41
Jonkin aikaa levättyään, auringon ollessa jo laskemaisillaan Stas lähti yhdessä Kalin kanssa kolmensadan sotilaan etunenässä Luelasta Fumban bomaa kohti. Hän tahtoi hyökätä yöllä samburulaisten kimppuun, sillä hän laski, että pimeässä hänen "tulikäärmeensä" vaikuttaisivat pelottavammin.
Matkaan Luelasta Boko-vuorelle, missä Fumba oli piiritettynä, meni levähdyksineen noin yhdeksän tuntia. He saapuivat siis boman läheisyyteen kolme tuntia puolenyön jälkeen.
Stas antoi sotilaille käskyn pysähtyä ja pysyä toistaiseksi aivan hiljaa ja alkoi itse tarkastella tilannetta.
Boma-vuoren huipulla oli pimeää, mutta samburulaiset olivat sytyttäneet nuotioita, joitten loimut valaisivat vuoren jyrkkiä seinämiä ja sen juurella kasvavia suuria puita. Samburulaiset taisivat jo juhlia voittoa, koska heidän leiristään kuului rumpujen pärinää ja sotilaitten laulua ja melua.
Stas lähestyi miehistönsä etunenässä noin parin-kolmensadan askeleen päähän lähimmästä nuotiosta. Etuvartioita ei näkynyt, Villit eivät erottaneet Kingiä kuuttomassa yössä. Stas jakeli hiljaa viimeisiä käskyjä ja antoi Kalille merkin sytyttää yhden raketeista. Punainen nauha lensi suhisten korkealle kohti pimeätä taivaankantta ja räjähti siellä sikermäksi punaisia, sinisiä ja keltaisia tähtiä.
Kaikki äänet vaikenivat, ja seurasi syvä hiljaisuus.
Kotvasen kuluttua lensi vielä kaksi tulikäärmettä hurjasti vinkuen ilmaan, mutta tällä kertaa vaakasuoraan aivan samburulaisten leiriä kohti. Samassa alkoi King karjahdella, ja kolmesataa wa-himalaista ryntäsi keihäät, nuijat ja veitset ojossa samburulaisten kimppuun.
Alkoi taistelu, jonka hirveyttä pimeys vain tehosti: kaikki nuotiot tallattiin sammuksiin hälinässä ja sekasorrossa. Samburulaiset joutuivat heti alakynteen, sillä he olivat hervottomia tulikäärmeiden aiheuttamasta pelosta. He eivät voineet käsittää, mitä oli tapahtunut. He tiesivät vain, että jotkut kauheat olennot olivat hyökänneet heidän kimppuunsa ja että väistämätön turma oli edessä. Suurin osa heistä pakeni jo ennen kuin wa-himalaisten keihäät ja nuijat sattuivat heihin. Mamba sai vaivoin kootuksi ympärilleen satakunta urhoollista sotilasta, jotka pitivät rohkeasti puoliaan. Mutta kun he laukauksien leimahtaessa huomasivat jättiläiselefantin ja sen selässä valkoisen ihmisen ja kun pyssyt yhä paukahtelivat, niin hekin lannistuivat.
Kun Fumba vuoreltaan näki ensimmäisten rakettien lentävän ilmaan, niin hän lysähti maahan ja makasi muutaman minuutin hievahtamatta kuin kuollut. Mutta hiukan toivuttuaan pahimmasta säikähdyksestään ja kuultuaan samburulaisten epätoivoiset huudot hänelle selvisi, että jotkin henget raivosivat vihollisen keskuudessa. Samassa välähti hänen mielessään ajatus rientää henkien avuksi, sillä jos hän ei niin tekisi, voisivat ne suuttua häneenkin. Hän kokosi kaikki bomassa olevat sotilaansa, hiipi ulos salakäytävää pitkin ja sulki pakenevilta tien.
Peläten pimeässä mahdollisesti haavoittavansa omia miehiään Kali lakkasi ampumasta ja siepattuaan Gebrin miekan syöksyi vihollisen rivejä kohti.
Samburulaiset saattoivat paeta vuorelta vain yhden ainoan solan kautta, mutta kun Fumba miehineen oli sulkenut takaa päin tämän pakotien, ei koko joukosta jäänyt muuta jäljelle kuin ne, jotka antautuivat vangiksi, vaikka tiesivät, että heitä odotti julma orjuus tai pikainen kuolema voittajan käden kautta.
