta minä koetan myöhemmin keksiä jotakin… Aivan varmasti minä keksin jonkun keinon… älä siis pelkää, vaan luota minuun.
Mutta kun Nel sai tietää, ettei hän saa nähdä isäänsä ja että he ajavat kauas erämaahan, hän rupesi vapisemaan pelosta ja itkemään. Hän painautui Stasiin ja kysyi läpi kyyneltensä, miksi heidät oli varastettu ja minne heitä nyt vietiin. Stas lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi ja melkein samoilla sanoilla kuin hänen isänsä lohdutti Rawlisonia. Hän sanoi, että isät lähtevät varmaan itse ajamaan heitä takaa ja ilmoittavat kaikkiin vartiopaikkoihin, ja vakuutti puolustavansa Neliä.
Mutta tyttö ikävöi isää enemmän kuin pelkäsi ja itki vielä pitkän aikaa. Surullisina kiitivät molemmat valoisassa yössä erämaan valkoisia hietikkoja pitkin.
Stasin sydäntä ei ahdistanut ainoastaan pelko ja suru, vaan häpeäkin. Hän ei ollut syypää siihen, mitä oli tapahtunut, mutta hän muisti kerskailunsa, josta isä oli usein häntä moittinut. Ennen hän oli luullut, ettei voisi joutua sellaiseen asemaan, josta ei omin voimin selviytyisi. Hän oli pitänyt itseään voittamattomana nuorukaisena ja oli ollut valmis haastamaan koko maailman taisteluun kanssaan. Nyt hän käsitti olevansa vain pieni poika ja ajavansa kamelilla vastoin tahtoaan sen tähden, että puolivilli sudanilainen kannusti sitä eteenpäin. Hän tunsi suurta nöyryytystä, mutta ei tiennyt miten asettua vastarintaan. Hänen täytyi tunnustaa pelkäävänsä näitä ihmisiä, erämaata ja sitä, mitä hänelle ja Nelille vielä saattaisi tapahtua.
Hän oli vilpittömästi vakuuttanut ei ainoastaan tytölle vaan itselleenkin puolustavansa tätä, vaikka se maksaisi hänelle hengen.
Itkusta ja jo kuusi tuntia kestäneestä ajosta uupuneena Nel alkoi lopulta torkkua ja jopa nukkuakin. Stas tiesi, että jos juoksevan kamelin selästä putoaa, saattaa ruhjoutua kuoliaaksi. Hän sitoi Nelin kiinni itseensä köydellä, jonka löysi satulasta. Hetken kuluttua hän huomasi kamelien juoksun hidastuvan vaikka kuljettiinkin yli tasaisten ja pehmeiden hietikkojen. Kaukaa alkoi häämöttää kallioita, kuu kävi yhä kalpeammaksi ja edestäpäin, hyvin matalalla, hohti heikosti vaalean punaisia pilviä, joita tuulenhenki näytti hiljaa kuljettavan. Kumpareiden läheisyydessä ajo hidastui entisestään. Maaperä muuttui kiviseksi ja kalliot törröttivät nyt selvästi keskellä hiekkakunnaita. He ajoivat parin kivisen syvänteen yli, jotka näyttivät kuivuneilta joen uomilta. Toisinaan osui eteen rotko, joka oli kierrettävä. Kamelit alkoivat astua varovasti keskellä kuivuneita, kovia jerikonruusupensaita, jotka peittivät kukkulat. Joskus kameli oli kompastua ja saattoi huomata, että juhdat tarvitsivat lepoa.
Eräässä rotkossa beduiinit pysähtyivät, astuivat alas kameleiltaan ja rupesivat hellittämään taakkoja. Idrys ja Gebr seurasivat heidän esimerkkiään. He alkoivat tarkastella kameleja, päästivät ne valjaista, ottivat muonamyttynsä esiin ja alkoivat etsiä litteitä kiviä tulisijaa varten. Ei ollut puita eikä kuivaa lantaa, mutta Chamis kokosi kuivia jerikonruusun oksia. Sudanilaisten puuhatessa Stas, Nel ja vanha Dinah istuivat syrjässä muista. Dinah oli vielä pelästyneempi kuin lapset eikä saanut sanaakaan suustaan. Hän kiersi lämpimän huovan Nelin ympäri ja alkoi suudella tytön käsiä. Stas kysyi heti Chamikselta, mitä tämä kaikki merkitsi, mutta tämä nauroi paljastaen kaksi valkoista hammasriviä ja meni ruusunoksia kokoamaan. Sitten Stas kysyi Idrykseltä, joka vastasi lyhyesti: "Saat nähdä" ja uhkasi sormellaan. Kun vihdoin hulmahti nuotio, joka enemmän loimusi kuin lämmitti, niin kaikki paitsi Gebr siirtyivät sen ympärille ja alkoivat syödä kuivattuja maissikakkuja ja lampaan- ja vuohenlihaa. Lapset söivät myöskin pitkästä matkasta nälkiintyneinä, mutta Neliä rupesi yhä enemmän nukuttamaan. Silloin välähtivät tummaihoisen Gebrin valkoiset silmät nuotion heikossa valossa ja hän nosti ilmaan kaksi pientä valkoista hansikasta kysyen:
– Kenen nämä ovat?