Mamba puolustautui urhoollisesti, kunnes wa-himalaisen nuija murskasi hänen päänsä. Hänen poikansa, nuori Faru, joutui Fumban vangiksi.
Stas ei ollut ajanut raivostunutta Kingiä taisteluun, vaan antoi sen karjua peloittaakseen siten vihollisia yhä enemmän. Hän ei ollut itse ampunut ainoatakaan samburulaista, sillä hän oli luvannut Nelille olla tappamatta ketään, ja sitäpaitsi hänestä oli vastenmielistä surmata ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet hänelle ja Nelille mitään pahaa. Siinä oli kylliksi, että hän oli hankkinut voiton wa-himalaisille ja vapauttanut piiritetyn Fumban. Kun Kali juoksi ilmoittamaan, että voitto oli saatu, hän antoi käskyn lopettaa taistelun, jota vielä hiljentyen jatkui tiheiköissä ja rotkoissa.
Jonkin ajan kuluttua tuli Kali uudestaan surullisena ja alakuloisena
Stasin luo, löi päähänsä ja huusi valittavalla äänellä:
– Oo suuri herra! Fumba kufa (tapettu), Fumba kufa!
– Tapettu?
Kali kertoi, mitä oli tapahtunut. Kun taistelu oli ohi, tahtoi Fumba antaa kostoksi kuoliniskun kahdelle samburulaiselle, mutta saikin toiselta heistä kuolettavan haavan.
Tieto Fumban surmasta levisi pian. Kalin ympärille kokoontui kohta paljon väkeä. Vähän myöhemmin tuli paikalle kuusi sotilasta kantaen keihäillään vanhaa kuningasta, joka oli vielä elossa, vaikka vaikeasti haavoittuneena. Kuningas tahtoi ennen kuolemaansa nähdä mahtavan elefantilla ajavan herran, samburulaisten todellisen voittajan.
Hänen silmissään kuvastui syvä ihmetys, vaikka hän kärsikin jo kuolontuskia, ja hänen kalvenneet huulensa kuiskivat hiljaa:
– Jantsig! Jantsig!
Pian sen jälkeen hänen päänsä painui alas: hän oli kuollut.
Kali heittäytyi itkien hänen ylitseen. Toiset sotilaat löivät päähänsä, toiset huusivat Kalin kuninkaaksi. Useat lankesivat kasvoilleen nuoren hallitsijansa eteen. Yksikään ääni ei noussut Kalia vastaan, sillä valta kuului hänelle, ei ainoastaan siitä syystä, että hän oli Fumban poika, vaan myöskin siksi, että hän oli voittanut.
Sillävälin alkoi poppamiehen majasta kuulua pahan Mzimun melua, samantapaista kuin ensimmäisessä kylässä, jonka läpi karavaani oli ajanut. Mutta tällä kertaa se ei ollut kohdistettu vieraita vastaan, vaan se vaati vankeja mestattavaksi Fumban kuoleman tähden. Rummut alkoivat päristä, sotilaat asettuivat pitkään riviin ja aloittivat sotatanssin Stasin, Kalin ja kuolleen Fumban ympärillä. Kali nousi, kääntyi Stasin puoleen ja sanoi:
– Suuri herra tuo bibin bomaan, Fumban taloon. Kali on nyt wa-himalaisten kuningas, mutta suuri herra on Kalin kuningas.
Stas nyökäytti päätään myöntymisen merkiksi, mutta hän jäi sinne vielä joksikin aikaa, koska sekä hänen että Kingin täytyi saada levätä. Kaatuneitten samburulaisten ruumiit vietiin sillä välin pois ja heitettiin syvään kuiluun, jonka yläpuolella alkoi pian lennellä korppikotkia.
Neekerit rupesivat valmistelemaan Fumban hautaamista. Kali otti vallan käsiinsä ainoana elämän ja kuoleman herrana.
– Tiedätkö, mikä Kali on? kysyi Stas Neliltä palatessaan Luelasta takaisin.
Nel katsoi häneen ihmetellen.
– Hän on sinun palveluspoikasi.
– Vai palveluspoika! Ei, Kali on wa-himalaisten kuningas.
Tämä tieto ilahdutti Neliä suuresti. Äkillinen muutos julman Gebrin orjasta ja Stasin nöyrästä palvelijasta kuninkaaksi oli tytöstä sekä omituista että huvittavaa.
Mutta Linden huomio, että neekerit ovat kuin suuria lapsia, jotka eivät muista, mitä eilen tapahtui, ei tällä kertaa käynytkään toteen. Heti kun Stas ja Nel olivat saapuneet Boko-vuoren juurelle, juoksi nuori hallitsija heitä vastaanottamaan ja tervehti heitä tapansa mukaan nöyrästi ja iloisesti ja toisti uudelleen aikaisemmin sanomansa sanat:
– Kali on nyt wa-himalaisten kuningas, mutta suuri herra on Kalin kuningas.
Hän osoitti heille jumalallista kunnioitusta ja kumarsi kaiken kansan nähden etenkin Nelille, sillä hän tiesi, että suuri herra välittää enemmän pikku bibistä kuin itsestään.
Kali vei heidät juhlallisesti Fumban asuntoon, joka muistutti suurta, muutamiin huoneisiin jaettua vajaa. Hän käski naisia, jotka olivat seuranneet heitä tänne Luelasta ja jotka eivät voineet kyllikseen ihailla hyvää Mzimua, tuomaan hunajaa ja maitoa ensimmäiseen huoneeseen. Kun nuori kuningas sai kuulla, että bibi oli matkasta väsyneenä vaipunut sikeään uneen, hän käski alamaisiaan olemaan aivan hiljaa.
Mutta Kali päätti osoittaa heille vielä suurempaa kunnioitusta, ja kun Stas vähän aikaa levättyään meni ulos Kali astui hänen luokseen, kumarsi ja sanoi:
– Huomenna Kali käskee hautaamaan Fumban ja tappamaan Fumban ja
Kalin kunniaksi niin monta vankia kuin molemmilla on sormia käsissä, mutta suuren herran ja bibin kunniaksi Kali käskee tappamaan Farun,
Mamban pojan, ja "wengi" muita samburulaisia.
Stas rypisti kulmakarvojaan. Hän iski teräksisen katseen Kalin silmiin ja sanoi:
– Minä kiellän sinua sellaisesta.
– Herra, sanoi nuori neekeri epävarmasti, – wa-himalaiset tappavat aina vankinsa. Kun vanha kuningas kuolee, niin tapetaan, kun nuori kuningas astuu vanhan sijaan, niin tapetaan. Jollei Kali käske tappamaan, wa-himalaiset luulevat, ettei Kali olekaan kuningas.
Stas katsoi häneen tuimasti.
– Mitä! huudahti hän. – Etkö sinä muista, mitä sinulle opetettiin
Linde-vuorella? Etkö sinä ole kristitty?
– Kali on kristitty, suuri herra.
– Kuule siis! Wa-himalaisten aivot ovat mustat, mutta sinulla pitäisi olla valkoiset aivot. Kun sinä nyt olet heidän kuninkaansa, niin pitää sinun ruveta opettamaan alamaisillesi, mitä olet minulta ja bibiltä oppinut. He ovat kuin sakaalit ja hyeenat, mutta tee sinä heistä ihmisiä. Sano sinä heille, ettei vankeja saa tappaa, sillä Suuri Henki, jota minä ja bibi rukoilemme, kostaa sille, joka vuodattaa ihmisen verta. Valkoihoiset eivät tapa vankejaan, mutta sinä olisit julmempi heitä kohtaan kuin Gebr oli sinulle – sinä kristitty! Häpeä, Kali! Sinun pitää muuttaa wa-himalaisten vanhat, pahat tavat hyviksi, ja Jumala on siunaava sinua siitä hyvästä, eikä bibi enää sano, että Kali on villi, typerä ja paha neekeri.
Poppamiehen majasta nouseva melu saattoi hänen äänensä kuulumattomiin. Stas viittasi kädellään ja jatkoi:
– Kuule! Se on teidän paha Mzimunne, joka himoitsee vankien verta. Mutta sinä tiedät, Kali, mitä se merkitsee, eikä se voi sinua peloittaa. Minä sanon sinulle siis: heitä noidan rumpu keskelle bomaa, jotta kaikki wa-himalaiset näkisivät ja ymmärtäisivät, että noidat ovat heitä pahasti pettäneet. Sano myöskin omille alamaisillesi, niinkuin sanoit M'Ruan alamaisille, että siellä, missä hyvä Mzimu liikkuu, siellä ei saa vuodattaa ihmisen verta.