– Minun, vastasi Nel väsyneesti unissaan.
– Sinun, pikku käärme? sähisi sudanilainen hampaittensa välistä. —
Vai merkitset sinä tietä, jotta isäsi osaisi ajaa meitä takaa?
Ja hän löi tyttöä arabialaisella ruoskalla, joka veristää kamelinkin paksun nahan. Nel, jonka ympärillä oli huopa, parkaisi sekä kivusta että pelosta. Mutta Gebr ei ennättänyt lyödä häntä toista kertaa, kun Stas hyppäsi kuin villikissa hänen päälleen ja kävi kurkkuun kiinni. Tämä tapahtui niin äkkiä, että sudanilainen kaatui selälleen maahan. Stas kaatui hänen päälleen ja molemmat vierivät maata pitkin. Vaikka poika oli ikäisekseen hyvin vahva, sai Gebr hänestä kuitenkin voiton, irroitti kädet kurkusta, käänsi kasvot maata vasten ja alkoi piiskalla lyödä Stasia selkään.
Villin käteen tarttuvan Nelin kyyneleet ja pyynnöt eivät olisi auttaneet mitään, jollei Idrys olisi tullut pojan avuksi. Idrys oli vanhempi ja vahvempi kuin Gebr ja häntä olivat kaikki totellet koko paon aikana. Idrys tempasi piiskan Gebrin kädestä, viskasi sen kauas syrjään ja sanoi:
– Pois, tolvana.
– Minä ruoskin tämän skorpionin!.. vastasi Gebr hammasta purren.
Tarttuen Gebriä rinnukseen Idrys katsoi häntä silmiin ja sanoi hiljaisella, mutta peloittavalla äänellä:
– Jalosukuinen Fatma kielsi loukkaamasta näitä lapsia, koska he ovat häntä puolustaneet…
– Minä lyön hänet kuoliaaksi!.. uhkasi Gebr.
– Mutta minä sanon: älä koske lapsiin. Jokaisesta ruoskaniskusta saat itse kymmenen.
Ja hän ravisti Gebriä kuin palmun oksaa.
– Nämä lapset, jatkoi hän, – ovat Smainin omaisuutta, ja jos jompikumpi heistä sattuisi kuolemaan, niin Mahdi (Jumala suokoon hänelle pitkää ikää) hirttäisi sinut varmasti. Paina mieleesi, hölmö.
Mahdin nimi vaikutti voimakkaasti kaikkiin sudanilaisiin, ja Gebr painoi heti päänsä alas ruveten peloissaan toistamaan:
– Allah akbar! Allah akbar!
Stas nousi pystyyn hengästyneenä ja naarmuisena. Hän tiesi, että jos isä nyt voisi nähdä hänet, hän olisi ylpeä pojastaan, joka puolusti urheasti Neliä ja rupesi kirvelevistä ruoskaniskuista huolimatta heti lohduttamaan suojattiaan. Sitten hän sanoi:
– Minä sain, minkä sain, mutta kyllä hän vastedes antaa sinun olla rauhassa. Olisipa minulla nyt joku ase!
Pikku Nel kiersi kätensä pojan kaulaan ja kostuttaen kyynelillänsä hänen poskiaan alkoi vakuuttaa, ettei häneen koskenut, vaan että hän itkee, kun säälii Stasia niin kovasti.