Stasin sanat olivat nähtävästi saaneet nuoren kuninkaan vakuuttuneeksi, koska hän katsoi häneen rohkeasti ja sanoi:
– Kali antaa poppamiehille selkään, heittää rummut menemään ja ilmoittaa wa-himalaisille, että ketään ei saa tappaa siellä, missä hyvä Mzimu on. Mutta mitä on Kalin tehtävä Farulle ja niille samburulaisille, jotka ovat Fumban tappaneet?
Stas oli harkinnut tätä seikkaa ja vastasi heti:
– Sinun isäsi on kaatunut, ja hänen isänsä on kaatunut, siis pää päästä. Sinä teet veriliiton nuoren Farun kanssa, niin että wa-himalaiset ja samburulaiset saavat elää sovinnossa ja viljellä rauhassa maniokkimaitaan ja metsästää. Kerro Farulle Suuresta Hengestä, joka on kaikkien valkoisten ja mustien isä, ja Faru on rakastava sinua kuin veljeään.
– Kalilla on nyt valkoiset aivot! vastasi nuori neekeri.
Tähän keskustelu päättyi.
Vähän ajan kuluttua kuului taas hurjaa huutoa: noidat huusivat, sillä Kali antoi heille selkään minkä jaksoi. Sotilaat juoksivat hengästyneinä katsomaan, mitä tapahtui. He saivat nyt omin silmin nähdä, että paha Mzimu, jota he olivat niin kovasti pelänneet, olikin ontto, apinannahalla peitetty puunrunko.
Nuori Faru ei ollut uskoa korviaan kuullessaan, että häntä ei tapetakaan hyvän Mzimun ja suuren herran kunniaksi, vaan että Kali tulee syömään palasen Farua ja Faru palasen Kalia. Mutta saatuaan tietää, ketä Farun oli kiittäminen hengestään, hän asettui kasvot maahan painettuina Fumban asunnon eteen ja makasi siinä, kunnes Nel tuli ulos ja käski hänen nousta. Mutta ennenkuin hän nousi, hän tarttui mustalla kädellään tytön pieneen jalkaan ja pani sen päänsä päälle merkiksi, että hän koko elämänsä tahtoi olla tytön orja.
Wa-himalaiset ihmettelivät nuoren kuninkaansa määräyksiä, mutta kun he pitivät vieraita maailman mahtavimpina noitina, kukaan ei uskaltanut vastustaa.
Mutta vanhat eivät olleet tyytyväisiä uusiin tapoihin, ja molemmat poppamiehet, jotka ymmärsivät hyvien päiviensä iäksi menneen, vannoivat sielussaan kostavansa kuninkaalle ja vieraille.
Sillä välin haudattiin Fumba juhlallisesti vuoren juurelle boman läheisyyteen. Kali pystytti bambusta tehdyn ristin hänen haudalleen, ja neekerit toivat haudalle astiallisen juomaa ja savustettua lihaa, jottei yöllä kummittelisi.
42
– Nel, osaatko tehdä selvää matkastamme Medinet-el-Fajumista saakka? kysyi Stas.
– Osaan.
Tyttö kohautti kulmakarvojaan ja alkoi laskea sormillansa.
– Heti paikalla. Fajumista Khartumiin – yksi; Khartumista Fashodaan – kaksi; Fashodasta siihen paikkaan, missä löysimme Kingin – kolme; Linde-vuorelta tälle järvelle – neljä. Entä koska me lähdemme viidennelle taipaleelle?
– Kun sinä olet levännyt tarpeeksi, ja kun minä olen ehtinyt opettaa niitä sotilaita ampumaan, jotka Kali on luvannut minulle matkalle.
– Entä matkustammeko kauaksi?
– Kauas, kauas! Kuka tietää, vaikka siitä tulisi pisin matkamme.
– Kyllä sinä selviydyt, kuten aina ennenkin!
Tämä viides matka vaati perinpohjaisia valmisteluja. Heidän täytyi jälleen lähteä tuntemattomille seuduille, missä monet vaarat uhkasivat. Stas tahtoi nyt varustautua matkalle entistä varmemmin ja piti sentähden ampumaharjoituksia opettaen neljääkymmentä nuorta wa-himalaista, jotka tulisivat muodostamaan kantajoukon ja Nelin henkikaartin. Enempää pyssymiehiä hän ei voinut opettaa, sillä Kingin kuormassa oli tuotu kaksikymmentä viisi kivääriä ja hevosten kuormissa viisitoista. Sitäpaitsi kuuluisi armeijaan sata keihäillä ja nuijilla aseistettua wa-himalaista ja yhtä monta samburulaista, jotka Faru oli luvannut antaa matkalle. Kaikkien näitten oli määrä yhteisin voimin auttaa vieraat halki laajan erämaan, jossa asui villejä samburuheimoja.
Stas ei voinut olla jonkinlaisella ylpeydellä ajattelematta, että hän mahdollisesti saapuu valtameren rannalle parinsadan aseistetun miehen etunenässä elefantilla ratsastaen, vaikka oli Fashodasta lähdettyä paennut vain Nelin ja neekeripojan ja – tytön kanssa ja ilman minkäänlaisia varusteita. Hän kuvitteli mielessään, mitä englantilaiset sanoisivat sellaisesta, mutta ennen kaikkea, mitä hänen isänsä ja setä Rawlison sanoisivat. Tällaiset ajatukset huojensivat hänen vaivojaan.
Stas harmitteli, kun ei tiennyt, missä hän oikeastaan oli, sillä hänen kartallaan oli tämä tuntematon osa Afrikkaa vain suuri valkoinen läiskä. Hänellä ei ollut käsitystäkään, mikä tuo Bassa Narok-järvi oikein oli, eivätkä asukkaat osanneet sanoa, kuinka pitkälle se ulottui pohjoiseen. He vastasivat hänen kysymyksiinsä vain: bali, bali! (kauas), ja siinä kaikki. [Se oli suuri järvi, jonka tunnettu maantieteilijä-matkailija Teleki sittemmin kartoitti antaen sille nimen Rudolf-järvi.]
Samburulaiset kertoivat, että heidän maastaan itään on suuri vedetön erämaa, jonka halki kukaan ei ollut vielä kulkenut. Stas tunsi neekerit ja pelkäsi, että vaarojen uhatessa he saattaisivat paeta ja jättää hänet avuttomaksi. Eniten hän pelkäsi veden puutetta ja kyseli sentähden jokia.
Mutta samburulaiset eivät osanneet kertoa hänelle mitään varmaa, eikä hän itse voinut matkavalmistelujen tähden lähteä tarkastusmatkalle itään. Hän arveli, ettei yksikään leija ollut voinut lentää Bassa Narukin läheisyydessä kohoavan vuorijonon yli, ja tästä syystä oli laitettava uusia leijoja, ja vasta nämä saattoi tuuli lennättää valtameren rannalle.
Matkavalmistukset kestivät runsaasti kolme viikkoa. Lähtöpäivän edellisenä iltana tuli wa-himalaisten nuori kuningas Stasin luo, kumarsi syvään ja sanoi:
– Kali lähtee herran ja bibin kanssa veden rantaan, johon valkoisten ihmisten suuret laivat laskevat.
Stasin mieli heltyi neekerin kiintymyksestä, mutta hän arveli menettelevänsä väärin, jos ottaisi Kalin mukaan, koska paluumatka olisi hänelle niin vaarallinen.
– Miksi sinä tahdot lähteä kanssamme? kysyi Stas.
– Kali rakastaa suurta herraa ja bibiä. Stas laski kätensä Kalin kiharaiselle päälle.
– Minä tiedän, Kali, että sinä olet kunnon mies, mutta kuka hoitaisi sinun poissaollessasi kuningaskuntaasi?
– M'Tana, Kalin äidin veli.
– Ei, Kali, minä en voi ottaa sinua mukaan. Sinun täytyy jäädä kotiin tehdäksesi wa-himalaisista kunnon ihmisiä.
– Kali tulee sitten takaisin.
– M'Tanalla on monta poikaa, ja kuka tietää, vaikka hänen mielensä rupeaisi tekemään kuninkaaksi, jonka oikeuden hän sitten luovuttaisi pojilleen, ja vaikka hän yllyttäisi wa-himalaiset karkoittamaan sinut pois.
– M'Tana on hyvä. Hän ei tee sellaista.
– Mutta jos tekee?