Gebr ja Idrys olivat sopineet ja levittäneet viittansa maahan käydäkseen sille levolle. Chamis seurasi heidän esimerkkiään. Beduiinit antoivat kameleille durraa, ottivat sitten kaksi niistä ja ajoivat Niilille päin. Nel pani päänsä vanhan Dinahin syliin ja nukahti. Nuotio sammui ja kuului vain kuinka durra rouskui kamelien hampaissa. Taivaalla liiteli pilvenhattaroita, jotka joskus osuivat kuun eteen. Yö oli valoisa. Kallioitten takaa kuului sakaalien surkeaa ulvontaa.
Parin tunnin kuluttua beduiinit palasivat kameleineen, jotka kantoivat kahta nahkaista, vedellä täytettyä säkkiä. Kohennettuaan nuotiota he istuutuivat hiekalle ja alkoivat syödä. Heidän tulonsa herätti Stasin, joka oli nukahtanut, molemmat sudanilaiset ja Chamiksen. Nuotion ääressä syntyi seuraava keskustelu:
– Joko voimme ajaa eteenpäin? kysyi Idrys.
– Ei. Sekä meidän että kamelien täytyy vielä saada levätä.
– Eikö kukaan nähnyt teitä?
– Ei kukaan. Me lähestyimme virtaa kahden kylän välillä. Koirat vain haukkuivat jossakin kaukana.
– Täytyy vastedes ajaa vettä noutamaan puolen yön aikaan ja ottaa sitä autioilla rannoilla. Kun olemme sivuuttaneet ensimmäisen kosken onnellisesti, niin kylät harvenevat ja ovat myötätuntoisempia profeetalle. Meitä tullaan varmasti ajamaan takaa.
Chamis kääntyi vatsalleen, painoi päänsä käsien varaan ja sanoi:
– Kyllä insinöörit odottavat El-Fachenissa koko yön seuraavaa junaa, mutta sitten he kaiketi matkustavat Fajumiin ja sieltä Garakiin. Vasta siellä he saavat tietää mitä on tapahtunut, ja silloin heidän täytyy palata Medinetiin lähettääkseen kuparilankaa pitkin lentäviä sanomia Niilin varrella oleviin kaupunkeihin, joista varustetaan kameliratsastajia ajamaan meitä takaa. Kaikki tämä vaatii ainakin kolme päivää. Sitä ennen ei meidän tarvitse kiusata kamelejamme, vaan voimme rauhassa "juoda savua" piipuistamme.
Hän otti nuotiosta palavan ruusunoksan, jolla sytytti piippunsa, ja
Idrys alkoi arabialaisten tavoin maiskutella tyytyväisenä suutaan.
– Sinä Chadigin poika olet tämän hyvin järjestänyt, hän virkkoi, – mutta meidän täytyy säästää aikaa ja ajaa näinä kolmena päivänä mahdollisimman kauaksi etelään. Minä en saa rauhaa ennenkuin olemme Niilin ja Khargen (keitaita Niilistä länteen) välisessä erämaassa. Jumala antakoon kamelien kestää.
– Kyllä ne kestävät, virkkoi toinen beduiineista.
– Puhutaan, huomautti Chamis, – että Mahdin joukot (Jumala suokoon hänelle pitkää ikää) ovat jo lähellä Assunia.
Stas, joka ei päästänyt yhtäkään sanaa keskustelusta korvansa ohi, nousi ja sanoi:
– Mahdin joukot ovat Khartumin ympäristössä.
– La! la! (ei, ei) vastasi Chamis.
– Älkää piitatko hänen sanoistaan, sanoi Stas, – sillä hänen aivonsa ovat yhtä hämärän tummat kuin hänen ihonsakin. Vaikka te joka kolmas päivä ostaisitte uudet kamelit ja ajaisitte niitä niinkuin tänään, niin teiltä menisi sittenkin kokonainen kuukausi ennenkun olisitte Khartumissa. Ette taida tietää, että teiltä sulkee tien sotajoukko, ei egyptiläinen, vaan englantilainen…
Kun Stas huomasi sanojensa vaikutuksen, hän jatkoi:
– Ennenkuin ehditte Niilin ja suuren keitaan väliin, sulkevat sotilasvartiot kaikki tiet erämaassa. Sanat juoksevat noita kuparisia lankoja pitkin pikemmin kuin kamelit! Kuinka aiotte pujahtaa vartion läpi?
– Erämaa on laaja, vastasi beduiini.
– Mutta teidän täytyy pysytellä Niilin läheisyydessä.
– Voimmehan siirtyä vaikka toiselle puolelle.
– Sanat lentävät kuparilankoja pitkin Niilin kummallekin puolelle.