– Silloin Kali tulee taas takaisin suuren veden rantaan herran ja bibin luo.
– Mutta heitä ei ole silloin enää siellä.
– Kali istuu sitten veden rannalla ja itkee ikävästä.
Hän pani kätensä päänsä päälle. Hetken kuluttua hän kuiskasi:
– Kali rakastaa kovasti suurta herraa ja bibiä, oikein kovasti.
Kaksi suurta kyyneltä kimalsi hänen silmissään.
Stas ei tiennyt, mitä tehdä. Hän sääli Kalia, mutta hän tiesi, että nuorta neekeriä paluumatkan vaaroista puhumattakaan uhkasi maanpako, kenties kuolemakin, jos M'Tana tai noidat yllyttäisivät wa-himalaiset heitä vastaan.
– Parempi on, että jäät, hän sanoi, – ehdottomasti parempi.
Samassa Nel astui sisään. Hän oli seinämattojen läpi kuullut heidän keskustelunsa. Kun hän näki kyyneleet Kalin silmissä, hän kuivasi ne ja kääntyi sitten Stasiin päin.
– Kali lähtee kanssamme, sanoi tyttö päättävästi.
– Vai niin! virkkoi Stas siihen hiukan loukkaantuneena. – Se ei riipu sinusta.
– Kali lähtee kanssamme, sanoi tyttö uudelleen.
– Eipäs lähde. Nel polki jalkaansa.
– Minä tahdon, että hän lähtee!
Tyttö alkoi itkeä sydämensä pohjasta.
Stas katsoi ihmetellen Neliin ymmärtämättä, mitä pikku tytölle oli tapahtunut. Mutta kun poika näki hänen painavan kämmenillään silmiään ja aukovan suutaan kuin kärpäsiä sieppova lintu, hän huusi pikaisesti:
– Kali lähtee kanssamme! Lähtee, lähtee!.. Mitä sinä itket?
Kuulitko? Hän lähtee!
Ja niin hän lähtikin.
Stas oli hieman häpeissään, kun hänen oli täytynyt antaa periksi hyvälle Mzimulle, mutta tyttö oli taas kiltti ja kuuliainen kuten ennenkin.
43
Seuraavana päivänä aamun valjetessa karavaani läksi matkalle. Nuori neekeri oli iloinen, pikku tyranni hiljainen ja tottelevainen ja Stas tarmokas ja toiveikas. Heidän kanssaan läksi matkalle sata samburulaista ja toista sataa wa-himalaista, joista neljäkymmentä oli aseistettu remington-kivääreillä. Valkoinen päällikkö oli kolme viikkoa opettanut heitä ampumaan. Hän tiesi kyllä, että he vaaran uhatessa nostaisivat suuren metelin ja aikaansaisivat vähän todellista vahinkoa viholliselle, mutta hän oli tullut huomaamaan, että meteli taistelussa villien kanssa voi vaikuttaa yhtä paljon kuin kuulat, ja hän oli hyvillä mielin silmäillessään sotajoukkoaan. Heillä oli eväinä suuret varastot maniokkijuurta, suuria, lihavia, valkoisia muurahaisia, jotka oli kuivattu huolellisesti ja jauhettu jauhoiksi, sekä savustettua lihaa. Karavaanissa oli naisiakin, joilla oli kaikenlaisia tavaroita Nelille ja antiloopinnahasta tehtyjä vesisäkkejä. Stas jakeli korkealta valtaistuimeltaan Kingin selästä määräyksiä – ehkä enemmän innostuksesta kuin todellisesta tarpeesta – ja silmäili ylpeästi pientä armeijaansa.
– Jos minä tahtoisin, hän ajatteli, – niin voisin päästä kaikkien
Boko-vuoren ympärillä asuvien kansojen kuninkaaksi, kuten Beniowski
Madagaskarilla!
Karavaani muodosti pitkän jonon. Stas päätti itse ajaa viimeisenä voidakseen pitää silmällä kaikkia. Kun hän antoi joukkojensa kulkea ohitseen, hän huomasi ihmeekseen ne kaksi poppamiestä, jotka Kali oli kepittänyt, kulkemassa muitten mukana kantamukset pään päällä. Hän pysäytti heidät ja kysyi:
– Kuka teidät on käskenyt mukaan?