– Mahdi lähettää meille enkelin, joka peittää englantilaisten ja turkkilaisten (egyptiläisten) silmät, mutta antaa meille siivet.
– Idrys, sanoi Stas, – minä en puhu Chamikselle, jonka pää on tyhjä kuin vesimeloni, enkä Gebrille, joka on kelvoton kuin sakaali, vaan sinulle. Minä tiedän, että te aiotte viedä meidät Mahdille ja antaa meidät Smainin käsiin. Mutta jos teette sen rahan tähden, niin muistakaa, että tuo pienen bintin (tytön) isä on rikkaampi kuin kaikki sudanilaiset yhteensä.
– Mitäs sitten? Idrys keskeytti.
– Mitäkö? Antakaa meidät takaisin, niin insinööri ei säästä rahojaan, eikä minun isänikään…
– Tai antavat he meidät hallitukselle, joka käskee hirttämään meidät.
– Ei, Idrys. Teidät hirtetään siinä tapauksessa, että teidät saadaan kiinni takaa-ajossa. Ja niin käy varmasti. Mutta jos te palaatte vapaaehtoisesti takaisin, niin teitä ei rangaista ja te tulette rikkaiksi. Sinä tiedät, että valkoihoiset pitävät sanansa. Minä vakuutan molempien insinöörien puolesta, että tulee tapahtumaan niin kuin sanon.
Stas oli todellakin varma siitä, että hänen isänsä ja Rawlison sata kertaa mieluummin pitäisivät hänen antamansa lupauksen kuin päästäisivät pojan ja etenkin tytön vaaralliselle matkalle ja levottomiin oloihin Mahdin villien ja hillittömien joukkojen keskuuteen.
Pamppailevin sydämin hän odotti Idrykseltä vastausta. Tämä kuitenkin vitkasteli ja sanoi vasta hetken kuluttua:
– Sinä vakuutat, että pienen "bintin" ja sinun isäsi antavat meille paljon rahaa?
– Niin.
– Mutta voivatko heidän rahansa avata meille paratiisin portin, jonka Mahdin yksi ainoa siunaus avaa?
– Bismillah! huusivat siihen beduiinit, Chamis ja Gebr.
Stas menetti kerrassaan toivonsa, sillä hän tiesi, että vaikka ihmiset Itämailla ovatkin ahneita ja lahjottavia, niin uskontonsa puolesta taistelevaa muhamettilaista ei lahjota kaikilla maailman aarteilla.
Huudahduksen innostamana Idrys jatkoi, ei vastatakseen Stasille vaan saadakseen yhä suurempaa tunnustusta tovereiltaan:
– Meillä on onni kuulua heimoon, joka on synnyttänyt pyhän profeetan, ja jalosukuinen Fatma ja hänen lapsensa ovat profeetan sukulaisia ja Mahdi rakastaa heitä. Kun me annamme sinut ja pienen "bintin" hänelle, hän vaihtaa teidät Fatmaan ja tämän lapsiin ja siunaa meitä. Sillä tiedä, että se vesi, jossa hän joka aamu koraanin määräyksen mukaisesti peseytyy, parantaa sairaita ja pelastaa synnistä. Mitä vaikuttaa sitten hänen siunauksensa!
– Bismillah! toistivat sudanilaiset ja beduiinit. Mutta Stas tarttui viimeiseen pelastumisen mahdollisuuteen ja sanoi:
– Ottakaa sitten minut, kunhan beduiinit vievät pikku "bintin" takaisin. He vaihtavat Fatman ja hänen lapsensa minuunkin yksin.
– Vielä varmemmin teihin molempiin. Stas kääntyi Chamiksen puoleen:
– Vastaako isäsi sinun teoistasi?
– Minun isäni on jo erämaassa matkalla profeetan luo, vastasi Chamis.
– Hänet vangitaan ja hirtetään.