– Kuningas, molemmat vastasivat nöyrästi. Mutta heidän silmissään oli niin hurja loiste ja heidän kasvoillaan niin vihamielinen ilme, että Stasin teki mieli ajaa heidät heti pois karavaanista. Mutta hän jätti sen tekemättä, koska hän ei tahtonut heikentää Kalin arvovaltaa.
– Oletko sinä käskenyt poppamiesten lähteä mukaan? hän kysyi heti
Kalin nähdessään.
– Kali on käskenyt, koska Kali on viisas.
– Miksi et ollut niin viisas, että olisit käskenyt heidän jäädä kotiin?
– Jos M'Kunje ja M'Tua olisivat saaneet jäädä kotiin, he olisivat yllyttäneet wa-himalaiset tappamaan Kalin, kun Kali tulee takaisin. Mutta kun he nyt ovat mukana, Kali voi pitää heitä silmällä.
– Ehkäpä olet oikeassa, Stas myöntyi hetken asiaa ajateltuaan, – mutta muista pitää heitä yötä päivää silmällä, sillä heidän katseensa uhkuvat kostonhalua.
– Kalilla on pyssy, vastasi neekeri.
Karavaani jatkoi matkaa. Stas järjesti sen sittemmin niin, että aseistetut miehet, jotka olivat luotettavimpia ja jotka hän oli itse valinnut, kulkivat viimeisinä. Ampumaharjoituksissa nämä olivat tottuneet uuteen päällikköönsä ja pitivät itseään muita parempina, koska olivat lähempänä päällikköä. Nyt oli helppo pitää karavaania silmällä ja pidättää se, joka yritti paeta. Oli näet hyvin luultavaa, että moni koettaisi pötkiä pakoon, kun vaarat ja vastukset alkoivat.
Alkumatka sujui hyvin. Pitkänä käärmeenä luikersi karavaani dshunglan halki. Stas tiesi, etteivät he voineet kulkea suoraa päätä itää kohti, sillä hän muisti, että Mombasa oli muutaman asteen päiväntasaajasta etelään, siis koko joukon etelämpänä kuin se tuntematon järvi, jonka rannalta he olivat matkalle lähteneet. Hänellä oli useampia Linden jälkeen jättämiä kompasseja eikä hän siis pelännyt eksyvänsä.
Ensimmäinen yöleiri tehtiin metsäiselle ylängölle. Pimeän tullen neekerit sytyttivät tulia ja paistoivat lihaa. Sen lisäksi he söivät eräänlaista taikinaa ja maniokkia. Kun he olivat tyydyttäneet nälkänsä ja janonsa, he alkoivat kertoilla toisilleen, minne "Bwana Kubwa" heidät vie ja mitä hän heille perillä antaa. Toiset lauloivat, toiset lörpöttelivät niin äänekkäästi, että Stasin täytyi käskeä heitä olemaan hiljaa, jotta Nel voisi nukkua. Yö oli kylmä, mutta auringon noustua ilma lämpeni.
Varhain aamulla matkustajat näkivät omituisen näyn. He lähestyivät pientä järveä tai pikemmin suurta lampea, jonka sadevesi oli muodostanut laaksoon.
– Katso, Nel, huusi Stas katsoen kaukoputkella, – tuolla menee norsuja veteen. Ne ovat omituisia, paljon pienempiä kuin King, eikä niillä näy olevan elefantin suuria torahampaita.
Ne painuivat yhä syvemmälle veteen, kunnes selkä vain näkyi kapeana luodonharjana. Sitten ne painuivat aivan näkymättömiin. Mutta veden pinnalla liikkui ikäänkuin punaisia kukkasia.
– Ne seisovat pohjassa. Nuo kukan näköiset ovat niiden kärsien päitä, Stas totesi heidän saavuttuaan lammen rannalle.
– Kali, oletko sinä ennen nähnyt tuommoisia?
– Ne ovat vesielefantteja, vastasi nuori neekeri rauhallisesti.
– Elävätkö ne sitten vedessä?
– Yöllä ne nousevat dshunglaan syömään, mutta päivällä ne ovat vedessä kuten virtahevoset.
Stasin teki mieli asettua lammen rannalle saadakseen auringon laskettua tutkia niitä tarkemmin, kun ne nousivat vedestä. Mutta kun silloin olisi jo niin pimeä, ettei niistä saisi oikeata käsitystä, hän antoi käskyn jatkaa matkaa.