Nyt Idrys piti hetkeä sopivana rohkaista tovereitaan:
– Ne haukat, jotka kynivät lihan meidän ruumiistamme, eivät ole ehkä vielä syntyneet. Me tiedämme, mikä meitä uhkaa, mutta me emme ole enää lapsia ja erämaan tunnemme vanhastaan. Nämä miehet (hän osoitti beduiineja) ovat monen monta kertaa olleet Berberissä ja he tietävät tien, jota vain gasellit kulkevat. Siellä kukaan ei aja meitä takaa eikä löydä meitä. On totta, että meidän täytyy ajaa Niilin rantaan vettä noutamaan, mutta me teemme sen öisin. Luuletteko muuten, ettei virran varrella ole Mahdin ystäviä? Mutta minä sanon, että mitä pitemmälle etelään tulemme, sitä enemmän heitä on, ja kokonaiset heimokunnat ja heidän sheikkinsä odottavat otollista hetkeä tarttuakseen miekkaan ja noustakseen totista uskoa puolustamaan. He tuovat meille vettä, ruokaa ja kameleja ja johtavat takaa-ajajat harhaan. Me tiedämme, että Mahdi on kaukana, mutta tiedämme myös, että jokainen päivä vie meidät lähemmäksi lampaantaljaa, jolla pyhä profeetta polvillaan rukoilee.
– Bismillah! huusivat toverit kolmannen kerran.
Saattoi huomata, että Idryksen vaikutusvalta heihin oli kasvanut. Stas ymmärsi, että kaikki oli menetetty ja tahtoen suojella Neliä sudanilaisten ilkeydeltä sanoi:
– Tyttö oli melkein menehtynyt kuuden tunnin ajosta. Kuinka voitte luulla, että hän kestäisi sellaisen matkan? Jos hän kuolee, niin minäkin kuolen, mitä te sitten viette Mahdille?
Idrys ei heti voinut siihen vastata. Sen huomattuaan Stas jatkoi:
– Kuinka te uskallatte lähestyä Mahdia ja Smainia, kun he saavat tietää, että Fatman ja hänen lastensa täytyy hengellään maksaa teidän tyhmyytenne?
Sudanilainen havahtui ja vastasi:
– Kyllä minä näin, kuinka sinä karkasit Gebrin kurkkuun. Vannon kautta Allahin: sinä jalopeuranpenikka et kuole, mutta tyttö…
Idrys katsoi Neliin, joka nukkui pää vanhan Dinahin sylissä, ja lisäsi lempeästi:
– Hänelle laitamme kamelin kyttyrälle pesän kuin linnulle, jottei hän rasittuisi, vaan saisi matkalla nukkua yhtä rauhallisesti kuin nyt.
Sen sanottuaan hän meni erään kamelin luo ja alkoi yhdessä beduiinien kanssa laittaa parhaan dromedaarin kyttyrälle sijaa Neliä varten. Sitä tehdessään he keskustelivat, vieläpä riitelivätkin, mutta vihdoin köysistä, peitteistä ja bamburuo'oista syntyi laite, joka muistutti syvää koria. Siinä Nel saattoi istua ja maata tarvitsematta pelätä putoavansa. Korin yli, joka oli niin suuri, että Dinahkin mahtui siihen, pingotettiin vaate katoksi.
Stas oli iloinen, kun sai edes tämän aikaan. Ajateltuaan heidän asemaansa hän tuli siihen johtopäätökseen, että heidät saavutettaisiin ennen ensimmäistä koskipaikkaa, ja tämä ajatus lohdutti häntä. Mutta nyt hän oli väsynyt, ja hän päätti sitoa itsensä köydellä kiinni satulaan voidakseen nukkua kun hänen ei enää tarvinnut tukea Neliä.
Yö kului ja sakaalien ulvonta lakkasi. Karavaanin oli määrä lähteä liikkeelle. Nähdessään aamun koittavan sudanilaiset menivät muutaman askelen päässä olevan kallion taa ja alkoivat siellä peseytyä Koraanin määräysten mukaisesti käyttäen siihen hiekkaa veden asemesta, jota katsoivat parhaaksi säästää. Kuului kuinka he lukivat aamurukousta nimeltä "subg". Syvässä hiljaisuudessa saattoi selvästi erottaa sanatkin: "Armollisen ja laupiaan Jumalan nimeen. Ylistetty olkoon Herra, maailman valtias, armollinen ja laupias tuomari! Sinua me kunnioitamme, Sinuun uskomme. Sinulta apua rukoilemme. Johdata meitä sitä tietä pitkin, joka tuottaa Sinun armosi ja hyvyytesi, mutta ei tielle syntisten, jotka ovat vihasi ansainneet ja kulkevat eksyksissä. Amen."
Kuullessaan rukouksen Stas kohotti katseensa taivasta kohti ja tässä kaukaisessa seudussa, keskellä autioita hietikoita, lausui:
– "Sinuun turvaten me iloitsemme, pyhä Jumalan Äiti…"